Ehkä hän lähtiessään luuli Nikolai Vsevolodovitšin yksin jäätyään
alkavan puida nyrkkiään seinään, ja sitä hän varmasti olisi ollut hyvin
halukas näkemään, jos se hänelle vain suinkin olisi ollut mahdollista.
Mutta jos hän näin luuli, niin hän pettyi suuresti. Nikolai
Vsevolodovitš oli aivan rauhallinen. Parisen minuuttia hän seisoi
pöydän luona aivan liikkumatta, nähtävästi syvissä mietteissä, mutta
kohta sen jälkeen hänen huulilleen ilmestyi kylmän välinpitämätön hymy.
Hitaasti hän istuutui sohvaan, entiselle paikalleen nurkkaan, sulki
silmänsä ja näytti vaipuvan aivan kuin uneen. Kirjeen nurkka pisti yhä
vielä esiin paperipainimen alta, mutta hän ei vain liikahtanut sitä
korjatakseen.
Pian hän oli kokonaan mietiskelyyn vajonnut. Varvara Petrovna,
joka viime päivinä ei ollut saanut huoliltaan rauhaa, oli turhaan
odoteltuaan Pjotr Stepanovitšia, rohjennut itse lähteä tapaamaan
Nicolas'ta, vaikka tiesikin tulevansa sopimattomaan aikaan. Hänestä
oli tuntunut koko ajan, että lopulta Nicolas kuitenkin sanoo hänelle
jotakin ratkaisevaa. Hiljaa kuten äskenkin hän naputti ovea, ja
kun vastausta ei kuulunut, hän aukaisi sen. Nähdessään Nicolas'n
istuvan kammottavan liikkumattomana hän lähestyi sohvaa varovasti,
hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hän ei voinut käsittää, miten tämä
oli saattanut niin pian nukahtaa istualleen ja miten hän oli noin
liikkumaton, niin että hengitystäkään ei saattanut huomata. Kasvot
olivat synkän kalpeat, liikkumattomat, aivan kuin jähmettyneet;
kulmakarvat olivat hieman koholla ja yhteenpuristetut. Sanalla sanoen,
hän muistutti elotonta vahakuvaa. Melkein kolme minuuttia hän seisoi
poikansa edessä uskaltamatta itsekään hengittää, ja äkkiä hänet valtasi
kauhu. Hän lähti varpaisillaan huoneesta, pysähtyi vielä kerran ovella,
teki ristinmerkin poikansa puoleen ja lähti pois häntä herättämättä,
uusi raskas tunne rinnassaan ja mielessä uudet murheet.
Nikolai Vsevolodovitš nukkui kauan, ainakin tunnin, jollei enemmänkin,
ja yhä samassa jäykistyneessä asennossa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa
lihaksista värähtänyt, ei voinut havaita pienintäkään liikettä koko
ruumiissa. Kulmakarvat olivat koko ajan samalla tapaa kurtussa. Jos
Varvara Petrovna olisi vielä toiset kolme minuuttia häntä tällaisena
katsellut, hän ei olisi kestänyt sitä painostavaa tunnetta, jonka tämä
letarginen liikkumattomuus olisi hänessä synnyttänyt, eikä varmastikaan
olisi voinut olla häntä herättämättä. Mutta äkkiä Nikolai Vsevolodovitš
aivan itsestään avasi silmänsä ja istui näin yhä vielä liikahtamatta
kymmenisen minuuttia, aivan kuin itsepintaisen uteliaana tarkastellen
jotakin hänen huomiotansa kiinnittävää esinettä huoneen nurkassa,
vaikka siellä ei ollutkaan mitään uutta eikä erikoista.
Viimein kajahti hiljainen, mutta täyteläinen seinäkellon lyönti. Se
löi kerran. Jonkin verran levottomana hän kääntyi katsomaan kellon
taulua, mutta melkein samana hetkenä avautui huoneen takaovi, joka vei
käytävään, ja kamaripalvelija, Aleksei Jegorovitš, tuli huoneeseen.
Toisessa kädessään hän kantoi lämpimännäköistä päällystakkia,
kaulaliinaa ja hattua, toisessa hopeista lautasta, jolla oli
kirjelippunen.
— Puoli kymmenen, — hän ilmoitti hiljaisella äänellä, ja asetettuaan
tuomansa vaatteet tuolin nurkalle hän toi herralleen tarjottimella
pienen kirjelipun, joka ei edes ollut lakalla suljettu, — siinä oli
pari riviä lyijykynäkirjoitusta. Silmäiltyään nämä rivit Nikolai
Vsevolodovitš otti itse myös pöydältä lyijykynän, töhersi kirjelipun
loppuun pari sanaa sekä laski sen takaisin tarjottimelle.
— Se on vietävä perille, heti kun olen poistunut, ja sitten
pukeutumaan, — hän sanoi nousten sohvalta.
Hänen yllään oli ohut samettitakki. Huomattuaan tämän hän mietti
hetkisen ja käski sitten tuoda toisen, verkatakin, jota hänen oli
tapana käyttää juhlallisilla iltavierailuilla. Viimein, jo täysin
pukeutuneena, hattu päässä, hän lukitsi oven, josta Varvara Petrovna
äsken oli tullut, ja vedettyään esiin paperipainimen alta sinne
piilottamansa kirjeen hän lähti ääneti käytävään Aleksei Jegorovitšin
saattamana. Käytävästä he tulivat kapeille kivisille takaporteille,
joista pääsi ulkoportaille, ja sieltä suoraan puistoon. Ulkoeteisen
nurkkaan oli varattu pikku lyhty ja iso sateensuoja.
— Harvinaisen sateen johdosta täkäläisillä kaduilla on hirvittävän
paljon lokaa, — ilmoitti Aleksei Jegorovitš aivan kuin olisi vielä
viimeisen kerran varovasti yrittänyt saada herraansa luopumaan
ulosmenosta. Mutta hänen herransa repäisi sateensuojan auki ja yhä
ääneti lähti kosteaan ja vetiseen puistoon, joka oli pimeä kuin
kellari. Tuuli suhisi ja taivutteli puolipaljaita puiden latvoja,
kapeat hiekkakäytävät olivat vetiset ja liukkaat. Aleksei Jegorovitš
kulki pari, kolme askelta edellä valaisten tietä lyhdyllä. Hän oli
ilman hattua ja frakkisillaan, aivan sellaisenaan kuin sisältä oli
lähtenyt.
— Eihän meitä huomata? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš äkkiä.
— Ikkunoista ei tänne näy, ja sitäpaitsi kaikki on jo ennakolta otettu
huomioon, — vanhus vastasi hiljaa ja tasaisesti.
— Nukkuuko äitikulta?
— Kuten hänellä viime päivinä on ollut tapana, hän lähti täsmälleen
yhdeksältä omalle puolelleen. Hänen on mahdotonta saada mitään tietää.
Milloin saan odottaa teitä palaavaksi? — hän lisäsi rohjeten vihdoin
kysäistä jotakin.
— Kello yhdeltä, puoli kahdelta, ei ainakaan kahta myöhemmin.
— Kuten käskette.
Kuljettuaan mutkikasta tietä poikki puiston, tietä, jota he
molemmat osasivat kulkea vaikka ummessa silmin, he tulivat puiston
kiviaidan kohdalle ja pysähtyivät aivan aidan nurkkauksessa olevalle
pikkuportille, joka vei ahtaalle ja syrjäiselle poikkikadulle. Tämä
portti oli tavallisesti lukittu, mutta tällä kertaa sen avain ilmaantui
Aleksei Jegorovitšin käteen.
— Eihän portti vain narise? — tiedusteli Nikolai Vsevolodovitš taas.
Mutta Aleksei Jegorovitš ilmoitti, että hän jo eilen oli sen voidellut,
»samoin kuin tänäänkin». Aleksei Jegorovitš oli jo ennättänyt
kastua läpimäräksi. Avattuaan portin hän ojensi sen avaimen Nikolai
Vsevolodovitšille.
‒ Jos olette suvainnut lähteä pitkälle matkalle, niin rohkenen täten
ilmoittaa, koska en ole aivan varma täkäläisistä ihmisistä, että on
erittäin vaarallista liikkua näillä syrjäkaduilla, ja peloittavinta
on siellä joen takana, — hän ei malttanut olla huomauttamatta. Hän
oli talon vanha palvelija, oli ollut Nikolai Vsevolodovitšin hoitaja
jo tämän lapsuudessa, oli kantanut häntä poikasena sylissään. Hän oli
ankara ja vakavamielinen mies, joka mielellään sekä kuunteli että luki
jumalansanaa.
— Älä ole huolissasi, Aleksei Jegorytš.
— Jumala teitä suojelkoon, hyvä herra, mutta vain siinä tapauksessa,
että teillä on hyviä aikeita.
— Kuinka sanoitkaan? — Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, vaikka oli jo
ennättänyt kadun käytävälle.
Aleksei Jegorovitš toisti lujalla äänellä toivotuksensa. Ei koskaan
aikaisemmin hän ollut uskaltanut ilmilausua ajatuksiansa tässä muodossa
herransa läsnäollessa.
Nikolai Vsevolodovitš sulki portin, pani avaimen taskuunsa ja lähti
katua pitkin vajoten joka askelella miltei viisi tuumaa lokaan. Lopulta
hän tuli poikkikadulta toisen, pitkän ja aution kadun jalkakäytävälle.
Hän tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa; mutta Jumalanilmestyksenkatu
oli yhä vielä kaukana. Kello oli jo yli kymmenen, kunnes hän lopulta
pysähtyi Filippovin ison ja pimeän talon lukitun portin eteen!
Alimmainen kerros, — nyt, kun Lebjadkinit olivat muuttaneet pois, —
oli aivan tyhjä, ikkunat oli lyöty laudoilla kiinni, mutta seuraavasta
kerroksesta, Šatovin asunnosta, pilkotti tuli. Koska kelloa ei ollut,
hän alkoi lyödä nyrkillään porttiin. Tuuletusruutu avautui, ja Šatov
katsahti kadulle. Oli pilkkoisen pimeätä eikä ollut helppoa nähdä,
Šatov tarkasteli kauan, ainakin minuutin verran pimeyttä.
— Tekö siellä olette? — hän kysäisi viimein.
— Minä, — vastasi kutsumaton vieras.
Šatov paiskasi ikkunan kiinni, lähti alas ja aukaisi portin. Nikolai
Vsevolodovitš harppasi korkean kynnyksen yli ja sanaakaan sanomatta
kulki hänen ohitsensa suoraan Kirillovin sivurakennukselle.