Verlaine'in nuoruusvaiheet voimme sivuuttaa verrattain lyhyeen.
Paul-Marie Verlaine syntyi 30 p. maalisk. 1844, siinä kaupungissa,
josta Maurice Barres on sanonut, ettei mikään saata sen lailla voittaa
puolelleen rakkautta: Metzissä. Myöhemmissä muisteluissaan palaa
Verlaine usein niihin onnellisiin vuosiin, jotka hän täällä vietti
-- "oi kaupunki, jossa lapsuuteni hymysi!" -- puhuen kaipauksella
sen puiden reunustamista katukäytävistä, tuomiokirkon jaloista
ääriviivoista ja "ensimmäisestä rakkaudestaan", vaaleakutrisesta
metziläistytöstä. Mutta nämä valoisat muistot näkyvät hänelle samalla
kuin suruharson varjostamina: tämä jalo ja onneton kaupunki, huokaisee
hän, oli "kunniakkaasti ja traagillisesti" langennut vihollisen
käsiin. Komeassa, Metzille omistetussa oodissaan pyytää hän kaupunkia
odottamaan kärsivällisesti, sillä päivä on kerran tuleva, jolloin "me
olemme tuhannen tuhatta vastaan, emmekä enää yksi sataa vastaan!"
-- -- nous serons mille contre mille
non plus un contre cent, bientôt!
Oleskelu Metzissä loppui kuitenkin lyhyeen. Pari vuotta asui perhe
etelässä, Montpellier'n kaupungissa, muuttaen takaisin Metziin, mutta
ennenkuin Paul oli täyttänyt kahdeksannen ikävuotensa, otti kapteeni
Verlaine, hänen isänsä, eron sotilaspalveluksesta, ja perhe siirtyi
Parisiin. Paulille oli muutto hänen elämänsä ensimmäinen suuri
pettymys: vanhempien innokkaat kuvaukset pääkaupungin nähtävyyksistä
olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan, niin että hän
odotti näkevänsä (kuten hän itse myöhemmin on kertonut) todellisen
Bagdadin päärlyineen ja kultahelmineen. Luvattujen ihanuuksien asemesta
näkikin hän vain pitkiä talorivejä ja loputtomia katuja, joissa
lapsensilmä ei keksinyt mitään itämaista hohdetta! Kuinka hyvänsä, jos
Metz oli se kaupunki, jossa Paul Verlaine, omien sanojensa mukaan,
aukeni elämälle, määräsi Parisi ratkaisevasti hänen kohtalonsa, ja
tavallaan myös hänen lyriikkansa laadun. Luonnehtiessaan itseään
eräässä runossaan "Un conte", Satu, sanoo hän olevansa "tympeä
parisilainen", "teattereiden, kauppapuotien, katukäytävien,
lokaviemäreiden ja sauhun" rotua: tässä runossa on paljon totta. "Vous
sentez et vous souffrez Paris", Parisi on teille tunne ja kärsimys,
kirjoitti Jules de Goncourt kerran hänelle. Kuvaavaa onkin, että
hänen ensimmäisen painetun runonsa nimi oli "Nocturne Parisien" --
eräänlainen kaamea hymni Seine-virralle. Siinä on sitä "ilmaston ja
veden spleen'iä", joka erään ranskalaisen runoilijan sanojen mukaan on
niin ominaista Parisille, varsinkin sen latinalaiselle kaupunginosalle.
Verlaine kuuluu niiden ranskalaisten lyyrikoiden sarjaan, jotka
Villon'ista Paul Fort'iin saakka ovat olleet hedelmällisessä ja
lakkaamattomassa vuorovaikutuksessa Seine'in kaupunkiin ja ovat sen
kasvatteja: he eivät olisi sitä mitä he ovat ilman Parisia, samalla
kuin Parisi ei olisi sitä mitä se on ilman heitä. Bulevardit,
kukkivat kastanjapuut, opaalihohde, joka väreilee Seine'in siltojen
yllä, sumuinen tai valokajasteinen virta, lyhtyrivit, ankeat ja
huumaavat absinttitunnit -- kaikki tämä, samalla kuin se on inspiroinut
heitä, on olemassa voimistettuna ja taas herkennettynä juuri heidän
säkeittensä armosta. Ei niin, ettei Paul Verlaine olisi ollut sangen
läheisessä kosketuksessa myös maaseutuun -- jo kouluvuosinaan vietti
hän loma-aikansa Ardenneilla tai muualla, ja myöhemmin etsi hän juuri
luonnosta terveyttä ja uutta tasapainoa -- mutta Parisi oli joka
tapauksessa ratkaisevasti mennyt hänelle veriin, muodostuen näin
lopulta hänen kohtalokseen.
Verlaine'in vanhemmista eivät hänen elämäkertansa kirjoittajat
anna monia tietoja. Isä, kapteeni Nicolas-Auguste Verlaine, vanhaa
soturi- ja maanviljelijäsukua, oli kookas ja ryhdikäs sotilas,
silmäniskultaan tuima ja ääneltään käskevä; hän oli kaikesta päättäen
tavallinen 'kunnian mies' ja nuhteeton kansalainen, joka piti hyvää
huolta virkavelvollisuuksistaan ja oli kiintynyt perheeseensä,
niinkuin latinalaisissa maissa on yleistä. _Confessions_-kirjasessaan
("Tunnustuksia") -- jonka ääretön ja ujostelematon avomielisyys elämän
kaikkein intiimimmeissä asioissa väliin saa lukijan hätkähtämään --
mainitsee Verlaine liikutettuna pariin erään, miten hyvä isä aina
oli hänelle. Kaikkina niinä kahdeksana vuotena, lausuu hän, jotka
vietin Landryn oppilaitoksessa, ei mennyt yhtään ainoata päivää, ettei
isä olisi tullut minua tervehtimään, ja aina hänellä oli mukanaan
jotakin, josta hän tiesi minun pitävän, makeisia tai muuta. Sen
sijaan eivät Verlaine'in muistelmat, enempää kuin asiakirjatkaan,
puhu mistään intellektuaalisesta kiitollisuudenvelasta: mitä tietä
Verlaine'in kirjalliset lahjat ovat periytyneet, on toistaiseksi jäänyt
selvittämättä. Sillä mitä taas äitiin tulee, on tämän lahjakkuus
ollut yksinomaisesti sydämen lahjakkuutta. Elisa Dehée, rikkaan
flanderilaisen tehtailijan tytär, oli varhain mennyt naimisiin
kapteeni Verlaine'in kanssa, ja kodin harrastukset anastivat koko
hänen mielenkiintonsa. Mitään parisitarta ei tästä kelpo naisesta
koskaan tullut; senkin jälkeen kuin perhe oli muuttanut maaseudulta,
säilytti hän vaatimattomat tapansa sekä puvussaan että koko
olemuksessaan. Rouva Verlaine oli hurskas nainen, ja myös vanhoihin
traditsioneihin piintynyt ja näin ollen jäi pojan henkinen ilmapiiri
hänelle tykkänään vieraaksi. Mutta se ei estänyt häntä jumaloimasta
Paulia ja tämän runoilijamainetta. Hän ylpeili poikansa kirjoista,
joita hän tuskin oli lukenut. Äidin ja pojan väli oli erikoisen
hellä; pojan ollessa kotimaassa eivät he asuneet erillään paljon
muuta kuin sen lyhyen vuoden, minkä Verlaine'in onnellisesti alkanut
ja onnettomasti päättynyt avioliitto kesti, sekä ne pakolliset
väliajat, jotka Verlaine'in oli vietettävä tyrmissä tai sairaaloissa.
Verlaine'in muistelmissa säilyykin tämän vaatimattoman, puhdassydämisen
porvarisvaimon kuva kuin kultakehyksissä, ja varsinkin elämänsä
loppuaikoina muistelee Verlaine äitiään katuvalla, tuskansekaisella
hellyydellä. "Certes oui pauvre maman était bien trop bonne" -- niin,
äitiraukkani oli tosiaan aivan liian hyvä, tunnustaa hän miltei
kyynelet silmissä. Ja intomielisesti vakuuttaa hän "Tunnustuksissaan",
että äiti vielä kuoltuaankin pysyy hänelle elävänä voimana: äänenpainon
välittömyys ei voi olla vakuuttamatta lukijaa. "Hän elää, äiti, minun
sielussani, ja minä vannon hänelle tässä, että hänen poikansa elää
hänen läheisyydessään, itkee hänen povellaan, kärsii hänen kanssaan
eikä ole milloinkaan, ei edes suurimmassa harhassaankaan -- tai
oikeammin heikkoudessaan -- tuntenut olevansa ilman hänen suojaansa."
Äidin eläessä on hänellä usein omantunnonvaivoja, ajatellessaan sitä
surua, mitä hän pitkin aikaa tälle hellälle sydämelle tuottaa. Monsin
vankilasta kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, pyytäen tätä usein
käymään äidin luona, mutta, jatkaa hän, "älä millään ehdolla kerro
hänelle mitään sairaudestani tai saata häntä levottomaksi!"
Toinen hänen lapsuusaikansa valo-olento, jonka lempeä kuva väliin
häämöttää hänen lyriikassaan, oli serkku Elise, Paulia kahdeksan
vuotta vanhempi neitonen. Hän oli samalla kertaa sisar, uskottu ja
ystävä, jolle Paul saattoi kertoa huolensa ja tulevaisuudenhaaveensa.
Kun nuori runoilija kulki ensimmäiset runot taskussaan, uneksien
mainetta ja menestystä, mutta vailla varoja tai vaikutusvaltaisia
suhteita niiden painattamiseksi, tarjosi Elise serkulleen säästämänsä
käsirahat, joiden avulla "Saturnolaiset runot", _Poèmes saturniens_,
saatiin julkaistuiksi. Ja kun Elise, joka pitkin elämäänsä oli
ollut heikko ja kivulloinen, vähän sen jälkeen kuoli, oli Paul
jonkin ajan kuin tuskasta hervoton: kahtena ensimmäisenä päivänä
kieltäytyi hän ottamasta pienintäkään ravintoa, mutta sen sijaan joi
hän aamusta iltaan ja illasta aamuun huumatakseen suruaan. "Les deux
jours qui suivirent, je ne mangeai pas, je bus", kertoo hän itse
"Tunnustuksissaan", ja tämä sanonnan lakonisuus, joka Verlaine'ille
on ominaista vain silloin kun hän on syvästi liikutettu, todistaa
hänen kaipauksensa vilpittömyyttä. Paljon myöhemmin, eräässä _Amour_
("Rakkaus")-nimisen kokoelmansa runossa, jossa hän muistelee kaikkia
niitä, jotka ovat menneet pois ennen häntä ja jättäneet hänet niin
peloittavan yksin, omistaa hän juuri Elise-ystävälleen helliä, syvän
kaipauksen värittämiä sanoja.
Nautittuaan alkeisopetusta eräässä pienessä koulupahasessa
Rue Hélène'in varrella, siirtyi Verlaine L'Institution
Landry-oppilaitokseen, joka ylpeili siitä, että se oli saanut lukea
oppilaikseen m.m. suuren Sainte-Beuve'in. Hänen ensimmäiset
kokemuksensa kouluelämästä olivat varsin surulliset. Hemmoiteltu lapsi
vieroi siinä määrin sen säännönmukaisuutta ja kuria, että hän
hillittömän ikävän pakottamana karkaa suin päin kotiin ja rukoilee,
ettei häntä enää koskaan lähetettäisi kouluun takaisin! Myöhemmissä
muisteluissaan nimittääkin hän L'Institution Landry'ta "ensimmäiseksi
vankilakseen". Ainoana lohdutuksena on toverielämä: muutamien
samanluokkalaisten kanssa solmiikin nuori Paul ennen pitkää
ystävyyssuhteita, joista varsinkin eräs, Lepelletier'n kanssa solmittu,
säilyi yhtä läheisenä Verlaine'in kuolemaan asti. Kirjallistutkimus on
muutoin suuressa kiitollisuudenvelassa samaiselle Lepelletier'lle, joka
on julkaissut laajan ja asiallisen, lukuisien kirjeiden valaiseman
elämäkerran ystävästään, ulottaen henkilökohtaisiin muistoihin
perustuvan kuvauksensa hamasta Verlaine'in varhaisesta nuoruudesta
hänen viimeisiin vaiheisiinsa saakka. Hänen kertomuksensa Paulin
kouluvuosista ei kylläkään ole täysin sopusoinnussa Verlaine'in omien
puheitten kanssa: muun muassa väittää Lepelletier, ettei toveri
suinkaan ollut mikään "mahdoton oppilas", niinkuin tämä itse on
uskotellut jälkimaailmalle. Paul-Marie, sanoo hän, ei kylläkään ollut
mikään kouluvalo tai mallioppilas, mutta esim. ainekirjoituksessa
ja latinassa hän kunnostautui, ja hänen päästötodistuksensa oli
kernaammin hyvä kuin huono. Tämä tapahtui v. 1862, jolloin Lycée
Bonaparte'in rehtori allekirjoitti seitsentoistavuotiaan Paul
Verlaine'in akateemisen valtakirjan.
Verlaine oli siis "bachelier ès lettres" ja näin ollen kypsä
aloittamaan elämänsä omin päin. Mutta isän tahto, joka jyrkästi
oli leipäopintojen puolella, ja oma halu, joka veti nuorukaista
vapaaseen taiteilijaelämään, törmäsivät varsin lujaan vastakkain.
Aluksi osoittautui isä voimakkaammaksi, nuorukainen kirjoittautui
paremman puutteessa lakitieteelliseen tiedekuntaan, ja äiti alkoi jo
haaveilla tulevia korkeita virkoja ja ministerinsalkkuja... Paul itse
ei tuntenut vähintäkään kutsumusta lakialalle, mutta koska kerran
jotakin oli valittava, tuntui tämä hänestä helpoimmalta. Suoritettuaan
jonkun pienen oikeustutkinnon -- ja siinä sivussa kirjanpitokurssin!
-- sai hän isänsä välityksellä paikan eräässä vakuutuslaitoksessa.
Verlaine vanhemman taloudellinen asema, joka aikaisemmin oli ollut
varsin vakavarainen, oli epäonnistuneiden rahansijoitusten takia
käynyt horjuvaksi, ja Paulin täytyi saada ansiotyötä mistä hyvänsä.
Isän kunnianhimo kärsi kuitenkin siitä, että hänen poikansa oli vain
halpa konttoristi, ja niin panikin hän liikkeelle kaiken mahdollisen
vaikutusvaltansa, jonka tuloksena oli pienitöinen virka Hôtel de
Ville'issä, kaupunginhallinnossa.
Uudessa ympäristössään viihtyy Verlaine varsin hyvin, sillä Parisin
raatihuone sattui näinä vuosina olemaan kirjallisten henkilöitten
tyyssijana: siellä palvelivat nuoret runoilijat Leon Valade, Albert
Merat, Henri Rochefort, monta muuta, mikä kirjurina, mikä notaarina,
jotka tietysti pitivät itse virkaa välttämättömänä pahana ja
sivuseikkana. Verlaine liittyy kannattamaan samaa maailmankatsomusta;
jotenkuten kulutettuaan aamupäivätunnit virastossa heittäytyy
hän ahmien nauttimaan kaikkia pääkaupungin tarjoamia etuja
samanhenkisten seurassa. Tällä ei suinkaan tarkoiteta yksinomaan
elostelua ja ilonpitoa, jos kohta silläkin oli tärkeä sijansa:
Verlaine'in intellektuaalinen uteliaisuus oli paljon suurempi hänen
nuoruusvuosinaan, kuin mitä hänen myöhemmän elämänsä vaiheista
saattaisi mennä päättämään. Jo koulupoikana luki hän paljon, varsinkin
loma-aikoina, ja maalla ollessaan saattoi hän tuhkatiheään pommittaa
lähimpiä tovereitaan kirjeillä ja vaatia heitä lähettämään uutisia
kirjallisesta maailmasta, koska, kuten hän lausuu, "minulla on ankara
kirjallisuuden jano". Niinikään vaihtaa hän ahkerasti samaisten
toveriensa -- etupäässä Lepelletier'n -- kanssa mielipiteitä luetuista
teoksista. Sen ajan nuorien kirjallisuusintoilijoiden käsissä
kuluivat ennen kaikkea Gautier'n "Emaux et camées", Emaljeita ja
kameoita, Banville'in "Cariatides", Karyatidit, Leconte de Lisle'in
"Poèmes antiques", Antiikkisia runoelmia, sekä tietysti Victor Hugo,
joka jonkinlaisena jumaluutena vallitsi kaikkien mielikuvitusta ja
jolle jokainen alkava runoilija vapisevin polvin ja käsin jätti
esikoiskokoelmansa, ikäänkuin jumalalle kuuluvana uhrilahjana ainakin.
Verlaine puolestaan voi tuskin ajatella mitään suurenmoisempaa
proosateosta kuin "Les Miserables", Kurjat, jonka "kristillinen
laupeus" hurmaa häntä, ja "Les Contemplations", Mietiskelyjä, oli
hänen nuoruusvuosiensa raamattu, jota hän uudelleen ja uudelleen
luki. Sattuvasti sanookin Lepelletier, että sen ajan nuoret vannoivat
vain Hugon nimeen. Että Verlaine -- ja monet muut hänen kanssaan --
myöhemmin tarkisti kantansa juuri Hugon suhteen, käy varsin räikeästi
ilmi niistä kiihkeistä kirjoituksista, joissa Verlaine sittemmin
hyökkää varhaisnuoruutensa ihannetta vastaan: hänestä oli Hugo silloin
ensi sijassa kirjallinen keikari, joka kylvi ympärilleen heliseviä
loppusointuja ja ennen kaikkea ajatteli sitä vaikutusta, minkä hän
tekisi lukijaan.
Mutta Verlaine'in kirjallinen innostus ei rajoittunut vain
siihen, mitä hän luki ja mistä hän puhui; hänen omat kirjalliset
suunnitelmansa alkoivat yhä tietoisemmin hänessä kypsyä. Noin
viisitoista-kuusitoistavuotiaasta voi laskea hänen luomiskautensa
alkaneen, mutta nämä hänen lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa
tuotteet olivat kuitenkin kaikesta päättäen taiteellisesti varsin
ala-arvoisia. Useimmat näistä hänen runoistaan ovat menneet kaiken
maailman tietä, mutta Verlaine on itse kertonut, kuinka täysin
mahdottomia ne olivat, romanttis-fantastisia aina naurettavuuteen
saakka, paisutettuja ja liioiteltuja. Lähin esimerkki oli jumaloitu
Victor Hugo ja varsinkin tämän romanttis-historialliset draamat, jotka
eivät antaneet nuoren Verlaine'in mielikuvitukselle mitään rauhaa.
Lepelletier tietää kertoa monista draamasuunnitelmista, joita Verlaine
näinä aikaisempina nuoruusvuosinaan hautoi mielessään ja joista hän
mielellään puhui lähemmille ystävilleen: yhden tuli käsitellä Englannin
ja Ranskan välistä satavuotista sotaa, toisen Ludvig viidettätoista,
kolmannen Kaarle yhdeksännen rakastajatarta. Kaikki jäivät pelkiksi
luonnoksiksi -- erinäisiä kohtauksia, vuorosanoja ja yksityisiä
runokatkelmia pidemmälle eivät ne koskaan joutuneet. Mutta näiden
enemmän tai vähemmän romanttisten kuvitelmain ohessa viljeli Verlaine
toisenlaistakin alaa, realistista ja irvokasta pilailua, joka muutoin
ei ollut hänelle vierasta hänen myöhäisempänäkään kehityskautenaan.
Missään tapauksessa ei tämäkään runoudenlaatu kehittynyt Verlaine'illä
koulupoika-astetta edemmäs: hän ei kerta kaikkiaan ollut mikään
Arthur Rimbaud'n tapainen ihmelapsi ja varhaiskypsä nero, vaan hänen
kirjallinen kehityksensä tapahtui täysin normaalisti ja vähittäin.
Erinomaisen paljon merkitsi muutoin tälle hänen kirjalliselle
kypsymiselleen se toveripiiri, johon hän näinä ensimmäisinä
ylioppilas- ja virkamiesvuosinaan liittyi. Useiden nimillä oli jo
silloin kaiku, kun taas toiset näyttelivät myöhemmin huomattavaa
osaa Ranskan kirjallisessa elämässä. Kuningas oli Leconte de Lisle,
jonka lauantai-vastaanotot olivat yleisenä puheenaiheena; hänen
kanssaan ei kuitenkaan seurusteltu toverillisesti, vaan suhtauduttiin
häneen ihailulla ja kunnioituksella. Läheisempi, vaikka iältään
vanhempi oli taas Villiers de l'Isle-Adam, jonka omituinen ja lumoava
persoonallisuus synnytti kokonaisen legendakirjallisuuden hänen
ympärilleen, ja Sully Prudhomme, jonka raskasmielinen ja kaunis
vakavuus antoi iloiselle toveripiirille aivan erikoisen taustan.
Niinikään solmi Verlaine ystävyyssuhteita esim. J.-M. de Hérédian
kanssa, joka sittemmin kirjoitti monet Ranskan lyriikan kauneimmista
soneteista; Anatole Franceen, François Coppéen, joka hänen haudallaan
piti järkyttävän kauniin muistopuheensa, Catulle Mendès'in, jonka
liehuvat vaaleat kiharat tovereiden mielestä tekivät hänet todellisen
laulajan ja lyyrikon näköiseksi, L.-X. de Ricard'in, "L'Art"-lehden
toimittajan, joka oli tämän tuttavapiirin rahakkain jäsen, ja vielä
muutamien muiden, joiden marsalkansauvat kuitenkin loppujen lopuksi
osoittautuivat väärennetyiksi tai murenivat vähitellen. Kun aamupäivä
oli saatu kulumaan, kokoutui tämä toveripiiri jossakin Montmartre'inn
kahvilassa, taikka myös de Ricard'in luona, jonka äidillä joka
perjantai oli kirjallinen salonkinsa. Illat olivat vilkkaat ja
henkevät: nuoret lukivat omia runojaan tai lausuivat Hugota, pohtivat
kirjallisia ongelmia, taidekysymyksiä ja politiikkaa. Vieläkin
vilkkaampi oli sävy nuoren ja rikkaan Nina de Calliasin salongissa,
jonne seura myöhäisiltana siirtyi. Tänne kauniiseen taiteilijakotiin
oli tervetullut kuka tahansa, joka osasi käyttää sivellintä, kynää
tai talttaa: kaikki muodostivat jonkinlaisen suuren yhteisen perheen,
vapaamuurarikunnan, jonka jokaisella jäsenellä oli samat oikeudet.
Lepelletier antaa näistä iltaseuroista seikkaperäisen kuvauksen,
kertoen kuinka pöydät olivat katetut miltei aamusta iltaan ja illasta
aamuun, ja kuinka pehmeät leposohvat ja patjat oli varattu niitä usein
tuntemattomiakin vieraita varten, jotka tahtoivat aloittaa aikaisin
ja hennoivat lopettaa vasta myöhään yöllä. Vaikka olisin lähtenyt
tästä merkillisen vieraanvaraisesta talosta mihinkä vuorokaudenaikaan
hyvänsä, vakuuttaa kertoja, en milloinkaan ollut viimeinen lähtijä!
Ja samaa todistavat toiset. Mutta kaunis Nina Callias ei ollut
vain vieraanvarainen emäntä; hän oli samalla hyvä pianisti ja
hyvä seuranäyttelijätär, ja senvuoksi ei ollut ihmeteltävää, että
Verlaine'in ystäväparvi illasta iltaan istui hänen silkkitapettisessa
seurusteluhuoneessaan.
Mutta se intellektuaalinen sähkö, jolla näiden kirjallisten iltojen
ilmapiiri oli ladattu, ei aikaa myöten tyytynyt purkautumaan vain
henkevässä pakinassa, seurustelussa ja arvoitusten keksimisessä,
vaan vaati itselleen toisenlaistakin purkautumismahdollisuutta.
Luonnollisesti houkutteli myöskin julkisuus ja uneksittu maine näitä
nuoria, joista kukin nuorien lailla luuli, että maailma oli etupäässä
luotu juuri häntä varten. Kuinka hyvänsä, näin syntyi "Parnasse
contemporain", Nykyajan Parnasso, jossa nämä runoilijanuorukaiset
saivat ensimmäiset säkeensä julkaistuksi -- se ei ollut minkään
erikoisen koulukunnan puhetorvi, yhtymän, jolla olisi ollut määrätty
uskontunnustuksensa ja sääntönsä; se oli aivan yksinkertaisesti
kirjallinen aikakauslehti, jonka nuorekas innostus loi. Pitkäaikaiseksi
ei "Parnasson" ikä kylläkään tullut -- viikkojulkaisu ilmestyi tähän
menoon vain muutamia kuukausia -- mutta joka tapauksessa ehti se
herättää jonkinlaista huomiota, niin että lukevan yleisön mieli
kiintyi erinäisiin uusiin nimiin. Tämä kävi sitäkin helpommin, kun
"Parnasson" nuorekkaan kantajoukon onnistui saada kyltikseen muutamia
suuria, kaikkien kunnioittamia nimiä: niinpä julkaistiin esim.
ensimmäisessä vihossa pari Gautier'n ennen painamatonta runoa, ja
Banville ja Baudelaire, joiden päätä jo tällöin viersi kuuluisuuden
kunniakehä, kuuluivat avustajain joukkoon. Vähäiseksi ei ole myös
arvioitava sitä reklaamia -- vaikka se tapahtuikin pistopuheiden ja
ivan merkeissä -- jota runoilija Barbey d'Aurevilly teki "Parnasson"
hyväksi julkaistessaan kolmekymmentäseitsemän 'medaljonkia' käsittävän
muotokuvasarjansa huomattavimmista parnassolaisista, m.m. juuri
Verlaine'istä. Kuten tunnettua, on pilkka muutoin vaikuttavimpia
tekijöitä lujan yhteenkuuluvaisuustunteen herättämiseksi: tuskin
koskaan olivat rouva Calliasin iltaseurat niin vilkkaita ja sähköisiä
kuin näinä aikoina, ja Lemerre'in, lehden kustantajan ja runoilijain
ystävän, pieni puotipahanen oli aina tulvillaan runoja lausuvia,
pitkätukkaisia, filosofiaa pohtivia ja tulevaisuuteen uskovia
nuorukaisia.
Kaiken tämän jälkeen oli askel verrattain lyhyt ensimmäiseen omaan
runovihkoon: François Coppée, L.-X. de Ricard ja Paul Verlaine ottivat
askeleen samana vuonna, 1866.
* * * * *
Aiheetonta olisi kuitenkin varustaa tätä vuosilukua kolmella tähdellä
tai pitää Verlaine'in ensimmäisen runokokoelman ilmestymistä
"merkkitapahtumana" Ranskan kirjallisuuden historiassa.
Sillä "Poèmes saturniens" -- tämä oli Verlaine'in esikoiskokoelman
paljon sanova ja hyvinkeksitty nimi -- ei ratkaisevasti merkitse
minkään 'uuden' tuloa: se olisi melkein yhtä hyvin voinut ilmestyä
1850-luvun alussa kuin 1860-luvun lopulla. Barbey d'Aurevilly ei ollut
niinkään väärässä, eritellessään Verlaine'in runouden alkutekijöitä
ja viitatessaan Baudelaire'in, Musset'n ja Hugon vaikutukseen:
tämä vaikutus oli ilmeinen, huolimatta siitä väärentämättömän
persoonallisesta äänensävystä, joka kannattaa kokoelman muutamia runoja
-- ja josta d'Aurevilly ilkeämielisessä tinkimishalussaan ei ollut
tietääkseenkään. Taikka tarkemmin sanoen, Verlaine'in esikoiskokoelma
oli lähinnä vallalla olevan makuihanteen synnyttämä, paljon enemmän
kuin valmiin, määrätyn runoilijayksilön manifestatsioni. Näin ollen se
kokonaiskuva, mikä meillä on Verlaine'istä, ei oleelliselta osaltaan
muuttuisi, vaikka me hänen tuotannostaan silpoisimme koko Saturnolaisen
ryhmän, mutta sen sijaan kadottaisimme tärkeän kirjallishistoriallisen
todistuskappaleen ja ajankuvan -- ja kieltämättä monta ihanaa runoa!
Ja mikä oli tämä vallalla oleva kirjallinen ihanne ja makusuunta?
Verlaine'in syntymähetkellä seisoivat romantiikan hengettäret
vartiossa. Ilmassa humisivat vielä vallankumouksen ja romantiikan
suuret tuulet: Hugon loimuavat "Itämaiset"-runonäyt puunsivat
taivaanrannalla, Musset järkytti nuorten mieliä "Vuosisadan lapsen
tunnustuksillaan", kun taas toiset seurasivat Alfred de Vignytä
tämän suureen ja tähditettyyn yksinäisyyteen. Mutta korkein laine
oli ehtinyt vyöryä ohi; monet merkit viittasivat jo tällöin siihen,
että virtausta oli seuraamassa vastavirtaus. Kuka ei muistaisi
esim. Gautier'n esiintymistä sinä iltana, jota pidetään romantiikan
riemupäivänä -- Hugon "Hernanin" ensiesityksessä v. 1830 -- jolloin hän
punaisissa liiveissään oli kuin ruumiillistunut vallankumous! Mutta
niin oikeauskoinen, niin intomielinen romantikko kuin hän nuoruudessaan
olikin, alkoi hän vähitellen, puolittain vaistomaisesti, puolittain
tietoisesti siitä irtautua: hän saa jollakin tavoin tarpeekseen
sen liioittelusta ja suhdattomuudesta, sen epämääräisyydestä ja
tunnekuohusta. Antiikin maailma ja maailmankatsomus, jota vastaan
romanttinen pyrkimys alkuaan oli suuntautunut, rupeaa näkymään hänelle
yhä läheisempänä; käyntinsä jälkeen Atenassa ja Partenonin liepeillä
tunnustaa hän täysin helleenistä uskontoaan. Runo "L'art", Taide,
marmorisine ja määrätietoisine kauneusihanteineen on jo penikulmien
matkan päässä romanttisesta.
Gautier ei kuitenkaan koskaan muodostanut mitään koulukuntaa; hänen
kääntymisensä, jos näin suurta ja jyrkkää nimeä on käytettävä,
osoitti, että jotakin uutta oli tulossa, mutta hän ei ratkaisevasti
vaikuttanut tämän uuden tuloon. Hän oli välittäjä uuden ja vanhan
välillä: varsinaisen aktiivisen reaktsionin aloittivat miehet sellaiset
kuin Leconte de Lisle -- lyriikassa --, ja Flaubert suorasanaisessa
tuotannossa.
Lähtökohta oli molemmille sama. "Que de sentiment, que de sentiment,
que de tendresses, que de larmes!", kuinka paljon tunnetta, hempeyttä,
kyyneleitä, huudahtaa Flaubert sydämensä yltäkylläisyydestä --
häntä väsyttää ja miltei inhottaa se hekumallinen ja kyynelöivä
itserääkkäys sekä se tunnepaljastusten häikäilemättömyys, johon
romantikot niin suuressa määrin tekivät itsensä syypääksi. Kauneus
(jonka sanan hän aina kirjoittaa isolla alkukirjaimella) oli hänelle
sananmukaisesti liian pyhää hukkumaan kyyneliin, kaunopuheisuuteen
ja paatokseen, samoin kuin taide oli liian suurta tulkitsemaan
ainoastaan joitakin "sydämen elämyksiä". Sen vuoksi vaatii hän,
että taiteen ensimmäiseksi ja viimeiseksi on palveltava yksinomaan
Kauneutta eikä mitään muuta -- Kauneutta, sanan epäpersoonallisessa,
objektiivisessa mielessä. Tämä uusi, Flaubert'in ja de Lisle'in
edustama suunta, ei turhaan ollutkaan käynyt tieteellisen positivismin
koulua ja kasvanut sen käsitystavan myötä, että ihminen oli vain
vähäpätöinen rengas kehityksen äärettömässä ketjussa, ja että luonto
sinänsä on samojen järkkymättömien lakien alainen: eikö näin ollen
yksilön hillittömässä tuskanpurkauksessa ollut jotakin pientä,
raukkamaista ja vastenmielistä? "Epäpersoonallisuus on taiteessa voiman
merkki", julistaakin Flaubert tinkimättömällä johdonmukaisuudella.
Ja tähän ylimykselliseen _impassibilité_-vaatimukseen yhdistää
hän vielä tieteellisyyden vaatimuksen: taiteen tukena täytyy olla
yksityiskohtainen tietäminen ja tutkistelu, niinkuin myös tarkka
ulkokohtainen havaitsemiskyky. Ja yhtä järkähtämättä vaati Leconte
de Lisle lyriikalta määrätietoista hillintää, objektiivisuutta,
kauneutta sen oman itsensä vuoksi: kaikki tarkoitusperäisyys tai
moraalinäkökohdat olivat hänelle tykkänään vieraat. Se säkeistö, joka
on kirjoitettu yksinomaan luomisen riemun itsensä vuoksi, on korkeinta
runoutta. Gautier'n puhe siitä "ikuisesta epätoivosta", joka täyttää
ihmisen, tämän huomatessa voimattomuutensa toteuttaa täydellistä
kauneutta, voisi olla hänen suustaan: esim, runossaan "Hypatie"
tunnustaa hän suoraan, että maan päällä ei ole muuta iankaikkista kuin
Kauneus. Sen vuoksi merkitsee hänelle muoto -- niinkuin tämän uuden
suunnan edustajille yleensä -- äärettömän paljon; paradoksi siitä, että
muoto synnyttää aatesisällyksen, ei ollut pelkkä paradoksi hänelle ja
hänen hengenheimolaisilleen. Täydellisyyden pyrkimys alkaa olla heille
todellinen kultti, uskonto; jokainen sana ja välimerkki on heille pyhä,
oikean rytmin tapaaminen askarruttaa heitä viikkokausia. Ja samalla,
koska Kauneus on heille ainoa positiivinen arvo, on kaikki muu heille
turhuuden turhuutta: heidän pessimisminsä ei tunne mitään rajoja eikä
ääriä. Vigny oli suuri yksinäinen, mutta sellaista olemattomuuden ja
tyhjyyden kuilua, kuin Leconte de Lisle ja Baudelaire -- ajan toinen
suuri nimi lyriikassa -- avarsivat säkeissään, ei kukaan ennen heitä
ollut tuntenut. Se ei ollut yksilön tuskaa elämän mielettömyyden
edessä, se oli ihmiskunnan ja maailman tuska, tahtimitoilla mitattuna,
kaikkeuden kammo kuoleman ja hävityksen edessä.
Mutta niin tietoinen kuin parnassolaisten -- tämän nimen on
kirjallisuushistoria näille miehille antanut -- reaktsioni olikin
ennen vallinnutta makusuuntaa vastaan, ei se kuitenkaan ollut
siitä täysin irrallinen. Kaiken runouden oleellisimpana tekijänä
on kerta kaikkiaan se, jota on totuttu pitämään romantiikalle
erikoistunnusmerkillisenä: _kaipuu_. Ilman sitä ei mitään todellista
runoa synny, ja marmorikin on kuollutta tekijänsä kädessä, ellei
sitä nostata kauneuden kaipuu, ikävöinti, _au delà_-tunne. _Siinä_
mielessä olivat vannoutuneimmatkin parnassolaiset romantikkoja, niin
suuresti kuin he vieroivatkin kaikkea subjektiivista tunteilemista.
Sillä mikä muu kuin kaipaus saattoi Baudelaire'iä etsimään eksoottisia
maisemiaan ja tummahipiäisiä Venuksia, tai viipymään aivojen luomissa
"keinotekoisissa paratiiseissa" -- hänen veressään asui poltto, joka
ajoi häntä pyytämään kaikkea epätavallista ja kaukaista, tuolla
puolen olevaa ja näkyväistä maailmaa. Taikka Leconte de Lisle:
mikään pelkkä kansatieteellinen mielenkiinto ei suinkaan pakottanut
häntä kokoamaan polttoaineksiansa aina pohjoismaista mytologiaa,
kondorikotkan piirittämiä Andien lumihuippuja ja Ganges-virran
lootuskukkia myöten. Tuskin kukaan parnassolaisista on siinä määrin
toteuttanut parnassolaisuuden impassibilité-ihannetta kuin hän, ja
kuitenkin samalla osoittanut, että objektiivisinkin runous _quand même_
rakentuu romantiikalle, sanan laajimmassa ja epäkoulukunnallisessa
merkityksessä. Vaikka hänen ylpeytenään oli se, että tiede ja taide
hänen lyriikassaan yhdistyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi, ja vielä
enemmän se, että hänen säkeensä eivät näytä hänen omia kasvojaan,
paljastavat ne joka tapauksessa hänen kapinoivan, ylpeän ikävöintinsä
ja hänen leppymättömän vihansa kaikkeen pieneen ja tavalliseen.
Että taas Baudelaire, Leconte de Lisle, de Hérédia ja monet muut
käsittelevät näitä heidän kaipauksensa kokoamia eksoottisia aineksia
_tieteellisemmin_ kuin vuosisadan alkupuolen romanttiset hurmioitsijat,
joiden pyhiinvaellusmatkat Itämaille tapahtuivat etupäässä
koloristisessa tarkoituksessa, käy parhaiten ilmi, kun lukee esim. pari
Victor Hugon runoa ja kohta sen jälkeen Leconte de Lisle'iä: silloin
tajuaa sen "uutuuden värähdyksen", minkä parnassolaiset toivat Ranskan
lyriikkaan.
Verlaine'in ja hänen ikätovereittensa runous oli alussa rakennettu
näiden parnassolaisten teoriojen mukaisesti: "Me teemme liikuttavia
säkeitä sangen kylmäkiskoisin mielin", sanoo Verlaine siinä
ohjelmanluonteisessa loppurunossaan, jolla "Poèmes saturniens"
päättyy. Verlaine'kin oli ensimmäisellä kehityskaudellaan ennen
kaikkea ulkopuolinen _näkijä_, silmäihminen ja kuvailija, ja
Paroksen marmori oli hänelle yhtä tuttua kuin Leconte de Lisle'ille.
Hän haaveksi runosta, joka "puhtaan veistokuvan" hahmossa vihdoin
paljastuisi kivestä, taltan ja yksityiskohtaisen työn avulla:
näistäkin sanoista päättäen oli nuoren Verlaine'in _tietoinen_
ihanne veistoksellista laatua. Ainoastaan silloin kun hän, kaikista
teorioista vapaana, jonakin hiljaisena hetkenä jää kuuntelemaan omaa
sydäntään, soinnahtaa hänen runostaan omituisen arka, hopeinen,
laulava sävel, joka täysisointuisena ja ihanana lumoaa meidät hänen
myöhemmissä kokoelmissaan. Tämä aines, epämääräinen, aavisteleva,
aaltoileva -- "crepusculaire", hämyinen, kuten eräs ranskalainen
kirjallishistorioitsija kauniisti sanoo -- on se 'oma', jonka Verlaine
esikoisrunoissaan antaa: ajatelkaamme vain selloäänistä Syyslaulua,
"Chanson d'automne", jota s-äänteet hyväillen tuudittavat, tai
ikikirkasta runonäkyä "Kotoinen unelma", jossa runoilija yhdistää,
puolittain unena, puolittain todellisuutena, menneen ja tulevan, ja
kuvittelee kuulevansa ääniä, jotka aikoja ovat sammuneet. "Soleils
couchants", Laskevat auringot, taas on rakennettu melkein aistillisen
ja hekumallisen sulosoinnun varaan, joka suggeroiden huumaa lukijan.
Näissä runoissa on musiikkia ja rytmiä; ne edustavat sitä puhdasta
laulua, joka Verlaine'in lyriikalle on niin tunnusmerkillistä.
Mutta yleensä, suurissa piirtein katsoen, ei Verlaine näissä
ensirunoissaan vielä ole löytänyt omaa itseään. Hän käyttää ensinnäkin
voimakkaampia värejä kuin myöhemmin, ilman vivahduksia, hiukan
sovinnaisesti -- "l'azur des yeux", silmien sini, siihen tapaan
--; hän tarvitsee paljon aineksia kutakin runoaan varten, kuvia,
värikkäitä adjektiiveja, kultaa, onyksiä, mytologisia nimiä; hänen
sanansa ovat komeita, täsmällisiä, hiukan raskaasti maalailevia,
tiukasti ja ilmattomasti toisissaan kiinni. "Çavitri" esimerkiksi on
kuin mustasta marmorivuoresta louhittu, kylmä ja kiinteä. "Poèmes
barbares"-kokoelmasta voisivat olla nämäkin säkeet:
-- Que nous cerne l'Oubli, noir et morne assassin,
ou que l'Envie aux traits amers nous ait pour cibles,
ainsi que Çavitri faisons-nous impassibles.
Saartakoon meidät Unho, tuo musta ja kaamea murhamies,
tai ottakoon katkerapiirteinen Kateus meidät maalitauluikseen,
olkaamme järkkymättömiä niinkuin Çavitri.
Samaan sikermään kuuluvat vielä "César Borgia", "Philippe II":
Verlaine'in ylpeytenä tuntuu olevan, ettei hänen omaa ääntänsä kuuluisi
runon säkeitten alta. Mutta tämä epäpersoonallisuuden tavoittelu
vaikuttaa usein asenteelta, miksei liikanuorekkuudeltakin -- on kuin
Verlaine olisi pitänyt runoilija-arvolleen alentavana milloinkaan
osoittaa naiivia tunnetta, vielä vähemmän vetää suutaan hymyyn.
"Elkäämme toki ottako lähtökohdaksemme kunnon Baudelaire-parkaa",
sanookin kriitikko Sainte-Beuve isällisen viisaassa kirjeessään,
jossa hän huomauttaa runojen jyrkkyydestä ja liikamustuudesta,
samalla vaistoten, että tämä kanta oli runoilijalle luonnonvastainen
ja ottamalla otettu. Ja kun niitä vertaa Verlaine'in myöhempiin,
parhaisiin tuotteisiin, huomaa, että ne ennen kaikkea ovat jollakin
tavoin liian 'valmiit' ja täydelliset: on kuin ne eivät antaisi
mielikuvitukselle enää mitään täytettävää, mitään liikkuma-alaa. Ajan
suunnalle uskollisena ei myöskään runoilija näissä esikoisrunoissaan
tahdo mitään; hän luo tilanteita, objektiivisia kuvia, jotka
itse saavat puhua puolestaan. Sangen tyypillinen tälle hänen
kehityskaudelleen -- ja parnassolaisuudelle sinänsä -- on esim. runo
"Femme et chatte", Nainen ja kissa, joka on kuin parnassolaisten
antologiasta:
-- --
Et dans le boudoir où, sonore,
tintait son rire aérien,
brillaient quatre points de phosphore.
Ja budoaarissa, jossa helisi
sointuvana hänen ilmava naurunsa,
säihkyi neljä fosforipistettä.
Baudelaire olisi varmasti hyväksynyt runon, myös tekotavalliselta
kannalta: juuri tuo loppurivi, joka avartaa näköalat ja kokoaa
syntetisoiden runon tunnelman, on luonteenomaista 1850-luvun
runoihanteelle. Ja samaten on se makusuunta, joka Saturnolaisissa
runoissa paljastuu, oikeauskoisesti parnassolainen. Esim. runossa
"L'angoisse", Tuska, tunnustaa Verlaine, ettei luonnossa mikään häntä
liikuta, ettei taide merkitse hänelle mitään; Jumala, rakkaus, ihmisyys
-- yhdentekevää! Mutta Verlaine'in suussa ei tämä uskontunnustus
vakuuta, niinkuin esim. Leconte de Lisle'illä; edellisellä se oli
jollakin tavoin opittua ja ulkonaista, kun taas jälkimmäisen pessimismi
oli koko hänen eetoksensa perustana.
Verlaine'in esikoisteoksen kaikkein kauneimpia ja syvällisimpiä runoja
on muutoin itse nimi, joka samalla on kuin itserippi ja intuitiivisesti
vaistottu tulevaisuudenennustus. Mahdollisesti on Verlaine'in mielessä
soinut Baudelaire'in kehoitus lukijalleen: pyytäähän Baudelaire
runossaan "Epigraphe pour un livre condamné", Motto tuomittuun kirjaan,
lukijaa heittämään luotaan tuon "saturnolaisen kirjan", (tarkoittaen
kokoelmaansa "Fleurs du mal"), koska lukija ei kuitenkaan sitä ymmärrä,
ellei hän ole opiskellut retoriikkaa itsensä Saatanan johdolla. Mutta
siitä huolimatta pitäisin luultavana, että "Poèmes saturniens" olisi
saanut nimensä, vaikka Baudelaire ei olisi ollut sen kummina. Sillä
Verlaine tunsi kerta kaikkiaan itsensä 'merkityksi', ensimmäisestä
nuoruudestaan alkaen; syntyneensä sen onnettomuutta tuottavan tähden
alla, joka antaa omilleen väkevän mielikuvituksen ja suuren herkkyyden,
mutta tuhoaa heissä kylmän, selkeän järjen, jonka avulla elämä
voitetaan. Heidän verensä on jo syntymässä myrkytettyä, ja siksi ei
heidän kohtalonsa voi olla muu kuin kärsimys:
Tels les Saturniens doivent souftrir et tels
mourir. -- --
Sellaisina on saturnolaisten kärsittävä ja
sellaisina kuoltava.
Ja vielä toista vuosikymmentä esikoisrunojensa ilmestymisen jälkeen
muistelee Verlaine nimeen kätkeytynyttä ja todeksi käynyttä ennustusta:
"Olin siis todella saturnolaiseksi syntynyt", lausuu hän. Hänen
esikoiskirjansa nimi voisikin näin harvinaisen hyvällä syyllä olla
hänen kokonaistuotantonsa yhteisenä.
Paljon kevyempi ja ilakoivampi on sävy Verlaine'in toisessa
runokirjassa, kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneessä _Fêtes galantes_-
("Lemmenleikkien juhla") kokoelmassa, mutta siinäkin on pari runoa
-- varsinkin sanomattoman kaunis, ankean tuskan täyttämä "Colloque
sentimental" -- joissa soinnahtaa kohtalokas sävel, ikäänkuin
aavistus tulevasta onnettomuudesta. "Fêtes galantes" on muutoin
ulkonaisesti yhtä objektiivinen kuin konsanaan "Poèmes saturniens",
sillä runoilija ei edes erehdyksessä puhu omissa nimissään tai tuo
minäänsä missään esille. Mutta sittenkin on sen runous tavallaan
paljon persoonallisemmista hetteistä kummunnutta kuin hänen
esikoiskokoelmansa. Saturnolaisissa runoissaan ei Verlaine vielä
ollut tietoinen omasta itsestään, ei ollut löytänyt omaa itseään;
Lemmenleikkien juhlan runoilija on sen sijaan tehnyt tämän löydön,
vaikka hän on siinä määrin vallalla olevan taideihanteen lumoissa,
ettei hän tahdo tai osaa paljastaa minuuttaan, vaan turvautuu
naamariin. Että naamari sattuu olemaan 1700-luvulta lainattu, saattaa
ensi näkemältä kummastuttaa: eivätkö ne lemmenkipeät markiisit,
korkeakantaiset herttuattaret ja Pierrot-parat, joilla runoilija on
kirjansa kansoittanut, itse asiassa ole hänen muusalleen verrattain
vieraat, ja näin vain jonkun ohimenevän mielijohteen synnyttämät
Kieltämättä on "Fêtes galantes"-kokoelmalla jossakin määrin
kirjallisen pastishin luonne, mutta sittenkin oli hänen lainaamansa
rokokconaamari paljon läheisempi hänelle kuin mitä alussa saattaa
näyttää. Sillä Verlaine'in lyriikan ehkä väkevin inspiratorinen voima
on hänen sensualisminsa: kun hän vielä tällä kehityskaudellaan vieroo
subjektiivista asennetta, projisioi hän oman sensualisminsa siihen
vuosisataan, jonka olemus -- suuremmassa määrin kuin minkään toisen
vuosisadan -- oli aistillisuutta. Muutamat Verlaine'in elämäkerran
kirjoittajat ovat kyllä koettaneet etsiä ulkonaisia vaikutteita, joiden
tuloksena "Lemmenleikkien juhla" olisi syntynyt. Lepelletier huomauttaa
esim. erään uuden osaston avaamisesta Louvre'in taulugalleriassa,
joka osasto sisältää juuri Watteauta, Boucher'ta ja Fragonard'ia,
sekä Goncourt-veljesten verrattomista, vasta julkaistuista esseistä,
jotka intiimisti valaisevat 1700-luvun taide-elämää. Mutta vaikka
ensimmäinen sysäys näin on saattanut tulla ulkoapäin, ei se vielä
riitä selittämään näiden runojen genesistä: Verlaine'in on täytynyt
tuntea temperamentti-sukulaisuutta siihen aikakauteen, joka
muodostaa hänen runojensa kehyksen ja joka sisäisessä mielessä ne
täyttää. Ja tämä vetovoima on epäilemättä ollut juuri aistillisuus,
eli tarkemmin se tyylitelty aistillisuus, joka peiteltynä ilmenee
rokokookauden sievistelevässä lemmenkuhertelussa. Näin on hän kutonut
oman kaipauksensa ja polttavat halunsa "Fêtes galantes"-kirjasen
armaan siroihin arabeskeihin, kuten esimerkiksi kirjeeseen
ankaralle ja suloiselle valtijattarelle, jonka lempikoiraakin hän
sanoo kadehtivansa, tai kuvaukseen Cythere-saaren ruusuisesta
ihanuudesta. Ja kerran "kotiutuneena" tähän maailmaan, jonka hän
sukulaisvaistoillaan omaksuu, valtaa hänet esteettinen ilo ja hurmio:
häntä viehättää pukea runottarensa silkkilaahuksiin tai asettaa hänet
kuutamo-iltana venheeseen, joka hiljaa liukuu pitkin tähtikuvasteista
virtaa: taiteilija hänessä nauttii niistä varjoisista käytävistä ja
paimenmajoista, joita hän saa mielensä mukaan loihtia esiin. Toiset
runot vihdoin paljastavat, niin kepeän veikeitä kuin ne ovatkin,
että tämä leikki ei aina ole hänelle pelkkää ilottelua -- esim. runo
apinasta, joka seuraa silkkiin puettua herratartaan, on jollakin tavoin
kipeä ja tuskantäysi. Asenteessa on ehkä hiukan Baudelaire'iä: apina on
vain nuoren ja kauniin naisen lelu, hänen oikkunsa viihdytys, mutta se
kärsii helvetillisiä tuskia nähdessään valtijattarensa valkean kaulan
ja toivoessaan, että ihoa edes erehdyksessä paljastuisi enemmän, -- ja
runoilija kärsii apinaparan myötä. Persoonallisiin vaistoihin pohjautuu
myös runo nuorista kaunottarista, jotka illan pimetessä nojautuvat
raskaammin suojelevaan käsivarteen ja kuiskaavat saattajilleen sanoja,
jotka panevat mielen oudosti värähtämään.
Enimmäkseen ovat nämä kuvat maalauksellisia: syyttä ei niiden
yhteydessä ole miltei kyllästykseen asti puhuttu pastelliväreistä
ja Watteaun tauluista ja rokokootaiteilijoista! Mutta toiset taas
rakentuvat musikaalisille arvoille -- esim. siro "Mandoline" tai
tuoksuava barkaroli "A Clymene", jotka suorastaan viittaavat
"Sanattomiin romansseihin". Kaikkein suurimmassa määrin on näin laita
kokoelman viime runon, joka samalla on sen persoonallisin -- on
melkein kuin naamari liukuisi runoilijan kasvoilta, ja me näkisimme
hänet sielun pohjaa myöten. Tämä runo, "Colloque sentimental",
Alakuloinen kaksinpuhelu, antaa muutoin koko kirjalle syvennetyn
perspektiivin: perhosleikistä avautuu ovi elämän vakavuuteen. Nuo
kaksi ihmislasta, jotka koleana syysyönä hiipivät kuin haamut niitetyn
pellon pientaretta, turhaan koettaen lämmittää itseään menneen, nyt
olemattomalta tuntuvan onnen muistelemisella, kasvavat jollakin tavoin
elämän symboleiksi: hetki karkeloa, hetki iloa, sitten vain tyhjyyttä
minne katsookin. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin pettymys --
voitonvarminkin tunne on vain tunnelmaa, ja tunnelma ei kestä.
Syyskylmässä vanhan puistikon
kaks varjoa esiin astunut on.
On kuollut ja sammunut katsehensa.
He hiljaa kuiskivat toisillensa.
Syyskylmässä tuuli suhisee,
kaks varjoa menneitä muistelee.
-- Viel' lempemme vanhaa muistatkos sa?
-- Mitä hyvää entisen muistelossa?
-- Sinä lausuit nimeni punastuen!
Mun vieläkö unessa näätkö? -- En.
-- Ah, aikaa ihanaa, onnellista,
kun yhtyi huulemme! -- Mahdollista.
-- Oli seesteinen taivas, ja toivova syön.
-- On toivo jo sammunut helmaan yön.
He kulkevat vanhan puiston teitä
ja yö vain on kuunnellut heitä.
(V.A. Koskenniemen suomennos.)
[Tämä, kuten "Spleen"-runon suomennos edempänä, on
tekijän ystävällisellä suostumuksella lainattu "Lyyra ja
paimen-huilu"-kokoelmasta.]
-- "Colloque sentimemal" on samalla Verlaine'in mestarinäyte
runoilijana -- se todistaa, että oppivuodet ovat ohi, ja että Verlaine
on kypsymässä luomaan elämänsä pääteokset: kokoelmat "Bonne chanson",
"Romances sans paroles" ja "Sagesse".