I.

Merkillistä oli, miten yksimielisesti koko seurapiirimme suhtautui

kaksintaisteluun. Huhu siitä ennätti levitä jo sangen pian, ja kaikki

asettuivat empimättä Nikolai Vsevolodovitšin puolelle. Monet hänen

entisistä vihamiehistäänkin tunnustautuivat nyt hänen ystävikseen.

Seurapiirimme mielenmuutokseen lienevät vaikuttaneet eniten erään

naishenkilön sangen sattuvasti lausumat sanat. Tämä henkilö ei ollut

näet vielä tähän mennessä ilmaissut mielipidettään, ja senvuoksi

hänen sanansa antoivat tapaukselle uuden merkityksen, mikä huvitti

suuresti seurapiirimme enemmistöä. Tämä tapahtui seuraavalla

tavalla. Heti kaksintaistelua seuranneena päivänä koko kaupunki

kokoontui kuvernementtimme aatelismarsalkan rouvan nimipäiville.

Vieraiden joukossa, tai oikeammin aivan ensimmäisenä vieraiden

joukossa, oli Julija Mihailovna mukanaan Lizaveta Nikolajevna, joka

suorastaan säteili kauneutta ja silmiinpistävää iloisuutta, niin että

meidän arvoisista naisistamme tämä tällä kertaa oli jo suorastaan

arveluttavaa. On mainittava, että kukaan ei enää epäillyt, että

hänen ja Mavriki Nikolajevitšin välillä pian julkaistaisiin kihlaus.

Kun muudan virkaerossa oleva arvokas kenraali, josta vielä puhumme

enemmänkin, leikillisesti huomautti tuona iltana tästä suoraan

Lizaveta Nikolajevnalle tämä tunnusti tosiaankin olevansa morsian, —

ja mitä luulettekaan? Ainoakaan seurapiirimme naisista ei kuitenkaan

ottanut tätä vähääkään uskoakseen. Kaikki itsepintaisesti uskoivat,

että Sveitsissä oli kuin olikin eletty jokin romaani, jota pidettiin

perhesalaisuutena, ja että Julija Mihailovnalla oli välttämättä siinä

osansa. Vaikeata oli selittää, miten nämä huhut, tai oikeastaan aivan

tuulesta temmatut kuvittelut, saattoivat niin itsepintaisesti elää ja

miksi Julija Mihailovna tahdottiin välttämättä sekoittaa niihin. Tuskin

hän oli astunut huoneeseen, kun kaikkien katseet omituisen odottavina

kääntyivät häneen. Mainittakoon, että äskeinen tapahtuma oli vielä

liian läheinen, ja kaikki ne seikat, mitkä olivat aiheutuneet siitä,

vaikuttivat, että siitä puhuttiin vielä varovaisesti, kuiskaillen.

Sitäpaitsi ei ollenkaan tiedetty, miten viranomaiset tulisivat

suhtautumaan asiaan. Ei kumpaakaan kaksintaisteluun osaaottaneista

oltu mitenkään hätyytelty. Muun muassa oli kaikkien tiedossa, että

Artemi Pavlovitš oli varhain aamulla saanut aivan esteettä lähteä

maatilalleen Duhoviin. Mutta kuitenkin kaikki halusivat hartaasti, että

joku uskalikko aukaisisi ensin suunsa ja siten ikäänkuin avaisi samalla

seurapiirin kärsimättömyyden oven. Kaikki olivat panneet toivonsa

äskenmainittuun kenraaliin, eivätkä he odotuksessaan pettyneetkään.

Tällä kenraalilla, klubimme kaikkein arvossapidetyimmällä jäsenellä,

tilanomistajalla, vaikk'ei tosin hyvin rikkaalla, mutta mielipiteiltään

hyvin omaperäisellä, parantumattomalla naisten kehittelijällä oli

tapana suurissa kutsuissa kenraalinomaisen mahdikkaasti puhua aina

ääneen juuri siitä, mistä toiset vasta tuskin rohkenivat varovaisesti

kuiskailla. Ja siinä olikin hänen erikoismerkityksensä meidän

seurapiirissämme. Sitäpaitsi hänellä oli tapana puhua ääneen venytellen

ja makeilevasti, minkä puhetavan hän varmaan oli omaksunut ulkomailla

matkustelevilta venäläisiltä tai niiltä ennen muinoin rikkailta

tilanomistajilta, jotka talonpoikien vapauttamisen johdosta olivat

eniten menettäneet. Stepan Trofimovitš oli kerran suvainnut huomauttaa,

että mitä enemmän tilanomistaja oli menettänyt, sitä makeammin hän

maiskutteli suutaan ja venytteli sanoja puhuessaan. Muuten, Stepan

Trofimovitš itse puhui venytellen ja makeilevasti, vaikka hän ei

tietenkään itse itsestään sitä voinut huomata.

Kenraali alkoi puhua kuten ainakin asiantuntija. Ensinnäkin, hän

oli Artemi Pavlovitšille jotakin kaukaista sukuakin, vaikka olikin

hänen kanssaan riidoissa, heillä lienee ollut oikeudenkäyntejäkin

keskenään, ja lisäksi hän oli kerran itsekin ottanut osaa

kahteen kaksintaisteluun, olipa vielä toisen takia saanut lähteä

rangaistusretkellekin Kaukaasiaan tavallisena rivisotilaana. Joku

mainitsi Varvara Petrovnankin nimen, hän kun jo toisen kerran oli

»sairautensa» jälkeen käynyt ajelulla, tai oikeastaan ei puhuttu

niinkään paljon hänestä itsestään kuin hänen vaunujensa harmaasta

nelivaljakosta, joka oli kotoisin Stavroginien omasta hevossiittolasta.

Silloin kenraali mainitsi äkkiä tavanneensa tänään »nuoren Stavroginin»

ratsain... Kaikki vaikenivat. Kenraali maiskahdutti kerran huuliansa ja

julisti, aukaisten samassa armolliseksi suosionosoitukseksi saamansa

kultaisen nuuskarasian:

— Vahinko, etten ollut täällä joitakin vuosia sitten... olin näet

silloin Karlsbadissa... Hm! Tuo nuori mies huvittaa minua suuresti,

olen kuullut kerrottavan hänestä jos jotakin. Hm! Onkohan hän

tosiaankin mielipuoli? Niin silloin tiedettiin väittää. Sitten kuulen,

että joku ylioppilas loukkaa häntä täällä, vieläpä naisten aikana,

ja että hän muka oli mennyt pöydän alle piiloon. Ja eilen taas

kuulen Stepan Vysotskilta että Stavrogin on ollut kaksintaistelussa

sen Gaganovin kanssa. Ja vain pelkästä kohteliaisuudesta hän lienee

tällä kertaa asettanut otsansa maaliksi raivostuneelle vihamiehelleen

päästäkseen vain hänestä jotenkin eroon. Hm. Tämä muistuttaa jo kaartin

tapoja kaksikymmenluvulla. Seurusteleeko hän täällä missään?

Kenraali vaikeni aivan kuin odotellen vastausta. Seurapiirin

kärsimättömyyden ovi oli lennähtänyt selko selälleen.

— Mikä olisi yksinkertaisempaa! — Julija Mihailovna koroitti äänensä

harmissaan siitä, että kaikki aivan kuin käskystä loivat katseensa

häneen. — Onko mitään ihmettelemistä siinä, että Stavrogin haastoi

Gaganovin kaksintaisteluun, mutta ei ylioppilasta? Eihän hän saattanut

kaksintaistella entisen maaorjansa kanssa!

Ihmeelliset sanat! Kuinka yksinkertaiset ja selvät, eivätkä ne

kuitenkaan olleet juolahtaneet kenenkään muun mieleen, sanat, joilla

oli mitä ihmeellisimmät seuraukset. Kaikki, mikä haiskahti skandaalille

ja juorulle, kaikki pieni ja anekdoottimainen oli samassa siirtynyt

jonnekin kauas, ja asian kokonaan uusi puoli näyttäytyi. Tuli esille

uusi henkilö, jonka suhteen oli erehdytty, henkilö, jolla oli

suorastaan ihanteellisen ankarat käsitykset asioista. Ylioppilas, siis

sivistynyt ja vapaa mies, loukkaa häntä verisesti, mutta hän halveksii

loukkaajaa, koska tämä on -— entinen maaorja. Seurapiirin kesken

touhutaan ja juorutaan. Kevytmielinen hienosto kääntää halveksuen

selkänsä korvapuustin saaneelle, mutta halveksuen tämä kääntyy samoin

pois hienostosta, joka ei jaksa kohota hänen ylhäisten käsitystenpä

tasalle, vaikka pitääkin oikeutenaan väitellä niistä.

‒ Ja sitten me tässä, Ivan Aleksandrovitš, olemme muka tietävinämme,

millaiset käsitykset ovat oikeita, — huomautti muudan klubin vanhoista

herroista toiselle ylevämielisen itsesyytöksen puuskassa.

— Niin on, Pjotr Mihailovitš, niinpä niin, — toinen myönteli, — ja

sitten vielä moititaan nykypolven nuorisoa.

— Ei tässä ole kysymys nuorisosta, Ivan Aleksandrovitš, — kolmas

huomautti siihen, — ei nuoriso, vaan tähti, niin, niin, eikä suinkaan

vain yksi nuorisosta. Kas niin on tämä käsitettävä. Ja sellaista me

juuri tarvitsemmekin. Oikeita ihmisiä on enää vain harvassa.

Tärkeintä tässä oli, että tuo »tulevaisuuden mies», paitsi sitä, että

hän oli osoittautunut »todelliseksi aatelismieheksi», oli sitäpaitsi

myös kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, ja niin ollen hänestä

saattoi olla paljon apua ja tukea aatelisten asioita järjesteltäessä.

Olenhan muuten jo maininnut tilanomistajiemme mielentilasta näihin

aikoihin.

Liioiteltiin jo suorastaan.

— Ei siinä vielä kyllin, että hän ei haastanut kaksintaisteluun,

kuuluupa vielä vieneen kätensäkin selän taakse, se on aivan erikoisesti

painettava mieleen, teidän ylhäisyytenne, — muudankin toi esille.

— Eikä lähtenyt raahaamaan tätä uuden tuomioistuimen eteen, — kolmas

lisäsi taas siihen.

— Niin, vaikka se olisi tuominnut _vasten_ aatelismiehen _kasvoja_

heitetystä herjauksesta viidentoista ruplan sakkoon. Hehehe!

— Ei, mutta minäpä kerronkin teille jotakin noista uusista

tuomioistuimista, — muudan innostui taas. — Jos joku on varastanut

tai tehnyt jonkin muun konnantyön, ja hänet on saatu kiinni ja rikos

paljastettu, — hänen ei tarvitse muuta kuin juosta kotiinsa, niin kauan

kuin se vielä käy päinsä, ja tappaa vaikka äitinsä. Silloin hänet

vapautetaan heti kaikista syytteistä, ja naiset leyhyttelevät hänelle

korokkeelta batistinenäliinojaan. Tämä on totinen tosi.

— Totta se on, totta!

Asiaan soveltuvia juorujuttujakaan ei käynyt kiertäminen. Muisteltiin,

miten Nikolai Vsevolodovitš oli ollut hyvää pataa kreivi K:n kanssa.

Tämän samaisen kreivin omalaatuisen ankarat mielipiteet viimeaikaisesta

reformista olivat yleensä tunnetut. Tiedettiin varsin hyvin hänen

merkillisistä toimenpiteistäänkin, jotka kuitenkin viime aikoina

oli saatu estetyiksi. Ja nyt kaikille selvisi äkkiä, että Nikolai

Vsevolodovitš oli varmasti kihloissa kreivi K:n jonkun tyttären kanssa,

vaikka ei ollutkaan ilmennyt mitään, mikä olisi tätä huhua tukenut.

Ja mitä taas tuli noihin ihmeellisiin Sveitsin seikkailuihin ja

Lizaveta Nikolajevnaan, niin niistä kukaan naisistamme, ei viitsinyt

enää edes mainita. On sanottava, että Drozdovit olivat tähän mennessä

tosin ehtineet jo suoriutua kaikista aikaisemmin laiminlyömistään

vieraskäynneistä. Lizaveta Nikolajevnaa ruvettiin jo pitämään aivan

tavallisena nuorena tyttönä, joka »koketeerasi» huonoilla hermoillaan.

Hänen pyörtymiskohtauksensa Nikolai Vsevolodovitšin tulopäivänä

selitettiin johtuvaksi yksistään pelästyksestä, jonka ylioppilaan

säädytön teko oli aiheuttanut. Mikäli mahdollista, kaikki koetettiin

selittää aivan luonnollisesti, sellainenkin, jota aikaisemmin

oli väkisinkin tahdottu katsella jossakin hyvin fantastisessa

valaistuksessa. Ja kompurajalka unohdettiin kokonaan. Tuntui suorastaan

hävettävältä muistella enää koko juttua. »Vaikkapa nyt olisi ollut

satakuntakin kompurajalkaa, — kuka meistä ei olisi ollut kerran

nuori!» Erikoisesti koetettiin tuoda esille Nikolai Vsevolodovitšin

kunnioittava huomaavaisuus äitiänsä kohtaan, hakemalla haettiin

jos jonkinlaisia hyveitä, joita voitiin hänelle omistaa, puhuttiin

hänen oppineisuudestaan, jonka hän oli hankkinut neljänä vuonna

Saksan yliopistoissa opiskellessaan. Artemi Pavlovitšin käytöstä ei

voitu moittia kyllin sopimattomaksi: »on vaikeata saada tunnustusta

omiltaan», ja Julija Mihailovna, — niin päätettiin nyt lopullisesti, —

oli harvinaisen tarkkanäköinen nainen.

Kun Nikolai Vsevolodovitš siis itse lopulta saapui heidän joukkoonsa,

hänet otettiin vastaan naiivin totisesti, kaikissa häneen

kohdistetuissa katseissa oli kärsimätön odotus. Nikolai Vsevolodovitš

verhoutui heti ankaran äänettömyyden vaippaan, ja se oli tietenkin

kaikkien mielestä hänelle enemmän eduksi, kuin jos hän olisi aloittanut

selitystulvalla. Sanalla sanoen, tekipä hän mitä tahansa, niin kaikki

hyväksyttiin, hän oli kerta kaikkiaan »tullut muotiin». Jos joku

kerran joutuu kuvernementin seurapiireihin, hänen on vaikeata päästä

niistä enää irti. Nikolai Vsevolodovitš alkoi entiseen tapaansa

tunnetun tahdikkaasti täyttää seuravelvollisuuksiansa. Kovin hauskana

seuramiehenä häntä ei tosin pidetty, olihan hän »mies, jolla on ollut

kärsimyksiä ja joka ei ole kuten muut, on hänellä siis syytäkin olla

totinen». Vieläpä hänen ylpeytensäkin ja erillään pysyttelemisensäkin,

jonka vuoksi häntä neljä vuotta sitten niin oli vihattu, olivat nyt

kaikkien mielestä sangen kunnioitettavia ja miellyttäviä ominaisuuksia.

Eniten riemuitsi Varvara Petrovna. On vaikeata päätellä, missä määrin

hän suri Lizaveta Nikolajevnan suhteen rakentelemiensa tuulentupien

särkymistä. Varmasti häntä auttoi tässä kohdin sukuylpeyskin.

Omituisinta oli, että Varvara Petrovna tosiaankin uskoi aivan varmasti,

että Nicolas'lla oli todellakin »valittunsa» kreivi K:n perheessä, ja

hän uskoi näitä huhuja sittenkin, vaikka hän, kuten kaikki muutkin,

oli temmannut ne suoraan tuulesta. Itse hän ei uskaltanut kysyä asiata

suoraan Nikolai Vsevolodovitšilta. Parina kertana hän ei tosin ollut

malttanut olla huomauttamatta noin vain leikillä, että hänelle ei

oltu osoitettu tarpeellista avomielisyyttä. Nikolai Vsevolodovitš

oli siihen vain hymyillyt ja vaiennut. Vaitioloa oli silloin pidetty

myöntymyksen merkkinä. Mutta kuitenkaan Varvara Petrovna ei koskaan

saattanut unohtaa kompurajalkaa. Kuin raskas kivi se ajatus painoi

hänen sydäntänsä, vaivasi painajaisena häntä kauheissa unennäöissä,

ja arvelut yhtyivät hänen ajatuksissaan aina niihin haaveisiin, jotka

liittyivät kreivi K:n tyttäriin. Mutta tämän me otamme vielä kerran

uudelleen puheeksi. On itsestään selvää, että samassa suhteessa

kasvoi myös seurapiirien erikoisen huomaavainen kohteliaisuus Varvara

Petrovnaa kohtaan, mutta hän ei käyttänyt sitä paljoakaan hyväkseen ja

kävi harvoin vieraissa.

Mutta kuvernöörinrouvan luona hän sentään kävi juhlallisesti

vieraskäynnillä. Kuka muu kuin hän olisi enää voinut enemmän

iloita niistä äskenmainituista Julija Mihailovnan suurta

huomiota herättäneistä sanoista, jotka tämä oli suvainnut lausua

aatelismarsalkanrouvan nimipäivillä. Nuo sanat olivat vierittäneet

paljon surua hänen sydämeltään ja ratkaisseet monta seikkaa, jotka

tuosta onnettomasta sunnuntaista lähtien olivat painaneet hänen

mieltänsä. »En ole ymmärtänyt tuon naisen arvoa», hän oli tunnustanut

suoraan pikaiseen tapaansa ja ilmoitti Julija Mihailovnalle itselleen

tulleensa häntä kiittämään. Julija Mihailovnalle tämä oli hyvin

mairittelevaa, mutta hän osasi sentään pitää päänsä pystyssä. Niihin

aikoihin hän oli jo alkanut oivaltaa oman arvonsa, —- ehkäpä jo

hieman liikaakin. Keskustelun kuluessa hän esimerkiksi rohkeni sanoa

suoraan, että ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Stepan Trofimovitšin

oppineisuudesta eikä tämän kirjallisesta toiminnasta.

— Olen suosiollinen nuorelle Verhovenskille ja näen hänet mielelläni

luonani. Hän saattaa tosin olla ajattelematon, mutta hän on vielä

nuori. Muuten — hänellä on kunnioitettavan perinpohjaiset tiedot, eikä

hän ainakaan ole mikään entinen virkaheitto kriitikko.

Varvara Petrovna kiiruhti silloin heti huomauttamaan, että ei Stepan

Trofimovitš ollut koskaan ollutkaan kriitikko, vaan oli ikänsä kaiken

asunut hänen kodissaan. Hänen kuuluisuutensa taas, »jonka koko maailma

tuntee», perustui hänen alkuperäisen uransa aikoihin ja viime vuosina

taas hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa Espanjan historian alalla.

Sitäpaitsi hänellä oli parhaillaan aikomus kirjoittaa jotakin Saksan

yliopistojen asemasta ja luultavasti myös jotakin Dresdenin madonnasta.

Sanalla sanoen, Varvara Petrovna ei antanutkaan Julija Mihailovnan niin

vain halventaa Stepan Trofimovitšiansa.

— Dresdenin madonnastako? Te kai tarkoitatte Sikstiiniläistä madonnaa?

_Chère_ Varvara Petrovna, kokonaista kaksi tuntia istuin tuota kuvaa

katselemassa ja kuitenkin lähdin pois pettyneenä. En ymmärtänyt siitä

yhtään mitään ja ihmettelin vain, Karmazinov sanoi samaten, että on

todella vaikeata päästä siitä perille. Eivät venäläiset enemmän kuin

englantilaisetkaan kuulu enää nykyjään löytävän siitä mitään. Edellinen

polvi on temmannut sen maineen tuulesta.

— Uusi suunta siis, vai mitä?

— Olen sitä mieltä, että nuorisoakaan ei pidä halveksia. Sanotaan, että

he ovat kommunisteja, mutta minun mielestäni heitä on armahdettava

ja annettava heillekin arvoa. Luen nykyjään kaikenlaista, — kaikkia

sanomalehtiä ja muita julkaisuja, seuraan luonnontieteitä, — tilaan

suuret määrät kaikkea, sillä täytyyhän minun tuntea aika, jossa elän,

ja ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Eihän voi elää koko ikäänsä

vain mielikuvitustensa huipuilla. Olen tullut siihen tulokseen, että

nuorisolle on oltava suosiollinen, ja se juuri on omiaan pitämään sitä

aisoissa. Uskottehan, Varvara Petrovna, että vain me, seurapiirimme,

vaikutuksellamme ja rakkaudellamme, voimme estää heidät kuiluun

syöksymästä, kuiluun, johon kaikkien noiden ajastaan jäljessä elävien

ukkopahojen suvaitsemattomuus heidät ajaa. Olen muuten iloinen, että te

kerroitte minulle Stepan Trofimovitšista. Se johtaa minut ajattelemaan:

emmeköhän voisi käyttää häntä hyväksemme kirjallisessa matineassamme.

Olette kai kuullut, että päivät pääksytysten järjestelen juhlaa, laadin

osanottajien luetteloa, kuvernementtiemme köyhien kotiopettajatarten

hyväksi. Niitähän on ympäri koko Venäjänmaan, toinen siellä, toinen

täällä, yksistään jo meidän kuvernementissamme niitä on kuusi,

sitäpaitsi avustettavien joukossa on vielä kaksi telegrafistia ja

kaksi, jotka tahtoisivat jatkaa lukujaan, mikä muuten olisi toistenkin

tarkoituksena, mutta heidän varansa eivät näet sitä salli. Surkea on

venäläisen naisen kohtalo, Varvara Petrovna! Tästä on nyt jo nostettu

kysymys yliopistopiireissäkin, ja valtakunnan neuvoston istuntokin

on jo pidetty tämän vuoksi. Meidän ihmeellisessä Venäjänmaassamme

saattaa tapahtua mitä tahansa. Ja senpä vuoksi me vain pelkästään

rakkaudella ja välittömän lämpimällä ymmärtämyksellämme voimme auttaa

tätä suurta asiaa oikealle tolalle. Voi, hyvä Jumala, onko meillä

paljon vielä jaloja luonteita! On tietenkin, mutta ne ovat hyvin

hajalla. Liittykäämme yhteen, niin käymme voimakkaammiksi! Lyhyesti

sanoen: ensin järjestetään kirjallinen matinea minun kodissani,

sitten on kevyt aamiainen, jonka jälkeen seuraa väliaika, ja samana

iltana vielä ovat tanssiaiset. Ensin oli aikomukseni järjestää illan

ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi kuvaelmia, mutta siitä olisi kai

liian paljon kuluja, ja senvuoksi päätimme, että yleisö saa tyytyä

karaktääripuvuissa ja naamioissa esitettävään kadrilliin, joka on

kuvaavinaan eri kirjallisuussuuntia. Tämän lystikkään ajatuksen keksi

Karmazinov. Hänestä on minulla aina ollut paljon apua. Ette liene

kuullut, että hän aikoo myös esittää erään viimeisen tuotteensa, jota

ei ole vielä julkaistu. Hän on päättänyt jo jättää kynänsä ja lakata

kirjoittamasta. Tämä on hänen viimeisensä, jossa hän tahtoo ottaa

jäähyväiset yleisöltä. Ihastuttavan siro pikku teos, jonka otsake

kuuluu: »Merci.» Otsakehan on tosin ranskaa, mutta hänen mielestään

tämä juuri antaa sille leikillisen vivahduksen ja tekee sen sirommaksi.

Minäkin kehoitin häntä pitämään sen. Ajattelin, että Stepan Trofimovitš

voisi myös esittää jotakin, jos hänellä olisi jotakin sattuvan

lyhyttä... eikä niin kovin oppinutta. Pjotr Stepanovitš muistaakseni ja

vielä joku muukin esittää jotakin. Pjotr Stepanovitš pistäytyy kyllä

luonanne tekemässä tarkemmin selkoa ohjelmasta. Tai parasta lienee, jos

suvaitsette, että itse tuon teille koko ohjelman.

— Sallinette minunkin merkitä nimeni osanottajien luetteloon. Puhun

ehdotuksestanne Stepan Trofimovitšille ja voin ehkä pyytää häntä vielä

omasta puolestanikin.

Julija Mihailovna oli osannut saada kokonaan Varvara Petrovnan

lumoihinsa. Vuorenvankkana hän oli nyt joka asiassa puolustamassa

Julija Mihailovnaa ja suutahti jostakin syystä aivan kokonaan Stepan

Trofimovitšille. Ja tämä raukka — hänhän ei tietänyt mistään mitään —

istuskeli vain kotonaan.

— Olen suorastaan rakastunut häneen, en ymmärrä, miten saatoin

siinä määrin erehtyä tuon naisen suhteen, — hän puheli Nikolai

Vsevolodovitšille ja illalla hänen luokseen pistäytyneelle Pjotr

Stepanovitšille.

— Mutta joka tapauksessa, teidän on kuin onkin sentään tehtävä

sovinto ukkopahan kanssa, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Hän on aivan

epätoivoissaan, tehän olette suorastaan lähettänyt hänet »keittiön

puolelle». Eilen hän oli tervehtinyt teitä teidän ajaessanne häntä

vastaan vaunuissanne, mutta te olitte kääntänyt päänne poispäin.

Kuulkaahan, emmekö asettaisi häntä vielä kerran esille. Minulla olisi

hänen suhteensa omat laskelmani, ja hänestä saattaisi olla vielä

hyötyäkin.

— N-i-i-n, hän saa tilaisuuden esitelmöidä.

— En tarkoittanut yksistään sitä. Olin itse aikonut käydä tänään hänen

luonaan. Ilmoitanko siis jo hänelle?

— Miten haluatte. -En muuten tiedä, miten aiotte tuon kaiken järjestää,

— hän sanoi epäröiden. -— Aioin jo itsekin neuvotella hänen kanssaan

ja tahdoin jo määrätä tapaamisajan ja -paikankin. — Hän kävi hyvin

totiseksi.

— Ei kannata. Kyllä minä hänelle viestin vien.

— Ehkä niin on parasta. Mutta muistakaa sanoa hänelle, että ilmoitan

kyllä tapaamisajasta. Muistakaa välttämättä.

Pjotr Stepanovitš riensi juoksujalkaa ja hymähdellen matkoihinsa.

Mikäli muistan, hän oli näinä aikoina yleensä hyvin ärtyisä ja oli

melkeinpä ketä kohtaan tahansa hyvin kärsimätön. Omituisinta oli,

että kaikki soivat sen hänelle anteeksi. Ylipäänsä oli vallalla

käsitys, että häneen oli suhtauduttava jollakin aivan erikoisella

tavalla. Mainittakoon, että hän erikoisen ilkeästi suhtautui myös

Nikolai Vsevolodovitšin kaksintaistelujuttuun. Se yllätti hänet. Hän

oli käynyt kasvoiltaan aivan vihertäväksi, kun hänelle oli kerrottu

tästä. Varmasti siinä oli jotakin, joka loukkasi hänen itserakkauttaan:

saihan hän siitä tiedonkin vasta seuraavana päivänä, jolloin se oli jo

kaikkien muidenkin tiedossa.

— Mutta teillähän ei ollut oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun, — hän

kuiskasi Stavroginille vasta viidentenä päivänä sen jälkeen tavatessaan

hänet klubissa. Merkillisintä oli, että he eivät näinä viitenä päivänä

jo aikaisemmin olleet kertaakaan tavanneet, vaikka Pjotr Stepanovitš

pistäytyi melkein joka päivä Varvara Petrovnan luona.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen ääneti, hajamielisesti, aivan

kuin ei olisi käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, ja jatkoi

matkaansa hänen ohitsensa pysähtymättä. Hän oli menossa klubihuoneiston

ison salin kautta ravintolan puolelle.

— Tehän olette käynyt Šatovinkin luona... te aiotte tehdä avioliittonne

Marja Timofejevnan kanssa julkiseksi, — Pjotr Stepanovitš juoksi oikein

hänen jälkeensä, vieläpä tarttui hajamielisyydessään häntä olkapäähän.

Nikolai Vsevolodovitš ravisti samassa pois hänen kätensä, kääntyi

nopeasti häneen päin ja rypisti ankarasti kulmiaan. Pjotr Stepanovitš

katsahti häneen hymähtäen, pitkään ja hyvin omituisesti. Tätä kesti

silmänräpäyksen ajan. Sitten Nikolai Vsevolodovitš jatkoi matkaansa.