V.

"LÉLIAN PARKA".

Kirjallisessa esseekokoelmassaan _Poètes maudits_, "Kirottuja

runoilijoita", jossa Verlaine hahmottelee erinäisiä, enemmän tai

vähemmän unohdettuja tai tunnustuksetta jääneitä kirjailijatovereitaan,

on hän omistanut myös "Lélian paralle" muutamia sivuja.

"Lélian parka" oli Paul Verlaine itse.

Tämä nimi tulee vaistomaisesti mieleen, kun ajattelee Verlaine'in

viimeistä kautta Parisissa, jota kesti alun toistakymmentä vuotta. Ei

siksi, että hän elämänsä viimeisinä aikoina olisi jäänyt kirjallisesti

unhoon: pikemminkin oli hän silloin "kuuluisuus", kun taas hänen useat

aikaisemmat runokokoelmansa, "Saturnolaisesta" alkaen, menivät ohi

arvostelijain huomiota herättämättä. Vasta elämänsä iltapuolella tuli

Verlaine kirjallisesti muotiin, kuten sanontatapa kuuluu; hänen uudet

teoksensa alkoivat olla tapahtumia, joista puhuttiin ja kirjoitettiin,

vieläpä enimmäkseen kunnioittavassa äänilajissa. Ja silloin oli

hänellä niinikään oma vakituinen kustantajansa, Vanier, joka painatti

kaiken mitä hän suinkin tuotti (palkkiot olivat kyllä uskomattoman

alhaiset, mutta ne olivat toki varmat). Varsinkin kun muistaa kaikkia

hyvän Lepelletier'n jalkavaivoja "Sagesse'in" ja "Romances sans

paroles"-käsikirjoitusten päivinä ja Verlaine'in omia aikaisempia

juoksuja, huomaa että tilanteessa oli tapahtunut melkoinen kehitys

parempaan päin.

Mutta tuo Verlaine'in itsensä käyttämä adjektiivi tulee mieleen ennen

kaikkea siksi, että hän ihmisenä oli niin yksinäinen ja hyljätty

näinä viime vuosinaan. Hänellä oli kyllä viljalti juomaveikkoja,

vieläpä kirjallistakin seuraa -- aika ajoin oli hänellä esim. omat

kuuluisat vastaanotto-iltansa eräässä Montparnasse'in kahvilassa --,

mutta yhteiskunnallisessa ja sentimentaalisessa mielessä hän oli

täysin yksin. Hänen vaimonsa oli toisissa naimisissa, hänen uskollinen

äitinsä, joka Paulin muutettua Parisiin asettui asumaan aivan hänen

läheisyyteensä, oli kuollut talvella 1886. Ja Paul oli kerta kaikkiaan

lapsi, herkkä ja tunteellinen, joka ei tullut toimeen omin neuvoin.

Ellei hän aina tuntenut toisen, itseään väkevämmän tukea, oli hän

kirjaimellisesti kuin irtonainen, kaikkien tuulien kuljettelema lehti.

Sydäntä särkevä on eräskin _Bonheur_-kokoelman runo, jossa hän valittaa

sielunsa hätää Jumalalle ja vertaa koettelemuksiaan Jobin vaivoihin.

Muudan säkeistö päättyy tähän koruttomaan, mutta syvältä kumpuavaan

vaikerrukseen:

L'ami me meurt, aussi la Mère,

une rancune plus qu'amère

me piétine en ce dur moment

et me cantonne en la misère,

dans la littérale misère,

du froid, et du délaissement!

Minulta kuolee ystävä, myös äiti.

Katkeraakin katkerampi vihankauna

paaduttaa minut tänä ankeana hetkenä

ja majoittaa minut kurjuuteen,

kirjaimelliseen kurjuuteen,

kylmään ja avuttomuuteen.

Tämä "kylmyys ja avuttomuus" painoi häntä muutoin sitäkin enemmän, kun

hänen oma terveytensä alkoi olla täysin murtunut. Eritoten vaivasi

häntä paha polvireumatismi, josta hänen onnahteleva käyntinsä johtui,

ja joka suinkaan ei ottanut parantuakseen niissä viheliäisissä

kellari- ja ullakkokopeissa, joissa hän kassansa takia oli pakotettu

majailemaan. Niinpä asui hän pitkät ajat eräässä viinikaupan takaisessa

kamaripahasessa, jonka ilma oli raakaa ja kosteata ja jonka lattiana

oli pelkkä maa.

Väliin, kun kurjuus kävi liian suureksi, haki hän suojaa ja hoitoa

kaupungin yleisiltä sairaaloilta, saattaen oleskella niissä

viikkoja, vieläpä kuukausiakin yhteen menoon. Näitä lyhyempiä ja

pidempiä vierailujaan on hän kuvannut humoristisen eloisassa _Mes

Hôpitaux_-kirjassaan. Jo tämä nimi, "Sairaalani", osoittaa muutoin,

että Verlaine kaikissa vaiheissaan säilytti itseironiansa ja huumorinsa

-- kuka toinen käyttäisi niin reippaasti suffiksia, aivan kuin olisi

kysymys jostakin paremmasta omaisuudesta! Hänen vierailunsa näissä

laitoksissa sattuivat aika ajoin niin tiheään, että Verlaine'in ystävät

tervehtivät toisiaan kysymyksellä: "Missähän sairaalassa mahtaa

Verlaine tätä nykyä olla?" Lopulta on hänen itsensäkin vaikeata pitää

luvussa kaikkia niitä eri kertoja, mitä hän moisissa parannuspaikoissa

on oleskellut. Katkeran leikkisästi viittaa hän tähän asiantilaan

eräässäkin runossaan:

J'étais á l'hôpital, lequel? Vraiment le sais-je,

étant si coutumier et du fait et du lieu!

J'étais á l'hôpital. Dire lequel? Qu'en sais-je?

Olin sairaalassa, missä? Todellakaan en sitä tiedä,

sillä olen niin tottunut tähän tapahtumaan ja paikkaan.

Olin sairaalassa. Missäkö? Mistä sen tietäisin?

Epäilemättä olisi hän voinut viettää aikansa pahemmissakin paikoissa,

ja sen on hän itse ensimmäisenä valmis tunnustamaan: moinen järjestynyt

ja säännönmukainen elämä teki hyvää hänen pilaantuneelle hermostolleen,

samalla kuin se varasi hänelle tilaisuutta kirjalliseen työskentelyyn.

"Täällä ei minulta todellakaan puutu mitään", sanookin hän eräässä,

sairaalassa kirjoittamassaan runossa: "ja totisesti viipyisin täällä

koko elämäni, ilman suuria kadehtijoita, toivoakseni, ja ainakin

itse kadehtimatta ketään, ellei minulla, parannuttuani -- nimittäin

jos paranen, sillä kaikki voi olla mahdollista -- olisi tehtävänä

jotakin, jota Jumala tahtoo." Alussa kauhistaa häntä kyllä se kuoleman

perspektiivi, joka avartuu sairaaloissa: hän ei voi unohtaa vanhaa

miestä, jonka hän ensimmäiseksi näki kuolevan, ja niitä "Äiti --

äiti"-huutoja, jotka olivat purkautuneet vanhuksen huulilta. Mutta

sittemmin tottuu hän näihin alituisesti uusiutuviin tapahtumiin. "On

s'y fait", siihen tottuu, kirjoittaa hän lyhyesti eräälle ystävälleen.

Kerran saapuu hän ottaakseen haltuunsa luvatun numeroidun yösijansa,

mutta saa odottaa niin kauan kunnes vastakylmennyt ruumis on nostettu

siltä pois. Pieni fyysillinen kammonväristys puistattaa häntä, mutta

se menee ohi ja hän laskeutuu tyynesti tyhjälle vuoteelle, joka,

kuten hän itse kertoo, uhoaa kylmää ruumiin jäljiltä... Miltei

huvitettuna seuraa hän muutoin osatovereittensa kohtaloa, ja päivän

pikkutapahtumat aterioineen, lääkärinkäynteineen ja vierailuhetkineen

tekevät hänen verensä omituisen tyyneksi. Sillä ihminen, viettäköön

hän minkälaista juuretonta boheemielämää hyvänsä, on kuitenkin

vaistomaisesti myös yhteiskunnallinen olio: hänen täytyy, ainakin

vanhuuden lähestyessä, tuntea olevansa osana jostakin, jollakin tavoin

kuulua elävään elimistöön ja turvautua siihen. Niin myös Verlaine. On

kuin se yksinäisyyden ja eristyksen paine, josta hän näinä aikoina

niin suuresti kärsi, olisi hiukan lientynyt sairaaloissa: sama kohtalo

muitten kanssa luo yhteenkuuluvaisuustunteen, ja tämä tunne rauhoittaa

ja viihdyttää häntä. -- Ja muutenkin oli hänellä suhteellisen hyvä olla

näissä laitoksissa; hän ei enää ollut "entinen vanki", vaan kuuluisa,

vaikka hieman omituinen runoilija, jonka vierailut tavallaan olivat

asianomaiselle sairaalalle kunniaksi, ja siksi kohdeltiinkin häntä

erikoisella huomaavaisuudella ja arvonannolla. Kuitenkin on kuvaavaa,

että hän elämänsä viime päivinä usein ilmitoi ilonsa sen johdosta, että

hän saisi kuolla 'kotona', eikä missään numeroidussa vuoteessa.

"Koti" oli Eugénie Krantzin ullakkohuone.

Mathilde Mauté pysyi Verlaine'in ainoana rakkautena; siitä huolimatta

-- vai juuri siksi? -- vajosi hän viime vuosinaan eetillis-eroottisesti

tavallaan niin alas kuin ihminen voi vajota. Hänen monilukuisista

suhteistaan on vähitellen kasvanut legendoja, hän solmi lyhyempi- tai

pidempiaikaisia suhteita kadun kuluneimpien ja sivistymättömimpien

yökulkijain kanssa, kirjoittaen heille rivoja runoja ja maleksien

heidän kanssaan kapakasta kapakkaan. Herättyään huumauksesta saattaa

tämä elämä kammottaa ja inhoittaa häntä, ja muiston tuskan polttamana

ajattelee hän sitä aikaa, jolloin hän suuteli "Hänen kättään" eikä

"Heidän poveaan." Mutta toisin ajoin tuntuu hän miltei nauttivan

tästä alennuksestaan. "Sinä et ole mikään oppinut nainen", sanoo hän

eräässäkin runossaan, "ja siitä minä sinua sydämestäni onnittelen ja

ylistän. Tuntuu niinkuin sinä et ymmärtäisi säkeitä, joita sinulle

huokailen: olkoon, mutta sinä innoitat minua niitä kirjoittamaan!"

Kuten tästäkin puolileikkisästä runosta kuultaa, oli Verlaine'in

tunteella osittain sama pohja kuin Goethen kiintymyksellä Christiane

Vulpiukseen: viehättihän neito runoilijaa juuri sillä, että hän

antautui ilman intellektuaalista kiintymystä, "rakastetun nimeäkään

tuntematta", saati sitten runoilijamainetta. Mutta samoin kuin

Eugénie Krantz ja hänenlaisensa olivat Christianea moraalisesti

ja yhteiskunnallisesti monta porrasaskelmaa alempana, samoin oli

Verlaine'in eroottinen kiintymys jollakin tavoin eetillisesti

'alempiarvoista' kuin Goethen, jonkinlaisen häpeäntunteen ja myös

porvarien härnäilyhalun ja uhman värittämää. Hänelle tuotti hekumaa se

ajatus, etteivät nuo naiset, joilla hän itsensä ympäröi, ymmärtäneet

hänen runoistaan muuta kuin niiden rahanarvon, ja taas tyydytystä se

tietoisuus, että hän, alentuessaan heidän tasolleen, osoitti olevansa

vapaa kaikesta omahyveisyyden ja ylpeyden synnistä. Ja kuta enemmän

hänen elämänsä herätti pahennusta, sitä korskeammin kantoi hän päätään,

sitä kunnioittavammin ja silmäänpistävämmin kohteli hän noita naisia

vertaisinaan, runoili heille tunteita ja vaistoja, joista heillä

ei ollut aavistustakaan, ja vannoi ritarillisesti heille ikuista

rakkautta. Asennetta? Kieltämättä, mutta samalla vilpittömyyttä: jos

kerran hän oli yhteiskunnan hylkiö, tahtoi hän myös näyttää, että ellei

se kysynyt häntä, saattoi hänkin erinomaisen hyvin tulla toimeen ilman

sitä, niiden parissa, joilta se oli sulkenut ovensa kuten häneltäkin.

Mutta osittain yhtyi tähän tunteeseen myös inhimillisyyttä, joka läheni

sääliä. Verlaine tahtoi saattaa nuo raukat unohtamaan alennustilansa,

ja sen vuoksi, koska hän ei jaksanut heitä nostaa, tahtoi hän painua

heidän tasolleen ja ravita itseään samalla tavalla kuin hekin. On kuin

sanaa syyntakeellisuus ei olisi löytynyt Paul Verlaine'in sanakirjassa

-- ihminen oli hänelle vain 'onnellinen' tai 'onneton', tuskin muuta,

mutta onnellinen tai onneton Sallimuksen viisaan tahdon jälkeen.

Ja juuri siksi, kuta onnettomampi, kuta syvemmälle vajonnut jokin

ihminen oli, sitä enemmän oli hän Verlaine'in mielestä rajattoman

säälin ja rajattoman rakkauden arvoinen. Niinkuin Raskolnikow nöyrästi

suuteli Sonjan kättä, palvoen tässä pienessä katutytössä Jumalan

pyhää, vaikka tahrittua kuvaa, niin oli Verlaine'inkin kiintymyksessä

Eugénie Krantziin jotakin kristillis-mystillistä, kaikesta

aistillisuudesta huolimatta. Ja näin lankeaa hänen loppuelämänsä ylle

jonkinlainen kaksoisvalaistus, faunimaisen ja irvokkaan komedian, ja

taas pyhimyslegendan. Edellinen piirre on räikeästi esillä niissä

pilakuvissa, joita Verlaine näinä aikoina piirteli itsestään,

jälkimmäinen ruumiillistuu siinä maalauksessa, jossa Carrière on

ikuistanut vanhenevan Paul Verlaine'in. Carrière tuntuu jollakin tavoin

eliminoineen pois kaiken sen, mitä hän ei tahtonut Verlaine'issä

nähdä, tämän henkisen ja ruumiillisen rappiotilan; taiteilija tahtoo

esittää Verlaine'in sielua, tai sen mikä oli kauneinta ja oleellisinta

siinä. Runoilija muistuttaakin lähinnä jotakin patriarkkaa --

slaavilaista ehkä? -- joka pitkän elämänsä kuluessa on kaikki nähnyt

ja kaikki kokenut, mutta jolle elämä vihdoin on kirkastunut: hienoa

leikillisyyttä ja nöyrää, vakavaa viisautta pilkoittaa katseesta, jonka

mahtava otsakupoli puolittain kätkee.

Mutta, pysyäksemme vielä runoilijan itsellensä antamassa nimessä,

Paul Verlaine oli "Lélian parka" myös siksi, että hän runoilijana

vajosi vuosi vuodelta alaspäin ja että hän itse oli tietoinen tästä

liikuntansa suuntaviivasta. Kuinka hyvin tunteekaan, että monet, monet

niistä runoista, jotka lisäävät "Elegiojen" tai "Lauluja Hänelle" tai

monien myöhempien kokoelmien sivulukua, ovat syntyneet sitä tietä, että

Esther tai Eugénie tai Philomèle tai jokin muu on sulkenut runoilijan

huoneen oven ja odottanut, että tämä kirjoittaisi mahdollisimman monta

sonettia à 5 fr. -- Vanier'n säätämä taksa -- jotka rahat taas samana

iltana saataisiin vaihtaa absinttiin! Sille, jonka inspiratsioni

aikoinaan pulppusi paratiisin esikartanoiden lähteistä, mahtoi

alennustila väliin tuntua suorastaan kammottavalta. Oli kuitenkin onni,

ettei syvempi itsetutkistelu kuulunut Lélian paran erikoisheikkouksiin.

Kaikella tällä en suinkaan tahdo väittää, että Verlaine viimeisen

vankilakautensa jälkeen ei olisi tuottanut mitään runoilijamaineensa

arvoista: kieltämättä saattoi hän vielä tällöin kirjoittaa

monta yksityistä ihanaa runoa, mutta _yleinen_ suuntaviiva vei

alaspäin. Ne runokokoelmat taas, jotka on mainittava Verlaine'in

huomattavimpien yhteydessä ja jotka ilmestyivät painosta hänen

lopullisen Parisin-muuttonsa jälkeen -- _Jadis et naguère_, "Ennen ja

nyt", _Amour_, "Rakkaus" -- ovat pääasiallisesti olleet aikaisemmin

käsikirjoituksina valmiit, joten niistä tuleva kunnia tuskin kuuluu

Lélian paralle. Kuten jo ennen on osoitettu, ovat "Amour"-kokoelman

runot enimmäkseen Lucien Létinois'lle omistettuja ja juontavat

juurensa tältä ajalta, vaikkakin kirja sinänsä ilmestyi vasta v.

1888. "Jadis et naguère" ilmestyi neljää vuotta ennen, mutta nimikin

viittaa, että sen sisällys osittain on poimittu vanhoista kätköistä,

kun taas sen uusi aines on yleensä enemmän tai vähemmän tilapäistä

laatua. Joka tapauksessa käsittää tämä kokoelma erään Verlaine'in

kaikkein kuuluisimpia runoja, "ohjelmajulistuksen" "L'art poétique",

mutta siihen saamme toisessa yhteydessä palata: voimme silloin

samalla huomata, ettei se niin paljon ole käsitettävä teoretisoivaksi

ohjesäännöksi ja "runousopiksi", vaan että se selittää miksi Verlaine

sisäisestä pakosta kirjoitti runonsa juuri niin kuin hän kirjoitti,

eikä toisin.

Erään Verlaine'in myöhemmän runokokoelman nimenä oli _Parallèlement_,

"Rinnakkain", ja se voisi oikeastaan olla hänen myöhemmän tuotantonsa

yhteisnimenä. Hänen inspiratsioninsa kulki, vielä ehdottomammin kuin

ennen, kahta rinnakkaista viivaa, aistillista ja yliaistillista.

_Parallèlement, Chansons pour Elle_, "Lauluja Hänelle", _Odes en son

honneur_, "Oodeja hänen kunniakseen", Élégies, "Elegioja", _Dans les

Limbes_, "Limbuksissa", _Chair_, "Lihallisuus": nämä kokoelmat ovat

Venus Vulgivagalle omistettuja, kyynillisiä ja ilottomia, joissa

runoilija tuttavallisen julkeasti erittelee rakkauden fysiologisia

ilmiöitä ja levittelee yleisön nähtäväksi kaikki alkovinsa salaisuudet,

olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Mutta väliin soinnahtaa niissä vihlova

katkeruus, joka osoittaa, että Verlaine ajoittain tuntee alennustilansa

koko nöyryytyksen. Sellainen on esim. "Rinnakkain"-kokoelman alkuruno,

jonka runoilija omistaa jollekin "kypsälle kokotille" ja jonka

näennäinen leikillisyys on itkua tuskaisempi. Esim. viimeinen säkeistö

puhuu selvää kieltä:

C'est bien fâcheux: me voici, lamentable

épave éparse à tous les flots du vice,

vous voici, toi, coquine détestable,

et ceci fallait que je l'écrivisse!

Tämä on aika harmillista: kas tässä minä, viheliäinen,

särkynyt hylky kaikkien paheitten aalloilla,

ja siinä te, sinä, inhoittava lunttu,

ja näin piti olla, jotta minä tämän kirjoittaisin!

_Bonheur_, "Onni", ja _Liturgies intimes_, "Hiljaista liturgiaa",

joiden ilmapiiriin hän välillä siirtyy, ilman vähintäkään ylimenoa,

nousevat sen sijaan samalta pohjalta kuin _Sagesse_, "Viisaus":

Paul Verlaine puhuu niissä "uskonnosta ainoana totuutena" ja

vetoaa Jumalan armahtavaan laupeuteen. Kuin innokas vastakääntynyt

tunnustaa hän uskovansa "roomalaiseen Kirkkoon, katoliseen ja

apostoliseen". Monet näistä runoista muistuttavat suorastaan jotakin

runomittaista katkismusta -- ne ovat opinkaavaisia selostuksia Pyhästä

Hengestä, synninpäästöstä, sakramenttien siunauksesta, seitsemästä

kuolemansynnistä ja niin poispäin. Mutta vain ani harvoin kumpuaa

niissä uskonnollinen tunne välittömänä, polttavana ja kaikkivoittavana

niinkuin Monsin päivinä -- "Kyrie Eleison" Liturgioissa olisi kuitenkin

voinut olla kirjoitettu vankilassa --; niistä ei avarru mitään uusia

näköaloja eteenpäin, jotka välittäisivät lukijalle sen vaikutuksen,

että nämä runot olisivat elävän, kasvavan voiman synnyttämiä. Runoilija

voi vielä hetkeksi runoilla itsensä samaan tunnelmaan, missä hän oli

"Sagesse'issa", mutta on kuin hän itse vaistoaisi, että tunnelma on

ohimenevää laatua. Hän koettaa epätoivoisena tehdä siitä uudelleen

nykyhetkeä itselleen, sillä hän kaipaa sen rauhaa ja kauneutta, mutta

sen riemukas elinhermo on poissa. Ja kun hän itkien ojentaa kätensä

"Pikku Jeesuksen" puoleen, vertailee lukija vaistomaisesti näitä

rukouksia niiden kanssa, joita Verlaine nyyhkytti Monsin kivilattialla

ristiinnaulitun kuvan edessä: kuinka äärettömän paljon suurempi oli se

sisäinen paine, joka aikoinaan pakotti esiin nämä jälkimmäiset!

Tuskinpa onkaan syytä, ainakaan näin suppean esityksen puitteissa,

lähemmin selostaa tätä Verlaine'in myöhempää tuotantoa. Sen valossa

voimme sangen yksityiskohtaisesti seurata hänen jokapäiväisiä

elämänvaiheitaan ja mielialojaan, mutta mitään uusia piirteitä ei se

liitä tekijänsä kuvaan. Runokokoelmassa "Rinnakkain" sanoo Verlaine,

että nämä säkeet oli kirjoitettava, koska "tämä tunnustus oli

välttämätön"; hänellä oli kerta kaikkiaan väsymätön ripittäytymisen

ja "kirjaanviemisen" tarve, koskipa se sitten synnintuskaa tai

rakastajattarien yöpukuja, ja niin syntyivät nämä monet runokokoelmat,

jotka taiteellisesti antavat sitä vähemmän, kuta pidemmälle aika kuluu.

"Rinnakkain"-kokoelmassa oli vielä siroutta, armautta ja eleganssia,

kaikesta julkeudestaan huolimatta, mutta toisissa on rivon leikkisä

sananokkeluus silmäänpistävin ominaisuus. Ja samaa viivaa jatkavat

myös ne toiset runovihkot, joiden nimiä vielä ei ole mainittu --

_Epigrammes_, "Epigrammeja", _Dédicaces_, "Omistuksia", _Invectives_,

"Solvaisuja" -- ne ovat tyypillisiä, enimmäkseen humoristisia

tilapäärunoja, joista monet ovat syntyneet jonkun ystävän tai

vihamiehen merkkipäivän johdosta, tai sen vuoksi, että runoilijalta on

pyydetty "muutama rivi" johonkin albumiin tai muistokirjaan.

Niinikään voimme vain mainiten sivuuttaa ne suorasanaiset teokset,

jotka Verlaine näinä vuosina julkaisi -- muutamista on sitäpaitsi

ollut puhe jo aikaisemmin, toisessa yhteydessä --: ne ovat

enimmäkseen pelkkää 'journalismia', keveätä ja vaivatonta kylläkin,

mutta tuskin mitään taiteellisia muistomerkkejä. _Confessions_,

johon tässä elämäkerrassa usein on viitattu, on kai avomielisimpiä

tunnustuskirjoja mitä yleensä on olemassa -- piirre ei suinkaan ole

yksinomaan sympaattinen! -- ja avartaa intiimejä näköaloja tekijänsä

ajatus- ja varsinkin aistimaailmaan. _Mes Prisons_, "Vankilani",

ja _Mes Hôpitaux_, "Sairaalani", kuuluvat samaan sarjaan. _Quinze

jours en Hollande_, "Kaksi viikkoa Hollannissa", on pirteä pakina siitä

esitelmä- ja lausuntomatkasta, jonka Verlaine v.1892 teki Hollantiin,

ja muotokuvasarja _Les hommes d'aujourd'hui_, "Päivän miehiä", tarjoaa

persoonallisesti väritettyjä arviointeja Verlaine'in aikalaisista.

Hänen draamalliset kokeilunsa, _Madame Aubin_, "Rouva Aubin", ja

aikaisemmin julkaistu _Les uns et les autres_, "Yhdet jos toisetkin",

ovat sukkelasanaisia kuten kaikki, mikä on vuotanut Verlaine'in

kynästä, mutta edellinen olisi huoleti voinut jäädä mustepulloon.

Näin nouseekin mieleen kysymys: mikä oli pohjimmaisena syynä siihen

ilmeiseen kutistumiseen ja pienuuteen, joka suurin piirtein katsoen oli

ominainen Verlaine'in koko myöhemmälle tuotannolle?

Eräs Verlaine'in oleellisimpia ominaisuuksia, melko varhaisesta

nuoruudesta alkaen, oli jonkinlainen henkinen indolenssi ja

liikkumattomuus: hän ei tuntenut sitä älyllistä intohimoa tai sitä

eetillistä kasvamisen tarvetta, joka tietoisesti olisi laajentanut

hänen maailmankuvaansa. Jos on totta, kuten eräs suuri runoilija on

sanonut, että elämä on koulu, jossa jokaisen on näytettävä kypsyyttään

ja edistystään "päästäkseen luokalta", jäi Lélian parka vuosi

vuodelta "laiskanläksylle", istuen liikkumatta samalla paikallaan,

oppimatta mitään todella uutta, ja näin tylstymistään tylstyen vanhan

kertauskurssin toistuessa. Se häpeäntunne, jonka tämä tila hänessä

ajoittain synnytti, ei ollut siksi voimakas tai ainakaan siksi

jatkuva, että se olisi saanut hänet oikein perinjuurin hereille. Ja

Verlaine'illä ei edes nuoruutensa ja voimiensa päivinä -- sen huomaa

kaikesta mitä hän on kirjoittanut -- ollut mitään metafyysillisen

ajattelun tarvetta ja "äärettömyyden ikävöintiä": hänen tuskansa

ja hurmionsa oli aina vaistomaista, eikä hän edes välittänyt nähdä

_hetken_ tuolle puolen. Mikään ei tunnu hänelle niin luontaiselta kuin

vegetatiivinen olotila. Ehkä selvimmin käy kaikki tämä ilmi hänen

suhteessaan uskontoon, kuten jo edellä olemme nähneet. Hänen uskonsa

oli jollakin tavoin "valmiina" saatua, eikä sen vuoksi vuosien mukana

kehittynyt sen syvemmäksi -- hän tahtoi nauttia sen suomaa lepoa, mutta

ei koettanutkaan karaista sitä elämää varten.

En tarkoita, että moinen vaistorunous olisi arvoltaan alempaa laatua

kuin mietiskelyn synnyttämä lyriikka. Kuka voi punnita vastakkain

jotakin Sanattomien romanssien alatajunnassa syntynyttä nyyhkytystä

ja "ihanaa itkua", ja esim. Alfred de Vignyn kosmillista näkemystä

tai Sully Prudhomme'in kipeää ja syvää mieterunoa! Mutta lyyrillinen,

vastaanottava vaisto kuuluu kerta kaikkiaan niihin ominaisuuksiin,

jotka tuskin yksinään riittävät kannattamaan kokonaista runollista

tuotantoa: se tylstyy ja heikentyy vuosien mukana, sillä se ei ole

tarpeeksi lujaa ainesta. Näin kävi Verlaine'in. Runous tulee hänelle

vuosien mittaan enemmän tai vähemmän pelkäksi rutiiniksi, osaamiseksi,

ja sen vuoksi käy se yhä ontommaksi. Hänen herkät ja varmat vaistonsa

olivat aikoinaan keränneet hänelle suuren "aineiston"; kun hän on

käyttänyt sen loppuun, ei hän enää voi sitä uusia, sen vuoksi että

ainoa tie uuteen kävi hänelle vaistojen, eikä ajattelun kautta. Myöskin

Verlaine on näin, omalla tavallaan, todistus siitä, että ihminen usein

ennen lopullista kuolemaansa on jo aikoja oikeastaan kuollut.

Epäilemättä oli Verlaine täysin tietoinen tästä kulumisprosessista.

Melko paljon katkeraa itseironiaa on siinä ulkonaisesti niin

leikkisässä sonetissa, jossa hän ivailee "Paul Verlaine'in tapaa":

se on kauttaaltaan rakennettu sulosoinnin ja runsaasti esiintyvien,

vaikeiden kaksoisriimien varaan, mutta siinä ei sisäisessä mielessä

_ole_ yhtään mitään. Väliin taas tuntuu tämä pelkkä ulkonainen

osaaminen käyvän hänelle siinä määrin vastenmieliseksi, että hän

melkein uhmaten, puoliraivossa, tekee syntiä hyvää muotoaistia vastaan,

aivan kuin osoittaakseen, ettei hänelle runoilijana ole enää mikään

pyhää. Yhä useammin toistuvat esim. hänen soneteissaan kahtiahakatut

sanat, joiden alkuvartalosta on saatu sopiva loppusointu, samalla kuin

"kelpaamaton" osa muitta mutkitta on liitetty seuraavan rivin alkuun.

"Chair"-kokoelman prologissa on esim, tämäntapainen säkeistö:

-- -- poussant un sombre hou-hou!

Soudain le voilà roucou-

lant ramier gonflant son cou.

[Olen jättänyt kääntämättä tämän runon, koska siinä sisällys on aivan

sivuasia.]

Ja sonetissa Raoul Ponchonille on tertsiini, joka viiltää silmää ja

korvaa:

Voyez de Banville, et voyez Lecon-

te de Lisle, et tôt pratiquons leur con-

duite et soyons, tels ces deux preux, nature.

[Jätetty kääntämättä samasta syystä kuin edellinen.]

Lukemattomia muita samantapaisia esimerkkejä voisi mainita -- olen

merkinnyt niitä muistiin miten paljon hyvänsä -- mutta nämä kaksi

riittäkööt. Jo Pascal on sanonut, että ankarin kritiikki sivuuttaa

ja on vaiti; Verlaine'in tämäntapaiset runot sivuuttaa mieluimmin

äänettömänä.

Miltei järkyttävän vaikutuksen tekevät sen sijaan ne Verlaine'in

runot, joissa hän jättää moiset halpahintaisuudet ja jotka sydämestä

pulpunneina nyyhkyttävät alennuksen tuntoa. Erikoisesti jää mieleen

eräs hänen epigrammeistaan, jossa hän kutsuu kuolemaa ainoaksi

uskollisekseen ja vertaa sitä elämään, joka mairittelee ja samalla

pettää. "Vite au charnier, vieille charogne!", pian kuoppaan, vanha

haaska, purkautuu kuin parahduksena hänen huuliltaan. "Mieux vaut

n'avoir jamais connu la vie", olisi parempi ettei milloinkaan olisi

tuntenut elämää, huokaisee hän kerran, ja tämä huokaisu oli varmasti

muuta kuin pelkkiä sanoja. Viimeinen runo, jonka hän kirjoitti, oli

Kuolemalle sinänsä omistettu: aavistiko Verlaine jotakin, kun hän

antoi sille tämän nimen? Ilman fyysillistä ahdistusta ja sääliä ei

myöskään saata lukea esim. sellaisia kappaleita kuin "Sites urbains"

tai "Clochi-Clocha", joissa hän piirtää kuvan silloisesta elämästään ja

sen köyhyydestä. Minä lohduttelen itseäni, sanoo hän, sellaisella mikä

on kätteni ulottuvilla eikä paljoa maksa. Tällainen varoja kysymätön

lohdutus on hänelle muun muassa pitkä katuperspektiivi, joka avartuu

hänen ullakkohuoneensa ikkunasta, täytetty piippu sekä ennen kaikkea

öiset unet -- sillä unessa, kertoo hän, kirjoitan ihania runoja, paljon

parempia kuin ne joita par'aikaa teen: pateettisia, syviä, kirkkaita.

Mutta ah, jatkaa hän, herättyäni en muista niistä ainoatakaan sanaa!

"Clochi-Clocha"-runossa säestävät Parisin kirkonkellot runoilijan

alakuloista alistumista: eihän hänellä enää ole mitään odotettavaa, ei

suuria murheita eikä suurta onnea. Omituisen kauniisti hauras on taas

runo "Impressions de printemps", Kevättunnelmia, jossa hän lapsen

naiivilla hartaudella ottaa vastaan uuden kevään viestin ja ikäänkuin

aukeaa sille, rukoillen taivasta ettei hänen koskaan täytyisi kadottaa

moisia ihania hetkiä. Siinä on satyyrin ivanauru poissa, ja kärsinyt,

herkkä ihmissielu itkee ja riemuitsee sen säkeissä.

Verlaine'in pelastus -- sanalle ei tietysti saa antaa teologista

väritystä! -- olikin kaikessa hänen alennuksessaan se, että hän

elämänsä loppuun säilytti lapsenmielensä. Kaikki se loka, jonka läpi

hän oli vaeltanut, ei ollut voinut hävittää hänen sydämensä vilpitöntä

hyvyyttä, tahtoisi miltei sanoa sen puhtautta. Se huumorintaju,

joka seurasi häntä vielä kuolinvuoteelle, oli kotoisin juuri tästä

samasta naiivista lapsenmielestä, jota kyllä kokemus ei ollut

karaissut, mutta jota se ei myöskään ollut kovettanut ja tehnyt

tunteettomaksi. Kuinka paljon Verlaine'iä oli esimerkiksi siinä

päähänpistossa, joka saattoi ontuvan, sillä kertaa nälkää näkevän

runoilijan eräänä aamuna sivelemään vanhalla kultavärillä kaikki

asumuksessa olevat pikkukalut, maljakot, kynttiläjalat, kehykset,

vieläpä kynänsäkin: oli kuin hän olisi tahtonut loihtia esiin sen

ajan, jolloin hän itse oli runon Kuningas Midas! Tyyliin sopii

hyvin, että Eugénie möi nämä runoilijan kaipuun kultaamat kalut,

niin että ne menivät kaiken maailman tietä. Hänen toverinsa ovat

muutoin säilyttäneet muistossa monia pikkupiirteitä tästä Verlaine'in

leikillisyydestä, jota traagillisimmatkaan elämykset eivät voineet

tehdä olemattomaksi. Kujeillen saattoi hän ravintoloissa istuessaan

koota kaikki vadit tovereittensa pikarien alta [Parisin kahviloissa

tuodaan pikarit teevadilla, jonka laitaan on merkitty annoksen hinta:

näiden teevatien mukaan tekevät tarjoilijat lopputilityksensä], ja

läjätä ne eteensä, nauraen hilpeästi kuin lapsi ohikulkijoille, jotka

mittelivät hämmästyneinä teevati-pinomuksen korkeutta ja tekivät sen

mukaan päätelmiään hänen juomakykynsä pohjattomuudesta. Kuinka monta

vallattoman hupaisaa hetkeä vietettiinkään Boul' Mich'in varrella

olevassa François I:er-kahvilassa, Café Procope'issa tai myös Musset'n

aikuisten traditsionien pyhittämässä "L'Académie'ssa", joka oli

siitä merkillinen, että sitä aikoinaan oli koristanut neljäkymmentä

runoilijoille pyhitettyä viinitynnyriä, jotka asianomaisen kuoltua

'pantiin vuotamaan' ja kiedottiin suruharsoihin... Verlaine'in aikoina

oli jäljellä vain puolet: näitten symbolisten viinitynnyrien äärellä

oli hänellä oivallinen tilaisuus päästää koko hirteishuumorinsa

valloilleen. Hänen leikillisyytensä ei muutoin jättänyt häntä

sairaudenkaan vaikeina aikoina -- kun toverit saapuivat tapaamaan häntä

sairaaloihin, jolloin hän usein kärsi suuriakin ruumiillisia tuskia,

löysivät he hänet aina pilapuhe huulilla. Täydellä oikeutuksella

saattoikin hän sanoa itsestään -- "Amour"-kokoelmassa -- että hänen

"kunniapaikkansa on paraitten naurajain ensi rivissä".

Epäilemättä oli tässä hänen hilpeydessään myöskin asennetta, tai

suorastaan naamioimistaitoa: onhan hän eräässä "Chair"-kokoelman

runossa tunnustanut, kuinka hän koettaa olla "hullu ja iloinen",

tai ainakin näyttää siltä, maksoi mitä maksoi. Juuri tuo ylpeä halu

näyttää maailmalle iloista naurajan naamaria, vaikka mieli olisi

ollut miten masentunut hyvänsä, on muutoin Verlaine'in kauneimpia

luonteenpiirteitä; siinä suhteessa olivat hänen mittasuhteensa

tavallisia suuremmat. Aivan varmaa on niinikään, että hänen intohimonsa

alkoholiin sai jonkinlaista moraalista tukea tästä samaisesta halusta.

Hän ei juonut juodakseen, vaan juopuakseen ja _unohtaakseen_ --

samoin kuin Baudelaire, joka sanoo juovansa voidakseen unohtaa "Ajan

hirvittävää painoa". Molemmat ovatkin haltioituneina ylistäneet

sitä jumalien lahjaa, alkoholia, joka heidän mielestään yksin voi

vapauttaa tuskaisista ajatuksista. Baudelaire karautti "viiniratsunsa

selässä", suitsitta ja kannuksitta, kohti "sadunheleää taivasta",

ja Verlaine uneksi hymy huulillaan, että maailmahan olikin varsin

ihana, kun vain osasi huomata sen kauneuden. Mutta tämä ei toiselta

puolen estänyt molempia näkemästä aineen turmiollisuutta: nimittäähän

Verlaine absinttiaan "kaiken hulluuden ja rikollisuuden, typeryyden ja

häpeän" lähteeksi, sanoen juomahimoaan eli "juomaraivoaan" "ainoaksi

todelliseksi paheekseen". Mutta, lisää hän fatalistisesti, "qui a bu,

boira", kuka on alkanut juoda, juo edelleen --, hän ei edes tahtonut

tai koettanut vapautua, sillä "saturnolaiseksi syntyneen" yleiseen

tyyliin kuului hänen mielestään kerta kaikkiaan hävitys ja turmio.

Mutta moinen elämä ei voinut loputtomiin jatkua. Verlaine alkoi

rappeutua yhä enemmän, myös ulkonaiselta olemukseltaan -- leikkisästi

puhuu hän eräässäkin runossa pudonneista napeistaan! -- samalla kuin

hänen monenlaiset tautinsa yhä useammin muistuttivat olemassaolostaan.

Hänen vaatimuksensa elämän suhteen kävivät sitä mukaa pienemmiksi.

Kaikkinainen persoonallinen onni oli "ylellisyyttä", johon hän ei

enää kurkottanutkaan -- hän ei pyytänyt paljon muuta kuin rauhallista

soppea, jossa kukaan ei häntä häiritsisi. Hän oli fyysillisesti ja

psyykillisesti niin kulunut, että yksinäisyys, joka vielä hiljan

häntä kammotti, yhä enemmän alkoi näkyä hänelle "ainoan uskollisen"

hahmossa. Kerran pilaileekin hän ystäviensä parissa ja uhkaa

painattaa nimikorttiinsa "arvokseen" sanan _fou_, hullu -- ainakaan

silloin ei kenelläkään olisi hänelle asiaa! Suurin vaiva oli hänellä

rakastajattaristaan, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Niin pian

kuin he vainusivat pienintäkin rahansaantimahdollisuutta, tulivat he

peräkkäin ja poimivat runoilijalta tämän kolikot. Myöskin tämäntapaiset

tilanteet on Verlaine pariin erään vienyt kirjaan, runoissaan.

Kaiken yhteenlaskettuna summana ymmärtääkin hyvin, ettei Lélianilla

enää voinut olla halua ruveta "uudestirakentamaan elämäänsä",

reedifier la vie: "mitä se nyt enää kannattaisi", hymähtää hän

tovereittensa hyväntahtoisille tai huolekkaille esityksille. Myöskin

matkustusintohimo, joka hänellä oli niin erikoisen silmiinpistävä

hamasta varhaisnuoruudesta, on hänen viime kautenaan miltei tykkänään

sammuksissa. Luentoretki Hollantiin, v. 1892, on miltei ainoana

poikkeuksena tässä suhteessa, ja sekin tapahtui pääasiallisesti

taloudellisen tilanteen takia. Sitä oli muutoin toivotonta parsia

edes tilapäisesti, sillä Verlaine oli kerta kaikkiaan auttamaton

sangviinikko -- niin pian kuin hänellä oli muutamiakin satasia

lompakossa, piti hän itseään "ruhtinaallisen rikkaana" ja tahtoi

jakaa hyväänsä koko maailmalle, niin että hän hetkeä myöhemmin oli

yhtä köyhä kuin ennen. Verrattain merkityksettömiksi jäivät näin

ollen myös ne toimenpiteet, joihin Verlaine'in ystävät pariin erään

ryhtyivät hänen avustamisekseen: keväällä 1891 esitettiin tilapäisin

taiteilijavoimin hänen yksinäytöksisensä "Yhdet jos toisetkin", ja

paria vuotta myöhemmin näyteltiin "Rouva Aubin" Procope-kahvilassa.

Ensimmäinen tilaisuus ei tuottanut monta penniä puhdasta tuloa, kun

taas jälkimmäisen sadat frangit hupenivat kädenkäänteessä pariin

juomarikkaaseen illatsuun "parhaitten ystävien" parissa!

Erään suuren ilon varasi elämä kuitenkin Lélian paralle hänen

viime vuosinaan: hän sai monenlaisia todistuksia siitä ihailevasta

kunnioituksesta, jolla nuoret lyyrikot suhtautuivat hänen runouteensa.

Näkyvimpänä esimerkkinä oli hänen valintansa "runoilijaruhtinaaksi",

jollaiseksi yleinen, runoilijoitten keskuudessa suoritettu äänestys

aikaisemmin oli kohottanut Leconte de Lisle'in. "Vaalit" toimitettiin

v. 1894; Verlaine sai 189:stä äänestä 77, kun taas de Hérédia, Mallarmé

-- joka Verlaine'in kuoltua peri valtaistuimen -- Coppée, Prudhomme

ja muutamat muut saivat haja-ääniä. Äänestäjien joukossa tapaamme

monta Nuoren Ranskan parasta kirjailijanimeä -- heitä oli Henri de

Régnier, Charles Guérin, Stuart Merrill, monta muuta, jotka myöhemmin

ovat kunniakkaasti jatkaneet Verlaine'in lyyrillisiä traditsioneja. On

varmaa, että Verlaine osasi antaa arvoa sellaiselta taholta tulleelle

tunnustukselle, ja että se teki hänelle hyvää. Jos kukaan, oli hän

ystävyydelle herkkä.

Mutta kuinka hämmästynyt hän kuitenkin olisi ollut, jos hän olisi

voinut aavistaa, _miten_ suurta ja vilpitöntä surua hänen poismenonsa

herätti Parisin kirjallisessa maailmassa! Tämä suru oli sitäkin

suurempi, kun hänen kuolemansa tuli niin odottamatta: hänen alituisiin

sairauskohtauksiinsa oli siinä määrin totuttu, ettei kukaan pannut

merkille hänen tyhjää sijaansa Montparnasse'in ja Boul' Mich'in

kapakoissa. Mutta eräänä aamuna -- tammikuun 8 p:nä -- saa pari

Verlaine'in lähintä ystävää huonolla käsialalla kirjoitetun kirjelapun,

jossa ilmoitetaan, että runoilija on kuolemaisillaan ja haluaa heitä

tavata. Kun he järkytettyinä kiiruhtavat seuraamaan kutsua, löytävät

he runoilijan kylmenneen ruumiin: hän oli kuollut jo muutamia tunteja

aikaisemmin, hiljaa ja rauhallisesti, Eugénie Krantzin ja tämän

naapureitten läsnäollessa, ristiinnaulitun kuva rinnallaan.

Parisilaisessa jutelmakokoelmassaan "Lesken muistelmia" on Verlaine

piirtänyt erään pienoisen tunnelmakuvan, jossa hän panee itsensä

seuraamaan köyhää ruumissaattuetta katseellaan: kirstu on halvinta

lajia, kaikki muu sen mukaan, ainoakaan ystävä ei kulje arkun perässä.

Kuka voi olla _niin_ köyhät miettii hän, rikosvanki, itsemurhaaja,

runoilija ehkä? Ah, ehkä juuri runoilija -- ja Verlaine jää yhtäkkiä

ajattelemaan omia hautajaisiaan: noin viedään häntä ehkä kerran,

harmaahiuksinen pää on epämukavassa asennossa, arkku on liian ahdas, ja

vastaantulijat, jotka puolittain säälien, puolittain välinpitämättöminä

panevat merkille, ettei kukaan ole saattamassa viime matkalle menijää,

mietiskelevät ohimennen: Kukahan lienee tuo kuollut?

Tämä ennustuksellinen mielikuva ei kuitenkaan toteutunut, sillä

Verlaine'in kuolema ja hautajaissaatto askarrutti paljon hyvien

parisilaisten mieliä. Niin pian kuin sanomalehdet olivat ehtineet

levittää tiedon siitä, että runoilija Paul-Marie Verlaine oli

kuollut 51 vuoden ikäisenä, täyttyi Eugénie Krantzin huone kukin ja

seppelein, joilla vainajan ihailijat tai henkilökohtaiset ystävät

tahtoivat tulkita suruaan. Ja ennen kaikkea todistivat Verlaine'in

maahanpanijaiset ja hänen haudallaan pidetyt puheet, että Lélian

parka oli yleisessä tietoisuudessa väistynyt suuren runoilijan Paul

Verlaine'in tieltä -- se mikä oli epäoleellista ja toisarvoista hänen

tuotannossaan karisi siitä pois, ja jäljelle jäivät ne arvot, jotka

olivat kuolemattomia. Nämä puheet tahtoisi mielellään liittää tämän

hänen elämäkertansa loppuun, elleivät ne ottaisi liiaksi tilaa. Mutta

en voi olla lainaamatta eräitä kohtia François Coppéen, Verlaine'in

vanhan nuoruudenystävän jäähyväistervehdyksestä: niin syvällisiä ja

kauniita kuin olivatkin esim. Maurice Barrèsin, Mallarmén, Mendèsin

ja monien muiden sanat, sai Coppée parhaiten esiin sen mitä Verlaine

pohjimmalta oli -- kaunis ihmissielu, kaikista erehdyksistä huolimatta,

suuri lyyrikko, joka on luonut uuden runouden.

"Onnellinen runoilija! uskallan toistaa sen, vaikka muistankin,

kuinka paljon Paul Verlaine on kärsinyt sairaassa ruumiissaan ja

tuskantäyteisessä sydämessään. Hän oli kuin lapsi, ilman turvaa, ja

elämä on häntä usein ja julmasti haavoittanut. Mutta kärsimys on

nerouden hinta: tämän sanan voi lausua, kun on kysymys Verlaine'istä,

sillä hänen nimensä on aina johtava mieliin runouden, joka on

ehdottoman uusi ja joka Ranskan kirjallisuudessa on tullut merkitsemään

löytöä.

"Niin, Verlaine on luonut runouden, joka on yksinomaan hänen; jonka

inspiratsioni on samalla kertaa naiivi ja ylevä, joka on pelkkää

vivahteina, joka uusii mielissä hermojen hienoimmat värähdykset,

sydänten kauimpaakin kantautuvat äänet; runouden, joka samalla on

täysin luonnollinen, pulputen lähteestä sinänsä, väliin milteipä

kansanlaulun hetteistä, runouden, jonka poljennot, vapaana ja

irrotettuina, säilyttävät ihanan sopusointunsa; jonka säkeistöt

leikkivät ja laulavat kuin lapset piirissä; jonka säkeet, silti jääden

runoksi -- ja vieläpä ihanimmaksi -- jo ovat musiikkia. Ja tässä

runoudessa, jota ei voida jäljitellä, on hän tunnustanut meille kaiken

kuumeensa, kaiken hellyytensä, kaikki unelmansa, näyttäen meille

sielunsa, joka samentuneenakin oli niin lapsellisen puhdas."

Anatole France lopettaa "Gestas"-novellinsa vanhan kärsimyshistorian

sanoilla -- jotka myös ovat kertomuksen mottona --: "Gestas, dixt li

Signor, entrez en paradis", Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. Nämä

sanat tulivat varmaan monen mieleen Paul Verlaine'in haudalla.