tätä. — — No niin, kyllä minä täältä pääsen tieheni — Heleenan ei
suinkaan tarvitse luulla, että minä tuppaudun! — Jaha — todellakin minä
näytän käsittäneen kaikki vallan päin honkia! — Mutta ei se minun syyni
ole, että minä nyt tässä seison. Maurin monista pyynnöistä minä jätin
hyvän paikkani Urmonsaaren sahalla. Hemmetti, että jätinkin, sillä
en sitä nyt enää saa takaisin — toinen mies siellä jo on tilallani.
Piruko minut panikin kuuntelemaan Maurin suunnitelmia? Ei sen puolesta,
etteivätkö tukkikaupat olisi vedelleet! Niistä olisi rikastuttu —
varmasti rikastutin! Mutta nyt — Hm — näyttää sillä kuin taisivat
huveta tämän pojan rahat toistamiseen! — Ensi kerralla hummasin itse
koko perintöosuuteni, ja nyt, kun vuosien varrella taas jotain olen
saanut säästöön, nyt häviän toisella tavalla joka pennin — —! Hm!
Suosta noussut, vetelään vajonnut! Ei tästä näytä pystyyn pääsevän
niin eikä näin — ei jumaliste! (Nauraa pirullisesti.) Kaunista onnea,
Heleena, — eikö totta — kadehdittavaa —! Ha, ha, ha!
_Heleena_ (joka on kuunnellut hyvin kiintyneesti). Ei Mauri-vainaja
puhunut niistä asioista minulle koskaan mitään — ei sanaakaan — ja se
tuntuu niin omituiselta — hän kun muutoin kertoi minulle kaikki pikku
asiatkin.
_Valenti_. Eikö —- en minä tiedä — ja mitäpä naiset niistä semmoisista
kuin tukki-afääreistä.—! Vaikka parempi olisi, jos hän olisi kertonut,
niin ei nyt tarvitsisi minun sen jälkeen kuin kävi näin —! Mutta,
suoraan sanoen, luulin minä sinun sentään sen verran miehesi kuoleman
jälkeen välittävän hänen asioistaan — monistakin syistä — että
alistuisit rauhallisesti keskustelemaan — neuvottelemaan — nyt kun
jo olet voimissasi! Sitä minä vain olen odottanut — en ole tahtonut
rasittaa —. Ja sitä vartenhan minä nytkin —. Muutoin — en minä tästä
häviöstä suuria välittäisi, jos minulla vielä jotain varoja olisi —
mutta —
_Heleena_ (epäröivästi). Mitä sinä sanot — että häviät — häviät — mitä
häviät —?
_Valenti_. Minä en yleensä aivan turhan tautta viitsi vaivautua.
Rupeisin niine hyvineni johonkin hommaan. Mutta — jos et sitä tiedä,
niin — minä panin kiinni kaikkeni — kaikki rahani, mitä minulla oli,
Maurin kanssa aloitettuihin yhteisiin afääreihin — ja — hm — hemmetti
vieköön — siellä ne rahat nyt ovat!
_Heleena_ (lisääntyvällä ihmetyksellä). Sinun rahasi — missä — missä ne
ovat?
_Valenti_. Hm — sano se! Missä lienevät! Eivät ainakaan minun
taskussani.
_Heleena_ (ilmeisellä pelolla) Ole hyvä ja puhu vähän selvemmin! —
Miksi ei Mauri — Herra Jumala —!
_Valenti_. Ei siinä suuria selittämisiä! — Jos Mauri olisi
ensimmäisissä kaupoissaan jotain voittanut, olisi hän siitä ilosta
varmaan sinullekin ilmoittanut — ehkä hän toivoi saavansa joskus
yllättää sinut oikein suurellisesti! Mutta hänen hommansa eivät oikein
lyöneet leiville alussa.
_Heleena_ (jännittyneenä). No, no — entä sitten?
_Valenti_. Ei mitään erityistä. Mitäpä siinä! Kun ei onnistunut, niin
ei onnistunut! Jos ei pahemmin hävinnytkään!
_Heleena_ (huoahtaa helpoituksesta). Jumalan kiitos!
_Valenti_. Niin, kiittele sinä! Mutta minulla sen sijaan ei ole
mitään kiittämistä niistä osakepapereista, jotka Mauri kiireessä
työnsi käteeni, kun Jämijärvelle tässä talvella tarvittiin käteistä
runsaanpuoleisesti. Niillä asioilla me juuri kaupungissa kävimme, kun
sitten palatessa se onnettomuus tapahtui.
_Heleena_ (surullisena, hiljaa). En minä tiennyt niistä mitään —.
_Valenti_. Ja kun nyt sinun pyynnöstäsi kävin kaupungissa
ostamassa arkkua, pistäysin pankissa kysymässä niiden osakkeiden arvoa.
Herrat sanoivat että — niillä ei ole arvoa ensinkään — ei enempää kuin
sen paperin hinta, josta ne on tehty. — — Semmoisiksi siis olivat
muuttuneet minun rahani! Vaikka olikin tullut monta kertaa hiki niitä
kootessa, siellä valtameren toisella puolella. (Ivallisesti.) Ennen
täältä lähtöäni pyydän kuitenkin kiittäen ja kunnioittaen ojentaa ne
paperit takaisin Maurin leskelle. Tuolla ne ovat kirstussani pikku
rakennuksessa.
_Heleena_ (ylpeyden noustessa). Olet siis tahtonut tulla minulle
sanomaan, että olet Maurin tähden hävinnyt?
_Valenti_. Olen tahtonut ainoastaan vainajan veljenä ja läheisenä
kumppanina neuvotella asioista hänen leskensä kanssa.
_Heleena_. Ja vaadit kai, että minun on ne korvattava sinulle?
_Valenti_. En ole sellaisesta maininnut sanaakaan.
_Heleena_ (kylmästi). Paljonko niitä oli?
_Valenti_. Minulla oli kaksikymmentätuhatta ja sen summan annoin
Maurille erään metsän ostoa varten. Mauri möi pian jälkeenpäin saman
metsän — voittamatta penniäkään. Häntä petettiin.
_Heleena_ (vaipuu istumaan masennuksen lyömänä, sammaltaa).
Kaksikymmentätuhatta —!
_Valenti_. Mistä Mauri olisi sellaisen summan muuallakaan ottanut, kun
hän ei kerran tahtonut niistä kaupoistaan vaimolleenkaan puhua?
_Heleena_ (kuten äsken). Kaksikymmentätuhatta —!
_Valenti_. Niin että — mahtanet jo vähin ymmärtää, miksi tahdoin
kanssasi hieman puhella — ja neuvotella. (Ilkeästi.) Tuota — saanko
vielä olla talossa yötä — hm — huomiseen?
_Heleena_ (painaa päänsä käsiensä varaan). Mauri — Mauri —!
_Valenti_ (lyhyen äänettömyyden jälkeen, menossa). Ei tästä nyt sitten
taida syntyä — tämän parempaa —!
_Heleena_ (kohottautuu). Valenti, suo minulle anteeksi — en tahdo
epäillä sanojasi — mutta — joiko Mauri todellakin — oliko hän joskus
oikein juovuksissa — minun tietämättäni? Sellaisestahan sinä mainitsit
silloin hautajaispäivänä.
_Valenti_. Kuka on sanonut hänen juopotelleen — kaukana siitä!
Juopotteleminen on vallan toista. Se on sellaista, mitä minä tein ennen
vanhaan. Minä join perintöni ja kaikki ja lähdin siinä huumeessa
tieheni — koko maasta. Sain alkaa elämäni vallan uudestaan. Mauri
sitävastoin saattoi vain joskus kaupunginmatkallaan ottaa niin paljon,
että tuli hiukan iloiselle mielelle.
_Heleena_. Kauppojen epäonnistumiseen ja — ja velkaantumiseen ei siis
se ollut syynä?
_Valenti_ (nauraa). Ei, Heleena, kaukana siitä. Ei niitä rahoja juotu
ole. Mutta kerrankos sitä vähän Hävitään — ainakin aluksi. Jos Mauri
olisi elänyt, ei mokoma kaksikymmentätuhatta olisi merkinnyt mitään.
Seuraavassa kaupassa olisimme ehkä onnistuneet kaksinkertaisesti. Se
olisi jäänyt vain hyväksi opiksi. Jos Mauri olisi silloinkin tehnyt
niinkuin minä neuvoin, pitänyt metsää vielä vähän aikaa, eikä uskonut
ensimmäisen välittäjän loruja hintojen alentumisesta, olisi tästäkin
tappiosta säästytty. Sen tiedän hyvin.
_Heleena_ (raskaasti). Mutta nyt se merkitsee sitä enemmän.
_Valenti_. Minulle se raha Iällä hetkellä kyllä oli ainoani. Ja
veljesten kesken ei siitä summasta kummempia papereita tehty. Luulen
Maurin täysin uskoneen niiden osakkeiden arvoon, mitkä hän minulle
siirsi väliaikaiseksi pantiksi.
_Heleena_ (verkkaan). Ehkä minulla on pankissa — juuri se
Kak»ikymmenlätuhalta — — Mistäpä minulla suuria käteisiä — kun ostimme
Korkeelan — se on velaton.
_Valenti_ (tarkastaa Heleenaa kiintyneesti). Niin — mistäpä niitä — ja
hyvä niin —!
(Lyhyt äänettömyys).
_Heleena_. Vaaditko sinä nyt sitten — sen minulta?
_Valenti_. Minä en ole vaatinut mitään — en yhtään mitään. Olen
vain pyytänyt saada puhella kanssasi. — Olenko mielestäsi tehnyt
väärin siinä, että olen lausunut sinulle totuuden? Pidin sen
velvollisuutenani, sillä ei liene sinun luonteesi mukaisia vastaanottaa
— salaista hyväntekeväisyyttä.
_Heleena_ (hypähtää pystyyn, kuohahtaa). Hyvänte — —! Oh, ei ikinä, ei
ikinä, ei ikinä —! Minä en tarvitse armolahjoja — keltään!
_Valenti_ (tyytyväisenä, verkkaan). No niin — siksi olenkin selvittänyt.
_Heleena_ (vaivalloisesti). Kiitän sinua —.
_Valenti_ (äkkiä, astuen lähemmäs häntä). Kuule Heleena, sinulla ei ole
vähintäkään syytä masentua! Sinullahan on elämä edessäsi! Ihmisen on
otettava vastaan tuleva aika, näyttäköön se miltä tahansa. Eikä mikään
estä sinua asettamasta oloasi yhtä mukavaksi ja miellyttäväksi kuin se
oli ennenkin. (Aivan Heleenan vieressä.) — Olen Maurin veli ja siis
kaikkein läheisin hänelle, joka sinulle oli niin rakas. Mikään ei voi
sinulle korvata häntä, sen tiedän — mutta siitä huolimalta tulee sinun
muodostaa uusi elämäsi mahdollisimman siedettäväksi. Olisit typerä, jos
koko lopun ikäsi kulkisit kuin halvaantunut rampa, kykenemättä muuhun
kuin suremaan ja mennyttä muistelemaan. Nuorihan sinä vielä olet,
Heleena! (Heleena luo häneen pitkän ja kysyvän katseen, väistyen sitten
vähän kauemmas.) Luulet ehkä minua vielä samanlaiseksi kuin ennen? Ei,
siinä erehdyt. Olen aikoja sitten elänyt loppuun hurjuudenaikani ja nyt
olen vakaantunut mies. — Kuule, Heleena, luota minuun! Sinun parastasi
minä katson!
_Heleena_ (matalalla äänellä). Mitä sinä oikein tarkoitat.
_Valenti_. Tottakai sinä käsität! Tarkoitan, että jos minä rupean
hoitamaan Korkeelan, pysyy sinun olosi jatkuvasti samanlaisena kuin
tähänkin saakka. Sinun ei tarvitse sälyyttää harteillasi mitään
sellaista uutta huolien taakkaa, joka sinulle on vallan vierasta.
_Heleena_ (huudahtaa heikosti). Sinä hoitaisit Korkeelan —!
_Valenti_. Pehloorihan sinun täytyy palkata joka tapauksessa! Vieraanko
tänne laskisit seulomaan asioita? Niin juuri — seulomaan, sillä
ymmärrät kai, että Mauri-vainajan asioissa on järjestämistä. Keskenhän
häneltä jäi monta kauppaakin. Ne on järjestettävä kunnolleen, ettei
sinulle koituisi odottamattomia yllätyksiä — häviötä — käsitätkö? Sinun
eteesi voidaan lyödä koska tahansa minkälaisia papereita ja sitoumuksia
tahansa! Ymmärrätkö sinä niistä hölynpölyä? Tai uskaltaisitko luovuttaa
ne jonkun vieraan asiamiehen haltuun, joka ehkä kynisi sinut lyhyessä
ajassa puti puhtaaksi? Sellaisia ne ovat. Et sinä tunne niitti asioita.
_Heleena_ (kuten äsken). Sinä siis — tarjoudut minulle — pehtooriksi —?
_Valenti_. Otan hoitaakseni Korkeelan isännyyden ja saatan
Mauri-vainajan asiat loppuun, sinun tarvitsematta nähdä niistä kaikista
vähääkään murhetta. Teen sinulle selvät tilit määräaikoina, ja palkasta
me kyllä sovimme. Paljon kalliimmaksi kävisi sinulle ajan oloon vieraan
kustantaminen. Saat sen uskoa! Ole nyt järkevä, Heleena! Älä jätä
kuuntelematta Mauri-vainajan sukulaisien neuvoja. Älä luule, että he
vain ilkeydestä tahtovat sinua ohjata. He ovat järkeviä maalaisihmisiä,
jotka ovat monta kertaa ennen nähneet samanlaisia tapauksia ja
tietävät, miten nuoren lesken on meneteltävä tehdäkseen niinkuin
itselleen on parasta.
_Heleena_ (tuijottaen jäykästi suoraan eteensä. Värittömästi). Parasta
— parasta —!
_Valenti_ (aivan Heleenan vieressä, alentaen ääntään). Minun
kaksikymmentätuhattani saavat jäädä seisomaan. Ei sinun tarvitse ottaa
rahojasi pankista minulle maksaaksesi. Kieppaamme ne rahat muutoin
jollain sopivalla kaupalla jostakin Korkeelan nurkasta. Minä kyllä
osaan järjestää. Lisääkin kartutan sinulle. Sinun ei tarvitse panna
tikkua ristiin. Eikö sinulle jo ala selvitä?
(Hyvin lyhyt äänettömyys).
_Heleena_ (sisäistä kiihtymystään hilliten). Onko sinulla vielä muuta
sanomisia?
_Valenti_. Päättäisimme nyt — sopisimme kerrankin kunnolleen —!
_Heleena_ (kylmästi). Minä olen päättänyt — minä otan kaiken vastaan —
yksinäni. En tarvitse avuksi — vierasta enkä sukulaista. Ole hyvä ja
sano se heille — Sipilällekin!
_Valenti_ (vähän hämmästyen). Sinä siis —?
_Heleena_. Jään Korkeelaan omin neuvoineni — sekä emännäksi että
isännäksi.
_Valenti_. Niin ollen siis hylkäät minun tarjoukseni — etkä välitä
miesvainajasi omaisienkaan toivomuksesta?
_Heleena_. Toivon vain, että minut jätetään rauhaan. Kyllä minä tulen
toimeen. (Ylpeästi.) — Ei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa, minun
tähteni. Kiitän hyvästä tarkoituksesta — sinuakin.
_Valenti_ (huudahtaa). Heleena —!
_Heleena_. Aivan oikein — se Maurin velka sinulle! Minä lunastan
sinulla pois ne paperit. Minä maksan sen summan. Käyn ensi viikolla
kaupungissa pankissa.
_Valenti_ (purren hampaitaan). Vai niin.
_Heleena_. Eikö ole hyvä niin — ja selvä?
_Valenti_. Miks'ei — onhan se —!
_Heleena_. No min. (Kääntyy lähteäkseen huoneesta).
_Valenti_. Nyt kai siis on sillä tavalla, että minä saan lähteä
Korkeelasta?
_Heleena_ (ovella). Sinulle ei tuottane vaikeuksia saada itsellesi
jotakin sopivaa ja edullisia tointa, kun sinulla kerran on niin paljon
rahojakin. Siitä minä en tiennytkään.
_Valenti_. Hm — olen kyllä arvannut, että pidit minua
keppikerjäläisenä, joka olin tunkeutunut miesvainajasi armoille.
_Heleena_. En ole niin sanonut. Minä vain en todellakaan tiennyt sinua
niin rikkaaksi. — Kaksikymmentätuhatta on paljon. — — Miili-täti
odottaa minua. (Aikoo lähteä).
_Valenti_ (kiukkuansa pidätellen). Heleena Korkeela! Kuusi vuotta
sitten, niihin aikoihin, jolloin minä join ja renttuilin, minä
kerran humalapäissäni tulin niinkuin kosineeksi sinua Vihantolassa
kinkeritansseissa. — Taisin tuppautua sinua hieman lähelle — ja henkeni
löyhkäsi viinalta. Sinä huusit minulle: häpeä, haiseva koira! Muistatko
sitä? Niin sinä sanoit. Ja juoksit sitten saliin kertomaan siitä muille
vieraille. Minua pilkattiin, niin että minun täytyi lähteä kemuista
pois kesken.
_Heleena_ (vastahakoisesti). En — en minä — muista —.
_Valenti_. Ehkäpä sentään —! (Heleena liikahtaa. ) Ei, ei, älä mene!
Silmänräpäys vielä! Kohtahan minäkin täältä lähden. Kuulo, Heleena,
en minä ole koskaan pitänyt sinusta sen enempää kuin muistakaan
koreahameisista tytöistä, vaikka — jumaliste — muuten satuit tielleni.
Mutta helvetin pahasti sinä minulle silloin sanoit — ja Maurin
hautajaisaamuna sinä paiskasit toistamiseen saman saatanallisen
haukkumasanan vasten silmiäni. — Kovin korskeana sinä olet pysynyt,
piru vieköön! Ei Mauri saanut tehdyksi sinusta ihmistä. Jaa'a, kai
sinä nyt olet hyvin iloinen, kun olet saanut osoittaa minulle, etten
edes kelpaa sinulle — rengiksi. Ha, ha, ha! (Tarttuu lähellä olevaan
tuoliin). — Mutta mitä, jos nyt sattuisikin olemaan niin, ettei tämä
tällainen kohtelu vetelekään? Jospa minulla sattuukin olemaan vielä
jotakin muutakin sanottavaa? Jospa onkin! Mutta täst'edes saa Sipilä
puhua puolestani. Tästä hetkestä alkaen lakkaa entinen Iso-Korkeelan
Valenti sinua kumartelemasta. Muista se, Heleena! Ja nyt minä lahden.
(Paiskaa tuolin sivuun.) Vielä tavataan — perkele vieköön! (Menee
perälle).
_Heleena_ (kirkaisee). Miili — Miili-täti —!
_Miili_ (tulee vasemmalta). Mitä nyt? — Mitä paiskelemista se oli?
_Heleena_ (kiertää käsivartensa Miilin kaulaan). Sinä et saa jättää
minua, täti, — et saa jättää — hänen kanssaan — rakas täti —! (Itkee).
_Miili_. Valentiko täällä oli? Minä arvaan sen. Ja teille syntyi taas
sananvaihtoa. Oi, niinkö lyhyttä se tyyntymys olikin! Ei, kyllä minä
nyt huomaan, että hänen on kiireesti lähdettävä täältä. Te ette sovi
olemaan saman katon alla. Ei hänestä ole tänne.
_Heleena_. Miili-täti, minusta tuntuu kuin hän — kaikesta huolimalla —
jäisi.
_Miili_. Se on mahdotonta. Eihän hän väkisin, vastoin sinun tahtoasi —
_Heleena_. Oi, emme me tiedä — emme tiedä — mitä hän tahtoo — ja tekee
—!
_Martti Heljo_ (astuu sisään peräovesta Liisun taluttamana,
päällysnuttu yllä ja lakki kädessä).
_Liisu_ (tavattoman riemukkaana). Emäntä — Miili — pastori tuli —
pastori tuli —! (Toistelee edelleen toisten puhuessakin yhtämittaa
puoliääneen: »Pastori tuli, pastori tuli —»).
_Martti Heljo_. Hyvää iltaa, Heleena! Hyvää iltaa, Miili-neiti! Palaan
sairaan luota Paloistenkylästä ja päätin poiketa katsomaan ohiajaessani.
_Miili_. Sydämellisesti tervetullut, pastori! Teitte oikein, oikein
hyvin, kun tulitte. Täällä meillä onkin taas jokunen hyvä ja
rauhoittava sana tarpeen.
_Heleena_ (kuivattuaan salaa silmiään, hiljaa). Tervetuloa, Martti! Ole
hyvä ja riisu päällysnuttusi!
_Martti Heljo_. Tuntui kuin jokin olisi aivan vastustamattomasti saanut
minua pistäytymään tänne sisään. Kuinka täällä jaksetaan? Onko Heleena
jo voimissaan? (Miili on auttanut päällysnutun Heljon yltä ja ripustaa
sen naulaan.) Ei, ei, viemme sen eteiseen, Miili-neiti!
_Miili_. Siellä on liian kylmä. Annetaan vain olla täällä! Omatkin
päällystamineemme pidämme sisällä näin talvella. (Ripustaa palttoon
naulaan) — Uusi elämä ei vielä ole asettunut tasaiselle uralleen.
Heleenalla on niin paljon järjestelemistä — taistelemista — ja
voittamista — ennenkuin hän saa nämä pikku olot vakiintumaan. Tämä
elämänmuutos oli hänelle liian äkillinen. Siksi minäkin vielä olen
täällä.
_Heleena_ (Heljolle). Istu, ole hyvä!
_Liisu_ (hiljaa Heleenalle). Saako Liisukin olla täällä pastorin luona?
_Heleena_ (Liisulle). Saa, tietysti Liisu saa. Istu vaan täällä meidän
kanssamme!
_Martti Heljo_ (istuu. Varovasti). Ehkä ei Heleenalla enää olekaan
täällä muita sukulaisia kuin Miili-neiti —?
_Heleena_ (matalasti). Onhan — Valentikin —.
_Martti Heljo_ (katsoo Heleenaan pitkään). Niinkö — vai niin —.
_Liisu_ (ehättää ja yhteen hengenvetoon). Mutta Valenti-herra ei saa
lähettää Liisua vaivaistaloon — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää
Liisua yhtään mihinkään — Liisu on nyt emännän iki-oma — ja Liisu saa
olla aina Korkeelassa — kun Korkeelan oikea isäntä kerran on niin
sanonut — ja Liisu kuuli äsken — ja näki Herran Jeesuksen kirkkaudessa
— ja Jeesus oli ihan pastorin näköinen — ja Liisu heräsi taas ja
oli terve — ja lakaisi tuvan lattian niinkuin emäntä oli käskenyt —
— (Hengästyy. Lähestyy pastoria.) Pastori, eihän Valenti-herra ole
Liisun lähimmäinen? — Eihän se ole synti, kun Liisu ei voi rakastaa
Valenti-herraa niinkuin muita lähimmäisiä — pastori, onko se synti —?
_Miili_ (joka on jäänyt seisomaan, puoli-ääneen). Valenti lienee joskus
ollut tyly lapsiraukalle.
_Martti Heljo_ (vakaasti). Jos joku on meille paha, niin meidän
tulee vaieta ja rukoilla hänen puolestaan, pikku Liisu. Rukous on
rakkaudentyötä ja silloin täytämme Herran käskyn.
_Liisu_ (nöyrästi). Kyllä Liisu sitten rukoilee — Valenti-herrankin
puolesta.
_Martti Heljo_. Muuten on asianani myöskin hyvin paljon kiittää
Heleenaa hänen lahjastansa pienelle rukoushuoneyhdistyksellemme. Olemme
niin nyt saaneet koko ensi talviset puut. Se oli kaunis teko, Heleena!
_Heleena_. Ei se kannata kiitosta — varsinkaan sen takia, että minun
täytyy pyytää sinulta anteeksi sitä, etten ehkä voi toimittaa niitä
perille lupaamanani aikana — sillä — oh, minua hävettää — Valenti
oli ne halot — minun tietämättäni — myynyt Palttalalle — (Nopeasti.)
— Mutta Mauri-vainajalta jäi takamaalle toistakymmentä syltä — minä
vedätän ne sieltä — — minä — annan ne kaikki —!
_Martti Heljo_. Se on jo vallan liikaa jalomielisyyttä, hyvä Heleena!
Se sellainen määrähän on jo kokonainen omaisuus!
_Heleena_. Oh, Korkeelan halkometsät ovat hyvät —! — Jumalan kiitos,
en joudu hätään, vaikka ei minulla enää olekaan penniäkään rahaa!
(Naurahtaa katkerasti).
_Miili_ (ihmeissään). Mitä sinä nyt —?
_Heleena_ (hermostuneena). Hm — ne Mauri-vainajan tukkiafäärit
— metsänostot — ja myynnit — joista minulla ei ollut paljonkaan
aavistusta — eikä ole niistä oikeata selvyyttä vieläkään — ne — no
niin — Mauri jäi Valentille velkaa kaksikymmentätuhatta — mitä lienee
pantannut mitättömiä osakkeita —! Minä lunastan ne ylihuomenna — käyn
kaupungissa pankissa — ja sitten — (Huokaisee.) Jospa hän sitten
menisi! (Puoliääneen.) — Tulkoonpa perästäpäin — mitä muuta tahansa. —!
_Miili_ (istuu, kädet pudoten hermottomina helmalle). Ei mutta — nyt
minä en todellakaan osaa enää ajatella enkä puhua!
_Martti Heljo_. Kaksikymmentätuhatta!
_Miili_. Sitäkö hän oli täällä sanomassa?
_Heleena_. Sitä — sitäkin —! (Nousee.) Mutta hän ei lähde sittenkään,
sen huomasin hänestä selvästi. Hän lähti täältä äsken kiroillen ja
uhkaillen. Ja hän palaa — hän tahtoo jäädä Korkeelaan! — Miili-täti ja
Martti, sanokaa, mitä minun on tehtävä! — Oi, oli hyvä, että tulit,
Martti! Minä tarvitsen nyt neuvoja — neuvoja —! (Kävelee edestakaisin).
_Miili_. Tahtoo jäädä — Herran nimessä mitä varten — mitä varten?
_Martti Heljo_. Heleena, sydämeni käskee minua tekemään kaikkeni
sinun hyväksesi. Ja — niin, miksi en sitä tunnustaisi — tuntisin
itseni niin ihmeellisen onnelliseksi, jos voisin jotain tehdä. — Ehkä
me vastaisuudessa — ehkä voimme lähestyä toisiamme — onhan meillä
takanamme lapsuusajan ystävyys! — Vai — olisiko sinulla jotain sitä
vastaan, Heleena?
_Heleena_ (vähän hämmentyen). Minullako — ei — kuinka minulla olisi —
--!
_Miili_ (peittämättä hänelle mieluista ajatusta). Varmasti Heleena
mielellään — hyvin mielellään — ja kiitollisena — kuuntelee pastoria —
ja koettaa tehdä kaikessa niinkuin pastori katsoo parhaaksi. — Niin,
ja tottahan on, että teillä on välillänne jo varhainen ystävyys.
Muistanhan minäkin ne entiset ajat.
_Heleena_. Jos minä sen tietäisinkin — jos tietäisin varmasti, mitä
hänellä on mielessään — nyt vielä —! Oi, mitä minä sanoin sinulle,
täti! Kuvittelenko minä turhia?
_Martti Heljo_. Herra antaa joskus hylkiöiden temmeltää niin, että
tomu ja tuhka peittää ilman, eikä taivaan kirkkautta näy, ja silloin
vähäuskoisten heikkous auttaa vääryyttä pääsemään valtaan. Mutta
sanottu on, ettei Herra särjettyä sydäntä muserra eikä suitsuavaa
kynttilänsydäntä sammuta, ennenkuin Hän saattaa oikeuden voittoon.
_Miili_ (huoahtaa). Niin, niin —, (Heleenalle.) — Vai niinkö, Heleena,
— niinkö sittenkin —!
_Martti Heljo_. Sinulta kysytään nyt uskoa ja luottamusta, Heleena.
Mutta onkohan niin, että juuri niitä sinulta puuttuu?
_Heleena_ (puristaa molemmin käsin päätään). Voih —!
_Martti Heljo_ (lämmeten). Ennen kaikkea antaisin sellaista apua,
jolla olisi todellista arvoa. Tahtoisin, että Heleena käsittäisi,
miksi maallisten tapahtumain sarja on niin raskaana kasaantunut hänen
kannettavakseen. (Nousee, intoutuu.) Heleena, Jumala on johtanut minun
askeleeni tänne Korkeelaan vahvistamaan sitä kutsua, jonka Häneltä
olet saanut. Älä sulje sydäntäsi ja rupea vain sokeasti taistelemaan
rahojesi ja omaisuutesi puolesta! Kyllä sinulle jätetään se, mikä
tarpeellisia on, eikä mikään katala aie toteudu, jos ajoissa käännymme
oikean auttajan puoleen.
_Heleena_ (puoleksi itsekseen). Niinkö — niinköhän —!
_Martti Heljo_. Rakas ystäväni, sinä kuulut niihin rikkaisiin ja
ylpeisiin talonpoikaisiin, jotka ulkokultaisina tapoja noudattaen
ovat polvesta polveen tuudittaneet itsensä omahyväisyyden ja
tekovanhurskauden valhetilaan. Se sellainen on itsepetosta ja
kylläisyyden turruttamaa mielentyyneyttä. Mutta todellisuudessa
on heidän jumalansa heidän maansa ja mantunsa, heidän rahansa ja
omaisuutensa. Ennen saisi maa palaa, ennenkuin he niistä luopuisivat.
_Heleena_ (kavahtaa, näyttää kuin hän tulistuisi, mutta hillitsee
itsensä. Vähän vaikeasti). Sinähän vain — tuomitset —!
_Martti Heljo_ (kiihtyen). Ja siksi onkin niin suuria pahennusta
herättänyt se, että on ennusteltu helvetin peräseinän olevan täynnänsä
niitä pappeja, jotka ajasta aikaan ovat tätä ahnehtivaa, torailevaa
ja kadehtivaa kansaa itsepetoksessa auttaneet ja heidän hautojensa
partailla heille autuutta luvanneet. Raharovastit ja kymmenystensä
kartuttajat ovat olleet liian heikkoja huutamaan valveille uneliasta
rahvasta sen horrostilasta.
_Heleena_ (hienolla pilkalla matalalla äänellä, pakoitetusti).
Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi noin vain — ilman muuta — melkein
sysätä kaikki mitä minulla on sellaisiin käsiin, jotka ovat ties kuinka
tahraiset? Synnintekijän ja vääryydenharjoittajan palkitsemisellako
sinä tarjoat minulle sielun autuuden? Se tuntuu vaikealta ymmärtää.
_Martti Heljo_. Heleena hyvä, älä paaduta itseäsi — älä väisty ja
lyöttäydy niiden joukkoon, jotka korvillaan työläästi kuulevat ja
silmänsä ummistavat, jotta he eivät ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi
ja Herra heitä parantaisi!
_Heleena_ (hiljaa). Kääntyisi? Olenko minä niin huonolla tiellä? En ole
sitä tiennyt. Ollaanko niin paljon parempia minun ympärilläni?