VI.

Sen asumattoman talon ulko-ovi, josta mentiin Šatovin asuntoon, ei

ollut lukittu, mutta tultuaan pilkko pimeään eteiseen Stavrogin alkoi

käsin hakea porrasta, joka vei yläkertaan. Samassa jo ylhäällä ovi

aukeni, ja sieltä pilkahti valo. Šatov ei tullut portaille, aukaisi

ainoastaan ovensa. Kun Nikolai Vsevolodovitš pääsi hänen huoneensa

kynnykselle, hän näki Šatovin seisovan nurkassa, oven luona odotellen.

— Saanko tulla, minulla olisi asiaa? — kysyi Stavrogin jo kynnykseltä.

— Tulkaa sisään, istuutukaa, — vastasi Šatov, — lukitkaa ovi,

odottakaahan, teen sen itse.

Hän lukitsi ovensa, palasi pöydän luo ja istuutui vastapäätä Nikolai

Vsevolodovitšia. Viikon kuluessa hän oli laihtunut, ja par'aikaa

hänellä näytti olevan kuumetta.

— Te rääkkäätte minua, — hän sanoi luoden katseensa maahan, puoleksi

kuiskaten, — miksi ette ole tullut ennemmin?

— Olitteko sitten niin varma siitä, että tulen?

— Olin, odottakaapa, minä hourailin... ehkä hourailen vieläkin...

Odottakaapa.

Hän nousi ja otti ylimmältä kirjahyllyltänsä — niitä oli kaikkiaan

kolme — aivan reunalta jonkin esineen. Se oli revolveri.

— Eräänä yönä hourailin, että te olitte tulossa tappamaan minua,

ja varhain aamulla ostin tuolta tyhjäntoimittajalta, Ljamšinilta,

viimeisillä rahoillani revolverin. En tahtonut jättäytyä valtoihinne.

Sitten toivuin... Eihän minulla ollut ruutia eikä kuuliakaan. Siitä

lähtien se on ollut tuolla hyllyllä. Odottakaapa...

Hän nousi ja aikoi avata tuuletusruudun.

— Miksi, miksi heittäisitte sen menemään? — Nikolai Vsevolodovitš

esti hänet siitä, — Sehän maksaa rahaa, ja huomenna ehkä aletaan

huhuilla, että Šatovin ikkunain alla vetelehtii revolvereja. Pankaa ase

paikoilleen, kas niin, ja istukaa. Sanokaa mieluummin, miksi te aivan

kuin katuisitte sitä, että rohkenitte ajatella minun tulevan teitä

tappamaan? En minä tullut tänne sopiakseni kanssanne, vaan ainoastaan

keskustellakseni muutamista välttämättömistä asioista. Sanokaa minulle

ensinnäkin, ettehän te lyönyt minua sen vuoksi, että minulla ja teidän

vaimollanne oli ollut keskenämme suhde?

— Tiedätte hyvin itsekin, etten sitä tehnyt siksi, — Šatov loi taas

silmänsä maahan.

— Ette kai myöskään sen vuoksi, että olitte kuullut tuon typerän juorun

Darja Pavlovnasta ja minusta.

— En, en. En tietenkään! Eikö mitä! Sisarenihan kertoi minulle jo

alussa...-—Šatov tuskin vastasi kärsimättömästi ja heikosti polkaisten

jalallaan maahan varmemmaksi vakuudeksi.

— Siis minä arvasin ja te arvasitte oikein, — Stavrogin jatkoi

rauhallisesti, — olette oikeassa: Marja Timofejevna Lebjadkina on minun

laillinen, Pietarissa noin neljä vuotta sitten vihitty vaimoni. Hänen

vuokseenhan te kai minua löitte, eikö niin?

Šatov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneen näköisenä.

— Arvasin enkä uskonut todeksi, — hän virkahti lopuksi omituisesti

Stavroginiin tuijottaen.

— Ja löitte?

Šatov karahti punaiseksi ja alkoi sopertaa aivan järjettömästi:

— Teidän lankeemuksenne... valheen vuoksi. En minä tullut

rangaistakseni teitä. Kun lähestyin teitä, en vielä tietänyt, että

lyön... Sen vuoksihan minä, koska olette merkinnyt elämässäni niin

paljon... Minä...

— Ymmärrän, ymmärrän. Säästäkää sananne. Säälin teitä, olette

kuumeessa. Asiani olisi tärkeä.

— Olen liian kauan odottanut teitä, — Šatov alkoi äkkiä väristä ja

yritti nousta paikoiltaan. — Puhukaa asianne... minä sanon sitten myös

omani...

Hän istuutui.

— Tämä koskee jotakin aivan toista, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš

tarkastellen häntä uteliaana. — Eräiden olosuhteiden vuoksi minun

oli valittava tämä hetki voidakseni tulla ilmoittamaan teille ja

varoittamaan teitä, sillä teidät ehkä piakkoin murhataan.

Šatov katsahti häneen kuten mielipuoli.

— Tiedän, että minua voi uhata vaara, — hän sanoi tyynesti, — mutta

miten te, te olette saanut sen tietää, sitä en ymmärrä.

— Minä olen myös heikäläinen samaten kuin tekin, olen samanlaisen

järjestön jäsen kuin tekin.

— Te... te järjestön jäsen?

— Näen silmistänne, että olisitte saattanut minulta odottaa mitä

tahansa, mutta ei tämäntapaista uutista, — Nikolai Vsevolodovitš

naurahti tuskin huomattavasti, — mutta sanokaapa, te siis tiedätte,

että henkenne on vaarassa?

— En ole tullut sitä ajatelleeksi. Enkä ajattele nytkään, vaikka sen

sanoitte... vaikka kuka voisi mennä takaamaan niitä hölmöjä! — hän

huudahti äkkiä aivan raivoissaan lyöden nyrkkinsä pöytään. — En minä

heitä pelkää. Olen rikkonut välini heidän kanssaan. Tuo juoksenteli

luonani nelisen kertaa ainakin ja vakuutteli, että, minun on lupa,

mutta... — hän katsahti Stavroginiin, — mitäs te oikeastaan tiedätte

kaikesta?

— Olkaa rauhassa, en aio pettää teitä, — jatkoi Stavrogin jokseenkin

kylmästi kuten ihminen, jolla on pelkkä velvollisuus täytettävänään. —

Te tutkitte minua saadaksenne tietää, mitä minä tiedän? Tiedän, että

liityitte järjestöön ulkomailla kaksi vuotta sitten, sen ollessa vielä

vanhassa kokoonpanossaan, vähän ennen Amerikan-matkaanne ja luultavasti

heti viime keskustelumme jälkeen. Te vielä kirjoitittekin minulle

pitkälti Amerikasta ja viittasitte siihen. Muuten, suokaa anteeksi,

etten vastannut kirjeeseen, rajoituin vain...

— Lähettämään rahat. Odottakaahan, — Šatov keskeytti hänet, vetäisi

kiireesti auki pöytälaatikon ja otti sieltä paperien alta esille korean

setelin. — Kas tässä, ottakaa, sata ruplaa, jonka te minulle lähetitte.

Jos ette olisi auttanut, olisin joutunut turmioon. Minun olisi pitänyt

kauankin olla teille velassa, ellei teidän äitikultanne... Nämä sata

ruplaa hän lahjoitti minulle yhdeksän kuukautta sitten, kun olin

puutteessa sairauteni jälkeen. Mutta jatkakaa, jatkakaa...

Hän oli aivan hengästynyt.

— Amerikassa te luovuitte entisistä mielipiteestänne ja Sveitsiin

palattuanne aioitte luopua heistä. He eivät teille mitään vastanneet,

vaan antoivat teidän tehtäväksenne ottaa hoitoonne täällä Venäjällä

jonkin kirjapainimen, jota teidän oli pidettävä huostassanne, kunnes

he lähettäisivät luoksenne henkilön, jolle se olisi luovutettava.

En tiedä aivan tarkalleen, miten asia oli, mutta eiköhän se suurin

piirtein liene ollut näin. Te taas luulitte, tai ehkä vain sillä

ehdolla juuri lupasittekin tehdä tämän, että se olisi heidän viimeinen

vaatimuksensa ja että toimitettuanne sen te pääsisitte heistä kokonaan

rauhaan. Kaiken tämän, olkoon tämä sitten totta tai valhetta, sain

tietooni aivan sattumalta enkä suinkaan heiltä. Mutta tärkeintä te ette

nähtävästi ollenkaan tiedä, sitä nimittäin, että näillä herroilla ei

ole vähintäkään aikomusta luopua teistä.

— Sehän on järjetöntä! — parkaisi Šatov. — Ilmoitin rehellisesti, että

teen heistä puhtaan eron! Onhan minulla siihen oikeus, omantunnon ja

järjen oikeus... sitä en siedä! Ei tule sitä mahtia, joka saisi minut...

— Kuulkaapas, puhukaa hiljemmin, — Nikolai Vsevolodovitš koetti

rauhoittaa häntä hyvin totisena, — tuo Verhovenski on sellainen mies,

että hänen päähänsä voi pälkähtää vaikkapa kuunnella teitä salaa, joko

omalla korvallaan tai palkatulla korvalla, vaikkapa tuolla teidän

eteisessänne. Vähällä piti, että tuota juopporatti Lebjadkiniakin ei jo

pakotettu seurailemaan jälkiänne, ja teidän piti kai taas vuorostanne

tarkkailla hänen askeliaan, vai mitä? Sanokaa mieluummin: hyväksyikö

Verhovenski todistelunne perusteet vai eikö?

— Hyväksyi. Hän sanoi, että se käy päinsä ja että minulla on oikeus...

— Mutta sitten hän on pettänyt teitä. Tiedän, että jopa Kirillovkin,

joka ei oikeastaan ollenkaan kuulu heidän joukkoonsa, on kuitenkin

heille antanut teistä tietoja. Asiamiehiä heillä on kuinka paljon

tahansa, sellaisiakin, jotka eivät tiedä ollenkaan kuuluvansa

järjestöön. Teitä on aina vakoiltu. Muun muassa Pjotr Verhovenski on

tullut tänne vain tekemään teistä selvää, ja hänellä on valtakirja,

joka oikeuttaa hänet vaikkapa tappamaan teidät jonakin sopivana

hetkenä, te tiedätte, nähkääs, liian paljon ja voisitte siis tehdä

ilmiannon. Toistan, että tämä on totinen tosi. Ja sallikaa vielä

huomauttaa, että jostakin syystä he ovat täysin varmoja siitä, että te

olette urkkija, ja jos ette vielä olekaan ehkä ilmiantanut, niin teette

sen kuitenkin varmasti vastaisuudessa. Onko tämä totta?

Šatovin suu vääntyi omituisesti, kun hän kuuli sellaisen kysymyksen

lausuttuna aivan jokapäiväisellä äänellä.

— Jos olisinkin urkkija, niin kenelle ilmiantaisin? — hän sanoi,

vihamielisesti vastaamatta suoraan tehtyyn kysymykseen. — Ei,

jättäkää minut rauhaan, piru minut periköön! — hän huudahti palaten

äkkiä takaisin ajatukseen, joka häntä oli niin järkyttänyt ja jonka

vaikutus oli eittämättömästi voimakkaampi kuin tuo tieto häntä itseään

kohtaavasta vaarasta. — Te, te Stavrogin, kuinka te saatoitte sekaantua

niin häpeälliseen, alhaisen lakeijamaiseen järjettömyyteen! Te heidän

järjestönsä jäsen! Sekö oli Nikolai Stavroginin sankarityö! — hän

huudahti epätoivoisesti.

Hän oikein löi yhteen kämmenensä, aivan kuin ei mikään olisi hänelle

ollut katkerampaa ja surullisempaa kuin tämä tieto.

— Suokaa anteeksi, — virkahti Nikolai Vsevolodovitš todennäköisesti

hämmästyneenä, — mutta te taidattekin katsoa minuun kuten johonkin

aurinkoon, ja itseänne te kai pidätte vain jonakin itikkana minuun

verraten. Huomasin sen jo Amerikasta lähettämästänne kirjeestä.

— Te... te ette tiedä... Ah, jättäkäämme koko juttu, kokonaan, sikäli

kuin se koskee minua! — huomautti Šatov jyrkästi. — Jos voitte sanoa

jotakin selvitykseksi itsestänne, niin sanokaa... Vastaukseksi

kysymykseeni! — hän toisti aivan kuin kuumeissaan.

— Mielihyvin. Kysyitte: miten saatoin joutua tuon ryövärijoukon pesään?

Sen jälkeen, mitä olen teille ilmaissut, olen suorastaan velvollinenkin

olemaan avomielinen kaikkeen siihen nähden, mikä koskee tätä asiata.

Katsokaas, sanan ahtaammassa merkityksessä en ollenkaan kuulu koko

järjestöön, en ole koskaan kuulunutkaan, ja minulla on siis suurempi

oikeus kuin teillä jättää heidät, koska en ole ollutkaan heidän

liittolaisensa. Päinvastoin jo heti alusta alkaen ilmoitin, etten ole

heidän toverinsa, ja jos sattumalta joskus tulinkin heitä auttaneeksi,

niin tein sen vain kuten ainakin tyhjäntoimittaja, joka joskus tulee

sattumalta tehneeksi jotakin. Osittain olin apuna silloin, kun liiton

toiminta järjestettiin uuden suunnitelman mukaisesti, enkä ole tehnyt

muuta mitään. Mutta tämä on alkanut heidän ajatuksiansa siinä määrin

askarruttaa, että he ovat vakavasti päättäneet olla päästämättä minua

enää käsistään, koska se voisi käydä heille vaaralliseksi, ja senvuoksi

minäkin lienen tuomittu kuolemaan.

— Oo, niillä pitää tietenkin aina olla kuolemantuomioita

ennakkolistoilla, sineteillä varustetuilla paperiarkeilla, jotka ovat

kolmen ja puolen henkilön allekirjoittamat. Ja luuletteko, että he

uskaltaisivat!

— Osittain olette oikeassa, osittain ette, — jatkoi Stavrogin yhtä

rauhallisena, melkeinpä veltosti. — Ei ole epäilystäkään, että

tässä on mielikuvitukselle annettu liiankin paljon valtaa, kuten

aina tällaisissa tapauksissa. Ryhmäkunta yliarvioi aina kasvunsa ja

merkityksensä, uskokaa tai älkää, mutta mielestäni heitä ei oikeastaan

olekaan muita kuin Pjotr Verhovenski, ja hänkin on liian hyvä mies,

koskapa pitää itseänsä vain järjestön asiamiehenä. Itse perusajatus

ei sentään liene muuten muita tämäntapaisia järjettömämpi. Heillä

on suhteita Internationaleen. He ovat osanneet hankkia ovelasti

asiamiehiä Venäjältä, ovatpa löytäneet siihen tarkoitukseen erään

hyvin omituisen keinonkin... mutta tietenkin tämä kaikki on vain —

teoriaa. Mitä taas tulee heidän aikomuksiinsa täällä, niin onhan

Venäjän järjestön toiminta aina ollut siinä määrin pimeätä ja aina niin

edeltäkäsin arvaamatonta, että meillä voi hyvin odottaa pantavaksi

toimeen minkälaisia kokeiluja hyvänsä. Muistakaa, että Verhovenski on

itsepintainen mies.

—- Se lude, moukka, typerys, joka ei ymmärrä Venäjästä tuon

taivaallista! — huudahti Šatov kiukustuneena.

— Te tunnette hänet huonosti. Totta on, että heistä kukaan ei tunne

Venäjää, mutta emmehän me itsekään ymmärrä sitä paljoa enemmän. Mutta

Verhovenski on haaveilija.

— Verhovenskiko — haaveilija?

— Aivan niin. Hänessäkin on kohta, jonka yli astuttuaan hän ei enää

ole narri, vaan — melkeinpä mielipuoli. Pyytäisin teitä muistelemaan

muuatta omaa lausumaanne: »Tiedättekö, miten paljon yksi ainoa ihminen

voi saada aikaan!» Älkää naurako, hän voi kuin voikin laukaista. He

ovat varmoja siitä, että minä olen myös urkkija. Kaikki he, osaamatta

itse ajaa asiaa, ovat aina kärkkäitä syyttämään toisia urkkimisesta.

— Mutta ettehän te pelkää?

— E-en... En minä pahastikaan pelkää... Mutta teidän laitanne on

toinen. Varoitin teitä, on hyvä, että tiedätte tämän kaiken varalta.

Ei pidä loukkaantua siitä, että vaara uhkaa typerien taholta. Nyt ei

ole kysymys heidän järjestään. Heidän kätensä on kohonnut sellaistenkin

päänmenoksi, joita ei voi edes verrata meihin. Mutta, kello on

neljänneksen yli kahdentoista, — hän katsahti kelloonsa ja nousi

tuolilta. — Tahtoisin vielä kysyä teiltä jotakin, jolla ei ole mitään

yhteyttä edellisen kanssa.

— Jumalan tähden! — huudahti Šatov ja hypähti paikoiltaan.

— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen

kysyväisesti.

— Kysykää, kysykää Jumalan nimessä, — toisti Šatov sanomattoman

hermostuneesti, — mutta ehdolla, että minäkin saan sitten kysyä teiltä

jotakin. Rukoilen, suostukaa... en saata... kysykää!

Stavrogin odotti hetken ja alkoi:

— Olen kuullut, että teillä on ollut vaikutusvaltaa Marja Timofejevnaan

ja että hän mielellään näkee teidät luonaan ja kuuntelee puhettanne.

Onko tämä totta?

— Kyllä... hän kuuntelee, — Šatov tuli hämilleen.

— Olen aikonut näinä päivinä saattaa kaupungissamme julkisuuteen

tiedon, että olen hänen kanssaan laillisesti avioliitossa.

— Onko se mahdollista? — kuiskasi Šatov aivan kauhuissaan.

— Mitä tahdotte sillä sanoa? Eihän siinä pitäisi olla mitään

vaikeuksia. Todistajathan ovat täällä. Sehän tapahtui silloin

Pietarissa rauhallisesti, laillisessa järjestyksessä, ja syynä siihen,

että asia ei ole päässyt ennemmin julkisuuteen, on ollut vain se, että

kaksi ainoata todistajaa, Kirillov ja Pjotr Verhovenski, sekä lisäksi

vielä Lebjadkin, jota minun on nyt siis kunnia pitää sukulaisenani,

antoivat kunniasanansa olla asiasta puhumatta.

— Enhän minä sitä... Te puhutte niin rauhallisesti... mutta jatkakaa!

Kuulkaahan, eihän teitä ole väkisin pakotettu tähän avioliittoon, eihän?

— Ei, ei minua ole väkisin siihen kukaan pakottanut. — Nikolai

Vsevolodovitš hymähti Šatovin kiihkolle.

— Mutta mitä merkitsee se, mitä Marja Timofejevna puhelee lapsestaan? —

puhui Šatov hätäisesti ja siirtyi nopeasti asiasta toiseen.

— Puhelee lapsestaan? Siinäpä se! Kuulen ensimmäistä kertaa. Ei hänellä

ole ollut lasta eikä voikaan olla: Marja Timofejevna on — neitsyt.

— Voi! Niinhän minäkin ajattelin! Kuulkaa!

— Mikä teidän on, Šatov?

Šatov peitti kasvonsa käsillään, kääntyi poispäin, mutta samassa

sieppasi taas Stavroginia lujasti harteista.

— Tiedättekö, tiedättekö edes itse, — hän huusi ääneen, — minkä

vuoksi olette kaiken tämän tehnyt ja miksi otatte nyt rangaistuksen

kannettavaksenne?

— Kysymyksenne on taitavasti tehty ja pilkallinen, mutta minäpä

ihmetytän teitä vastaamalla, että olen melkein selvillä siitä,

miksi menin silloin naimisiin ja miksi otan nyt »rangaistuksen

kannettavakseni», kuten sanoitte.

— Jätetään se... puhumme siitä myöhemmin, odottakaa... Puhutaan

pääasiasta, pääasiasta. Olen odottanut teitä kaksi vuotta.

— Todellako?

— Olen liian kauan saanut odottaa, olen lakkaamatta ajatellut teitä.

Olette ainoa ihminen, joka voisi... Kirjoitinhan jo Amerikasta teille.

— Muistan hyvin pitkän kirjeenne.

— Liian pitkän luettavaksi, niinkö? Olen samaa mieltä. Kuusi

postipaperiarkkia. Olkaa vaiti, vaiti! Sanokaa: voisitteko suoda

minulle vielä kymmenen minuuttia, mutta aivan nyt heti, heti... Olen

liian kauan teitä odottanut!

— Olkaa hyvä, puolisen tuntia, mutta jos suinkin mahdollista, ei

ainakaan enempää.

— Mutta vain ehdolla, — Šatov kiivastui, — että muutatte äänilajianne.

Kuuletteko, vaadin, vaikka minun pitäisikin rukoilla... Ymmärrättekö,

mitä merkitsee vaatia silloin, kun pitäisi rukoilla?

— Ymmärrän. Siten te pääsette kaiken tavallisen yläpuolelle, ylevämpien

tarkoitusperien nimessä. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin

huomattavasti. — Surukseni huomaan myös, että olette kuumeessa.

— Pyydän arvonantoa, vaadin sitä, — huusi Šatov, — en omaa persoonaani

kohtaan, — piru sen periköön, — vaan jotakin muuta kohtaan ja vain sen

ajan, vain sen ajan, kun nämä muutamat sanat... kun me, kaksi olentoa,

yhdymme äärettömyydessä... ja viimeisen kerran tässä maailmassa.

Jättäkää ironianne ja olkaa vain ihminen! Puhukaa edes kerran

eläessänne ihmisäänellä. En minä itseäni varten, vaan teidän itsenne

vuoksi. Ettekö ymmärrä, että teidän on suotava minulle anteeksi tuo

isku, jonka saitte vasten kasvojanne, jo yksistään sen vuoksi, että

se sai teidät huomaamaan voimanne äärettömyyden... Te hymyilette taas

tuota yliolkaista maailmanmiehen hymyänne. Voi, milloin te ymmärrätte

minut! Pois herraskaisuus! Ymmärtäkää toki, että vaadin sitä, vaadin,

sillä muuten en voi puhua, en rupea puhumaan millään ehdolla!

Hän oli aivan suunniltaan ja puhui melkeinpä houraillen. Nikolai

Vsevolodovitš rypisti kulmiansa ja näytti käyvän varovaisemmaksi.

— Jos kerran olen luvannut jäädä luoksenne puoleksi tunniksi, —

varmasti ja totisena hän virkkoi, — vaikka aikani onkin kallista, niin

saatte uskoa, että aion mielenkiintoisen tarkkaavaisesti kuunnella

teitä... ja... ja olen varma siitä, että saan kuulla paljon uutta.

Hän istahti tuolille.

— Istukaa! — huudahti Šatov ja istuutui itse samassa.

— Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, — Stavrogin mainitsi vielä

kerran, — että tein teille kysymyksen, joka koski Marja Timofejevnaa,

ja se oli ainakin hänen kannaltaan tärkeä...

— No, — Šatov rypisti otsaansa kuten ihminen, jonka puhe keskeytetään

silloin, kun se on tärkeimmällä kohdallaan ja joka, vaikka hän

katseleekin teitä suoraan silmiin, ei vielä edes tajua kysymystänne.

— Ettekä te antanut minun lopettaa, — täydensi Nikolai Vsevolodovitš

hymähtäen puheensa.

— Sehän on joutavaa, ehtiihän siitä jälkeenkinpäin! — Šatov viittasi

halveksuvasti kädellään käsitettyään moitteen syyn ja käänsi

keskustelun suoraan pääasiaan.