III.

Kello oli seitsemän illalla. Nikolai Vsevolodovitš istui yksin

korkeassa työhuoneessaan, jossa oli runsaasti mattoja ja

raskaanpuoleisia, vanhanaikaisia huonekaluja. Tästä huoneesta hän

oli aina erikoisesti pitänyt. Hän istui nurkkasohvassa sellaisissa

pukimissa, että olisi luullut hänen olevan jonnekin lähdössä, mutta

hän ei kuitenkaan näyttänyt minnekään aikovan. Hänen edessään

pöydällä paloi varjostimella verhottu lamppu. Suuren huoneen syrjät

ja nurkat jäivät varjoon. Hän näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut,

mutta hieman levoton. Hänen kasvonsa olivat hieman laihtuneet ja

niiden ilme väsynyt. Hän oli todellakin sairas. Häntä vaivasi

vilustumisesta johtunut poskiajos, mutta mitä tulee korvapuustin

aiheuttamaan hampaan särkymiseen, niin se oli liioiteltua. Hammas

oli vain ruvennut heilumaan, mutta oli nyt jo taas tullut entistä

ehommaksi. Ylähuuli oli myös sisältä vahingoittunut, mutta sekin oli

jo parantunut. Poskiajos taas ei ottanut parantuakseen yksistään sen

vuoksi, että sairas ei tahtonut luokseen lääkäriä, joka olisi voinut

leikata pöhöttyneen kohdan, vaan odotteli siksi, kunnes ajos itsestään

puhkeaisi. Mitäpä lääkäristä, kun hän ei tahtonut ottaa vastaan

edes omaa äitiänsäkään, ja jos suostuikin hänet joskus päästämään

huoneeseensa, niin ainoastaan muutamaksi minuutiksi kerran päivässä,

iltahämärissä, jolloin jo alkoi olla melkein pimeä eikä tulta oltu

vielä otettu. Ei hän ottanut vastaan Pjotr Stepanovitšiakaan, joka

jo pari ja kolmekin kertaa päivässä oli käväissyt ennen poislähtöään

Varvara Petrovnan luona. Mutta maanantai-iltana, palattuaan äsken

aamulla takaisin kolmipäiväisen poissaolonsa jälkeen ja käytyään jo

kaikissa kaupunkimme perheissä sekä syötyään vihdoin päivällisen Julija

Mihailovnan luona, Pjotr Stepanovitš vihdoinkin, tosin vasta illalla,

saapui häntä kärsimättömänä odottelevan Varvara Petrovnan luo. Kieltoa

ei enää ollut, Nikolai Vsevolodovitš otti vastaan. Varvara Petrovna

itse saattoi vieraansa Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneen ovelle. Hän

oli jo kauan toivonut, että nämä molemmat tapaisivat toisensa, ja Pjotr

Stepanovitš oli luvannut tulla taas takaisin Varvara Petrovnan luo

kertomaan tälle »kaikesta». Varvara Petrovna kopahdutti arasti Nikolai

Vsevolodovitšin ovea ja, vaikk'ei saanutkaan vastausta, uskalsi sentään

parin vaaksan verran raottaa sitä.

— Nicolas, saako Pjotr Stepanovitš tulla luoksesi? — hiljaisella

äänellä ja pidättyvästi hän virkahti yrittäen nähdä Nikolai

Vsevolodovitšin lampun takaa.

— Saa, saa, tietenkin saa! — huudahti äänekkäästi ja iloisesti Pjotr

Stepanovitš itse, työnsi oven auki ja astui huoneeseen.

Nikolai Vsevolodovitš ei ollut kuullut napatusta. Hän tajusi vasta

äitinsä aran kysymyksen, mutta ei ennättänyt vielä siihenkään vastata.

Hänen edessään oli avoinna kirje, jota hän nähtävästi äsken oli

lukenut, ja se kai oli saanut hänet vaipumaan mietteisiin. Hän vavahti

kuultuaan Pjotr Stepanovitšin odottamattoman huudahduksen ja peitti

samassa hätäisesti jonkin kirjeen paperipainimella, joka sattumalta

joutui hänen käsiinsä. Mutta se ei peittänyt koko kirjettä. Kirjeen

nurkka ja melkein koko kirjekuori jäivät peittämättä.

— Minä tahallani huudahdin, että olisitte ennättänyt valmistautua, —

kuiskasi Pjotr Stepanovitš, hätäisesti ja ihmeen naiivisti, harppasi

pöydän luo ja loi silmänsä paperipainimen sekä kirjeen nurkkaan.

— Ja tietenkin ennätitte jo huomata, miten yritin peittää teiltä äsken

saamani kirjeen tuon paperipainimen alle, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš

rauhallisesti liikahtamatta paikaltaan.

— Kirjeen? Jumala teidän ja kirjeenne kanssa, mitä se minua liikuttaa!

— vieras huudahti, —; mutta pääasia on... — hän kuiskasi uudelleen

katsahtaen ovea kohti, joka oli jo suljettu, ja nyökkäsi sinnepäin.

— Hänellä ei koskaan ole ollut tapana kuunnella salaa, — huomautti

Nikolai Vsevolodovitš kylmästi.

— Samapa se, kuunnelkoon! — ehätti Pjotr Stepanovitš vastaamaan

iloisesti koroittaen ääntään ja istahtaen nojatuoliin. —Minullahan

ei ole mitään sitä vastaan, mutta kun kerran pistäydyin tänne varta

vasten tavatakseni vain teitä, niin... No, ja viimeinkin sitten pääsin

puheillenne! Mutta ennen kaikkea, miten on terveytenne laita? Kuten

näkyy: hyvin, ja huomenna ehkä te jo ilmestytte, vai mitä?

— Ehkä.

— Päästäkää heidät jo uteliaisuudesta ja minut myös! — hän aloitti

taas iloisen ja tyytyväisen näköisenä huitoen käsillään. — Jospa

tietäisitte, mitä kaikkea minun oli heille lörpöteltävä. Mutta tehän

tiedätte jo. — Hän naurahti.

— En tiedä kaikkea. Kuulin vain äidiltäni, että te olitte ollut

hyvin... eloisa.

— Se tahtoo sanoa, enhän minä oikeastaan mistään tarkemmin... — Pjotr

Stepanovitš säikähti äkkiä, aivan kuin puolustautuen kamalaa hyökkäystä

vastaan — tiedättekö, minun oli sotkettava juttuun Šatovin vaimokin, se

on, ne juorupuheet, jotka Pariisissa olivat syntyneet suhteestanne, ja

että sehän se muka oli selityksenä tuohon sunnuntaiseenkin... ettehän

ole suuttunut?

— Olen täysin varma siitä, että olette yrittänyt parhaanne.

— Kas, sitäpä minä pelkäsinkin. Mutta muuten, mitä merkitsee tuo

»yrittänyt parhaanne»? Sehän on syytös. Muuten, te olette suora, eniten

pelkäsin tänne tullessani, että ette tahtoisi sitä olla.

— Enhän minä ole tahtonut millään tavalla olla suora, — sanoi Nikolai

Vsevolodovitš hieman ärtyisästi, mutta hymähti samassa.

— En tarkoittanut sitä, te erehdytte, enhän minä sitä! — Pjotr

Stepanovitš viittoi käsillään, ja sanat pyörähtelivät hänen suustaan

taas aivan kuin helmet. Häntä nähtävästi ilahdutti isäntänsä

ärtyneisyys. — En tahdo häiritä teitä nyt meidän asiallamme, eritoten

nyt, kun olette tuossa tilassa. Tulin vain tuon sunnuntaisen vuoksi

ja sitäkin kosketellakseni vain sen verran, kuin on välttämätöntä,

sillä eihän nyt sillä tavalla saa... Olen tullut mitä vilpittömimmin

selittääkseni, — se kun on tärkeätä etupäässä minulle eikä teille,

teidän itserakkautenne vuoksi olkoon tämä sanottu, mutta samalla se on

myös totta. Olen tullut tänne ollakseni aina tästä lähtien vilpitön.

— Te ette siis aikaisemmin ole ollut vilpitön?

— Sen te itse hyvin tiedätte. Olen monta kertaa viekastellut...

Te hymyilette, se ilahduttaa minua, sillä se antaa aihetta ryhtyä

selityksiin. Minähän aivan tahallani koetin saada teidät hymyilemään

sanoessani »viekastellut». Sanoin sen suututtaakseni teidät. Miten

rohkeninkaan ajatella, että voin viekastella, ja vielä kaiken lisäksi,

että tahdon heti ryhtyä selityksiin. Näettekö, näettekö, miten tulin

heti vilpittömäksi! No, suvaitsetteko kuunnella?

Huolimatta siitä, että vieras ilmeisesti koetti edeltäkäsin keksityillä

hävyttömyyksillään ja tarkoituksellisella, töykeällä naiivisuudellaan

saada isännän pois suunniltaan, tämän ilme pysyi rauhallisena, jopa

pilkallisenakin, ja vasta vähitellen ilmestyi kasvoihin jotakin

levotonta uteliaisuutta.

— Kuulkaahan toki, — alkoi Pjotr Stepanovitš entistä vilkkaammin.

— Tultuani tänne, se on yleensä tänne, tähän kaupunkiin, kymmenen

päivää sitten, minä tietenkin päätin esittää määrättyä osaa. Parasta

olisi tietenkin ollut ilman mitään erikoista osaa, vain näytellä

omaa persoonaani sellaisenaan, eikö niin? Ei mikään ole ovelampaa

kuin koettaa olla oma itsensä, sillä siihen ei usko kukaan. Täytyy

tunnustaa, että päätin ottaa narrin osan, sillä sehän olisi ollut

helpommin näyteltävissä kuin oman itsensä esittäminen. Mutta koska

narri on äärimmäisyys, ja äärimmäisyys aina herättää uteliaisuutta,

niin lopultakin päätin kuitenkin valita esitettäväkseni oman itseni.

Mutta millainen on tämä »oma itseni»? Kultainen keskitie: ei tuhma

eikä viisas, jokseenkin lahjaton ja kuin »kuusta tipahtanut», kuten

täkäläiset tervejärkiset sanovat, eikö niin?

— Niin, saattaahan se ehkä olla niinkin, — Nikolai Vsevolodovitš

hymähti tuskin näkyvästi.

— Ahaa, te olette samaa mieltä — hauskaa kuulla. Tiesinhän jo

etukäteen, että siten tekin ajattelette... Ei teidän tarvitse vähääkään

olla levoton, en ole yhtään vihoissani enkä ole itseäni tässä valossa

esittänyt saadakseni teidän ylistelyitänne: »Ei mutta, ette te

olekaan lahjaton, ei mutta, tehän olette viisas mies...» Ahaa, taas

te hymyilette?... Taas jouduin satimeen. Te ette olisikaan sanonut:

»Olette viisas mies», mutta olkoon miten tahansa, oletan kuitenkin,

että niin te olisitte voinut sanoa. _Passons_, kuten isäkulta sanoo, ja

sulkumerkkien välissä, älkää suuttuko minun monisanaisuuteeni. Apropos,

tässähän on hyvä esimerkki siitä, miten aina puhun paljon, se on,

käytän paljon sanoja ja hätäillessä en aina saa sanotuksi kaikkea kuten

tahtoisin. Mutta miksi käytän paljon sanoja, ja miksi en saa sanotuksi

sitä, mitä tahtoisin? Sen vuoksi, etten osaa puhua. Ne, jotka osaavat

puhua, ne puhuvat aina lyhyesti. Kas, siinäkin on todistus siitä, että

olen lahjaton — eikö niin? Ja koska minulla on tämä lahjattomuuden

lahja jo luonnostaan, niin miksi en voisi käyttää sitä myös tahallani

hyväkseni. Ja minä käytänkin sitä. Tänne aikoessani tosin päätin ensin

vaieta, mutta vaikenemiseen tarvitaan suurta taitoa, eihän se siis

sovi lahjattomalle, ja sitäpaitsi vaikeneminen on joka tapauksessa

hyvin vaarallista. Olenkin päättänyt senvuoksi, että kaikkein parasta

on puhua, mutta on puhuttava vain kuten ainakin heikkolahjainen,

se on paljon, paljon, paljon, hätäillä todisteluissaan ja loppujen

lopuksi sotkeutua omiin todisteluihinsa niin, että kuuntelija ei pääse

teistä hullua hurskaammaksi, vaan jättää teidät viitaten kädellään,

ja viisaammin tekisi, jos hän vielä sylkäisisikin lähtiäisiksi.

Siitä on se hyöty, että ensiksikin kuuntelija tulee vakuutetuksi

vilpittömyydestäni, kyllästyy minuun eikä ymmärrä sanaakaan siitä,

mitä sanon. Lyön siis kolme kärpästä samalla iskulla. Luuletteko,

että minua kukaan enää tämän jälkeen epäilee syylliseksi salaisiin

puuhiin? Jokainen pitäisi suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena,

jos joku uskaltaisi hänelle väittää minun hautovan salaisia aikeita.

Ja sen lisäksi minä vielä saan heidät hyvälle tuulelle, — ja se on

hyvin kallisarvoista. He suovat minulle kaiken anteeksi jo yksistään

sen vuoksi, että tuo viisas, joka siellä julkaisi julistuksia,

osoittautuikin tyhmemmäksi, kuin mitä he itse ovat, eikö niin?

Hymyilystänne näen, että myönnätte minun olevan oikeassa.

Nikolai Vsevolodovitš ei muuten vähääkään hymyillyt, vaan kuunteli

häntä päinvastoin koko ajan hieman kärsimättömänä, kulmat kurtussa.

— Mitä? Te taisitte sanoa: »samantekevää»? — Pjotr Stepanovitš puhua

rämisi yhä (Nikolai Vsevolodovitš ei ollut sanonut sanaakaan). —

Tietenkin, uskokaa pois, en minä ollenkaan sen vuoksi... en tahtonut

teitä tuttavallisuudellani saattaa häpeään. Mutta tiedättekö mitä? Te

olette tänään hyvin riidanhaluinen. Kiiruhdin luoksenne iloisena ja

sydän avoinna, ja te, te takerrutte jokaiseen sanaani. Uskokaa pois,

tänään en aio ollenkaan puhua niistä arkaluontoisimmista asioista,

kunniasanallani lupaan, ja jo ennakolta suostun kaikkiin ehtoihinne!

Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti.

— Mitä? Kuinka? Taisitte sanoa jotakin. Huomaan, että taas sanoin

tyhmyyden. Ette ole aikaisemmin tarjonnut ehtoja ettekä tee sitä

nytkään. Uskon, uskonhan minä sen, olkaa huoleti. Tiedänhän hyvin

itsekin, ettei minulle kannata niitä esittääkään, eikö niin? Minä

vastaan jo ennakolta puolestanne ja teen sen tietenkin sen vuoksi, että

olen niin heikkolahjainen. Heikkolahjaisuutta kaikki. Te nauratte?

Mitä? Kuinka?

— Eipä mitään! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš viimein hymähtäen, —

muistui vain mieleeni äsken, että käytin todellakin teistä kerran

nimitystä heikkolahjainen, mutta te ette silloin ollut läsnä, teille

on siis juoruttu siitä... Pyytäisin muuten teitä viimeinkin käymään

käsiksi asiaan.

— Siinähän sitä jo ollaankin, sunnuntain johdostahan minä... —

leperteli Pjotr Stepanovitš, ‒ no kuka olin minä tuona sunnuntaina,

mitä arvelette? Heikkolahjainen, hätiköivä keskinkertaisuus ja kuten

ainakin heikkolahjainen ihminen otin väkivalloin puheenvuoron. Mutta

se on jo suotu anteeksi, sillä olenhan minä — siitä jo on kaikkialla

sovittu — kuten ainakin »kuusta tipahtanut», ja toisekseen, kerroinhan

joka tapauksessa sievän tarinan, joka päästi teidät kaikki pälkähästä,

eikö niin, eikö totta?

— Se on, te kerroitte kaiken sillä tavalla, että se herätti epäilystä,

ja samalla tahdoitte osoittaa, että meillä oli salainen sopimus ja että

me yhdessä pelasimme kieroa peliä, vaikka todellisuudessa ei mistään

sellaisesta ollut kysymys, enkä minä pyytänyt teitä puhumaan puolestani.

— Aivan niin! Aivan niin! — huudahti Pjotr Stepanovitš riemastuneena.

— Tahallanihan minä sen teinkin, että huomaisitte, missä »niksi» on.

Teidän vuoksennehan oli koko tuo narrinpeli, jotta saisin teidät ansaan

ja saattaisin teidät häpeään. Tahdoin nähdä, se oli pääsyy, missä

määrin teitä peloittaa.

— Olisi huvittavaa tietää, minkä vuoksi te oikeastaan olette nyt noin

avomielinen?

— Älkää toki suuttuko, älkää toki. Silmännehän suorastaan leimuavat.

Vaikka eiväthän ne oikeastaan leimuakaan... Teitä huvittaisi tietää,

miksi olen näin avomielinen? Juuri sen vuoksi tietysti, että nyt

on kaikki muuttunut, entinen on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Olen

muuttanut käsitykseni teistä. Kaikki vanha on lopussa. En koskaan enää

saata teitä häpeään sillä vanhalla tavalla. Nyt minulla on uusi tapa.

— Olette muuttanut siis taktiikkaa?

— Taktiikkaa en käytä. Voitte nyt tehdä, kuten itse haluatte. Jos

tahdotte, niin _myöntäkää_, jos ette tahdo, niin _kieltäkää_. Siinä

on minun uusi taktiikkani. Ja _meidän_ asioistamme, niistä en

hiisku sanaakaan ennenkuin vasta sitten, kun käskette. Te nauratte?

Terveydeksenne, nauranhan itsekin. Mutta puhukaamme vakavasti,

vakavasti, vakavasti, vaikka tosin se, joka kiirehtii, sehän on

heikkolahjainen, eikö totta? Mutta olkoon menneeksi, ollaan sitten

heikkolahjaisia, mutta puhutaan kuitenkin vakavasti.

Hän puhui tosiaankin vakavissaan ja aivan toisin äänensävyin kuin

aikaisemmin. Hän kävi huomattavasti levottomammaksikin, niin että

Nikolai Vsevolodovitš katsahti jo häneen uteliaana.

— Sanoitte, että olette muuttanut käsityksenne minusta? — hän virkkoi.

— Muutin käsitykseni teistä sinä hetkenä, jolloin te veitte kätenne

selkänne taakse Šatovin jälkeen... riittää jo, riittää, älkää kyselkö

mitään, en sano enää mitään muuta.

Hän hyppäsi pystyyn, teki muutaman torjuvan liikkeen käsillään, mutta

kun kysymyksiä ei kuulunut ja kun ei ollut syytä lähteä poiskaan, hän

istuutui uudelleen nojatuoliin jonkin verran rauhallisempana.

— Apropos, lainausmerkkien välissä, — hän aloitti taas rupattelunsa,

— toiset täällä jo höpisevät, että te varmasti otatte hänet hengiltä,

löivätpä siitä vetoakin, niin että Lembke jo aikoi panna poliisit.

liikkeelle, mutta Julija Mihailovna kielsi jyrkästi... Riittää, riittää

jo siitäkin, tahdoin vain ilmoittaa siitä teille. Apropos taaskin,

Lebjadkinit minä sinä samana päivänä soudatin joen toiselle puolelle,

senhän te jo tiedättekin. Saittehan kirjelippuni, jossa mainitsin

heidän osoitteensa?

— Sain sen jo heti samana päivänä.

— Sitä en tehnyt sen vuoksi, että olen heikkolahjainen, sen tein aivan

mielelläni, hyvästä sydämestäni. Vaikka se ehkä näyttäisikin teistä

hieman lattealta, se on kuitenkin hyvästä sydämestä.

— Eihän se tee mitään, ehkä sen pitää sillä tavalla ollakin... —

virkkoi Nikolai Vsevolodovitš mietteissään. — Mutta kirjelippuja te

voisitte olla minulle lähettelemättä. Pyytäisin muistamaan sen.

— Enhän muutakaan voinut, ainoastaan yhdenhän minä.

— Liputin siis tietää?

— En voinut muutenkaan. Mutta Liputin ei uskalla, senhän te tiedätte

itsekin. Apropos, pitäisi käydä _meikäläisiä_ tervehtimässä, toisin

sanoen heikäläisiä eikä meikäläisiä, sillä muutenhan te taas

takerrutte siihen sanaan. Olkaa huoleti, ei nyt vielä, vaan joskus

myöhemmin. Nyt sataa. Ilmoitan heille, kokoonnutaan sitten illalla.

Ne odottelevat pesässään suu auki kuin naakanpojat, millaisia

tuomisia olemme tuoneet. Tulista väkeä. Kirjat esille ja sitten

väittelemään. Virginski — »yleisihminen», Liputin, fourieristi, omaa

huomattavia poliisintaipumuksia. Tämä mies on, sanon sen, eräällä

tavalla korvaamaton, mutta häntä on pidettävä lujilla, ja lopuksi se

pitkäkorvainen, joka esittää oman systeeminsä. Ja tiedättekö mitä, he

ovat loukkaantuneita siitä, että en ole heistä tietävinänikään, heitän

joskus kylmää vettä heidän niskaansa, hehe! Mutta siellä on sittenkin

käväistävä.

— Te olette kai esittänyt siellä minut jonakuna johtohenkilönä? —

virkahti Nikolai Vsevolodovitš mahdollisimman välinpitämättömästi.

Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti. — — Muuten, — hän

jatkoi puhettansa, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä ja yrittäen

kokonaan päästä tähän vastaamasta, — minähän kävin pari kolme kertaa

kunnianarvoisen Varvara Petrovnan luona, ja silloinkin minun oli pakko

puhua paljon.

— Sen saattaa arvatakin.

— Ei älkää arvailko suotta, sanoin vain, että teistä ei missään

tapauksessa tule murhaajaa ja muita samantapaisia imelyyksiä. Ja

ajatelkaas, jo heti seuraavana päivänä hänen tiedossaan oli, että vein

Marja Timofejevnan joen yli. Tekö hänelle sen kerroitte?

— En minä ainakaan.

— Tiesinhän, että ette te. Mutta kuka muu, paitsi te, olisi sen

saattanut kertoa? Olisi hauskaa tietää.

— Liputin tietenkin.

— E-ei, Liputin se ei ole ollut, — sanoi Pjotr Stepanovitš tuskin

kuuluvasti rypistäen kulmakarvojaan. — Minäpä tiedän kuka. Tämä olisi

niin Šatovin tapaista... Muuten, roskaa kaikki tyynni, jättäkää koko

juttu sikseen. Vaikka oikeastaanhan tämä olisi hyvin tärkeätä... Muuten

odotin koko ajan, että teidän rouva äitinne yht'äkkiä kysyä tokaisee

siitä pääasiasta... Niin, ja koko ajan hän on ollut kauhean synkkänä,

mutta tänään tultuani tänne näin, että hänen kasvonsa aivan loistivat

ilosta. Mitäs se tahtoo sanoa?

— Luultavasti sen vuoksi, että lupasin hänelle tänään kunniasanallani

kosia Lizaveta Nikolajevnaa viiden päivän kuluessa tästä päivästä

lukien, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi samassa odottamattoman

avomielisesti.

— Vai niin, sehän on totta, — Pjotr Stepanovitš puhua leperteli aivan

kuin hieman hämillään. — Huhuillaan kihlauksesta, tehän tiedätte? Eikö

liene tottakin. Mutta te olette oikeassa, kyllä hän tulee luoksenne,

jos vain kutsutte, vaikkapa olisi jo menossa vihille toisen kanssa.

Ettehän suutu, että minä näin...

— En, en ollenkaan.

— Huomaan, että tänään on vaikeata saada teitä suuttumaan, ja se

peloittaa minua. Olen hyvin utelias näkemään, miten te huomenna

ilmestytte. Teillä on varmaankin jo monta kepposta valmiina. Ettehän

suutu, että minä näin...?

Nikolai Vsevolodovitš ei vastannut mitään, mikä sai Pjotr Stepanovitšin

aivan vimmastumaan.

-— Muuten, oikeinko te tosissanne puhuitte äidillenne Lizaveta

Nikolajevnasta? — hän kysäisi.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kylmän tarkkaavaisesti.

— Jaha, ymmärrän, vain rauhoittaaksenne häntä, no niin.

— Mutta jospa olisinkin tosissani? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš

lujasti.

— No, mitäs sitten muuta kuin Jumala kanssanne, kuten tällaisissa

tapauksissa on tapana sanoa. Eihän se häiritse asiaa (huomasitteko, en

sanonut meidän asiaamme, te ette pidä sanasta meidän), ja minä, minä

taas olen aina valmis palvelukseenne, tiedättehän sen.

— Niinkö arvelette?

— Minä en arvele mitään, en yhtään mitään, — kiiruhti Pjotr

Stepanovitš nauraen vastaamaan. — Tiesinhän muutenkin, että te olette

jo ennakolta kaikki omat asianne ajatellut perin pohjin, teillä on

kaikki jo harkittua. Tahdoin vain sanoa, että olen aivan tosissani,

olen tosiaankin aina valmis palvelukseenne joka paikassa sekä joka

tapauksessa, olkoon tapaus millainen tahansa, ymmärrättehän tämän?

Nikolai Vsevolodovitš haukotteli tuskin huomattavasti.

— Olette jo väsynyt minuun-, — Pjotr Stepanovitš hypähti samassa

pystyyn siepaten käteensä uuden uutukaisen pyöreän hattunsa. Hän oli

tekevinään lähtöä, mutta ei sittenkään lähtenyt, vaan puhui herkeämättä

seisoaltaan, välisti kävelikin huoneessa ja innostuessaan napautteli

hattuaan polviinsa.

— Aioin saada teidät vielä hyvälle tuulelle kertomalla jotakin Lembken

herrasväestä, — hän huudahti - iloisesti.

— Ei nyt, myöhemmin sitten. Miten muuten on Julija Mihailovnan

terveyden laita?

— Pitääpä teillä jokaisella olla tuo suurmaailman tapa tiedustella

toisen terveyttä, vaikka hänen terveytensä huvittaa teitä yhtä vähän

kuin harmaan kissan terveys. Mutta siitä huolimatta te sitä kysytte. Se

on kaunista. Hän on terve ja kunnioittaa teitä aivan taikauskoisesti,

taikauskoisesti odottaa teiltä hyvin paljon. Sunnuntaisesta

tapauksesta ei hiiskahdakaan, onpa vakuuttunut siitäkin, että te jo

pelkällä ilmestymisellänne voitatte kaikkien sydämet puolellenne.

Kunniasanallani, hän kuvittelee kykenevänsä suorastaan mihin tahansa.

Muuten, te olette nyt arvoituksellinen, romanttinen henkilö,

enemmän kuin koskaan ennen, — asema on lupaava. Teitä odotetaan

kärsimättömästi. Kun lähdin, oltiin jo kovin kiihkeitä, mutta nyt on

jo kahta kiihkeämpää. Muuten, vielä kerran kiitoksia kirjeestä. Kaikki

pelkäävät kreivi K:ta. Tiedättekö mitä, ne pitävät teitä urkkijana?

Minä myöntelen, ettehän suutu.

— Ei tee mitään.

— Ei mikään. Myöhemmin se olisi suorastaan välttämätöntä. Niillä on

täällä omat tapansa. Minä tietenkin vain kannustan heitä. Julija

Mihailovna on aina kaiken etunenässä. Gaganov myös... Te nauratte?

Minullahan on oma taktiikkani. Valehtelen minkä kerkiän, mutta

äkkiä sanonkin taas viisaan sanan juuri silloin, kun sitä eniten

odotetaan. Silloin ne ympäröivät minut, mutta minäpä alan uudelleen

valehdella. Minun suhteeni jo ollaan täysin selvillä: »lahjakas mies».

sanovat, »mutta on kuin olisi kuusta tipahtanut». Lembke kehoittaa

minua pyrkimään taas virkauralle, että pääsisin ihmisten kirjoihin.

Tiedättekö, kohtelen häntä hyvin ylimielisesti, suorastaan häpäisen

hänet, eikä hän voi muuta kuin katsoa muljotella minuun. Ja Julija

Mihailovna vielä yllyttää. Muuten, Gaganov on teille hyvin vihoissaan.

Eilen hän puhui minulle Duhovissa teistä paljon pahaa. Ja minä ilmaisin

silloin tietenkin hänelle heti koko totuuden, toisin sanoen en nyt

tietenkään koko totuutta. Viivyin hänen vieraanaan Duhovissa koko

päivän. Suurenmoinen maatila, ei ole hullumpi talo.

— Onko hän nyt sitten parhaillaan Duhovissa? kysäisi äkkiä kuin

havahtuen Nikolai Vsevolodovitš melkein pystyyn hypähtäen ja siirtyen

hyvän joukon eteenpäin.

— Ei, hän ei ole siellä. Tulimme hänen kanssaan yhdessä tänä aamuna

kaupunkiin, — vastasi Pjotr Stepanovitš, aivan kuin ei ollenkaan olisi

huomannut Nikolai Vsevolodovitšin yht’äkkistä mielenlevottomuutta.

— Mitäs tämä on, taisin pudottaa kirjan, — hän kumartui nostamaan

lattialta pudottamansa korukantisen kuvitetun niteen. — Balzac'in

naisia, kuvitettu, — hän avasi kirjan, — en ole lukenut. Lembke

kirjoittaa myös romaaneja.

‒ Todellako? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš aivan kuin asia olisi

todella häntä huvittanut.

‒ Venäjän kielellä ja aivan salaa tietenkin. Julija Mihailovna tietää

siitä ja antaa sen tapahtua. Tuolla yömyssyllä on sentään hienostuneet

tavat Se on kehityksen tulos, kaikki tuo. Miten muotokaunista ja

hillittyä! Kunpa me osaisimme jotakin tuontapaista.

— Te kehutte hallintojärjestelmää?

— Miksi en sitä tekisi? — Ainoata, mikä meillä Venäjällä on

luonnollista ja jo saavutettua...‒ en rupea en en, — hän huudahti

äkkiä, — en minä siitä aikonut, siitä arkaluontoisesta ei sanaakaan.

Muuten, hyvästi, tehän olette aivan vihreä kasvoiltanne.

— Olen vilustunut.

— Se on luultavaa, pankaapa maata. Muuten täällä on eräitä

itsensäsilpojia, huvittavaa väkeä... Mutta siitä myöhemmin... Muuten,

vielä eräs pikku juttu. Piirikunnassamme majailee- jalkaväkirykmentti.

Perjantai-iltana me olimme B:ssä juomassa upseerien parissa. Meillähän

on niiden joukossa kolme ystävää, _vous comprenez_? Keskusteltiin

ateismista, ja Jumala pantiin tietenkin viralta. Vinkuivat suorastaan

ilosta. Muuten Šatov väittää, että jos Venäjällä ryhdytään kapinaan,

niin välttämättä on aloitettava ateismista. Ehkäpä on tottakin. Muudan

jo harmaahapsinen puolisivistynyt kapteeni istui, istui ja tuumiskeli

ääneti, ei puhunut sanaakaan, kunnes yht'äkkiä nousi, pysähtyi keskelle

huonetta ja samassa sanoa pamahdutti ääneen, mutta samalla kuin noin

vain itsekseen puhellen: »Jos ei Jumalaa kerran ole, niin mikäs

kapteenikaan minä sitten enää olen?» Otti lakkinsa, viittasi kädellään

ja lähti pois.

— Koko selvästi lausuttu ajatus, — Nikolai Vsevolodovitš haukotteli jo

kolmannen kerran.

— Todellako? Minä en ymmärtänyt ja ajattelinkin kysyä sitä teiltä.

Mitä muuta tarvittaisiin: Špigulinien tehdas on hyvin mielenkiintoinen

laitos, kuten tiedätte, siellä on viisisataa työmiestä, se on

koleran pesäpaikka, sitä ei ole puhdistettu viiteentoista vuoteen,

ja työmiesten palkoista pimitetään aina osa, mutta omistajat ovat

miljoonamiehiä. Saatte uskoa, että joillakuilla työmiehillä on jo

Internationalestakin jokin käsitys. Miksi te hymähditte? Saattepa

nähdä, antakaa minulle vain aikaa, vaikka kuinka vähän olen jo kerran

pyytänyt teiltä armon aikaa ja pyydän vieläkin, ja silloin... muuten,

suokaa anteeksi, en minä enää, en, enhän minä siitä, älkää nyt

irvistelkö. Muuten, hyvästi! Mutta olenpas minäkin hyvä, — samassa hän

jo taas kääntyi puolitiestä takaisin, — unohdin aivan pääasian. Äsken

ilmoitettiin minulle, että matka-arkkumme on saapunut Pietarista.

— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen aivan

ymmällä.

— Tahdon sanoa, että teidän matka-arkkunne, teidän tavaranne,

frakkinne, housunne ja liinavaatteenne ovat saapuneet. Eikö totta?

— Niin jotakin sentapaista kai minulle kerrottiin.

— Voi, mutta saisinkos ne heti!...

— Pyytäkää Alekseilta.

— No, olkoon menneeksi, huomenna. Huomennako? Mutta siellähän on minun

takkini, frakkini ja kolme paria housuja teidän tavaroidenne joukossa.

Nehän tilattiin Charmeur'ilta teidän suosituksenne avulla, muistattehan?

— Kuulin, että te täällä näyttelette keikaria, — Nikolai Vsevolodovitš

naurahti. — Onko totta, että aiotte ottaa ratsastustuntejakin?

Pjotr Stepanovitšin suu vääntyi omituisen pinnistettyyn hymyyn.

— Tiedättekö, — hän jatkoi puhetta äkkiä merkillisen hätäisesti,

vavahtelevalla äänellä ja katkonaisesti, — tiedättekö mitä, Nikolai

Vsevolodovitš, me emme mene enää persoonallisuuksiin, eikö sovita siitä

kerta kaikkiaan? Teillä on tietenkin oikeus halveksia minua kuinka

paljon tahansa, jos se teitä huvittaa, mutta parempi olisi, jos ainakin

vielä jonkin aikaa voisitte olla persoonallisuuksiin kajoamatta. Eikö

niin?

— Hyvä on, en tee sitä enää, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš. Pjotr

Stepanovitš naurahti, napahdutti hattuaan polveensa, muutti

ruumiinpainoaan jalalta toiselle ja oli taas kuten ennenkin.

— Minuahan pitävät jotkut täällä suorastaan teidän kilpailijananne,

me olemme muka Lizaveta Nikolajevnan kilpakosijoita, onhan minun toki

huolehdittava ulkomuodostani! — hän naurahti — Kuka teille oikeastaan

juoruaa? Hm. Kello on täsmälleen kahdeksan, lähden matkaan. Lupasin

käydä Varvara Petrovnan luona, mutta on nyt kai jätettävä tällä

kertaa. Ei, mutta teidänhän täytyy käydä maata, olette sitten huomenna

reippaampi. Ulkona sataa ja on pimeätä, minua muuten odottaa ajuri,

sillä öisin on täällä kaduilla rauhatonta... Ja miten oivallinen

sattuma: täällä kaupungissamme hiiviskelee parhaillaan muudan Fedjka,

Siperiasta karannut pakkotyövanki, ajatelkaahan, minun entinen

maaorjani, jonka isäkultani noin viisitoista vuotta sitten luovutti

sotamieheksi ja sai hänestä maksun. Hyvin merkillinen olento.

— Te... oletteko puhunut hänen kanssaan? — virkkoi Nikolai

Vsevolodovitš iskien häneen silmänsä.

— Olen. Ei hän minua pelkää. Tämä olento suostuu mihin tahansa,

mihin tahansa — rahasta tietenkin, mutta on hänellä vakaumuksiakin,

omalaatuisia tietenkin. Niin, ja sitten vielä: jos oikein tosissanne

ajattelette sitä, mitä äsken mainitsitte Lizaveta Nikolajevnan suhteen,

niin sanon vielä kerran, että minäkin olen olento, joka suostuu mihin

tahansa, minua voi käyttää kaikenluontoisiin tehtäviin, mihin vain,

ja olen aina valmis palvelukseenne... Mitä, tartutteko keppiin? Voi,

mitä minä, ettehän te keppiä; Ajatelkaapa, minusta näytti aivan kuin te

olisitte hamuillut keppiä?

Nikolai Vsevolodovitš ei hamuillut eikä puhunut mitään, mutta totta

oli, että hän oli noussut seisoalleen kasvoissa hyvin omituinen ilme.

— Jos tahdotte saada jotakin aikaan myös herra Gaganovin suhteen, —

sanoa pölähdytti Pjotr Stepanovitš äkkiä ja suorastaan jo osoittaen

päällään paperipaininta, — niin on aivan selvää, että voin kaiken

järjestää, ja olenpa melkein varma, että te ette halveksikaan apuani.

Samassa hän jo lähti odottamatta vastausta, mutta pisti vieläkin kerran

päänsä ovenraosta ja virkkoi:

— Sen vuoksihan minä vain, — hän huudahti puhuen hyvin nopeasti, —

että eihän esimerkiksi Šatoviallakaan ollut oikeutta tuona sunnuntaina

panna henkeänsä alttiiksi, silloin kun hän lähestyi teitä, eikö niin?

Toivoisin, että muistaisitte sen!

Sitten hän vastausta kuulematta katosi.