I.

Oli kulunut kahdeksan päivää. Nyt kun kaikki on jo ohi ja kun kirjoitan

kronikkaa, nythän me jo tiedämme, miten asian laita oikein oli,

mutta silloin emme sitä vielä tietäneet, ja on luonnollista, että

erinäiset seikat tuntuivat meistä silloin oudoilta. Ainakin me, Stepan

Trofimovitš ja minä, pakenimme aluksi lukkojen taakse kotiimme ja vain

kaukaa säikähtyneinä seurasimme tapahtumia. Minä sentään jonkin verran

liikuin ja, kuten ennenkin, toin hänelle viestejä, joita ilman hän ei

olisi tullut toimeenkaan.

Sanomattakin on selvää, että mitä ihmeellisimpiä juttuja korvapuustista

alkoi kierrellä kaupungissamme, korvapuustista, Lizaveta Nikolajevnan

pyörtymiskohtauksesta sekä kaikesta muustakin tuona sunnuntaina

tapahtuneesta. Mutta ihmeellisintä oli, kuka oli niin pian ja niin

tarkasti kaiken vienyt kaupungille? Ei ainoallakaan läsnäolleista olisi

luullut olleen syytä enemmän kuin hyötyäkään kertoa tapahtumasta.

Palvelijoitahan taas ei ollut läsnä. Lebjadkin oli ainoa, joka ehkä

jotakin olisi saattanut lörpötellä, ei niin paljon katkeruuttaankaan,

sillä hän lähti äärimmäisen säikähtyneenä (ja jos pelkää vihollisiansa,

niin sehän jo on omiaan sammuttamaan tuon tunteen), vaan noin vain

malttamattomuuttaan. Mutta Lebjadkin oli sisarkultansa kanssa jo heti

toisena päivänä hävinnyt teille tietymättömille. Filippovin talosta

ei häntä enää löydetty, eikä tiedetty edes, minne hän oli muuttanut,

hän oli hävinnyt kuin maan rakoon. Šatov taas, jolta olisin tahtonut

kysellä jotakin Marja Timofejevnasta, oli lukinnut ovensa ja oli kaikki

nämä kahdeksan vuorokautta kotonaan ovesta ulos astumatta. Keskeyttipä

työnsäkin kaupungilla. Tiistaina käväisin hänen luonaan ja koputin

ovea. Vastausta en saanut, mutta varmana siitä, että hän oli kotona,

koputin toisen kerran. Silloin kuulin, miten hän hypähti — nähtävästi

vuoteeltaan — ja harvoin askelin tuli ovelle ja huusi minkä jaksoi:

»Šatov ei ole kotona.» Ja niine hyvineni sain lähteä.

Meillä kummallakin, Stepan Trofimovitšilla ja minulla, oli tosin

asiasta oma käsityksemme, mutta toiselta puolen tämä rohkea

olettamuksemme meitä kauhisti, vaikkakin me taas toiselta puolen

yritimme tukea tätä käsitystä toisissamme, nimittäin sitä, että

huhujen levittämiseen oli varmasti syyllinen yksin Pjotr Stepanovitš,

siitäkin huolimatta, että hän jonkin ajan kuluttua keskustellessaan

kerran isänsä kanssa vakuutti saaneensa kuulla kaiken jo sellaisenaan

jokaisen huulilta etenkin klubissa ja että kuvernöörinrouva samoinkuin

tämän puolisokin tunsivat kaiken jo pienimpiä yksityisseikkoja myöten.

Ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää: jo heti seuraavana päivänä,

maanantaina illansuussa, tapasin Liputinin, ja hänellä oli jo silloin

tiedossaan jokikinen sana, joka oli vaihdettu tuona sunnuntaina. Hän

oli siis ensimmäisiä, joka oli saanut asiasta tiedon.

Monet naisistamme (vieläpä kaikkein hienoimmat) olivat sangen uteliaita

kuulemaan jotakin »salaperäisestä kompurajalasta», kuten he Marja

Timofejevnaa nimittivät. Olipa sellaisiakin, jotka välttämättä olisivat

tahtoneet henkilökohtaisesti tavata häntä ja tutustua häneen, niin

että viisaasti nähtävästi olivat tehneet ne, jotka olivat kiiruhtaneet

viemään Lebjadkinin herrasväen piiloon. Mutta eniten puhuttiin Lizaveta

Nikolajevnan pyörtymisestä. Se huvitti »koko maailmaa» jo senkin

vuoksi, että asia koski niin läheltä Julija Mihailovnaa, joka oli Lizan

sukulainen ja suosija. Ja mistäpä ei niinä päivinä olisi puhuttu!

Lörpöttelylle antoi vauhtia vielä sekin salaperäisyys, että kummankaan

talon väki ei liikahtanut ovensa ulkopuolelle. Kerrottiin, että

Lizaveta Nikolajevna makasi kuumehoureissa, samaa kerrottiin myös

Nikolai Vsevolodovitšista inhoittavin lisähuomautuksin hampaasta,

joka oli muka irtaantunut, ja ajettuneesta poskesta. Kuiskailtiinpa

soppien pimennoissa niinkin, että tapahtuu ennen pitkää murhia, ja

että Stavrogin ei ole niitä, jotka jättäisivät kostamatta, vaan että

hän tappaa Šatovin salaa, kuten tapahtuu korsikkalaisessa vendettassa.

Tämä ajatus viehätti, mutta siitä huolimatta suurin osa hienostomme

nuorisoa oli suhtautuvinaan koko juttuun ylenkatseellisesti ja mitä

ylimielisimmän välinpitämättömästi, vaikka kaikki tämä tietysti

oli teeskentelyä. Seurapiiriemme vanha vihamielisyys Nikolai

Vsevolodovitšia kohtaan ilmeni joka tavalla räikeänä. Vieläpä kaikkein

maltillisimmatkin olivat valmiit syyttämään häntä, vaikka eivät oikein

itsekään tietäneet, minkä vuoksi. Kuiskailtiin, että hän oli muka

Sveitsissä tahrannut Lizaveta Nikolajevnan maineen ja että heidän

välillään Sveitsissä olisi ollut sitten jotakin erimielisyyttä.

Varovaisimmat tietenkin pidättyivät itse puuttumasta keskusteluihin,

mutta sitä halukkaampia nämä olivat kuuntelemaan toisten puheita.

Kiertelipä toisenlaisiakin huhuja, — näistä ei tosin puhuttu ääneen,

vaan salavihkaa, — jotka olivat perin merkillisiä, ja mainitsen

niistä vain valmistaakseni lukijaa ymmärtämään kertomukseni seuraavia

tapahtumia. Nimittäin: Kulmat kurtussa väitettiin, ja Jumala ties

millä perusteella, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli muka jokin

erikoistehtävä kaupungissamme ja että hän kreivi K:n avulla Pietarissa

oli muka saanut solmituksi joitakin ylhäisiä suhteita sekä että hänellä

oli ehkä jokin virka, vieläpä että hänelle ehkä oli annettu toimeksi

suorittaa jotakin tärkeätä kaupungissamme. Tämä huhu oli arvokkaimmista

ja pidättyvimmistä kaupunkimme asujaimisto jo liikaa, ja hymähtäen he

huomauttivat varsin järkevästi, että nuori mies, jolle häväistysjutut

näyttivät muodostavan koko elämän ja joka jo ensi askelellansa

vastaanotti korvapuusteja, ei suinkaan muistuttanut virkamiestä

missään suhteessa. Mutta silloinpa näille kuiskatuinkin, että hän ei

palvellutkaan julkisesti, vaan salaisesti, ja että sellainen virka

nimenomaan vaati, että oli oltava mahdollisimman vähän virkamiestä

muistuttava. Tämä huomautus tehosi. Tiesiväthän meillä kaikki, että

kuvernementtimme zemstvohallintoa pidettiin pääkaupungissa erikoisesti

silmällä. Toistan, että tämä huhu haihtui olemattomiin melkein samassa

kuin oli syntynytkin, jo ennen kuin Nikolai Vsevolodovitš itse ilmestyi

kaupunkiimme ensi kerran, mutta mainittakoon, että nämä huhut olivat

saaneet uutta yllykettä niistä muutamista ilkeämielisistä sanoista,

jotka, tosin ohimennen ja hämärästi, oli lausunut Pietarista äskettäin

palannut virastaeronnut kaartinkapteeni Artemi Pavlovitš Gaganov,

kuvernementtimme ja koko piirikuntamme mahtavimpia tilanomistajia,

pääkaupunkilaishienostoon lukeutuvan arvon herran, Pavel Pavlovitš

Gaganov-vainajan poika. Hänen isänsä oli se samainen arvokas vanha

herra, jonka kanssa Nikolai Vsevolodovitšilla runsaasti neljä vuotta

sitten oli ollut tuo raakamaisuudestaan ja äkkinäisyydestään hyvin

tunnettu yhteenotto ja josta jo kertomukseni alussa mainitsin.

Kohta äskeisten tapahtumien jälkeen levisi tieto myös siitä, että

Julija Mihailovna oli lähtenyt ensikäynnille Varvara Petrovnan luo,

mutta hänet oli jo portailta käännytetty takaisin sekä ilmoitettu:

»Sairauden vuoksi eivät voi ottaa vastaan», samoinkuin siitäkin,

että noin kahden päivän kuluttua Julija Mihailovna oli lähettänyt

erikoislähetin Varvara Petrovnan luo tiedustelemaan, miten oli hänen

terveytensä laita. Lopuksi hän alkoi kaikkialla »puolustaa» Varvara

Petrovnaa, tietenkin noin vain yleisesti; mahdollisimman mukaan

karttaen koskettelemasta mitään erikoista. Ja kaikkia niitä hätäisiä

viittailuja sunnuntain tapahtumiin, joita hänelle ensiksi yritettiin

kertoa, hän kuunteli ankaran ja kylmän näköisenä, niin että ne eivät

hänen läsnäollessaan myöhemmin enää uudistuneetkaan. Siitä sai alkunsa

sitten luulo, että Julija Mihailovna tunsi muka tarkoin koko jutun,

vieläpä sen salaisen tarkoitusperänkin mitä yksityiskohtaisimmin,

ei kuten syrjäinen henkilö, vaan kuten uskottu ainakin. Huomautan

samalla, että hän oli jo vähitellen saavuttamaisillaan sen arvovallan,

jota hän oli janonnut ja jonka saavuttamiseen hän oli uhrannut

kaikkensa, sekä alkoi jo tuntea olevansa »suosion ympäröimä». Osa

seurapiiriämme tunnusti jo avoimesti, että hänellä oli käytännöllistä

järkeä ja tahtia... mutta siitä myöhemmin. Hänen suosiotaan

Pjotr Stepanovitšinkin oli kiittäminen nopeasta menestyksestään

kaupungissamme, menestyksestä, joka erikoisesti hämmästytti Stepan

Trofimovitšia.

Ehkä me yhdessä tämän kanssa hieman liioittelimmekin. Ensiksikin —

Pjotr Stepanovitšhan tutustui koko kaupunkiimme jo heti ensimmäisinä

neljänä päivänä tulonsa jälkeen. Hän tuli meille sunnuntaina, ja jo

tiistaina näin hänet ajelemassa Artemi Pavlovitš Gaganovin kanssa,

joka oli ylpeä mies, helposti ärtyvä sekä ynseä, ja jolla kaikista

hienoista tavoistaan huolimatta oli sellainen luonne, että oli vaikeata

tulla hänen kanssaan toimeen. Kuvernöörin talossa Pjotr Stepanovitš

sai myös erikoisen sydämellisen vastaanoton, ja samassa hän jo liikkui

talossa kuin sukulainen tai kuten ainakin nuori mies, jota talossa

erikoisesti hemmoitellaan. Hän söi melkein joka päivä päivällistään

Julija Mihailovnan luona. Pjotr Stepanovitš oli tutustunut häneen jo

Sveitsissä, mutta sittenkin oli jotakin erikoisen mielenkiintoista

siinä, miten häntä hänen ylhäisyytensä kodissa niin heti paikalla oli

alettu erikoisesti suosia. Olihan hän joka tapauksessa kerran ollut

ulkomaille paennut vallankumouksellinen. Lieneekö sitten ollut totta

vai valhetta, mutta ainakin kerrottiin, että hän oli muka ottanut

osaa ulkomailla jonkinlaisiin julkaisuhommiin ja kongresseihin, ja

että »tähän saattoi saada vahvistuksen sanomalehdistäkin», kuten

sanoi tavatessamme Aljoša Teljatkinov, joka nyt on — voi surkeata —

vain »entinen virkamies», vaikka hänkin ennen oli ollut suosikkina

entisen kuvernöörimme kodissa. Mutta asian laita oli kuin olikin

tämä: entinen vallankumouksellinen sai oleskella kaikessa rauhassa

rakkaassa isänmaassaan, vieläpä sai aivan erikoista suosiotakin

osakseen. Ehkä siis se, mitä hänestä oli juoruttu, ei ollutkaan

totta. Liputin tosin kuiskasi minulle kerran, että kuuleman mukaan

Pjotr Stepanovitš oli muka jollekulle jotakin katuen tunnustanut

ja saanut »synninpäästön» ilmaistuaan muutamien toveriensa nimet,

olipa ehkä vielä lisäksi antanut ymmärtää, että hän edelleenkin

oli valmis näin palvelemaan isänmaataan. Kerroin tämän myrkyllisen

ilkeämielisen huhun Stepan Trofimovitšille, ja huolimatta siitä,

että hän nykyisin oli aivan kykenemätön selvästi käsittämään mitään,

hän kuitenkin alkoi miettiä tätä asiaa aivan vakavasti. Kävi

vähitellen selville, että Pjotr Stepanovitšilla oli ollut tänne

tullessaan mitä arvokkaimpia suosituskirjeitä mukanaan, ainakin

yksi niistä, jonka hän toi kuvernöörinrouvalle, oli eräältä hyvin

arvovaltaiselta pietarilaiselta vanhalta rouvalta, jonka puoliso

oli kaikkein huomatuimpia pietarilaisia vanhoja herroja. Tämä

vanha rouva, Julija Mihailovnan sylikummi, mainitsi kirjeessään,

että kreivi K. tuntee myös hyvin Pjotr Stepanovitšin, Nikolai

Vsevolodovitšin välityksestä, on hänelle suosiollinen sekä pitää

häntä »kelpo nuorena miehenä entisistä hairahduksista huolimatta».

Julija Mihailovna antoi suuren arvon niille vähäisille ja niin kovin

vaikeasti ylläpidettäville suurmaailmansuhteille ja oli tietenkin

iloissaan arvon rouvan kirjeestä. Mutta sittenkin tässä kaikessa oli

jotakin perin merkillistä. Taivuttipa kuvernöörinrouva vielä herra

puolisonsakin suosiolliseksi Pjotr Stepanovitšia kohtaan, jopa siinä

määrin, että näiden suhde kävi jo milteipä liian tuttavalliseksi,

niin että herra von Lembke jo kerran valitteli... mutta siitä puhumme

vielä myöhemmin. Muistettakoon sekin, että suuri kirjailijammekin

kohteli Pjotr Stepanovitšia hyvin suopeasti, kutsuipa hänet kerran

oikein luoksensakin. Tämä pöyhkeän ukon kiireellisyys koski kipeästi

Stepan Trofimovitšiin. Tämä lienee muuten ollut selitettävissä siten,

että herra Karmazinov, joka piti kuin pitikin Pjotr Stepanovitšia

»nihilistinä», tahtoi täten vain tutustua kummankin pääkaupunkimme

edistysmieliseen nuorisoon. »Suuri kirjailija» tunsi miltei

sairaalloista pelkoa uusinta vallankumouksellista nuorisoa kohtaan

luulotellen, koska ei tosiasioita tuntenut, että heidän käsissään

olivat Venäjän tulevaisuuden avaimet, ja senvuoksi hän yritti

halpamaisesti kerjäillä heidän suosiotaan. Mutta pahinta oli, että nämä

eivät näyttäneet kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.