»Ukkopahan» luona Pjotr Stepanovitš oli käynyt heti Varvara Petrovnan
luota lähdettyänsä. Se, että hän oli sinne niin kiiruhtanut, oli
selitettävissä siten, että hänellä oli vanhaa kaunaa, jonka hän
nyt aikoi kostaa ja josta minullakaan ei ollut tähän saakka ollut
aavistusta. Asia oli näet sillä tavalla, että heidän viimeksi
tavatessaan, siis viime viikon torstaina, Stepan Trofimovitš oli tosin
itse aloittanut ensin kiistan, mutta lopettanut sen ajamalla Pjotr
Stepanovitšin matkoihinsa uhaten kepillä. Tapahtuman hän oli minulta
silloin salannut, mutta tällä kertaa, kun Pjotr Stepanovitš tuli
sisälle hymyillen ainaista pilkallista hymyänsä, joka ilmaisi mitä
naiivinta omanarvontuntoa, ja uteliaasti joka nurkkaan kurkistellen,
Stepan Trofimovitš antoi minulle merkin, josta ymmärsin, että hän
tahtoi minun jäävän huoneeseen. Siten minulle selveni kokonaan heidän
keskinäinen suhteensa, sillä kuulinhan koko heidän keskustelunsa.
Stepan Trofimovitš istui puoleksi loikoen leposohvallaan. Viime
torstaista lähtien hän oli laihtunut, ja iho oli käynyt kellertäväksi.
Pjotr Stepanovitš istuutui mitä tuttavallisimpaan tapaansa
häikäilemättä vetäen jalat allensa ja anasti leposohvalta enemmän
sijaa kuin kunnioitus isää kohtaan oikeastaan olisi sallinut. Stepan
Trofimovitš siirtyi arvokkaasti ja ääneti hieman loitommalle hänestä.
Pöydällä oli avattu kirja, se oli romaani _Mitä on tehtävä?_[8]
Minun on valitettavasti tunnustettava eräs ystävämme heikkous.
Hänen harhakuvitelmansa olivat lopulta johtaneet hänet siihen
varmaan luuloon, että hänen oli kuin olikin lopulta ryöstäydyttävä
yksinäisyydestänsä ja antauduttava lopputaisteluun. Pidän varmana,
että hän oli tuon romaanin hankkinut itselleen _tutkiskellakseen_
sitä vain siinä ainoassa tarkoituksessa, että joutuessaan kerran
lopulliseen yhteenottoon noiden »kirkujien» kanssa hän jo edeltäkäsin
olisi selvillä heidän otteistaan ja argumenteistaan luettuansa heidän
»katekismuksensa», ja näin varustautuneena hän voisi juhlallisesti
kukistaa heidät _hänen läsnäollessaan_. Voi, miten tuo kirja häntä
vaivasi. Epätoivoissaan hän sen toisinaan heitti luotansa ja karattuaan
seisoalleen harppaili huoneessaan kuin mielipuoli.
— Myönnän, että tekijän perusajatus on oikea — häntä puistatti kuin
vilutaudissa, — mutta sehän se kauheata onkin! Tuohan on meidän
ajatuksemme, tuo, juuri meidän; mehän, mehän sen ensiksi istutimme,
vaalimme sitä ja valmistimme sille tietä. Ja mitä uutta he oikeastaan
ovat kyenneet sanomaan meidän jälkeemme! Mutta, voi hyvä Jumala,
miten kaikki se nyt on ilmaistu, käännelty ja väännelty! — hän huusi
sormillaan kirjaa naputellen. — Sellaisiinko johtopäätöksiin me
pyrimme? Voiko tästä enää kukaan päästä selville, mikä alkujaan oli
meidän tarkoituksemme?
— Valistaudut? — pilkkaili Pjotr Stepanovitš ottaen kirjan pöydältä ja
luettuaan sen otsakkeen. — On jo aikakin. Tuonpa sinulle parempaakin,
jos haluat.
Stepan Trofimovitš jatkoi arvokasta vaitioloaan. Minä istuin aivan
sohvan nurkalla.
Pjotr Stepanovitš teki tuota pikaa selkoa tulonsa tarkoituksesta.
Stepan Trofimovitšin hämmästyksellä ei tietenkään ollut määrää. Hän
kuunteli ehdotusta pelonsekaisen suuttumuksen ilmein.
— Ja tuo Julija Mihailovna saattaa kuvitella, että minä tulisin hänen
taloonsa luennoimaan!
— Eivät ne oikeastaan ole ollenkaan sinun puutteessa. Tarkoituksena
on vain mairitella sinua ja sitä tietä päästä lähemmäksi Varvara
Petrovnaa. Mutta onhan itsestäänselvää, että sinä et tietenkään uskalla
kieltäytyä. Ja taitaapa tehdä oma mielesikin, — hän hymähti; — teillä
vanhoilla on helvetinmoinen itserakkaus. Mutta, kuulehan, sinun ei
pitäisi sentään esittää mitään liian ikävää. Mikäs sinulla tuolla
on esillä? Espanjan historiako, vai mitä? Annapa minulle se sitten
kolmisen päivää ennen läpiluettavakseni, muuten sinä ehkä saat kaikki
torkkumaan.
Tämä hätiköivä ja häikäilemättömän raakojen pistopuheiden lateleminen
oli selvästi tahallista. Aivan kuin olisi tahdottu osoittaa, että
Stepan Trofimovitšin kanssa ei sen hienompaa puhetapaa käyttäen käynyt
keskusteleminenkaan. Stepan Trofimovitš pysyi lujana eikä ollut
huomaavinansakaan loukkauksia. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla,
vaikutti häneen yhä vain tärisyttävämmin.
— Ja hän, hänkö itse käski tuon kaiken ilmoittamaan minulle ja...
_teidän_ kauttanne? — hän kysäisi kalveten.
— Niin, katsos, oikeastaan hän aikoo vielä itsekin tehdä sinulle siitä
selkoa ja lupasi ilmoittaa kohtausajan ja -paikan. Se on niitä teidän —
sentimentaalisuutenne tähteitä. Kaksikymmentä vuotta sinä olet hänelle
kiemaillut ja totuttanut hänet perin merkillisiin edesottamisiin.
Mutta ole rauhassa, ei siitä enää ole paljoja jäljellä. Ei sitä hetkeä
kulu, että hän ei mainitsisi, miten hänen »silmänsä nyt vasta ovat
auenneet». Sanoin hänelle suoraan, että koko tuo teidän ystävyytenne
— on ollut vain molemminpuolinen likaveden kaatopaikka. Hän puheli
minulle paljonkin, veli veikkoseni, kertoi, millaista lakeijan osaa
olet alentunut aina näyttelemään. Minä aivan punastuin puolestasi.
— Minäkö näyttelin lakeijan osaa? — Stepan Trofimovitš ei malttanut
olla sanomatta.
— Vieläkin alhaisempaa, olet ollut armoleivänsyöjä, siis lakeija omasta
tahdostasi. Ei viitsittäisi tehdä työtä, mutta rahakultaan kyllä silti
silmät palaa. Kaiken tuon hän nyt käsittää. Kauheata oli kaikki se,
mitä hän kertoi sinusta. Voi, veikkoseni, kuinka makeasti nauroin
kirjeille, joita olet hänelle kirjoitellut, aivan tuntuu pahalta ja
hävettää niitä muistellessakin. Mutta te olette niin turmeltuneita,
niin turmeltuneita! Armoleipä turmelee aina ihmisen — sinä olet elävä
esimerkki siitä!
— Hän näytti sinulle minun kirjeeni?
— Jok'ikisen. Mutta ymmärräthän itsekin, että oli aivan mahdotonta
lukea niitä kaikkia. Hyi, miten paljon paperia olet tuhrinut, luulenpa,
että kirjeitä oli parisen tuhatta... Mutta tiedätkös mitä, ukkokulta,
lienee sentään ollut hetki sellainenkin, jolloin hän oli vähällä
suostua menemään kanssasi naimisiinkin. Silloin sinä vasta oikein hölmö
olit. Arvostelen tietenkin asiaa vain sinun kannaltasi, mutta olisihan
se sentään ollut parempaa kuin se, mitä nyt oli vähällä tapahtua,
olithan vähällä tulla naitetuksi »peittääksesi toisen synnit», olit
kuin narri, joka reuhaa maksusta, jotta toisilla olisi hauskaa!
— Maksusta! Hän ei ole saattanut sanoa, että minä maksusta! — kiljaisi
Stepan Trofimovitš tuskaisesti.
— Mitenkäs muuten? Mitäs sinä luulottelet? Minähän sain sinua puolustaa
minkä jaksoin. Sehän onkin oikeastaan ainoa puolustuksesi. Ymmärsihän
hän itsekin, että tarvitsit rahaa kuten kuka muu hyvänsä, ja että siltä
kannalta olit ehkä oikeassakin. Todistin hänelle sen selvästi, onhan
se aivan yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, että
teillä oli ollut kummallakin yhtä paljon hyötyä toisistanne: hän oli
kapitalisti ja sinä — hänen hempeämielinen narrinsa. Mutta, mitä tulee
rahoihin, niin niitä hän ei sure vaikka lypsitkin häntä kuten ainakin
kiliä. Häntä suututtaa vain se, että hän kahdenkymmenen vuoden ajan
uskoi, että sinä nyljit häntä vain tiedottomassa jaloudessasi, olit
ovelasti osannut ylläpitää valhetta niin kauan. Sitä, että hän itsekin
valehteli puolestansa, sitä hän ei koskaan tule myöntämään, ja senpä
vuoksi sinä saatkin tuntea syysi kahdenkertaisena. En ymmärrä, miten
saatoit luulotella, että et kerran joutuisi vastaamaan tästä kaikesta.
Onhan sinulla sentään jonkinlainen järki sinullakin. Ehdotin hänelle
eilen, että hän toimittaisi sinut vanhainkotiin, — ole rauhassa,
se olisi sellainen, että siellä olo ei mitenkään loukkaisi sinua.
Luultavasti hän ottaakin tuosta neuvostani vaarin. Muistathan, mitä
viime kirjeessäsi noin kolme viikkoa sitten kirjoitit minulle H:n
kuvernementtiin?
— Ethän vain näyttänyt sitä hänelle? — Stepan Trofimovitš keikahti
kauhistuen seisoalleen.
— Miksi en olisi sitä näyttänyt? Ensi töiksenihän sen tein. Senkin
kirjeen näytin, jossa ilmoitit, että hän riistää sinua, kadehtii
lahjakkuuttasi, ja sitten sen, jossa oli niistä »toisen synneistä».
Mutta, kylläpä sinulla, veli hyvä, riittää itserakkautta, se täytyy
tunnustaa! Nauroin aivan ääneen. Yleensä kirjeesi ovat perin ikäviä.
Sinun tyylisi on hirvittävä. Usein en lukenut minulle lähettämiäsi
kirjeitä ollenkaan, eräskin niistä lienee jossakin avaamattomana vielä
tänäkin päivänä. Saat sen huomenna takaisin. Mutta viimeinen kirjeesi,
viimeinen, se vasta oli kaiken huippu! Nauroin ääneen, aivan ääneen.
— Peto, julmuri! — kiljaisi Stepan Trofimovitš.
— Piru vieköön, sinun kanssasi on mahdotonta keskustella. Kuulepas,
joko sinä taas aiot ruveta suuttumaan kuten torstaina.
Stepan Trofimovitš suoristautui uhkaavasti:
— Kuinka sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä?
— Millaista kieltä? Eikö tämä ole yksinkertaista ja selvää?
— Mutta sano sinä minulle vihdoinkin, julmuri, oletko poikani vai etkö?
— Sen sinä tietänet itse parhaiten. Vaikka isäthän ovat tässä suhteessa
usein hyvin sokeita...
— Vaiti, vaiti! — Stepan Trofimovitš aivan vapisi.
— Katsohan, miten sinä taas ärjyt ja kiukkuat, aivan kuten viime
torstainakin. Keppiäsikin kohottelit, mutta minäpä löysin kuin
löysinkin todistuskappaleen. Pelkästä uteliaisuudesta pengoin koko
illan matkalaukkuani. Rauhoitu pois, on kyllä totta, että se ei
anna mitään varmuutta. Se oli vain jonkinlainen kirjelippu tuolle
puolalaispahaiselle. Mutta kun muistaa, millainen luonne hänellä oli...
— Sano vielä sana, niin saat korvapuustin.
— On niitä ihmisiä kaikenkarvaisia! — Pjotr Stepanovitš kääntyi
ihmeissään minun puoleeni. — Katsokaahan, tämä kaikki sai alkunsa viime
torstaina. Olen oikein hyvilläni, että nyt olette ainakin te läsnä
voidaksenne sanoa mielipiteenne tästä. Asia on näet näin: hän moittii
minua siitä, että puhun muka sillä tapaa äidistäni, mutta eikö hän itse
juuri suunnannut ajatuksiani sille tolalle? Pietarissa, ollessani vielä
lukiossa, hän herätteli minua parikin kertaa yössä, suuteli ja syleili
minua kuin akka, ja saatatteko edes kuvitella, mitä hän öisin minulle
näin kertoili? Noita samoja somia juttuja äidistäni! Häneltä minä ne
ensiksi kuulin.
— Voi, minähän puhuin kuvaannollisesti! Voi et ole minua ymmärtänyt
oikein. Sinä et ole ymmärtänyt mitään, et kerrassaan mitään.
— Mutta sinun puoleltasi se oli kuitenkin alhaisempaa, paljon
alhaisempaa kuin se, mitä minä nyt teen, tunnusta pois. Sillä katsos,
lopultakin minusta kaikki on yhdentekevää. Minä vain katson asiaa
sinun kannaltasi. Mitä minuun tulee, niin ole huoletta, äitiäni en
syytä. Olitpa hänellä sinä tai tuo puolalainen, niin minustahan se on
sama asia. Enhän minä ole syynä siihen, että siellä Berliinissä teille
kävi niin hullusti. Ja voiko teiltä viisaampia tekoja odottaakaan.
Mutta ettekö te ole tosiaankin naurettavia kaiken tämän jälkeen. Ja
eikö sinusta ole jokseenkin samantekevää, olenko sinun tai ehkä jonkun
toisen poika? Ajatelkaahan, — hän kääntyi taas puoleeni, — ei niin
ruplan kolikkoa hän ole minun takiani tuhlannut koko elämänsä aikana,
kuuteentoista ikävuoteeni saakka ei minua kertaakaan edes tavannut.
Sitten hän täällä ryösti minut puti puhtaaksi ja nyt kiljuu, että
hänen sydämensä on muka minun takiani tihkunut verta, ja teeskentelee
muutenkin minulle kuin — näyttelijä! Mutta enhän minä, hyväinen aika,
sentään ole mikään — Varvara Petrovna!
Hän nousi ja otti hattunsa.
— Tänä hetkenä kiroan sinut! — Stepan Trofimovitš kohotti kalpeana
kätensä häntä kohti.
— Kaikkeen sitä ihminen tyhmyydessään joutuukin! — Pjotr Stepanovitš
näytti olevan ihmeissään. — No, hyvästi nyt, ukkopaha, en tule enää
koskaan luoksesi. Lähetä esitelmäsi ajoissa, älä vain unohda, ja
jos suinkin voit, niin jätä kaikki typeryydet: vain tosiasioita,
tosiasioita ja tosiasioita, ja mikä tärkeintä: mahdollisimman lyhyesti.
Hyvästi.