— Tiedättekö, — hän aloitti melkein julmalla äänellä istuen eteenpäin
kumartuneena tuolillaan, katse hehkuvana ja oikean käden etusormi ylös
kohotettuna (itse hän ei sitä varmastikaan huomannut), — tiedättekö,
mikä on ainoa »jumalankantaja»-kansa maailmassa, ainoa, joka tulee
uudistamaan ja pelastamaan maailman uuden jumalan nimessä ja jolle
yksin ovat annetut elämän ja uuden, elävän sanan avaimet... Tiedättekö,
mikä on se kansa ja mikä sen kansan nimi?
— Teidän puhetavastanne ei käy muuta päättäminen kuin — ja mitä
pikemmin, sitä parempi, että se on Venäjän kansa...
— Ja te nauratte taaskin, voi tätä sukukuntaa! — Šatov kiivastui taas.
— Rauhoittukaa, pyydän. Odotin päinvastoin jotakin juuri tämäntapaista.
— Odotitte jotakin tämäntapaista? Ettekö tunne näitä sanoja?
— Tunnenpa hyvinkin. Käsitän hyvin, mihin te viittaatte. Koko tuo
äskeinen puheenne ja tuo mainintanne »jumalankantaja»-kansasta on vain
yhteenveto siitä keskustelusta, joka meillä oli runsaasti kaksi vuotta
sitten ulkomailla, vähän ennen Amerikkaan-lähtöänne... Ainakin sikäli
kuin jaksan muistaa.
— Koko tuo lausuma oli teidän eikä minun. Ne olivat teidän sanojanne
eikä vain »yhteenveto» keskustelustamme. »Meidän keskusteluamme» ei
oikeastaan ole ollutkaan. Oli vain opettaja, joka innostuneesti julisti
suuria sanoja, ja oli oppilas joka heräsi kuolleista. Minä olen —
oppilas, ja te — opettaja.
— Mutta jos muistan oikein, tehän juuri nämä sanat kuultuanne liityitte
tuohon järjestöön ja vasta sitten matkustitte Amerikkaan.
— Niin, ja sitten kirjoitin teille siitä Amerikasta; kirjoitin teille
kaikesta. Enhän mitenkään voinut heti päästä irti kaikesta siitä, mihin
olin jo lapsena kiinnikasvanut. Mihin olisivat joutuneet haaveiden!
riemut ja vihani kyynelet... On vaikeata vaihtaa jumalia. En uskonut
teitä silloin, sillä en tahtonut uskoa, ja tartuin vielä viimeisen
kerran tuohon törkykloaakkiin... Mutta siemen oli jo kylvetty, ja
se alkoi itää. Sanokaa oikein todella, sanokaa rehellisesti, ettekö
lukenut Amerikan-kirjettäni — loppuun? Ehkä ette lukenut sitä ollenkaan?
— Luin siitä kolme sivua, kaksi ensimmäistä ja viimeisen, ja sitäpaitsi
silmäilin jonkin verran sitäkin, mikä jäi väliin. Muuten, tarkoitukseni
oli kyllä...
— Oi voi, yhdentekevää, jättäkäämme se, piru vieköön! — Šatov viittasi
kädellään. — Jos te nyt kiellätte sen, mitä silloin sanoitte kansasta,
niin miten te silloinkaan saatoitte sanoa ne sanat? ... Kas, sehän se
painaa minua nyt...
— Enhän minä milloinkaan laskenut kanssanne leikkiä. Yrittäessäni
vakuuttaa teille jotakin minä ehkä etupäässä vain vahvistinkin omaa
uskoani, — virkahti Stavrogin salaperäisesti.
— Ette laskenut leikkiä! Amerikassa minä makasin kolme kuukautta
oljilla erään onnettoman parissa, jolta myös sain tietää, että samoihin
aikoihin, kun te istutitte minuun uskoa Jumalaan ja isänmaahan, te
aivan samoihin aikoihin, ehkäpä aivan samoina päivinäkin, myrkytitte
tuon onnettoman maniaakin sydämen, tuon Kirillovin... valoitte hänen
mieleensä myrkkyä... Te vahvistitte hänessä valhetta ja jumalanpilkkaa
sekä veitte hänet mielipuolisuuden rajoille... Menkää ja katselkaa
häntä hieman... hän on teidän työtänne... Mutta tehän taisitte jo nähdä
hänet.
— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että Kirillov itse hetki sitten sanoi
minulle olevansa »täysin onnellinen ja hyvä». Olettamuksenne, että
kaikki tuo tapahtui melkein yksiin aikoihin, on miltei oikea, mutta
merkitseekö se sitten jotakin? Toistan vielä kerran, en ole teitä
kumpaistakaan pettänyt.
— Oletteko ateisti? Oletteko ateisti nyt?
— Olen.
— Mutta silloin?
— Aivan samoin kuin silloinkin.
— En minä keskustelun alussa itseäni kohtaan pyytänyt arvonantoa.
Teidän järjellänne teidän olisi pitänyt se ymmärtää, — murahti Šatov
vihaisesti.
— Kuullessani teidän ensimmäisen sananne minä en katkaissut puhettanne
enkä lähtenyt luotanne, vaan istun yhä tässä ja aivan kuuliaisesti
vastailen kysymyksiinne ja... syytöksenne. En siis ole mitenkään
loukannut teitä.
Šatov keskeytti hänet viitaten kädellään.
— Ettekö muista sanojanne: »Ateisti ei koskaan voi olla venäläinen.»
»Ateisti lakkaa heti olemasta venäläinen», ettekö muista?
— Miten sanoittekaan? — Nikolai Vsevolodovitš näytti tahtovan, että
Šatov olisi toistanut nuo sanat.
— Te kysytte? Te olette unohtanut? Ja kuitenkin noissa sanoissa on mitä
sattuvimmin osoitettu venäläisen hengen pääerikoisuudet. Ette te ole
voinut niitä unohtaa! Voin muistuttaa teille vielä lisääkin: »Joka ei
ole oikeauskoinen, ei voi olla venäläinen.»
— Luulen, että nuo ovat slavofiilien ajatuksia.
— Eipä. Nykyajan slavofiilit eivät enää tunnustaisi näitä omaksensa.
Nykyjään on viisastuttu. Mutta te menitte vieläkin pitemmälle: te
uskoitte, että roomalaiskatolilaisuus ei ole enää kristillisyyttä. Te
vakuutitte, että Rooma tunnusti Kristuksen, joka lankesi perkeleen
kolmanteen kiusaukseen, ja ilmoitettuaan koko maailmalle, että
Kristus-ajatusta ei voitu ylläpitää ilman maallista valtakuntaa,
katolisuus sillä juuri julisti Antikristus-ajatuksen valtaan, ja se vei
Länsimaat perikatoon. Tehän nimenomaan todistitte, että Ranska kärsii
vain katolisuuden vuoksi. Se on jo luopunut löyhkäävästä katolisesta
jumalastaan, mutta se ei ole vielä löytänyt uutta. Kas, mitä te silloin
rohkenittekaan puhua! Muistan nuo keskustelut.
— Jos kerran todella uskoisin noin, niin varmasti sanoisin nytkin
samalla tavalla. En minä valehdellut puhuessani kuten uskovainen, —
Nikolai Vsevolodovitš sanoi hyvin totisena. — Mutta vakuutan teille,
että minusta on hyvin vastenmielistä kuulla toistettavan entisiä
ajatuksiani. Ettekö voisi lakata?
— Jos uskoisitte! — huudahti Šatov, vähääkään välittämättä hänen
huomautuksestaan. — Mutta ettekö te juuri sanonut minulle, että
vaikkapa todistettaisiin matemaattisen tarkasti, että Kristuksella ja
totuudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, niin te sittenkin
valitsisitte mieluummin Kristuksen ja luopuisitte totuudesta. Ettekö
ole sanonut niin? Olettehan?
— Mutta sallikaahan toki minunkin viimein kysyä, — Stavrogin koroitti
ääntään, — mikä on tämän kiihkeän ja häijyn kuulustelun tarkoitus.
— Ei tämä kuulustelu toistu enää koskaan, eikä teille siitä enää pidä
koskaan muistutettaman.
— Tehän vakuutatte aina, että olemme ajan ja paikan ulkopuolella.
— Vaiti! — huudahti Šatov samassa, — olen typerä ja kömpelö, häipyköön
nimeni naurettavuuteen! Saanko vielä kerran toistaa teille teidän
pääajatuksenne... Vain kymmenisen riviä, vain yhteenvedon.
— Tehkää se, jos tyydytte vain yhteenvetoon...
Stavrogin aikoi katsahtaa kelloansa, mutta pidättyi kuitenkin.
Šatov vaipui taas tuoliinsa. Olipa jo vähällä taas kohottaa
etusormensakin.
— Ei mikään kansa, — hän aloitti, aivan kuin kirjasta lukien ja
katsoen koko ajan julmana Stavroginiin, — ei ainoakaan kansa ole
vielä koskaan rohjennut rakentaa olemassaoloansa pelkästään tieteen
ja järjen perustalle; historia ei tunne sellaista tapausta, ja jos
jokin kansa joskus onkin hetkeksi sellaiseen erehtynyt, se on tehnyt
sen typeryyttään. Sosialismi ei voi perusolemukseltaan olla muuta
kuin ateismia, sillä sehän on jo aakkosissaan julistanut olevansa
ateistinen muodostuma, joka tahtoo nojautua yksinomaan tieteeseen ja
järkeen. Mutta järjellä ja tieteellä on kansojen elämässä aina ollut,
jo maailman alusta alkaen, vain toisarvoinen, palveleva tehtävä. Ja
niin tulee myös olemaan maailman loppuun asti. Kansoja muodostava ja
niitä liikkeellepaneva voima on jokin aivan toinen, jokin pakottava
ja hallitseva, voima, jonka alkuperä on tuntematon ja selittämätön.
Tämä voima on tyydyttämätöntä pyrkimystä johonkin päämäärään, samalla
kuin se kuitenkin torjuu luotaan päämääränsä. Tämä voima on jatkuvaa
ja lannistumatonta oman olemistahdon toteuttamista ja kuoleman
kieltämistä. Se on, kuten sanassa sanotaan, »ikuisesti virtaavan
elämänveden» henki, jonka ehtymisestä Ilmestyskirja uhkaavasti puhuu.
Se on esteettinen perusvietti, kuten sanovat filosofit, tai siveellinen
perusvietti, kuten he myös sitä nimittävät tai »jumalanetsintää»,
kuten sanon yksinkertaisesti minä. Kaikki ne kansanliikkeet, jotka
ovat syntyneet kansojen olemassaolon eri ajankohtina, ovat olleet
vain Jumalan kaipuuta, oman Jumalan, välttämättä juuri oman Jumalan
etsimistä, Jumalan, johon voisi uskoa kuten ainakin ainoaan totiseen
Jumalaan. Jumala on kunkin kansan synteettinen henkilöitymä, joka
ulottuu kansan syntymähetkestä aina sen kuolemaan. Ei ole vielä koskaan
ollut kaikilla eikä edes monella kansalla yhtä yhteistä Jumalaa, vaan
kullakin kansalla on ollut aina oma erikoinen Jumalansa. Kun jumalat
ovat alkaneet käydä yhteisiksi, se on aina tietänyt kansallisuuksien
häviötä. Kun jumalat käyvät yhteisiksi, niin ne kuolevat, ja samalla
kuolee myös usko niihin sekä vähitellen myös koko kansa. Mitä
voimakkaampi on kansa, sitä erikoisempi on myös sen kansan jumala. Ei
vielä koskaan ole ollut uskonnotonta kansaa, s.o. kansaa, jolla ei
olisi omaa käsitystänsä hyvästä ja pahasta. Kullakin kansalla on oma
erikoinen käsityksensä hyvästä ja pahasta, oma hyvänsä ja oma pahansa.
Kun useilla kansoilla käsitys hyvästä ja pahasta käy yhteiseksi,
silloin kansat kuolevat, ja samalla myös käsitys hyvän ja pahan erosta
hämärtyy ja häviää. Järki ei ole vielä koskaan kyennyt määrittelemään
hyvää eikä pahaa edes osapuilleen, ei edes erottamaan hyvää pahasta.
Päinvastoin se on ne säälittävän alhaisella tavalla sekoittanut
toisiinsa. Ja tiede on ratkaissut probleeman nyrkkivoimin. Tällaista
määrittelyä on harrastanut aivan erikoisesti puolitiede, ihmiskunnan
kauhein vitsaus, joka on pahempi kuin sota, nälkä ja rutto ja jota on
ilmennyt vasta tällä vuosisadalla. Puolitiede on despootti, jollaista
ei vielä näihin aikoihin asti ole ollut toista olemassa, despootti,
jolla on omat uhripappinsa ja orjansa, despootti, jota kaikki ovat
palvoneet rakkauden ja näihin asti käsittämättömän taikauskoisen
pelon tuntein ja jonka suosiota itse tiedekin pelkää ja häpeällisesti
kosiskelee. Kaikki nämä ovat teidän sanojanne, Stavrogin, kaikki muut
paitsi tuo, mitä sanoin puolitieteestä. Ne ovat minun sanojani, sillä
olenhan itse — puolitiede, ja siitä syystä erikoisesti sitä vihaan.
Mikä koskee taas teidän ajatuksianne ja sanojanne, niissä en ole
muuttanut yhtään ainoata sanaa.
— En usko, että ette olisi muuttanut, — huomautti Stavrogin
varovaisesti. — Te olette innostuneena vastaanottanut sanani ja
innoissanne hieman muuttanut niitä itse sitä edes huomaamatta.
Yksistään jo se seikka, että te olette Jumalasta tehnyt
yksinkertaisesti vain kansallisuuden attribuutin...
Jännittäen kaiken huomionsa hän äkkiä alkoi aivan erikoisen
tarkkaavasti seurata Šatovia, ei ainoastaan hänen puhettaan, vaan vielä
enemmän häntä itseään.
— Olen tehnyt Jumalasta vain kansallisuuden attribuutin? — huudahti
Šatov. — Päinvastoinhan minä olen kohottanut kansan Jumalan tasalle. Ja
onko koskaan muuten ollutkaan? Kansa on — Jumalan ruumis. Kukin kansa
pysyy kansana vain niin kauan, kuin sillä on oma erikoinen jumalansa
ja niin kauan kuin se kieltää jyrkästi kaikki muut jumalat maailmassa,
niin kauan kuin se uskoo oman ainoan jumalansa avulla voittavansa
ja hävittävänsä kaikki muut jumalat maailmasta. Siten ovat uskoneet
kaikki kansat maailman alusta asti, kaikki suuret kansat, kaikki ne,
jotka jollakin tavalla ovat olleet erikoisasemassa, kaikki ne, jotka
ovat aina olleet ihmiskunnan ehdottomasti ensimmäisiä. Tosiasioita
vastaan ei voi väittää. Juutalaiset elivät vain ainoan totisen
Jumalan odotuksessa ja jättivät maailmalle ainoan totisen Jumalan.
Helleenit pitivät luontoa jumalanaan ja jättivät perinnöksi maailmalle
oman uskontonsa, s.o. filosofian ja taiteen. Rooma uskoi valtiossa
elävään kansaan ja jätti kansoille perinnöksi valtiomuodon. Ranskan
olemassaolo on koko sen pitkän historian aikana ollut vain roomalaisen
jumal'ihanteen kehittämistä ja toteuttamista, ja jos se lopuksi
heittikin syvyyksien pohjaan roomalaisen jumalansa ja paiskautui
ateismiin, jota he toistaiseksi nimittivät — sosialismiksi, niin se
tapahtui vain siksi, että ateismi on sittenkin jotakin terveempää kuin
roomalaiskatolisuus. Jollei suuri kansa usko, että yksin sen hallussa
on totuus (yksinomaan ja ainoastaan sen hallussa), jos se ei usko,
että se yksin omalla totuudellaan kykenee ja on valittu vapahtamaan
ja uudestisynnyttämään kaikki muut kansat, niin se muuttuu heti
vain kansatieteelliseksi aineistoksi, eikä se ole enää suuri kansa.
Totisesti suuri kansa ei koskaan tyydy ihmiskunnassa vain toisarvoiseen
eikä edes sangen huomattuunkaan asemaan, ellei se saa olla paikallaan
ehdottomasti ensimmäisenä. Jos tämä usko kuolee kansasta, — se ei
ole enää kansa. Mutta on vain yksi ainoa totuus, ja vain yhdellä
ainoalla kansalla siis voi olla oikea ja totinen Jumala, vaikka
toisilla kansoilla olisikin omat erikoiset ja suuret jumalansa. Ainoa
»jumalankantaja»-kansa... on Venäjän kansa ja... ja... pidättekö te,
Stavrogin, minua tosiaankin sellaisena hölmönä, — Šatov parahti äkkiä
kesken kaiken, — etten muka tietäisi, että sanani ovat tänä hetkenä
joko tuota iankaikkista vanhaa hölynpölyä, jota on jauhettu kaikissa
Moskovan slavofiilien myllyissä, tai se on sitten jotakin uutta,
viimeinen sana, ainoa uudistuksen ja uudestisyntymisen sana... ja...
ja mitä minua tänä hetkenä liikuttaa teidän pilkkanne! Mitä liikuttaa
minua, että te ette ymmärrä minua vähääkään, ette vähääkään, ette
ymmärrä ainoatakaan sanaa ettekä tavua!... Voi, miten halveksinkaan
ylimielistä pilkkaanne ja katsettanne tänä hetkenä!
Hän nousi paikaltaan. Hänen huulilleen oli pursunut vaahtoa.
— Päinvastoin, Šatov, päinvastoin! — sanoi Stavrogin odottamattoman
totisena ja pidättyvästi, nousematta paikoiltaan, — päinvastoin!
Tulisella puheellanne te olette saanut herätetyksi minussa hyvin
vaikuttavia muistoja. Teidän sananne tuovat mieleeni oman mielialani,
sellaisena kuin se oli kaksi vuotta sitten, enkä nyt enää väitä,
kuten äsken, että te liioittelette minun silloisia mielipiteitäni.
Minusta melkein tuntuu, että ne olivat vieläkin kiihkeämpiä, vielä
omavaltaisempia, ja vakuutan teille jo kolmannen kerran, että olen
valmis myöntämään todeksi kaiken tuon, mitä sanoitte, jokaisen
sananne... mutta...
— Mutta te tarvitsisitte jäniksen?
— Mi... mitä?
— Tämä on teidän oma matalamielinen ajatuksenne, — Šatov naurahti
vihamielisesti käyden taas istumaan, — ennenkuin voidaan saada
syntymään jäniskastike, täytyy ensin pyydystää jänis; ennenkuin voi
uskoa Jumalaan — täytyy olla olemassa Jumala. Näin te kuuluitte
kerskailevan Pietarissa, kuten Nozdrev,[3] joka tahtoi pyydystää
jäniksen — takakäpälistä.
— Ei, mutta Nozdrevhan kehui jo saaneensa sen kiinni. Muuten, enköhän
minäkin saisi vaivata teitä kysymykselläni, sillä kuten hyvin
ymmärrätte, lienee minullakin nyt täysi oikeus kysyä. Sanokaapa
minulle: onko teidän jäniksenne jo pyydystetty, vai loikkiiko sekin
ehkä vielä vapaudessaan?
— Ette saa kysyä minulta tuolla tapaa kysykää toisella tavoin, toisin!
— Šatov alkoi vapista.
— Kysytään sitten toisin. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen
tuimasti. — Tahdon tietää: uskotteko te itse Jumalaan vai ettekö?
— Uskon Venäjään, uskon sen oikeauskoisuuteen... Uskon Kristuksen
ruumiiseen... Uskon, että uusi tuleminen tapahtuu Venäjällä... Uskon...
— Šatov leperteli raivoissaan.
— Mutta Jumalaan? Uskotteko Jumalaan?
— Minä... minä kyllä uskon vielä kerran Jumalaankin.
Ei ainoakaan lihas Stavroginin kasvoissa värähtänyt. Šatov katsoi
häneen leimuavin silmin kuin taisteluun vaatien, aivan kuin olisi
tahtonut hänet katseellaan polttaa.
— Enhän ole sanonut, etten usko ollenkaan! — hän huudahti viimein. —
Annoin vain tietää, että olen onneton, ikävä kirja, enkä muuta mitään
toistaiseksi, toistaiseksi... Mutta mitäpä minusta! On kysymys teistä
eikä minusta. Minä en ole lahjakas ja voin antaa alttiiksi vain vereni
enkä muuta mitään, kuten kuka hyvänsä, joka ei ole lahjakas. Vuotakoon
siis vereni. Puhun teistä, olen odottanut teitä kaksi vuotta. Puoli
tuntia olen piehtaroinut tässä edessänne ilkialastomana! Te, te yksin
voisitte kohottaa lipun!...
Hän ei voinut puhua loppuun ja aivan kuin epätoivoissaan kumartui
pöydälle tukien päätään molemmin käsin.
— Mainitsen tämän teille vain omituisuutena.
— Stavrogin aloitti samassa, — mitä varten kaikki oikeastaan työnnätte
juuri minulle tuota lippuanne? Pjotr Verhovenski on myös varma siitä,
että minusta muka voisi tulla heidän »lippunsa kohottaja», niin
minulle ainakin kerrottiin hänen sanoneen. Hänen päähän pälkähti, että
minä voisin hyvin esittää heille Stenjka Razinia[4] koska muka omaan
»harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksia», — nämä ovat myös hänen
sanojansa.
— Mitä? — kysyi Šatov, — »harvinaisessa määrin rikollisia
taipumuksiako»?
— Aivan niin!
— Hm. Onko totta, että te Pietarissa, — Šatov naurahti häijysti, —
kuuluitte eläimellisten nautiskelijoiden salaseuraan? Onko totta, että
itse markiisi de Sadella olisi ollut teiltä oppimista? Onko totta, että
te viekoittelitte luoksenne lapsia turmellaksenne ne? Puhukaa, ette
saa valehdella! — Hän ei enää kyennyt hillitsemään itseään. — Nikolai
Stavrogin ei voi valehdella Šatoville, joka on lyönyt häntä vasten
kasvoja! Puhukaa suunne puhtaaksi, ja jos kaikki tuo on totta, niin
tapan teidät tässä silmänräpäyksessä, tähän paikkaan!
— Nuo ovat tosin sanojani, mutta lapsille en ole koskaan tehnyt pahaa,
— Stavrogin sanoi, mutta vasta pitkän vaitiolon jälkeen. Hän kalpeni,
ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää.
— Mutta myönnätte ainakin näin väittäneenne! — jatkoi Šatov
voitonvarmana irroittamatta hänestä liekehtivää katsettaan. —
Onko totta, niinkin on väitetty, että teidän mielestänne on aivan
yhtä paljon kauneutta jossakin eläimellisestä nautiskelunhalusta
tehdyssä ruokottomuudessa kuin jossakin sankarityössä, vaikkapa olisi
kysymyksessä ihmisuhri ihmiskunnan onnen vuoksi? Onko totta, että te
näillä vastakkaisilla navoilla olette löytänyt yhtä paljon kauneutta ja
aivan samanlaista nautintoa kummallakin?
— On mahdotonta vastata... teille... en tahdo vastata, — äännähti
Stavrogin hiljaa. Hän olisi tietenkin saattanut nousta ja lähteä, mutta
sittenkin hän yhä vain istui paikoillaan.
— En tiedä minäkään, miksi paha on inhottavaa ja miksi hyvä on ihanaa,
mutta sen tiedän, miksi noiden käsitteiden ero hämärtyy ja häviää
olemattomiin sellaisilla herroilla kuin Stavrogineilla. — Šatov aivan
vapisi, mutta ei hellittänyt sittenkään. — Tiedättekö edes itse,
miksi silloin menitte naimisiin niin häpeällisesti ja alhaisesti?
Siksi juuri, että häpeä ja järjettömyys tässä hipoi jo nerokkuuden
rajaa! Oi, te ette kierrä rantoja, vaan lennätte päistikkaa suoraan
syvyyteen. Te menitte naimisiin, koska intohimoisesti nautitte
toisten rääkkäämisestä, rakastitte omantunnontuskia, se oli henkistä
hekumaa. Teidän hermonne olivat sairaalloisen kiihtyneet... siinä oli
taisteluvaatimus terveelle järjelle! Ja se oli liian viekoittelevaa.
Stavrogin ja mitätön, vähäjärkinen kerjäläinen, kompurajalka! Kun te
puraisitte kuvernööriä korvaan, tunsitteko nautintoa? Tunsittehan?
Toimettomana vetelehtivä herrasnulikka, tunsittehan?
— Olette psykologi, — huomautti Stavrogin ja kalpeni kalpenemistaan,
— vaikka hieman erehdyittekin mainitessanne syyt, jotka muka johtivat
minut avioliittoon. Mutta kuka on saattanut hankkia teille kaikki
nuo tiedot minusta? Hän hymähti väkinäisesti. — Eihän se vain ollut
Kirillov? Mutta hänhän ei ollut siellä.
— Te kalpenette?
— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte. Nikolai Vsevolodovitš koroitti
ääntään. — Puoli tuntia olen sietänyt ruoskanne iskuja, ja te voisitte
ainakin lopuksi olla minulle edes hieman kohtelias, jollei teillä
kerran ole mitään järkevää syytä menetellä kanssani tällä tavoin.
— Järkevää syytä?
— Epäilemättä. Velvollisuutenne olisi ainakin nyt lopuksi ilmaista
tarkoituksenne. Odotin koko ajan, että te sen teette, mutta teissä ei
lienekään muuta kuin yli äyräidensä kuohuvaa kiukkua. Pyydän, avatkaa
minulle portti.
Hän nousi tuolilta. Šatov heittäytyi hurjana hänen jälkeensä.
— Suudelkaa maata, peittäkää se kyynelillänne, pyytäkää anteeksi! — hän
huusi tarttuen Stavroginia olkapäähän.
— Enhän minä tappanut... sinä aamuna... vedinhän takaisin molemmat
käteni... — sanoi Stavrogin särkyneellä äänellä ja loi silmänsä maahan.
— Puhukaa, sanokaa kaikki! Te tulitte varoittamaan minua uhkaavasta
vaarasta, te annoitte minun puhua, huomenna te aiotte julistaa
kaikille, että... Näenhän kasvoistanne, että jokin uusi julma ajatus
on saanut teidät valtoihinsa, Stavrogin, miksi on niin säädetty, että
minun on iankaikkisesta iankaikkiseen uskottava teihin? Luuletteko,
että voisin näin puhua jollekulle toiselle? Olen kaino, mutta en
hävennyt paljastautua Stavroginille. Rohkenin koskettaa ylevään
ajatukseen ollenkaan pelkäämättä, että kosketuksellani tekisin siitä
irvikuvan, kun kerran Stavrogin minua kuunteli... Luuletteko, että
maltan olla suutelematta askelienne jälkiä teidän mentyänne? En saa
teitä irti sielustani, Nikolai Stavrogin!
— Pahoittelen, etten voi pitää teistä, Šatov,— huomautti Nikolai
Vsevolodovitš kylmästi.
‒ Tiedän, että te ette voi, ja tiedän, että te ette valehtele.
Kuulkaapa! Asia on autettavissa: minä pyydystän teille jäniksen.
Stavrogin oli vaiti.
— Te olette ateisti, sillä te olette herrasnulikka kaikkein pahinta
lajia. Te ette enää näe eroa hyvän ja pahan välillä, sillä ette tunne
enää omaa kansaanne... Nousee uusi sukupolvi suoraan kansan sydämestä,
jota ette tunne te eikä Verhovenskit, ei isä eikä poika, en minäkään
sillä minäkin olen herraskaistunut, olenhan maaorjalakeijanne Paškan
poika... Kuulkaa, etsikää Jumalaa työssä. Siinä on pelastus, tai muuten
häviätte kuten viheliäinen home. Etsikää häntä työssä.
— Jumalaa työssä? Missä työssä?
— Tarttukaa talonpojan kuokkaan. Menkää ja jakakaa omaisuutenne. Ahaa,
te nauratte? Pelkäätte, että siitä tulee vain uusi asenne...
Mutta Stavrogin ei nauranut.
— Luuletteko, että Jumalan voisi löytää työssä ja nimenomaan maatyössä?
— Hän toisti tämän uudelleen aivan kuin tosiaankin olisi keksinyt
jotakin uutta ja vakavaa, jota sieti miettiä. — Muuten, — hän siirtyi
toiseen ajatukseen, — tiedättekö mitä? En minä ole rikas. Ei siis ole
mistään luovuttavakaan. Minulla on tuskin varoja huolehtiakseni Marja
Timofejevnan tulevaisuudesta... Niin, ja minähän tulin pyytämään, että
te ette vast'edeskään hylkäisi Marja Timofejevnaa, sillä teillä yksin
on vaikutusvaltaa hänen heikkoon järkeensä. Puhun tästä vain kaiken
varalta.
— Hyvä, hyvä, mitä tulee Marja Timofejevnaan, — Šatov viittoili
vapaalla kädellään Ja toisella piti kynttilää, — hyvä on, sehän käy
itsestään... Kuulkaahan, käväiskääpä Tihonin luona.
— Kenen luona?
— Tihonin. Tihon on entinen piispa, jo sairautensa vuoksi on vetäytynyt
rauhaan, asettunut asumaan tähän kaupunkiin, sen rajalle meidän
Jefimejevski-Bogorodskin luostariimme.
— Kuka hän sitten oikeastaan on?
— Onpahan vain. Hänen luokseen tulee kaukaa ihmisiä. Käykää. Ettekö
voisi tehdä sitä. Ettekö todellakaan?
— Kuulen hänestä ensi kerran... enkä koskaan ole sellaisia ennen
tavannut. Kiitos, ehkä pistäydynkin siellä.
— Tänne näin, — Šatov valaisi portaita, — menkää, — ja samassa hän jo
oli avannut ulkoportin.
— Šatov, teidän luoksenne en tule enää, — sanoi Stavrogin hiljaa
portista ulos astuessaan. Pimeys tiheni ja sataa tihutti kuten äskenkin.