Mutta laaksoissa on kaunista ajatella niitä näköaloja, jotka
vuorenhuipuilta avartuivat, ja elää uudestaan se tunnelma, joka silloin
täytti mielen.
Verlaine'in elämän parhaiksi muistoiksi jäi hänen oleskeluaikansa
vankilassa. Eräässä runossaan -- kokoelmassa "Amour" -- sanoo hän
kaivaten muistavansa niitä kahta hiljaista vuotta, jotka hän oli
saanut asua "linnoista parhaimmassa"; totisesti, se joka Verlaine'in
elämäkertaa tuntematta joutuu lukemaan tämän runon, luulee varmasti
runoilijan tarkoittavan kaikkea muuta kuin rangaistusvankilaa! Hänen
äänenpainonsa on miltei hyväilevän hellä, hän kuvailee hiljaista,
tarkoin lukittua huonetta, joka oli niin pieni, että sinne tuskin
mahtui pöytä, tuoli sekä "hyvin kapea ja hyvin kova vuode", ja jossa
hänen päivänsä kuluivat viihdyttävästi askartelussa, rukouksessa
ja lukemisessa. Tästä runosta huomaa, että se sisäinen rauha, mikä
Verlaine'ille kirkastui näinä vuosina, todella oli niin ihmeellinen
ja suuri lahja hänelle, että se kykeni valamaan hohdettaan koko hänen
silloiseen ympäristöönsä, ja muutti vankilan onnen tyyssijaksi.
Sekä psykologisesti että inhimillisesti mielenkiintoista on seurata
sitä sielullista prosessia, jonka kautta vaellusvuosien Paul Verlaine,
boheemi, oli edes hetkeksi löytänyt tällaisen tasapainon.
Hänen ensimmäinen aikansa vankilassa oli vaikea; Verlaine tunsi tilansa
koko moraalisen alennuksen, ja kärsi siitä miltei fyysillisesti.
Kaikki tuotti hänelle tuskaa, eristys, vapauden menettäminen,
epävarmuuden tunne, tulevaisuuden kammo, kaikki. Verlaine, joka oli
tottunut hukuttamaan omantunnonvaivat -- milloin hän niitä tunsi --
päivän humuun ja menoon, oli nyt pakotettu jatkuvaan, armottomaan
kahdenkeskiseen oleskeluun oman itsensä kanssa, ja tämä oli luultavasti
suurin kärsimys, mitä hänen tapaiselleen luonteelle voi kuvitella.
Tilinteon ankea hetki koittaa hänelle; hän elää uudestaan kaiken sen,
mikä kerran oli, ja myös sen mikä ei koskaan palaa. Äänet syyttävät
häntä siitä, että hän turhaan on kuluttanut nuoruusvuotensa. Eräässä
"Sagesse"-kokoelman kaikkein kauneimmassa runossa asuu juuri tämä
tunnelma -- hän tuijottaa eteensä, korviin kantautuvat kaukaiset äänet
kaduilta vankilanmuurien ulkopuolella, ja hän puhkeaa nyyhkytykseen:
Qu'as-tu fait, ô toi que voilà
pleurant sans cesse --?
Dis, qu'as-tu fait, toi que voilà
de ta jeunesse?
Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä,
joka itket herkeämättä --?
Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä,
mitä olet tehnyt nuoruudestasi?
Ennen kaikkea seuraa häntä kuitenkin kadotetun avio-onnen muisto ja
kalvava pelko siitä, ettei rikkinäistä enää saisi eheäksi. Mutta
sittenkään ei hän ollut valmistunut pahimpaan; hänen sielunsa
salatuimmissa uumenissa eli sentään toivo, tiedottomana ehkä, että
vaimo vielä palaisi hänen luokseen. Järisyttävä on sen vuoksi tieto,
jonka vankilanjohtaja hänelle eräänä aamuna tuo, ja jonka mukaan
lopullinen avioero on julistettu hänen ja hänen vaimonsa välillä.
Kaikesta päättäen on Verlaine tähän saakka toivonut jonkinlaista
ihmettä, tietämättä mistä se saattaisi tulla, mutta varmana siitä, että
sen täytyisi jostakin tulla. Juuri tuo toivo oli ollut kuin kilpenä
hänen ja elämisen tuskan välillä; kun se häneltä riistetään, haparoi
hän kauhistuneena ja umpimähkään kuin pimeänpelkoinen lapsi. Hän tuntee
nyt, ettei mikään muu merkitse hänelle mitään, perspektiivit kutistuvat
hänen ympärillään ja värit sammuvat. Sillä niin kauhea kidutus kuin
odotus voikin olla, liittyy siihen kuitenkin elävää voimaa: olkoon,
että päivän muodostaa kuinka monta tyhjää tuntia hyvänsä, niiden takana
ovat taas uudet, koskemattomat tunnit, loputtomiin, joiden aikana
jotakin _voi_ tapahtua! Mutta kun kerta toivo on sammunut, ei näitä
uusia mahdollisuuden tunteja enää ole olemassa, ei mitään muuta kuin
täydellinen, lakkaamaton, mykkä ja armoton tyhjyys. Näin oli myös
Verlaine'in laita. Ja sen lisäksi liittyi ehkä tähän tuskaan vielä
pelko siitä, että hän tämän jälkeen tulisi pysähtymään kehityksessään,
että jotakin parasta hänessä jäisi käyttämättä sytyttävän kipinän ja
elähdyttävän voiman puutteessa. Mieletön hätä täyttää hänen sielunsa.
Silloin alkaa hän rukoilla.
Ensiksi ei hän tunne mitään viihdytystä. Turhaan käy vankilan
kunnianarvoisa apotti, Mgr. Gaume hänen kopissaan ja keskustelee
pitkiä hetkiä hänen kanssaan Jumalan olemassaolosta ja sielun
kuolemattomuudesta; turhaan lukee vanki katkismustaan -- tympeä
ilottomuus ei ota väistyäkseen. Mutta sitten neuvoo pappi
runoilijaparkaa sivuuttamaan kaikki dogmaattiset ongelmat: ehkä uudet
näköalat avartuisivat hänelle uskon ja ihmeen tietä. Ja katso, eräänä
päivänä -- kuten Verlaine itse on kertonut -- tuntee hän vuoteella
levätessään, että jokin on nostavinaan häntä; hän heittäytyy kyynelissä
sen pienen vähäpätöisen ristiinnaulitun kuvan jalkoihin, joka riippuu
hänen alastoman koppinsa seinällä, ja tuntee merkillisen autuuden
tulvivan jäseniinsä. Suunniltaan riemusta pyytää hän vanginvartijaa
kutsumaan pappia. Tämän ennustama ihme oli tapahtunut, äskeinen hätä on
väistynyt, ja hän tuntee mystillistä yhteyttä jumaluuden kanssa!
Nyt koittaa Verlaine'ille täydellinen hurmion aika. Hän jättää
kaikki maalliset askartelunsa -- ikävää tappaakseen on hän
vankilassa m.m. opiskellut lisää englanninkieltä ja lukenut ihailtua
Shakespeare'iään, kunnes hän miltei osasi runoilijan ulkoa, -- ja
syventyy latinankielisiin pyhimysten elämäkertoihin, joita pappi
hänelle lainaa. Eräässä "Mes Prisons"-kirjasen haltioituneessa luvussa
kertoo hän, miten hän näinä alkuaikoina vain rukoili, rukoili kyyneleet
poskilla, rukoili hymy huulilla, polvistuneena, kädet rukoukseen
kohotettuina, "kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan, kaikin
voimin". Ja ihana hyvänolon tunne täyttää hänen olemuksensa; hänestä
on kuin hän "lakkaamatta olisi ollut puettuna uusiin ja puhtaisiin
liinavaatteisiin", kuten hän itse niin kuvaavasti on sanonut.
Tässä mielentilassa on "Viisaus", _Sagesse_ syntynyt.
Ja sen vuoksi on tavallaan harhaanjohtavaa, jos me ennen kaikkea
pidämme tätä runovihkoa kirjallisuushistoriallisena ilmiönä, joka
ennusti 90-luvun suurta "kääntymyskautta". Totta kyllä, että uusi
uskonnollinen virtaus vähitellen alkoi olla havaittavissa, ilmeten
osittain elävänä voimana, osittain taas väsymyksenä ja uskon
tarpeena; totta, että positivismin voittokulku oli pysähtymässä ja
että tunne jälleen alkoi vaatia itselleen sen puhevallan, minkä
'tieteen viimeiset saavutukset' olivat siltä riistäneet. Mutta
monet merkit tuntuvat kuitenkin viittaavan siihen, että "Sagesse"
on paljon yksinäisempi kuin mitä ollaan taipuvaisia luulemaan, ja
että Verlaine'in yksilölliset elämykset merkitsivät sen syntymisessä
monta vertaa enemmän kuin se uskonnollinen virtaus, joka erikoisesti
Ranskassa alkoi voittaa alaa. Ja vaikka tuskin on olemassa mitään
henkistä ilmiötä, joka todistetusti olisi täysin ajasta ja paikasta
riippumaton, luulen sittenkin, että "Sagesse" olisi saattanut ilmestyä
myös päänaturalisti Zolan voitokkaimpina päivinä -- ja tätä ei taas
voisi väittää esim. Paul Claudelin tai Charles Péguyn tuotteista.
Sillä Verlaine'in kääntymyksessä puhuu vain tunne, vain vaisto ja
veri, niin yksinomaisesti, niin ratkaisevasti kuin harvoilla muilla.
Hänen suhteessaan Jumalaan ei ole mitään dogmaattista, jos kohta se on
katolilaisen palavaa ja oikeauskoista, ei mitään teoreettista ja järjen
konstruoimaa. Siinä hän eroaa täydellisesti esim. Bourget'sta, joka
näkee juuri kristinopissa Ranskan ainoan pelastuksen, sekä moraalisessa
että yhteiskunnallisessa merkityksessä, ja myös Brunetière'istä, joka
järkisyillä perustelee kansalaisille antamaansa kehoitusta palata
katolisen kirkon helmaan. Yhtä kaukana on Verlaine toiselta puolen myös
Huysmansista, jolle uskonto ennen kaikkea oli tuskallisen sairasta
hekumointia. Verlaine'in uskonto oli lapsen harrasta ja naiivia,
tahtoisi miltei sanoa _tervettä_ avuntarvetta. Kun kerran kaikki on
häntä väistynyt, kun kerran pimeä häntä piirittää, kun kerran hän
on yksin ja kuilun partaalla, alkaa häntä kammottaa, ja hän ojentaa
nyyhkien kätensä: miten ihana on hänen silloin tuntea, että tähän
ojennettuun käteen tartutaan, ja että pehmeä syli ottaa hänet vastaan!
Hänen kääntymyksensä aiheutui näin orpoudesta ja pelosta, ehkä myös
-- niin epäsympaattiselta kuin se saattaakin kuulostaa -- myös siitä
pelkuruudesta, joka oli eräs Verlaine'in ominaisimpia puolia, ja joka
esim. kommuunin päivinä tuli niin räikeästi ilmi. Uskonto oli hänelle,
ehkei tietoisesti valittuna vaan vaiston viittomana, tavallaan helpoin
pelastus; se saattoi juuri sinä hetkenä tuottaa hänelle korvausta
kaikesta, mitä hän oli kadottanut, ja antaa hänen elämälleen uutta,
persoonallista sisältöä. Ja ehkä juuri siksi, että se oli ollut niin
helppoa saavuttaa, ja että se ennen kaikkea oli tunnelmaa, niin syvää
ja aitoa ja harrasta kuin olikin, ei se saattanut kestää elämässä.
Sillä vaikka Verlaine vielä aivan viimeisinäkin vuosinaan saattoi
kirjoittaa runoja, jotka sangen läheltä hipovat "Sagesse'in" ajatus-
ja tunnemaailmaa, huomaa helposti, että uskonto on lakannut olemasta
hänelle elävä ja luova voima, joka olisi kasvanut hänen kerallaan ja
jonka turvissa hän itse olisi kasvanut. Mutta olkoon, että Verlaine
ennen pitkää kadottaa uskonsa; hän ei silti kadota kaipaustaan siihen.
Hän kyllä vaistoo eläneensä loppuun silloisen tunnelmansa, mutta hän
kalpaa sitä, sen kauneutta, sen harmoniaa, sen rauhaa. Uudestaan
havaitsemme näin Verlaine'issä sen älyllisen passiivisuuden, josta jo
toisessa yhteydessä on huomautettu: hän oli jollakin tavoin liian
heikko ja veltto jaksaakseen tehdä tästä uskonnollisuudestaan mitään
enempää, karaista sitä ja jalostaa sitä. Hän vain toteaa, väliin
surumielisesti, väliin kyynillisesti, että kaikki ratkaisevasti on ohi.
Esim. "Epigrammeja"-kokoelmassaan (Épigrammes), kolmetoista vuotta
"Viisauden" ilmestymisen jälkeen, huokaisee hän kevyesti kuin
ohimennen:
J'étais naguère catholique
et je le serais bien encore...
Mais ce doute mélancolique!
Olin ennen katolilainen,
ja olisin vieläkin...
Mutta tuo surumielinen epäilys!
Paljon sanova on myös se tunnustus, jonka Verlaine muutamia vuosia
ennen kuolemaansa tekee eräälle haastattelijalle: hän puhuu entisestä
onnellisesta ajasta, jolloin hän vielä uskoi, ja nykyisestä
olotilastaan, jonka rumuudesta hän oli tietoinen. Juuri tämäkin
tunnustus todistaa, että uskon kaipuu seurasi Verlaine'iä hänen
elämänsä ajan, sen tunnelman kaipuu, joka kerran oli tehnyt Monsin
vankilan hänelle paratiisin esikartanoksi.
Mutta vaikka se tunne, jonka pohjalta "Sagesse" nousee, näin
osoittautuikin kestämättömäksi Verlaine'in myöhäisempänä
kehityskautena, ei sen syvyyttä ja aitoutta kukaan saata epäillä, jolla
on vähänkään korvaa erottaa äänenpainoa kirjoitettujen sanojen takaa.
"Sagesse" on kerta kaikkiaan persoonallisen jumalyhteyden kirkkaimpia
ja ihanimpia ilmestymiä koko maailmanlyriikassa. Sen naiivi ja palava
hartaus on mitä läheisintä sukua sille uskonnolliselle tunteelle,
joka keskiajan taiteessa on luonut nuo nöyrät, ujot ja siveänkauniit
jumaläidit, jotka omaan kirkkauteensa vajonneina ja samalla sitä
ujostellen palvovat pyhää lasta helmassaan, tai sille mystilliselle
hurmiolle, joka on luonut goottilaiset suippokaaret ja monikirjavina
jalokivinä kimmeltävät lasimaalaukset. Mikään kirjallinen "geste"
ei suinkaan ole, että Verlaine näissä säkeissään suoraan kääntyy
"omituisen ja herkän" Keskiajan puoleen -- "ce Moyen-Âge, étrange et
délicat", kuten hänen sanansa kuuluivat -- ja aivan kuin etsii turvaa
siltä: nykyaika tuntuu hänen lapsenmielelleen liian käsitteelliseltä ja
järkiperäiseltä, liian kylmältä ja täysikasvaneelta. "Sagesse" on näin,
tavallaan, kuin viimeinen pyhä legenda, rengas samassa ketjussa, jonka
toisia renkaita ovat esim. Assisilaisen aurinkolaulu tai kertomukset
pyhäin miesten ihmetöistä: se perustuu _uskoon_, yhtä ratkaisevasti
kuin ne.
Kokoelman balladimainen alkuruno vie lukijan suoraa päätä oikeaan
tunnelmaan. Ritari Onnettomuus on keihäällään puhkaissut runoilijan
sairaan ja vanhan sydämen, josta veri on vuotamassa kuiviin. Silloin
lähestyy ritari haavoittunutta, tunkee "rautahansikoidun sormensa"
haavaan ja katso, tästä kosketuksesta syntyy toisen rintaan uusi ja
ylpeä sydän! Runoilija vapisee, hurmioituneena, epäuskoisena vielä,
mutta kuitenkin kuin jumalaisen näyn edessä. Ritari nousee jälleen
hevosensa selkään, nyökkää päätään ja sanoo: "Joka tapauksessa, olkaa
varovainen! Kerraksi se tekee hyvää" -- "Au moins, prudence! c'est
bonne pour une fois."
Nämä säkeet luovat omituisen herkän kaikupohjan niille runoille, joiden
varaan "Sagesse" rakentuu, kertomukselle siitä, millä tavoin Jumala
veti paatuneen syntisen puoleensa. Niitä voi lukea yhä uudelleen ja
uudelleen, huomaamatta niissä ainoatakaan epäsointua tai teennäistä
äänenpainoa; niissä paljastuu ihmissielu, alastomana, avonaisena,
väristen tuskaa ja taas riemua. Ihana on kohta ensimmäinen runo, jossa
Jumala ilmestyy -- tämä sikermä on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon
Jumalan ja syntisen välillä -- ja näyttää sydäntään, joka "säteilee
ja vuotaa verta". Mutta tämä säteily miltei kauhistaa syntistä, hän
ei ole kelvollinen sitä näkemään, yhtä vähän kuin hän tuntee olevansa
kelvollinen rakastamaan ristiinnaulittua. Miltei änkyttäen, miltei
tuskaisessa pelossa vastaa hän Jumalalle, joka on kehoittanut häntä
lapsen tavoin tulemaan luokseen ja lapsena häntä rakastamaan:
"Seigneur, c'est trop! Vraiment je n'ose. Aimer qui? Vous?
Oh! non! Je tremble et n'ose. Oh, vous aimer, je n'ose,
Je ne veux pas! Je suis indigne. -- --"
"Herra, se on liikaa! En todellakaan uskalla. Ketä rakastaisin?
Sinua? Ah, ei! Minä vapisen, minä en uskalla. Sinua rakastaa,
ah en uskalla, en tahdo! Olen arvoton."
Mutta kun Jumala uudelleen pyytää hänen rakkauttaan, sanoen tietävänsä
kuinka ansioton syntinen on sitä saamaan, mutta kuinka se juuri siksi
hänelle kuuluu, lankeaa ensimmäinen, värähtelevä toivon säde rukoilijan
sieluun, vaikka se samalla on outoa pelkoa ja ihmeen aavistelua
täynnä. "Herra, minä pelkään", kuiskaa hän. "Minun sieluni vapisee
minussa. Minä näen, minä tunnen, että minun täytyy Sinua rakastaa.
Mutta miten?" "Poikani", vastaa Jumala, "se on sinulle mahdotonta, jos
sinä koetat sitä ansaita. Tule sellaisena kuin olet, lähesty minua ja
minun kirkkoani kuin mettiäinen, joka lentää liljan terään, juo pyhää
viiniäni ja usko rakkauteni mysteeriin!" -- Huikaistuna vie syntinen
kädet silmilleen: oliko kaikki todellakin niin yksinkertaista, niin
ihanaa ja suurta? "Herra, mikä minun on?" änkyttää hän. "Kas, minun
silmäni tulvivat kyyneleitä ihmeellisestä ilosta: on kuin Sinun äänesi
tekisi minulle samalla kertaa hyvää ja pahaa, ja tämä paha ja hyvä ovat
molemmat yhtä ihania."
"Je ris, je pleure, et c'est comme un appel aux armes
d'un clairon pour des champs de bataille où je vois
des anges bleus et blancs portés sur des pavois,
et ce clairon m'enlève en de fièvres alarmes.
J'ai l'extase et j'ai la terreur d'être choisi.
Je suis indigne, mais je sais votre clémence."
Minä nauran, itken, ja on kuin merkkitorvi kutsuisi aseisiin
taistelukentille, joilla näen siniseen ja valkeaan verhotut
enkelit kunniakilvillä kannettuina, ja tämä torven
ääni vie minut kuumeiseen kamppailuun.
Tunnen hurmiota ja kammoa, että olen valittu.
Olen arvoton, mutta tiedän laupeutesi.
Onko edes Fra Giovanni kuvannut syntisen pelastusta hartaammin ja
hurskaammin kuin nämä säkeet, jotka hohtavat ultramariinia, valkoista
ja kultaa? Näin likellä ei Keskiaika, se mikä siinä oli syvintä,
koskaan ole ollut yhdeksättätoista vuosisataa.
Tämä sikermä, jonka alkuperäisestä kauneudesta summittainen ja
lyhyt selostus tietysti välittää vain heikon aavistuksen, muodostaa
"Sagesse'in" goottilaiskaarisen rakenteen. Mutta värin ja tuoksun
tälle kokoelmalle antavat sen monet lyyrilliset säkeet, yhtä
aineettomat ja kuulaat kuin konsanaan hänen sanattomat romanssinsa;
ne ovat väliin kirkkaat, väliin kyyneltyvät, usein pelkkiä sointuja
vain, luonnonääniä ja sielun herkintä aavistelua. Runoilijasta
tuntuu että "suuri musta uni" lankeaa yli hänen elämänsä: kaikki
on mennyt, hän ei enää näe mitään, toivo mitään, usko mitään, ja
kaikki äänet hänen ympärillään ovat kuolleet ("Un grand sommeil noir
--"). Taikka seisoo hän vankilansa ikkunassa ja katselee huojuvia
puitten latvoja: yhtäkkiä valtaa hänen mielensä ääretön kaipaus, ja
hän, kulttuuri-ihminen ja nautintojen etsijä, ymmärtää äkkiä, että
elämän suurin ja raffinoiduin onni viihtyy juuri yksinkertaisissa
ja alkeellisissa muodoissa, kaikessa siinä, minkä hän on hukannut,
ja mikä ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla ("Le ciel est, par
dessus le toit --"). Taikka muistelee hän niitä "rakkaita, pieniä,
kauniita käsiä", jotka kerran olivat hänen omansa, ja hän siunaa niitä
kyyneleet silmissä. "Oi kädet, kädet, joita minä kunnioitan", kuiskaa
hän, "tehkää anteeksiannon merkki!" ("Les chères mains --"). Ja koko
maailmanlyriikassa ei ole monta runoa, jotka voisi rinnastaa Gaspard
Hauserin laulun kanssa. Se kohtalontunne, joka siitä puhuu, pohjautuu
kyllä runoilijan oman sydämen elämyksiin, mutta se avartuu samalla
ihanasti epäpersoonalliseksi ja suureksi. Intuitsionilla, joka koskaan
ei horjahda, yhdistää Verlaine tässä runossaan vanhan, puolittain
kansanlaulun tapaisen balladisävyn ja taas modernin laulurunouden --
juuri tämä yhdistelmä antaa sille oudon, tumman kauneuden. Naiivin
koruttomasti kuin jokin keskiaikainen runoilija uskoo Gaspard
Hauser kuulijoilleen, ettei hänellä koskaan elämässään ole ollut
myötäkäymistä: hän toteaa, mutta ilman katkeruutta, ihailleensa
kauniita naisia, jotka puolestaan pitivät häntä rumana, ja etsineensä
-- vaikkakaan hänellä ei koskaan ole ollut Isänmaata tai Kuningasta
-- kuolemaa sodassa, joka kuitenkin on häntä hylkinyt. Liikuttavan
hiljaisena nyyhkyttää loppusäkeistö. Hän tuntee, ettei hänellä
ole paikkaa missään, ja pyytää, että laupiaat henget rukoilisivat
"Gaspard-raukan" puolesta.
Suis-je né trop tôt ou trop tard?
Qu' est-ce que je fais en ce monde?
O vous tous, ma peine est profonde:
Priez pour le pauvre Gaspard!
Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?
Mitä teen minä tässä maailmassa?
Oi te kaikki, vaivani on syvä:
rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!
Myöskin näkemykselhsessä suhteessa sisältää "Sagesse" monta Verlaine'in
kauneinta runoa. Sellainen on esim. komea muistojen sonetti, jonka
säkeet palavat ja hehkuvat. Runoilija näkee menneiden onnenpäiviensä
puuntavan taivaanrannalla kaikissa auringonlaskun ja myrskypäivän
väreissä, ja hänen sielunsa värisee kuin apua etsien -- hänen täytyy
vapautua menneen onnen muistoista, sillä muutoin lankeaa niistä ikuinen
varjo hänen huomispäiviensä ylle! ("Les faux beaux jours...") Ja
vihdoin kohtaamme tässä kokoelmassa sen sonetin, joka tuskin puuttuu
ainoastakaan ranskalaisesta runoantologiasta, ja joka alkaa tuolla
kultakimmelteisellä, tuhannesti siteeratulla rivillä onnesta:
L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable,
Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.
ja loppuu tähän yhtä tuhannesti lainattuun riviin:
Ah, quand refleuriront les roses de septembre!
Ah, koska puhkeavat syyskuun ruusut uudelleen!
Tämä sonetti on kauttaaltaan tuore kuin inspiratsionin ensi
jäljiltä, niin että sen yhteydessä on suorastaan mahdotonta ajatella
latomakoneita: kun me luemme sitä, saamme samalla olla mukana itse
Runon syntymähetkellä, aina ensimmäisestä, alitajunnassa heränneestä
mielijohteesta kiteytymishetkeen saakka. Sen haihtuvia ja vaihtuvia
tunnelmia ei kuitenkaan ole syytä lähemmin selostaa; runon aurinkoista
kultapölyä on mahdoton vangita.
-- Ja tämä kokoelma, joka kokonaisuudessaan on lyriikan ikuisimpia, sai
osakseen jäätävän kylmän vastaanoton. Ei sillä hyvä, että kustantajat,
toinen toisensa jälkeen, kieltäytyivät sitä painattamasta -- kuka
olisi ostanut sellaisen miehen runoja, jonka tyyssija vasta oli ollut
rangaistusvankila? -- kunnes eräs vähäpätöinen, kirjallisiin piireihin
kuulumaton katolilainen kustannusliike vihdoin suostui huolehtimaan sen
painatuksesta, koska kerran tekijä oli intomielinen, vastakääntynyt
uskovainen, jota oli suositeltu juuri kirkolliselta taholta. Mutta
kirjallinen yleisö, sanomalehdet ja arvostelijat, eivät edes olleet
tietääkseen, että moinen teos oli nähnyt päivänvalon. "Sagesse" saa
näin osakseen "Sanattomien romanssien" kohtalon: kuinkahan monta
kirjettä vankiparka kirjoittikaan lähimmille ystävilleen, pyytäen heitä
hankkimaan "kaikki ne sanomalehtileikkeleet", joissa hänen rakkaista
romansseistaan puhuttiin -- ja sai lopullisesti odottaa turhaan,
koska mitkään sakset eivät kyenneet löytämään ainoatakaan sellaista
leikkelettä. "Sagesse" vihdoin ilmestyessään -- sen painovuosi on 1881
-- "hirtetään" tässä samassa, täydellisessä äänettömyydessä, joka
jo Voltaire'in mielestä oli kauheinta, mikä jonkun teoksen osaksi
saattoi tulla. Kustantaja, joka huomaa tehneensä huonot kaupat,
kannattaa harmistuneena kaikki "Sagesse'in" kappaleet ylisille ja
vannoo kustantaneensa "runoutta" viimeisen kerran! Kaikessa tässä oli
tarpeeksi; Verlaine huomaa olevansa kuollut mies, ja se tekee hänen
eristyksensä ja yksinäisyytensä täydelliseksi, samalla kuin se määrää
hänen kohtalonsa.
Yksi ystävä pysyy kuitenkin kaikissa vaiheissa hänen sivullaan: äiti.
Kun vankilanovet tammikuussa 1875 avautuvat Paul Verlaine'ille --
vankila-aika lyheni muutamia kuukausia sen vuoksi, että Verlaine
vapaaehtoisesti valitsi sen ankarimman muodon, koppivankeuden --
odottaa äiti häntä viedäkseen hänet mukanaan. Viimeiseen asti tahtoo
kuitenkin virkavalta näyttää mahtiaan ja nöyryyttää rikoksentekijää.
Verlaine saa tehdä matkansa erikoisvaunussa, ankaran sotilaallisen
valvonnan alaisena, aivan kuin kaikkein vaarallisin murhamies. Hänen
on helppo huomata, että yhteiskunta ratkaisevasti on työntänyt
hänet yhteydestään ja sulkenut ovensa häneltä. Millaiseksi oli
hänen elämänsä siis muodostuva? Äidin luona Batignolles'issa odotti
häntä varma tyyssija, mutta jos kerta elämää oli pidemmältä mitattu
hänen kohdalleen, olisi hänen mahdotonta jäädä toimettomaksi ja
kuluttaa äidin muutoinkin huvenneita korkovaroja. Parisiin, vapaaksi
kirjailijaksi? Mutta Parisi oli jo kyllin selvään osoittanut, ettei
sillä ollut sijaa hänelle -- kuka antaisi entiselle vangille mitään
työtä? Paul on kuitenkin täynnä hyviä päätöksiä; hän _tahtoo_ näyttää
äidilleen ja koko maailmalle täydellisen mielenmuutoksensa, nöyrtyä,
jos niin vaadittiin, mutta ansaita leipänsä kunniallisella työllä.
Niinkuin sotapäällikkö tarkastelee rintamaa nähdäkseen, mihin se
kelpaa ja mitä siltä voidaan vaatia, niin pitää Paul voimiensa
ja mahdollisuuksiensa yleiskatselmuksen. Tulos on se, että hän
kielitaitoonsa luottaen, jota hän sitäpaitsi on vankilassa ollessaan
kartuttanut, muitta mutkitta panee ilmoituksen pariin englantilaiseen
lehteen ja tarjoutuu opettajaksi, ja niin tapaammekin hänet parin
kuukauden jälkeen Stickneyssä kotiopettajana.
Aluksi seuraa muutamia ihania kuukausia. Verlaine tuntee "Ixionin
rattaan" kerrankin pysähtyneen, halujen ja himojen päästäneen
otteensa. Hän ei _tahdo_ mitään, ei pyydä mitään, ei toivo mitään;
häntä eivät paina menneen muistot, eivätkä tulevaisuuden toivot. Hänen
vegetatiivinen olotilansa on täynnä pysähdyksen onnea, hän on vielä
toistaiseksi jollakin tavoin sielullisesti turtunut vankilaeristyksen
jälkeen, niin ettei ihmisjano tai 'tapahtumien' ikävöinti häntä
riuduta. Hän vain "on", suorittaa opetusvelvollisuutensa, tekee pitkiä
kävelymatkoja vehmaissa puistoissa ja kentillä, jotka ympäröivät hänen
tilapäistä kotiaan, kirjoittelee tuttavallisia ja tasaisia kirjeitä
Lepelletier'lle ja äidilleen eikä ajattele tulevaisuutta.
Mutta Verlaine'in tapaiselle temperamentille on vegetatiivinen
olo ajan pitkään mahdoton; hänenlaisensa luonteet tarvitsevat
kiihdykettä pysyäkseen vireissä, ulkonaista tai sisäistä. Toistaiseksi
riittää hänelle kuitenkin vain olopaikan vaihto. Oleskeltuaan
parisen vuotta Englannissa tapaamme hänet v. 1877 Rethelissä --
eräässä pienessä kaupungissa Ardennein liepeillä --, jossa hänen
tehtävänsä on opettaa kirjallisuutta, historiaa, maantiedettä ja
englanninkieltä Notre-Dame'in laitoksen sisäopistolaisille. Täällä
elää hän uudelleen Stickneyn alkutunnelman. Maailma on kadonnut
häneltä, ja hän maailmalta, ja hän nauttii intensiivisesti siitä,
että hänen opettajatoverinsa, jotka etupäässä olivat vaatimattomia
maalaispappeja, eivät tunteneet edes hänen nimeään, eivät tietäneet
hänen porvarillisesta haaksirikostaan eivätkä hänen kirjallisesta
kunniastaan. Hän alkaa itsekin unohtaa molemmat.
Mutta "saturnolaisten" kohtaloon ei kuulu pidempiaikainen sielun
tasapaino.
Se "fureur d'aimer", kiihkoinen tarve rakastaa, jota Verlaine
itse pitää psyykelleen tunnusmerkillisenä, määrää vielä kerran
hänen elämänsä juoksun. Kauniin Mathilde'in ja Arthur Rimbaud'n
iskemät haavat eivät vielä olleet ehtineet arpeutua, kun hän
uudestaan syttyy: rakkauden esineenä on nyt hänen nuori oppilaansa,
kahdeksantoistavuotias Lucien Létinois. Kuten aina, on hänen tunteensa
nytkin ääriä ja määrää vailla, mystillinen ja aistillinen samalla
kertaa; hän ajattelee poikaansa, josta hän on iäksi erotettu, ja
kiittää Jumalaa siitä, että tämä korvaukseksi on lähettänyt Lucienin
hänen tielleen. Hänen isällinen, palvova hurmansa on niin suuri, että
kun hän mielikuvituksessaan etsii puolisoa 'pojalleen', ei kukaan maan
tyttäristä tunnu kyllin arvokkaalta siihen kunniaan. Hän on olemassa
vain uutta ystäväänsä varten, tai oikeammin, hän on olemassa vain
Lucienin kautta. Hetkeäkään arvelematta jättää hän lempeän tyyssijansa
Rethelissä, niin pian kuin Lucien on suorittanut oppikurssinsa, ja
on valmis seuraamaan poikasta minne hyvänsä. Jos Lucien olisi ollut
Rimbaud'n tapainen, olisi Verlaine epäilemättä ilomielin seurannut
häntä vaikka maapallon ympäri; kun nuorukainen sen sijaan sattuu
olemaan hiljainen, nöyrä, hurskas, intellektuaalisesti kehittymätön
maalaispoikanen -- "viaton paimen jostakin koomillisesta oopperasta",
kuten Lepelletier hiukan ilkeästi sanoo --, on luonnollista, että
Verlaine olosuhteiden mukaan haaveksii rauhallista maalaisidylliä.
Asiat kehittyvät niin pitkälle, että Verlaine'in äiti, jolla ei
ole mitään sitä vastaan, että Paul pysyisi syrjässä suurkaupungin
viettelyksistä, saapuu avuksi ja ostaa pojalleen pienen tilan, jonne
ystävykset asettuvat asumaan, vietettyään ensin muutamia kuukausia isä
Létinois'n maatalossa.
Mutta uneksittu idylli osoittautui pian kestämättömäksi. Vaikka
Verlaine aina oli ihannoinut maalaiselämää ja usein kaivannut jotakin
"pysyväistä jalansijaa", ja vielä, vaikka hänellä oli esi-isiltään
perittyinä maalaiselämän vaistot, oli hän käytännössä mahdottomin
maanviljelijä mitä saattaa ajatella. Tuoreen heinän tuoksu hurmasi
häntä, mutta ainoastaan esteettisesti; heinäsuovat olivat hänen
mielestään olemassa vain pieluksina, joille oli ihanaa heittäytyä
selälleen ja joilta saattoi riimeillä kehystää taivaan kultapilviä.
Sateen ääni tuuditti hänen sielunsa omituiseen rauhaan, mutta
milloinkaan ei hänen mieleensä johtunut surra tai iloita siitä
viljelysten kannalta: pisarat kimmelsivät kauniisti ruohonkorsilla tai
soivat rytmillisenä musiikkina hänen korvassaan, mutta eivät turmelleet
tai elvyttäneet hänen laihojaan. Mikään ihme ei sen vuoksi ollutkaan,
että ojat kasvoivat umpeen ja rikkaruohot rehoittivat yhä upeampina
vastaostetulla maatilalla, sekä että käyttörahat osoittivat merkillistä
taipumusta ehtyä. "Notre essai de culture eut une triste fin", meidän
viljelyskokeilumme loppui surullisesti, valittaakin Verlaine, sillä
kertaa täysin ymmärtämättä asian koomillista puolta. Ja kun äiti
Verlaine, loukkautuneena siitä että poika niin täydellisesti oli
kiintynyt uuteen ystäväänsä ja muisti emoaan vain rahapulan hetkinä,
kieltäytyy jatkuvasti näyttelemästä pelastavan enkelin osaa, myy
Verlaine pienen maatilansa ja -- matkustaa Létinois'n kanssa suinpäin
Lontooseen! Että oleskelu täällä muodostuu verrattain lyhyeksi,
johtuu ystävysten epäkäytännöllisyydestä ja rahavarojen niukkuudesta.
Ennen pitkää kolkuttaakin Verlaine uskollisen äitinsä ovea ja asettuu
ystävineen asumaan hänen luokseen -- Boulogne-sur-Seine'iin --,
aivan kuin hän muutamia vuosia aikaisemmin oli pesiytynyt perheineen
appivanhempiensa kotiin, vieläpä tuonut sinne Rimbaud'nkin.
Mutta vielä kerran täytyy Verlaine'in oppia kadottamaan: muutamia
päiviä kestäneen ankaran taudin jälkeen kuolee nuori Lucien.
Isku oli kauhea. Liioittelematta voidaan sanoa, että se oli kovin mikä
sillä hetkellä saattoi Verlaine'iä kohdata. Oli kuin jokin verisuoni,
joka yhdisti hänet elävään elämään, yht'äkkiä olisi katkennut, ja
niinkuin hän ei enää olisi jaksanut tointua entiselleen. Sillä Verlaine
ei milloinkaan, koko vaiherikkaan elämänsä kestäessä, osannut tai
jaksanut kehittää itsesuojelusvaistoaan niin pitkälle, että hän olisi
oppinut kivuttomasti irtautumaan. Mutta -- Muusille kiitos! -- elämää
ja runoutta eivät kerta kaikkiaan ohjaa samat lait, ja mitä ihminen
kadottaa persoonallista onneaan, sen voittaa hän usein monin kerroin
runoilijana takaisin.
Kokoelma _Amour_, "Rakkaus", on suuren surun merkeissä syntynyt, ja
suuren surun jalostama.
Kokonaisuudessaan on se Verlaine'in hiljaisin ja alistunein kirja.
Vaikka hän "Sagesse"-kokoelmassaankin oli oppinut luopumaan ja
uhraamaan, oli sen sävy aktiivisen intomielinen: vaikka hän silloin
oli paljon kadottanut, oli hän myös äärettömästi voittanut, ja uudet
lähdesuonet pursuivat hänen sielussaan. _Nyt_ on hän yksinomaan
väsynyt; hän turvautuu Jumalaan yhä vielä, mutta ilman iloa ja
hurmiota. Yksinäisyys, joka vasta näytti niin pelottavalta, mutta
jossa samalla oli jotakin juhlallista ja suurta, miltei pyhää, on
tullut lähemmäksi, todellisemmaksi, tavallaan arkipäiväisemmäksi, ja
juuri siksi tuntee hän sen painon vielä raskaampana. "L'horreur de
rester solitaire", kaameata jäädä yksin, nyyhkyttää hän pää käsiensä
varassa. Hänen elämästään ei enää avarru näköaloja mihinkään suuntaan.
Kaikki käy äänettömäksi hänen ympärillään, niin äänettömäksi, että hän
tuskaisena alkaa muistella menneitä, surujaan ja riemujaan, voidakseen
siten identifioida oman itsensä ja kiinnittää itsensä johonkin,
joka kerran on ollut, ja joka näin yhä vielä _on_ olevaista. "Sillä
totisesti olen minä paljon kärsinyt", kuiskaa hän itsekseen. "Joku osa
minun olemustani pelkää ja antautuu neuvotteluihin: minä tarvitsen
apua, mihin hintaan hyvänsä, nopean ja voimakkaan avun." Hän muistelee
entisiä ystäviään, kutsuen Elise-serkkuaan, kuollutta isäänsä, rakasta
Lucieniä, jota hän kerta kerran perästä puhuttelee "hyvänä enkelinään".
"Oh mes morts tristement nombreux", oi te surullisen lukuisat
vainajani, huokaa hän kipein sydämin.
Kuinka Jumala oli hennonnut olla niin kova hänelle? Tämä ajatus
toistuu varsinkin siinä ihanassa sikermässä, jonka hän on omistanut
Lucien Létinois'lle, "pojalleen". Väliin kuohahtaa hän kuin kapinassa,
hän loihtii esiin nuorukaisen sellaisena kuin tämä oli voimiensa
päivinä, urheana, hyvänä, hurskaana ja kauniina. Mutta sitten painaa
hän jälleen alas kaikki kapinoivat ajatukset. Jumala oli antanut
hänelle pojan, ja Jumala otti hänet jälleen -- se oli Jumalan oikeus,
ja runoilija suutelee ankaraa kättä, nöyränä taipuen Iäisen lakien
edessä.
Ellei hän voikaan ymmärtää Jumalan aivoituksia, tahtoo hän niitä
kunnioittaa:
Seigneur, j'adore vos desseins,
mais comme ils sont impenetrables!
Je les adore, vos desseins,
mais comme ils sont impenetrables!
Herra, minä ihailen aivoituksiasi,
mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!
Ihailen niitä, aivoituksiasi,
mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!
Ehkä kaikista kirkkain ja kirkastunein on sikermän kolmastoista
runo, jossa hän sydämensä syvyydestä jaksaa kiittää Jumalaa. Hänen
lohdutuksensa on, että hänen haltuunsa uskottu kallis lahja on säilynyt
koskemattomana, ja että hän voi antaa lainaksi saadun poikansa "sangen
puhtaana" takaisin. Ehkä oli parastakin, että näin kävi? Kuka tietää,
mitkä kohtalot olisivat voineet tulla Lucienin osaksi -- ehkä Nainen
olisi voinut tehdä hänelle paljon pahaa, ehkä hän muutoin olisi saanut
liiaksi kärsiä...
Ovatko nämä runot aistillisia, kuten muutamat ovat väittäneet, ja
antavatko ne tukea sille otaksumiselle, että Verlaine'in kiintymys
perustui seksuaaliselle tunteelle, niinkuin hänen vaimonsa vanhemmat
aikoinaan uskoivat hänen tunteestaan Arthur Rimbaud'hon? Meidän on
tuskin syytä ottaa tätä asiaa pohdittavaksi, koska ratkaisu puoleen tai
toiseen ei oleellisesti muuttaisi näiden runojen kauneusarvoja. Kuinka
hyvänsä, joka tapauksessa on kokoelman nimi oikein valittu: siitä puhuu
rakkaus, rajoja ja määrää vailla, eikä suinkaan pelkkä ylimaailmallinen
sielujen sympatia. Mutta näissä runoissa ei ole mitään kyynillistä tai
epäpuhdasta, mitään luonnotonta tai vastenmielistä sukupuolikiihkoa.
Niistä huomaa, että Verlaine'illä ennen kaikkea oli ollut tarve liittyä
johonkin elolliseen olentoon, särkeä se kammottava eristyksen piiri,
jonka vankila-aika oli rakentanut hänen ympärilleen. Kuinka kaunis
kaikessa yksinkertaisuudessaan on esim. se runo, jossa Verlaine kertoo,
miten hän koulussa näki tuon nuoren pojan ja valitsi juuri hänet,
siksi että hän oli hyvä ja hieno ja hurskas, oman kaivatun poikansa
sijalle. Eräässä myöhemmässä runokokoelmassaan, "Onni", _Bonheur_,
sanoo Verlaine rakkautensa olleen samalla kertaa veljellistä, isällistä
ja äidillistä. "Minä suutelen lapseni kuninkaallista otsaa": näissä
sanoissa ilmenee isän ylpeys sen johdosta, että hänen poikansa on
kaikkia toisia parempi ja kauniimpi. Väliin on näiden runojen sävy
liikuttavan naiivi: hän muistelee, miten soleana poikanen istui
hevosensa selässä, miten joustavasti hän luisteli, miten hän oli
"hieno kuin suurikasvuinen nuori tyttö", vilkas ja notkea. Hän näkee
edessään nuorukaisen profiilin, sellaisena kuin se kerran oli piirtynyt
iltataivasta vastaan, Lucienin tehdessä maatyötä peltokummulla, heidän
yhteisellä tilallaan. Miten inhimillisiä ovatkaan nämä runot nöyrässä
alistumisessaan ja taas äärettömässä surussaan! Väliin hän on valmis
syyttämään itseään kaikesta. Ehkä hän oli tehnyt väärin erottaessaan
poikasen vanhemmistaan, ehkä hän oli ollut liian itsekäs ja ajatellut
vain omaa parastaan, pyytäessään Lucieniä yksinäisyytensä lieventäjäksi
-- ehkä Jumala juuri siksi otti hänet pois? Mutta siinä samassa, kun
hän näin nöyrästi luovuttaa takaisin kalliin lainan, purkautuu hänen
sydämestään vaistomainen tuskanhuuto, elämän vastalause kuoleman
käsittämättömyyden edessä:
Mais quelle horreur de suivre ô toi! ton blanc convoi!
Mutta ah sinä, miten kauheata olikaan seurata valkeata
saattoasi!
Tällä runollisella ekspansionilla ei kuitenkaan ollut vastinetta
Verlaine'in jokapäiväisessä elämässä: Létinois'n kuolema on murtanut
hänet ja riistänyt hänen toimintakykynsä. Hän koettaa kyllä
näennäisesti työskennellä entiseen tapaansa -- m.m. kirjoittaa hän
näinä aikoina pariin lehteen pakinoita ja kirjallisia esseitä, jotka
paljon myöhemmin ilmestyivät kirjoina: "Mémoires d'un veuf", "Les
poètes maudits." Niinikään solmii hän uudelleen suhteita Parisin
kirjallisen maailman kanssa, vieläpä tekee uusia tuttavuuksiakin.
Mutta kaikki tapahtuu omituisen hervottomasti; hän on mukana vain
näennäisesti, samalla kuin hänen todellinen minänsä itkee kuolleen
ystävän haudalla. Hänen olotilansa on iloton ja harmaa, hän on kuin
kone, jonka kaikki osat ovat 'kunnossa', mutta joka ei voi käydä
sytyttävän kipinän puutteessa. Huolestunut äiti tulee vielä kerran
hänen avukseen ja hankkii itselleen ja pojalleen uuden pienen
maapaikan, toivoen että luonto voisi lääkitä kipeät sydänhaavat.
Mutta maalla vajoaa Paul täydelliseen apatiaan, jaksamatta ajatella
eteenpäin, tai välittämättä tehdä työtä -- ainoastaan läheinen
kyläkapakka antimineen ja raakoine juomaveikkoineen kiinnittää hänen
mieltään, mutta myös verottaa liiaksi äidin muutoinkin ohennutta
kukkaroa. Äidin ja pojan välille syntyy kaunaa, ja vihdoin kasvaa
kahnaus niin pahaksi, että rouva Verlaine, naapurien neuvosta, jättää
parantumattoman tuhlaajapoikansa ja asettuu asumaan läheiseen taloon.
Tämä toimenpide kärjistää kuitenkin liiaksi tilannetta ja aiheuttaa
teon, jota Verlaine itse on sanonut elämänsä mustimmaksi muistoksi:
juovuspäissään, äärimmäisessä kiihtymystilassa, saapuu hän äidin
luo vaatiakseen tätä tilille, ja -- uhkaa puukolla. Eräs tilapäinen
silminnäkijä saattaa asian oikeuden tietoon, ja vaikka äiti tekee
voitavansa suojellakseen poikaansa, tuomitaan hänet kuukaudeksi
kuritushuoneeseen.
Rahattomana, murtuneena ruumiiltaan ja sielultaan, matkustaa hän
rangaistuksen kärsittyään Parisiin. Hänen elämänsä viimeinen,
monivaiheinen ja samalla yksitoikkoinen taival on alkamassa, se, jota
Anatole France lähinnä tarkoittaa "Gestas"-kertomuksellaan.