I.

Juhla, jonka Julija Mihailovna oli keksinyt järjestettäväksi

kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi, oli jo useampaan

kertaan siirretty toistaiseksi. Pjotr Stepanovitš hääri alinomaa

hänen ympärillään, samoin »juoksupoikana» pikkuvirkamies Ljamšin,

joka muinoin oli käynyt Stepan Trofimovitšin illanvietoissa, ja

joka pianonsoittotaitonsa vuoksi oli saanut odottamattoman armon

käydä kuvernöörin talossa; osaksi hyöri mukana myös Liputin, josta

Julija Mihailovna toivoi toimittajaa kuvernementin riippumattomalle

sanomalehdelle, jonka perustamista hän suunnitteli, sekä vielä

eräitä rouvia ja neitejä ja lopuksi itse Karmazinov, joka vaikka

ei oikeastaan hyörinytkään kuten muut, niin kuitenkin toi sangen

äänekkäästi ja tyytyväisenä tuon tuostakin esiin, kuinka hauskaa on

hämmästyttää yleisö »kirjallisella kadrillilla». Juhlan osanottajia

ja juhlan avustajia oli hyvin paljon, koko kaupunkimme valiojoukko,

mutta huomioon otettiin vähäpätöisimmätkin, jos vain heidän kukkaronsa

paulat helposti laukeilivat. Julija Mihailovna oli huomauttanut,

että erisäätyisten on tarpeellista päästä joskus toistensa kanssa

kosketuksiin, »sillä mikäpä muukaan voisi paremmin heitä valistaa?»

Asetettiin epävirallinen kotitoimikunta, jossa päätettiin tehdä

juhlasta täysin demokraattinen. Ylenpalttisen suuri osanottajien

luku houkutteli myös suuriin yrityksiin: oli tarkoituksena

saada aikaan jotakin ihmeellistä, — sen vuoksi juhla siirtyikin

siirtymistään. Ei voitu ratkaista, missä vietettäisiin iltajuhla:

aatelismarsalkanrouvanko suuren suuressa kodissa, jonka tämä oli

valmis siksi päiväksi luovuttamaan tähän tarkoitukseen, vaiko Varvara

Petrovnan luona Skvorešnikissa. Skvorešnikiin oli tosin hieman pitkä

matka, mutta monet toimikunnan jäsenistä yrittivät tähdentää sitä

seikkaa, että siellä olisi ollut »vapaampaa». Varvara Petrovna itse

halusi mitä hartaimmin, että juhla vietettäisiin hänen kodissaan.

On vaikeata sanoa, miksi tämä ylpeä nainen oikeastaan niin haeskeli

Julija Mihailovnan suosiota. Häntä varmaankin mairitteli se seikka,

että Julija Mihailovna puolestaan oli nöyrän alentuvainen Nikolai

Vsevolodovitšia kohtaan ja oli hänelle enemmän kuin kenellekään muulle

ylitsevuotavan ystävällinen. Toistan vielä kerran: Pjotr Stepanovitš

koetti koko ajan, alituisesti kuiskaillen, saada kuvernöörin talossa

yhä syvemmälle juurtumaan, minkä ajatuksen hän sinne jo aikaisemmin

oli saanut istutetuksi, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli mitä

salaperäisimpiä suhteita kaikkein salatuimmassa maailmassa ja että

hänellä täälläkin oli varmasti jokin erikoistehtävä suoritettavanaan.

Ihmisten mieli oli silloin merkillisessä vireessä. Erikoisesti naisten

piirissä voi huomata jonkinlaista kevytmielisyyttä, eikä voi väittää,

että se olisi syntynyt aivan vähitellenkään. Aivan kuin tuulen pyörre

olisi siepannut jostakin kimpun mitä ujostelemattomimpia käsityksiä

ja heittänyt ne seurapiirimme keskuuteen. Elettiin kuin viimeistä

päivää, iloisesti ja keveästi, mutta en tahdo väittää, että se kaikista

olisi tuntunut kovin mieluisalta. Oli muodissa jonkinlainen järjen

epäjärjestys. Kun sitten kaikki päättyi niin perin surullisesti: tästä

kaikesta syytettiin Julija Mihailovnaa hänen lähintä seurapiiriänsä

ja sen vaikutusta, mutta tuskin tähän kaikkeen sentään Julija

Mihailovna yksin oli syyllinen. Monet päinvastoin kilvan ylistelivät

uutta kuvernöörinrouvaamme sen vuoksi, että hän juuri osasi lähentää

seurapiirejä toisiinsa ja että sehän se tekikin elämän äkkiä niin

hauskaksi. Tapahtui tosin pari kerrassaan häpeällistä skandaaliakin,

joihin Julija Mihailovna ei ainakaan ollut vähimmässäkään määrin

syyllinen, mutta kaikkia nämä oikeastaan vain huvittivat, ja niille

naurettiin ääneen kenenkään yrittämättä hillitä toisia. Muista

syrjään oli jäänyt sentään joukko henkilöitä, joilla jo silloin oli

oma käsityksensä asioiden kulusta, mutta hekään eivät vielä avanneet

suutansa, sattuipa, että hekin joskus hymyilivät.

Muistan, miten aivan kuin itsestään muodostui jokseenkin suuri kerho,

jonka keskuksen tosiaankin lienee muodostanut Julija Mihailovnan

vierashuone. Tässä intiimissä kerhossa, joka ympäröi häntä, nuorison

oli tapana antautua kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tosiaankin

olivat joskus ehkäpä jo liian rohkeita. Kerhoon kuului useita

sangen miellyttäviä naishenkilöitä. Nuoriso! järjesti huvimatkoja,

illanviettoja. Ajettiinpa joskus suorastaan vain pitkin kaupungin

katuja suurin joukoin sekä ajoneuvoissa että ratsain. Haettiin

seikkailuja, jopa suorastaan sepiteltiin niitä, että olisi vain

saatu liikkeelle hauska juttu. Kaupungistamme tehtiin hölmöläisten

kaupunki. Ilonpitäjiä nimitettiin pilkkakirveiksi tai ivaajiksi,

sillä tuskin lienee ollut asiaa, joka olisi ollut heidän naurultaan

rauhoitettu. Tapahtui kerrankin esimerkiksi, että erään paikkakuntamme

luutnantin vaimo, vielä hyvin nuori, tumma rouva, joka tosin

miehensä huonon kohtelun vuoksi oli hyvin kuihtunut, oli eräässä

illanvietossa kevytmielisyydessään joutunut pelaamaan jerelašia vain

toivoen saavansa hieman rahoja ostaakseen uuden viitan, mutta sen

sijaan hävisikin viisitoista ruplaa. Koska hän pelkäsi miestänsä

eikä hänellä ollut millä maksaa häviötänsä, hän päätti, aikaisempaa

rohkeuttansa muistellen, pyytää salaa lainaa, ja sen hän tekikin jo

näissä kutsuissa: osoitti pyyntönsä nuorelle kaupunginpään pojalle,

turmeltuneelle nulikalle, joka oli ennen aikojaan joutunut rappiolle.

Tämä ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta, vaan lähtipä vielä ääneensä

nauraen kertomaan tästä rouvan miehelle. Luutnantti, jonka tosin

oli tultava toimeen vain palkallaan, pahoinpiteli kotiin tultuansa

vaimoaan aivan mielin määrin tämän tuskanhuudoista ja polvistuneessa

asennossa suoritetuista anteeksipyynnöistä huolimatta. Tämä

mieltäkuohuttava tapaus herätti kaupungissamme vain naurua, ja vaikka

luutnantinrouvaparka ei kuulunutkaan siihen piiriin, joka ympäröi

lähinnä Julija Mihailovnaa, niin kuitenkin muudan tämän »ratsuseurueen»

rouvista, eksentrinen ja rohkea persoonallisuus, joka lähemmin tunsi

luutnantinrouvan; muitta mutkitta kävi hakemassa tämän luokseen

vierailulle. Sieltä hänet sieppasivat haltuunsa vallattomat nuoret,

pitivät häntä hyvänä, suorastaan pommittivat häntä lahjoilla eivätkä

neljään päivään päästäneet häntä hänen miehensä luo. Hän sai asua

rohkean rouvan luona ja ajeli tämän seurassa päivät päästään pitkin

kaupunkia koko tuon seurueen mukana, huvitteli ja tanssikin heidän

kanssaan. Häntä yllytettiin nostamaan oikeusjuttu, haastamaan mies

oikeuteen. Luvattiin tarpeellista tukea ja todistajat. Aviomies vaikeni

uskaltamatta panna vastalausettaan. Mutta naisrukka äkkäsi viimein

ryhtyneensä vaaralliseen leikkiin ja puolikuolleena pelosta karkasi

neljännen illan hämärissä suojelijoillensa hoivasta luutnanttinsa luo.

Ei tiedetä varmaan mitä aviopuolisoiden kesken tapahtui, mutta se

ainakin tiedettiin, että kahteen viikkoon ikkunaluukut eivät avautuneet

siinä pienessä puutalopahaisessa, jossa luutnantti piti asuntoaan.

Julija Mihailovna suutahti vallattomuudenharjoittajiin saatuaan

tapauksesta tiedon ja oli hyvin tyytymätön tuon rohkean rouvankin

menettelyyn, vaikka olikin itse juuri tämän luona paon ensi päivänä

tavannut luutnantinrouvan, kuten toisetkin. Koko juttu unohdettiin

sentään pian.

Seuraava tapaus oli tämä. Muudan sattumoisin kaupunkiimme poikennut

pikkuvirkamies oli kosinut erään meikäläisen, myös pikkuvirkamiehen,

arvossapidetyn perheenisän seitsentoistavuotiasta tytärtä, joka

oli kaupunkimme tunnettu kaunotar. Mutta hääyönä, — kuten äkkiä

tuli tiedoksi, — nuori aviomies oli käyttäytynyt kaunokaista

kohtaan varsin epähienosti, oli muka raivostunut häntä kohdanneesta

kunnianloukkauksesta. Ljamšin, joka vähällä oli ollut joutua

tapauksen silminnäkijäksi, sillä ryypiskeltyään aika tavalla hän

oli nukahtanut häätaloon, oli jo aamunkoitteessa juossut ympäri

kaupunkia levittelemässä tietoa tapahtumasta. Heti oli muodostunut

noin kymmenen miehen suuruinen joukko, joka lähti liikkeelle ratsain,

jotkut kasakkain vuokrahevosilla, kuten Pjotr Stepanovitš ja Liputin,

joka harmaista hapsistaan huolimatta otti osaa melkein kaikkiin

kevytmielisen nuorisomme hurjiin tekoihin. Kun nuori pari näyttäytyi

kadulla kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa matkalla vieraskäynneille,

joita paikkakunnan tapojen mukaan oli tehtävä heti vihkimistilaisuuden

jälkeisenä päivänä kaikista satunnaisuuksista huolimatta, ratsuseurue

ympäröi ajoneuvot ja seurasi ilakoiden niitä koko aamupäivän

kaikkialle. Sisään ei heidän mukaansa tosin uskallettu, mutta

odotettiin portin ulkopuolella. Enemmän sulhaseen kuin morsiameenkaan

ei kohdistettu erikoisia loukkauksia, mutta ruma juttu siitä syntyi

joka tapauksessa. Koko kaupunki puhui siitä. Ja kaikki nauroivat. Mutta

silloin von Lembke oli taas suuttunut, ja hänellä oli ollut Julija

Mihailovnan kanssa vilkas yhteenotto. Julija Mihailovnakin oli silloin

suuttuvinaan ja aikoi jo kieltää vallattomuudenharjoittajilta pääsyn

kotiinsa. Mutta jo seuraavana päivänä hän Pjotr Stepanovitšin hartaista

pyynnöistä ja eräiden Karmazinovin tekemien huomautusten johdosta soi

anteeksiantonsa. Tämä näet oli pitänyt »pilaa» jokseenkin onnistuneena.

— Sehän kuuluu tämän seudun tapoihin, — hän oli sanonut, — onhan se

ainakin hyvin luonteenomaista heille, ja — rohkeastipa tekivät. Ja

katsokaahan: kaikki nauravat, te yksin vain olette vihainen.

Mutta vallattomuus alkoi mennä jo liian pitkälle. Siihen alkoi tulla jo

määrätynlainen sivuvivahdus.

Kaupunkiimme ilmestyi kirjainkaupustelija, joka myyskenteli raamatuita,

arvossapidetty nainen, vaikka kuuluikin pikkuporvaripiireihin. Hänestä

alettiin juoruta, sillä kirjojen kaupustelijoista oli aivan äsken

ollut pääkaupungin lehdissä huvittavia juttuja. Taas tuo samainen

Ljamšin, muudan seminaarilainen apurinaan, seminaarilainen, joka

opettajan paikkaa odotellessaan hoiti toistaiseksi kaupungissamme

tyhjäntoimittajan virkaa, pisti kirjainkaupustelijan reppuun salaa,

kirjoja muka häneltä ostellessaan, koko pinkan mitä inhoittavimpia

määrätynlaisia ulkomaalaisia valokuvia, jotka erikoisesti tätä

tarkoitusta varten oli uhrannut käytettäväksi — kuten myöhemmin

selvisi — muudan arvossapidetty vanha herra — nimeä en mainitse —,

jolla oli oikein kaulassa kannettava kunniamerkki ja joka sanojensa

mukaan piti »terveestä naurusta ja reippaasta ilonpidosta». Kun

naisparka markkinapaikallamme alkoi ottaa esille pyhiä kirjoja,

valokuvatkin tulivat esille. Syntyi hirveä hälinä, naurettiin. Kertyi

ihmisiä, jotka alkoivat sättiä, ja olisi syntynyt tappelukin, jos

poliisi ei olisi ehtinyt väliin. Kirjainkaupustelija teljettiin

poliisikoppiin, ja vasta illalla, Mavriki Nikolajevitšin erikoisten

toimenpiteiden johdosta — tämä oli näet julmistunut saatuaan kuulla

likaisen jutun inhoittavine yksityiskohtineen — hänet vapautettiin ja

saatettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle. Silloin Julija Mihailovna

aikoi lopullisesti ajaa Ljamšinin luotaan, mutta sattui taas niin

merkillisesti, että juuri samana iltana hänet oli joukossa viety Julija

Mihailovnan luo ja selitetty, että hän oli muka keksinyt erikoisen

hauskan pianosovituksen ja että Julija Mihailovnan oli se välttämättä

kuultava. Tekele oli tosiaankin hauska. Sillä oli leikillinen nimitys:

»Franskalais-preussilainen sota». Se alkoi mahtavin marseljeesin

sävelin:

»Qu'un sang impur abreuve nos sillons.»

Ensin kuului liioitellun rohkea taisteluhaaste, jonka tulevista

voitoista juopuminen synnytti. Mutta samalla, kun hymnin mestarilliset

tahdit seurasivat toisiansa, jossakin syrjässä, alhaalla nurkasta,

mutta kuitenkin hyvin läheltä alkaa kuulua »Mein lieber Augustin'in»

banaali sävel. Marseljeesi ei sitä huomaa. Marseljeesi on suuruutensa

juopumuksen korkeimmalla asteella. Mutta Augustin yhä vahvistuu.

Augustin käy tunkeilevammaksi, ja samassa Augustinin tahti kuin

sattumalta alkaa jo yhtyä Marseljeesin tahtiin. Silloin tämä tuntuu

ikäänkuin suuttuvan, se huomaa Augustinin, se yrittää jättää Augustinin

jälkeensä, työntää sen syrjään, kuten tunkeilevan kärpäsen, mutta

»Mein lieber Augustin» onkin jo saanut tukevan jalansijan. Se on

iloisen itsetietoinen. Se ilakoi häpeämättömästi. Marseljeesi samassa

ikäänkuin typeröityy, se ei yritäkään enää peittää hermostuneisuuttaan

ja loukkaantuneisuuttaan. Kuuluu suuttumuksen voihkinaa, kyyneliä ja

kirouksia, kun se kääntyy Sallimuksen puoleen ojennetuin käsin:

»Pas un pouce de notre terrain, pas une denos forteresses.»

Mutta sen on jo pakko laulaa samaan tahtiin »Mein lieber Augustin'in»

kanssa. Sen sävel sulaa typerästi Augustinin säveleeseen, se

taipuu, sammuu. Vain joskus vielä purkautuu: »qu'un sang impur»...

muuttuakseen samassa taas banaaliksi valssinsäveleksi. Se alistuu

kokonaan, se on Jules Favre, joka itkee Bismarckin rintaa vastaan

painautuneena ja lupaa antaa kaiken, kaiken... Mutta Augusteissakin

herää nyt peto. Sen sävel käy käheäksi, on määrättömästi juotu

olutta, siinä on itsekehumisen hurjuutta, se vaatii miljardeja,

hienoja sikareja, samppanjaa, panttivankeja, Augustin on muuttunut

raivoisaksi karjunnaksi... Franskalais-preussilainen sota tekee

loppuaan. Kätten taputusta. Julija Mihailovna hymyilee ja virkkaa:

»No, voimmeko enää ajatellakaan hänen menettämistänsä?» Rauha on

solmittu. Tuolla roistolla oli todella kykypahainen. Stepan Trofimovitš

vakuutteli minulle kerran, että suurimmat kyvyt voivat samalla kertaa

olla myös mitä hirvittävimpiä roistoja ja että toinen ominaisuus

ei syrjäytä toista. Tosin puhuttiin jälkeenpäin sellaistakin, että

Ljamšin oli muka varastanut tämän kappaleen eräältä ohimatkustavalta

tuttavaltaan, eräältä nuorelta, hyvin lahjakkaalta, vaikkakin hyvin

vaatimattomalta nuorukaiselta, joka ei koskaan saanut enempää

tunnustusta, mutta se siitä. Tämä roisto, joka jo vuosikausia oli

häärinyt Stepan Trofimovitšin ympärillä esittäen hänen kerho-illoissaan

vaatimuksestamme milloin pahaisia juutalaistyyppejä, milloin kuuron

eukon rippitunnustusta tai lapsen syntymää matki nyt Julija Mihailovnan

salongissa milloin ketäkin, vieläpä itse Stepan Trofimovitšiakin, jota

hän silloin nimitti »Nelikymmenluvun liberaaliksi». Oltiin kuolla

nauruun. Hänestä ei voitu mitenkään luopua. Hän oli osannut tehdä

itsensä jo liian tarpeelliseksi. Orjamaisen uskollisesti hän koetti

sitäpaitsi olla mieliksi Pjotr Stepanovitšille, joka taas puolestaan

oli niihin aikoihin jo saanut suuren vaikutusvallan Julija Mihailovnaan.

En vaivautuisi ollenkaan puhumaan tuosta heittiöstä erikseen,

sillä hän ei sitä suinkaan ansaitse, mutta kun tapahtui vielä eräs

mieltäkuohuttava tapaus, johon hän, kuten vakuutettiin, oli myös

vikapää ja jota taas en voi olla mitenkään kronikassani mainitsematta,

minun on puhuttava hänestäkin.

Eräänä aamuna kaupungille levisi huhu mitä hirveimmästä ja

ilkiömäisimmästä pyhäinhäväistyksestä. Siinä, mistä tullaan

kauppatorillemme, on ikivanha Jumalanäidin syntymän kunniaksi

rakennettu kirkko, joka on vanhan kaupunkimme huomattavimpia

muinaisnähtävyyksiä. Kirkkotarhan portin pielessä on jo ammoisista

ajoista ollut Jumalanäidin kuva, joka on upotettu kivimuuriin, ja

sen edessä on suojaristikko. Ja kas tämä pyhäinkuva oli eräänä yönä

joutunut ryöstäjien pahoinpideltäväksi. Pyhäinkuvan kaapin lasi oli

lyöty rikki, sen edessä oleva suojaristikko oli murrettu ja sädekehästä

sekä muualta metallisuojuksesta on irroitettu muutamia jalokiviä

ja helmiä; en tosin tiedä, minkä arvoisia ne olivat. Mutta pahinta

oli, että paitsi ryöstöä oli harjoitettu myös mitä järjettömintä ja

törkeintä pyhäinhäväistystä: väitettiin, että aamulla särjetyn lasin

takaa oli tavattu — elävä hiiri. Aivan varmasti tiedetään nyt, siis

neljä kuukautta tämän tapahtuman jälkeen, että rikoksen tekijä oli

Fedjka — pakkotyövanki, mutta jostakin syystä ruvettiin puhumaan tämän

yhteydessä myös Ljamšinista. Tämän tapahtuessa ei kukaan edes epäillyt

häntä, mutta nyt jokainen on valmis väittämään, että hän muka oli

päästänyt sinne hiiren. Muistan, että esivaltamme joutui tästä hieman

ymmälle. Kansaa parveili tapahtumapaikalla aamusta iltaan. Siellä

oli alituisesti väkeä, jos ei nyt niin suunnattomiakaan määriä, niin

ainakin sentään satakunta henkilöä kerrallaan. Toiset tulivat, toiset

menivät. Läsnäolijat tekivät ristinmerkkejä, suutelivat pyhäinkuvaa.

Alettiin kantaa kolehtia, ilmestyi kirkontarjotin ja sen ääreen —

munkki, ja vasta kello kolmelta päivällä pälkähti viranomaistemme

päähän nerokas ajatus, se, että voihinhan toki kieltääkin kansaa

seisoskelemasta suurin joukoin, voivathan ihmiset rukoiltuaan,

suudeltuaan pyhäinkuvaa ja roponsa uhrattuaan lähteä tiehensäkin.

Von Lembkeen tämä onneton tapahtuma teki hyvin synkän vaikutuksen.

Julija Mihailovna, kuten minulle kerrottiin, oli jälkeenpäin sanonut,

että juuri tuosta onnettomasta aamusta lähtien hän oli alkanutkin

huomata puolisossaan sitä omituista alakuloisuutta, jota kesti sitten

aina siihen saakka, jolloin hänen kaksi kuukautta sitten oli pakko

sairautensa vuoksi matkustaa pois kaupungistamme, ja luultavasti hän

sairastaa sitä samaista tautia yhä vieläkin Sveitsissä, jonne hän lähti

lepäilemään huolistansa, joita hänelle tuotti hänen meillä niin kovin

lyhyeen päättynyt virkauransa.

Muistan, miten tuona päivänä lähdin noin yhden ajoissa torille.

Väkijoukko oli äänetön, kaikkien kasvot olivat totisen yrmeät. Tuli

ajaen kauppias, rasvainen ja kellerväihoinen, nousi ajoneuvoista,

polvistui maahan, suuteli kuvaa, heitti tarjottimelle ruplan rahan ja

nousi ähkyen taas takaisin ajoneuvoihinsa, jotka vierivät pois. Samaten

lähenivät toiset ajoneuvot, joissa istui pari kaupunkimme rouvaa

parin hulivilimme seurassa. Vekkulit, joista toinen ei enää ollut

varsin nuori, nousivat ajoneuvoista, tunkeutuivat suoraan pyhäinkuvan

juureen joukon lävitse, jokseenkin töykeästi raivaten itselleen tietä.

Ei kumpikaan heistä paljastanut päätänsä, ja toinen heistä nosti

oikein nokkarillit nenälleen. Joukosta alkoi kuulua paheksumista,

arkailevia, mutta kuitenkin sangen epäystävällisiä huudahduksia.

Sankarimme kakkulat nenällään otti esille kukkaronsa, joka oli tupaten

täynnä seteleitä, kaivoi esille sieltä kuparikopeekan ja heitti

sen tarjottimelle. Sen jälkeen molemmat nauraen ja ääneensä puhuen

nousivat ajoneuvoihinsa. Samassa ratsasti paikalle Lizaveta Nikolajevna

Mavriki Nikolajevitšin seurassa. Lizaveta Nikolajevna hypähti maahan,

ojensi suitset seuralaiselleen, joka hänen määräyksestään jäi

hevoselleen ratsain, ja lähestyi pyhäinkuvaa juuri samana hetkenä, kuin

kopeekanraha helähti tarjottimelle. Suuttumuksen puna kohosi Lizaveta

Nikolajevnan poskille. Hän otti hatun päästään, hansikkaat käsistään

ja polvistui pyhäinkuvan eteen suoraan likaiselle jalkakäytävälle,

jota hän melkein sipaisi otsallaan kumartuessaan maahan hartaana kolme

eri kertaa. Sen jälkeen hän otti esille kukkaronsa, mutta kun siinä

ei ollut muuta kuin pari hopeaista kymmenkopeekkaista, hän irroitti

samassa timanttikoristeiset korvarenkaansa ja asetti ne tarjottimelle.

— Käykö tämä päinsä? Käykö? Pyhäin; kuvansuojuksen koristukseksi? — hän

kysäisi kiihkeästi munkilta.

Kyllä, tämä vastasi, — kaikkinainen anti on tervetullut.

Väkijoukosta ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei enemmän tyytymättömyyden

kuin hyväksymisenkään ilmaisuja. Lizaveta Nikolajevna istuutui

ratsulleen tahraantuneessa puvussaan ja ratsasti pois.