»Veitsi, veitsi!» — toisteli Stavrogin katkeran vihaisena astellen
suoraan lokaan ja lammikkoihin tiestä välittämättä. Tosin häntä väliin
halutti nauraa ääneen, nauraa hillittömästi, mutta jostakin syystä
hän kuitenkin koetti hillitä nauruaan. Hän tuli tajuihinsa taas vasta
sillalla, täsmälleen samalla kohdalla, jossa hän äsken oli tavannut
Fedjkan. Samainen Fedjka odotteli häntä nytkin ja huomattuaan hänet
otti lakin päästään, irvisti ikeniään iloisesti ja alkoi samassa
selittää jotakin iloisesti ja rennosti. Nikolai Vsevolodovitš kulki
ensin edelleen pysähtymättä eikä näyttänyt edes huomaavankaan hänen
seuraansa tunkeilevaa kulkuna. Häntä alkoi itseänsäkin hämmästyttää,
miten oli saattanut hänet unohtaa ja unohtaa hänet juuri silloin, kun
hän itse yhtämittaa toisteli itsekseen: »veitsi, veitsi». Hän sieppasi
kulkuria takinkauluksesta ja kaiken vihansa voimalla — vihan, jota
illan kuluessa oli kertynyt aika lailla — iski hänet siltaan. Vain
hetken tämä yritti tehdä vastarintaa, mutta aavisti samassa, että
hän oli vain heinänkorsi noin odottamatta hänen kimppuunsa käyneen
vastustajan käsissä ja antautui samassa vastustamatta. Seisoen
polvillaan maahan kumartuneena ja käsivarret selän taakse väännettyinä
viekas kulkuri odotti rauhallisena ratkaisua, kaikesta päättäen
uskomatta vaaraa.
Hän ei erehtynytkään. Nikolai Vsevolodovitš oli tosin jo
irroittamaisillaan lämpimän kaulaliinansa sitoakseen sillä vangin
kädet, mutta samassa päästikin tämän vapaaksi ja työnsi luotansa.
Kulkuri ponnahti samassa jaloilleen, käännähti ja kuin ihmeen kautta
hänen kädessään välähti lyhyt ja leveä suutarinpuukko.
— Pois veitsi, piilota se, kiireesti! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš
sen kärsimättömän käskevästä ja veitsi katosi yhtä nopeasti kuin oli
ilmestynytkin.
Vaiti ja taakseen kertaakaan katsahtamatta Nikolai Vsevolodovitš jatkoi
taas matkaansa. Mutta itsepintainen roisto ei vain luopunut hänestä.
Hän ei tosin enää jatkanut tuttavallista keskusteluaan, vieläpä yritti
kulkea hänestä kunnioittavan välimatkan päässä, melkeinpä kokonaisen
askelen häntä jäljempänä. Niin he tulivat yhdessä sillan yli rannalle
ja kääntyivät tällä kertaa vasemmalle, pitkälle ja yksinäiselle
poikkikadulle, josta oli lyhyempi tie kaupungin keskukseen, kuin oli
ollut äskeistä Jumalanilmestyksenkatua pitkin kulkien.
— Onko totta, että aivan äsken olet jossakin lähitienoilta ryöstänyt
kirkon? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš yht'äkkiä.
— Minä, tuota noin, pistäysin sinne ensin oikeastaan vain
rukoillakseni, — vastasi kulkuri kohteliaasti ja vakavasti, melkeinpä
olisi voinut sanoa, arvokkaasti, aivan kuin ei koko äskeistä tapausta
olisi ollutkaan. Tuttavallisuudestakaan ei ollut enää jälkeäkään. Oli
vain asiallinen ja totinen mies, jota tosin oli syyttä loukattu, mutta
joka osasi unohtaa loukkaukset.
— Kas, mitenkä taivaan Herra lie armossaan minut tänne saattanut,
ajattelin! — hän jatkoi puhettaan. — Kaikkeen tähän on syynä orpouteni,
eihän meidän asemassamme ilman Kaikkivoivan apua pääse minnekään. Ja
uskokaa, hyvä herra, jos tahdotte, vahinkoa siitä vain oli, pelkkää
vahinkoa, Jumala rankaisi synneistäni. Sain koko roskasta kaiken
kaikkiaan kaksitoista ruplaa. Pyhän Nikolain hopeinen leukaparta, joka
oli puhtainta hopeata, meni aivan polkuhinnasta. Sanoivat — väärennetty.
— Murhasitko kirkonvahdin?
— Se oli nyt oikeastaan sillä tavalla, että me olimme sen vahdin kanssa
niinkuin yhteistyössä, mutta sitten aamupuoleen joella meille tuli
riita siitä, kenen tulisi kantaa säkkiä. Silloin tein synnin, helpotin
vähän hänen taakkaansa.
— Murhaa vielä, ryöstä vielä!
— No, sitä samaahan jankkaa se Pjotr Stepanovitškin, aivan samaa kuin
tekin, sanasta sanaan, sillä hän on hyvin itara ja kovasydäminen, mitä
tulee toisen ihmisen auttamiseen. Sitäpaitsi hän ei hivenen vertaa
usko, ei edes itse taivaan Luojaan, joka meidät on maan tomusta luonut,
vaan väittää, että kaiken on muka luonto saanut aikaan, kaikkein
viheliäisimmän eläimenkin muka. Eikä hän ymmärrä vähääkään, että meidän
asemassamme ei voi mitenkään tulla toimeen ilman armollista kaiken
auttajaa. Ja jos hänelle alkaa tätä selittää, niin hän tuijottaa vain
kuten pässi veteen, ettei voi kylliksi olla häntä ihmettelemättä. Ette
ehkä usko, vaikka kertoisinkin, että kapteeni Lebjadkinilla, jonka
luona te äsken juuri suvaitsitte käväistä, ovet olivat usein apposen
auki yöt läpeensä, silloin kun hän vielä ennen teidän tänne tuloanne
asui Filippovilla. Itse hän oli sikahumalassa, ja rahaa putoili
solkenaan taskuista maahan. Omilla silmilläni tuota kaikkea jouduin
tarkkailemaan, sillä meidän oloissamme ilman kaiken auttajatahan ei,
kuten ymmärrätte, ei voi mitenkään...
— Omilla silmilläsikö näit? Kävitkö siellä öisin?
— Ehkäpä kävinkin, mutta sitä ei vain kukaan tiedä.
— Miksi et murhannut?
— Harkittuani asiaa pidätyin, sillä saatuani tietooni aivan täsmälleen,
että puolentoista sataa voisin milloin tahansa saada käsiini, niin
miksikä ryhtyä sellaiseen, kun niin ollen voin hieman odoteltuani
saada haltuuni kaikki puolitoistatuhattakin? Sillä kapteeni Lebjadkin
(sen kuulin omilla korvillani) luotti teihin humalapäissään lujasti,
ja tuskin lienee täällä sellaista ravintolaa, vihoviimeiset pikku
kapakatkin lukuunottaen, joissa hän ei siitä olisi kerskaillut. Ja
kuultuani näin todistettavan monen suulla panin minäkin kaiken toivoni
teidän kirkkauteenne. Teille, herra, puhun kuin isälleni tai omalle
veljelleni, eikä Pjotr Stepanovitšin enemmän kuin ainoankaan muun
sielun pidä saaman tätä tietoonsa. No niin, suvaitsetteko ojentaa
kolmisen ruplaa vai ette? Ja ettekö te, armollinen herra, ilmaisisi
koko totuutta, että kerta kaikkiaan tietäisin, miten asia on, sillä
emmehän me ilman armollista apua voi mitenkään tulla toimeen.
Nikolai Vsevolodovitš alkoi äänekkäästi nauraa, ja otettuaan
taskustaan esille kukkaronsa, jossa oli vain viisikymmentä ruplaa
pieninä seteleinä, hän heitti roistolle setelipakastansa ensin yhden,
sitten toisen, kolmannen, neljännen. Fedjka yritti lennosta siepata
ne käteensä, kurottautui, ne putoilivat lokaan, Fedjka keräili niitä
huudahdellen: »eh, heh!» Nikolai Vsevolodovitš paiskasi viimein koko
tukun ilmaan ja yhä nauraen kääntyi yksin poikkikadulle. Kulkuri jäi
keräilemään rahoja, ryömi polvillaan loassa, tavoitteli tuulesta
seteleitä ja kaivoi esille lätäköstä kastuneita. Tunnin verran kuului
vielä pimeydestä katkonaisia huudahduksia: »eh, heh!»