language: Finnish
NÄKYMÄTTÖMÄT TULET
Kolminäytöksinen näytelmä
Kirj.
EERO ALPI
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.
HENKILÖT:
HELEENA KORKEELA.
TÄTI MIILI.
VALENTI AHOMAA.
PASTORI MARTTI HELJO.
LIISU.
Tapaus noin 50 vuotta sitten jossain Länsi-Suomessa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Suurehko kulmahuone talonpoikaistalossa. Perällä eteiseen johtava ovi.
Vasemmanpuoleinen ovi johtaa muihin huoneisiin. Oikealla akkuna.
Huoneen sisustus on hieman herrasmallinen, mutta ei silti liian
kirjava eikä mauton. Päinvastoin osoittaa huonekalujen asettelu ja
esineiden järjestely aistia. Siisteys on silmään pistävä.
Akkunan luona on yksinkertainen sohva, pieni pöytä ja pari tuolia,
jotka siististä ulkonäöstään huolimalla ovat kuitenkin varsin
yksinkertaiset sekä sen laatuiset, ettei tämän huoneen vaikutus
pääse vivahtamaan vierassalin tapaiselta, yhtä vähän kuin vasemmalla
seinustalla olevat puiset, kokoon vedetyt parisängyt antavat sille
erityisempää arkista leimaa. Pesukaappi, pyyheliinanaulakko y.m.
Sopivassa nurkkauksessa olevan kauniin piirongin päällä on kuvastin.
Jollakin seinällä on pari taulua, suurikokoisia väripainoksia,
kullanvärisissä puitteissa. — Kalustuksesta täytyy katsojan kuitenkin
jo heti alussa voida päättää, ettei olla säätyläiskodissa, vaan
erittäin sivistyneessä maalaistalossa, jossa ei erikoisesti tahdotakaan
mitään varsinaisia hienouksia matkia. Puhtaus ja sopusointu lankee kuin
luonnostaan talonväen harrastuksiin kuuluvana. Lämmintä ja viihtyisää
tuntua lisäävät kotikutoiset matot, jotka peittävät koko lattian.
Kalusto on tyylillään vähän vanhanaikaisia, mutta hyvin pidettyä ja
säilytettyä perua, piironkia kuvastimineen lukuunottamatta, jotka
näyttävät myöhemmin hankituilla. ...
Peräseinään oven lähelle on kiinnitetty suuret hirvensarvet, joissa
riippuvat luotipyssy, ruutisarvi, patruunavyö ja vanha sapeli. Niiden
vieressä erillisessä naulakossa uhkeat supsiiniturkit.
Akkuna on peitetty kauttaaltaan valkoisella hurstilla, mikä seikka on
huomiota herättävä. Oikea ja vasen määrätään katsomon puolelta.
Huhtikuinen aamu, k:lo 7 aika. — Näyttämö on tyhjä.
_Miili_, (jo 50 vuotta jättänyt, miellyttävä, surujuhlapukuinen nainen,
näöltään ja käytökseltään tavallista talonpoikaisvaimoa huomattavasti
hienostuneempi, istuu sohvapöydän vieressä olevalla tuolilla,
helmassaan naisen talvinuttu, jonka kaulimia hän ommellen lailttelee
kuntoon.)
_Liisu_ (pienikokoinen, noin. 13—14 vuotias, vähämielinen
huutolaistyttö, jonkun täysikasvuisen vanhoista vaatteista tehdyissä,
huonosti sopivissa, mutta puhtaissa pukimissa, kirjavissa sukissa ja
matalissa upokkaissa, hiukset huolellisesti jakaukselle kammattuina ja
letitettyinä, seisoo hänen vieressään yleisöön päin, kädet ristissä ja
laulaa lapsellisella äänellä)
Tule Jeesuksen luo,
tule nuorena, oi,
Hälle uhriksi tuo
kevätpäiväsi koi!
Miten harmeta pääs
sinä synnistä soisit,
ja sun talves ja jääs
vasta Herralle toisit!
Ohi aikasi käy,
kuten nukkuvan yö,
ei sen liikettä näy,
kun se voimasi syö.
Vähän viivyttelet,
sävel raukes jo raikas,
yhä aikaelet,
ohi on sinun aikas.
Semmoinen se oli — niin kaunis laulu — eikös ollutkin kaunis — minä
opin sen yhtenä ainoana päivänä — kun pastori opetti — se hyvä ja
kaunis pastori — ei kukaan ole niin hyvä ja kaunis kuin pastori —
paitsi Jeesus — ja pastori onkin Jeesuksen oma — hän toimitti Liisunkin
Jeesuksen omaksi — Liisu pysyykin aina Jeesuksen omana lapsena — eikös
se olekin hauskaa — voi sentäskin voi —!
_Miili_ (lempeästi). Niin — sitten onkin helppoa olla hyvä ja
tottelevainen, kun on Jeesuksen oma.
_Liisu_. Ja Liisu tekee aina mielellään sitä mitä käsketään — ja
rakastaa lähimmäisiänsä — Jeesuksen jälkeen Liisu rakastaa eniten
pastoria ja sitten emäntää — ja teitä, Miili, — ja isäntää —
isäntä-vainaata — voi sentäskin voi, kun kävi sillä lailla — se oli
niin kamalan — Liisu itki peitteen alla koko sen yön — isäntä raukka —
kun vesi virrassa on näin talvella niin kylmää ja mustaa — hyi hyi —
ja sinne isännän täytyi — hukkua — voi sentäskin voi — ei ole yhtään
mikään muu niin hirmuisen kauheata — kun ei pääse ylös — painuu vain
sinne — — painuu — —. (Rupeaa itkemään)
_Miili_. No, älähän nyt, pikku Liisu, — tiedäthän sinä, öitä isäntä nyt
on taivaassa.
_Liisu_ (kirkastunein silmin, huokaa). Niin, niin — Jeesuksen ja
enkelien luona — voi sentäskin voi — vaikka makaakin vielä arkussa —
tuolla vajassa — niin sittenkin — se on semmoista kovasti ihmeellistä,
jota pahat ihmiset eivät usko eivätkä ymmärrä — mutta Liisu uskoo ja
ymmärtää kun pastori on opettanut —.
_Miili_. Kyllähän Liisu ymmärtää — tiedänhän minä —!
_Liisu_. Ja Liisu on niin iloinen, kun emäntä lupasi, että Liisukin
pääsee saattamaan haudalle. — Tule vaan, kyllä sinä jonkun rekeen
mahdut, sanoi emäntä — niin emäntä sanoi — voi sentäskin voi —!
_Miili_. Tietysti sinä mahdut!
_Liisu_. Varmaan jo kohta lähdetäänkin — kun sukulaisetkin jo ovat
kaikki tulleet — Miina tarjosi jo äsken kolmannen kupin kahvia — ja
Valenti-herra puhelee heidän kanssaan. (Katsoo vasempaan oveen päin.) —
Ei emäntä olekaan käynyt vieraita tervehtimässä. — Nukkuuko emäntä?
_Miili_. En tiedä — kyllä hän pukeissa on — ehkä hän lepää.
_Liisu_. Emäntä raukka — jäi yksin — voi sentäskin voi —! — Liisu
rukoilee — ja koettaa toimittaa emännänkin Jeesuksen omaksi.
_Miili_ (hymyillen). Se on kauniisti tehty. Niin pitääkin rukoilla
lähimmäistensä puolesta.
(Lyhyt vaitiolo)
_Liisu_. Miili!
_Miili_. No, mitä?
_Liisu_. Onko Jeesus hyvin vihainen, jos jollakin hänen omallaan on
semmoinen lähimmäinen, jota ei voi oikein rakastaa, eikä rukoilla hänen
puolestaan?
_Miili_. Parasta on, että Liisu kysyy sitä pastorilta, kun tapaa, kyllä
pastori sitten selittää.
_Liisu_. Niin — Liisu kysyy.
(Lyhyt vaitiolo.)
_Liisu_. Miili!
_Miili_. No?
_Liisu_. Liisu ei voi rakastaa isännän veljeä — Valenti-herraa.
_Miili_ (katsoo häneen). Etkö? Miksi et?
_Liisu_. Ei Liisu voi sanoa — vielä. — Liisu näki unen. —; Liisu Kysyy
ensin pastorilta — sitten Liisu kertoo Miilille — kun Miili on niin
hyvä Liisulle — aivankun isäntä-vainaakin.
_Miili_. No niin — no niin. — Liisu menee nyt tupaan ja laittautuu
kuntoon haudalle lähtöä varten! — Luulen, että meille jo vähitellen
alkaa tulla kiire. — Sitten oitis lähdetään, kun kirkonkellot alkavat
soida. Minäkin jo sain kuntoon tämän emännän turkiskauluksen.
(Nousee.)
_Liisu_. Liisu menee — ja laittaa itsensä kuntoon ja kuuntelee, koska
kirkonkellot alkavat soida —. (Mennessään.) — Liisu laittaa itsensä
kuntoon — ja kuuntelee — —. (Menee peräovesta).
_Miili_ (nousee, menee vasemmalle, viipyen siellä vain silmänräpäyksen,
palaa, ja rientää akkunan luo. Mennessään). Ei se kukaan muukaan voi
olla -—! (Ravistaa hurstia ja tirkistää ulos. Hetken perästä iloisesti.)
No niin, enkö sitä sanonut — hän se on — ja kirkkoherran hevonen ja
reki — kyllä minä ne tunnen kirkkoherran vanha Kalle kuskipukilla —
nythän minä eroitan jo vallan selvästi! — Täältä näkee paremmin kuin
sieltä nurkkakamarin akkunasta. Katso nyt sinäkin, Leeni! (Kääntyy ja
huomaa, ettei häntä olekaan seurannut se henkilö, jonka oli luullut
tulevan perässään. Vähän ihmeissään.) Kas, sinnekö hän jäikin —?
(Palaa takaisin vasemmanpuoleiselle ovelle.) Leeni — kuule — pastori
se on — Martti! — Tule nyt katsomaan täällä! (Menee uudelleen akkunan
luu. Ovi, joka ensi kerralla sulkeutui hänen jälkeensä, jää nyt auki.
Mennessään.) Minä tunsin melkein varmasti jo heti kun näin niiden
kääntyvän talvitiellä tänne ja arvasin —.
_Heleena_ (ilmestyy sisään auki jääneestä vasemmasta ovesta. Hän on
noin 24 vuotias, hento, sirovartaloinen, vaalea, ilmeisesti hyvin
alakuloinen ja rasittunut, surupuvussa hänkin. Hän tekee sivistyneen
vaikutuksen, joskaan talonpoikaisuus ei hänessäkään ole ihan täysin
peittynyt. Puhuu hiljaa ja väsyneesti). Mitä sinä arvasit, Miili-täti?
_Miili_ (joka on kohottanut hurstin kulmaa ylemmäs kuin äsken, jotta
kirkas keväinen auringonsäde nyt lankee lattian yli). No — ettei reen
perässä istu ainakaan kirkkoherra itse.
_Heleena_. Ovatko ne sitten varmasti pappilan hevonen ja kuski?
_Miili_ (purskahtaa kevyeen nauruun). Ettenkö minä niitä tuntisi! —
Kirkkoherran täplikkään tamman tuntee koko pitäjä!
_Heleena_ (ikäänkuin kiusaantuneena). Täti kulta, älä naura! (Pudistaa
päätään lempeän surumielisesti.) Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa!
_Miili_ (siirtyy hänen luokseen ja tarttuu häneen hellästi). Leeni
rakas — lapsi rakas — sinähän olet aivan lopussa! — Kuinka mahdatkaan
jaksaa seisoa haudalla?
_Heleena_ (huoahtaa). Kai minä jaksan — täytyyhän minun jaksaa! (Kuin
havahtuen.) Martti — niinkö — Marttiko tulee — tänne — nyt —?
_Miili_. Niin — oitis minä arvasin, että nuori pastori —. Martti —
tahtoo saattaa vainajaa hautaan surutalosta asti.
_Heleena_. Mutta emmehän me ole häntä kutsuneet — emme ole kutsuneet
muita kuin läheiset sukulaiset!
_Miili_ (toimeliaasti). Sinä et, lapsi rakas, tätä nyt ymmärrä. — On
aina juhlallisempaa ja sitä pidetään suurena asiana, että pappi on
mukana jo surutalossa ruumiille veisattaessa silloin kun se kannetaan
sisältä rekeen tai kärryille. Tavallisesti siinä on sellaisessa
tapauksessa kanttoorikin. Ei heitä sitä varten koskaan erikseen
kutsuta. He saapuvat itse, jos tahtovat jotain vainajaa erikoisesti
kunnioittaa. Se on semmoinen vanha tapa täällä meidän puolessa.
_Heleena_. Kyllä minä käsitän.
_Miili_. Martti tekee hyvin kauniisti muistaessaan sinua näin
huomaavaisella tavalla.
_Heleena_. Minuako?
_Miili_. Niin — sinua tietysti. Vähät hän meitä toisia sukulaisia
tuntee. Muita tuskin lainkaan — paitsi minut ehkä muistanee
kouluajoiltaan. Kun minä joka viikko kävin tuomassa sinulle
kaupunkikortteeriisi kotieväitä, tapasin hänet usein istumassa siellä
teidän tyttöjen »puulaakissa», joksi sitä asuntoanne nimititte.
(Voimatta salata pientä veitikkamaisuutta.) Hän taisi olla miellyttävä
ja iloinen poika, jonka seurasta te tytöt piditte?
_Heleena_. Martti — niin — hän kävi joskus ohjaamassa siskoaan luvuissa
— ei hän muuta.
_Miili_. Todellakin! Heljon Hiljahan asui siellä myöskin. Aivanhan
minä unohdin. Niitä tyttöjä oli siellä niin monta. (Menee taas akkunan
luo, kohottaa hurstin kulmaa ja katsoo ulos.) Voi, kuinka tuota meidän
kujatietämme on vieläkin hankalaa ajaa tänne taloon, vaikka sitä on jo
minunkin tänne tuloni jälkeen aurattu kahteen kertaan — saati vielä
eilenkin Vihtori ja Eevertti lapioivat sitä Valentin käskystä koko
iltapuolen. — Käyden on pappilan Kallekin ajanut kujansuusta asti, —
Kun eivät olekaan tuon paremmin saaneet noita pöykkyjä tasoitetuksi!
Täytyy varmaan köyttää arkkukin lujasti kiinni rekeen.
_Heleena_ (äkkiä kuin heräten). Niin — arkku lujasti kiinni rekeen,
Miili-täti, ettei kaatuisi ja — ja — — —
_Miili_ (katsoo häneen hellästi ja säälivästi). Oi voi sinun laitaasi,
lapsukaiseni, — sinun paikkasi olisi vuoteessa, eikä täällä toisten
parissa toimimassa ja touhuamassa. Sinä olet sairas — näkeehän sen
päältäsikin. Nämä murheet ovat olleet liikaa sinulle. — Kunpa nyt vain
kestäisit tämän viimeisen ikävän hetken! (Muistaa äkkiä.) Mutta varmaan
on pappilan Kallo jo kuskannut pastorin pihaan! (Kurkistaa ulos.) Aiai,
enkö sitä arvannut! Siinä juuri ajavat sisään portista! — Menetkö sinä,
Leeni, häntä vastaan eteiseen, vai —?
_Heleena_ (ikäänkuin vähän säikähtäen). Ei, ei? — mene sinä,
Miili-täti, — mene sinä! (Liikahtelee hermostuneesti.) Minä —
(Tietämättä itsekään mitä aikoo) — niin — minä — — —
_Miili_. Sinä et ainakaan saa mennä saliin vieraiden seuraan suotta
rasittamaan itseäsi. (Korjailee pukuaan ja hiuksiaan lähteäkseen
vastaan.) Kun työntyivätkin tänne kaikki niin kovin aikaisin! — Minä
olin ajatellut, että saattajat tulisivat niinkuin vasta tähän aikaan —
kuten nyt pastorikin — ja olisi vain hätäpikaa juotu kahvit ja sitten
lähdetty heti saattona kirkolle. (Hieman närkästyneenä.) — Mutta
törmätä nyt ainakin paria tuntia aikaisemmin — melkein puoliyöstä —! No
niin — kyllä minä menen pastoria vastaan—. Martti saakin tulla tälle
puolen — minä tuon hänet tänne — mitä hän sinne vieraita kättelemään
enää viimeisellä hetkellä —! (Sulkee vasemmanpuoleisen oven.) Jää sinä
vain tänne. Ja istu nyt edes ja koeta levätä niin kauan kuin tässä
vielä on vähän aikaa. Varmaan on Martilla sinulle joku virkistävä ja
rauhoittava sana. Olettehan te lapsuuden leikkitovereita. (Heleena
istua. Miili oikoo ja korjaa pöytäliinoja.) Ja muistaakseni pääsitte
yhdessä ripillekin! (Heleena nyökkää.) No niin — onhan se sitten aivan
luonnollista ja asiaankuuluvaakin, että hän tällä lavoin osoittaa
ystävyyttään — kun nyt on täällä omassa pitäjässä apupappina.
_Heleena_ (hiljaa). Martti oli aina hyvä — mutta emme ole tavanneet
toisiamme sen jälkeen kuin menin naimisiin.
_Miili_. Sitä suuremmalla syyllä, lapsukaiseni, — sitä suuremmalla
syyllä! (Katsoo kaulassaan mustissa käädyissä riippuvaa pieniä
kultakelloa.) — Hyvänen aika! Puoli kahdeksan jo! Meille tulee ihan
todenteolla kiire. (Heleena nousee.) Ei, ei, istu nyt vaan rauhassa —
minä menen! (Kuuntelee.) — Nyt taisi portaiden ulko-ovi käydä! Etteivät
vaan alkaisi soittaa ruumiskelloja liian aikaisin! Minä sanon saman
tien Valentille, että nyt vain laittautuvat ajoissa kuntoon. Sillä
aikaa saa pastori juoda kupin kuumaa. — No, nyt. hän tuli eteiseen!
(Menee peräovesta. Heti sen jälkeen).
_Valenti_ (kuuluu huutavan viereisessä huoneessa vasemmalla).
Heleena! Heleena ja Miili — oletteko siellä? (Tulee sisään. Hän on
erittäin kookas ja ryhdikäs mies. Hänellä on suuret tummat viikset
ja tumma pysty tukka, joka on huolellisesti harjattu. Kaulassa on
kovaksi silitetty, matala kaulus ja pieni musta rusetti. Puku on
muuten vaalea. Jalassa patiinat. Hänen puhetapansa on hyvin rohkeata,
itsetietoista ja varmaa. Käytöstapa on voimakasta ja alistumista
vaativaa. Pysähtyy oven luo ja katsoo kummastuneena Heleenaa, joka heti
kuultuaan hänen äänensä on osoittanut levottomuutta). Kas — täälläkö
sinä olet — ja yksinäsi! — Missä Miili on?
_Heleena_ (hiljaa). Täti tulee heti. Hän on eteisessä — pastoria
vastaanottamassa.
_Valenti_ (ihmeissään). Pastoria! Ketä pastoria?
_Heleena_. Marttia. (Ikäänkuin häveten tutunomaisuuttaan.) Pastori
Heljoa.
_Valenti_. Pastori Heljoa! — Tätä pitäjän apupappia! — Mitä ihmeitä hän
täällä tekee? Emmehän me ole kutsuneet ketään vierasta saattoväkeä!
Ja sitäpaitsi kirkkoherraa itseään on pyydetty toimittamaan siunaus
haudalla.
_Heleena_. Niin — niin kai sinä pyysit. — Mutta Miili-täti sanoi, että
on sellainen tapa —
_Valenti_. Minkälainen tapa?
_Heleena_. Että — että jos pappi — tai kanttoori — tahtoo olla
erityisen ystävällinen — ja kunnioittaa —
_Valenti_. Niin hän kiiruhtaa hautauspäivänä kahville vainajan kotiin
aamulla varhain, ennenkuin ruumissaatto on ehtinyt lähteä! (Naurahtaa
lyhyeen.) Vai niin.
_Heleena_. Oi — en minä tiedä —!
_Valenti_. Tai ehkä Miili on kutsunut pastori Heljon? (Vähän
epäluuloisesti) Ehkä olette yltäessä sopineet?
_Heleena_. Ei — ei täti ole — emme me ole tienneet odottaakaan nyt
tänne ketään pappia. — Mutta eihän siinä sitäpaitsi ole mitään
epäsoveliasta.
_Valenti_. Eipä ei. — Minusta se kuitenkin tuntuu hiukan
tungettelevalta. — Hm. Lystikäs tapa se semmoinenkin! (Naurahtaa
jälleen).
_Heleena_ (vavahtaa). Hyi! — Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa —!
_Valenti_. En minä nauranut. Muuten vain tulin hymähtäneeksi. — Sinä
kymmenen vuoden aikana, minkä olen ollut poissa täältä kotoa ja koko
maasta, olen jonkin verran unohtanut täkäläisiä tapoja ja pikku
komentoja. Lienenkö tällaisissa hautausvalmistuksissa ollut mukana
koskaan. En ainakaan muista.
_Heleena_. Hyvää pastori vain tällä tulollaan tarkoittaa. Hän tahtoo
osoittaa huomaavaisuutta. Täti sen ymmärsi heti. Martti on minun
lapsuudentoverini.
_Valenti_ (siirtyy vähän keskemmä ja katsoo Heleenaan tiukasti). Soo —
vai silläkö lailla —? Sitä minä en tiennytkään.
_Heleena_. Mitä et tiennyt?
_Valenti_. I Että Heljon talon nuorempi poikakin aikoinaan kuului
sinun — hm — »ystäviisi». — Niin — no — sinullahan oli niitä —
useita! Tarkoitan — oli oikein monta sellaista »hyvää ystävää»,
joista sait valita, ja joiden joukosta sitten lopuksi arpa lankesi
velivainajalleni Maurille. (Matalammin.) Minua sinä et koskaan voinut
oikein ystäväksesi lukeakaan, vaikkakin vuoden paikat ennen Amerikkaan
lähtöäni sinun lähettyvilläsi liehäsin!
_Heleena_ (nousee tuskastuneena). Oi, en minä enää muista — niitä
vanhoja!
_Valenti_ (lähestyy vähän). Etkö sinä muista sitäkään, Heleena, että
minä silloin kysyin sinulta vallan selvästi — ja että vastaukseksi sain
kuulla suustasi oikein kivakoita sanoja? Taisin silloin suuttuakin
—! No, mitäs niistä! — En minä tietänyt, että Mauri, joka nyt makaa
arkussa tuolla aitassa, kulki jo silloin onnellinen tieto sydämessään.
_Heleena_ (loittonee hänestä, kuin hätäännyksissään). Mitä sinä — Herra
Jumala — mitä sinä niistä juuri nyt —?
_Valenti_ (perääntyen). Enhän minä — muuten vain — tahtovat joskus
väkisin juohtua mieleen ne entisetkin!
_Heleena_ (melkein itkien). Juuri nyt — kun kohta Mauri viedään hautaan
—!
_Valenti_ (matalasti). Niin — viedään hautaan —, (muuttuneella
äänensävyllä ja ikäänkuin jotain välähtäisi hänessä) — hautaan —.
(Malttaen.) No en minä sitten puhu muustakaan. — Tulin vain — kun
Sipilän isäntä — Maurin — meidän isokorkeelaisten orpana — olisi
mielellään tahtonut sinulta kuulla, miten nyt oikeastaan aiot täällä
tämän talosi hoidon järjestää — kun et liene oikein tottunut —
Maurihan ei sinulle liikoja rasituksia työntänyt — ja —. Mutta olkoon
— ymmärränhän minä, ettei sinulla nyt ole halua puhella sellaisista
arkisista asioista. Jääkööt toiseen kertaan! Minä sanon Sipilälle —!
(Tekee lähtöä huoneesta. Teeskennellysti.) Se Sipilä on sellainen —!
Tahtoo aina sekaantua —! Muuten — sinä näytätkin hyvin heikolta ja
rasittuneelta. Lepoa sinä tarvitset. Sellainen luonne kuin sinun ei
yleensä olekaan luotu kestämään vastoinkäymisiä.
_Heleena_ (raskaasti). Tämä ei olekaan mikään tavallinen
vastoinkäyminen.
_Valenti_. Eipä ei. Tarkoitan vain, ettei sinulla ole ollut suruja
elämäsi varrella. Et ole tottunut tavallisia arkisiakaan huolia
voittamaan. Maurihan se kaikki järjesti. Niinkuin sopikin. Eikä sinun
tarvinnut raataa ennen kotonasikaan. Ja selväähän sekin on, ettet sinä
nyt tule toimeen täällä Korkeelassa ilman tottunutta tukea ja turvaa —
(merkitsevästi) — sellaista läheistä kättä, joka kykenee valmistamaan
sinulle samanlaisen huolettoman ja kevyen olon kuin sinulla on ollut
tähänkin saakka. Mitä sinä oikeastaan talon emännän velvollisuuksista
tiedät — ja vielä vähemmän isännän —!
_Heleena_ (antaen katseensa kierlää ympäri huoneen). Niin — kyllä Mauri
ymmärsi — hän osasi järjestää minulle — kaikki niin hyvin — niin hyvin!
_Valenti_. Tämän kolmen kuukauden aikana, minkä olen viettänyt täällä
Maurin talossa, olen tarkannut ja katsellut kaikkea, ja siksi olenkin
hyvin selvillä Maurin tarkoitusperistä ja ajatuksista — monen asian
suhteen. (Tarkoituksellisesti.) Niin että — kyllä minä tässä talossa
jo jokseenkin kaiken tiedän — (sivukatseella) — ja — hyvin käsitän —
sinunkin asemasi — ja miten minkin olla pitää — jotta sinulla olisi
yhtä mukavasti kuin ennenkin —.
_Heleena_ (luo häneen kummastuneen, hieman tuskallisen, katseen, nousee
ja peräoveen päin, kääntyen huudahtaa). Miili-täti — Miili-täti!
_Valenti_ (rientää hänen luokseen). No, mikä sinun tuli?
(Hän perääntyy, sillä samassa astuvat sisään Miili ja pastori Martti
Heljo. Viimeksimainittu on nuori, avokatseinen mies, joka tekee
vilpittömän ja miellyttävän vaikutuksen. Hän puhuu hillitysti ja
sointuvasti, tarpeen tullen kuitenkin vaikuttavan lujasti. Hän on
pitkässä papintakissa, jonka pieluksen alle kaulassa riippuvat liperit
osittain peittyvät, sekä lakki kädessä. Miilillä on kainalossaan hänen
turkkinsa.)
_Miili_ (heidän tullessaan). Kas näin — muutamiksi minuuteiksi vain —
täytyyhän pastorin nyt edes hengähtää rauhassa! (Katsahtaa Heleenaan
ja huomaa hänen mielenliikutuksensa. Laskee kiireesti pastori Heljon
turkin tuolille ja rientää Heleenan luo, tarttuen häneen.) — Hyvänen
aika, Leeni, kasvosi ovat ihan hien peitossa ja sinä vapiset. Onko
sinulla taas ollut pyörrytystä?
_Heleena_. Ei — ei minulla — (Hänen katseensa osuu vasemman oven
vieressä jäykkänä seisovaan Valentiin. Hätäytyen.) Tai — niin — kyllä —
minua pyörrytti taas — mutta — voin jo paremmin —. (Menee kättelemään
pastori Heljoa).
_Martti Heljo_ (yskäisee tuskin kuuluvasti). Sitä en epäile, hyvä
Valenti, en epäile teidän itsenne enkä omaistenne voimia enkä
neuvokkuuttakaan. Ette te, hyvä ystävä, siinä suhteessa apua ettekä
ohjeita tarvitse — ja tuskinpa pistää kenenkään päähän niitä teille
tyrkyttääkään. — Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin, ettemme
kukaan — ette te eivätkä teidän lähimmäisenne — loppujen lopuksi
ymmärrä täydellisesti, mitä Herra on tällä tapahtumalla tahtonut teille
itsellenne ja muille osoittaa. Sillä olihan tämä tapaturma niin kaamea
— ja niin kummallisen onnellinen Teidän pelastuksenne, että se on
tehnyt tavattoman vaikutuksen koko pitäjässä.
_Heleena_ (joka on tuskallisesti katsonut vuoroon Valentiin, vuoroon
pastoriin, painuu istumaan ja purskahtaa itkuun. Miili menee hänen
luokseen).
_Martti Heljo_. Ja mitä voimaan ja kestävyyteen tulee, niin näemme
selvästi, että hän, jota tämän talon isännän poismeno on kohdannut
kaikkein lähimmin ja kipeämmin, kaipaa suurta johdutusta ja väkevää
turvaa.
_Valenti_ (tuskin huomattavalla ivalla, lyhyeen kumartaen). Pastori on
hyvä ja tekee parhaansa — me tietysti olemme hyvin kiitolliset!
_Martti Heljo_. En minä kykene kenellekään murheen uuvuttamalle mielen
tyynnytystä ja sielun rauhaa antamaan — sen voi Heleenallekin suoda
ainoastaan Hän, joka nykyisenä välinpitämättömyyden ja itsekkäiden
pyyteiden aikakautena on kovin usealle liian tuntematon ja liian
kaukainen auttaja — Herra Jeesus Kristus. (Valentille.) Ja teille,
jolle elinikää vielä annettiin, teidän on syytä katsoa, miten tämän
armonaikanne käytätte. Ehkä teille tällä tapahtumalla on tahdottu sanoa
paljon, jonka parhaiten tietänette itse.
_Heleena_ (nyyhkytystensä välissä). Mutta minkätähden Maurin — hänen,
joka ei edes ollut yksin maailmassa — jolla oli vaimo — joka ei koskaan
ollut kenellekään väärin tehnyt — minkä tähden piti juuri hänen hukkua?
_Martti Heljo_. Heleena hyvä, meidän on monesti hyvin vaikeata — niin —
joskus aivan mahdotontakin ymmärtää Jumalan tekoja ja johdatuksia.
_Heleena_ (liikutuksen herkästi kiivastuttamana). Jumalan tekoja!
Jumalan tekoja! — Jumalan teoksiko sinä sanot sitä, että mieheni
sai painua jään alle ja syvyyteen samalla minuutilla kuin hänen
onnettomuustoverinsa, hänen oma veljensä, joka on perheetön ja
yksinäinen mies, tarttui köyteen ja pelastettiin! (Äänekkäämmin.)
Sellainenko on viisaan ja hyvän Jumalan tekoja? Niinkö todellakin sinun
mielestäsi? (Itkee).
_Valenti_ (havahtuen). Niin — minun kai — minun tietysti olisi pitänyt —
_Miili_ (Heleenalle). Lapsi kulta, ole rauhallinen — älä kiihdytä
itseäsi —!
_Heleena_ (huudahtaa). Mutta se oli väärin — väärin!
_Valenti_ (astuu askeleen, kiivaasti). Mikä oli väärin? Sekö, että minä
tartuin heitettyyn köydenpäähän sen jälkeen kuin jo olin ponnistanut
itseni jään reunalle? Sitten se vasta minulle heitettiin, jolloin minä
sen kiersin kiinni toiseen ranteeseeni ja toisella kädelläni autoin
itseäni eteenpäin jään pintaa myöten. Ei Mattilan rahtimiehen apu minua
paljonkaan hyödyttänyt — ei ollenkaan — sen sanon teille. — Mutta kun
jo olin vatsallani jään syrjällä, niin näin noin metrin päässä minusta
jäänreunan lohkeavan Maurin kyynäsvarsien alla, ja siinä samassa hän
humahti syvyyteen. Sen perästä en häntä enää nähnyt.
_Miili_ (hiljaa nyyhkivän Helenan vieressä). Leenihän on kuullut tuon
kaiken jo niin moneen kertaan, hyvä Valenti, että miksi enää kiduttaa
häntä tuomalla uudelleen hänen silmiinsä tuota kauhun kuvaa!
_Valenti_. Minkätähden sitten sanotaan, että on tapahtunut väärin?
Olisiko minun — Herra Jumala sentään — täytynyt vain sen vuoksi
heittäytyä syvyyteen minunkin, että näin jään murtuvan veljeni
kädenotteesta? En edes kyennyt kättäni hänelle ojentamaan. Ja jos
olisinkin kyennyt, niin olisiko minun ehkä pitänyt antaa hänen vetää
minut mukanaan jään alle? Enhän minä voinut häntä pelastaa — sen
kai Heleena ymmärtää yhtä hyvin kuin jok'ainoa ja ken tahansa! Sula
mahdottomuushan se oli. Ja sitäpaitsi — onhan tämä kaikki jo niin
täydellisesti Heleenalle selvitelty! Kuinka kauan minua yleensä aiotaan
kiusata?
_Heleena_ (hiljaa). En ole tahtonut tehdä sitä.
_Valenti_. Mikä — mikä sitten on väärin? Sekö vain, että minä
pelastuin? — Minun ei olisi pitänyt pelastua. Se se nyt näkyy olevan
kiusallista, että niin kävi. Oliko niitä hyviä ihmisiä ja lähimmäisiä!
_Miili_. Valentin täytyy ymmärtää, että Leenin, joka niin suuresti
rakasti miestään, on vaikeata käsittää täilaista kohtalon kovuutta.
_Valenti_. Käsittääkö kukaan minun asemaani? Tahtooko sen tehdä
Heleena — tai tahdotteko te? Miltä luulette tuntuvan minusta, kun saan
joka jumalan käänteessä kuulla, kuinka suuri vääryys se oli, että
jään reuna minun kohdallani sattui olemaan sen verran vahvempaa ja
pitävämpää, ettei se murtunut allani, kuten Maurin, ponnistellessamme
ylös. Sitäpaitsi luulen olevani Mauria paljon notkeampi ja olin
puettukin kevyemmin kuin hän. Minulla oli ylläni vain lyhyt
päällysnuttu, mutta Mauri oli puettu noihin raskaisiin turkkeihin,
jotka riippuvat tuossa.
(Kaikki kääntyvät katsomaan turkkeja).
_Martti Heljo_. Puhutte sattumasta, Valenti —. Rakas ystävä, teissä ei
siis vielä ole tapahtunut sitä suurta heräämistä, jota varten Herran
viite on ollut näin näkyväinen ja voimakas. Muistakaa, Valenti Ahomaa,
mitä apostoli Paavali sanoo: »Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä,
älkää paaduttako sydäntänne niinkuin silloin, kun katkeroititte hänet.»
_Valenti_. Tämän pastorin erityisen huomion minua kohtaan ovat
varmaankin aiheuttaneet pitäjäläisten ylitsevuotavat jutut ja juorut
minun entisyydestäni. Pastori on kai saanut kuulla niin paljon minun
hurjasteluistani entiseen aikaan, ennenkuin äkkiä, kaikkien akkojen
ihmeeksi, painauduin pois vieraille maille. Enkä minä sitä kielläkään.
Sain minä ennen vanhaan pillit soimaan tässä pitäjässä, niin että
isännät kiroili ja eukot siunasi. Sain minä! Kyllä se on totta! Se oli
sitä aikaa. Mutta se oli pelkkää tyhjänpäivästä nuoruuden hurjuutta. En
minä silti mikään pahantekijä ollut, enkä ole nytkään, jotta ei minun
tähteni tarvitse nähdä niin suurta vaivaa!
_Martti Heljo_ (vakaasti). »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin
me eksytämme itseämme ja totuus ei ole meissä.»
_Valenti_. Ja sen minä myöskin voin sanoa, että minua totisesti jo
alkaa harmittaa se merkillinen huomio ja ällistely, mitä minulle
osoitetaan aina ja joka paikassa. Kuten nytkin. En minä ole sen
mustempi kuin muutkaan miehet. Vai tämä jäihin putoaminenko nyt
on ollut niin merkillistä? Eikö, jumaliste, ennen ole sellaista
tapahtunut? Minun muistaakseni on siihen virtaan aina joka kevät joku
pudonnut. Ja ensimmäisen kerranko nyt tässä pitäjässä käyskentelee
ihmisten parissa kuoleman kuilusta selviytynyt henkilö? Ohho. —
Haluaisin tietää, mitä hittoa minusta oikein tahdotaan. Onhan
tämä tapaus jo sanomalehdessäkin ollut ja nimismies siitä oikein
kuulustelunkin pitänyt.
_Martti Heljo_. Valenti ei taida tietää, että pitäjässämme, samoinkuin
monissa naapurikunnissa tällä puolen maata, on parhaillaan nousemassa
uusi heräännysliike, joka kutsuu kaikkia mukaansa. Uusi vain siksi,
että maalliset voimat ja synnin viettelykset ovat viime vuosikymmenen
kuluessa päässeet laajalti turmelemaan aikoinaan jo kauniiksi
kypsyneitä Herran laihoja. Senvuoksi, Valenti Ahomaa, toivoisin teidän
ymmärtävän, ettei huomio suinkaan ole kohdistunut teihin pahassa
mielessä. Teidän hyväänne me ajattelemme, rakas ystävä.
_Valenti_ (ivallisesti). Vai niin — vai on pastori saapunut tänne
oikein pitäjän hengellisten lahkolaisten lähettämänä!
_Martti Heljo_ (kuten äsken). Jumalan sanassa sanotaan, että meidän on
otettava huostaamme toinen toisemme, niinkuin Kristuskin on ottanut
kaikki meidät huostaansa Jumalan kunniaksi.
_Valenti_. Hm.
_Martti Heljo_. »Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille
julistamme, jotta teilläkin olisi yhteyttä meidän kanssamme; ja meillä
on yhteytemme Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Krisluksen kanssa.»
_Heleena_ (nousee, pyyhkii silmiään ja siirtyy sinne, missä vainajan
turkit riippuvat naulassa). Mutta minä — seison nyt — ja koko
loppu-elämäni — arvoituksen edessä — sellaisen arvoituksen, jota ei
kukaan koskaan kykene minulle tyydytte»asti selittämään.
_Martti Heljo_. Liian pikaisesti lausuttu, Heleena! — Minä huomaan,
että sinullakin on pitkä ja vaikea matka kuljettavana siihen
heräämiseen, joka aukaisee silmät käsittämään elämän onnettomuudetkin.
_Heleena_. Onko maailmassa liikaa sydämen hyvyyttä ja mielen
jaloutta? Enpä luulisi! Miksi siis täytyy poistua ihmisten keskeltä
sellaisen, joka rakasti ja tahtoi kaikille hyvää? — (Nojaa turkkeja
vasten ja hivelee niitä hiljaa hyväillen.) Parhain sydän ei saanut
lakata sykkimästä edes oman kotinsa lämmössä. Sen hehkua tarvittiin
sammuttamaan jäinen vesi, ja hyvyyden palkaksi annettiin kamala
kuolinkamppailu!
_Martti Heljo_. Voi tapahtua, että Herra vielä ajallisen elämäsi
varrella tekee sinulle kyllin selväksi tämänkin sallimuksensa käänteen,
hyvä Heleena.
_Heleena_. Sallimus — kohtalo — Jumalan käsi —! — Oi, niin kauniita
sanoja, jotka vaativat täydellistä ja sokeata alistuvaisuutta —
ainaisia nurkumatointa tyytymistä kuin — kuin koiralla, joka ei kykene
eikä tohtisikaan mitään sanoa, vaikka sitä piiskataan ilman syytä ja
aihetta. — Tunnoton, hyvin tunnoton on myöskin sallimus — ja kohtalo —
ja —
_Martti Heljo_. Ja?
_Miili_ (hiljaa). Leeni rakas —!
_Heleena_. Täti pelkää minun näillä puheillani tekevän suurta syntiä ja
kauhistuttavan sinua.
_Martti Heljo_. Sinä uhmaat — ja uhma on syntiä.
_Heleena_. Uhmaanko? Niin, ehkä se on uhmaa, kun en käsitä sitä Jumalan
järjestystä, joka vaatii ihmispoloiselta pelkkää sokeutta. Hänelle
suotu järki ei siis ole hyvästä!
_Martti Heljo_. Vaivaiset ihmiset ovat järkensä pimittäneet. — Mutta —
Jumalalle kiitos — meidänkin pitäjässämme on sellaisia, jotka tässäkin
tapauksessa näkevät suuren varoituksen.
_Heleena_ (hiukan kiivaasti). Mitä? Varoituksenko? Kenen silmissä oli
Maurin elämä jossakin suhteessa moitteellista?
_Martti Heljo_. Ei moitteellista — eipä tietenkään — ehkä enemmän
mallikelpoista -— monen muun rinnalla. Mutta kristitty, jolla on kirkas
katse, huomaa niin suurissa kuin pienissä vastoinkäymisissä — omissaan
ja lähimmäistensä, Heleena hyvä, — Jumalan osoituksia ja viitteitä.
_Heleena_ (kummastellen). Osoituksia ja viitteitä!
_Martti Heljo_. Ehkä Maurikin maallisen rakkauden onnessa ja alituisessa
myötäkäymisessä oli unohtanut, että se kaikki oli vain Korkeimman
ajallista armoa? Ehkä unohditte molemmatkin?
_Heleena_. Omituista! Jumalan sanassa opetetaan ihmisiä tekemään hyvää
ja antamaan ilman kiitoksen ja palkkion pyydettä — ja kuitenkin Herra
itse vaatii pienimmästäkin lahjastaan pelkkää polvilla olemista ja
ylistämistä!
_Martti Heljo_. Vähä pilkkaa, Heleena!
_Heleena_. En tiedä mitä teen. Sen vain tiedän, että minä kysyn — kysyn
— kysyn — olen kysynyt yötä päivää — yhtämittaa — mutta vastausta
minulle ei ole annettu.
_Martti Heljo_. Et ole osannut kysyä rukoillen. Koko elämämmehän tulee
olla pelkkää yhtämittaista rukousta. Kaikki muu on toisarvoista. Mutta
rukoilemaan täytyy oppia. Sinä et sitä vielä osaa. Ja epäilen, olivatko
menestyminen ja onni opettaneet miehellesikään rukoilemisen ihanuutta.
Ehkä ne olivat tuoneet tullessaan jotakin muuta — lisää nautinnon halua
— —. (Varovasti.) Ethän pahastune, Heleena, jos huomautan — sillä
tiedät kai sen itsekin — että olihan onnettomuuteen jokin — kuinka
sanoisin — suoranainen syykin!
_Heleena_ (kuin iskun saaneena nopeasti). Mitä sinä tarkoitat?
_Valenti_ (äkkiä koettaen tahallaan keskeyttää). Pastori suo anteeksi,
mutta meidän kai jo täytyy valmistautua lähtemään —
(Miili liikahtaa kuin jotakin aikoen)
_Martti Heljo_. Niin todellakin, aika on rientänyt. — Pyydän, ettei
talonväki suinkaan enää viivyttele minun tähteni!
_Heleena_ (itsepintaisesti). Mistä suoranaisesta syystä sinä puhut? En
minä tiedä mitään.
_Martti Heljo_. Ei taida enää olla paikallaan pidentää tätä
keskustelua. Puhutaan joskus toiste — niin, Heleena, joskus toiste —!
_Valenti_ (kuten äsken). Heleena, sanonko vieraille salissa, että
saatto voi jo ruveta lähtemään?
_Heleena_ (ei kuule). Mitä ihmeitä! Onko jotakin, mitä minä en tiedä?
Tai — tietääkö ehkä joku sellaista, mikä ei ole selvillä minulla?
_Martti Heljo_. Tuskin vain, rakas Heleena. Minä vain mainitsin onnesta
ja ilosta, joka voi joskus synnyttää ihmisessä sellaista elämän
huolettomuutta, mikä — mikä antaa sijaa nautinnonhalulle.
_Valenti_ (vähän töykeästi). Parasta on, että Heleena nyt alkaa
pukeutua. (Miilille.) Laittautukaa kuntoon!
_Heleena_ (kiivaasti). Olkaa vaiti! (Martti Heljolle.) Antaa sijaa
nautinnonhalulle! — Tämä on käsittämätöntä!
_Martti Heljo_. Niin — Maurikin kun oli — alkanut maistella väkijuomia
— —. Mutta älä nyt pahastu, että siitä on näin tullut mainituksi!
_Heleena_ (hämmästyksen lyömänä). Mauri — väkijuomia! — Ei ikinä!
_Martti Heljo_ (ilmeisesti pahoillaan ja ihmetellen). Mutta —!
_Heleena_ (lujasti). Ei ikinä — ei ikinä!
_Miili_ (kummastuneena hänkin). Emme me milloinkaan — ei kukaan —.
_Martti Heljo_. Kuinka sitten on mahdollista —?
_Heleena_. Mikä — Herran nimessä — mikä mahdollista?
_Martti Heljo_. Että nimismies — minulle itselleni — sanoi
poliisikuulustelussa käyneen ilmi —.
_Heleena_ (aivan ymmällä). Minun mieheni — Mauri — väkijuomia! Mikä
kurja valhe — ja salattu minulta —!
_Martti Heljo_ (kuin ilmiantoaan katuen, ihmeissään ja hänkin selvyyttä
halaten). Luulin Heleenan tietäneen — en osannut ottaa huomioon,
ettei Mauri kotonaan — niinkuin neiti — niinkuin Miili sanoi, ettei
milloinkaan —. Eikö siis Heleenakaan aviovaimona — ollut koskaan
havainnut —?
_Heleena_. Mauriako juopuneena? — En koskaan maailmassa!
_Martti Heljo_. Juopumuksesta — raa'asta ja julkisesta — ei kai ole
kysymyskään —.
_Miili_ (vakavasti). Minäkin tiedän, ettei Mauri milloinkaan maistanut
pisaraakaan.
_Martti Heljo_. Minulle kerrottiin myöskin, että Heleena itse pyysi
nimismiestä pitämään kuulustelun — toimittamaan tapauksesta tutkimuksen
—.
_Heleena_ (katkeamattomassa mielenjännityksessä tähyillen vuoroon
kutakin, mutta varsinkin aina väliin Valentia). Niin — niin minä pyysin
—.
_Miili_. Minäkin olin siellä.
_Martti Heljo_. Kuinka omituista! — Eikö sitten Heleena — eikö
Miili-neitikään —?
_Heleena_. Annoimme nimismiehelle tapahtumaa koskevat tietomme kukin
erikseen. Vuoromme perään olimme kansliassa, ja hän teki kaikesta
pöytäkirjan. (Hänen tähyilynsä käy yhä huomattavammaksi, kiintyen
vähitellen pelkästään Valentiin.) Kuka — kuka on mennyt nimismiehelle
sanomaan sellaista?
_Miili_ (lempeästi). Minä puolestani en tiennyt kertoa juuri mitään.
Ja kyllä nimismies todellakin kysyi, olinko kuullut, että Mauri joskus
ryyppäsi. Mutta minä tietysti vastasin kieltävästi ja oikein vakuutin,
että hän on aina ollut raitis. (Pudistaa huolestuneena päätään.)
Mattilan rahtimies ei myöskään ole voinut sellaista sanoa, sillä hän ei
ollut pimeässä eroittanut muuta kuin vilaukselta hukkuvan pään. Eikä
siellä sitten muita —
(Kääntää katseensa vitkaan Valentiin päin).
_Heleena_ (jonka jäykistynyt katse on kokonaan suuntautunut Valentiin,
astuu häntä kohti).
_Valenti_ (kääntyy samassa häneen päin, uhkamielisesti). No niin,
Heleena, anna nyt vihan ryöpyn kaatua minun niskaani!
_Heleena_ (suuttumuksesta vavisten). Sinä — te — te — olette
valehdellut — onneton — kurja —!
(Kaikki ovat yllätyksen lyömiä).
_Valenti_ (röyhkeän rohkeasti). Vai olen minä valehdellut! Soo'o!
Kenelle ja mitä?
_Heleena_ (kuin äsken). Te olette valehdellut nimismiehelle, että —
että mieheni oli juopunut sinä iltana, kun le yhdessä putositte jäihin
ja — ja hän hukkui.
_Valenti_. Mistä armollinen rouva sen niin varmasti tietää, että minä
olen valehdellut?
_Heleena_ (kiihtymyksestä suunnillaan). Enkö sitä tietäisi — te hävytön
— säädytön maankiertäjä — kerjäläinen, jonka mieheni säälistä ja
armosta otti luokseen!
_Valenti_. Arvoisalle rouvalle olisi parempi — vastaisen varalle —
ajoissa hillitä kieltään.
_Heleena_. Teille olisi ollut parempi, että ette olisi ruvennut
yrittämäänkään häväistä velivainajanne, minun mieheni tahratonta
mainetta. Luuletteko, että teitä kukaan uskoo? Entä mihin te pyritte
raakoine valheinanne? No, ehkä sekin pian nähdään!
_Miili_. Heleena — Heleena — voi Herran tähden —!
_Martti Heljo_. Suokaa minun — sallikaa minun, joka vallan tahtomattani
olen aikaansaanut tämän kohtauksen — antakaa että —
_Heleena_. Hyvä, että päästään selvyyteen ajoissa — ettei minullakaan
jää mitään tietämättä!
_Valenti_. Tältä tiedolta minä puolestani kuitenkin olin aikonut sinua
säästää. Ja samaa miellä oli nimismieskin — siitäkin huolimatta, että
juuri se asia — totta puhuen — sen onnettomuuden syy oli.
_Heleena_ (kiihtymyksen ja tuskan vallassa). Mitä — mitä — mitä —?
_Martti Heljo_ (hiljaa). Minä tiedän —.
_Miili_ (uskomatta korviaan, pidätetysti). Kuinka tämä voi olla
mahdollista —?
_Valenti_. No, vaikka nyt ovatkin jo viimeiset minuutit käsissä, niin
kai minä nyt sitten puhun suuni puhtaaksi — jotta kaikki selviää,
ennenkuin Mauri kätketään maahan — ja ennenkuin ruumiin siunauksen
edellä ehditään heittää minun silmilleni kaikki taivaan ja helvetin
väliset haukkumasanat!
_Heleena_ (tukahdutetusti). Puhu — puhu —!
_Valenti_. Olimme joskus ennenkin ottaneet pikku ryyppyjä veljeni
kanssa — salavihkaa matkoilla, sen jälkeen kuin hänen hartaista
pyynnöistään olin asettunut asumaan tänne Korkeelaan, auttaakseni
häntä tukkikauppa-asioissa. Kyllä Mauri muutoin ryyppäämisen konstin
jo ennenkin osasi, vaikka hän hyvin taisi peittää jälkensä. Eikä
metsä-afääreissä koskaan ilman viinaksia liikuta, sen kaikki tietävät.
Ne kaupat eivät suju ilman rasvoja. Ja kaupungin tukkiherrojen seurassa
heltyy hyväkin mies, sen voit uskoa sinäkin, Heleena!
_Martti Heljo_. Kyllä se tiedetään, ikävä kyllä!
_Valenti_. Maurin tahdosta minä häntä niissä toimissa neuvoin ja
avustin. Meidän piti jatkuvasti niinkuin puulaakissa panna hommaksi
vähän yhtä ja toista suurempaakin yritystä — sahaakin suunnittelimme —
minä kun olen niissä meiningeissä hyvin perillä.
_Heleena_ (yhtäälle tuijottaen, itsekseen). Mahdotonta — mahdotonta —
mahdotonta —!
_Valenti_. Sen minä sanon hyvällä omallatunnolla, ettei Mauri yleensä
paljon ottanut ja katsoi aina, että oli vesiselvä kotiin tullessaan.
Mutta kuinka sitten silloin sattui — kun palasimme kaupungista ja
ajoimme hämärissä jäätä pitkin asemalta kotiin — niin, kai hänellä
taisi olla jokunen ryyppy päässään, koska löi tammaa selkään ja
virkkoi että: oikaistaanpa kotorantaan suoraan virran alapuolelta.
Lisäsi vielä, että mennään samaa kyytiä saunaan kylpemään, niin ei
Leeni eivätkä muutkaan huomaa mitään. Mutta karin tällä puolen jää
sitten murtui, ja kun oli yllä noinkin paksut nahat niin — — (Osoittaa
seinällä riippuvia turkkeja).
_Martti Heljo_. Kyllä sen käsittää.
_Valenti_. Eikä kuulunut apua, vaikka me molemmat huusimme niin paljon
kuin jaksoimme. — Kehno ja pelkuri auttaja oli sitten se Mattilan
rahtimieskin. Kepeätä pukuani ja voimistelemaan harjaantunutta
ruumistani saan kiittää omastakin pelastuksestani.
_Martti Heljo_. Tällä kertaa oli niin säädetty. Toisella kertaa voi olla
toisin. Sen vuoksi muistakaa, Valenti, että ne tulet, joita te ette nyt
tahdo nähdä, saattavat sammua teillä iäksi. Silloin ei enää mikään apu
auta!
_Valenti_ (tahallaan ymmärtämättä, huolettomasti). Taivas oli silloin
pilvessä. Tuskin me muutoin olisimme virtaan ajaneetkaan!
_Martti Heljo_ (huokaa raskaasti). Varokaa — varokaa!
_Heleena_ (joka lopen voipuneena on painunut istumaan, karkaa äkkiä
ylös, huutaa hyvin kiihtyneenä). Miili-täti — ethän sinä usko —!
Martti — älä usko — älkää uskoko —! Hän valehtelee — valehtelee —
valehtelee —! Hän on ajanut hevosen avantoon — sinne tyrkännyt — Maurin
— tahallaan, roisto — kulkuri — koira — — —!
_Valenti_ (syöksyy äärimmäisen raivon valtaamana häntä kohti). Suus
kiinni — perkele —!
_Heleena_. (vaipuu tuolille ja purskahtaa äänekkääseen itkuun).
_Miili_ (rientää hätääntyneenä hänen luokseen). Rakas Leeni — älä —
ajattele Herran tähden —! Rakas, rakas lapsi — koeta nyt rauhoittua —!
_Valenti_ (käheästi). Vai — vai roisto — — koira — —!
_Miili_ (hätääntyneenä). Hallitse itsesi, Valenti, — sinun täytyy⁷
käsittää — ei Leeni tiedä, mitä sanoo — hän on sairas — hän ei ymmärrä
— Valenti — kuule —!
_Valenti_. Koira —! Peruuta sanasi — jumalauta — peruuta —!
_Martti Heljo_. Pyydän teitä — vainajan muiston nimessä —!
_Valenti_ (kiljaisee). Peruuta!
_Heleena_ (jonka koko ruumis vavahtelee kuin suonenvedossa, koettaa
hillitä itkuaan, tavoitellen). Mi- minä — pe-peruutan — —
_Miili_ (hyväillen häntä). Sinä olet hyvin, hyvin sairas — Leeni kulia
— —!
_Valenti_ (hillitsee itsensä työläästi ja koettaa päästä tasapainoon).
_Heleena_ (hiukan tyyntyneenä, selvemmin). Minä peruutan —
_Martti Heljo_. Kaikkivaltias Herra Jumala, vuodata armosi niille ja
ole pitkämielinen niiden kanssa, joiden tielle sinä olet väkevän valosi
langettanut, vaan joille sinun henkesi tulenliekit ovat näkymättömiä
ilmestyksiä, niin etteivät heidän sokaistut silmänsä niitä erolta!
Kuule minua, Herra Jumala! Suuren rakkautesi tähden, amen.
(Lyhyt hiljaisuus. Herkeäviä nyyhkytyksiä).
_Miili_. Kuulkaa — jo soivat kirkonkellot. Nyt on ruumissaaton
lähdettävä. Menkäämme, Heleena! Meillä on kiire.
_Heleena_ (nousee)
_Martti Heljo_. Valmistaudumme siis lähtöön. (Menee ja pukee turkkinsa
ylleen).
_Valenti_ (akkunan luona, raoittaen hurstia). Vieraat näkyvätkin
jo kokoontuneen pihamaalle. (Palaa akkunan luota. Heleenalle
puoli-ääneen.) Saanko siis ottaa ylleni haudalle nuo Mauri-vainajan
turkit, kuten oli puhe — kun oma lyhyt ja harmaa talvinuttuni ei oikein
sovellu —?
_Heleena_ (hiljaa). Sinä saat ne.
_Valenti_ (katsoo häneen pitkään ja kysyvästi). Tarkoitatko —?
_Heleena_. Mitä minä niillä enää —! Ota vain ne — omiksesi —!
(Miilille.) Mennään, Miili-täti —!
_Valenti_ (vähän kummastellen) Kiitos! — Minä menen nyt ensin ulos
vähän järjestämään.
(Heleena ja Miili menevät vasemmalle).
_Valenti_ (Martti Heljolle). Pastori on hyvä ja odottaa täällä! Tulen
sitten ilmoittamaan.
_Martti Heljo_ (pukeissa, virsikirja kädessä, nyökkää). Hyvä on —
kiirehtikää vain!
_Valenti_ (menee perälle).
_Liisu_ (tulee vasemmalta touhuissaan ja melkein juosten. Hänellä on
yllään liian avara, jonkun täysikasvaneen naisen musta nuttu ja päässä
suuri musta liina. Törmää aivan Heljoa lähelle, pysähtyy, hämmästyy
kovin ja niiaa tavattoman syvään.) Pastori! Voi sentäskin voi! Ei Liisu
tiennytkään! Itse pastori! Voi sentäskin voi!
_Martti Heljo_ (hyväntahtoisesti). Niin — vallan itse, pikku Liisuseni.
_Liisu_ (kovin riemastuneena, puhuen nopeaan). Liisu toivoi saavansa
nähdä pastorin hautausmaalla — ja sitten kirkossa — kun Liisu pääsee
saattamaan isäntää taivaaseen. — Eikös pääsekin isäntä varmasti
taivaaseen — kun oli aina hyvä — ja otti Liisunkin tänne Korkeelaan? —
Ja kohta isäntä sitten siunataan — taivaaseen — ja sitten meidän isäntä
on taivaassa — — (ajattelee silmänräpäyksen) — oikein taivaassa — voi
sentäskin voi! —
_Martti Heljo_. Niin, taivaassa hän on, pikku Liisu rukka!
_Liisu_. Ja Liisu on ihan joka päivä lukenut siitä pastorin antamasta
kirjasta Jeesuksesta. — Ja eikös toimittanutkin pastori Liisun
Jeesuksen omaksi —?
_Martti Heljo_ (hymyillen). Toimitinhan minä —!
_Liisu_ (ristii kätensä ja ajattelee taas silmänräpäyksen). Liisukin on
oikein Jeesuksen oma — voi sentäskin voi! (Kohottautuu varpaisilleen ja
kuiskaa pelokkaasti.) Valenti — (Katselee ympärilleen.) — Valenti-herra
ei ole Jeesuksen oma — Liisu tietää — ihan varmasti —.
_Martti Heljo_. Sepä ikävää!
_Liisu_. Liisu näki unen — kaksi unta — kahtena yönä peräkkäin — Liisu
näki —
_Martti Heljo_. Mitä Liisu sitten näki?
_Liisu_ (pälyillen ja peljäten, supattaa nopeasti ja pitkin
hengenvedoin). Liisu näki — isännän ja Valenti-herran avannossa —
Valenti-herra vähän ylempänä jäällä — ja isäntä vallan jään reunalla
— isäntä koetti päästä ylös — mutta — Valenti-herra sysäsi — sysäsi
isännän kättä — se irtosi — irtosi — — ja isäntä painui alas — painui —
sinne jään mustaan suuhun — upposi — — ja suuri valkoinen enkeli lensi
siihen — ja katosi siihen mustaan avantoon — ja — ja — Valentin-herra
ryömi pois — tänne taloon päin — ja — hänellä oli — koiran pää — —
(toistaa kauhuissaan) — koiran pää — —
_Martti Heljo_ (tahtomattaan kiintyen). Sinäpä nyt vallan —!
_Liisu_. Ei Liisu uskalla puhua — muille kuin pastorille — joka
toimitti Liisun Jeesuksen omaksi. — Liisu osaa vieläkin laulaa sen
laulun, minkä pastori Liisulle opetti — (Aikoo ruveta laulamaan.) Tule
Jeesuksen luo — — — (Keskeyttää säikähtyneenä, sillä)
_Valenti_ (tulee samassa peräovesta). Jos pastori nyt sitten tulisi
mukaan veisaamaan —! (Huomaa Liisun. Vähän töykeästi.) Mitä sinä täällä
teet? Ja mitä sinulla on ylläsi? Aiotko sinäkin tulla hautausmaalle?
Siitä ei tule mitään. Sinä saat jäädä kotiin vanhan Marjaanan kanssa
taloa vartioimaan.
_Liisu_ (pillahtaa itkemään). Emäntä lupasi —
_Martti Heljo_. Antakaa hänen tulla! Hän pääsee minun reessäni. Hän
on yksi minun orvoista suojateistani. Olen toimittanut hänet tänne
Korkeelaan.
_Valenti_. Vai niin! Se on eri asia. Tulkoon sitten minun puolestani!
_Liisu_ (mennessään perälle, ikäänkuin uhitellen Valentille, jotta tämä
sen kuulisi). Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — ei ole Jeesuksen oma
— —! (Menee).
_Martti Heljo_. Hän on pieni vähämielinen raukka! (Menee Liisun jälkeen
peräovelle).
_Valenti_ (lähtee sisään vasemmanpuoleiseen huoneeseen, josta palaa
heti ja menee hänkin taas ulos peräovesta).
_Heleena_ ja _Miili_ (tulevat vasemmalta päällystamineissaan
surupukuisina. Miili taluttaa Heleenaa. He astuvat huoneen poikki ja
menevät ulos peräovesta).
_Valenti_ (tulee hetken perästä uudelleen sisään, seisahtuu keskelle
lattiaa ja näyttää miettivän jotakin).
(Ulkoa alkaa kuulua virrenveisuu).
_Valenti_ (menee akkunaan, kohottaa hurstin kulmaa ja katselee
silmänräpäyksen ajan ulos. Sitten hän kohauttaa harteitaan ja lähtee
hitaasti astumaan turkkien luo. Ojentaa kätensä tarttuakseen turkkeihin,
mutta juuri siinä hetkessä nämä putoavat lattialle. Astuu pelästyneenä
askeleen taapäin ja, jää tuijottamaan permannolla oleviin turkkeihin.
Tukahtuneella kiukulla). Saatanan perr — — (Tempaa raivostuneena turkit
lattialta, silmää katkennutta kannatinta ja pukee ne sitten kiivaasti
ylleen.) Katketkoon —- särkyköön — menköön pirstoiksi — mitä tahansa
— sittenkin otan — kaikki — turkit — talot — Heleenan — kaikki tyyni!
(Syöksyy ulos).
(Virrenveisua jatkuu).
Väliverho.