Hän kulki Jumalanilmestyksenkadun päästä päähän ja tuli mäen rinteelle.
Loka ulottui nilkkoihin. Hänen eteensä avautui leveä, sumuinen aukea,
— se oli joki. Talot vaihtuivat täällä hökkeleiksi, kadut hukkuivat
epäsäännöllisten kujasten paljouteen. — Nikolai Vsevolodovitš koetti
kauan seurata lauta-aitojen viertä joen rantaa pitkin ja ja kulki
suunnasta varmana, vaikka tuskin lienee sitä paljoakaan ajatellut.
Hänen ajatuksensa olivat kokonaan muualla, ja hämmästyneenä hän
havahtui syvistä mietteistään vasta silloin, kun äkkäsi olevansa jo
keskellä pitkää, lokaista proomusiltaamme. Ei ainoatakaan elävätä
sielua näkynyt olevan liikkeellä, niin että tuntui melkein oudolta,
kun äkkiä aivan hänen kyynärvartensa viereltä kajahti tuttavallisen
kohtelias, muuten sangen miellyttävä ääni, tuommoinen makeilevan
korosteleva, jolla tavallisesti keikailevat meidän liikasivistyneet
pikkuporvarimme sekä nuoret kiharapäiset Gostinnyi Dvorin
kauppa-apulaiset.
— Ettekö, armollinen herra, suvaitsisi ulottaa sateensuojaanne meidän
molempien yhteiseksi suojaksi?
Ja samassa joku olento todellakin pyrki tai ainakin oli pyrkivinään
hänen sateensuojansa alle. Kulkuri käveli aivan hänen rinnallaan, niin
lähellä, että he kulkivat »tuntumassa», kuten sotapoikiemme on tapana
sanoa. Hiljentäen askeliaan Nikolai Vsevolodovitš kumartui tarkastamaan
seuraajaansa, sikäli kuin se pimeässä oli mahdollista. Mies oli
pienehkö, ja näöltään hän muistutti renttuilevaa pikkuporvaripahaista.
Hän oli ohuissa ja huonoissa pukimissa. Pörröistä, kiharaista päätä
peitti märkä verkalakki, jonka lippa oli puoleksi irtautunut. Mies oli
lujarakenteinen, tummaverinen, laihahko, silmät suuret, välttämättä
mustat, hyvin kiiluvat, keltaiselle välähtelevät kuten mustalaisilla.
Pimeässäkin sen saattoi aavistaa. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen
korvilla, eikä hän ollut vähääkään juovuksissa.
— Tunnetko minut? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš.
— Herra Stavrogin, Nikolai Vsevolodovitš. Tuskin masina ehti pysähtyä,
kun ne jo minulle viime sunnuntaina osoittelemaan, että tuossa se nyt
muka on. On kuultu sitäpaitsi teistä jo ennenkin koko paljon.
— Pjotr Stepanovitšiltako? — Sinä... sinäkö olet pakkotyövanki Fedjka?
— Kastettiin minut Fjodor Fjodorinpojaksi. Vieläpä tänä päivänäkin
asustaa yhä näillä seuduin lihallinen synnyttäjäni, jumalinen eukko,
joka jo maata kohti nuokkuu ja rukoilee yötä päivää puolestani Jumalaa;
eipähän kuluta suotta vanhaneukonpäiviään joutilaana uuninpankolla
maaten.
— Oletko karannut pakkotyövankilasta?
— Vaihdoin osani. Luovutin tässä kirkonkellot ja kullat, ja tuomittiin
minut eliniäkseni pakkotöihin, mutta kävipä aika pitkäksi odotellessani
rangaistusajan loppua.
— Mitä sinä täällä teet?
— Elänpähän päivästä toiseen. Viime viikolla kuoli tässä setänikin,
joka istui täkäläisessä vankilassa vääränrahanteosta syytettynä.
Hänenpä muistoaan on tässä tullut hieman vietettyä. Parikymmentä
kiveä on heitetty koirien niskaan, — siinähän sitä onkin työtä ollut
kerrakseen! Sitäpaitsi Pjotr Stepanovitš on luvannut hankkia minulle
passin, niin että pääsee ympäri Rasejaamme[5] matkustelemaan, vaikkapa
kauppiaana jos niin mieli tekee. Niin on luvannut, ja toivossa eletään.
Ja sanovat vielä, Pjotr Stepanovitš nimittäin, että pappakulta on
Englannin klubissa minut muka korttipelissä hävinnyt, ja että, — hän
sanoo, — se on epäinhimillistä, peli sellainen. — Mutta te, herra, te
annatte minulle varmasti kolme ruplaa, että pääsen lämpiämään, eikö
totta?
— Olet siis vaaniskellut minua täällä. En pidä siitä. Kenen
määräyksestä?
— Ei kenenkään, ei puhettakaan siitä, pelkästään sen vuoksi, että
tunnen teidän ihmisrakkautenne, jonka muuten koko maailma tuntee.
Meikäläisen ansiot tiedätte: milloin tulee tukku heiniä, milloin
käy hanko kylkeen. Viime perjantaina ajoin itseeni piirasta kuin
muinoin Martyn saippuata, enkä sen jälkeen syönyt seuraavana enkä
sitä seuraavana päivänä, odotinpa vieläkin päivän lisää. Vettä on
kyllä joessa kuinka paljon vain, mahassani ruutananpoikasia aivan
kihisee... Niin että antaisitteko anteliaisuutenne sarven vuotaa. Tässä
lähitienoilla aivan minua kuomaseni vartoelee, mutta ei ole hyvä hänen
lähelleen ruplitta tulla.
—- Onko Pjotr Stepanovitš luvannut sinulle jotakin minun puolestani?
— Eipä nyt oikeastaan sitäkään, sanoipahan vain, että ehkäpä minusta
teille saattaisi olla jotakin hyötyä, jos asia sikseen tulisi, mutta
mistä oikeastaan olisi kysymys, sitä hän ei minulle selittänyt, — ei
aivan tarkalleen ainakaan, sillä Pjotr Stepanovitš istuttaa minuun
esimerkillistä kasakan kärsivällisyyttä eikä tunne minua kohtaan
luottamusta minkään vertaa.
— Minkä vuoksi?
— Pjotr Stepanovitš on astroloomi ja tuntee kaikki Jumalan planeedit,
mutta on sitä vain moittimisen sijaa hänessäkin. Puhun teille,
herra, kuten totiselle Jumalalle, sillä paljon on teistä kuultu.
Pjotr Stepanovitš on sellainen, mutta te, herra, ehkä te olettekin
toisenlainen. Jos hän kerran päättää, että joku on — roisto, niin hän
ei enää muuta tahdo hänestä tietääkään. Jos sanoo: hölmö, niin sen
ihmisen ei muuta nimitystä häneltä enää tarvitse odottaakaan. Mutta
kas, minäpä olenkin ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin hölmö, mutta
torstaina olen ehkä jo häntä viisaampi. Hän tietää nyt, että minä
suuresti kaipaan passia, — eihän meidän Rasejassamme tokumentitta pääse
mihinkään, — ja senvuoksi hän nyt aattelee: sainpas hänen sielunsa
vangikseni. Pjotr Stepanovitšin, sen sanon teille, herra, on helppoa
elää maailmassa. Hän päättää, että ihminen on se tai se, ja elää sitten
rauhassa niine tuumineen. Sitäpaitsi hän on aika itara. Hänpä luulee,
etten rohkenisi häiritä teitä omasta aloitteestani, puhun teille,
herra, kuten totiselle Jumalalle, — jo neljä yötä olen odotellut teitä
tällä samaisella sillalla ja vain näyttääkseni, että osaan sitä tässä
ilman heidän apuansakin päästä omin askelin omalle tielleni. Jos tässä
on kerran armoa pyytäminen, niin ennen minä sitä pyytämään saappaalta
kuin saappaan varrelta.
— Mutta kuka sanoi sinulle, että kulkisin yöllä tätä siltaa?
— Jospa täytynee tunnustaa, sain sen tietää syrjästä. Kapteeni
Lebjadkinhan se, kuten tiedätte, ei osaa pitää omana tietonaan
paljoakaan. Niin että ne kolme ruplaa olisitte maksava minulle kolmesta
päivästä ja kolmesta yöstä, jotka ikävissäni olen tässä käyskennellyt.
Ja miten paljon siinä on vaatetta kastunut, siitä ei kannata edes
puhua...
— Minun on mentävä vasemmalle, sinun — oikealle. Silta on kävelty
loppuun. Kuulepas, Fjodor, tahdon, että ymmärrät minut oikein jo heti
ensi sanasta. En anna sinulle kopeekkaakaan, älä tule enää näkyviini,
ei sillalla eikä muuallakaan, en tarvitse sinua nyt enkä koskaan, ja
jos et tottele, annan ottaa sinut kiinni ja ilmoitan poliisille. Mars!
— Mutta hyvästä seurasta edes jokin kopeekka!
Eikö ollut hauskempi kulkea yhdessä?
— Mene tiehesi!
— Mutta ettehän te kai osaa tietäkään? Täällä vasta on mutkia... voisin
teitä opastaa, sillä tämä kaupunkihan on hajallaan... aivan kuin piru
olisi sitä kantanut korissa ja kantaessaan hajalle täristänyt.
— Minä... köytän sinut! — Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häneen päin
uhkaavana.
— Ehkä muutatte vielä mieltänne, herra! Vähällähän sitä vaivaista
vahingoittaa!
— Lienet liian varma itsestäsi!
— Olen teistä varma, herra, itsestänipä en ole niinkään...
— En tarvitse sinua, kuulithan!
— Mutta minä tarvitsin teitä, herra, kas siinäpä se! Odotan teitä
siksi, kunnes tulette takaisin. Olkoon menneeksi!
— Kunniasanallani: jos tapaan, köytän sinut.
— Sitten lienee jo parasta valmistaa naru. Onnea matkalle, herra.
Tarjositte sentään vaivaiselle sateen suojan, ja pelkästään jo siitä
olen teille elämäni loppuun kiitollinen.
Hän jäi jälkeen. Nikolai Vsevolodovitš tuli perille huolissaan. Tämä
aivan kuin taivaasta tipahtanut mies oli täysin varma siitä, että hän
oli muka välttämätön, ja liian röyhkeästi hän kiirehti myös siitä
huomauttamaan. Yleensä häntä kohtaan ei oltu kovinkaan hienotunteisia.
Mutta saattoihan olla, että kulkurin puhe ei ollut aivan perätön ja
että hän tosiaankin vain omasta harrastuksestaan tarjosi apuansa, Pjotr
Stepanovitšin tietämättä. Ja se oli sitäkin huvittavampaa.