Anatole France on eräässä novellissaan kertonut "huonosta ihmisestä,
nimeltä Gestas, joka teki maailman ihanimpia lauluja" ja joka, niin
syvälle kuin olikin vaipunut kaikkinaisiin paheisiin, oli säilyttänyt
naiivin lapsenmielensä. Väliin saattoi tämä vanha juomari olla sangen
apea ja surullinen; hän katui ja häpesi elämäänsä ja antoi itselleen
kaikkinaisia alentavia nimityksiä, ja kun hän sellaisessa mielentilassa
näki avoimen kirkon, kiiruhti hän sisään ripittäytymään ja rukoilemaan
"valkeata pukua ja siipiä sielulleen".
Tämän runoilijaluoman esikuvana on ollut Paul Verlaine.
Verlaine'in erikoisuutta ei vielä luonnehdita sillä, että huomauttaa
hänen paheellisuudestaan ja taas hänen puhtaasta lapsenmielestään,
mutta joka tapauksessa on moinen vastakohtaisuus hänen kaikkein
oleellisimpia ominaisuuksiaan. Sillä tämä alkoholin ja naisten
turmelema elostelija, jonka elämäntaipaleella kapakat, vankilat
ja sairaalat olivat merkittäviä virstapatsaita, on kirjoittanut
ehkä hartaimmat, kristillistä nöyryyttä kumpuavimmat säkeet koko
Ranskan laulurunoudessa, sekä kuullut aineettomampia sointuja kuin
mitä kuolevaisen korvan usein on sallittu kuulla. Tuskin kukaan
ranskalainen lyyrikko on kirjoittanut niin julkean irstaita ylistyksiä
aistillisuudelle kuin hän, ja taas palvonut Neitsyttä koko tämän
huikaisevassa taivaallisessa kirkkaudessa, joka on vielä valkeampaa sen
vuoksi, että jumalainen ilmestymä on nähty läpi enkeliparvien "siipien
havinan".
5
Nämä äkkinäiset ylimenot ja vastakohtaisuudet juontavat juurensa
Verlaine'in temperamentista; hän oli herkkä ja vilpitön, mutta
samalla heikko ja määrätietoisuutta vailla. Hänen elämässään ei
ole muuta synteesiä kuin sen täydellinen synteesittömyys. Hän oli
yhteiskunnallisesti epäyhteiskunnallinen ihminen, boheemi, joka ei
tiennyt mitään syyntakeellisuudesta ja joka moraalisessa mielessä
ei tunnustanut mitään kokemusta; luonteena tyypillinen tunne- ja
tunnelmaihminen, impressionisti, jonka alkuaankin heikko tahto ei ollut
päässyt kehittymään. Hän oli niitä, joita eräs ranskalainen runoilija
on tarkoittanut puhuessaan tyypillisistä lyyrikoista: "Quand ils ne
sont pas très gais, ils sont très tristes" -- kun he eivät ole hyvin
iloisia, ovat he hyvin surullisia. Verlaine on itse luonnehtinut
itseään sekä runoilijana että ihmisenä sanoessaan sydämestään: "Un
coeur à tous vents"; hän oli tuulikantele, kaikille tuulille altis,
puhaltivatpa ne miltä suunnalta tahansa ja olivatpa ne hyviä tai
pahoja.
On sanottu, että paperi on huono äänenvälittäjä, ja että sydämen
pohjalla asuva tuskainen nyyhkytys muuttuu vain huokaukseksi, niin
pian kuin se on paperille painettu. Verlaine'in nähden ei tämä
vanha, tunnettu totuus pidä paikkaansa, niinkuin melkein kaikkiin
toisiin laulajoihin nähden. Sillä Verlaine'in runo on huokaus itse,
nyyhkytys itse; se on itku ja hymy, se on tuska ja riemu, eikä vain
näiden käsitteiden heijastuma. Hänen runonsa ei ole minkään prosessin
tulos, se ei kaipaa paperin tai painomusteen välitystä 'ollakseen
olemassa'. Sitä ei ajattele painettuna sanana, yhtä vähän kuin lauluja
kuunnellessa ajattelee nuottipintaa ja tempomerkintöjä. Verlaine oli
tyypillisimpiä _lyyrillisiä_ lyyrikolta; hänen rajoituksensa -- joka
samalla oli hänen rikkautensa -- oli se, että hän oli laulaja luontonsa
armosta, eikä luonteensa pakosta: hänellä oli tuskin tarvetta kasvaa
ja syventyä, tai rakentaa omaa eetostaan runoutensa avulla. Tästä
ominaisuudesta johtuu myös, että usein silloin kun inspiratsioni
ja vaisto hänet pettää, luhistuvat hänen säkeensä ilman ajatuksen
kiinteää rakennetta pelkäksi ontoksi sanahelinäksi. Mutta onnellisena
improvisoijana on hän maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia, ja
kaikkein nerokkaimpia; hän on jotakin mystillistä tietä osannut elää
ja tulkita hetken vaihtuvat mielialat ja sielun miltei tiedottoman,
alitajunnallisen liikunnan. Ja tähän improvisatsionilahjaan yhtyy
hänellä näinä onnellisina hetkinä äärettömän herkkä runollinen
vaisto ja varma korva, joka panee hänet valitsemaan kielen
kaikkein vivahdusrikkaimmat ja samalla täsmällisimmät sanat. Hänen
keskeisimmissä runokirjoissaan ihailee yhtä paljon niiden jumalaisia
vokaalisointuja, joiden vertaisia kukaan aikaisemmin ei ollut Ranskan
lyriikassa luonut, ja taas niiden välitöntä innoitusta ja raikasta
laulamisen iloa: ne ovat tavallaan luonnonrunoilijan käsialaa, mutta
luonnonrunoilijan, joka näinä onnellisimpina hetkinään on myös
taiteilijana aikakautensa kaikkein suurimpia.
"Ils vivront dans tout coeur vivant",(Ne tulevat elämään jokaisessa
elävässä sydämessä.) on Verlaine kerran kirjoittanut, runoistaan
puhuen. Tämä ylpeä väite on oikeutettu: Verlaine'in parhailla runoilla
on juuri se oikea lyyrillinen hermo, joka antaa niiden elää -- elää
jokaisen sydämessä, joka on mahdollinen ottamaan vastaan Runon lahjaa.