Pari kertaa Pjotr Stepanovitš käväisi valtavanhempansakin luona ja
kaikeksi onnettomuudeksi vielä minun poissaollessani. Ensi kerran
hän kävi keskiviikkona, siis vasta neljäntenä päivänä heidän ensi
tapaamisensa jälkeen, ja silloinkin hänellä oli ollut erikoista
asiaa. Muuten nuo heidän maatilaa koskevat tilintekonsa tapahtuivat
niin, että niistä ei kuu kuullut eikä niitä päivä nähnyt. Varvara
Petrovna tietenkin otti kaikesta vastatakseen, maksoi koko summan
Pjotr Stepanovitšille, — tietenkin saatuaan ensin maatilkun haltuunsa,
— ja Stepan Trofimovitšille hän vain lyhyesti ilmoitti, että kaikki
oli selvää, ja Varvara Petrovnan valtuuttama kamaripalvelija
Aleksei Jegorovitš toi vain jonkin paperin Stepan Trofimovitšin
allekirjoitettavaksi, minkä tehtävän tämä taas suoritti mitä
suurimmassa määrin arvokkaasti. Mitä tulee tuohon arvokkuuteen, niin
täytyy tunnustaa, että näinä päivinä en ollut tuntea ukkopahaa. Siten
hän ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt. Hän kävi ihmeen vaiteliaaksi,
ei kirjoittanut yhtään ainoata kirjettä Varvara Petrovnalle
sunnuntaista lähtien, mikä minusta oli suurin ihme, ja yleensä hän
muuttui aivan rauhalliseksi. Hän oli lopullisesti takertunut johonkin
mielijohteeseen, joka antoi hänelle rauhan, sen näki kaikesta. Saatuaan
tuon mielijohteen hän nyt vain istui ja odotteli jotakin. Ensin hän
tosin sairastui, jo heti maanantaina, ja tietenkin vatsatautiin. Koko
tätä aikaa hän ei myöskään malttanut olla viestejä saamatta, mutta
heti kun jätin tosiasiat sikseen ja aloin tunkeutua asian ytimeen sekä
lausuin arvelultani, heti hän kielsi torjuvin kädenliikkein minua
puhumasta. Nuo molemmat kohtaukset poikakullan kanssa olivat koskeneet
häneen kipeästi, vaikka eivät saaneetkaan häntä suunniltaan. Molempina
kertoina poikansa käynnin jälkeen hän loikoili kauan sohvalla pää
käärittynä etikkaan kasteltuun pyyhinliinaan, mutta tästä huolimatta
hän yleensä oli rauhallinen.
Toisinaan hän lakkasi huitomasta käsillään. Toisinaan tuntui, kuin
hänen salaperäinen päättäväisyytensä olisi alkanut höltyä ja hän olisi
alkanut ponnistella uusien, viekoittelevien aatosten vyöryä vastaan.
Mutta vaikka tämä olikin hetkittäistä, mainitsen siitä kuitenkin. Aloin
jo epäillä, että häntä sittenkin halutti antaa tietää itsestänsä,
lähteä yksinäisyydestänsä, heittää taisteluhaaste ja ryhtyä viimeiseen
rynnäkköön.
— _Cher_, minä tuhoaisin heidät lopullisesti! — pääsi häneltä vihdoin
torstai-iltana sen jälkeen, kuin hän toisen kerran oli tavannut Pjotr
Stepanovitšin ja loikoi par'aikaa sohvalla pää kääreessä.
Sinä päivänä nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle.
— »_Fils, fils chéri_» ja niin edespäin, myönnän, että kaikki nämä
huudahdukset ovat jonninjoutavia, kyökkipiian sanavarastosta, ja
olkootpa mitä tahansa, näenhän selvästi kaiken itse. En ole häntä
ruokkinut enkä juottanut, vaan lähetin hänet, imeväisen, Berliinistä
—skin kuvernementtiin postitse ja niin edespäin, myönnänhän minä...
»Sinä», hän sanoi, »et ruokkinut minua, vaan lähetit minut postitse
ja lisäksi aiot nyt ryöstää minut täällä puti puhtaaksi». Mutta, etkö
onneton ymmärrä,— sanoin,— että juuri sen vuoksihan sydämeni onkin
ollut sairas koko elämäni ajan, vaikkakin vain postitse! Il rit. Mutta
myönnänhän minä, myönnän... olkoonpa niinkin, että vain postitse, — hän
lopetti kuin houreessa.
— _Passons_, — hän alkoi taas hetken kuluttua. — En ymmärrä Turgenevia.
Hänen Bazarovinsa[1] on epätodellinen henkilö, ei sellaista ole
olemassa. Ne itsehän ne hänet ensimmäisinä kielsivätkin, koskapa sille
ei ollut todellisuudessa vastinetta. Tämä Bazarov on jonkinlainen
hämärä sekoitus Nozdrevia[2] ja Byronia, _c’est le mol_. Tarkastelkaapa
heitä huolellisesti: he heittelevät kuperkeikkaa ja vinkuvat ilosta
kuin koiranpenikat auringonpaisteessa, he ovat onnellisia, he
ovat voittajia! Tuskinpa siinä on Byroniakaan!... Ja sitäpaitsi:
Miten arkipäiväistä! Tuollaista kyökkipiian helposti loukkaantuvaa
itserakkautta, miten halpamaisia pyrkimyspahaisia _faire du bruil
autour de son nom_, eivätkä he huomaa, että _son nom_... Voi, mikä
irvikuva! Voi hyväinen aika sentään, huusin hänelle, aioitko tosiaankin
tarjota itsesi tuollaisena ihmisille Kristuksen asemesta? _Il rit. Il
rit beaucoup, il rit trop_. Hän hymyileekin niin oudosti. Ei hänen
äidillään ollut tuollaista hymyä. Il rit loujours.
Ja taas tuli hiljaista.
— Ne ovat viekkaita, sunnuntaina ne varmasti kaikki yksissä neuvoin...
— häneltä pääsi taas uusi arvelu.
— Se nyt on tiettyä, — minä huudahdin ja aloin kuunnella tarkemmin, —
varmasti se oli salainen, mutta »valkeilla rihmoilla» ommeltu sopimus,
ja peli oli liian huonosti pelattu.
— En minä sitä tarkoittanut. Tiedättekö, se oli tahallaan »valkeilla
rihmoilla» ommeltu sen vuoksi, että ne, joiden oli määrä nähdä se,
olisivat sen paremmin huomanneet... Ymmärrättehän?
— En, en ymmärrä.
— _Tant mieux. Passons_. Olen hyvin hermostunut tänään.
— Miksikä te oikeastaan rupesitte väittelemään hänen kanssaan tänään,
Stepan Trofimovitš? — sanoin moittivasti.
— _Je voulais convertir_ [Tahdoin käännyttää]. Naurakaa vain. _Cette
pauvre_ täti, _elte entendra de belles choses!_ Voi, ystäväni,
uskotteko, että tunsin äsken olevani suorastaan patriootti! Vaikka
oikeastaanhan minä aina olen tuntenut olevani venäläinen... eikä oikea
venäläinen voikaan olla sitä muuten kuin sillä tapaa kuin me, te ja
minä! Il y a là dedans quelque chose d'aveugle et de louche. [Siihen
sisältyy jotakin sokeata ja kieroa.]
— Epäilemättä, — vastasin.
— Ystäväni, oikea totuus ei koskaan näytä totuudelta, tiedättekö sen?
Saadaksemme totuuden totuudennäköisemmäksi siihen on aina välttämättä
sekoitettava hiven valhetta. Niinhän ihmiset ovat aina tehneetkin. Ehkä
tässäkin on jotakin, jota emme ymmärrä. Miten luulette, onko teidän
mielestänne tuossa voitonvarmassa vingahtelemisessa jotakin, jota me
emme ehkä ymmärrä? Toivoisin, että siinä olisi. Toivoisin sitä.
Olin vaiti. Hän vaikeni myös kauan.
— Sanotaan, ranskalainen äly... — hän puhua leperteli jo kuin
houreissa, — se on valhetta, ja niin se on aina ollutkin. Miksi puhua
pahaa ranskalaisesta älystä? Tämä on vain sitä ikuista venäläistä
laiskuutta, meidän häpeällistä kykenemättömyyttämme synnyttää aatteita,
meidän inhoittavaa parasiittimaisuuttamme muihin kansoihin verraten.
Ils sont tout simplement des paresseux [He ovat aivan yksinkertaisesti
laiskureita], eikä siihen ole suinkaan syynä ranskalainen äly. Oh,
venäläiset olisi koko ihmiskunnan onnen nimessä hävitettävä maan päältä
kuten ainakin vahingolliset loiseläimet! Emmehän me ole ollenkaan
pyrkineet siihen, mihin pitäisi pyrkiä, emme ollenkaan. En ymmärrä
mitään. Olen lakannut käsittämästä! Ymmärrätkö sinä, huusin hänelle,
ymmärrätkö, että jos te joka paikassa asetatte giljotiinin ensi
sijalle, vieläpä noin suurenmoisen riemukkaasti, niin sen te teette
ainoastaan siksi, että kaikkein helpointahan on panna poikki päitä,
mutta vaikeinta on vaalia aatetta! Vous êtes des paresseux! Votre
drapeau est une guenille, une impuissance. [Te olette laiskureita!
Lippunne on ryysy, kykenemättömyys...] Nuo rattaat, vai miten ne
sanovatkaan, »ihmiskunnalle leipää vierittävien rattaiden jyrinä» on
muka hyödyllisempää kuin Sikstiiniläinen madonna, tai sitten vielä ne
sanovat... une bêlise dans ce genre [sentapainen typeryys]. Mutta etkö
ymmärrä, — huusin hänelle, — etkö ymmärrä, että yhtä tärkeätä kuin
ihmisille on onni, yhtä tärkeä hänelle on myös onnettomuus. _Il rit_.
Sinä, hän sanoi, jaarittelet joutavia »hemmoitellessasi jäseniäsi (hän
sanoi oikeastaan vielä paljon rumemmin) samettisohvilla»... Ja oudolta
tuntuu tuokin, tuo meidän tapamme sinutella toisiamme. Isä ja poika
sinuttelevat toisiansa. Eihän se tietenkään tee mitään, jos ollaan
sovinnossa, mutta entäs jos riidellään?
Olimme taas hetkisen ääneti.
— _Cher_, — hän lopetti äkkiä keskustelun ja nousi sohvalta, —
uskotteko minua, että tämä kaikki loppuu vielä hyvin huonosti.
— Sehän on tiettyä, — sanoin.
— Vous ne comprenez pas. Passons. [Ette ymmärrä. No niin.] Mutta...
tavallisesti maailmassa ei odotettua loppua koskaan tulekaan, mutta
tästä täytyy tulla jokin loppu välttämättä, välttämättä!
Hän nousi, käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja saavuttuaan
sohvan kohdalle vaipui hervottomana siihen.
Perjantaiaamuna Pjotr Stepanovitš matkusti jonnekin maaseudulle ja
viipyi siellä maanantaihin. Hänen matkastaan kuulin Liputinilta ja
samalla vielä senkin, kun sattui tulemaan puheeksi, että Lebjadkinit,
sekä veli että sisarkulta, molemmat olivat asettuneet asumaan jonnekin
joen taakse Goršetšnoin esikaupunkiin. »Olin itse viemässä heitä
joen yli», Liputin lisäsi ja keskeyttäen puheensa Lebjadkineista
samassa jo teki minulle tiettäväksi, että Lizaveta Nikolajevna menee
naimisiin Mavriki Nikolajevitšin kanssa, ja vaikkakaan se ei ole
vielä julkisesti tiedossa, niin kihlajaiset ovat jo olleet, ja asia
on selvä. Heti seuraavana päivänä tapasin Lizaveta Nikolajevnan, joka
ensi kerran sairautensa jälkeen oli Mavriki Nikolajevitšin seurassa
ratsastelemassa. Hän loi minuun jo kaukaa säteilevän katseensa,
naurahti ja nyökkäsi tuttavallisesti. Kaiken tämän kerroin Stepan
Trofimovitšille, mutta hänen huomiotansa näkyi kiinnittävän vain se,
mikä koski Lebjadkineja.
Ja nyt, tehtyäni selkoa siitä, kuinka arvoituksellinen oli tilanne
näiden kahdeksan vuorokauden aikana, jolloin emme vielä tietäneet
mistään mitään, ryhdyn kertomaan kronikkani seuraavia tapahtumia
jo niin sanoakseni asiantuntemuksella, sellaisina kuin ne kaikki
vähitellen meille valkenivat ja selvenivät. Alan täsmälleen
kahdeksannesta päivästä siitä sunnuntaista lukien — tai oikeastaan
maanantai-illasta — sillä todellisuudessahan juuri tästä illasta vasta
alkoikin »uusi juttu».