II.

Talo, jonka luo Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, oli autiolla paikalla,

lauta-aitojen välissä, ja näiden aitojen takana alkoivat laajat

vihannesistutukset. Rakennus oli aivan sananmukaisesti kaupungin

laidassa. Se oli puinen, äsken rakennettu, niin että seiniä ei vielä

oltu ehditty edes höyläyttää. Sen erään ikkunan luukut oli tahallaan

jätetty auki, ja ikkunalaudalla loisti kynttilä, jonka tarkoituksena

nähtävästi oli olla majakkana odotetulle, myöhäiselle vieraalle. Kun

Nikolai Vsevolodovitš oli päässyt niin lähelle, että hän oli vain

noin kolmenkymmenen askelen päässä talosta, hän huomasi portailla

seisovan pitkähkön mieshenkilön. Tämä oli varmaankin talon isäntä, joka

kärsimättömästi odotellessaan vierasta oli lähtenyt häntä vastaan. Jo

saattoi erottaa hänen äänensäkin, joka samalla oli arka ja kärsimätön:

— Tekö siellä? Tekö?

— Minä, — vastasi Nikolai Vsevolodovitš vasta sitten, kun oli jo

portailla ja oli vetänyt kokoon sateensuojansa.

— Viimeinkin! — Kapteeni Lebjadkin tömisteli jalkojaan ja hätäili, hän

se todella oli, ‒ olkaa hyvä, antakaa varjonne: Märkäpä on! Pingoitan

sen tänne nurkkaan lattialle. Terve tuloa, terve tuloa!

Eteisestä oli ovi selkosen selällään huoneeseen jota valaisi kaksi

kynttilää.

— Jos ette olisi luvannut niin varmasti tulla olisin jo lakannut

odottamasta.

— Kello on neljännestä vailla yksi. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti

kelloonsa astuessaan huoneeseen.

— Sitäpaitsi sataa, ja matka on niin hirvittävän pitkä... Kelloa

ei minulla ole, ja ikkunoista näkee vain vihannespellot. Niin

että väkisinkin sitä... jää ajastaan jäljelle. Mutta tätä en

sano valittaakseni, sillä enhän uskalla, en uskalla, mutta

kärsimättömyydessäni tulin sen sanoneeksi, epätietoisuudessani, joka on

jo viikon minua kalvanut. Kunpa viimeinkin tämä... ratkeaisi.

— Mikä... ratkeaisi?

— Kunpa saisin tietää kohtaloni, Nikolai Vsevolodovitš. Olkaa hyvä.

Hän kumarsi osoittaen sohvaa pöydän ääressä.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti ympärilleen. Huone oli pikkuruikkuinen

ja matala. Siinä olivat vain välttämättömimmät huonekalut: tuoleja ja

puinen sohva, nekin aivan uudet, ilman päällystä ja ilman tyynyjä,

kaksi lehmuksista pöytää, toinen sohvan luona liinalla katettu, toinen

nurkassa. Siinä oli jotakin, jonka yli oli heitetty toinen liina.

Ja muutenkin näytti siltä, että huoneen siisteyttä vastaan ei ollut

mitään muistuttamista. Kapteeni Lebjadkin ei ollut kahdeksaan päivään

ollut humalassa. Kasvot olivat pöhöttyneet ja kellertävät. Katse oli

rauhaton, utelias ja epävarma. Liiankin selvästi saattoi huomata, että

hän ei tietänyt oikein itsekään, missä äänilajissa hänen olisi ollut

edullisinta alkaa keskustella.

— Kas tässä, — hän viittasi ympärilleen, — tässä elän kuten pyhimys.

Raittiudessa, yksinäisyydessä ja köyhyydessä, — olen antanut nämä

muinaisten ritarien kolme lupausta.

— Luuletteko muinaisten ritarien antaneen sellaisia lupauksia?

— Ehkäpä erehdyn! Voi, ei ole suotu minulle kehittymismahdollisuuksia!

Kaikki on mennyttä. Uskotteko minua, Nikolai Vsevolodovitš, täällä

vasta ensi kerran silmäni aukenivat, ja samassa jätin häpeälliset

himoni. Ei ainoatakaan ryyppyä, ei tippaakaan! Minulla on nyt oma

nurkkani, ja kuusi päivää olen nauttinut hyvästä omastatunnosta.

Seinätkin pihkantuoksullaan muistuttavat luonnosta. Ja kuka olin ennen,

mikä minä olin?

»Öisin — yömajatta —,

päivin kieli lerpallansa».

lahjakkaan runoilijamme sanoja käyttääkseni. — Mutta — tehän olette

aivan märkä. Ettekö haluaisi teetä?

— Olkaa rauhassa.

— Teekeitin on kiehunut jo kahdeksasta alkaen, mutta... sammui

viimein, kuten kaikki tässä maailmassa. Sanotaan, että aurinkokin

kerran sammuu... Mutta jos vain suvaitsette, niin kyllä sen saa vielä

kiehumaan. Agafja on valveilla.

— Sanokaahan, onko Marja Timofejevna...

— Täällä, täällä hän on, — Lebjadkin kiirehti kuiskaamaan, —

suvaitsetteko katsahtaa tänne! Hän osoitti viereistä huonetta, jonka

ovi oli suljettu.

— Eikö hän nuku jo?

— Ei, ei, mitä ajattelettekaan? On koko illan teitä odotellut, ja heti

kun kuuli teidän tulleen, alkoi koristeleida, — hän aikoi hymähtää

leikkisästi, mutta tuli samassa äkkiä taas totiseksi.

— Millainen hän on ollut yleensä... viime aikoina? — kysyi Nikolai

Vsevolodovitš kulmien kurtistuessa.

— Yleensä? Tiedättehän sen itsekin, — hän teki säälivän! liikkeen

kohauttaen olkapäitään. — Ja nyt hän... nyt hän istuu ja ennustelee

korteista...

— Hyvä on... Myöhemmin sitten... Mutta ensin on saatava asia teidän

kanssanne selväksi.

Nikolai Vsevolodovitš istuutui tuolille.

Kapteeni ei uskaltanut enää istuutua sohvalle, vaan otti myös

istuimekseen tuolin ja pelokkaasti sekä odottelevana kumartui

kuuntelemaan.

— Mitäs teillä on tuolla nurkassa liinan alla? — Nikolai Vsevolodovitš

kysäisi äkkiä.

— Täälläkö? — Lebjadkin kääntyi myös sinnepäin. — Tämä on vain kaikki

teidän anteliaisuutenne seurauksia. Ottaen huomioon, että nyt on

tupaantulijaiset, pitkä matka ja luonnollinen väsymys... — kapteeni

myhähteli tyytyväisenä, nousi paikaltaan ja varpaillaan lähestyi

pöytää sekä kohotti samalla arvokkaasti ja varovaisesti nurkkapöydän

yli heitettyä liinaa. Sen alla oli — katettu illallispöytä, liikkiötä,

vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, pieni, vihreä karahvi sekä pitkä

pullo Bordeaux’ta. Kaikki tämä oli siististi ja asiantuntemusta

ilmaisevasti asetettu pöydälle, vieläpä erinomaisen hienosti.

—- Tekö nämä olette hankkinut?

— Minä. Jo eilen, ja tein parhaani osoittaakseni kunnioitustani...

Marja Timofejevnahan, kuten tiedätte, on näistä asioista varsin

välinpitämätön. Mutta tärkeintä on, että kaikki tämä tulee teiltä, on

siis teidän omaanne, te siis olette täällä isäntä enkä minä, sillä minä

olen vain kuten teidän tilanhoitajanne, sillä joka tapauksessa. Nikolai

Vsevolodovitš, minun henkenihän on sentään vapaa. Ettehän tahdo riistää

minulta tätä ainoata omaisuuttani! — hän lopetti liikutettuna.

— Hm. Istuisitte mieluummin.

Kii... ii... tän, kiitän ja olen riippumaton! — Hän istuutui. — Voi,

Nikolai Vsevolodovitš, tänne sydämeen on karttunut niin paljon,

etten enää tahtonut jaksaa teitä odottaa. Nyt te siis ratkaisette

kohtaloni... samoin kuin tuon onnettomankin kohtalon... ja sitten...

kuten ennen muinoin vuodatan teille kaiken, kuten neljä vuotta sitten.

Silloin te suvaitsitte kuunnella minua, luitte runojani... Vaikka te

nimitittekin minua Shakespearen Falstaffiksi, te olette sittenkin

merkinnyt elämässäni hyvin paljon. Minulla onkin nyt totinen syy

pelätä, ja te yksin voitte minua neuvoa ja valaista. Pjotr Stepanovitš

kohtelee minua julmasti!

Nikolai Vsevolodovitš kuunteli uteliaana ja tarkasteli häntä. Vaikkakin

kapteeni Lebjadkin oli ehkä todella lakannut juopottelemasta, hän

ei sittenkään ollut läheskään täysin tasapainoisessa vireessä.

Tuontapaisiin monivuotisiin juopporatteihin jää lopulta ainaisesti

jotakin epätasaista, tunkkaista, särkynyttä ja mieletöntä, vaikka

he yrittävätkin pettää, viekastella ja teeskennellä yhtä hyvin kuin

toisetkin, jos niin tarvitaan.

— Huomaan, että te ette ole paljoakaan näinä neljänä vuotena muuttunut,

kapteeni, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš hieman lempeämmin. — Näyttää

olevan totta, että ihmiselämän jälkipuoliskon tavallisesti muodostavat

ne tottumukset, joita hän elämänsä ensi puoliskolla on keräillyt.

— Suurenmoista! Te ratkaisette elämän arvoituksen! — huudahti kapteeni

teeskentelemättömän ihastuneena, sillä hän oli korkealentoisten

sanojen ystävä. — Kaikista sanoistanne, Nikolai Vsevolodovitš, muistan

erikoisen hyvin ne, jotka sanoitte Pietarissa: »Täytyy olla todella

suuri ihminen voidakseen joskus toimia vastoin terveen järkensä

vaatimusta!» Siinäpä se!

‒ Niin, ja hölmö täytyy olla samalla.

— Mitäpä siitä, vaikkapa hölmökin. Mutta te olette ikänne kaiken

sirotellut ympärillenne älykkyyttä, mutta entäs nuo toiset? Sanokootpa

Liputin tai Pjotr Stepanovitš edes joskus jotakin samantapaista! Voi,

miten julmasti Pjotr Stepanovitš on kohdellut minua.

— Mutta ettekö te, kapteeni, muista, miten itse käyttäydyitte?

— Juoppous ja sitäpaitsi vihollisteni määrätön joukko! Mutta nyt on

kaikki ohitse, ja parhaillaan luon nahkaani kuten käärme. Nikolai

Vsevolodovitš, tiedättekö, teen par'aikaa testamenttiani, olen jo

kirjoittanutkin sen...

— Hauskaa kuulla. Mitä te jätätte jälkeenne ja kenelle?

— Isänmaalle, ihmiskunnalle ja ylioppilaille. Nikolai Vsevolodovitš,

luin sanomalehdistä eräästä amerikkalaisesta. Hän testamenttaa koko

suuren omaisuutensa tehtaiden rakentamista varten ja positiivisten

tieteiden hyväksi, luurankonsa sikäläisen akatemian ylioppilaille

ja nahkansa — rumpuun, jolla yötä päivää on rummutettava Amerikan

kansallislaulua. Voi, me olemme kääpiöitä verrattuina Pohjois-Amerikan

Yhdysvaltojen ajatuksen lentoon! Venäjä on luonnon, mutta ei järjen

oikku. Mutta entäs jos minun päähäni pälkähtäisi testamentata nahkani

Akmolinskin jalkaväen rykmentille, jossa minulla oli kunnia aloittaa

sotilasurani, määräyksellä, että joka päivä lyötäisiin siihen koko

rykmentin edessä Venäjän kansallishymniä, niin sitä pidettäisiin

vapaamielisyytenä, minun nahkaani ei sallittaisi... ja senvuoksi minun

on tyytyminen vain ylioppilaihin. Tahdon testamentata luurankoni

akatemialle, mutta ehdolla, ainoastaan sillä ehdolla, että otsalleni

kiinnitetään ikuisiksi ajoiksi lappu, johon kaiverretaan sanat: »Katuva

vapaa-ajattelija», kas sillä tavoin!

Kapteeni puhui innoissaan ja uskoi tietenkin täydestä sielustaan

amerikkalaisen testamentin kauneuteen, mutta päätarkoituksena oli

tietenkin teeskentely ja Nikolai Vsevolodovitšin huvittaminen. Hän oli

tottunut olemaan tämän narrina. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ei edes

hymähtänyt, vaan kysäisi äkkiä melkein salaperäisesti:

— Te siis todella aiotte saattaa julkisuuteen testamenttinne jo

eläessänne ja vaaditte siitä palkkion?

— Vaikkapa niinkin, Nikolai Vsevolodovitš, vaikkapa niinkin? —

Lebjadkin tarkasteli Stavroginia varovaisesti. — Millainen onkaan

kohtaloni! En kirjoita enää edes runoja. Ja oli kuitenkin kerran aika,

jolloin tekin, Nikolai Vsevolodovitš, luitte niitä. Muistatteko, pullo

toverinamme? On heitettävä kynä syrjään. Olen kirjoittanut vain yhden

runon, kuten Gogolj kirjoitti »Viimeisen kertomuksensa». Muistattehan,

miten hän ilmoitti Venäjän kansalle, että se »laulautui» hänen

rinnastaan. Niin lauloin minäkin joutsenlauluni, ja sitten — tulee

loppu.

— Minkä runon?

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa.»

— M... mitä?

Kapteeni oli vain odottanutkin tätä tilaisuutta. Runojaan hän piti

määrättömästi arvossa, mutta hänen teeskentelevä kaksoissielunsa

sai hänet nauttimaan myös siitä, että Nikolai Vsevolodovitš laski

leikkiä hänen runojensa kustannuksella ja nauroi niille joskus aivan

vatsaansa pidellen. Näin tuli saavutetuksi kaksi tarkoitusta: sekä

runoilijan että narrin. Mutta tällä kertaa oli lisäksi vielä kolmas,

aivan erikoinen ja hyvin arkaluontoinen syy: kun kapteeni koetti

tuoda esille runon, hän samalla tahtoi sen yhteydessä puolustautua

eräässä suhteessa, sillä hän tunsi olevansa syyllinen ja oli senvuoksi

peloissaan.

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa», s.o.

ratsastaessaan. Mielikuvitusta, Nikolai Vsevolodovitš, houretta,

mutta runoilijan houretta. Kerran tavatessani hänet ratsain tein tuon

materialistisen kysymyksen: »Miten silloin kävisi?» — siinä tapauksessa

että. Asia on selvä: kaikki ihailijat karkuun, sulhaset mikä minnekin,

ei muuta kuin »nuole näppisi». Mutta runoilija yksin jäisi yhä

särjetyssä sydämessään hänelle uskolliseksi. Nikolai Vsevolodovitš,

saattaahan täikin rakastua, eihän sitä ole laissa kielletty. Ja

kuitenkin, mainittu henkilö suuttui sekä kirjeestä että runoista.

Sanotaan, että tekin muka olisitte suuttunut? Se on surullista, en

ollut sitä uskoa. Ketä voisi minun mielikuvitukseni vahingoittaa?

Sitäpaitsi, kunniasanallani, kaikkeen on syypää Liputin. »Lähetä ja

lähetä, jokaisella ihmisellä on oikeus kirjeen kirjoittamiseen», ja

minä lähetin.

— Te lienette tarjoutunut sulhaseksikin?

— Sellaista se on, kun on vihamiehiä, vihamiehiä!

— Miten tuo runo kuului? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš ankarasti.

— Houretta, houretta eikä muuta.

Kuitenkin hän suoristautui, ojensi kätensä ja aloitti:

»Särkyi jäsen kauniin kukkasen —

kiintoisammaksi vain yhä kääntyy.

Rakastunut sulho oli ennestään,

nyt jo aivan lempeen nääntyy.»

— No, riittää, — Nikolai Vsevolodovitš viittasi kädellään.

... Haaveilen Pietarista, — muutti Lebjadkin kiireesti puheenaihetta,

aivan kuin runoista ei koskaan olisi ollut puhettakaan, — haaveilen

uudestisyntymisestä... Oi, hyväntekijäni! Saanko luottaa siihen, että

te ette kiellä minulta matkarahoja? Kuin aurinkoa olen odottanut teitä

koko viikon!

— Niitä ei teidän pidä saaman, hyvä herra, minulla ei ole varoja enää

ollenkaan, ja miksi antaisin teille rahoja?

Nikolai Vsevolodovitš näytti suuttuvan. Kuivasti ja lyhyesti hän

luetteli kaikki kapteenin rikokset: juopottelun, valehtelemisen,

rahojen tuhlailun, rahojen, jotka oli lähetetty Marja Timofejevnaa

varten. Torui häntä siitä, että Marja Timofejevna oli otettu pois

luostarista, mainitsi kirjeistä, joissa oli uhattu ilmaista salaisuus,

sekä siitä, miten kapteeni oli käyttäytynyt Darja Pavlovnaa kohtaan

y.m. y.m. Kapteeni yritti puolustautua, viittaili käsillään, mutta

Nikolai Vsevolodovitš sai hänet joka kerran käskevästi pysymään

alallaan.

— Ja sitten, — hän huomautti lopuksi, — te puhutte kirjeissänne aina

»loukatusta perhekunniasta». Mikä »loukkaus» se on, että teidän

sisarenne on laillisessa avioliitossa Stavroginin kanssa?

— Mutta avioliitto on salainen, Nikolai Vsevolodovitš, sala-avioliitto.

Saan teiltä rahoja, ja minulta saatetaan kysyä: mistä hyvästä nuo

rahat tulevat? Olen sidottu, en voi vastata. Sehän olisi sisareni ja

perhekunniamme häpäisemistä.

Kapteeni koroitti ääntään. Hän viljeli mielellään tätä puheenaihetta

ja oli varma, että se veisi suotuisaan ratkaisuun. Voi, hän ei

voinut aavistaakaan, miten hän oli ällistyvä. Rauhallisesti ja

täsmällisesti, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan

jokapäiväisestä perhetapahtumasta, Nikolai Vsevolodovitš ilmoitti

hänelle, että lähipäivinä, ehkä jo huomenna tai ylihuomenna, hän aikoi

saattaa avioliittonsa julkisuuteen »niin hyvin poliisilaitoksen kuin

seurapiirinkin tietoon» ja että samalla raukeaa myös tyhjiin koko tuo

puhe »loukatusta perhekunniasta» sekä samalla lakkaa myös tähänastinen

avustus. Kapteenin silmät rävähtivät selko selälleen: hän ei heti

paikalla päässyt edes asiasta oikein selville, ei ennen kuin se oli

uudelleen hänelle selitetty.

— Mutta hänhän on... mielipuoli?

— Olen kyllä senkin ottanut huomioon ja sen mukaan myös toiminut.

— Mutta mitä sanoo... äitivanhempanne?

— Se on hänen asiansa.

— Viette hänet siis puolisonanne kotiinne?

— Ehkäpä niinkin. Mutta tämänhän ei pitäisi mitenkään liikuttaa teitä.

Eihän tämä kuulu teille.

— Miten niin... ei kuulu? — kapteeni huudahti. — Mihinkäs minä joudun?

— Te ette tietenkään tule mukaan.

— Mutta minähän olen sukulainen.

— Tuollaisia sukulaisia kartetaan. Miksi enää tämän jälkeen antaisin

teille rahoja, ymmärrättehän sen hyvin itsekin.

— Nikolai Vsevolodovitš, Nikolai Vsevolodovitš, se ei voi olla

totta, ehkä te vielä muutatte mielenne, ettehän te soisi itsellenne

sellaista onnettomuutta tapahtuvaksi, mitä siitä ajateltaisiin ja mitä

suurmaailmassa sanottaisiin?

— Ei minua teidän »suurmaailmanne» peloita kovinkaan. Meninhän minä

silloin naimisiinkin sisarenne kanssa, kun kerran sain sellaisen

päähänpiston humalaisen päivällisen jäljestä viinipullovedon

voittaakseni, ja nyt taas julistan sen julkiseksi... kun tämä taas

tällä kertaa sattuu minua huvittamaan.

Hän sanoi tämän kaiken niin kiukustuneella äänellä, että Lebjadkin

alkoi vähitellen uskoa häntä.

— Mutta mitenkäs minä, minä, pääasiahan olen minä!... Ehkä te, Nikolai

Vsevolodovitš sittenkin laskette leikkiä.

— En laske leikkiä.

— Kuten tahdotte, Nikolai Vsevolodovitš, mutta en usko teitä... mutta

silloin minä valitan.

— Te olette kovin typerä, kapteeni.

— Mitäpä siitä, eihän minulla ole muuta keinoa! — kapteeni ei enää

tietänyt mitä puhui, — ennen hän ainakin ansaitsi palveluksillaan

meille kummallekin katon päämme päälle, mutta mitenkäs nyt käy, jos te

hylkäätte minut kokonaan?

— Ettekö te tahtonut matkustaa Pietariin vaihtamaan uraanne? Muuten,

olen kuullut, että te aiotte lähteä viemään sinne jotakin ilmiantoa

saadaksenne omat syntinne anteeksi ilmaisemalla toiset?

Kapteenin suu raottui, silmät pullistuivat, eikä hän osannut sanoa

sanaakaan.

— Kuulkaapa, kapteeni, — virkkoi Stavrogin äkkiä hyvin totisena,

pöydän yli kumartuen. Tähän asti hän oli puhunut jonkin verran

kaksimielisesti, niin että Lebjadkin, jota monet kerrat ennen jo oli

pantu koetukselle, aivan viime hetkeen oli hitusen verran epävarma

siitä, oliko hänen herransa tosiaankin suuttunut vai laskiko hän

leikkiä, oliko hän tosiaan saanut mielettömän päähänpiston tehdä

avioliittonsa julkiseksi vai leikittelikö hän ehkä vain? Mutta

Nikolai Vsevolodovitšin tavallisuudesta poikkeava ankaruus oli niin

vakuuttava, että kapteeni tunsi kylmiä väreitä selässään. — Kuunnelkaa

ja puhukaa totta, Lebjadkin, oletteko jo ilmiantanut jotakin vai ettekö

vielä? Oletteko tosiaankin jo ehtinyt tehdä jotakin? Oletteko ehkä

tyhmyyttänne lähettänyt jonkin kirjeen?

— En, en minä vielä ole ehtinyt... enkä aikonutkaan. — Kapteeni ei

liikahtanutkaan.

— Valehtelette väittäessänne, että ette ole aikonutkaan. Sitä vartenhan

teidän tekee juuri mieli Pietariin. Jos ette ole kirjoittanut, niin

ehkä ette sentään ole malttanut olla lörpöttelemättä täällä liikoja,

jollekulle? Puhukaa totta, jotakin sellaista jo on tullut korviini.

— Juovuksissa... Liputinille. Liputin on petturi. Avasin hänelle

sydämeni, — kapteeni kuiskasi kalveten.

— Sydän sydämenä, mutta ei pidä olla hölmö. Jos teillä oli jotakin

mielessä, niin olisitte pitänyt sen omana tietonanne. Nykyjään pitävät

kaikki viisaat ihmiset suunsa kiinni eivätkä puhele liikoja.

— Nikolai Vsevolodovitš! — Kapteeni alkoi vapista; — ettehän te itse

ole ottanut mihinkään osaa, enhän minä teitä...

— Omaa lypsylehmäänne te ette olisi uskaltanut ilmiantaa!

— Nikolai Vsevolodovitš, ymmärtäkäähän, ymmärtäkäähän toki minua!...

— ja kyynelsilmin sekä aivan epätoivoissaan kapteeni alkoi hätäillen

kertoa neljän vuoden aikaista tarinaansa. Se oli tarina hölmöstä,

joka oli lähtenyt »syyhyttä saunaan» ja joka juopottelultaan ja

mellastukseltaan ei ollut ehtinyt ajatella asiaa nenäänsä pitemmälle

eikä ollut ymmärtänyt aina viime aikoihin asti asiain vakavuutta.

Hän kertoi, että jo Pietarissa hän oli, »pelkästään ystävyyden

innostamana ja kuten ainakin todellinen ylioppilas, vaikka ei

ollutkaan ylioppilas, viattomassa tietämättömyydessänsä», heitellyt

erinäisiä irtolehtisiä porraskäytäviin, jättänyt niitä kymmenittäin

oville, soittokelloihin, työnnellyt niitä sanomalehtien asemesta

sopivissa tilaisuuksissa hattuihin, ohikulkijoiden taskuihin. Ja

sitten hän oli saanut heiltä rahojakin, »sillä varani... tiedättehän

te varani». Kahdessa kuvernementissa hän oli käynyt levittelemässä eri

piirikuntiin »jos jonkinlaista roskaa». — Voi, Nikolai Vsevolodovitš,

— hän huudahti, — eniten minua kuohutti se, että tämä kaikki oli

vastoin kaikkia kansalais- ja etenkin vastoin isänmaan lakeja! Niissä

saattoi olla esimerkiksi näin: On lähdettävä hangoilla varustettuna

ja on pidettävä mielessä, että se, joka aamulla lähtee köyhänä, se

voi ehkä illalla palata rikkaana kotiinsa, — ajatelkaapa tätäkin!

Aivan värisytti minua itseänikin niitä levitellessä, mutta ei auttanut

muu, tein työtä käskettyä. Tai sitten aivan aiheeton viiden, kuuden

rivin pituinen julistus koko Venäjän kansalle: »sulkekaa pian kirkot,

tuhotkaa Jumala, rikkokaa avioliitot, tehkää tyhjäksi perintöoikeudet,

ottakaa väkipuukot esille», eikä muuta, ja piru sen tietää, mitä sen

jälkeen oli sitten muka tuleva. Kas, tämä viisirivinen lentolehti se

olikin vähällä viedä minut satimeen. Rykmentissämme sain upseereilta

selkäsaunan, mutta Jumala heille terveyttä suokoon, päästivät minut

kuitenkin vapauteen. Ja sitten viime vuonna olin taas vähällä joutua

kiinni, kun jätin Karavajeville Ranskassa valmistettuja vääriä

viidenkymmenen ruplan seteleitä. Mutta Karavajev, Jumalan kiitos,

hukkui juovuspäissään juuri samoihin aikoihin avantoon, siis ennen

kuin syyllisyyteni ehti paljastua. Täällä Virginskeillä julistin

aviovaimojen yhteiskunnallista vapautta. Kesäkuussa olin taas N:n

kuvernementissa levittelemässä niitä. Sanoivat, että minun täytyisi

vieläkin... niitä... Pjotr Stepanovitš antoi määräyksen, että minun

on toteltava. On uhkaillut jo kauan. Miten hän silloin sunnuntaina

kohtelikaan minua! Nikolai Vsevolodovitš, olen orja, mato, mutta en

Jumala, siinä suhteessahan minä vain eroankin Deržavinista.[6] Mutta

toimeentuloni, tiedättehän, millainen on toimeentuloni!

Nikolai Vsevolodovitš oli kuunnellut uteliaana.

— Paljon siitä, mitä kerroitte, on sellaista, josta minulla ei ole

ollut aavistustakaan, — hän sanoi, — mutta teillehän voi sattua mitä

tahansa... Kuulkaahan, — hän sanoi mietittyään hetken, — jos tahdotte,

niin sanokaa niille, kenelle tahdotte, että Liputin on valehdellut ja

että te vain minua peloittaaksenne suunnittelitte ilmiantoa, koska

luulitte, että olen muutenkin jo leimattu, ja kiristääksenne minulta

siten enemmän rahaa... Ymmärrättehän?

—Nikolai Vsevolodovitš, kyyhkykulta, uhkaako minua todellakin sellainen

vaara? Odotinkin teitä vain kysyäkseni tätä.

Nikolai Vsevolodovitš hymähti.

— Pietariin teitä ei päästetä, vaikkapa saisittekin minulta

matkarahat... Mutta on jo aika mennä Marja Timofejevnan luo, — näin

sanoen hän nousi tuoliltaan.

— Nikolai Vsevolodovitš, — mutta miten käy Marja Timofejevnan?

— Kuten jo sanoin.

— Onko se oikein totta?

— Te ette näy uskovan.

— Heitättekö tosiaankin minut nurkkaan kuten kuluneen saappaan?

— Harkitaan vielä asiaa, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — mennään jo.

— Ettekö halua, että seisoisin portailla sen ajan, etten vahingossa

kuulisi mitään... huonehisemme ovat pikkuruikkuisia.

‒ Oivallista. Seisokaa portailla. Ottakaa sateensuoja.

— Sateensuoja? Teidänkö? Olenkohan sen arvoinen?

— Jokainen meistä on sentään sateensuojan arvoinen.

— Kas, heti osaatte määritellä ihmisoikeuksienkin minimin.

Hän leperteli jo taas totuttuun tapaansa. Uutinen oli häntä niin

järkyttänyt, että hän oli aivan tolaltaan. Ja kuitenkin heti, kun

hän oli päässyt portaille ja pingoittanut sateensuojan ylleen,

hänen kevytmieliseen ja petolliseen päähänsä alkoi tunkeutua tuo

ainainen lohdullinen ajatus, että häntä kiusoitellaan ja että hänelle

valehdellaan, ja jos kerran asianlaita on se, hänellä ei ole syytä

pelkoon, vaan toiset pelkäävät häntä.

»Ne valehtelevat ja pettävät, mutta mikä oikeastaan on kaiken

tarkoituksena»? pyöri hänen päässään. Avioliiton julkisuuteen

saattaminen oli hänestä mahdottomuus. »On tosin totta, että tuollainen

'ihmeidentekijä' voi kyllä ryhtyä mihin tahansa, kun ei eläkään

muuta varten kuin vain kiusaksi toisille ihmisille. Mutta entäpä jos

häntä tuo sunnuntainen äkseerinki onkin alkanut peloittaa, ehkäpä

enemmän kuin mikään entinen? Ja senpä vuoksi hän ehkä kiirehtiikin

vakuuttamaan, että hän tuo itse julkisuuteen avioliittonsa, etten minä

vain sitä tekisi. Ehei, Lebjadkin, älä iske harhaan! Ja miksi hän tulee

salaa yöllä, kun kerran kaipaa julkisuutta? Ja jos hän on peloissaan,

niin hän on sitä parhaillaankin, juuri näinä muutamina päivinä... Ehei,

Lebjadkin, varo!...

»Peloittelee Pjotr Stepanovitšilla. Oi, voi, miten peloittaa, ei,

täällä tuntuu niin peloittavalta! Ja pitikin minun lörpötellä tuolle

Liputinille. Piru tietää, mitä nuo paholaiset oikein aikovat, en

ole oikein koskaan päässyt siitä perille. Kaikki ne ovat taas

jalkeilla, kuten viisi vuotta sitten. Tosiaankin, kenelle minä heidät

ilmiantaisin? 'Ettekö vain ole hölmöyttänne jollekulle jotakin

kirjoittanut?' Hm! Sitä voi siis olla kirjoittavinaankin jotakin

tyhmyydessään. Olisikohan tuo olevinaan neuvo? 'Sen vuoksihan te olette

Pietariin menossa.' Roisto, näin siitä vain unta, ja hän ehtii jo

aavistaa unenikin! Aivan kuin itse kehoittaisi minua matkalle. Tässä

on kaksi syytä, joko toinen tai toinen: joko hän itse pelkää tehtyänsä

tekoset tai... tai ei pelkää vähääkään, vaan yrittää saada minut

ilmiantamaan heidät kaikki! Uh, Lebjadkin, peloittaa, kunhan vain et

iskisi harhaan.»

Hän oli niin mietteisiinsä vaipunut, että unohti kokonaan

kuulostelemisen. Oli vaikeata kuullakin, sillä ovi oli paksu ja

yksipuolinen, ja sisällä puhuttiin hiljaa, niin että tänne saakka

kuului vain epäselviä ääniä. Kapteeni sylkäisi ja jäi mietteissään

portaille viheltelemään.