sinäkin muistat, kuinka iloinen ja huoleton minäkin ennen olin. En
minä vielä kahtena ensimmäisenä pappisvuotenanikaan ollut Korkeimman
armoille antautunut. Minulla oli kyllä päämäärä, mutta toinen kuin
nyt. Se ensimmäinen päämäärä oli maallinen — sellainen, mikä, ikävä
kyllä, jää useimmille papeillekin koko heidän elinijäkseen. Mutta minun
päämääräni muuttui. Se tapahtui eräässä suuressa herännäiskokouksessa
Pohjanmaalla, missä näin muutamien hyvin korkeasti oppineiden herrojen
kentällä polvistuvan nöyrään rukoukseen yksinkertaisen rahvaanmiehen
rinnalla. Muistan, kuinka silloin ahon laidalta kansan nuorten
hengellinen laulu voimakkaana vieri lakeuden ylitse. Koko ilma
värähteli loukkaamatonta autuuden ylistystä.
Silloin, Heleena, silloin lankesi armo minunkin päälleni. Se totuus,
jota siihen saakka olin etsinyt paksuista kirjoista ja monimietteisistä
teoksista, se kirkastui minulle äkkiä voimakkaana leimahduksena. Samana
hetkenä se poltti minussa oppineisuuden pölyn ja viisauden rikkaruohon.
Minulle paloivat nyt kirkkaina ne tulet, jotka siihen saakka olivat
olleet minulle näkymättömät. Taakseni jäi äärettömään harmauteen
kaikki entisyys ja sijalle annettiin minulle se, mistä Jeesus Kristus
on lausunut: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että
olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen
lapsenmielisille.»
_Valenti_. (on viimeisen puhevuoron aikana ilmestynyt peräovelle.
Hänellä on yllään Mauri-vainajan turkit, jotka on auki sekä lakki
päässä takaraivolla. Hän on ilmeisesti juopunut. Kukaan ei huomaa
häntä).
_Martti Heljo_ (lähestyy Helenaa). Heleena, älä sinäkään enää taistele
Herraasi vastaan. Tartu sen sijaan minun käteeni — antaudu minun
huostaani!
_Heleena_ (loittonee Heljosta pari askella, näyttää tuskaantuneelta ja
kiihtyneeltä. Katkonaisesti). Toiste, Martti, — puhutaan toiste — minä
olen nyt — niin väsynyt ja sairas — —
_Martti Heljo_. Eivät terveet ja voimakkaat parantajaa tarvitsekaan,
vaan juuri sairaat ja väsyneet. He tarvitsevat Herran virvoitusta.
Siksi nöyryytä mielesi ja lannista ylpeytesi, Heleena! 'Jätä maalliset
murheesi! Rukoile kanssani!
_Heleena_ (vaipuu istumaan, voipuneesti). Minä pyydän, Martti — älä — —
_Liisu_ (joka koko ajan on kuunnellut Heljon puhetta äärettömällä
hartaudella ja seurannut jännittynein ilmein hänen vähäisimpiäkin
liikkeitään, ristii kätensä ja lankee innoituksen valtaamana
polvilleen. Kiihkeästi, lujalla ja kirkkaalla äänellä). Rakas Herra
Jeesus! Niinkuin Sinä johdit Liisun, johdata myöskin emäntä pastorin
haltuun, niin pastori saattaa hänet Sinun omaksesi! Tee niin, Herra
Jeesus Kristus taivaassa!
_Valenti_ (räjähtää ovella äänekkääseen nauruun ja astuu paremmin
sisään huoneeseen. Hohottaen). Amen — amen — amen —! Ha, ha, ha! Piru
vieköön! Täällähän on oikeat kihlajaisvalmistelut! Jumala naittajana
ja Hullu-Liisu puhemiehenä! — Ha, ha, ha! Hemmetti! Enpä ole lystimpää
nähnyt!
_Heleena_ (nousee, suoristautuu ja luo Valentiin leimuavan katseen.
Raivostuneesti). Ulos — ulos!
_Miili_ (rientää Heleenan luo kuin tahtoakseen pidättää häntä).
_Heleena_ (kuten äsken) Ulos täällä!
_Liisu_ (nousee, kirkuvalla äänellä, tuijottaen eteensä kuin jotain
nähden, kaukana, nopeasti). Liisu näkee —- taas — isännän ja
Valenti-herran avannossa — jään reunalla — Valenti-herra sysää sysää
isäntää — voivoi voi — isännän käsi — irtosi — isäntä vaipuu — mustaan
veteen — vaipuu —- oi voi voi — (Ihastuneesti.) — Enkeli tuli — levitti
valkoisot siipensä — (suojaa silmiään) — kirkkaus häikäisee. (Jälleen
äkkiä kauhuissaan.) — Valenti-herra ryömii — tuolla — tänne — taloon
päin — hänellä on — koiran pää — Valenti-herralla on koiran pää — —
auttakaa, auttakaa —! (Lyyhistyy tajutonna lattialle).
_Valenti_ (perääntyy pari askella pelästyneenä, muuttuu jäykäksi,
seisoo hetken liikkumattomana, yrittää sanoa jotakin, mutta sanat
takertuvat kurkkuun).
_Heleena_ (katsahtaa häneen pitkään, huudahtaa). Oh. nyt tiedän —
_tiedän varmaan_ — murhaaja — murhaaja —! (Hervahtaa voimattomana
Heljon ja Miilin käsivarsien tukeen).
_Valenti_ (kääntyy, aikoo lähteä, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy
takaisin, tukahdutetulla kiukulla, käheästi). Minä — tulen — takaisin
—! (Kiireesti ulos peräovesta).
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä. Seuraavan päivän ilta. On
hetket juuri vähän ennen hämärän tuloa. Akkunasta näkyy, että ulkona on
vielä hieman valoista.
_Heleena_. (istuu pöydän ääressä, pää käsien välissä ja kyynäspäihinsä
nojaten. Tuijottaa liikkumattomana alas).
_Liisu_ (istuu pienellä jakkaralla hänen lähellään, sylissään Uusi
Testamentti, jota hän lukee ääneen hieman kankeasti ja tavoitellen,
mutta sentään selvästi).
_Liisu_ (lukee). »Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta se toivo,
jonka näkee toteutuneen, ei ole mikään toivo; kuinka voi toivoa sitä,
jonka näkee?»
»Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin odotamme sitä
kärsivällisyydellä.» (Vaikenee. Katsoo ylös Heleenaan, joka ei
liikahda. Alkaa käännellä lehtiä varovaisesti ja hellävaroin ikäänkuin
etsien jotakin. Löytää ja lukee taas).
»Mutta kullekin annetaan Hengen ilmaisemislahja yhteiseksi hyödyksi.»
»Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat
saman Hengen vaikutuksesta.»
»Toinen saa uskon samassa Hengessä —» (Kohottaa katseensa kirjasta,
tuijottaa eteensä ja rapeaa itkemään. Uusi Testamentti putoaa hänen
sylistään lattialle).
_Heleena_ (herää mietteistään Liisun hiljaiseen nyyhkyttämiseen.
Kohottautuu). No, mitä Liisu nyt —? — Mikä sinun on?
_Liisu_ (koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään). Ei — ei — mi-mikään —.
_Heleena_. Vastahan sinä siinä luit niin kiltisti. Mikä sinulle nyt
tuli?
_Liisu_ (kuten äsken). Kun — kun — Liisu ei ole saanut —
_Heleena_. Mitä ei ole saanut?
_Liisu_. Liisu ei ole — saanut mitään — Hengeltä —!
_Heleena_ (ihmetellen). Hengeltä?
_Liisu_. Niinkuin kaikki muut ihmiset — ovat saaneet — Hengeltä —!
_Heleena_. En minä nyt ollenkaan ymmärrä!
_Liisu_ (kummeksien). Eikö emäntä ymmärrä — Henkeä?
_Heleena_. Mitä henkeä sinä tarkoitat?
_Liisu_. Sitä mitä Liisu luki — Jumalan — taikka Jeesuksen — taikka
jotain semmoisia — taivaasta —
_Heleena_. Oh — Vai niin! — Aivan oikein niin — sinä luit — Hengestä —
_Liisu_. Joka antaa jokaiselle lahjan — jolla ihminen tekee hyvää
toiselle ihmiselle. Kyllä Liisu ymmärtää.
_Heleena_. Sinä, lapsikulta, ymmärrät enemmän kuin moni aikuinen.
Ja kyllä sinullakin on Hengen lahja. (Matalasti.) Sinulle on annettu
Hengen lahja kuulla ja nähdä sellaistakin, mitä toiset eivät
aavistakaan. (Heittää katseen kumpaankin oveen. Huokaa syvään.) Niin —
niin.
_Liisu_ (varovasti). Sitäkö emäntä tarkoittaa — unta — ja avantoa —
_Heleena_ (nopeasti). Niin — ehkä sitäkin — sitäkin tietysti ja —
— (Nousee) Sinä saat lukea sitten taas toiste. — Katso, kirjasi on
pudonnut lattialle!
_Liisu_. Testamentti — ai — en huomannut —. (Kumartuessaan ottamaan
kirjaa.) Pastorin Liisulle antama testamentti —! (Katsoo levälleen
pudonnutta kohtaa, iloisesti.) On vielä auki sama paikka —! (Lukee
seisaallaan) »—- mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa
se, mikä on vaillinaista —» (Miettien.) Kyllä se on ihmeellistä,
että Kristus voi olla vielä täydellisempi kuin pastori — (Huoahtaa
ihailevasti.) — pastori —! Liisukin saa kerran nähdä Kristuksen — ja
Liisu tulee taivaassa yhtä täydelliseksi kuin pastorikin —! — Eikös
niin, emäntä?
_Heleena_ (jotain puuhaillen). Niin — niin.
_Liisu_ (haaveillen). Ja kerran me sitten olemme taivaassa kaikki
yhdessä — isäntä — ja emäntä — ja Milli — ja pastori ja Liisu — —
(Hiipii aivan Heleenan viereen, kuiskaa.) Mutta Valenti-herra on
silloin helvetissä — kuumassa avannossa, jossa vesi polttaa, eikä pääse
pois — (Pelästyy itsekin, huudahtaa valittavasti.) — polttaa — — ei
pääse koskaan pois — —!
_Heleena_ (säpsähtää ja hillitsee Liisua). No — no — hyvä lapsi —!
(Katsahtaa taas arkaillen kumpaankin oveen).
_Liisu_ (rauhoittuu.). Liisu vie Testamentin emännän hyllylle — ja
järjestää siellä muutkin kirjat kauniisti — ja tekee sitten askareita
tuvassa —.
_Heleena_. Se on oikein, että menet keittiöön auttamaan Miinaa
iltatöissä.
_Liisu_. Sitten myöhemmin Liisu taas hakee testamentista jonkin muun
kohdan, minkä pastori on sinne merkinnyt — ja lukee emännälle — ja
Miili-tädille — sitten kun Miili-täti joutaa —.
_Heleena_. Niin — niin.
_Liisu_ (menee kirja kädessä vasemmalle, pysähtyy, katsoo pöydän
viereen seisomaan jäänyttä Heleenaa ja palaa hänen luokseen).
Pelkäättekö te emäntä, että Valenti-herra palaa? Ehk'ei hän enää
palaakaan tänne?
_Heleena_ (silittää Liisun päätä, matalasti). Kyllä hän palaa — tänä
iltana — varmasti.
_Liisu_. Minkä tähden hän sitten viipyi poissa koko yön?
_Heleena_. En tiedä, lapseni.
_Liisu_. Valenti-herra tahtoo pahaa emännälle ja pastorille ja Liisulle
— ja Korkeelalle —.
_Heleena_ (hiljaa). Hän tahtoo — Korkeelan — itselleen.
_Liisu_ (toistaa ihmeissään). Korkeelan itselleen!
_Heleena_. Niin luulen.
_Liisu_ (uudelleen). Minkä tähden — minkä tähden Valenti-herra tahtoo
Korkeelan itselleen?
_Heleena_. Koska hän on hävittänyt kaiken, mitä hänellä on ollut.
_Liisu_. Mitä varten hän on hävittänyt? (Tuskallisesti.) Emäntä,
ettehän anna Korkeelaa Valenti-herralle! Silloin Liisukin joutuisi
vaivaistaloon.
_Heleena_ (ilmeisesti äkillistä mielenkuohuaan hilliten). En minä anna
— en anna! — —
_Liisu_ (aikoo kääntyä menemään, mutta muistaa taas jotakin). Emäntä!
_Heleena_. Mitä, lapseni?
_Liisu_. Tuleehan pastori pian?
_Heleena_. Hän lupasi vain pistäytyä kotona ja palata heti.
_Liisu_. Sitten me kaikki rukoilemme yhdessä, ettei Valenti-herra saisi
Korkeelaa — emmekö rukoilekin, emäntä?
_Heleena_. Kyllä — kyllä — kun pastori tulee! — No, mene nyt!
_Liisu_. Liisu menee. (Höpöttää mennessään.) Rukoilemme yhdessä — kun
pastori tulee — ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — Liisu menee — —.
(Menee vasemmalle).
_Heleena_ (liikahtaa keskemmä, itsekseen, tukahtuneesti). En anna —
vaikka mikä olisi — en —!
_Miili_ (tulee sisään perältä, arkinen päällysnuttu heitettynä
huolettomasti ylle ja villaliina kietaistuna pään ympäri. Ylt'yleensä
lumessa. Kopistelee lunta jaloistaan ja pudistelee vaatteitaan).
Sielläkös nyt vasta Jumalan ilma alkaa! Oikea lumimyrsky on nousemassa
— siltä ainakin näyttää. (Ottaa liinan päästään ja riisuu yltään
päällysnutun, jonka ripustaa naulaan).
_Heleena_. Näkyikö jäällä ketään?
_Miili_. Pyryttää niin, ettei silmä selitä kauemmas kuin rantaan
kujankäänteeseen. Ei ainakaan sieltä päin ahdetta kukaan noussut.
_Heleena_. Paljonko lienee kello?
_Miili_. Seitsemättä käynee, koska oli jo silloin puoli kuusi, kun
lähdin navettaan. Poikkesin tallissakin. Valenti näkyy ottaneen ne
Mauri-vainajan uudet setolkka-valjaat.
_Heleena_ (hymähtää katkerasti). Vai oikein kilisten ajelee —!
_Miili_. Missä mahtaneekin ajella! Ei taida palatakaan. Jättää ehkä
hevosen jonnekin ja painautuu sen tien muille markkinoille. — Niin minä
luulen.
_Heleena_ (kiivaasti). Ei, ei, hän tulee — tuo konna — hän tulee tänne
— tänä iltana! Saatte nähdä, täti! Hänellä on jotakin pirullista
tekeillä — jotain minua ja minun Korkeelaani vastaan. Oh, kun minä vain
tietäisin, mitä se on!
_Miili_. Kyllä minäkin pelästyin eilisiltana, kun hän täältä lähti,
mutta kun enemmän olen asiaa ajatellut, niin olen tullut siihen
tulokseen, ettei hän nyt enää voi tehdä mitään odottamatonta eikä
ihmeellistä. Ei hän voi vahingoittaa sinua enemmän kuin mitä jo on
aikaan saanut. Valenti-parka huutaa ja huitoo turhaan! Hän luuli liian
helposti pääsevänsä kiinni Korkeelaan ja sinuun.
_Heleena_. Mutta hän oli niin varma, niin kiduttavan varma. Hänen
vallassaan täytyy olla jotakin, mitä me emme osaa aavistakaan —. Hän on
itse paholainen!
_Miili_. Hän on sortunut, paatunut, onneton mies, Heleena Hyvä. Ehkä
hän vielä kerran polvillaan rukoilee sinulta anteeksiantoa!
_Heleena_. Ei, täti. Siinä suvussa ei tunneta katumusta eikä
nöyrtymistä. Kiskotaan vain kokoon oikealta ja vasemmalta. Köyhän
kansan kirouksilla onkin Iso-Korkeelan isäntien haudat peitetty
polvesta polveen. Ja koko maakunta tietää, että näiden poikien isän
hautajaispäivänä torpissa tanssittiin. — Samasta puusta on tehty
Valentikin. Mauri yksin oli toisenlainen — hän tuli äitiinsä.
_Miili_. Niin, sinä kai heidät tunnet!
_Heleena_. Mauri kertoi minulle paljon. Hänelle ei suurempaa iloa
maailmassa saattanut tapahtua kuin päästä pois kotoaan Iso-Korkeelasta
silloin, kun me yhdessä ostimme tämän talomme. Minun eräni tosin oli
pieni, niin että Maurinhan perintöosuudella tämä pääasiallisesti
saatiin.
_Miili_ (järjestelee jotakin). Ei sitä vähillä varoilla tällaista tilaa
velattomaksi ostettu.
_Heleena_. Velaton Korkeela kuitenkin on. Sehän se nyt Maurin kuoleman
jälkeen onkin minulle onni!
_Miili_. Miten oikeastaan Mauri-vainajan ja Valentin ystävyyden laita
oli silloin, kun Valenti maailmalta ilmestyi tänne Korkeelaan?
_Heleena_. Mauri ei lausunut minulle Valentista hyvää eikä pahaa sanaa.
Mutta en minä koskaan sitä käsitystä saanut, että Valenti meille
jäisi pitemmäksi aikaa. Siksi Valentin kertomukset tukkikaupoista ja
heidän yhteisistä asioistaan tulivat minulle tavattomana yllätyksenä.
Tiesin kyllä Maurin suunnitelleen ja hommailleen kaupungissa jotakin
pikkukauppoja, mutta en minä osannut mitään vaaroja aavistaa. Ja sanon
sinulle, Miili-täti, — (lähemmäs) — sanon — että — en Valentin juttuja
enää usko.
_Miili_ (kummastuneena). Et usko!
_Heleena_. Mauri ei olisi minulta salannut niin paljoa. — Nyt
ihmettelen itsekin, kuinka olen saattanut olla niin yksinkertainen,
että olen noita loruja ollenkaan alunpitäenkään ottanut kuuleviin
korviinikaan?
_Miili_. Entä Valentin hallussa olevat osakkeet, jotka Mauri on
siirtänyt hänelle velkansa pantiksi?
_Heleena_ (säpsähtäen äkkiä). Kuule! Eteisen ovi narahti. Tuliko sinne
joku? (Siirtyy vähän säikähtäen toiselle puolelle huonetta). Jos se on
Valenti — eikä Martti ole vielä palannut!
_Miili_. Minä menen katsomaan. (Menee, perälle. Kuuluu heikko jysäys.
Heleena hätkähtää ja tuijottaa peräoveen. Hiljaisuus).
_Heleena_ (siirtyen pari askelta peräovea kohti. Pelokkaasti).
Miili-täti!
(Hiljaisuus).
_Miili_ (palaa). Ei siellä ketään ollut. Eteisen ovi siellä vain kävi,
kun tuuli oli lyönyt ulko-oven auki. En tainnut vetää sitä oikein
kunnolla kiinni. Mutta nyt kävin vetämässä. — Lumipyry on yltymään
päin, ja selän puolelta käy jäinen viima. Alkaa jo tulla pimeäkin. —
Kas vaan, kun ei pastoria jo kuulu! Jospa hänelle onkin sattunut jokin
este!
_Heleena_ (kävelee levottomasti edestakaisin). Martti lupasi varmasti
tulla — hän lupasi varmasti!
_Miili_. No, kai hän sitten tuleekin. Hänen tapaisensa mies pitää
sanansa. — Emmeköhän sytytä lamppua?
_Heleena_. Kuinka vaan haluat, täti.
_Miili_. Ajattelin, että näkyisi edes tuli rantaan — viitteeksi. — Jos
sitä sinne saakka selittää! Pimeätähän jo sitäpaitsi alkaa olla täällä
sisälläkin.
_Heleena_. Minä sytytän.
_Miili_ (joka on jo aikaisemmin ottanut käteensä pöydältä
tulitikkulaatikon). Anna minun — minulla on tässä jo tulitikutkin.
_Heleena_ (väistyy). Kiitos.
_Miili_ (siirtää tuolin kattolampun alle, nousee sille seisomaan ja
kurkottautuu sytyttämään öljykattolampun).
(Huoneeseen leviää heikko valaistus).
_Heleena_ (menee sulkemaan uutimet).
(Valaistus käy hieman kirkkaammaksi).
_Miili_. Onko sinun nälkä? Haluatko syödä? Miinalla lienee keittiössä
jotain lämmintä.
_Heleena_. En, täti rakas, ei minulla ole nälkä.
_Miili_. No, istutaan sitten ja jutellaan hauskuudeksemme. Minä noudan
käsityöni. Tuonko sinunkin pöytäliinaompeluksesi?
_Heleena_ (väsyneesti). Ei minua nyt haluta ommella. (Istuutuu pöydän
viereen).
_Miili_ (menee vasemmalle ja palaa kohta käsityö mukanaan. Tuo
myöskin Heleenan ompelukseni jonka laskee pöydälle. Istuutuu Heleenaa
vastapäätä tuolille toiselle puolen pöytää). Minne pikku Liisu lienee
pannut pastorin valokuvan, jonka hän sai eilen, koska sitä ei enää
näkynyt tuolla kamarin pöydällä?
_Heleena_. Hän kantaa sitä povessaan. Kysyi minulta, onko se soveliasta.
_Miili_. Ja sinä myönsit?
_Heleena_. Tietysti.
_Miili_ (naurahtaa herttaisesti). Sitä voi todellakin nimittää
totiseksi rakkaudeksi!
_Heleena_. Sitä se onkin.
_Miili_ (kuten äsken). Lapsi ressukka! (Hiljaisuus).
(Tuuli alkaa käydä ja vingahtaa kuuluvasti).
_Heleena_ (kavahtaa). Kuulitko, täti?
_Miili_ (kohottaa päätään). Kuulin. Oikeaksi talviseksi myrskyksi se
nyt kääntyy.
(Hiljaisuus).
_Heleena_ (matalalla äänellä). Tällaisella ilmalla — ja juuri tähän
aikaan illasta — Maurikin hukkui.
_Miili_ (melkein kärsimättömästi). Älä nyt taas rupea sitä muistelemaan.
_Heleena_ (kuten äsken, huoahtaen). En voi olla muistelematta.
_Miili_. Mutia miehen luontoa kysytään pastoriltakin, jos hän
tämmöisellä säällä vielä näin illalla lähtee tänne meidän luoksemme!
_Heleena_. Minä uskon hänen tulevan.
_Miili_. Vaikka valvoikin aamupuoleen asti. Mitä kello jo olikaan, kun
hän jätti meidät?
_Heleena_. En tullut katsoneeksi. Aamu ainakin alkoi valjeta.
_Miili_. Jäädä koko yöksi valvomaan meidän kanssamme, jotta emme
olisi yksin, jos Valenti palaisi! Sellainen menettely kelpaa
lähimmäisenrakkauden esikuvaksi! Se on oikeata sydämen miehuutta,
Heleena. Eikö sinustakin?
_Heleena_. Martti on hyvä. Sellainen hän on ollut pienestä pojasta
saakka.
_Miili_. Siitä huolimalta, että hänellä kirkkoherran sairaalloisuuden
vuoksi kuuluu olevan kovin paljon työtä, jaksaa hän uhrata aikaansa
ja huomiotansa yhdelle ainoalle kodille niin paljon kuin nyt
meille. (Katsoo Heteenään.) Muuten — niin, eihän se nyt enää ole
käsittämätöntäkään — tämä avunanto on hänelle hyvin mieluista.
_Heleena_ (nopeasti). Mitä täti tarkoittaa?
_Miili_. Hm — sitä vain, minkä sinäkin jo hyvin tiedät — että hän —
pitää sinusta.
_Heleena_ (tarttuu vaistomaisesti ompelukseensa). Hän on aina pitänyt
minusta — hyvin paljon.
_Miili_. Mutta huomasithan eilenkin selvästi, että hän — pitää
mahdollisena —
_Heleena_ (hieman huolettomasti). Jo ylemmillä luokilla koulussa
tiesivät toverit, että Martti oli kiintynyt minuun.
_Miili_. Niinkö? Vai niin. — Kuinka sitten —?
_Heleena_. Hän on sellainen luonne, ettei hän koskaan kykene suoraan
tunnustamaan rakkauttaan. Siitä me tytöt teimme paljon pilaa.
_Miili_. Luuliko sitten Martti, ettet sinä tiennyt mitään hänen
kiintymyksestään?
_Heleena_. Kyllä hän arvasi sen tovereitten kautta minun tietooni
tulleen.
_Miili_. No — ja entä sitten?
_Heleena_ (hymähtää). Siksi hän alkoi minua kaihtaa ja paeta.
_Miili_ (ihmetellen). Alkoi kaihtaa ja paeta!
_Heleena_ (joka on ruvennut hitaasti ompelemaan). Niin. En ininä häntä
ylioppilaaksi tulonsa jälkeen enää nähnyt kuin pari kertaa ensimmäisenä
vuotena, ja silloinkin kummallakin kerralla hän oli kuin tulisilla
hiilillä ja riensi jonkin tekosyyn varjolla nopeasti pois.
_Miili_. Kyllä hän todellakin on vallan toisenlainen kuin muut nuoret
miehet!
_Heleena_ (välinpitämättömästi). On kai niitä semmoisia arkoja
muitakin. Jäävät sitten ainaiseksi naimattomiksi.
_Miili_. Saattaa olla — vaikka en minä sentään Mariin luonteista ole
loisia tavannut.
_Heleena_. Poikkeus hän onkin.
_Miili_ (varmasti). Mutia nyt sinulla ei ainakaan enää ole mitään syytä
koettaa työntää häntä pois.
_Heleena_ (naurahtaa kevyesti). Luuleeko täti, että Martti tahtoisi
naida minun suruvuoteni päätyttyä?
_Miili_. Olisiko se sitten niin mahdotonta?
_Heleena_ (muuttuu samassa vakavaksi). Mahdotontako? — — Luulen
kuitenkin, että Martti ennen kaikkea tahtoo vetää minut omaan pieneen
herännäisjoukkoonsa.
_Miili_. Niin kai — sinne kai — ainakin ensin. Ja hyviä ja kunnon
ihmisiä he siellä ovat, sen tiedän. Olen kerran ollut heidän
lauantai-illanvietossaan rukoushuoneella. — Tietysti Martti tahtoisi,
että sinä koko sydämelläsi liittyisit hänen herännäisiinsä. Sehän on
selvä.
_Heleena_ (vastenmielisyyttä osoittaen). Onko totta, että he ryömivät
tuolien alitse — kuvaannollisesti taivaan ahdasta tietä kulkeakseen —
Marttikin?
_Miili_. Se on pahojen kielten ja törkeiden pilkkaajien lavertelua.
Ei siellä tuolien alitse ryömitä. Mutta paljon he ovat polvillaan ja
rukoilevat. Minusta se oli kaunista ja liikuttavaa katsella. Mene
vain sinäkin sinne, jos Martti haluaa. Tee kuten hän tahtoo, Heleena!
Luulen, ettei sinun tarvitse katua sitä, lapseni.
_Heleena_ (vitkaan). Niinkö täti luulee — niinkö todellakin — —
todellakin! (Miettii. Äkkiä.) Mutta en minä ole sellainen kuin
hän tahtoisi —. (Laskee työnsä pois.) Olen juuri sellainen kova,
turhamainen, itserakas, omaisuuteeni ja hyviin oloihini kiintynyt
ihminen, jollaiseksi Martti meitä ylpeitä talonpoikia kuvasi.
_Miili_ (hymähtäen). Ehkä et sinä voisi polvistua Mustan-Luviinan
rinnalla rukoushuoneessa?
_Heleena_. Musta-Luviina! Kuuluuko hänkin Martin seurakuntaan?
_Miili_. Luviina on kääntynyt, herännyt — käy joka lauantai-ilta
rukoushuoneessa. Sen on pastori aikaansaanut.
_Heleena_. Tuo huonomaineinen nainen! — kolmen isättömän lapsen äiti —
laiska, likainen maleksija! Hyi! Vai semmoisia siellä onkin!
_Miili_. Hän ei enää ole sellainen. Hän on Mattilassa työssä ja näyttää
nyt vallan toisenlaisella kuin ennen. Usko vain!
_Heleena_ (nousee). En — en minä voisi —! (Nousee, alkaa kävellä
hitaasti edestakaisin).
_Miili_. Sen minä arvasin. — — Mutta meidänhän tulee muistaa, kuinka
Kristuskin syntiselle vaimolle — — (Tuuli vinkaisee ja nurkissa vinkuu).
_Heleena_ (seisahtuu. Keskeyttää peloissaan). Kauheata, minkälainen ilma!
(Käy koettamassa kumpaakin ovea, ovatko ne kunnolla kiinni).
_Miili_. Todellakin!
(Uusi vinkaisu ja heti perässä kuuluu kova lätkäys).
_Miili_. Se oli ulko-ovi, jonka tuuli taas repäisi auki. Ei se pysy
kiinni ilman lukitsemisia. Kyllä meidän täytyy vääntää se lukkoon ja
panna vielä puomikin päälle. Minä menen. (Nousee).
_Heleena_. Mutta jos Martti sittenkin tulee! Hän on todellakin
semmoinen ihmeellinen —! Kyllä hän voi tulla!
_Miili_. Sytytämme keittiössä vaikkapa parikin lamppua, niin että
sieltä näkyy pihamaalle oikein voimakas valo. Osaa pastori sisälle
senkin kautta. — Eikä hän sitäpaitsi nyt enää tulekaan. Siitä olen
aivan varma. Mitähän kellokin jo lienee? (Menee ja raoittaa vasenta
ovea. Seinäkello kuuluu lyövän seitsemän. Hän seisoo ovella niin kauan
kuin kello lyö, sulkien sen sitten.) Seitsemän.
_Heleena_ (toistaa hiljaa). Niin, seitsemän.
_Miili_. Ja yhtä vähän siellä jumalan ilmassa on Valentikaan tänne päin
tulossa. Kyllä me saamme viettää tämän yön hyvässä rauhassa. Odota
hetkinen, minä tulen heti! (Aikoo mennä perälle).
_Heleena_ (kuin hätääntyen, pälyilee ympärilleen). Ei, ei, älä mene —
en minä täällä yksin —!
_Miili_ (naurahtaen). No mutta, lapsi kulta —!
_Heleena_. Älä mene, täti! Varrotaan siksi kunnes Liisu tulee tänne.
Kyllä hän pian tulee. Miinakin jo varmaan on lopettanut askareensa.
_Miili_.Sinä nyt olet oikein hupsu — täytyy minun sanoa!
_Heleena_. Sano vain, mutta istutaan nyt vielä vähän aikaa!
_Miili_ (istahtaa vastenmielisesti ottaen jälleen käsityönsä). Mutta
jos hakkaa säpäleiksi koko oven!
_Heleena_ (istuen tällä kertaa hänen viereensä). Eihän nyt taas kuulu
puuskiakaan!
_Miili_ (alkaen jälleen ahkerasti tehdä käsityötään).
(Hetken, hiljaisuus. Ei kuulu mitään).
_Heleena_. Lukisinko jotakin?
_Miili_. Miten vain tahdot. Ainahan minä mielelläni kuuntelen.
_Heleena_. Tai ei — ei minua sentään haluta. En jaksa. (Nousee taas.)
Oi voi, kuinka minun on kamala olla! (Kävelee edestakaisin, pysähtyy
akkunan luo ja vääntelee käsiään.) Oi voi voi tätä elämää! (Hiljaisuus.
Melkein kärtyisästi.) Täti, miksi et virka mitään?
_Miili_. Mitä minun pitäisi virkkaa, hyvä lapsi? Minä nyt lopetan
tämän reunuksen, koska et anna minulle lupaa mennä toimittamaan
hyödyllisempää.