III.

Marja Timofejevnan huone oli kahta vertaa isompi kuin se, jossa

kapteeni asui, ja se oli kalustettu samoin kuin toinenkin huone

karkeatekoisilla huonekaluilla. Mutta sohvan edessä seisovalla

pöydällä oli koreakukkainen liina ja palava lamppu, lattialla oli

iso, kaunis matto, vuode oli vihreän, toisesta seinästä toiseen

ulottuvan verhon takana, ja sitä paitsi pöydän ääressä oli iso pehmeä

nojatuoli, jossa Marja Timofejevna ei kuitenkaan istunut. Nurkassa,

kuten entisessäkin asunnossa, oli pyhänkuva lamppuineen, josta säteili

lämpöistä valoa, ja pöydällä olivat yhä nuo samat välttämättömät

esineet: korttipakka, taskupeili, laulukirja, vieläpä vehnänenkin.

Lisäksi oli ilmestynyt vielä kaksi värikuvallista kirjasta,

joista toinen sisälsi hyvin tunnettuja nuorisolle kirjoitettuja

matkakertomuksia, toinen oli helppotajuisten, opettavaisten,

etupäässä ritariromanttisten kertomusten kokoelma, julkaistu

naisoppilaitosten joulukirjallisuudeksi. Kaiken tämän lisäksi siinä

oli vielä valokuva-albumi. Marja Timofejevna, kuten kapteeni oli

vakuuttanut, näytti odotelleen vierastaan, mutta sinä hetkenä, kun

Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen, hän nukkui puoliksi sohvalle

ojentautuneena, nojaten villalangoilla ommeltuun kanavapielukseen.

Äänettömästi vieras painoi oven jäljessään kiinni ja alkoi

liikahtamatta tuijottaa nukkuvaan.

Kapteeni oli hieman liioitellut mainitessaan sisarensa pukeutuneen

erikoisesti vieraan varalta. Hänellä oli yllä sama ohut puku kuin tuona

sunnuntaina Varvara Petrovnan luona. Samoin hänen hiuksensa olivat

kootut pieneen niskasykkyrään, aivan samoin oli paljaana hänen pitkä

ja jäntereinen kaulansakin. Varvara Petrovnan lahjoittama musta liina

oli huolellisesti kokoontaitettuna sohvalla. Kuten silloin, hän oli

nytkin taitamattomasti ja silmäänpistävästi koristautunut ihomaalilla

ja -jauheella. Nikolai Vsevolodovitš ei ehtinyt seisoa paikoillaan

minuuttiakaan, kun hän jo heräsi, aivan kuin olisi tuntenut hänen

katseensa, avasi silmänsä ja suoristautui. Nähtävästi vieraskin tunsi

jotakin odottamatonta. Liikahtamatta ja läpitunkevasti, äänetönnä ja

itsepintaisesti hän tuijotti Marja Timofejevnan kasvoihin. Ehkä tämä

katse oli tarpeettoman ankara, ehkä siinä kuvastui inhoa, mahdollisesti

myös vahingoniloa toisen säikähtämisestä, — ellei tämä kaikki vain

ollut Marja Timofejevnan unennäköä. Mutta totta on, että hetken

kuluttua tämän naisparan kasvoissa kuvastui kauhua, kasvojen lihakset

alkoivat nytkähdellä, hän kohotti vapisevat kätensä ja purskahti

itkuun aivan kuten säikähtynyt lapsi; vielä hetkinen, ja hän olisi

huutanut ääneen. Mutta vieras havahtui, samassa silmänräpäyksessä hän

hallitsi kasvonsa ja läheni pöytää hymyillen mitä herttaisimmin ja

ystävällisimmin.

— Suonette anteeksi, että herätin ja pelästytin teidät, Marja

Timofejevna, odottamattomalla tulollani, — hän sanoi ojentaen tälle

kätensä.

Lempeät sanat vaikuttivat, pelko katosi, vaikkakin hän vielä pälyili

pelokkaana aivan kuin yrittäen käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan

käsittänyt. Pelokkaana hän ojensi kätensäkin. Viimein vilahti arka hymy

hänen huulillaan.

— Päivää, ruhtinas, — hän kuiskasi hieman omituisesti häntä

tarkastellen.

— Näitte ehkä pahoja unia? — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš hymyillen yhä

lempeämmin ja herttaisemmin.

— Mistä te sen tiedätte, että näin unta _juuri siitä_?...

Ja samassa hän taaskin alkoi vapista, horjahti taaksepäin, kohotti

kätensä aivan kuin puolustautuakseen ja oli taas vähällä puhjeta itkuun.

— Koettakaa rauhoittua, mitäs te turhia pelkäätte, ettekö todellakaan

tunne minua? — tyynnytteli Nikolai Vsevolodovitš, mutta tällä kertaa

hänen oli vaikeampi saada Marja Timofejevna rauhoittumaan. Marja

Timofejevna katsoi häneen yhtä tuskallisen epätietoisena, sama

vaivalloinen ajatus pakotti hänen pääparkaansa, hän olisi tahtonut

käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan jaksanut käsittää. Väliin hän loi

silmänsä maahan, väliin taas katsahti äkkiä Nikolai Vsevolodovitšiin

silmät suurina. Lopulta hän, jos ei nyt rauhoittunutkaan, niin ainakin

— alistui.

‒ Istuutukaa, pyydän, tähän lähelle minua, että saisin teitä

tarkastella lähemmin, — sanoi Marja Timofejevna jokseenkin lujasti,

ilmeisesti ohi hänellä jokin uusi tarkoitus. — Älkää olko levoton,

en katso enää teihin, vaan alaspäin. Älkää tekään katsoko minuun,

ennenkuin itse pyydän teitä kohottamaan katseenne. Istukaahan, — hän

lisäsi jo hieman kärsimättömästi.

Uusi tunne näytti valtaavan hänet yhä voimakkaammin.

Nikolai Vsevolodovitš oli istuutunut ja odotti. Seurasi jokseenkin

pitkä äänettömyys.

— Hm! Tämä kaikki on minusta hyvin omituista, — alkoi Marja Timofejevna

puhua tuskin kuuluvasti melkein inhon ilmein, — pahat unet ovat tosin

minua kiusanneet, mutta miksi juuri teidän piti tunkeutua uneeni?

— Mutta jättäkäämme unet, — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš hänet

kärsimättömästi kääntyen suoraan häneen päin kiellosta huolimatta, ja

äskeinen ilme palasi taas hänen silmiinsä. Marja Timofejevnankin teki

mieli kaikesta päättäen katsahtaa häneen, mutta hän koetti kuitenkin

yhä väkisinkin tuijottaa maahan.

— Kuulkaa, ruhtinas, — hän koroitti äkkiä ääntänsä, — kuulkaa,

ruhtinas...

— Miksi te olette selin, miksi ette katso minuun, mitä tämä komedia

merkitsee? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš voimatta enää hillitä

itseään.

Mutta Marja Timofejevna ei näyttänyt häntä kuuntelevan.

— Kuulkaapa, ruhtinas, — hän toisti kolmannen kerran lujalla äänellä

kasvoilla epämiellyttävän puuhakas ilme, — kun te silloin vaunuissa

sanoitte minulle, että avioliittomme tunnustetaan julkisesti, minä

samassa säikähdin, että salaperäisyys lakkaa. En nyt oikein tiedä,

olen paljon sitä ajatellut ja huomaan selvästi, etten minä kelpaa.

Osaanhan tietenkin pukeutua, ehkäpä osaan ottaa vastaan vieraitakin,

onpa sekin nyt konsti, tarjota kupillinen teetä, kun on kerran

lakeijoita. Mutta entäs mitä sivultapäin katsoen asiasta arvellaan.

Silloin sunnuntaina minä siinä talossa näin yhtä ja toista. Se sievä

neiti katseli minua koko ajan, etenkin sitten, kun te saavuitte. Tehän

silloin tulitte sinne, eikö niin? Hänen äitinsä taas on vain huvittava

vanha maailmannainen. Minun Lebjadkinini se myös pani parhaansa

liikkeelle. Mutta minäpä pelkäsin räjähtäväni nauruun, katselin koko

ajan kattoon, kauniisti oli sekin maalattu. _Hänen_ äitinsä sopisi

parhaiten luostarin igumenjaksi. Pelkään häntä, vaikka mustan liinankin

lahjoitti. Varmasti ne kaikki minua joka puolelta arvostelivat: en minä

ole vihoissani, mutta istuin silloin vain ja ajattelin: olenko minäkin

muka noiden sukua? Eihän kreivittäreltä tietenkään vaadita muuta kuin

hengen avuja, — sillä taloutta vartenhan hänellä on lakeijat, — ja

sitten jonkinlaista suurmaailman sievistelytaitoa voidakseen ottaa

vastaan ulkomaalaisia matkustajia. Mutta siitä huolimatta ne katsoivat

epätoivoisina minuun sinä sunnuntaina. Vain Daša on enkeli. Pelkään

pahoin, että he eivät vain pahoittaisi _hänen_ mieltänsä varomattomasti

puhuessaan minusta.

— Älkää olko huolissanne älkääkä pelätkö, — Nikolai Vsevolodovitšin suu

vääristyi.

— Muuten, sehän ei merkitse mitään, jos hän saakin puolestani

vähän hävetä, sillä sittenkin siinä on aina enemmän sääliä kuin

häpeäntunnetta, vaikka se riippuu tietenkin henkilöstä. Tietäähän hän,

että suurempi syy minulla on sääliä heitä kuin heillä minua.

— Te varmaankin suutuitte kovasti heihin, Marja Timofejevna?

— Kuka, minäkö? En, — puhuteltu hymähti hyväntahtoisesti. — En

vähääkään. Katselin teitä kaikkia silloin ja ajattelin: kaikki te

olette suutuksissa ja riidassa keskenänne, tavatessanne ette voi edes

sydämenne pohjasta nauraakaan. Niin paljon rikkautta ja niin vähän

iloa, — inhoittaa aivan. Minä en muuten sääli muita kuin itseäni.

— Olen kuullut, että teidän oli poissaollessani vaikeata tulla veljenne

kanssa toimeen.

— Kuka teille siitä on kertonut? Joutavia, nyt on paljon pahemmin. Unet

ovat nyt pahoja, ja ne ovat pahoja sen vuoksi, että te tulitte. Ja te,

minkä vuoksi te oikeastaan tänne tulitte, on kai lupa kysyä?

— Mutta ettekö tahtoisi taas luostariin?

— Aavistinhan sen, että taas ne tyrkyttävät sitä luostariaan! On sekin

nyt ihmelaitos, tuo luostarinne. Ja miksikä minä sinne nyt menisin,

miten? Nyt olen ypö yksin! Myöhäistä on minun aloittaa enää uudelleen

kolmatta elämää.

— Te olette vihainen minulle jostakin. Ettehän vain epäile, että olen

lakannut teitä rakastamasta?

— Teistä en minä huolehdi vähääkään. Pelkään vain, kunhan tässä joku

muu ei vain olisi lakannut jotakuta rakastamasta.

Ja hän hymähti ylenkatseellisesti.

— Varmaankin olen _häntä_ vastaan rikkonut kovin, — hän lisäsi äkkiä

aivan kuin yksikseen puhuen, — en vain tiedä, miten olen rikkonut,

ja siinähän se onkin, se ikuinen onnettomuuteni. Aina, aina minä

tänä viiden vuoden aikana olen yötä päivää pelännyt rikkoneeni häntä

vastaan. Rukoilen ja rukoillessani muistan vain suurta syytäni. Ja kas,

tottahan se on ollutkin.

— Mikä sitten?

— Pelkään vain, että siinä on jotakin _hänenkin_ taholtaan, — hän

jatkoi vastaamatta kysymykseen, jota hän ei ollut ehkä kuullutkaan. —

Mutta olisiko hän nyt voinut sellaisiin yhtyä. Kreivitär olisi valmis

minut elävältä nielaisemaan, vaikka ottikin mukaansa vaunuun. Kaikki

ovat salaliitossa keskenään, — onkohan hänkin? Onkohan hänkin pettänyt

minut? (Hänen leukansa ja huulensa alkoivat väristä.) Kuulkaapas te

oletteko lukenut Griška Otrepjevista,[7] joka kirottiin seitsemässä

tuomiokirkossa?

Nikolai Vsevolodovitš oli vaiti.

— Mutta nyt käännynkin teihin päin ja katson teihin, — päätti Marja

Timofejevna äkkiä — kääntykää tekin minuun päin ja katsokaa minuun,

mutta tarkemmin. Viimeisen kerran tahdon päästä varmuuteen.

— Olen katsonut teihin jo kauan.

— Hm! — myhähti Marja Timofejevna, tarkastellen Nikolai

Vsevolodovitšia, — olette kovin lihonut.

Hän oli sanomaisillaan vielä jotakin muuta, mutta samassa, siis jo

kolmannen kerran, äskeinen pelko vääristi taas hänen kasvonsa, ja taas

hän horjahti kohottaen kätensä aivan kuin suojakseen.

— Mutta mikä teidän oikeastaan on? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš

melkein raivostuneena.

Mutta säikähdys kesti vain silmänräpäyksen. Marja Timofejevnan kasvot

vääristyivät omituiseen hymyyn, epäluuloiseen ja epämiellyttävään.

— Pyydän teitä, ruhtinas, nouskaa ja astukaa sisään.

— Mitä tarkoitatte tuolla »astukaa sisään», mihin?

— Viisi vuotta olen kuvitellut, miten _hän_ astuu sisään. Nouskaa ja

menkää ovesta tuonne viereiseen huoneeseen ja minä istun täällä aivan

kuin en odottaisikaan ketään, otan kirjan käteeni, ja samassa te

tulette, viisi vuotta kestäneen matkan jälkeen. Tahtoisin nähdä, miten

se käy.

Nikolai Vsevolodovitš kiristeli hampaitaan ja murahti jotakin

epäselvästi.

— Riittää, — hän sanoi lyöden kämmenensä pöytään. — Marja Timofejevna,

pyydän, että kuuntelette nyt minua. Keskittäkää nyt, jos voitte, koko

huomaavaisuutenne. Ettehän te sentään ole aivan hullu! — häneltä pääsi

kärsimätön huomautus. — Huomenna saatetaan tieto avioliitostamme

julkisuuteen. Te ette koskaan tule asumaan palatsissa, jättäkää

harhakuvitelmanne. Tahdotteko elää kanssani koko elämänne, mutta hyvin

kaukana täältä, vuoristossa, Sveitsissä, siellä on paikka...? Älkää

pelätkö, en jätä teitä koskaan enkä paneta hullujenhuoneeseen. Rahaa

minulla on sen verran, ettemme kärsi puutetta. Te saatte palvelustytön,

teidän ei tarvitse tehdä mitään. Kaikki, mikä on mahdollisuuden

rajoissa, hankitaan teille. Voitte rukoilla, mennä minne tahdotte,

saatte yleensä tehdä mitä haluatte. En koske teihin. En lähde minäkään

koskaan enää minnekään — paikoiltani. Jos tahdotte, olen ikäni

puhumatta kanssanne, tai jos tahdotte toisin — niin kertokaa minulle

joka ilta, kuten silloin Pietarissa, nurkka-asumuksessanne teidän

tarinoitanne. Luen teille ääneen kirjoja, jos haluatte. Mutta niin on

oleva koko elämämme ajan aina samalla paikalla, ja se paikka on synkkä.

Tahdotteko? Uskallatteko? Ettekö kadu jälkeenpäin? Ette kiusaa minua

kyynelillänne ettekä kirouksillanne?

Marja Timofejevna kuunteli hyvin uteliaana oli kauan sen jälkeen vaiti

ja ajatteli.

— Ei se tunnu oikein mahdolliselta, — hän sanoi lopulta pilkallisesti

ja haluttomasti. — Minähän voin elää siellä vuoristossa kukaties

neljäkymmentä vuotta. — Hän puhkesi nauruun.

— No niin, elämme siis vaikkapa neljäkymmentä vuotta. — Nikolai

Vsevolodovitšin kulmat vetäytyivät kurttuun.

— Hm. En lähde, en vaikka!

— Ette minunkaan kanssani?

— Mikäs te sitten muka olette, että minä teidän kanssanne? Istupas

hänen kanssaan vuorella neljäkymmentä vuotta peräkkäin, — on siinäkin

järkeä! Ja kuinka kärsivällisiä nämä nykyajan ihmiset ovat alkaneet

olla! Ei, ei ole mahdollista, että haukka voisi pöllöksi muuttua.

Ei minun ruhtinaani ole sellainen! — Marja Timofejevna kohotti näin

sanoessaan ylpeänä ja juhlallisesti päänsä pystyyn.

Nikolai Vsevolodovitšille alkoi selvitä jotakin.

— Minkä vuoksi te sanotte minua ruhtinaaksi ja... ja keneksi te minua

oikeastaan luulette? — hän kysäisi äkkiä.

— Mitä? Ettekö olekaan ruhtinas?

— En ole koskaan ollutkaan.

— Ja te itse, itse tunnustatte minulle vasten kasvoja, että ette ole

ruhtinas?

— Sanoinhan, etten ole koskaan ollutkaan.

— Hyvä Jumala! — Marja Timofejevna löi kätensä yhteen. — _Hänen_

vihollisiltaan saatoin odottaa mitä tahansa, mutta en sentään tällaista

julkeutta —: en koskaan! Onko hän elossa? — hän huudahti äkkiä

raivoissaan käyden Nikolai Vsevolodovitšia kohti. — Oletko surmannut

hänet vai... tunnusta!

— Keneksi sinä oikein luulet minua? — Nikolai Vsevolodovitš syöksähti

pystyyn kasvot vääristyneinä, mutta Marja Timofejevnaa ei enää voinut

mikään säikyttää, hän huudahti voitokkaana:

— Kukapa sinua tietää, kuka olet ja mistä lienet ilmestynyt! Minun

sydämeni, sydämeni aavisti tämän, viisi vuotta olen tämän intrigin

tietänyt! Ja minä istun ja ihmettelen: mikä sokea pöllö se tänne

pölähti? Ei, kyyhkykulta, huono näyttelijä olet, vieläpä huonompi

kuin Lebjadkin. Vie minulta kreivittärelle alamaisimmat terveiseni ja

sano, että hän lähettäisi luokseni vähän paremman kuin sinut. Onko

hän palkannut sinut, mitä? Syötkö hänen keittiössään armoleipää? Näen

petoksenne aivan selvästi, näen kaikkien teidän lävitsenne, jokaikisen!

Nikolai Vsevolodovitš sieppasi häntä lujasti käsivarresta hieman

yläpuolelta kyynärpäätä. Marja Timofejevna nauroi hänelle vasten

kasvoja.

— Olet sinä sentään hyvin hänen näköisensä, sukulaisia ehkä, eikö

totta? — Viekasta väkeä! Mutta hän, tuo minun, on ylhäinen haukka ja

ruhtinas, mutta sinä, sinä olet — pöllö ja kaupustelijapahainen. Hän,

tuo minun, jos tahtoo, niin antaa kunnian Jumalalle, mutta jos ei

tahdo, niin ei sitä tee, mutta Šatuška (rakas, oma kyyhkykultani) — on

lyönyt häntä vasten kasvoja, Lebjadkin on kyllä kertonut. Ja miksi sinä

silloin niin säikähdit, kun tulit sinne? Kuka sinut niin peloitteli?

Kun näin sinun alhaisen ilmeesi, kun kompastuin, ja sinä nostit minut

— sydämeeni hiipi kuin jokin mato ja kuiskasi: ei se ole _hän_, ei ole

_hän_! Ei olisi haukkani hävennyt minua herrasneitienkään seurassa! Voi

hyvä Jumala! Olinhan minä viisi vuotta onnellinen vain siitä ainoasta

ajatuksesta, että haukkani siellä jossakin vuorten takana lentää

liitelee, aurinkoa katselee... Puhu, valetsaari, saitko hyvät rahat?

Pitikö paljonkin maksaa, ennenkuin suostuit? Minä en olisi sinusta

puolta kopeekkaa maksanut. Haahaha! Hahaha!

— Uu — idiootti! — Nikolai Vsevolodovitš kiristi hampaitaan pitäen

lujasti Marja Timofejevnaa käsivarresta.

— Pois, valetsaari! — huudahti Marja Timofejevna käskevästi, — olen

ruhtinaani puoliso, en pelkää veistäsi!

— Veistäni?

— Niin veistäsi! Sinulla on veitsi taskussa. Sinäpä luulit, että

nukuin, mutta minäpä näin sen. Kun tulit äsken, otit veitsen esille!

— Mitä sanoit, sinä onneton, millaiset houreet sinua ahdistavat!

-— ulvahti Nikolai Vsevolodovitš ja työnsi hänet kaikin voimin

luotansa, niin että Marja Timofejevnan olka ja pää sattuivat kipeästi

sohvaan. Nikolai Vsevolodovitš lähti juosten huoneesta, mutta Marja

Timofejevnakin oli jo taas jaloillaan, ja ontuen ja hyppelehtien

hän kiiruhti vieraan jälkeen, ja vasta portailla, jossa säikähtynyt

Lebjadkin töin tuskin sai hänet pysähdytetyksi, hän vielä ennätti

vinkuen ja ääneen nauraen singahduttaa Stavroginin jälkeen:

— Griška Ot-rep-jev, a-na-teema!