Näyttämö sama kuin, edellisessä näytöksessä. Kolme päivää myöhemmin.
Akkunaa peittänyt valkoinen hursti on poistettu. Muuten on huoneessa
kaikki entisessä järjestyksessä, paitsi että turkit on poissa,
naulakosta. Sen sijaan siinä on naisten päällystamineita.
Iltapäivä, vähän ennen hämärtymistä.
_Heleena_ (nytkin mustissaan, mutta toisessa puvussa kuin edellisessä
näytöksessä, näyttäen edelleen hyvin vaalakalla ja väsyneeltä, seisoo
akkunan luona, kädessään pieni vesikannu kukkien kastelemista varten.
Kääntää äkkiä päänsä vasemmanpuoleiseen oveen päin ja katsoo sinne
pitkään, mutta kun ei mitään kuulu, alkaa kastella kukkia. Parin
silmänräpäyksen perästä kuulee jälleen jotakin ja herkeää työstään).
Miili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja
raoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä
sinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle
tuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —!
(Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa)
_Miili_ (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä
näytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että
jospa minä nyt jo sentään vähitellen —
_Heleena_ (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet
oikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä
et saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan
ryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään
ehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —!
_Miili_. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —!
_Heleena_. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet
nyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun
täytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —!
_Miili_. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan
päätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta
täytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin
mainitsi, että ylihuomenna —
_Heleena_. Mitä ylihuomenna —?
_Miili_. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä
kaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana.
_Heleena_. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna?
_Miili_. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi
viikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa —
ja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona
mahtaa olla vähän niin ja näin!
_Heleena_. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa
isää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on
tottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta
joutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä
sitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton
vallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas
täti —!
_Miili_. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan
meidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon
kuluttua. Hän tietysti nyt odottaa.
_Heleena_. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. —
Martta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on
kaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan
aikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne
sinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin
kaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat
joka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät
— (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja
samanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän
olittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä).
_Miili_. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —!
_Heleena_. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —!
_Miili_. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja
kyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan
mainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä.
_Heleena_. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän
elämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken
jälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —.
_Miili_. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle
kuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on
hyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua,
että niin käy!
_Heleena_ (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —!
_Miili_. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen
suhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää
sen enempää. Kaikki on unohdettu.
_Heleena_ (miettiväisesti). Onko — onkohan —?
_Miili_. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan?
Loukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen
sijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea
kuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä.
_Heleena_ (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä
minä sanoin —.
_Miili_. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki
_täytyy_ olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu —
molemmin puolin.
_Heleena_ (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —!
_Miili_. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin
kauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen
pyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti
hän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi.
Minusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein
sydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään.
_Heleena_. Hän näyttää voittaneen tädin!
_Miili_ (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän,
Leeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä
ja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa.
_Heleena_. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia
siitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin
Sipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa
minun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai
suoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään!
_Miili_. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa
ja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat
sukulaisensa.
_Heleena_. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa
alle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin
— ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä
käänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken
jaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan!
_Miili_. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän
ajatuskaan on venynyt niin pitkälle!
_Heleena_ (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua
minun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin!
_Miili_. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä
erehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan?
_Heleena_. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita
tiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin,
kyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta
tullut sen enempää.
_Miili_. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma?
_Heleena_ (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat?
Aivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat
— hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään
muusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita
talonpoikia! (Kävelee edestakaisin).
_Miili_. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan
kuvitteletkaan!
_Heleena_. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi
ajatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan
Maurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa
sellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma»
vielä jotenkin autettavissa!
_Miili_. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —!
_Heleena_ (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten
suopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta
sitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat
ovistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat!
_Miili_. Siltäkö sinusta näytti?
_Heleena_ (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti
aamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan
hakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin.
_Miili_ (oudoksuen). Valentiko alkaa —?
_Heleena_. j Kuten ainakin — isäntä!
_Miili_ (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he
tarkoittavat — —?
_Heleena_. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että —
_Miili_. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin!
_Heleena_ (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena,
että Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja
kiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —.
_Miili_. Ei — ei suinkaan —!
_Heleena_. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» —
näetkös —!
_Miili_. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan.
_Heleena_. Et. Sinä et ollut tämän ajan vain minun luonani, etkä tunne
heidän puuhiaan. — Hm — tämä tällainen on Iso-Korkeelan sukukunnan
tavanmukaisia keskinäisiä päätöksiä. — Tuhlaajapoika on nyt nähtävästi
päässyt takaisin heimon armoihin — ja — ja hänelle suunnitellaan uutta
elämänrataa. (Liikuskelee kiihoittuneena ympäri).
_Miili_. Minun tietääkseni ei sinulla ole mitään ylimääräisiä
velvollisuuksia Valentia kohtaan. Luulisi hänen itsensäkin sen
käsittävän — ja toivottavasti hän käsittääkin. Ainakin niin arvelen.
_Heleena_. Etkö sinä ymmärrä, täti, että Valenti tarvitsee maan
jalkojensa alle! Ei hänelle muualtakaan enää mitään lohkea. Täälläpäin
on se nuora, josta kannattaa nykäistä. (Nauraa hiukan katkerasti).
_Miili_. Ei, ei muualta lohkea, se on varma.
_Heleena_. Sukuun on tullut uusi tulokas, täti, — käsitätkö? Minä
nimittäin olen siitä suvusta jotakin saanut! Annettaisiinko minun nyt
omaisuuksineni kadota? — Oh, ainakin minusta tuntuu niin ihmeellisen
epämääräiseltä — ja — ja on kuin joka taholta minua puristettaisiin. —
Voi, mitähän se on? Mitä se on? En käsitä. — Ethän sinä lähde vielä,
täti hyvä? Ethän?
_Miili_ (syleillen häntä). En lähde, en voi lähteä — tietysti
jään luoksesi vielä — jos kerran minua tarvitset, tyttöseni —!
(Silmänräpäyksen vaitiolo).
_Heleena_ (äkkiä). Täti — tiedätkö, että Valenti aikoi kosia minua —
silloin ennen — jo kauan sitten —?
_Miili_ (vähän kummastuneena). Kuinka voit tietää, että hän aikoi?
_Heleena_. Hän sanoi — hän puhui niin — vallan selvään.
_Miili_. Toisin sanoen — hän siis kosi?
_Heleena_. Entä voitko arvata, mitä minä hänelle vastasin?
_Miili_. Kuinka sitä voisin —?
_Heleena_. Hän asettui joka paikassa minun tielleni — ja juoksi
perässäni — juoksi kuin — —. Ja kun hän sitten kerran juovuksissa
ollessaan rupesi puhumaan — naimisesta, olin niin täynnä inhoa, etten
voinut olla syytämättä hänellä samaa nimitystä kuin — silloin aamulla,
kun hän kertoi sitä juttuaan, että Mauri muka oli juopotellut minun
tietämättäni — — koiraksi häntä nimitin — silloinkin —.
_Miili_. Se oli hyvin rumasti tehty — samoinkuin hautajaisaamunakin,
hyvin rumasti, Heleena! Sinä saatat joskus kiivastua niin, että menetät
harkintasi vallan kokonaan — ettet edes itse tiedä, mitä sanot. Aivan
kuten isäsi ennen nuoruudessaan.
_Heleena_. Niinä kahtena kertana en todellakaan ole paljon tiennyt,
mitä olen sanonut. — Ja juuri senkin tähden, rakas täti, etten koskaan
voi luottaa itseeni silloin kun kiihdyn, senkin tähden sinun täytyy
olla luonani ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee. — Tästä täytyy
tulla selvä — hänen täytyy poistua Korkeelasta!
_Miili_. Minusta on parasta puhua hänen kanssaan rauhallisesti.
Toivottavasti hän pian käsittää asemansa ja huomaa olevansa
rasitukseksi.
_Liisu_ (hyökkää sisään ääneensä itkien ja rientää Heleenan luo).
Isäntä-vainaa — sanoi — monta kertaa sanoi — sanoi — ettei Liisun
tarvitse — — (Nyyhkii).
_Heleena_. No, mikä sinun on?
_Miili_. Mitä pikku Liisulle on tapahtunut?
_Liisu_. Ja tekin — emäntä — sanoitte — ettei — ettei Liisun tarvitse —
ei koskaan — ja Liisu on sen — kertonut — Jeesuksellekin — —
_Heleena_. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?
_Liisu_. Ee-iii. Mutta — Valenti-herra — sanoi — että hän — oivoivoi —-
että hän — lähettää — —
_Heleena_. No, kerro nyt!
_Liisu_. Valenti-herra — lähettää Liisun — yh — yhyh — vai —
vaivaistaloon — yyyy —!
_Heleena_ ja _Miili_. Vaivaistaloon!
_Liisu_. Niin — huomenna — sanoi — että lähettää — —!
_Heleena_ (vaihdettuaan katseita Miilin kanssa). Nytkö äsken
Valenti-herra Liisulle niin sanoi — ja — ja oliko Liisu jollakin
lavalla paha hänelle?
_Liisu_. Ei Liisu tahdo olla paha — kenellekään — eikä — eikä Liisu
ole ollut paha — mutta kun — kun Valenti-herra lähetti Liisun sanomaan
Eenokille — päiväläiselle — takapihalle — että — että tulisi talliin —
isäntä käski — niin — niin Liisu kysyi — pu — puhuuko isäntä taivaasta
— emännällekin — ja — ja onko Valenti-herra oikein kuullut — isännän
puhuvan — niin — yhy — yyy — Valenti-herra ki-kirosi — yhyyy-yyy — ja
sanoi että — että Liisu saa mennä — he-helvettiin — ja — ja — että hän
— lähettää Liisun vai-vaivaistaloon — oivoivoi — —!
_Heleena_ (vetää Liisun luokseen). Kuule, Liisu, sinun ei tarvitse
ollenkaan pelätä — ei sinua lähetetä vaivaistaloon — ei koskaan. Kun
isäntä — _Korkeelan oikea isäntä_ — kerran on Liisulle sanonut, että
Liisu saa olla aina Korkeelassa, niin silloin Liisu myös saa. Uskooko
Liisu nyt?
_Liisu_ (tuskin voiden pidättää riemuaan). Liisu u-uskoo —!
_Heleena_. Kenelläkään ei ole oikeutta lähettää Liisua yhtään
mihinkään. Minä otan Liisun tästä lähtien oikein omaksi tytökseni — ja
kun Miili-täti on lähtenyt, saa Liisu muuttaa tänne minun kanssani.
Sitten Liisu on oikein emännän iki-oma tyttö! (Hyväilee häntä).
_Liisu_ (kuten äsken). Voi sentäskin voi! (Lankee polvilleen, ristii
kätensä ja katsoo ylös). Kiitos, Herra Jeesus!
_Miili_. Kas vaan, kun Liisu heti huomaa kiittää kaiken hyvyyden ja
onnen antajaa. Liisu on nöyrä ja kiltti tyttö!
_Liisu_ (nousee). Liisu tahtoo olla nöyrä ja kiltti —. Onko emännällä
annettavana mitään toimittamisia Liisulle?
_Heleena_. Liisu menee ja lakaisee tuvan lattian oikein huolellisesti!
Miina ei nyt jouda, kun hän on pyykillä.
_Liisu_. Kyllä Liisu menee — ja lakaisee — oikein huolellisesti —-
kyllä Liisu lakaisee. —. (Lähtee peräovea kohti, mutta samassa)
_Valenti_ (astuu sisään, kädessään suuri avain. Hän on hyvin siistissä
sarkapuvussa, pitkävartisissa saappaissa ja päässä kriminnahkalakki,
jonka hän ottaa käteensä heti huoneeseen tultuaan). Täällähän te
olette! Tuvassa ei ollut ketään ja ajattelin, että kaikki ovat
karanneet. Mutta täältä peräkamarista näen ma, Heleenan ja Miilin
löytää varmasti aina. (Huomaa avaimen kädessään.) Kas, kun jäi tämä
aitan avain käteeni. Minun piti antaa se Eenokille, että hän ottaisi
aitasta kauroja hevosille. (Huomaa Liisun, joka hänen tultuaan on
säikähtyneenä astunut pari askelta sivuun ja jäänyt tuijottamaan häneen
kuin paikalleen naulittuna) — Täälläkö sinäkin taas —! (Ojentaa hänelle
avaimen.) Vie tämä avain talliin Eenokille!
_Liisu_ (ei liikahda, tuijottaa vain).
_Valenti_ (vähän äreästi). No — kuulitkos?
_Liisu_ (aivankuin väkisin työntäen sanat suustaan). Kä-käskikö
i-isäntä?
_Valenti_. Mitä?
_Liisu_ (vapautuen kielenpaineestaan, hyvin nopeasti ja melkein
huutaen). Ei isäntä käskenyt — isäntä on siunattu hautaan ja mennyt
Jeesuksen luo — ja Valenti-herra valehtelee — ja vaikka Valenti-herra
on Liisun lähimmäinen, ei Liisu rakasta Valenti-herraa — Valenti-herra
valehtelee — eikä isäntä ole käskenyt — eikä kenelläkään ole oikeutta
lähettää Liisua yhtään mihinkään — ja Liisua ei viedä vaivaistaloon —
Liisu on emännän iki-oma — ja kun Korkeelan _oikea isäntä_ kerran on
Liisulle sanonut, että Liisu saa olla Korkeelassa, niin Liisu myös saa
— ja Liisu kysyy pastorilta, onko Valenti-herra oikea lähimmäinen — —
ja — (On vähitellen, takaperin astuen, siirtynyt lähemmäs Heleenaa,
kiintyen ja äänen muuttuessa miltei tukahtuneeksi kirkumiseksi) —
ja Liisu näki, että Valenti-herra ryömi taloon päin — ryömi — ja
Valenti-herralla oli — koiran pää —! (vapisee ja peittää käsillään
kasvonsa) — oi voi voi —! Auttakaa! — pastori! — pastori — auttakaa!
Valenti-herralla on — on — nyt — tuolla — (osoittaa kädellään ja
kiljaisee) — oivoi — katsokaa — katsokaa — koiran pää —! (Kaatuu
pyörtyneenä pitkälleen lattialle).
_Valenti_ (vaivoin hilliten raivoaan, mutisee syrjään). Saatanan
penikka —!
_Miili_ (käy nopeasti kastamassa pesukaapissa nenäliinansa veteen ja
käärii sen Liisan otsan ympäri.) Lapsi raukka —!
_Heleena_ (joka on laskeutunut polvilleen ja kohottanut Liisun pään
syliinsä, huomattavasti järkytettynä, matalalla äänellä). Auttakaa
nostamaan, Miili-täti! (Nostavat Liisun maasta).
_Valenti_ (pakoitetusti). Ehkä minäkin saan — auttaa —?
_Heleena_ (hätkähtää, jyrkästi). Ette saa —! (Nopeasti tavallisella
äänellä.) Ei — ei sinun tarvitse —! (Kantavat. Liisun vasemmalle).
_Valenti_ (yksin). Mitä helvetin peliä tämä on? — Mitä pirua luo hullu
kakara —? (Havahtuu ikäänkuin säikähtyen, että joka olisi kuullut.
Kääntyy ja lähtee peräovea kohti, mennessään.) Kaikkea tässä vielä
— saatanan sekapäinen sikiö —! (Pysähtyy.) Ei — puhelen sittenkin
Heleenan kanssa — minun täytyy päästä selville — järjestää — Sipilä — —
_Heleena_ (tulee vasemmalta, hämmästyy hieman). Siinäkö sinulla on
vielä — se avain —?
_Valenti_ (unohtaneena). Mikä avain —? (Huomaa kädessään aitan
avaimen.) Kas — aivan niin — aitan — hm — Eenokki — (Osoittaa
akkunaan.) — Eenokki näkyykin menevän jo riihelle päin — minä lähden
itse —. (Äkkiä.) Kuule, Heleena, — olisiko sinulla vähän aikaa —?
Tarvitsisi hiukan puhua — olen miettinyt — sopisiko sinulle —? Minä
vähän selvittäisin — ja ehdottaisin —.
_Heleena_ (välinpitämättömästi). Kyllä minulla on aikaa. (Menee akkunan
luo ja asettuu seisomaan selin Valentiin).
_Valenti_ (istuu, pyörittelee avainta kädessään). Sinä et ole vielä
mitään tarkemmin — tarkoitan — et ole minulle — tai ehkä et ole
jaksanut vielä niin perinpohjaisesti ajatellakaan — —.
_Heleena_ (kääntyy vähän). Mitä?
_Valenti_ (naurahtaa). Enhän minä tietystikään palkan tähden — se on
vallan sivuasia, enkä usko siitä erimielisyyttä syntyvän — mutta —
olisi kai sentään yhtä ja toista — sovittava pääpiirteissään — —.
_Heleena_ (kääntyy enemmän). Mistä sinä oikeastaan puhut?
_Valenti_. No — vaikkapa nyt esimerkiksi niistä kuudesta sylestä
halkoja siellä rannassa. Minä möin ne vielä vanhaan hintaan
Palttalalle, mutta et kai tarkoita, että koko se hakkuu, minkä
Mauri-vainaja on antanut talvella suorittaa, myydään yhtä halvalla.
Kaupungissa saadaan haloista nyt hyviä hintoja. — Ja sitten osanotto
siihen höyrypuimakoneen ostoon — —
_Heleena_. Oletko sinä myynyt ne rannassa olevat halkomme Palttalalle?
Minä olen lahjoittanut ne rukoushuoneelle. Vihtori saa vedättää ne
sinne ensi viikolla.
_Valenti_ (nousten). Lahjoittanut —?
_Heleena_ (hermostuneesti). Niin, niin, niin.
_Valenti_ (voimatta pidättää suuttumustaan). Enhän minä ole sitä
tietänyt. Et sinä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!
_Heleena_ (ihmeissään). Olisiko minun pitänyt —?
_Valenti_ (hämmentyen). No — niin — no — ajattelin että sellaiset asiat
kuuluvat minulle.
_Heleena_. Ei — mutta —!
_Valenti_. Katsos, Heleena, sen vuoksihan minä nyt — kun ei meillä ole
mitään tarkempaa puhetta — eikä sopimusta —
_Heleena_ (siirtyikse keskemmä). Valenti — te — sinä taidat olla
jossain suhteessa — väärässä käsityksessä.
_Valenti_. Hautauksen edellisenä päivänä sinä pyysit minua huolehtimaan
kaikesta.
_Heleena_. Niin, hautauksesta ja vieraista. En todellakaan jaksanut
itse. Ja minä olenkin sinulle siitä hyvin kiitollinen. Suo anteeksi, jos
en ole muistanut kaikesta edes kunnolla kiittää!
_Valenti_ (kärsimättömästi). Mitäs nyt siitä —!
_Heleena_. Sitäpaitsi tahdon sinulle palkita —
_Valenti_ (kiivastuen). Säästä jo tuo komeilusi, Heleena, — toisille!
En minä ole tullut sinulta kerjäämään. Enkä myöskään ole aikonut
rukoilla Korkeelan emännältä pehtoorin paikkaa. Mutta ennen kaikkea
juuri sinä itse — ja sitten Sipilän isäntä — olette saattaneet minut
eräänlaiseen käsitykseen —
_Heleena_. Minkälaiseen käsitykseen?
_Valenti_. Vai niin — vai kysyt sinä sitä nyt minulta? Tämäpä
merkillistä! — No niin — luulin sinun tarkoituksesi olevan, että minä
nyt ryhtyisin huolehtimaan erinäisistä talon asioista — viljelyksistä
ja Mauri-vainajan alkuunpanemasta metsänhakkuusta ja afääreistä —
ja kaikista muista semmoisista, joihin sinulla, luullakseni, ei ole
koskaan ollut oikein halua puuttua ja perehtyä — ja joista arvatenkaan
et ymmärrä hölynpölyä. — Niin — Sipilä sanoi, että se on välttämätöntä
— talon tähden — ja nimenomaan pyysi — —
_Heleena_ (huudahtaen). Pyysi!
_Valenti_. Luulin sinun sen tietävän.
_Heleena_. Ei minulla ole ollut mitään puhetta Sipilän kanssa. — (Vähän
korostaen.) — ei tämän minun taloni pidosta, eikä muustakaan —
_Valenti_ (matalasti). Lienen sitten erehtynyt.
_Heleena_ (kiihtyen). Ja Sipilä on _pyytänyt sinua_ — Kolhoomaan —!
Oikein pyytänyt — pyytänyt! Jopa nyt vallan ihme ja kumma —!
_Valenti_. Onko se todellakin sinusta niin kuminallista?
_Heleena_ (kävelee edestakaisin). Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Vai
pitävätkö ehkä Mauri-vainajan sukulaiset minua todellakin vähäjärkisenä
— tai minä he minua pitävät? Kyvyttömänä, saamattomana letukkana, jota
Mauri on syöttänyt sokerilla ja piparkakuilla! Niin varmaan! — Oh.
mainiota — mainiota!
_Valenti_. Eihän nyt niin — —.
_Heleena_ (kiivastuen yhä enemmän). Ja Sipilän mielestä minä en siis
kelpaa hoitamaan omaa taloani — ja siksi hän tahtoo asettaa tänne
isännän! Vai eikö Korkeela ehkä olekaan minun? Ehkei tämä talo olekaan
ostettu Maurin ja minun perintö-osuuksilla? Onko täällä ehkä jokin
nurkka Sipilän — tai toisten iso-korkeelaisten? (Itkunsekaisesti.) —
Mitä he minusta tahtovat — miksi ei minun anneta olla rauhassa — olenko
minä heidän tiellänsä —?
_Valenti_ (teennäisen huolettomasti). Minun käsittääkseni tässä on
tarkoitettu pelkkää hyvää joten minusta on suotta, että Heleena jälleen
kiihoittaa itseään äärimmäisyyteen. Muuten — tässä näyttää olevan aivan
mahdotonta puhella enää yhtään mitään — ei minua ainakaan haluta —
sillä olen jo saanut vallan tarpeekseni semmoisista purkauksista kuin — —
_Heleena_. Niin niin — siitäkö nyt taas —!