kuulu myrskyäkään. Ja läiskyköön! Menköön säpäleiksi! (Polkea jalkaa.
Melkein itkunsekaisesti.) Säpäleiksi! Säpäleiksi — Sittenhän pääsevät
paremmin sisään ne pirut ja pahat henget, jotka ovat piirittäneet
Korkeelan ja tungeksivat sisään minua kiusaamaan. (Heittäytyy
sohvalle.) Kunpa Martti nyt olisi täällä kerrankin, sanoisin hänelle
jotakin siitä Jumalasta, jolle kelpaavat kaikenlaiset Mustat-Luviinat —
varkaat ja haureudentekijät — mutta — —
_Miili_. Leeni — Leeni!
_Heleena_. Sanoisin — sanoisin varmasti!
_Miili_. Juuri äsken tunnustit olevasi kova, turhamainen, itserakas ja
omaisuuteesi kiintynyt ihminen. Lisäksi vielä uhmaatkin!
_Heleena_ (huudahtaa katuvana). Oi niin, niin, — sellainen minä olenkin
— raukka — raukka! En minä tiedä, mikä oikeastaan olen. — Mutta ainakin
onneton — onneton —! (Puristaa molemmin käsin päätään.) Täti, päässäni
humisee niin kummallisesti — humisee, aivan kuin se olisi ontto. — Oh,
nämä aavistamattomat murheet — ja nyt tämä kauhea pelko ja jännitys!
Mitä mahtaa lopuksi tapahtuakaan? Mihin tämä kaikki päättyy? — Valenti
— niin hävytön, hävytön! — Täti, tulenkohan minä hulluksi?
_Miili_. Ole hupsimatta- Leeni! Kuinka monta kertaa minun jo onkaan
täytynyt pyytää sinua rauhoittumaan! — Eihän nyt ole mitään hätää —
vaikka ei pastori tulisikaan. Eikä hän nyt enää tulekaan, se on varma.
Eikä Valentikaan. Voimme vallan hyvin lakata odottamasta kumpaakin.
Syömme vähän jotakin, lukitsemme ovet huolellisesti, ettei myrsky pääse
repimään niitä auki ja menemme sitten rauhassa levolle. Huomenna on
uusi päivä, ja sinä saat tietää, että kaikki pelkosi Valentin suhteen
on turhaa. Luulenpa melkein hänen jääneen Sipilään. Ei hän sinun
elämääsi enää tästälähin häiritse. Kiittää kun pääsee kuulemasta sinun
julmia syytöksiäsi. Sairaalloisessa hillittömyydessäsi sinäkin jo olet
mennyt liian pitkälle,-Leeni hyvä. Nyt on lopetettava molemmin puolin.
_Heleena_ (kylmästi). Luuletko sinä, täti, että minä saavuttaisin
rauhan niin kauan kuin Maurin murhaaja käyskentelee vapaana? (Nousee,
kiivaasti.) Rikollinen on saatava rangaistukseen! (Liikehtii
hermostuneesti.) Minä vaadin sitä — minä vaadin sitä!
_Miili_ (vakaasti). Jos sinä puhut hulluksi tulemisesta, niin tuo nyt
ainakin on hullun puhetta. Sen sanon sinulle. Oletko sinä todellakin
niin lapsellinen, että annat jotakin merkitystä mielisairaan tytön
kuvitteluille?
_Heleena_ (tullen aivan Miilin luokse). Etkö sinä sitten usko, että —
että Valenti on tehnyt sen teon?
_Miili_. Kysytkö sitä aivan tosissasi?
_Heleena_. Tiedäthän, ettei minua haluta leikkiä sillä asialla
_Miili_. Sitten sanon, että on parasta kutsua tänne lääkäri — sinua
varten. Et sinä nyt enää ole tolallasi — Hyvänen aika, onhan aivan
mahdotonta, että hän olisi voinut olla niin julma!
_Heleena_. Minkätähden mahdotonta — jos Valenti kerro suunnitteli
anastaa kaikki?
_Miili_. Varkaasta ei tarvitse tehdä murhamiestä, eikä murhamiehestä
varasta — kyllä yhdelle ihmiselle on tarpeeksi syytä yhdessäkin
rikoksessa — kaikkein vähemmän siiloin, kun ei ole muita todisteita
kuin mielisairaan lapsen houreet. Valenti on joskus kohdellut Liisua
töykeästi, ja siksi nyt aina, kun painajainen tulee, saa ahdistaja
tyttöraukan harhanäyissä Valentin kasvot — olkoon unet milloin mitä
kauheata tahansa. Pastorihan kertoi, että Liisu jo ennen tänne tuloaan
joka yö taisteli ilkeiden unien ja rumien näkyjen kanssa. Samalla
tavallahan esiintyy pastori, joka on tytölle ollut niin hyvä, hänelle
kaikenlaisissa näyissä Jeesuksena. Semmoista se siis on. Ei Liisu-paran
unissa sen parempaa perää ole. Jokainen järki-ihminen sen käsittää.
_Heleena_ (hiljaa, sitkeästi). Mutta se oli kuin vahvistusta kaikkeen
siihen mitä itsekin olen alusta pitäen melkein tiedottomasti hautonut
sisimmässäni. — Se voi olla niin — (nopeasti, kääntyen) — ja niin se on
— se on niin — minä uskon sen — — uskon, uskon —!
_Miili_ (päättäväisesti). Jos tahdot, että minä sittenkin täältä
pian lähden, niin voit jatkaa tuollaisia puheitasi. Suurimmillakin
syytöksillä ja epäluuloilla täytyy sentään olla rajansa.
_Heleena_ (onnettomana). No niin, nyt sinäkin suutut minuun — kukaan
ei enää tahdo olla minun puolellani — kaikki hylkäävät minut! (Jää
seisomaan).
_Miili_ (lempeästi). Rakas lapsi! Koeta nyt olla hetkinen levollisesti
paikallasi! Tule tänne!
_Heleena_. (menee ja istuutua hänen viereensä, totellen kuin avuton
olento).
_Miili_ (hyväilee häntä). Olet aina ylpeillyt voimistasi, Leeniseni!
Olet aina ennen ollut valmis syyttämään toisia heikkoudesta. Nytkö sinä
murrut, nyt vasta, kun kovin jo on kestetty. Sillä kestämättömyyttä ja
murtumista se on, jos antaudut kokonaan sairaitten mielikuvien valtaan.
Ymmärrätkö, sinä?
_Heleena_ (itkunsekaisesti). Mutta Mauri ei juonut — ei kukaan ollut
koskaan nähnyt häntä juopuneena! Se sinun ainakin täytyy myöntää, täti!
_Miili_. Hukutaanhan jäihin selvinäkin. Oliko nyt ensimmäinen kerta,
kun Katissalmen virran suussa on tapahtunut onnettomuus? Melkein
jokainen keväthän se on vaatinut uhrinsa.
_Heleena_. Niin on — niin on. — Mutta miksi Valenti sitten valehteli?
_Miili_. Minä puolestani uskon, että sula tapaturma sattui. Mutta
Valenti on niin luisunut huonolle tielle ja hänen kunniantuntonsa niin
mennyttä, että vasta sen jälkeen hänen saastutettu sielunsa alkoi
keksiä keinoja, miten käyttää hyväkseen sinun turvatonta asemaasi.
Jokin syy, jota en vielä käsitä minäkään, aiheutti kai hänet keksimään
valheen Maurin juopottelusta. Ehkä hän vain pelkäsi syyn varjoa.
Sellainen on huonojen ihmisten tapa. Sellainen on minun käsitykseni,
Leeni rakas, ja minusta tuntui kuin pastori Heljokin olisi samaa mieltä.
_Heleena_ (pudistaa päätään, hymyillen). Niin sinä puhut, täti, —
ja Martti myöskin — mutta oi, ette te tiedä — ette tiedä! — Kyy ei
koskaan yhdellä kertaa syökse ulos kaikkea myrkkyä. Se säästää sitä
tarpeellisen määrän uutta, pikaista hyökkäystä varten. (Vääntelee
käsiään.) Hyvä Jumala — anna minulle varmuus — onko Valenti sen tehnyt
— onko hän tehnyt sen!
(Tuulen puuskat kuuluvat jälleen. Kuuluu, kuinka ovi retkuu
saranoillaan, kunnes se taaskin äkkiä läiskähtää kiinni kovalla
tärinällä. Tuulta jatkuu sen jälkeen yhtä mittaa epätasaisin vihurein
näytöksen loppuun saakka).
_Heleena_ (hypähtää oven läiskähtäessä säikähtyneenä seisoalleen). Voi!
_Miili_ (päättäväisesti). Ei, kyllä ininä nyt lopultakin menen
lukitsemaan ovet! (Nousee ja aikoo lähteä).
_Liisu_ (juoksee sisään, kovin hädissään ja hengästyneenä, puhuu
huudahdellen ja katkonaisesti). Ku-kuulkaa e-emäntä — — pa-pastori
— tu-tuli ke-keittiön kautta ja — ja ha-haki — miehiä — miehiä — —
ku-kuuluu — kuuluu hätä-hätähuutoja vi-virralta — a-avunhuutoja — —
pa-pastori — pastori — —
_Miili_ (pelästyneenä). Mitä Jumalan tähden?
_Heleena_ (hätäisesti). Pastoriko tullut? — Avunhuutoja jäältä? — —
Puhutko sinä totta. Liisu, vai uneksitko? (Pudistelee häntä.) Oletko
hereillä? Ja mitä sinä mainitsit pastorista? Missä hän on? Onko jotain
tapahtunut?
_Liisu_ (vakuuttaen). Pa-pastori — tuli — ja — ja — me-meni miesten
tupaan.
_Miili_. Hyvänen aika — mitähän on tapahtunut — onnettomuusko? Onko
joku ajanut virtaan? (Rientää ulos peräovesta).
_Liisu_ (heti jälessä). Pa-pastori ky-kysyi köysiä ja miehiä — —
hä-hänellä ko-kova kiire — —. (Juoksee ulos Millin jäljestä).
_Heleena_ (seisoo lyhyen hetken jähmettyneenä paikallaan, sitten kuin
äkkiä heräten juoksee ovelle, huutaa). Miili-täti —! (Palaa keskemmä.
Tukahtuneesti.) Valenti — — Valenti —? (Näyttää ikäänkuin ei tietäisi
mitä tekisi, kiihtyy, aikoo lähteä hänkin ulos peräovesta, katuu, menee
vasemmalle ovelle, perääntyy sieltäkin, jää seisomaan, painaa käsillään
ohimoltaan, kunnes äkkiä heittäytyy lattialle polvilleen ja ristii
kätensä).
_Martti Heljo_ (ilmestyy samassa peräovelle, jonne pysähtyy).
_Heleena_ (huomaamatta tulijaa, kiihkeästi). Armias Herra Jumala, jos
sinä olet taivaassa, — jos jotain ihmistä on onnettomuus kohdannut,
niin anna sen olla Valenti — tee ikuisesti voimattomaksi se käsi, joka
sysäsi Maurin kuolemaan, kosta sinä Kaikkivaltias minun puolestani
ja tee tyhjäksi hänen kavalat aikeensa — niin minä annan sinulle
ainaiseksi itseni ja kaikki mitä minulla on — kuule minua — kuule
minua, hyvä Isä taivaassa —!
_Martti Heljo_. Heleena Korkeela, teetkö sinä kauppaa Herrasi ja
Jumalasi kanssa, jonka voimasta ja väkevyydestä ei sinulla ole edes
täyttä varmuuttakaan?
_Heleena_ (syöksyy ylös, sammaltaen). Si-sinäkö —?
_Martti Heljo_ (lähestyy häntä). Heleena — Heleena raukka!
_Heleena_ (kuten äsken). Sinä tulit — sittenkin — näin myöhään —
tällaisessa ilmassa —!
_Martti Heljo_. Helona — mitä sanoisit, jos se Jumala, jonka kanssa
sinä tahdot perustaa suhdetta, jos Hän todellakin on siellä taivaissa
— jota seikkaa et tunnu tarkoin tietävän — ja jos Hän jo onkin sinun
vihamiehellesi osoittanut voimansa väkevyyden — mutta ei huolikaan
sinun uhristasi ja vastatarjouksestasi?
_Heleena_ (nousee vaivalloisesti). Minä en — oikein ymmärrä — mitä on
tapahtunut — polttaa — päätäni niin polttaa — —
_Martti Heljo_. Rakas ystävä, on hyvin vaarallista ruveta kaupantekoon
taivaitten Herran kanssa!
_Heleena_. Martti — älä — soimaa —!
_Martti Heljo_. Sanon sinulle, ettei Jumala kysy ehtoja — ne ovat
Hänelle kauhistus — ne ovat syntisen askeleita iankaikkista kuolemaa
kohti.
_Heleena_ (sydäntäsärkevästi). Martti —!
_Martti Heljo_. Ei Jumalalle antauduta ihmisen armosta ja lahjaksi,
vaan Hän suuressa armossaan vastaanottaa vilpittömästi ja katkerasti
katuvan syntisen, joka lujasti uskoo ja ryömien saapuu ristin luokse.
_Heleena_ (kuten äsken). Armahda minua —! Martti — rakas —!
_Martti Heljo_. Niin niin — minäkin sanon: Leeni rakas — rakas —! En
tiedä onko maallinen tunteeni ollut lähentämässä minua sinuun enemmän
kuin velvollisuuteni Jumalan palvelijana — en todellakaan tiedä, miten
_on ollut_. Mutta sen minä ainakin nyt tiedän _ennen kaikkea m uuta_,
että sinun edessäsi on tällä hetkellä vain yksi ainoa suuri ehto:
Jumalan armahduksen rukoileminen. Mikään maallinen ei nyt merkitse
mitään. Tee kaikkesi sovittaaksesi! — Ja nyt sinun on riennettävä
noutamaan tänne sohvalle lämpimiä vaatteita ja peitteitä. Miili tuo
keittiöstä kuumennettua maitoa. Tänne kannetaan kohta sairas, jota
meidän on hoidettava.
_Heleena_ (änkyttäen). Kuka — kuka —?
_Martti Heljo_. Kiirehdi nyt!
_Heleena_. (lähtee hitaasti, vasemmalle, liikkuen kuin unissa kävijä).
(Liisu ja Miili tulevat).
_Miili_. Voi hyvä pastori, eikö tämä ole ihmeellistä! (Katselee
ympärilleen.) Missä Leeni on? Joko hän tietää —
_Martti Heljo_. Hän näkee kohta —.
_Miili_. Niin, niin. — Mutta onni se oli, että pääsi Lehtolan torpasta
apuun niin nopeasti. Eivät meidän miehet olisikaan ennättäneet sinne
ajoissa.
_Martti Heljo_. He olivat ehtineet saada hänet ylös jo minun
saapuessani, minun kun täytyi tehdä pitkä kierros ja päästäkseni,
vaikka kuulinkin avunhuudot niin lähelle. Mutta hevosta eivät vielä
saaneet pois jäiden seasta. Sitä varten minä heti ryhdyin hälyyttämään
tämän talon miehiä. Henkitoreissaan se eläinparka näkyi olevan minun
sieltä lähtiessäni, niin että tuskin sitä sieltä enää elävänä saavat
ylös. Ja kuinka käynee tuon onnettoman miehenkään? Hevonen on siinä
hädässä potkaissut häntä monta kertaa hyvin pahasti ja ruhjonnut
kovasti hänen koko ruumistaan.
_Miili_ (valittaen). Voi kauheata — voi voi hirveätä! Minä ripustin
Mauri-vainajan vaatteita tuvan uunin luo lämpiämään, jotta saamme heti
vaihtaa hänelle kuivaa ylle. Miinan käskin panna maitoa kuumenemaan.
_Martti Heljo_. Toivat jo hänelle vaatetta Lehtolasta. Lupasivat ennen
tänne tuomistaan kantaa hänet rantasaunaan, joka on matkan varrella.
Sanoivat sitä lämmitetyn iltapäivällä. Siellä ovat jo varmaan pukeneet
ensi kiireessä kuivaa hänen ylleen. Mutta kai se on vaikeata tehdä,
koska hän valitti ääneensä, kun ylössaatua häneen vähänkin koskettiin.
_Miili_. Vai niinkö — vai niin — voi surkeutta sentään! Mutta kyllä
sallimus on sentään ihmeellinen, ihmeellinen! Eikö totta, pastori?
Ajatelkaa — ensin onnettomuudessa yhdessä veljensä kanssa — mutta
pelasti itsensä — ja nyt jo lyhyen ajan perästä itse samaa tietä —
samaa tietä — ja heitetään maalle vaivaisena, henkitoreissaan! — Herra
pastori, mitä julmaa kohtalon leikittelyä! Minä en enää osaa ajatella
enkä kieltäni käyttää.
_Martti Heljo_. Me seisomme avuttomina ja vavisten todistajina suuren
tuomarin edessä. Ääretön kirkkaus ympäröi meitä. Kellä on silmät,
se nähköön! — Mutta niinkin saattaa tapahtua, että pahantekijä
yhdennellätoista hetkellä saavuttaa armon helpommin kuin joku maailman
kunniallisista ihmisistä.
(Kuuluu kopinaa ulkoa).
_Miili_. No, nyt he jo tulevat! (Havahtua.) Aiai, saanevatkohan ovia
auki —? Minun täytyy mennä —! (Rientää peräovesta ulos).
_Heleena_ (tulee vasemmalta, sylissä vuodevaatteita, jotka laskee
sohvalle. Hän sijoittaa ne paikoilleen niin, että tilapäinen vuode on
samassa tehty. Heleenan katse on jäykkä ja melkein eloton. Hän liikkuu
koneellisesti).
_Liisu_ (joka on pelokkaan näköisenä hiiviskellyt Heljon ja Miilin
lähettyvillä, näiden kuitenkaan ehtimättä kiinnittää häneen huomiota,
arasti ja säälien). Emäntä — oletteko kipeä —?
_Heleena_ (ei kuule).
(Peräovi aukenee. Neljä miestä kantaa sisään mieshenkilöä, jonka
pastorin viittauksesta laskevat makaamaan sohvalle tehdylle vuoteelle.
Miehet lähtevät heti sen jälkeen hitain askelin ulos peräovesta).
_Miili_ (tulee sisään kantajain jälkeen kädessään höyryävä maitotuoppi.
Vie sen Valentin luo, mutta luotuaan kysyvän katseen Heljoon, laskee
tuopin pöydälle ja jää seisomaan sivulle).
_Heleena_ (lähestyy jäykästi sohvalla lepäävää miestä, jonka kasvot
ovat melkein peitossa. Siirtää varovaisesti vaatetta syrjään, tuntee
Valentin kasvot, kirkaisee ja peräytyy taapäin). Valenti —!
_Martti Heljo_. Niin — Valenti — mies-vainajasi veli — suuri syyllinen
ja suuresti syytetty — nyt elämästä ja kuolemasta taisteleva! Hän
on ajanut lumituiskun harhauttamana virtaan — vähän alemmas siltä
paikasta, jonne hän kolme viikkoa sitten putosi miehesi kanssa. Korkea
Kaitselmus antoi vihamiehesi katsahtaa kuoleman syvyyteen jo ennenkuin
sinun synnillinen rukouksesi oli huuliltasi lähtenyt. —
_Heleena_. (seisoo kalpeana paikallaan ja tuijottaa kylmästi Valentiin,
joka makaa suletuin silmin).
_Martti Heljo_. Kuule minua, Heleena! Olen tavannut Sipilän isännän.
Hänen hallussaan on ollut Iso-Korkeelan isäntä-vainajan jättämä
asiakirja määräyksellä avata se Sipilän ja jonkun toisen luotettavan
todistajan läsnäollessa sen jälkeen kuin hänen poikansa Valenti palaa
maailmalta — jos tämä palaisi. Sen asian tähden saapuivat Sipilä ja
Valenti rovastin luo pappilaan. Minä olin siellä myöskin — ja sen
vuoksi viivyin. Se asiakirja on lisäys testamenttiin. Iso-Korkeelan
isäntä ilmoittaa kiivaudessaan tehneensä väärin Valeritille tämän
huikentelevan elämän vuoksi hänen, isän, viimeisinä elinvuosina. Hän
nimittäin antoi Mauri-pojalleen paljon suuremman perintö-osuuden
kuin Valentille, joka oli vanhempi. Nyt hän määrää ja velvoittaa
Maurin korvaamaan vääryyden ja suorittamaan Valentille sen osan, jota
ilman tämä oli jäänyt. Se on suuri summa. Mutta ei sinun, Heleena,
senvuoksi tarvitse köyhyyteen joutua. Sinulle jää tarpeeksi. Kaikessa
tapauksessa on määräystä noudatettava. Sen puolella on lakikin. Sipilä
ja rovasti antoivat minun tehtäväkseni ilmoittaa tämän sinulle. En
tiennyt että myöskin Valenti vielä lähti tänne. Mutta olkoon hänellä
ollut mitä aikomuksia tahansa — voitonmielisenä hän ainakin lähti ja
ryypyksissäänkin oli — niin ovat ne aikeet nyt katkaistut. Iso-Korkeela
lienee ennen kuolemaansa käskenyt jonkun taatuista ystävistään
kirjoittamaan tämän hänen toimenpiteestään Valentille Amerikkaan. Se
tieto on Valentin kai kotipuoleen ajanutkin. Mutia paha maailma oli
ehtinyt hänet niin turmella, ettei hän aikonut tähänkään tyytyä, vaan
mammonanhimossaan harhaantui ajamaan vääriä pyyteitä sinua vastaan.
Epävarminta kuitenkin lienee, tuleeko Valentista tämän jälkiperinnön
vastaanottajaa. (Lähestyy Valentia).
_Heleena_ (ei liikahda, tuijottaa vain suoraan eteensä).
_Valenti_ (aukaisee silmänsä, kohottautuu vähän ja nostaa
vaivalloisesti toisia kättään. Hiljaisella, voimattomalla äänellä).
Heleena — Heleena — minä näin — syvyydessä Maurin kasvot — musta vesi
poltti — ja palelsi — Maurin kasvot — olivat siellä — siellä, jonne
minä — sysäsin hänet — (Koettaen sanoa kuuluvammin) _sysäsin_ —.
_Liisu_ (huudahtaa heikosti ja rientää Heleenan luo)
_Valenti_ (äärettömän vaikeasti). Ne osakkeet — otin itse — seuraavana
päivänä Maurin turkkien taskusta — väärensin — ei Mauri — ole velkaa
— ei ole — minä — tunnustan nyt kaikki — Heleena — anna anteeksi —
anteeksi —!
_Heleena_. (liikahtaa kuin aikoen astua Valentia kohti, mutta samassa
jähmettyy liikkumattomaksi jälleen, katsoen eteensä jäisin katsein).
_Martti Heljo_. Heleena, Valenti on tehnyt suuren rikoksen — hirveän
rikoksen — ja lisäksi suurta vääryyttä — mutta hän pyytää sinulla
anteeksiantoa.
_Valenti_ (kuten äsken). Heleena — armoa — armoa — anna anteeksi
kuolevalle —!
_Miili_ (itkunsekaisesti). Hän rukoilee sinua, rakas Heleena —!
_Valenti_ (alkaa vaipua). Anteeksi —!
_Martti Heljo_. Sinulla ei taida olla monia hetkeä jäljellä, Heleena!
_Miili_ (pyytävästi). Heleena — rakas lapsi —!
_Martti Heljo_. Vapahtaja on lausunut: »Ja kun te seisotte ja
rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos teillä on jotain toistanne
vastaan, jotta isännekin, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi
teidän rikkomuksenne.» (Syntyy äänettömyys)
_Valenti_ (huudahtaa raskaasti). Oh! (Retkahtaa sohvalle kuolleena).
_Martti Heljo_ (katsoo Valentia lähempää. Syvällä murheella). Hän on
nyt lähtenyt — ja hänen maallinen rangaistuksensa oli suuri — hänelle
ei annettu sovitusta. — — (Silmänräpäyksen raskaan äänettömyyden
jälkeen Heleenalle.) Sinulla kai ei ole enää mitään sanottavaa, Heleena?
_Heleena_ (vavahtaa, kääntyy Valentin puoleen ja sammaltaa). Minä —
minä — —.
_Martti Heljo_ (säälivästi). Ei hän sinua enää kuule.
_Miili_ (nyyhkytystensä lomassa). Leeni — sinun olisi pitänyt — —
_Heleena_ (ikäänkuin äkkiä heräten syöksähtää askeleen Valentia kohti.
Ponnistuksella ja tukahutetusti). Minä annan — annan — —
_Martti Heljo_. Se on nyt liian myöhäistä —. Mutta voi sentään, kuinka
ihmispoloisten osat voivatkin vaihtua, kun he astuvat korkeimman
Tuomarin kasvojen eteen! Hänen silmissään saattaa syytelty muuttua
syyttäjäksi ja syyttäjä syytetyksi. Käsittämättömän paljon kykenee
joskus matkaansaattamaan viimeinenkin maallinen silmänräpäys. Nyt,
Heleena, nyt sinun ei ainakaan enää tarvitse pelätä, että kukaan tahtoo
sinulta mitään ryöstää. (Katsahtaa ympärilleen ja liikahtaa. Vähän
raskaasti.) Eikä siis kai minullakaan — nyt enää — ole täällä mitään
tekemistä.
_Heleena_ (kavahtaa kuin säikähtäen epätoivoisesti). Martti — älä —
älä jätä — älä minua jätä — minä — en tiedä — en ymmärrä mitään — —
_Martti Heljo_ (ristii kätensä). Herra, opeta meitä ajattelemaan
loppuamme ja mikä on päiviemme mitta, tunteaksemme, kuinka olemme
katoavaiset! Tuulen henkäystä vain me ihmiset olemme, kuinka lujina
seisommekin, ja vain hetken varjoina me vaellamme!
_Heleena_ (särkyneesti). Anua anteeksi —- ymmärrä — edes sinä! —
Antakaa — antakaa anteeksi — kaikki — —!
_Martti Heljo_. Mitä olemme sinulle anteeksi antamaan me, joita vastaan
et ole mitään rikkonut. Heikkoja, syyllisiä ihmisiä me olemme. Me
kykenemme vain rukoilemaan — sinunkin puolestasi.
_Heleena_. Ohjaa minua — ja suojaa — —! (Horjahtaa, Miili rientää
häntä tukemaan.) Ei minulla — ole enää — voimaa — —. (Kohottaa kättään
työläästi, huudahtaa heikosti.) Martti — älä hylkää — tahdoithan — —
Martti — —! (Hän seisoo nyt Miiliin nojaten ja Liisun yhä pitäessä
kiinni hänen toisesta kädestään).
_Martti Heljo_ (lempeästi, mutta vakaasti ja varmasti). Herran voima
on tehnyt minut lujaksi — olen päässyt Häntä yhä lähemmäs — tästä edes
täytän vain kutsumustani — — mikään maallinen tunne tai aikomus ei enää
merkitse mitään. (Tarttuu Heleenan toiseen, vapaaseen käteen.) Ja sinä,
Heleena, sinä tarvitset vain Jumalan rakkautta, sillä vasta nyt sinun
suuri taistelusi alkaa. Mutta ristin juurella tahdon sinua vahvistaa
— se on velvollisuuteni — sitten kun sinulle sinne valaisevat tien
ne tulet, joita et vielä näe. (Päästää Heleenan käden. Heleenan pää
painuu alas, ja hän näyttää yhä enemmän herpaantuvan. Silmänräpäyksen
vaitiolo). Mene levolle, Heleena! Herra vahvistakoon ja auttakoon sinua!
_Miili_ (nyyhkytystään pidättäen, hiljaa). Tule — tule, Heleena, —
levolle — —! (Miiliin nojautuen Heleena alkaa hänen kanssaan hyvin
verkkaan liikkua sivuovea kohti).
_Liisu_ (seuraa heti, yhä pitäen Heleenaa kädestä. Laulaa hiljaa):
»Ohi aikasi käy
Kuten nukkuvan yö.
Ei sen liikettä näy,
Kun se voimasi syö.
Vähän viivyttelet,
Sävel raukes jo raikas,
Yhä aikaelet,
Ohi on sinun aikas!»