III.

Siihen, että Pjotr Stepanovitš kohteli näin isäänsä, oli muuten

vaikuttamassa syitä jos toisiakin. Minusta tuntui, että hänen

aikomuksensa oli saada ukko epätoivoissaan tekemään jokin ilmeinen

määrätynlainen skandaali. Tämä kaikki oli tarpeellista eräiden

muiden tarkoitusperien vuoksi, joista vielä tuonnempana tulee puhe.

Tämäntapaisia laskelmia ja suunnitelmia hänelle oli kasaantunut näihin

aikoihin koko joukko, ja tietysti kaikki oli hyvin fantastista. Hänellä

oli näköpiirissänsä, paitsi Stepan Trofimovitšia, vielä toinenkin

marttyyri. Näitä marttyyreja hänellä muuten oli kokonainen liuta, ja se

heistä, johon hän oli pannut suurimman toivonsa, ei ollutkaan kukaan

muu kuin itse herra von Lembke.

Andrei Antonovitš von Lembke kuului siihen (luonnon-)suosikkiheimoon,

johon kuuluvia kalenteritietojen mukaan lasketaan Venäjällä olevan

useita satoja tuhansia ja jonka jäsenet massallaan muodostavat —

mahdollisesti aivan tietämättänsä — ankarasti kiinteän yhtymän. Tämä

yhtymä ei tietenkään ole syntynyt harkiten ja tietoisesti, vaan

sanoitta ja välipuheitta se on itseksensä vähitellen muodostunut, ja

sillä on siveellinen olemassaolon oikeutus, jota tukee tämän heimon

kukin yksilö kohdastansa kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Andrei

Antonovitšilla oli ollut kunnia opiskella eräässä korkeimmassa Venäjän

oppilaitoksessa, johon kerääntyy rikkaiden tai suurien suhteidensa

vuoksi ansioituneiden perheiden nuorisoa. Tämän oppilaitoksen kasvatit

saavat, melkein heti oppikurssinsa suoritettuansa, hyvin huomattavia

ja aivan määrätynlaisia valtionvirkoja. Andrei Antonovitšilla oli

setä, joka oli insinööri-everstiluutnantti, ja toinen — leipuri, mutta

sittenkin hän oli päässyt pujahtamaan ylimpään oppilaitokseen, ja

siellä hän tapasi useita muitakin samanlaisia heimoveljiään. Hän oli

hauska toveri. Opinnoissaan hän oli hieman kovapäinen, mutta siitä

huolimatta kaikki pitivät hänestä. Ja kun ylimmillä luokilla useimmat

hänen tovereistaan, etupäässä venäläiset, oppivat keskustelemaan

hyvin ylevistä ajan kysymyksistä, vieläpä niin mahtipontisesti,

että näytti siltä, kuin he olisivat odottaneet päästötutkintoa vain

voidakseen sen jälkeen heti panna kaikki asiat järjestykseen, —

silloin Andrei Antonovitšia huvittivat vielä kaikkein viattomimmat

koulupojankepposet. Hän nauratti kaikkia, mutta hänen kepposissaan

oli enemmän kyynillisyyttä kuin kekseliäisyyttä, ja tämä juuri näytti

olevan hänen tarkoituksensakin. Hänellä oli tapana esimerkiksi äkkiä

niistää nenää jollakin ihmeellisellä tavalla juuri silloin, kun

opettaja oli tekemäisillään hänelle kysymyksensä, mikä sai sekä toverit

että opettajan hyvälle tuulelle. Tai sitten hän asettui yhteisessä

makuuhuoneessa kättentaputusten kaikuessa johonkin sopimattomaan

kuvaelma-asentoon. Hän osasi vielä soittaa nenänsä varrella (vieläpä

sangen taitavasti) alkusoiton Fra Diavolosta. Ulkoasunsa suhteen hän

oli myös tahallisesti huolimaton, aivan kuin olisi tahtonut sillä

erikoisesti keikailla. Viimeisenä vuotena hän alkoi kirjoitella runoja

venäjän kielellä. Oman heimokielensä kielioppia taas hän ei, kuten

eivät monet muutkaan hänen Venäjällä asuvista heimoveljistään, osannut

kunnollisesti. Tämä taipumus runoiluun vei hänet erään hänen juron ja

seuraakarttavan toverinsa pariin, joka oli jonkun köyhän kenraalin

poika, aito venäläinen ja jota oppilaitoksessa pidettiin tulevana,

suurena kirjailijana. Tämä otti hänet suojelukseensa. Mutta tuskin

oli kulunut kolmea vuotta heidän pääsemisestään pois oppilaitoksesta,

kun tämä juro toveri, joka oli vaihtanut virkauransa venäläiseen

kirjallisuuteen ja joutunut senvuoksi herrastelemaan rikkinäisissä

saappaissa ja hampaat kylmästä kalisten, kesätakkisillaan kerran

syysmyöhällä tapasi sattumalta Anitškinin sillalla entisen suosikkinsa

»Lembkan», kuten häntä oppilaitoksessa nimitettiin, ja mitä arvelette

silloin tapahtuneen? Tämä ei edes tuntenut entistä toveriansa ensi

hetkenä ja pysähtyi aivan ihmeissään. Nuori mies oli moitteettomissa

pukimissa, punertava poskiparta oli ihmeen hyvin hoidettu, nenällä

oli kakkulat, jalassa lakeerinahkaiset saappaat, hansikkaat uuden

uutukaiset, hartioilla keikarimainen päällystakki ja kainalossa salkku.

Lembke oli toveriaan kohtaan huomaavainen, sanoi osoitteensa ja pyysi

tätä pistäytymään luokseen joskus illalla. Kävi selville, että hän

ei ollutkaan enää Lembke, vaan von Lembke. Toveri noudatti kutsua

luultavasti vain ilkeämielisessä tarkoituksessa. Portailla, jotka eivät

suinkaan olleet komeat eivätkä juhlalliset, mutta kuitenkin punaisen

veran peitossa, hänet otti vastaan ovenvartija ja kysyi hänen nimeänsä.

Ovikello kilahti ylhäällä heleästi. Mutta odotetun rikkauden asemesta

tulija tapasikin »Lembkansa» pienestä, syrjäisestä huonepahaisesta,

joka oli pimeä ja ränstynyt, kahtia jaettu tummanvihreillä uutimilla,

huonekalut, vaikka tosin täytetyt, olivat kuluneet, ja korkeissa

ja kapeissa ikkunoissa oli tummanvihreät verhot. Von Lembke asui

hyvin kaukaisen sukulaisensa, kenraalin, luona, joka tuki häntä

hänen uudessa virassaan. Hän otti vastaan vieraan ystävällisesti,

oli totinen ja siron kohtelias. Puhuttiin kirjallisuudestakin, mutta

hyvin kohtuullisesti. Valkeakaulaliinainen lakeija toi miedonpuoleista

teetä ja pieniä, pyöreitä, kuivia leivoksia. Ilkeyksissään toveri

pyysi saada pullon seltterivettä. Sen hän sai, vaikka se viipyikin

hieman, ja Lembke oli aivan kuin hämillään siitä, että hänen oli

vaivattava lakeijaa ylimääräisesti. Tosin hän kyllä yritti tarjota

vieraalle illallistakin, mutta näytti olevan hyvin tyytyväinen,

kun tämä kieltäytyi siitä ja lähti pois. Sanalla sanoen, Lembke

oli jo virkauransa alkupäässä, mutta toistaiseksi hän vielä eleli

heimolaisensa, korkea-arvoisen kenraalin, armoilla.

Niihin aikoihin hän lienee ollut rakastunut kenraalin järjestyksessä

viidenteen tyttäreen ja nähtävästi sai myös vastarakkautta. Mutta kun

aika oli täytetty, Amalia naitettiin kaikesta huolimatta muutamalle

vanhalle saksalaiselle tehtailijalle, joka oli vanhan kenraalin vanha

ystävä. Andrei Antonovitš ei surrut pahasti, vaan pani murheissaan

kokoon — nukketeatterin. Esirippu nousi, näyttelijät astuivat esille

ja tekivät kädenliikkeitä. Aitioissa istui yleisö, ja kun pyöritti

konetta, soittajat sahasivat orkesterissa jousilla viulujaan,

kapellimestari heilutti puikkoaan, kavaljeerit ja upseerit taputtivat

käsiänsä permannolla. Kaikki tämä oli tehty paperista, von Lembke

oli kaiken tämän itse keksinyt ja suunnitellut. Puoli vuotta hän oli

uhrannut sen valmistamiseen. Kenraali järjesti varta vasten pienet

iltakutsut, teatteri tuotiin näytteille, kaikki viisi kenraalin

tytärtä, vastavihitty Amalia tehtailijoinensa muiden mukana, sekä monet

muut rouvat ja neidet saksalaisine kavaljeereineen tarkastelivat ja

kehuivat teatteria. Sitten tanssittiin. Lembke oli hyvin tyytyväinen ja

lohduttautui pian.

Vuodet kuluivat, ja hän kohosi asemassaan. Hän palveli vain huomatuissa

viroissapa hänen päällysmiehensä olivat aina hänen omaheimolaisiansa,

ja niin hän sai vihdoin suhteellisesti nuorena varsin huomattavan

virka-arvonkin. Kauan sitten hän oli jo ollut naimapuuhissa ja siinä

mielessä tarkkaillut ympäristöään. Salaa päällystöltään hän oli

lähettänyt myös pienen kertomuksen erään aikakauslehden toimitukseen,

mutta sitä ei oltu julkaistu. Sen sijaan hän silloin pani kuin

panikin taas kokoon paperista tällä kertaa rautatiejunan, ja se

onnistui taas ihmeteltävän hyvin. Matkustajia tuli asemilta juniin

matkalaukkuineen ja myttyineen, lapsineen ja koirineen, junailijat

ja jarrumiehet käyskentelivät edestakaisin, asemakello helähteli,

annettiin lähtömerkki, ja juna lähti liikkeelle. Tätä perin konstikasta

kapinetta hän laitteli kokonaisen vuoden ajan. Mutta olihan sentään

kaikesta tästä huolimatta mentävä naimisiinkin. Hänen tuttavapiirinsä

oli laaja, saksalaisia etupäässä, mutta venäläisissäkin piireissä hän

liikkui, tietenkin vain esimiestensä perheissä. Lopulta, kun hänen

harteilleen oli tulla jysähtänyt jo kolmekymmentäkahdeksas vuosi, hän

sai lisäksi vielä perinnönkin. Hänen setänsä, leipuri, kuoli ja määräsi

testamentissaan hänelle kolmetoistatuhatta ruplaa. Nyt oli vain saatava

sopiva virka. Herra von Lembke, huolimatta menestyksestään virkauralla,

oli kuitenkin pohjaltaan perin vaatimaton mies. Hän olisi ollut varsin

tyytyväinen, jos olisi saanut jonkin pienen, mutta silti itsenäisen

valtionviran, esimerkiksi sellaisen, missä hänen määrättävissään olisi

ollut jonkin valtionlaitoksen puunkulutus, tai jotakin muuta yhtä

mieluista, ja sellaiseen hän olisi hautaantunut ehkäpä koko iäkseen.

Mutta silloinpa sattuikin hänen tielleen odotettujen Amalioiden ja

Ernestinojen asemesta — Julija Mihailovna. Hänen asemansa kohosi heti

yhtä askelta korkeammalle. Vaatimaton ja täsmällinen von Lembke tunsi,

että hänenkin sopi kerran olla hieman itserakas.

Julija Mihailovna omisti vanhojen laskujen mukaan kaksisataa sielua,

ja sitäpaitsi hänellä oli huomattavia suojelijoita. Ja olihan von

Lembke kaiken lisäksi kaunis mies, kun taas Julija Mihailovnalla

alkoi jo olla ikää päälle neljänkymmenen. On pantava merkille, että

Lembke rakastui vähitellen oikein tosissaan Julija Mihailovnaan ja

yhä enemmän sitä mukaa kuin tunsi todella tulevansa sulhaseksi.

Hääaamuna hän lähetti morsiamelleen runojakin. Julija Mihailovnaa

tämä kaikki suuresti miellytti, miellyttivät runotkin: neljäkymmentä

vuotta! Sellainen ikä ei ole enää leikin asia. Pian Lembke sai uuden

virka-arvon ja asemaansa; sopivan kunniamerkin sekä määräyksen lähteä

kuvernementtiimme.

Kesken meilletulopuuhiansa Julija Mihailovnalla oli ollut paljon vaivaa

puolisonsa muokkaamisessa. Hän tiesi tosin, että hänen puolisoltansa ei

suinkaan puuttunut lahjoja. Hän osasi, jos niin tarvittiin, esiintyä,

osasi kuunnella muiden puhetta arvokkaasti ja syvämietteisesti,

osasi tarvittaessa pitää suunsa kiinni, kykeni ottamaan eri

asenteita, saattoipa tarvittaessa pitää puheenkin, jossa oli ainakin

jonkinlaisia ajatuksen rippeitäpä tynkiä, sekä osasi vielä lisäksi

saada sanoihinsa sitä liberalismin hohdetta, joka on nykyjään käynyt

niin perin välttämättömäksi. Mutta Julija Mihailovna oli kuitenkin

kaikesta huolimatta levoton. Hänen mielestään hänen puolisonsa ei

ollut sittenkään tarpeeksi vastaanottavainen. Iankaikkisen pitkän ja

vaivalloisen tavoittelun tulokseksi saavutettuansa vihdoinkin aseman

tämä näytti nyt kaipaavan lepoa. Julija Mihailovna olisi tahtonut

välttämättä valaa häneen omaa kunnianhimoansa, mutta tämäpä olikin

ruvennut tällä kertaa liimailemaan pahvista luterilaista kirkkoa.

Pastori saarnasi, seurakunta kuunteli hartaana kädet ristissä, muudan

rouva pyyhkieli kyyneliä, muudan ukko niisti nenäänsä. Loppujen lopuksi

urut alkoivat soida. Nämä urut oli suurin kustannuksin tilattu suoraan

Sveitsistä. Julija Mihailovna oli säikähtyneenä sulkenut tekeleen

laatikkoonsa, heti kun oli saanut siitä vihiä. Korvaukseksi hän oli

sallinut miehensä kirjoittaa romaaneja, mutta niitäkin salaa. Siitä

lähtien hän oli alkanut luottaa vain omaan itseensä. Surullisinta

oli, että tässä kaikessa oli liian runsaasti kevytmielisyyttä ja

liian vähän todellisuuden tuntoa. Kohtalo oli liian kauan antanut

Julija Mihailovnan olla naimattomana. Aatoksia, toisia toisen jälkeen

välähteli hänen kunnianhimoisessa ja hermostuneen kiihtyneessä

mielessään. Hän hautoi suunnitelmia, hän tahtoi kerta kaikkiaan hallita

koko kuvernementtia, jonka keskipisteenä ja suunnanmäärääjänä hän itse

oli oleva. Von Lembke oli ensiksi hieman säikähtynyt, mutta pian hän

oli virkamiesvainullaan tajunnut, että kuvernementin hallitsemisessa

ei ollut mitään peloittavaa. Ensimmäiset pari, kolme kuukautta olivat

kuluneet hyvin mukiinmenevästi. Mutta sitten oli ilmestynyt Pjotr

Stepanovitš, ja nyt alkoi tapahtua jotakin tavatonta.

Asia oli näet niin, että nuori Verhovenski oli heti ensi askelellaan

käyttäytynyt Andrei Antonovitšia kohtaan suorastaan epäkunnioittavasti

ja otti hänen suhteensa itselleen kaikenmoisia erikoisoikeuksia,

eikä Julija Mihailovna, vaikka olikin ylen arka puolisonsa arvosta,

ollut tätä huomaavinaankaan. Hän ei ainakaan pitänyt sitä tarpeeksi

suurimerkityksisenä. Nuoresta miehestä tuli hänen suosikkinsa, joka

söi, joi, milteipä nukkuikin hänen kodissaan. Von Lembke alkoi

puolustautua, nimitti häntä toisten kuullen »nuoreksi mieheksi»,

taputteli suojelevasti häntä olalle, mutta tarkoitustaan saavuttamatta.

Pjotr Stepanovitš näytti nauravan hänelle vasten silmiä, vieläpä

silloinkin, kun oli keskustelevinaan hänen kanssaan aivan tosissaan,

ja oli toisien kuullen häntä kohtaan odottamattoman julkea. Kerran

palatessaan kotiinsa von Lembke tapasi nuorukaisen nukkumasta

työhuoneensa sohvalla, jonne tämä oli asettunut aivan ilman lupaa,

ja selitykseksi hän mainitsi vain ottaneensa »pienet unet», kun ei

tavannut herrasväkeä kotona. Von Lembke oli loukkaantunut ja kanteli

tästä vaimolleen, joka pilkkasi häntä vain ärtyneisyydestä ja huomautti

pisteliäästi, että lienee ollut vain hänen oma vikansa, että hän ei

osannut antaa ymmärtää, miten häntä oli kohdeltava. Sitäpaitsi »tuo

poikanen» ei ollut hänelle koskaan liian tuttavallinen, ja hänen

mielestään nuori mies oli »naiivin tuore, vaikka tosin seurapiirin

puitteiden ulkopuolella». Von Lembke suutahti. Sillä kerralla Julija

Mihailovnan oli ollut välitettävä sovinto. Pjotr Stepanovitš ei

oikeastaan pyytänyt anteeksi, vaan yritti päästä koko jutusta raa'alla

pilapuheella, jota olisi jonakin toisena kertana pidetty uutena

loukkauksena, mutta jota tässä tapauksessa pidettiin vain katumuksen

merkkinä. Pahinta oli, että Andrei Antonovitš oli oikeastaan itse

syypää tähän tämmöiseen, — olihan hän heti alussa uskonut Pjotr

Stepanovitšille romaaninsa. Luullen, että tällä helposti innostuvalla

nuorukaisella olisi mieli avoinna runoudelle, ja koska hän jo kauan oli

salaisesti toivonut kerrankin saavansa kuuntelijan, hän oli jo heti

ensi tutustumisen jälkeen, kerran iltahämyssä, lukenut tälle kaksi

lukua. Tämä oli kuunnellut ikävystymistään vähääkään peittelemättä,

oli haukotellut epähienosti, ei kehunut kertaakaan ja poistuessaan

oli pyytänyt käsikirjoituksen mukaansa muodostaaksensa siitä muka

kotona, kun sattui tulemaan aikaa, mielipiteensä, ja Andrei Antonovitš

oli siihen suostunut. Käsikirjoitusta hän ei ollut palauttanut

vieläkään, vaikka kävikin talossa miltei joka päivä, ja kun häneltä

sitä kysyttiin, hän vastasi vain naurahtamalla. Loppujen lopuksi hän

ilmoitti kadottaneensa sen kadulle jo samana iltana, jona oli sen

saanutkin. Saatuaan tästä tiedon Julija Mihailovna suuttui puolisoonsa

aivan silmittömästi.

— Etköhän sinä vain ole puhunut hänelle jo kirkostasikin? — Hän oli

aivan hätääntynyt.

Von Lembke oli alkanut peloittavassa määrin osoittaa taipumusta

mietiskelyyn, mikä lääkärien lausuntojen mukaan oli hänelle perin

vaarallista ja ankarasti kiellettyä. Kuvernementistakin oli puuhaa

enemmän kuin olisi saattanut luullakaan, — mutta tästä tulee puhe

vielä myöhemminkin, — ja sitäpaitsi oli muutakin, mistä kärsi jo

sydänkin eikä pelkästään vain hänen päällikönitserakkautensa. Andrei

Antonovitš ei naidessaan ollut vähääkään ottanut lukuun perheriitojen

ja aviollisten yhteentörmäysten mahdollisuutta. Hän oli uskonut

kotirauhan mahdolliseksi Minnoista ja Ernestinoista huokaillessaan. Hän

tunsi, että ei mitenkään voinut kestää perhemyrskyjä. Julija Mihailovna

selvitti hänelle loppujen lopuksi tilanteen aivan perinpohjin.

— Suuttua sinun ei sovi mitenkään, — hän sanoi, — ensinnäkään ei

senkään vuoksi, että olet kolme kertaa häntä järkevämpi ja paljon

korkeammalla yhteiskunnallisella porrasaskelella kuin hän. Tuossa

poikasessa on vielä jäljellä vapaa-ajattelijan oikkuja, vaikka minun

mielestäni ne ovat oikeastaan vain vallattomuutta, mutta eihän mitään

saa aikaan yht'äkkiä, vaan vähitellen. Nuorisoamme on pidettävä

arvossa. Minä yritän vaikuttaa lempeydellä ja siten pidätän heitä

kuiluun syöksymästä.

— Mutta piru tietää, mitä hän joskus rohkenee päästellä suustaan,

— von Lembke yritti vastustaa. — Enhän mitenkään saata osoittaa

suvaitsevaisuutta, kun hän ihmisten läsnäollessa vakuuttelee

minulle, että hallitus tahallaan juottaa kansaa viinalla tehdäkseen

sen kykenemättömäksi ryhtymään kapinaan. Ajattelehan nyt, mihin

valoon joudun, kun minun on kuunneltava tällaista puhetta kaikkien

läsnäollessa.

Näin puhuessaan von Lembke muisteli äskeistä keskustelua, joka hänellä

oli ollut Pjotr Stepanovitšin kanssa. Viattomuudessaan, tarkoittaen

tehdä hänet vain aseettomaksi osoittamalla vapaamielisyyttään hän

oli näyttänyt omaa salaista julistuskokoelmaansa, johon oli kerätty

kaikki mahdolliset sekä koti- että ulkomaalaiset lentolehtiset ja joita

hän oli uskollisesti koonnut aina v:sta 1859 alkaen, ei kuten kylmä

asianharrastaja, vaan todella saadakseen niistä jotakin selvää. Pjotr

Stepanovitš hyvin ymmärtäen hänen tarkoituksensa suvaitsi sanoa, että

»tuollaisen julistuksen yksi ainoa rivi sisältää enemmän järkeä kuin

jokin kokonainen virasto, teidänkin virastonne huomioonotettuna».

Tämä suututti Lembkeä.

— Mutta meillä tämä on vielä liian aikaista, liian aikaista, — hän

sanoi äänessä pyytelevä sävy osoittaen julistuksia.

— Eikö mitä; te näytte olevan peloissanne: se ei siis ole aikaista.

— Mutta, katsokaapa, tässähän esimerkiksi kehoitetaan repimään maahan

kirkot.

— No, miksi se ei sitten olisi paikallaan? Tehän olette järkevä

ihminen, ette usko itse, mutta tiedätte liiankin hyvin, että

tarvitsette uskontoa vain pitääksenne kurissa kansaa. On rehellisempää

tunnustaa totuus kuin seurata valhetta.

— Olen samaa mieltä, aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta meillä,

täällä se olisi vielä liian aikaista, liian aikaista... — vastusti von

Lembke nyrpeissään.

— Onko tuokin hallituksen virkamiehelle soveliasta puhetta! Te olisitte

kyllä itsekin valmis särkemään kirkkoja ja lähtemään pistin ojossa

Pietaria kohti. Teille se siis on vain ajan kysymys — siinä koko ero.

Näin typerästi ansaan joutunut Lembke oli hyvin loukkaantunut.

— Ei se ole sillä tavoin, ei ensinkään — hän innostui yhä enemmän

itserakkautensa kiihoittamana. — Te, kuten ainakin nuori mies, joka ei

tunne päämääriämme, olette perehtynyt. Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, te

nimitätte meitä hallituksen virkamiehiksi? Aivan niin. Itsenäisiksi

virkamiehiksi? Aivan niin. Mutta katsokaahan, miten me toimimme. Vastuu

on meidän, mutta itse asiassahan mekin työskentelemme vain yhteisen

asian hyväksi, aivan kuten tekin. Me vain pidämme koossa sitä, mitä te

yritätte saada horjahtelemaan ja mikä ilman meitä hajoaisi kaikkiin

ilmansuuntiin. Emme me ole teidän vihamiehiänne, emme ollenkaan, me

sanomme vain teille: menkää eteenpäin, tehkää tietä edistykselle,

horjuttakaakin, jos tarvitaan, sellaista, mikä kerran on vanhaa ja

korjattavaa; mutta me hillitsemme teitä tarpeen vaatiessa, pidämme

teitä sopivissa rajoissa ja siten suojelemme teitä teiltä itsellänne,

sillä ilman meitä te saattaisitte vain Venäjän käymistilaan,

riistäisitte siltä sovinnaisen ulkomuodon, ja meidän tehtävämmehän

on juuri huolehtia sen ulkomuodosta. Me olemme siis kuin olemmekin

toinen toisillemme välttämättömiä. Englannissakin ovat whigit ja toryt

toisilleen välttämättömiä. Mitäs me olisimme muuta kuin — toryja ja te

taas olette whigejä, niin minä tämän asian ymmärrän.

Andrei Antonovitš puhui jo paatoksen sävy äänessään. Jo Pietarissa hän

oli mielellään puhunut silloin tällöin järkevästi ja vapaamielisesti,

ja sitä enemmän täällä, kun tiesi, ettei ollut syylä pelätä kenenkään

häntä vakoilevan. Pjotr Stepanovitš kuunteli ääneti ja oli muutenkin

poikkeuksellisen vakava. Se oli omiaan kannustamaan puhujaa vieläkin

enemmän.

— Tehän tiedätte, että olen »kuvernementin isäntä», — hän jatkoi

kävellen edestakaisin työhuoneessaan, — tiedätte, että koska minulla on

tuhat velvollisuutta, en voi niistä ainoatakaan täyttää, ja toiselta

puolen voin varmasti väittää, että minulla ei täällä oikeastaan olekaan

yhtään mitään tehtävää. Koko salaisuus on siinä, millä silmällä

hallitus kulloinkin katselee asioita. Julistakoon hallitus vaikkapa

tasavallan, joko sitten todella politiikan vaatimuksista tai yksinomaan

intohimojen tyynnyttämiseksi, ja toiselta puolen taas laajentakoon

samalla kuvernöörin valtaa, niin me kuvernöörit nielaisemme kyllä

tasavallankin, eikä ainoastaan tasavaltaa, vaan melkeinpä mitä tahansa,

omasta puolestani minä ainakin tunnen olevani valmis... Sanalla

sanoen, julistakoon hallitus minulle sähköteitse vaikkapa _activité

dévorante'in_, kyllä minä aloitan _activité dévorante'illa_. Olen

puhunut täällä aivan suoraan: »Arvoisat herrat», näin olen sanonut,

»kaikkien kuvernementin laitosten toiminnan saattamiseksi tasapainoon

ja kukoistukseen on välttämätöntä vain tämä seikka: kuvernöörin

vallan laajentaminen.» On, nähkääs, tarpeellista, että kaikki nuo

laitokset — joko maalaishallinto- tai oikeuslaitokset — elävät silloin

niin sanoakseni kaksoiselämää: on näet tarpeellista, että ne ovat

olemassa, — myönnän sen, — se on tosiaankin välttämätöntä, mutta

toiselta puolen taas on tärkeätä, että niitä ei ole olemassa, aina

sen mukaan, miten hallitus kulloinkin suvaitsee asioita katsella.

Jos nämä laitokset hallituksen oikusta havaitaan välttämättömiksi,

niiden on oltava siinä silmänräpäyksessä käsillä. Kun taas se tuuli

on ohi, niiden on hävittävä kuin tina tuhkaan. Sen konstin minä kyllä

osaan. Näin minä ymmärrän _activité dévorante'in_, mutta kuvernöörin

valtaa laajentamatta sitä ei voida toteuttaa. Lienemme täällä kahden.

Tiedättekö mitä, ilmoitin jo Pietariin, että olisi välttämätöntä

asettaa kuvernöörin talon eteen vartiosotilas. Odotan parhaillaan

vastausta.

— Teidän olisi saatava kaksi.

— Kaksi? — von Lembke seisahtui hänen eteensä.

— Ehkäpä yksi sotilas ei riittäisi herättämään tarpeeksi kunnioitusta

teitä kohtaan. Pitäisi välttämättä saada kaksi.

Andrei Antonovitšin kasvot vääristyivät.

— Te... te... uskallatte liikoja, Pjotr Stepanovitš. Käytätte väärin

lempeyttäni ja suvaitsette puhua pisteliäästi. Näyttelette jonkinlaista

_bourru bienfaisant'ia_.

— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — Pjotr Stepanovitš yritti

sopertaa, — mutta joka tapauksessa te valmistatte meille tietä ja

tehostatte menestystämme.

— Keitä ovat nuo, — me ja mistä menestyksestä oikeastaan on kysymys? —

kysäisi von Lembke ihmeissään, mutta jäi vastausta vaille.

Tämän keskustelun sisällykseen tutustuttuaan Julija Mihailovna kävi

hyvin tyytymättömäksi.

— Enhän voi mitenkään, — von Lembke yritti puolustautua, —

päällikkömäisen halveksuvasti kohdella sinun suosikkiasi, ja etenkin

kahdenkeskisessä keskustelussa... Voinhan minäkin... hyvästä

sydämestäni... erehtyä puhumaan joskus liikoja.

— Se sinun sydämesi lienee liiankin hyvä. En tietänytkään, että sinulla

on julistuskokoelma, ole hyvä, näytä se minulle.

164

165

— Kyllä... mutta, mutta... hän pyysi ne katseltavakseen... päiväksi

vain.

— Ja te tietysti annoitte taas! — Julija Mihailovna oli kovin

suuttunut. — Kuinka tahditon te olette!

— Lähetän heti hakemaan takaisin.

— Ei hän anna niitä.

— Minä vaadin ne takaisin. — Von Lembken veri kiehahti ja hän hypähti

paikoiltaan. — Kuka hän oikeastaan on ja miksi hänen suhteensa olisi

oltava varuillaan, ja kuka olen minä, jollen uskalla mitään tehdä.

— Istuutukaa ja rauhoittukaa, -— Julija Mihailovna koetti tyynnyttää

häntä. — Vastaan ensimmäiseen kysymykseenne: hänellä on erinomaiset

suositukset, hän on lahjakas ja puhuu joskus hyvin viisaita asioita.

Karmazinov vakuutti hänellä olevan suhteita kaikkialla ja että hänen

vaikutuksensa pääkaupungin nuorisoon on suunnaton. Ja jos minä hänen

välityksellään saan kaikki heidät kootuksi ympärilleni, niin varmasti

pelastan heidät perikadosta osoittamalla heidän oikeudenkaipuulleen

uuden tien. Hän on sydämestään kiintynyt minuun ja tottelee minua joka

suhteessa.

— Mutta sillä aikaa kuin heitä kehitellään, he ennättävät jo, piru

sen tietää, tehdä mitä tahansa. Myönnän, että sekin ajatus on... —von

Lembke yritti puolustautua sekavasti, — mutta... niin, kuulin jo, että

-skin kuvernementtiin on jo levitetty jonkinlaisia julistuksia.

— Mutta siitähän huhuiltiin jo kesällä, — julistuksia, vääriä seteleitä

ja jos jotakin, mutta ei ainoatakaan ole sittenkään löydetty. Kuka niin

on sanonut?

— Kuulin von Blümiltä.

— Voi, säästäkää minua Blümiltänne, älkää mainitko minulle hänestä enää

koskaan sanaakaan. Kuulitteko?

Nyt oli Julija Mihailovnan veren vuoro kiehahtaa. Hetkeen hän

ei kyennyt vihaltaan edes puhumaan. Von Blüm oli kuvernementin

kansliavirkamies, jota hän erikoisesti vihasi. Mutta siitä myöhemmin.

— Verhovenskin suhteen sinun on viisainta rauhoittua, — hän päätti

keskustelun. — Jos hän olisi joihinkin vallattomuuksiin syyllinen, hän

ei puhuisi sillä tapaa. Hän puhuu kaikille samoin kuin sinullekin.

Ne, jotka puhuvat paljon, eivät ole koskaan vaarallisia. Ja sanonpa

sen sinulle, jos jotakin tapahtuisi, niin minähän ensimmäiseksi saan

siitä häneltä tiedon. Hän on suorastaan fanaattisen, aivan fanaattisen

avomielinen minulle.

Huomautan seuraaviin tapahtumiin viitaten, että jos Julija Mihailovna

ei olisi ollut noin oman voimansa ja kunnianhimonsa sokaisema, niin

ehkä ei olisi tapahtunutkaan mitään siitä, mitä nyt tapahtui ja mitä

nuo alhaiset sielut saivat aikaan meillä. Monessa suhteessa hän on

yksin kaikesta vastuussa!