V.

Täällä olivat ovet auki, vieläpä selko selällään. Eteinen ja kaksi

etumaista huonetta olivat pimeitä, mutta viimeisestä, jossa Kirillov

asusti ja joi teetään, loisti valo, mutta hän ei mennyt sisälle, vaan

pysähtyi kynnykselle. Pöydällä oli teetä. Keskellä huonetta seisoi

vanha vaimo, nähtävästi isäntäväen sukulainen, jolla oli sileästi

suitut hiukset ja joka oli pelkällä hameellaan, kengät pistetty

paljaisiin jalkoihin ja jäniksennahkaturkit yllä. Sylissään hän piteli

puolitoistavuotista lasta, joka oli paitasillaan, jalat paljaina,

posket punoittavina, vaaleat hiukset pörrössä kuten lapsella on

äsken kehdosta temmattuna. Lapsi oli nähtävästi juuri itkenyt, sillä

silmien alle poskille vierähtäneet kyynelkarpalot eivät olleet vielä

ehtineet edes kuivua. Mutta tänä hetkenä lapsi parhaillaan kurkotteli

käsiään eteenpäin, löi yhteen kämmeniään ja nauroi, minkä jaksoi,

kuten pikkulapsilla on tapana nauraa, niin että ääni tuon tuostakin

katkeili. Kirillov huvitti lasta lyömällä punaista kumipalloa sen

edessä lattiaan. Pallo ponnahti kattoon asti, putosi taas maahan, lapsi

huusi: »Pauo, pauo!» Kirillov vei »pauon» lapselle, joka yritti itse

heittää sen kömpelöillä pikku kätösillään, ja Kirillov juoksi taas

sen nostamaan. Lopulta »pauo» katosi kaapin alle. »Pauo, pauo», lapsi

huusi. Kirillov ryömi lattialla ja ojentautui yrittäen kädellään saada

»pauon» kaapin alta. Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen. Mutta

huomattuaan hänet lapsi puristautui eukkoon ja pillahti äänekkääseen

lapsenitkuun. Eukko vei sen samassa pois.

— Stavrogin? — Kirillov sanoi nousten pallo kädessä lattialta vähääkään

hämmästymättä odottamatonta vierasta, — tahdotteko teetä?

Hän ojentautui aivan suoraksi.

— Ei tuo pahaakaan tekisi, jos se vain on lämmintä, — sanoi Nikolai

Vsevolodovitš. — Olen likomärkä.

— Lämmintä, oikein kuumaa, — Kirillov vakuutteli mielissään, — istukaa;

olette loassa, ei mitään, lattian minä sitten märällä rätillä.

Nikolai Vsevolodovitš istuutui ja joi melkein yhdellä siemauksella

häntä varten kaadetun kupillisen teetä.

— Vieläkö? — kysäisi Kirillov.

— Kiitoksia, ei.

Kirillov, joka oli koko ajan seisonut, kävi myös istumaan ja kysäisi:

— Miksi tulitte?

— Minulla on asiaa. Kas tässä, lukekaa tämä kirje, se on Gaganovilta.

Muistattehan, puhuin teille hänestä Pietarissa.

Kirillov otti kirjeen, luki sen, pani pöydälle ja odotti.

— Tämän Gaganovin minä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš selittää, —

kuten tiedätte, tapasin ensi kerran eläessäni noin kuukausi sitten

Pietarissa. Pari, kolme kertaa me tapasimme toisemme yhteisissä

kutsuissa. Esittelemättä itseään ja antautumatta kanssani puheisiin hän

kuitenkin osasi aina kohdella minua röyhkeästi. Kerroinhan jo silloin

siitä teille. Mutta kas, tästä te ette tiedä. Kun hän silloin lähti

Pietarista ennen minua, hän aivan odottamatta lähetti minulle kirjeen,

vaikkakaan sitä ei juuri sovi verrata tähän, mutta kuitenkin sekin

oli mitä suurimmassa määrin sopimaton ja omituinen jo senkin vuoksi,

että siitä ei käynyt selville syytä, minkä vuoksi se oli kirjoitettu.

Vastasin hänelle samalla kertaa myös kirjeellisesti ja mainitsin aivan

peittelemättä, että varmaankin hän kantoi kaunaa minua kohtaan isänsä

vuoksi, tuon noin neljä vuotta sitten tapahtuneen klubijutun johdosta,

ja että minä puolestani olin valmis esittämään kaikki mahdolliset

anteeksipyynnöt, koska oli otettava huomioon, että tekoni ei ollut

harkittu, vaan että se johtui sairaudesta. Pyysin häntä harkitsemaan

anteeksipyyntöäni. Hän ei vastannut minulle sanaakaan ja matkusti pois.

Mutta nyt hän on täällä ja on aivan raivoissaan. Minulle on kerrottu,

mitä hän julkisesti on suvainnut sanoa minusta. Hän on tehnyt mitä

loukkaavimpia ja ihmeellisimpiä syytöksiä. Viimeksi tänään sain tämän

kirjeen, jollaista varmastikaan ei kukaan muu koskaan ennen ole saanut.

Siinä on haukkumasanoja ja sanontatapoja sellaisia kuin »teidän lyöty

turpanne». Tulin tänne ja toivon, että te ette kieltäydy tulemasta

sekundantikseni.

— Sanoitte: kirjettä sellaista ei kukaan ole saanut. Raivoissaan voi

tehdä. On kirjoitettu useammankin kerran. Puškin on kirjoittanut. Hyvä,

tulen. Sanokaa miten?

Nikolai Vsevolodovitš sanoi tahtovansa jo huomenna välttämättä

uudistaa anteeksipyyntönsä ja lupasi kirjoittaa vielä toisenkin

anteeksipyyntökirjeen, mutta kuitenkin ehdolla, että Gaganov myös

puolestaan lupaisi olla kirjoittamatta enää hänelle kirjeitä. Sitä

kirjettä, jonka hän jo on saanut, ei oteta ollenkaan lukuun.

— Myönnytte liikaa, ei suostu, — Kirillov sanoi.

— Ennen kaikkea tulin tänne kysyäkseni, suostutteko esittämään siellä

nämä ehtoni?

Esitän. Asia on teidän, mutta hän ei suostu.

— Tiedän, että ei suostu.

— Hän tahtoo tapella. Sanokaa, miten tapella.

— Siinäpä se onkin, tahtoisin omasta puolestani tehdä jo huomenna

lopun koko jutusta. Noin kello kymmeneltä menette hänen luoksensa.

Hän ottaa teidät vastaan eikä suostu, vaan tutustuttaa teidät omaan

sekundanttiinsa, — sanokaamme kello yhdeltätoista. Te sovitte sitten

kaikesta tämän kanssa, ja noin kello yhdeltä tai kahdelta kokoonnumme

kaikki sovitulle paikalle. Olkaa hyvä, koettakaa saada asia täten

sujumaan. Aseina käytämme tietenkin pistoleja, ja pyydän aivan

erikoisesti teitä järjestämään niin, että määrätään kymmenen askelen

välimatka, ja sitten kumpainenkin meistä asettuu kymmenen askelen

päähän rajaviivasta. Kun merkki on annettu, me kohtaamme toisemme.

Kummankin on välttämättä tultava omalle rajaviivalleen asti, mutta

kumpainenkin saa laukaista aikaisemminkin, astuessaan. Luulenpa, että

siinä on kaikki.

— Kymmenen askelen välimatka on liian lyhyt, — huomautti Kirillov.

— Olkoon menneeksi, kaksitoista, mutta ei ainakaan enemmän,

ymmärrättehän, että hän tahtoo tapella oikein tosissaan. Osaatteko

ladata pistolin?

— Osaan. Minulla on pistoleja. Vannon, että te ette ole niillä ampunut.

Hänen sekundanttinsa takaa sen myös omistaan. Sitten lyömme arpaa,

»joko me tai hän».

— Erinomaista.

— Tahdotteko tarkastaa pistolit?

— Ehkä.

Kirillov kyykistyi nurkkaan matkalaukkunsa luo, jota vielä ei oltu

purettu, siitä oli otettu esille matkatavaroita vain sikäli, kuin niitä

oli tarvittu. Aivan sen pohjalta hän veti esiin palmupuisen laatikon,

joka oli sisustettu punaisella sametilla, ja otti siitä esille pari

hienon hienoa ja kallista pistolia.

— Kaikkea on: ruutia, kuulia, patruunoita. Minulla on vielä

revolverikin, odottakaapa.

Hän alkoi taas penkoa matkalaukkuaan ja veti sieltä esiin

kuusipiippuisen amerikkalaisen revolverin.

— Teillähän on aseita kuinka paljon tahansa, ja lisäksi vielä kalliita.

— Hyvin on. Paljon.

Köyhä, melkein rutiköyhä Kirillov, joka muuten itse ei edes huomannut

köyhyyttään, näytteli nähtävästi hyvin ylpeänä kallista asevarastoansa,

jonka hankkiminen varmasti oli häneltä kysynyt suuria uhrauksia.

— Yhäkö te haudotte samoja mietteitä? — Stavrogin kysäisi varovasti

hetken vaiti oltuaan.

— Samoja, — vastasi Kirillov lyhyesti. Hän ymmärsi jo äänenpainosta,

mistä oli kysymys, ja alkoi korjata talteen aseitaan.

— Milloinka sitten? —kysyi Nikolai Vsevolodovitš vielä varovaisemmin

pienen vaitiolon jälkeen.

Sillä välin Kirillov oli piilottanut matkalaukkuun molemmat aselaatikot

ja istahtanut entiselle paikalleen.

— Eihän se minusta, tiedättehän. Annetaan määräys, — hän mutisi

aivan kuin kiusaantuneena, mutta samalla näytti siltä, kuin hän

siitä huolimatta olisi ollut valmis vastaamaan kaikkiin seuraavankin

kysymyksiin. Hän katseli Stavroginia herkeämättä mustilla, himmeillä

silmillään, joissa oli rauhallinen ja samalla lempeä, jopa

ystävällinenkin ilme.

— Ymmärrän hyvin, että ihminen voi ampua itsensä, — aloitti Nikolai

Vsevolodovitš keskustelun pitkän, ainakin kolme minuuttia kestäneen

vaitiolon jälkeen. — Olen itsekin ajatellut joskus sellaista. Siinä

on todellakin jotakin uutta ja kiehtovaa. Jos tekisi esimerkiksi

jonkin konnantyön tai... niin, pääasia olisi, että teko olisi

häpeällinen, hyvin alhainen, mutta samalla huvittava... niin että se

säilyisi ihmisten muistissa tuhat vuotta ja että sitä muisteltaessa

syljeskeltäisiin tuhat vuotta, sekä jos siinä samassa tulisikin

ajatelleeksi: »Vain laukaus ohimoon eikä tuota kaikkea ole olemassa.»

Mitä se minua enää sen jälkeen liikuttaisi, vaikkapa ihmiset

syljeskelisivät, eikö totta?

— Sanotte, että on uutta? — sanoi Kirillov hetken mietittyään.

— En... en minä sitäkään... mutta kun kerran ajattelin tätä, niin

tunsin aivan kuin ajattelevani uudella tavalla.

— Tunsitte ajattelevanne? — toisti Kirillov, — hyvin sanottu. On paljon

ajatuksia, jotka aina ja jotka taas yht'äkkiä tuntuvat uusilta. Se on

totta. Näen nyt paljon, kuten näkisin ensi kerran.

— Olettakaamme, että olette asunut kuussa, — keskeytti Stavrogin hänet

kuuntelematta häntä ja kehitellen edelleen omaa ajatustaan, — ja siellä

te, olettakaamme niin, olette tehnyt kaikki ne ilkeydet... Tiedätte

aivan varmaan nyt täällä, että siellä teille nauretaan ja syljeskellään

teidän nimeänne mainittaessa tuhat vuotta, niin että koko kuu tärisee.

Mutta nyt te olette maan päällä ja katsotte täältä käsin kuuta.

Liikuttaako teitä yhtään se, mitä te mahdollisesti siellä teitte, ja

se, että sikäläiset syljeskelevät siellä teidän nimeänne mainitessaan,

eikö totta?

— En tiedä, — vastasi Kirillov, — en ole ollut kuussa, — hän lisäsi

ilman vähintäkään ironiaa, vain todetakseen asian.

— Kenen oli tuo äskeinen lapsi?

— Eukon anoppi tuli, ei kuin miniä... yhdentekevää. Kolme päivää. Makaa

sairaana lapsineen, öisin huutaa kovin, vatsa. Äiti nukkuu, mutta eukko

tuo tänne. Minä pallolla. Pallo on Hampurista. Ostin Hampurista, että

voisi heittää ja ottaa kiinni. Vahvistaa selkää. Tyttö.

— Pidättekö lapsista?

— Pidän, — vastasi Kirillov jokseenkin välinpitämättömästi.

— Siis rakastatte myös elämää?

— Myös elämää, mitäs sitten?

— Olettehan päättänyt ampua itsenne.

— Mitä siitä? Miksikä yhdessä? Elämä erikseen ja se erikseen. Elämä on,

ja kuolemaa ei ole lainkaan.

— Oletteko alkanut jo uskoa tulevaan ikuiseen elämään?

— En tulevaan ikuiseen, vaan nykyiseen ikuiseen. On hetkiä, te

saavutatte hetken, ja aika äkkiä pysähtyy, ja alkaa ikuisuus.

— Luuletteko itse saavuttavanne hetken?

— Luulen.

— Tuskinpa se meidän aikanamme on mahdollista, — huomautti Nikolai

Vsevolodovitš samaten ilman ironiaa hitaasti ja mietteissään. —

Johanneksen ilmestyskirjassa enkeli vakuuttaa, että aikaa ei pidä enää

oleman.

— Tiedän. Siellä on oikein, selvästi ja täsmällisesti. Kun ihminen

saavuttaa täydellisen onnen, niin aikaa ei tule olemaan: ei tarvita.

Hyvin tosi ajatus.

— Mihinkä se aika sitten piilotetaan?

— Ei piiloteta. Aika ei ole olio, vaan idea. Järjessämme se sammuu.

— Vanhat filosofiset käsitykset, aina ja yhä samat hamasta maailman

alusta asti, — murahti Stavrogin inhonsekaisen säälivästi.

— Samat, samat! Samat hamasta maailman alusta asti eikä koskaan muita!

— Kirillov tarttui puheeseen, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin

»idea» olisi hänelle merkinnyt voittoa.

— Olette varmasti hyvin onnellinen, Kirillov?

— Olen. Hyvin onnellinen, — hän vastasi, aivan kuin olisi vastannut

kaikkein tavallisimpaan kysymykseen.

— Mutta siitä ei vielä ole niinkään kauan, kun te olitte pahoillanne,

suutuitte Liputiniin.

— Hm... en moiti enää. En tietänyt silloin vielä, että olin onnellinen.

Oletteko nähnyt lehteä, lehteä puusta?

— Olen.

— Näin äsken keltaisen, vähän vihreän, reunoista jo mätänevän. Tuulen

ajama. Kun olin kymmenen vanha, minä talvella suotta suljin silmät

ja kuvittelin mielessäni: vihreä lehti, siintävät suonet, ja aurinko

loistaa. Avasin silmät enkä uskonut, sillä oli niin hyvä olla, ja

suljin ne taas.

— Mitä tuo on olevinaan? Vertausko?

— E-ei... miksi niin? En minä vertausta, vaan ainoastaan lehden, yhden

lehden. Lehti on hyvä. Kaikki on hyvin.

— Kaikkiko?

— Kaikki. Ihminen on onneton, koska hän ei tiedä, että on onnellinen,

vain siksi. Siinä kaikki, kaikki! Se, joka sen saa tietää, tulee heti

onnelliseksi, sinä hetkenä. Tämä anoppi kuolee, ja tyttö jää, — se on

hyvä. Keksin sen äkkiä.

— Mutta jos joku kuolee nälkään, ja jos joku loukkaa tyttöä ja raiskaa

hänet, — onko sekin hyvin tehty?

— On. Ja se, että joku ruhjoo päänsä tytön vuoksi, — on hyvä, ja se,

että ei ruhjo, — sekin on hyvä. Kaikki on hyvin, kaikki. Kaikkien

niiden on hyvä olla, jotka tietävät, että kaikki on hyvin. Jos he

tietäisivät, että heidän on hyvä olla, niin heidän olisi hyvä, mutta

niin kauan kuin he eivät sitä tiedä, heidän ei ole hyvä. Siinä koko

ajatus, kokonaan, mitään muuta ei ole.

— Milloinka te itse keksitte olevanne noin onnellinen?

— Viime viikolla, tiistaina, ei kuin keskiviikkona, sillä yö oli jo

keskiviikon puolella.

— Mutta miten sitten?

— En muista, muuten. Kävelin huoneessa... samantekevää. Pysähdytin

kellon, oli kahtakymmentäkolmea vailla kolme.

— Senkö merkiksi, että ajan on pysähdyttävä? Kirillov vaikeni.

— Ne ovat pahoja, — hän aloitti taas uudelleen, — koska eivät tiedä

olevansa hyviä. Kun saavat tietää, niin eivät raiskaa tyttöä. Heidän

on vain saatava tietää, että ovat hyviä, ja samassa silmänräpäyksessä

muuttuvat hyviksi, jokainen järjestään.

— Te tiedätte sen, olette siis hyvä?

— Olen hyvä.

— Siitä olen muuten minäkin samaa mieltä, — virkkoi Stavrogin vetäen

otsansa ryppyyn.

— Se, joka saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat hyviä, tekee

maailmasta lopun.

— Se, joka niin opetti, sehän ristiinnaulittiin.

— On vielä tuleva, ja hänen nimensä on ihmisjumala.

— Jumal'ihminen, tarkoitatte?

— Ihmisjumala, siinä on ero.

— Olette jo taitanut sytyttää tulen pyhäinkuvankin eteen?

— Kyllä, sytytin sen.

— Joko siis uskotte?

— Eukko pitää, että palaa... eikä hänellä ollut tänään aikaa, —

Kirillov murahti.

— Mutta ettekö itse ole vielä rukoillut?

— Rukous koskee kaikkea. Näettekö, tuolla, hämähäkki kiipeää seinällä,

katson ja olen kiitollinen siitä, että kiipeää.

Hänen silmiinsä tuli taas eloa. Hän katsoi koko ajan suoraan

Stavroginiin, lujasti ja hellittämättä. Stavrogin seurasi häntä kulmat

kurtussa ja inhonsekaisin ilmein, mutta pilkallinen hän ei ollut.

— Lyönpä vetoa, että seuraavalla kerralla tavatessamme te jo uskotte

Jumalaankin, — sanoi Stavrogin nousten ja ottaen hatun käteensä.

— Minkä vuoksi? — Kirillov nousi myös.

— Jospa teille äkkiä selviäisi, että uskotte Jumalaan, niin te ehkä

uskoisittekin, mutta kun te ette _tiedä_ uskovanne, niin ette uskokaan.

— Nikolai Vsevolodovitš naurahti.

— Ei ole sama asia, — sanoi Kirillov hetkisen mietittyään. — Te

väännätte ajatuksen. Seurasukkeluus. Muistelkaa, mitä te, Stavrogin,

olette minun elämässäni merkinnyt.

— Hyvästi, Kirillov.

— Tulkaa yöllä. Milloin?

— Ettehän vain ole unohtanut huomista?

— Unohdin, se on totta, mutta olkaa huoletta, en nuku liikaa. Kello

yhdeksältä. Voin herätä milloin tahdon. Käyn nukkumaan ja sanon: kello

seitsemältä; ja herään seitsemältä, sanon: kymmeneltä, ja herään

kymmeneltä.

— Onpa teissä omituisuuksia, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš katsahtaen

hänen kalpeihin kasvoihinsa.

— Tulen avaamaan portin.

— Ei tarvita, Šatov kyllä avaa.

— Ah, Šatov. Hyvä. Hyvästi.