Melkein näihin samoihin aikoihin ja ainakin tänä samana päivänä
tapahtui vihdoinkin tuo Stepan Trofimovitšin ja Varvara Petrovnan
kohtaaminen, jota Varvara Petrovna jo kauan oli pitänyt mielessään ja
josta hän jo ennakolta oli ilmoittanut entiselle ystävällensä, vaikka
olikin tätä kohtausta jostakin syystä yhä siirtänyt tuonnemmaksi. Se
tapahtui Skvorešnikissa. Varvara Petrovna saapui maatilalleen hyvin
puuhakkaana. Edellisenä päivänä oli päätetty lopullisesti, että
juhla vietettäisiin aatelismarsalkanrouvan kodissa. Mutta Varvara
Petrovna oli nokkelaälyisenä heti silloin oivaltanut, että kukaan ei
voinut estää häntä pitämästä omaa tilaa jälkeenpäin Skvorešnikissa,
jonne hän uudelleen saattoi kutsua koko kaupungin väen. Silloinhan
vasta olisi tilaisuus todella arvostella kumman koti oli parempi ja
kumman talossa osattiin ottaa vieraat paremmin vastaan sekä kummalla
oli parempi juhlien järjestämisaisti. Häntä oli vaikea tuntea
entisestään. Hän oli kuin uudestisyntynyt. Tuosta luoksepääsemättömän
kopeasta »ylhäisimmästä daamista» — (Stepan Trofimovitšin sanat) —
hän oli muuttunut aivan tavalliseksi mielettömän huikentelevaiseksi
maailmannaiseksi. Vaikka tämä olikin varmasti aivan pinnallista.
Tultuaan tyhjään taloonsa hän heti kulki läpi kaikkien huoneiden
uskollisen ja vanhan Aleksei Jegorovitšin ja Fomuškan saattamana.
Fomuška oli miespalvelija, joka jo oli nähnyt elämässään jos jotakin,
ja koristelu oli hänen erikoisalojansa. Neuvoteltiin ja tutkittiin
asioita, mitä huonekaluja olisi siirrettävä tänne kaupunkitalosta,
mitä muita esineitä, kuten esim. tauluja, olisi tuotava; miten ne
olisi sijoitettava, miten voitaisiin parhaiten käyttää hyödyksi
kasvihuonetta ja kukkia; mihin pitäisi saada uudet oviverhot, mihin
tarjoilu järjestettäisiin ja tulisiko sen tapahtua yhdessä vai kahdessa
huoneessa y.m., y.m. Ja kesken kaikkein kiireisimpiä puuhiansa
hänen päähänsä pälkähtikin samassa lähettää vaunut hakemaan Stepan
Trofimovitšia.
Tämä oli jo ennakolta lähtövalmis. Joka päivä hän oli nimenomaan
odottanut tällaista äkillistä kutsua. Vaunuihin istuutuessaan hän
teki ristinmerkin. Olihan kysymyksessä hänen kohtalonsa. Ystävänsä
hän kohtasi isossa vierashuoneessa. Tämä istui pienellä sohvalla
ikkunakomerossa, pienen marmoripöydän ääressä, ja kädessään hän piti
lyijykynää sekä paperia. Fomuška mittaili arsinakepillä sisäparvekkeen
sekä ikkunain korkeutta, ja Varvara Petrovna itse merkitsi paperille
numerot ja teki merkintöjänsä. Työtään keskeyttämättä hän nyökähdytti
päätänsä Stepan Trofimovitšille, ja kun tämä murahti jonkinlaisen
tervehdyksen, Varvara Petrovna kuin ohimennen ojensi hänelle kätensä ja
katsahtamatta edes häneen osoitti hänelle istumapaikan vieressään.
— Istuin siinä ja odottelin viisi minuuttia »sydäntäni hilliten»,
— kertoi Stepan Trofimovitš tästä myöhemmin. — En nähnyt enää sitä
naista, jonka olin tuntenut kahdenkymmenen vuoden ajan. Täysi
vakaumukseni siitä, että kaikki oli nyt lopussa, antoi minulle voimaa,
joka hämmästytti häntäkin. Vannon sen, hän oli ihmeissään lujuudestani
tänä viime hetkenä.
Varvara Petrovna pani lyijykynänsä pöydälle ja käännähti nopeasti
Stepan Trofimovitšiin päin.
— Stepan Trofimovitš, minulla on teille asiaa. Olen varma siitä,
että olette varannut joukon tyhjänkoreita lauseparsia ja sanasia jos
jonkinlaisia, mutta eiköhän sittenkin olisi viisainta käydä käsiksi
suoraan asiaan, eikö niin?
Stepan Trofimovitš hätkähti. Varvara Petrovna näytti tahtovan heti
alussa tähdentää äänilajiansa. Mitä seuraisikaan myöhemmin.
— Odottakaahan, vaiti, antakaa minun puhua ensin, ja sitten vasta on
teidän vuoronne. Vaikka oikeastaan en tiedä, voisiko teillä ollakaan
mitään sanottavaa? — hän jatkoi kiihkeän nopeassa tahdissa. — Pyhä
velvollisuuteni on maksaa teille vuodessa tuhatkaksisataa ruplaa
eläkettä kuolemaanne saakka. Tai miksi suotta puhumme »pyhästä
velvollisuudesta», sanokaamme suoraan: »sopimuksen mukaan», sehän on
paljon todenmukaisempaa, eikö totta? Jos haluatte, teemme kirjallisen
sopimuksen. Kuolemani varalta olen antanut erikoismääräyksiä. Mutta
kaiken tämän lisäksihän te nykyjään saatte minulta vapaan asunnon,
ruoan ja palvelusväkeä. Katsotaan, mitä kaikki tämä tekee rahassa.
Tuhatviisisataa ruplaa, eikö niin? Jos vielä satunnaisiin menoihin
laskemme kolmesataa, saamme tasan kolmetuhatta ruplaa. Riittääkö se
vuodessa? Ei siinä ainakaan pitäisi olla liian vähän? Ja jos sattuisi
joitakin aivan odottamattomia menoja, voitte -saada lisääkin. Kas niin,
ottakaa rahat, lähettäkää palvelusväkeni tänne ja eläkää missä ja miten
teitä suinkin haluttaa, joko Pietarissa, Moskovassa, ulkomailla tai
vaikkapa täälläkin, mutta ei vain enää minun kodissani. Kuulittehan?
— Ei ole niinkään kauan siitä, kuin noilta samoilta huulilta kajahti
toisenlainen, vaikkakin yhtä itsepintainen ja äkillisyydessään outo
vaatimus kuin tämäkin, — virkkoi Stepan Trofimovitš hitaasti ja
surullisen selvästi. — Olen alistunut... olen hypännyt hyppyni teidän
mieliksenne. Oui, la comparaison peut être permise. C'était comme un
petit cosaque du Don, qui saulait sur sa propre tombe. [Niin, vertailu
sallittaneen. Olinpahan kuin pieni Donin kasakka, joka hyppeli oman
hautansa partaalla.] Nyt...
— Vaietkaahan, Stepan Trofimovitš. Te olette niin kauhean monisanainen.
Ette te ole »hypännyt», vaan tulitte vastaani uusi kaulaliina kaulassa,
hienoissa pukimissa, uuden uutukaiset hansikkaat käsissä, voideltuna
ja hajuvesillä pirskoitettuna. Turhaa on väittää, että te ette muka
olisi mielellänne silloin tahtonut mennä naimisiin. Se aikomuksennehan
suorastaan säteili kasvoiltanne ja uskokaa pois, se ei pukenut
teitä lainkaan. En tosin huomauttanut siitä silloin, vaan vaikenin
hienotunteisesti. Mutta te olitte valmis, olitte valmis menemään
naimisiin, vaikka kirjoittelittekin salaa sellaisia ruokottomuuksia
sekä minusta että morsiamestanne. Nyt on asia aivan toinen. No, mitä
pyhittää tuo _cosaque du Don_ muka jossakin hautanne partaalla? En
ymmärrä vertaustanne. Ei teidän pidä kuolla, päinvastoin eläkää, eläkää
niin kauan kuin suinkin jaksatte, minuahan se vain ilahduttaisi.
— Vanhainkodissako?
— Vanhainkodissa? Ei mennä vanhainkotiin kun on kolmentuhannen tulot.
Totta kyllä, — Varvara Petrovna naurahti, — taisin mainita kerran Pjotr
Stepanovitšille leikilläni jotakin vanhainkodista. Niin, mutta se onkin
sellainen vanhainkoti, josta kannattaa puhua. Siellä on vain hyvin
arvokkaita henkilöitä, everstejä, ja nyt sinne kuuluu pyrkivän muudan
kenraalikin. Jos viette sinne muassanne kaikki rahanne, niin saatte
elää siellä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, saatte siellä kaiken, mitä
tarvitsettekin. Siellähän te voitte antautua tieteellennekin, ja siellä
te aina saatte jonkun kumppaniksenne _préférence'iin_...
— _Passons_. [Jättäkäämme tämä.]
— _Passons?_ — Varvara Petrovnaan tämä sattui pahasti. — Siinä
tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää. Olen ilmaissut
teille tahtoni, ja tästä lähtien tiemme eroavat lopullisesti.
— Tässäkö kaikki? Kaikki, mitä on jäänyt jäljelle kahdenkymmenen vuoden
ajalta? Ovatko nämä viimeiset jäähyväisemme?
— Te rakastatte suuria eleitä. Stepan Trofimovitš. — Nykyjään
sellainen ei ole muodissa. Nykyjään puhutaan tosin raa'asti, mutta
yksinkertaisesti. Enkö koskaan pääse rauhaan näistä »kahdestakymmenestä
vuodesta»! Kaksikymmentä vuotta kestänyttä kahden ihmisen
itserakkautta, eikä mitään muuta. Yksistään jo nuo kirjeenne, jotka
olette minulle osoittanut, niitä ei ole kirjoitettu minulle, vaan —
jälkimaailmalle. Te olette stilisti ettekä ystävä. Ystävyys — se on
vain kaunis sana, ja itse asiassa ystävä on ystävälle vain — likaveden
kaatopaikka.
— Herra Jumala, mikä joukko lamattuja sanoja! Ulkoa opittua läksyä!
Joko ne ovat ehtineet pukea teidätkin omaan virkapukuunsa! Tekin
iloitsette nyt, tekin lähentelette aurinkoa! _Chère, chère_,
hernerokastako olette myynyt — vapautenne.
— En minä ole papukaija, joka toistelee muiden puhetta, — Varvara
Petrovna tulistui. — Saatte uskoa, että minulle itsellenikin on voinut
karttua ajan mittaan sanoja. Mitä olette te näinä kahtenakymmenenä
vuotena tehnyt hyväkseni? Te ette antanut edes luettavakseni niitä
kirjoja, joita itse tilasin teille ja jotka teidän puolestanne
varmasti olisivat jääneet avaamattomiksi, ellei kirjansitoja olisi
sitä tehnyt. Mitä annoitte te luettavakseni, kun ensi aikoina pyysin
ohjaustanne? Aina vain Capefigue'ia ja Capefigue'ia eikä muuta
mitään. Te katselitte kademielin kehitystäni ja koetitte suorastaan
ehkäistäkin sitä. Ja sillä välin kuitenkin koko maailma nauroi teille.
Täytynee tunnustaa, etten koskaan ole pitänyt teitä minään muuna kuin
kirjallisuuskriitikkona. Kun paluumatkalla Pietarista silloin ilmoitin
teille, että aion ruveta julkaisemaan aikakauslehteä, jolle olisin
pyhittänyt koko elämäni, te katsahditte minuun ivallisesti ja kävitte
ylimielisen kopeaksi.
— Enhän minä sen vuoksi... Mehän pelkäsimme silloin vainoa...
— Sen vuoksi juuri. Ettehän te Pietarissa mitenkään voinut pelätä
vainoa. Muistatte kai miten te silloin helmikuussa, kun saapui tieto
miten te silloin aivan säikähtyneenä juoksitte luokseni ja vaaditte
minulta todistusta kirjeen muodossa, kirjeen, josta olisi käynyt
selville, että tuo aiottu aikakauslehti ei liikuttanut teitä vähääkään
ja että nuorta väkeä kävi yksinomaan minun eikä teidän luonanne ja että
te olitte vain kotiopettaja, jonka oli pakko asua edelleen talossani,
koska hän ei ollut saanut palkkaansa. Eikö asia ollut näin? Muistatteko
sen? Kyllä te olette osannut elämässänne kunnostautua, Stepan
Trofimovitš!
— Se oli vain satunnainen heikkouden hetki, olimmehan kahden, —
parahti Stepan Trofimovitš tuskissaan. — Voimmeko nyt katkaista kaiken
yksistään noiden vähäpätöisten seikkain vuoksi? Eikö näiden monen
vuoden aikana ole jäänyt mitään ehjää välillemme?
— Te olette hyvin käytännöllinen. Tahdotte aina, että minä olisin
teille mahdollisimman paljon velkaa. Kun te tulitte ulkomailta, te
katselitte minuun hyvin alentuvaisesti ettekä antanut minun puhua
sanaakaan, mutta kun minä lähdin ulkomaille ja sieltä palattuani aloin
myös puhua madonnaa koskevista vaikutelmistani, te ette edes kuunnellut
minua, vaan hymähtelitte pilkallisesti kaulaliinaanne, ikäänkuin minä
en olisi kyennyt tuntemaan samoin kuin tekin...
— Ei se voinut olla noin, varmaankin minä... J'ai oublié. [Olen
unohtanut.]
— Sitä se oli. Ja oliko tuossa kaikessa edes mitään kehuttavaa.
Kaikkihan on pelkkää lorua ja mielikuvitusta Nykyjään ei kukaan ole
enää madonnasta haltioissaan, eivätkä muut kuin tuollaiset piintyneet
ukonrahjukset hukkaa enää aikaansa sellaiseen. Se on todistettu.
— Onko jo todistettukin?
Se ei kelpaa mihinkään. Tämä tuoppi on tarpeellinen, koska siihen
voi kaataa vettä, tämä lyijykynä on hyödyllinen, koska sillä voi
kirjoittaa, mitä kulloinkin tahtoo. Mutta mitä tekee naiskasvoilla,
jotka vielä kaiken lisäksi ovat luonnollisia kasvoja rumemmat.
Piirustakaapa omena ja pankaa sen viereen oikea omena, — kumman niistä
otatte mieluummin? Te ette ainakaan erehtyisi. Kas, siinä ovat kaikki
teorianne, sen jälkeen kuin vapaan tutkimuksen ensi säde on päässyt
niihin tunkeutumaan.
— Aivan niin, aivan niin.
— Te hymähditte pilkallisesti. Mitä puhuittekaan te minulle esimerkiksi
almusta? Mutta nautinto, jota almunjakaja tuntee, on ylpeän ja
epäsiveellisen ihmisen nautintoa, rikkaan nauttimista rikkaudestaan,
vallastaan ja siitä ylemmyyden tunteesta, joka syntyy hänessä hänen
verratessaan itseänsä kerjäläiseen. Almu demoralisoi sekä almuni
antajan että almun saajan, ja kaiken lisäksi se ei suinkaan vähennä,
vaan päinvastoin edistää köyhyyttä. Laiskurit, jotka eivät halua tehdä
työtä, hyörivät almunjakajien ympärillä kuten pelurit pelipöydän
ääressä voiton toivossa. Ja ne rovot, jotka köyhille heitetään, eivät
riitä nimeksikään, ei sadannelle osallekaan heistä. Paljonkohan
tekään olette oikeastaan jakanut elämässänne toisille? Enintään
kahdeksankymmentä kopeekkaa, muistelkaapa tarkoin. Muistatteko, milloin
viimeksi annoitte almun? Siitä on jo varmasti pari vuotta, ellei siitä
ole jo neljäkin. Te saarnaatte aina omaanne ja olette vain haitaksi
asian kululle. Nykyaikaisessakaan yhteiskunnassa laki ei saisi enää
sallia almun antamista. Uudessa yhteiskunnassa ei tule lainkaan olemaan
köyhiä.
— Oo, mikä määrä toisten sanoja!! Vai olette te jo uudessa
yhteiskunnassa saakka! Onneton, Jumala teitä armahtakoon!
— Siellä ollaan, Stepan Trofimovitš. Tarkoin te olettekin koettanut
pitää minulta piilossa kaikki uudet aatteet, joista nykyjään jokainen
on selvillä, ja kaiken tämän te olette tehnyt, koska olette kadehtinut
minua ja koska olette tahtonut saada ylivallan. Nyt tuo Julijakin on jo
sata virstaa minua edellä. Mutta nyt minunkin silmäni ovat vihdoinkin
auenneet. Olen kuitenkin puolustanut teitä, sikäli kuin olen voinut;
kaikki syyttävät teitä.
— Riittää! — Stepan Trofimovitš yritti taas nousta paikaltaan. —
Riittää! Mitä voisinkaan toivottaa teille muuta, kuin että tulisitte
katumukseen.
— Istukaa hetkeksi, Stepan Trofimovitš. Minun on kysyttävä teiltä
jotakin. Te olette saanut kai kutsun tulla esitelmöimään kirjalliseen
matineaamme. Kaikki tämä on tapahtunut minun toimestani. Sanokaahan,
mistä olette aikonut luennoida?
— Kas juuri siitä kuningatarten kuningattaresta, tuosta ihmiskunnan
ihanteesta, Sikstiiniläisestä madonnasta, joka teidän mielestänne ei
ole edes tuopin eikä edes lyijykynänkään arvoinen.
— Ettekö siis esitelmöiköön historiallisesta aiheesta? — Varvara
Petrovna oli pettynyt. ‒ Mutta ettehän te saa kuulijoita. Aina te
vain tuosta madonnastanne! Kannattaako vaivaa puhua sellaisesta, mikä
saa kaikki ihmiset torkkumaan? Saatte uskoa, Stepan Trofimovitš, että
tarkoitan vain teidän parastanne. Miten paljon parempi olisi, jos
ottaisitte aiheeksenne jonkin hauskan keskiaikaisen hovijutun, vaikkapa
vain Espanjan historiasta, jonkin juorujutun, johon itse voisitte vielä
lisätä jotakin ja höystää sitä omilla sukkeluuksillanne. Siellähän oli
loistava hovi ja loistavat naiset, myrkytyksiä... Karmazinov sanoi,
että on ihmeellistä, jollei Espanjankaan historiasta löydä huvittavia
aiheita.
— Karmazinov, tuo itsensä tyhjäksi kirjoittanut hölmö, etsii muka minua
varten teemoja.
—- Karmazinov, tuo melkeinpä voisi sanoa »valtiollinen äly». Olette
liian teräväkielinen tänään, Stepan Trofimovitš.
— Teidän Karmazinovinne — on vanha, itsensä tyhjäksi kirjoittanut
pahasisuinen ämmä! _Chère, chère_, hyvä Jumala, kuinka pian olette
madaltunut heidän orjaksensa!
— En voi tosin vieläkään oikein sietää hänen pöyhkeilyänsä, mutta
tunnustan kuitenkin hänen älynsä. Sanon vielä kerran, puolustin
teitä sikäli kuin voin. Ja minkä vuoksi on aina saatettava itsensä
naurunalaiseksi ja ikäväksi. Päinvastoin teidän olisi syytä, kuten
ainakin kuluneen vuosisadan edustajan, astua puhujalavalle arvokas hymy
huulillanne. Kertoisitte heille älykkäästi kolmisen juttua, siten kuin
te yksin osaatte kertoa. Olkoonpa, että olettekin jo vanhus, kuluneen
vuosisadan edustaja, joka on jäänyt heistä jälkeen, olkoon niin, mutta
kun te itse myönnätte tämän hymyilyllänne jo esipuheessanne, niin
kaikki huomaavat, että te olette herttaisen hyvä ja henkevä sirpale
muinaisuutta... Sanalla sanoen, vanhan polven mies, mutta sentään niin
avarakatseinen, että kykenee itse näkemään kaikkien niiden käsitysten
järjettömyyden, käsitysten, joita itse on aina ennen pitänyt oikeina.
Tehkää mielikseni, pyydän teitä.
— Riittää, _chère!_ Älkää pyytäkö sitä, minä en voi. Pidän luentoni
Madonnasta ja nostatan myrskyn, joka musertaa heidät kaikki, tai sitten
vain yksin minut!
— Varmasti teidät yksin, Stepan Trofimovitš!
— Se olkoon sitten osani. Olen kertova heille siitä alhaisesta orjasta,
siitä löyhkäävästä ja irstaasta lakeijasta, joka ensimmäisenä on
kohoava portaille sakset käsissä ja joka on repäisevä rikki ylevän
ihanteen jumalalliset kasvot, tasa-arvoisuuden, kateuden ja...
ruoansulatuksen nimessä Kajahtakoon silloin kiroukseni ja sitten...
sitten...
— Hullujenhuoneeseenko?
— Ehkä sinnekin. Mutta joka tapauksessa tulkoon minusta sitten
joko voittaja tai voitettu, minä kuitenkin jo samana iltana otan
matkareppuni, kerjäläisreppuni, luovun kaikesta, kaikista lahjoistanne
ja eläkkeistänne, sekä nykyisistä että tulevista, ja lähden jalkaisin
jonnekin, joko viettääkseni loppuikäni kauppiasperheen kotiopettajana
tai kuollakseni jonnekin lauta-aidan kupeelle nälkään. Se on sanottu!
_Alea jacta est_.
Stepan Trofimovitš kohottautui uudelleen istualtaan.
— Olen jo vuosikausia ollut varma siitä, — huomautti Varvara Petrovna
silmät välkehtien ja hänkin nousten seisoalleen, — että te elättekin
yksinomaan vain sitä varten, että lopulta voisitte häväistä minut
ja saattaa kotini huonoon huutoon. Mitä te oikeastaan tarkoitatte
puheellanne kauppiaan kotiopettajan toimesta ja kuolemasta lauta-aidan
kupeeseen? Pelkkää ilkeämielistä herjausta eikä mitään muuta!
— Te olette aina halveksinut minua. Mutta minäpä päätänkin päiväni,
kuten ainakin naiselleen uskollinen ritari, sillä teidän mielipiteenne
on minulle ollut aina kaikista kallein. Tästä hetkestä alkaen en ota
vastaan teiltä enää mitään.
En tavoittele omaa etuani ja kunnioitan teitä vilpittömästi.
— Kuinka typerää!
— Te ette ole koskaan kunnioittanut minua. Minulla on tosin voinut
olla suunnaton määrä heikkouksia. Niinpä tosiaan, olen ollut teidän
syöttiläänänne, — käytän nihilismin kieltä,— mutta sittenkään ei
syöttiläänä oleminen ole koskaan ollut menettelyjen! korkeimpana
periaatteena. Se on käynyt aivan itsestään, en itsekään oikein tiedä,
miten se on vienyt siihen... Olen aina luullut, että välillämme olisi
ollut jotakin korkeampaakin kuin pelkkä — syöminen, enkä koskaan...
en koskaan ole tahtonut olla — roisto! Matkaan siis, että asia tulisi
autetuksi! Myöhäiselle matkalle! Nyt on jo syksymyöhä, sumu peittää
pellot, hyinen härmävanhus kattaa tulevan tieni, ja tuuli tuiverrellen
muistuttaa läheisestä haudastani... Mutta matkaan, matkaan siis, uutta
tietäni pitkin...
»Täynnä rakkautta puhtahinta,
lempihaaveellensa uskollisna...»
Oo, hyvästi, haaveeni! Kaksikymmentä vuotta! _Alea jacta est!_ — Hänen
kasvonsa olivat aivan märät kyynelistä, jotka olivat purskahtaneet
esiin. Hän otti hattunsa.
— En ymmärrä latinaa, — virkkoi Varvara Petrovna yrittäen hillitä
itseänsä.
Kukapa sen oikein tiennee, ehkä itku ei ollut kaukana hänelläkään,
mutta suuttumus ja oikutteluhalu saivat kuitenkin voiton.
— Tiedän varmasti vain sen, että kaikki tuo on vain pelkkää oikuttelua.
Ette te koskaan kykene panemaan uhkauksianne toimeen, uhkauksianne,
jotka ovat vain pelkkää egoismia. Ette te mene minnekään, ette
minnekään — kauppiaan luo, vaan yksinkertaisesti päätätte päivänne
minun luonani, otatte kauniisti vastaan eläkkeenne ja keräätte
edelleenkin tiistaisin ympärillenne nuo jonninjoutavat ystävänne.
Hyvästi, Stepan Trofimovitš.
— _Alea jacta est!_ — Stepan Trofimovitš kumarsi syvään ja lähti
kotiinsa melkein puolikuolleena mielenliikutuksesta.