Se, joka on sotavankina virunut kaksi kuukautta ryssäläisissä
vankiloissa ja pelastettu juuri, kun hän on astumassa yli kuoleman
kynnyksen, vasta se oikein käsittää, mitä on vapaus.
Pentti ei katsonut oikealle eikä vasemmalle. Hän ei nähnyt
vastaantulijoita eikä taloja kadun molemmin puolin. Tunteet ryöppysivät
hänen rinnassaan.
Vapaa! Hetken kuluttuahan saisi puristaa toverin, ystävän, pelastajansa
kättä! Ja sitten! Kohti kotia.
Isänmaata!
Vaaroja täynnä se tie olisi. Mutta kävihän se kohti Suomea!
He poikkesivat syrjäkadulle. Ilkeä löyhkä leyhähti sieltä vastaan,
mutta Pentti ei tuntenut sitä.
Hän ajatteli kotia...
Opas pysähtyi katsomaan erästä kellarimyymälän ikkunaa. Kaikenlaista
kamaa oli kerätty siihen.
Kun Pentti ehti hänen luokseen, kääntyi hän puhuttelemaan:
— Taidat olla, toveri, outo tässä kaupungissa?
Pentti tuijotti ystäväänsä ällistyneenä. Jännes puhui ryssää!
— Jaakko! Mistä sinä olet oppinut...?
Räpyttelevissä silmissä välähti varoittavasti.
— On täytynyt oppia, hiukkasen, kuiskasi Jännes liikkumattomin huulin
suomeksi. — Puhu ryssää.
Seinilläkin on täällä korvat.
Sitten lisäsi hän ääneen:
— Etsitkö kattoa pääsi päälle, toveri?
— Sitä juuri, sitä juuri, isäseni, myönsi Pentti.
— Seuraa minua, toveri. Hyvän huoneen saat.
He kääntyivät yhdessä jatkamaan matkaa. Silloin tällöin he vaihtoivat
muutamia turhanpäiväisiä sanoja.
— Jumalan tähden, rakkaat herrat, pieni almu!
Matalan, ränstyneen puutalon portin varjossa seisoi nainen lapsi
käsivarrellaan.
Pentti hätkähti silmätessään heihin. Naisella oli yllään risainen hame.
Yläruumista peitti vain likainen huivi. Jalat olivat paljaat, punaiset
ja turvottaneet. Tukka oli likaisenharmaa, takkuinen ja riippui
hajallaan. Kasvot tuhkanväriset, posket kuopille painuneet. Nainen ei
kai ollut vielä kolmeakymmentä, mutta hän näytti kurjassa asussaan
paljon vanhemmalta. Lapsi oli kääritty löyhkääviin riepuihin. Pienet
kasvot ja paljaat käsivarret olivat niin laihat, että teki pahaa.
Pentti ei saanut sanaakaan suustaan.
Mutta hänen toverinsa ärjäisi:
— Jumala! Etkö sinä, akka, tiedä, että muut jumalat ovat kuolleet
paitsi toveri Lenin?
— Luulin... arvelin... änkytti nainen.
— Älä arvele mitään, niin teet viisaimmin! karjaisi Jännes. — Eikä
meillä ole varaa almuihin. Täytyy päästä tyttöjen luo illalla.
Naisen silmissä välähti. Rukoileva sävy oli tipotiessään hänen
äänestään, kun hän raa'asti naurahtaen kuiskasi:
— Tulkaa sitten minun luokseni, toverit. Minulla on kauniita ja nuoria
tyttöjä. Hienoja tyttöjä. Tulisia kuin vanha viini. Tulkaa! Ette kadu.
Että mistäkö löydätte? Kysykää vain Marusjaa, jokainen minut tuntee.
Pentti kääntyi inhoten poispäin. Mutta Jännes vastasi silmää iskien:
— Näkemiin siis, pikku äiti.
Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa äänettöminä, virkahti Pentti:
— Iljettävää.
Jännes silmäsi varovaisesti ympärilleen. Kun kadulla ei näkynyt ketään,
uskaltautui hän puhumaan kuiskaten suomea:
— Tuota, sellaista täällä on kaikki. Olen kuullut Marusjasta. Se,
hiivatti, on kapteenin leski. Miehen murhasivat polsut.
— Ja nyt hän?
— Tuota, et taida oikein käsittää näitä oloja, sanoi Jännes raskaasti.
— Nyt on leski polsujen kätyri. Yksi pahimmista.
Pentti alkoi ymmärtää. Häntä oli äsken hirvittänyt toverinsa raaka puhe.
— Ja siksikö sinä äsken...? kysyi hän.
— Siksi. Moni, jonka kanssa tuo hiivatin nainen on aloittanut
keskustelun samoin kuin äsken, kituu nyt vankilassa odottaen
vastavallankumouksellisen tuomiota: kuolemaa. Siinä sivussa se, tuota,
pitää likkapaikkaa. Hyvin kannattaa, kuulemma. Likat enimmäkseen
entisen hienoston tyttäriä. Itse, ruoja, on everstin tytär.
Pentti ei sanonut mitään. Sydänalassa etoi. Inhoon sekautui
halveksuntaa tätä kansaa kohtaan, jonka keskuudessa kaikki tuntui
olevan mahdollista.
Hetken kuluttua lisäsi Jännes:
— Sellainen se on, tuota, ryssäläinen luonne. Siihen elämään, mistä
meikäläinen tekisi hiivatin nopean lopun, sopeutuu ryssä. Se tottuu,
tottuu kaikkeen. Soromnoo vain.
Samassa vaihtoi hän kieltä. Poikkikadulta läheni pari sotilasta.
Niin sitä nyt eletään, toveri, kun herrasroistoista on päästy.
Oikein, toveri! huusivat ryssät nauraen. — Eläköön pyhä vallankumous!
Jännes ja Pentti huikkasivat vastaan:
— Eläköön!
Vihdoin olivat he perillä.
Jännes astui edellä. Talo oli viimeisiä vuosiaan pystyssä pysyvä
kaksikerroksinen puuhökkeli. Tilan hämärä kätki tulijoiden silmiltä
porraskäytävän törkyisyyden. Mutta haju oli sietämätön.
Jännes avasi oven toisessa kerroksessa. He astuivat hämärään eteiseen.
Saatuaan oven tarkoin lukituksi oikaisi Jännes vartalonsa, sinkosi
harmaan tekotukan ja -parran luotaan ja kääntyi toveriinsa.
— Kaira!
Pentti tarttui hänen tukevaan kouraansa.
— Sinä kunnon toveri! Jaakko, en löydä sanoja...
Hänen oli vaikea puhua. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Nyt, kun
ei enää tarvinnut pelätä vakoilevia silmiä, ryöpsähtivät pidätetyt
tunteet esiin. Hän heittäytyi ystävänsä syliin ja puhkesi itkuun. Jalat
tuntuivat pettävän. Jännes tuki häntä.
Kumpikin ajatteli samaa: sitä kaikkea, mitä oli ehtinyt tapahtua viime
tapaamisen jälkeen.
Jänneksen olisi tehnyt mieli nauraa, huutaa, jollakin tavalla päästää
ilmoille ilonsa siitä, että vihdoinkin, kaksikuukautisten ponnistelujen
jälkeen, oli hänen onnistunut vapauttaa toverinsa. Mutta hän
pakottautui seisomaan hiljaa. Kaira tarvitsi aikaa rauhoittuakseen.
Vihdoin Pentti tyyntyi ja irroittautui pelastajansa syleilystä.
— Jaakko, häpeän heikkouttani, mutta...
Jännes ehätti sanomaan:
— Ymmärrän, Kaira.
Viitaten eteisestä vasemmalle johtavaan oveen hän lisäsi:
— Hän on tuolla, Katherine. Tuota, Kaira, älä ole hänelle vihainen.
Katunut hän on.
— Vihainen?
Pentti katsoi ihmeissään toveriinsa. Sitten hän käsitti, mitä Jännes
tarkoitti.
— Ole huoleti, Jaakko.
Kun he koputtivat oveen, kuului sisältä Katherinen ääni:
— Jumalan kiitos! Viimeinkin!
Pentti ja Jännes astuivat sisään.
Huone oli pieni, köyhästi kalustettu, mutta siisti. Oikealla oli
jäyhätekoinen pöytä kömpelöine sohvineen ja tuolineen. Vastapäisellä
seinällä oli kaksi kokoontyönnettyä harmonikkasänkyä. Ainoan ikkunan
luona oli pieni kirjahylly.
Jännes nyökkäsi iloisesti tytölle ja vetäytyi ikkunan ääreen kääntäen
toisille selkänsä.
Katherine ja Pentti katsoivat toisiaan. Pitkään, niinkuin tuona
kohtalokkaana iltana pari kuukautta aikaisemmin.
Miten toisenlaista kaikki oli nyt!
Katherine näki edessään rääsyihin puetun miehen, jonka kärsimykset
olivat näännyttäneet. Kasvot olivat hirvittävän laihat ja verettömät.
Parta peitti leuan ja posket mustana, siivottomana. Hoidotta jäänyt
tummanruskea tukka valui alas niskaan ja oli harmaantunut ohimoilta.
Vain tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät olivat entisensä.
Pentti silmäili tyttöä. Vaateriekaleiden verhoamana pisti Katherinen
kauneus kahta selvemmin silmään. Ja kuitenkin — hän oli suuresti
muuttunut. Kasvoissa oli rasituksen jälkiä. Mutta samalla oli niistä
kadonnut se korskeus, jonka Pentti edellisellä kerralla oli pannut
niissä merkille. Sirot, kapeat huulet vavahtelivat. Ja suurissa
silmissä oli kostea kiilto.
— Pentti, kuiskasi tyttö rukoilevasti, voitteko antaa minulle anteeksi?
Pentti ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Rakas ystävä, olen jo kauan sitten antanut anteeksi. Kun näin
kärsimyksenne sinä yönä kotikartanossanne, sammui minussa kaikki kauna
teitä kohtaan.
Katherine värähti, kun nuori mies mainitsi tuon kauhean yön.
— Pentti, ette tiedä, miten olen katunut ja kärsinyt. En ole saanut
hetkenkään rauhaa julman tekoni muistolta. Ja viimeiset sananne
minulle: »Kiitos, neiti, te olette antanut minulle hyvän opetuksen,
minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa», ovat polttaneet
minua päivin ja öin.
— Tulin lausuneeksi ne katkeruuksissani, sanoi Pentti. — Nyt tunnen
teitä kohtaan vain kiitollisuutta.
Jännes kääntyi heihin.
— Niin, Kaira, virkahti hän. — On siinä urhea ja kestävä nainen, hän.
Tuota, sinä yönä, kun parin meikäläisen kanssa tulin liian myöhään
pelastamaan sinua — rikoin näet käskysi ja jätin Vaarin yksin jatkamaan
matkaa esikuntaan ‒ olin, hiivatti, kuristaa hänet raivoissani. Onpa
jälkeenpäin tullut kiitettyä Luojaa, etten sitä sittenkään tehnyt.
Tuota, ilman häntä et olisi nyt vapaa, Kaira.
Katherine naurahti hämillään.
— Te liioittelette hirvittävästi, Jännes. Tehän olette tehnyt kaiken.
Minä olen vain seurannut teitä.
Hän kääntyi Penttiin.
— Mutta hyvänen aika! Istukaa toki. Tehän aivan horjutte.
Penttiä huimasi todellakin. Tietoisuus, että hän oli turvassa, ystävien
parissa, vaikutti liian voimakkaasti hänen järkytettyyn mieleensä.
Kun hän pääsi istumaan, helpotti hieman.
Katherine oli pistäytynyt keittiöön.
Toverukset katsoivat ääneti toisiaan. Pentti ei jaksanut puhua. Mutta
kesken väsymyksen alkoi häntä hymyilyttää. Kun hän silmäili ystävänsä
jäyhiä, punakoita kasvoja, muistui yht'äkkiä mieleen Kuikan juttelu
Tarton sairaalassa.
— Juu juu, Jännes, oli Tahvo sanonut pari päivää ennen kuolemaansa, —
minä pidän sinusta. Sydän, ei, siitä en tiedä mitään. En edes, onko
sinulla sellaista kapistusta ylipäänsä. Mutta naamataulusi on verraton.
Parta, jota Herramme on sinulle suonut vallan ylenmäärin, musta kuin
Lieksan piru ja naama punainen, niin vietävän punainen. Karjalan pojan
sydän ja munaskuut riemuitsevat sinua katsellessa. Karjalan värejä sinä
kannat.
Pentti ei tiennyt, mistä tuo pilailu hänen mieleensä nyt juolahti.
Eihän sillä ollut mitään yhteyttä nykyisyyden kanssa. Hän oli vain
niin uupunut, että ajatukset tulivat ja menivät, kirjavana, sotkuisena
sarjana.
Musta ja punainen — urhean Kuikka-vainajan värit... Kuikka...
Mitenkähän Linda oli kestänyt iskun? Hän, Pentti ei ollut kuullut
tytöstä mitään. »Lääkäri pelkää Lindan menettävän järkensä», oli neiti
Kamm sanonut. Linda-parka...
— Hiivatti, Kuikka, oli Jännes vastannut, — ei, tuota, sinun luontosi
hevillä perään anna. Hauska kuulla, että tykkäät. Syy, se on hiivatin
yhdentekevä.
Katherine palasi mukanaan tarjotin, jolla oli kahvia ja leipää.
Pentti söi ja joi hurjalla ruokahalulla. Siitä oli kauan, kun hän
viimeksi oli syönyt ihmisten ruokaa. Kaksi kuukautta...
Katherine ja Jännes kertoivat hänelle seikkailuistaan.
— Ajoin suoraa päätä poikien luo, puhui Jännes. — Tuota, usko, jos
tahdot, Kaira, mutta joka miehellä oli silmät kosteina, kun he kuulivat
sinun joutuneen vangiksi. Katsos, Kaira, sinä olet ollut meille enemmän
kuin tavallinen ryhmänjohtaja, hiivatti, enemmän kuin veli. Kaikki
olisivat tulleet mukaan, kun ilmoitin lähteväni etsimään sinua.
Jänneksen vihreät silmät tähysivät uskollisina pelastettua toveria, ja
vasemman posken arpi paloi tummanpunaisena.
— Sain, tuota, kauan puhua niille järkeä, ennenkuin ymmärsivät, että
yksi mies hoitaa parhaiten tällaisen asian. Jos voimapuolta tarvittiin,
niin siitä, tuota, Katherine-neiti oli luvannut pitää huolen »Hyvä»,
sanoi Torttila, ja ajatteles, Kaira, sitä sanoessaan se otti piipunkin
suusta, »yksi lähtee, se olen minä.» »Ei hiivatissa», intin minä, »se
paikka on minun. Muistakaa Pajua!» Siihen Torttila tyytyi. Nyökkäsi
vain ja pisti piipun koriasti paikoilleen.
Jännes naurahti jäyhästi.
— Kun rykmentti tavoitti meidät, jatkoi hän, — menin kapteenin
puheille. Tuota, ilmoittamaan, että karkaisin. Hamulakos ällistyi ja
töllisteli minua kuin lehmä uutta porttia. »Mitä perhanaa! Tuletteko
te ilmoittamaan pataljoonanne komentajalle, että aiotte karata?» Mutta
kun, tuota, kerroin, mitä oli tapahtunut, muuttui ääni kellossa vähän
äkkiä. »Lähtekää», sanoi kapteeni, »toivotan teille onnea vaikeassa
yrityksessänne. Suokoon Luoja, että onnistuisitte. Kaira on mies, jota
ei ole varaa menettää.»
Jännes vaikeni. Hetken kuluttua hän lisäsi hymähtäen:
— Ja hiivatti, sitten minä karkasin.
Katherine puuttui puheeseen:
— Ette voi kuvitella, Pentti, mihin kaikkeen ystävänne on ollut valmis
teidän pelastamiseksenne. Oi, monesti, monesti on hänen henkensä ollut
vaarassa näiden kuukausien kuluessa!
Jännes tuijotti suuriin kouriinsa. Häntä nolostutti ja samalla vähän
suututti. Mitä se tuo neiti...? Eihän hän ollut tehnyt muuta kuin sen,
mihin jokainen Pohjan Poika olisi ollut valmis toverinsa hyväksi.
‒ Ja ajatelkaahan, Pentti, jatkoi tyttö kujehtivan ilmeen häivähtäessä
mustiin silmiin, — hän vaati minua opettamaan hänelle venäjää, jotta
paremmin luonnistaisi. Hänen silmänsä olivat kyllä mennä nurin pelkästä
vastenmielisyydestä, kun hän lausui ensimmäiset venäläiset sanat. Mutta
hän oppi.
‒ Tuota, toista oli Katherine-neiti! innostui Jännes, ja isot kasvot
loistivat ihailua. — Hän seurasi kaikkialle. Kun sain selville, että ne
hiivatit siirtäisivät sinut taas uuteen vankilaan ja että vartijoita
olisi vain kymmenkunta, hankki hän veljeltään, majurilta, miehiä,
jotta, tuota, voisimme vapauttaa sinut. Muistat kai sen hiivatinmoisen
öisen tappelun, Kaira?
Pentti nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi. Tielle jääneet olivat siis sittenkin
olleet lättiläisiä. Nuoren kansallisen armeijan sotilaita.
— Lättiläiset taistelivat kuin leijonat,-jatkoi Jännes. — Mutta
vartiojoukkoasi olikin lisätty. Vain Katherine-neiti ja, tuota, minä
pelastuimme.
Pentti jäi kummastuneena katsomaan tyttöä.
— Katherine, olitteko tekin mukana? Taistelussa?
— Oli, oli hiivatissa! huudahti Jännes. — Ja heilutti miekkaa kuin
mies. Ei sitä, tuota, uskoisi, noin pienestä ja hennosta. Mutta kun
itse näin, niin ei käy epäileminen. Rinnakkain tappelimme. Katsos,
Kaira, sellaisia, tuota, sellaisia ovat lättiläiset!
Tyttö katsoi lattiaan. Nyt, kun kaikki oli ohi, oli hänen vaikea
itsensäkin uskoa, että oli voinut, jaksanut. Peittääkseen hämilläoloaan
kaivoi hän hameensa taskusta esiin pari savukelaatikkoa.
— Ostin nämä teikäläisiltä Valkissa. Ajattelin: Join saamme teidät,
Pentti, vapaaksi, maistuvat nämä. Jännes sanoi usein, että mitenkähän
te kestätte, kun ette saa haistaakaan tupakkaa.
— Suomalaisia savukkeita! Olipa se yllätys!
Katherine katsoi hymyillen miehiä, kun he halukkaasti tarttuivat
savukkeihin.
— Kyllä ovat hyviä, hiivatin hyviä! kehui Jännes ensimmäisen haiun
vedettyään. — Te, Katherine-neiti, te, tuota, ajattelette kaikkea.
Pentti poltti vaieten, ahnaasti. Miten se maistuikaan! Milloinkaan
ennen ei suomalainen savuke ollut vaikuttanut niin virkistävästi.
— Muistatteko, Pentti, virkahti Katherine hetken kuluttua, — mitä
sanoitte minulle saatuanne selville, että olin pettänyt teidän
luottamuksenne? »Uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa
päivä», sanoitte te, »mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te nyt olette
astunut. Ei petoksen tietä. Pienet kansamme eivät vapautta saavuta,
vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen
toistansa tukien.» Olen monesti unettomina öinä ajatellut sanojanne.
Ne olivat tosia, oi, miten tosia! Minä petin teidät, joka tahdoitte
kansalleni vain hyvää. Ja niin syöpyi minuun taikauskoinen pelko,
että ellei meidän onnistuisi pelastaa teitä, tukahtuisi myöskin
vapaustaistelumme vereen ja tuhkaan.
Mustat silmät tähysivät Penttiin kosteina. Sydämestä vihlaisi, kun hän
katsoi nuorta miestä, jonka savuketta pitelevä käsi vapisi. Ja kirpeänä
poltti häntä tietoisuus, että hän, Katherine, oli syössyt hänet siihen
helvettiin, joka oli murtanut voimakkaan ruumiin.
Hän, juuri hän, joka kuitenkin...
Niin, jo sinä yönä, jolloin hän oli toimittanut Pentin vihollisten
käsiin, oli hänelle selvinnyt, että häntä sitoivat komeaan nuorukaiseen
paljon voimakkaammat siteet kuin vain muutaman yhdessäolon muistot. Ja
sitä seuranneina raskaina, kiduttavina viikkoina oli tuo tunne hänessä
yhä voimistunut.
Jännekseltä hän oli myöhemmin kuullut Hannasta Pentin kauniista
lapsuudenystävättärestä. Ensi hetkessä hän oli tuntenut vain vihaa
tuntematonta pohjalaistyttöä kohtaan, tulisen naissydämen leimuavaa
vihaa. Mutta se oli sammunut kyyneliin, joihin hän sinä iltana oli
nukkunut. Mikä oikeus hänellä oli vihata, hänellä, joka oli pettänyt
Pentin, kavaltanut verivihollisten kynsiin sen, jota hänen olisi kaikin
voiminensa pitänyt auttaa?
— Katherine, sanoi Pentti. — Senjälkeenkuin erosimme, olen oppinut
kunnioittamaan teidän kansaanne. Vankiloissa tapasin kymmenittäin
maanmiehiänne, uljaita, pelottomia miehiä, joita oli pakko ihailla. Nyt
olette vielä te sankaruudellanne sitonut minut kansaanne kiitollisuuden
siteillä. Ja nehän ovat voimakkaimmat.
Jännes puuttui puheeseen:
— Ja hiivatin viisaasti hän suunnitteli vapauttamisesi äsken asemalla.
Minun väkivaltainen yritykseni oli mennyt myttyyn. Se olikin, tuota,
sellainen typerän soltun yritys. Hän laati uuden suunnitelman.
Vilautimme erään aseman vartijan nenän edessä viiden dollarin seteliä,
ja Katherine-neidistä tuli aseman siivoojatar. Ryssä, hiivatti, suostui
ilomielin, edellinen lattianpesijätär oli juuri kuollut keuhkotautiin,
se sopi mainiosti. Ja asemasillalla oli meillä, tuota, apuna majurin
antamat miehet, kaksi hiivatin reimaa lättiläistä solttua. Tuollaisia
Toikan mittaisia jättiläisiä, jotka heittelisivät sellaisia kärpäsiä
kuin sinä ja minä mielensä mukaan.
Jännes naurahti hieroskellen leukapieliään.
— Lisäksi palkkasimme väkeä aiheuttamaan epäjärjestystä heti, kun minä,
tuota, antaisin merkin, jatkoi hän. — Ryssät eivät tienneet, mitä oli
tekeillä, eivätkä tiedä sitä nytkään. Katsos, muutamalla dollarilla
saa tässä hiivatintuutissa vallan ihmeitä aikaan. Ryssähän myy vaikka
sielunsa autuuden. Eikä me, tuota, tingitty.
Samassa Pentti hypähti kauhistaneena pystyyn. Eteisestä oli kuulunut
kolinaa.
Ryssiä! välähti hänen mielessään. Kaikki on hukassa!
Mutta Jännes työnsi rauhallisesti hänet istumaan.
— Ei se mitään. Isäntäväkemme vain tulee kotiin.
— Isäntäväkemme?
— Niin, tuota, mies ja vaimo, jotka ovat antaneet meille turvapaikan
kotonaan, selitti Jännes. — Hiivatti! Ei täällä ole niinkään helppo
löytää sellaista. Nämä ovat varmoja. Tuota, suomalaisia.
Ovi avautui. Huoneeseen astui nelissäkymmenissä oleva pariskunta.
Rehdin, luotettavan näköistä väkeä. Mies suurikokoinen, juro. Vaimo
pieni, tylleröinen, silmät lempeät ja surulliset.
‒ Kas vain, te onnistuitte, virkahti mies tyynesti. Kätellessään
Penttiä lisäsi hän: — Onneksi olkoon!
— Tervetuloa vaatimattomaan kotiimme! sanoi vaimo sydämellisesti
puristaessaan pelastetun kättä.
Kun kaikki istuivat pöydän ympärillä, naiset juoden kahvia, miehet
poltellen savukkeita, virkahti isäntä:
— Teitä kai hämmästyttää tavata täällä maanmiehiä?
— Olen iloisesti yllätetty, vastasi Pentti. — Te johdatte kotimaan
elävänä mieleeni.
Mies veteli äänettömänä haikuja. Hänen katseensa oli painunut lattiaan.
— Ja kuitenkin, sanoi hän viimein raskaasti, — olemme olleet poissa
Suomesta kauemmin kuin te. Toista vuotta. Olemme molemmat täällä
palveluksessa, rautatiellä. Ehkä kauhistutte, kun sanon, että minun
oli pakko vuosi sitten jättää kotimaa. Vaimo seurasi minua. Olin
punakaartissa.
Pentti tunsi miehen ja vaimon tarkkaavan hänen kasvojansa. Katseessa
odottava, hieman arka ilme.
— Kauhistuisin? virkahti hän. — Miksi kauhistuisin? Olettehan
maanmiehiäni ja olette suoneet minulle turvapaikan kodissanne.
— Meinasin, meinasin vain, sanoi mies, — että ehkä pelkäisitte meidän
antavan ilmi.
— En, vastasi Pentti, — sitä en pelkää.
Vaimo kiirehti puhumaan:
— Johan me nyt sellaista. Suomalaiset ihmiset. Kun ystävänne tulivat ja
kertoivat kohtalostanne, itkin koko yön. Ja tämän päivää olen rukoillut
Jumalaa, että Hän sallisi teidän pelastua. Voi, mitä olette saanutkaan
kärsiä!
— Niin, sanoi mies harvakseen, — meinasin vain, että sanonpa sen
teille, jotta sitten tiedätte. Meinasin, että te ette ehkä tahtoisi
olla kattomme alla, kun olemme olleet punaisia. Noin niinkuin sanotaan,
vastakkaisella puolella.
Pentti ojensi hänelle kätensä ja puhkesi sydämellisesti puhumaan:
— Rakkaat ystävät, älkää toki kuvitelko sellaista! Olen pakolainen,
karannut sotavanki, niin että voisi luulla minun puhuvan näin sen
tähden, että henkeni on teidän käsissänne. Mutta uskokaa minua: ei se
ole siksi. Olen sanomattoman iloinen tavatessani maanmiehiäni täällä
kaukana. Olimmepa punaisia tai valkoisia, niin olemme saman maan
lapsia. Se yhdistää meitä, tekee ystäviksi.
Miehen silmät kostuivat.
— Kiitos. Se oli sana paikallaan, se. Punaisia, sanoitte. Niin, onhan
sitä tullut oltua. Mutta se on mennyt. Täällä. Nähdessä tätä komentoa.
Tätä »työläisten ihannemaan» komentoa. Toista on Suomessa.
— Niin, Suomessa... huokasi vaimo.
— Ja nyt te palaatte kotimaahan, jatkoi mies, ja äänessä soi
koti-ikävä. — Kunpa pääsisi sinne takaisin. Vihassa se tuli jätettyä.
Suomi ei ole työläisen isänmaa, ajattelin. Mutta kummaa se on, takaisin
sinne mieli tekee. Takaisin, kaiken uhalla.
— Tulkaa! huudahti Pentti. — Annan teille osoitteeni. Kun olette rajan
sillä puolen, kirjoittakaa minulle. Olen iloinen saadessani auttaa
teitä siellä taas alkuun.
— Kiitos, vastasi mies. — Emme unohda teitä. Olen tässä jo alkanut
pelätä, että tuo vaimo kuolee koti-ikävään. Se näyttää olevan niin,
ettei suomalainen juuri voi elää muualla kuin Suomessa. Ja hyvähän
siellä on.
Keskustelu taukosi. Kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kotia he
ajattelivat. Kaukaista, vaarojen takaista kotimaata.
Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen. Kadulta kuului silloin tällöin
askeleita. Jonkun juopuneen ryssän rähinää. Naikkosen kimeää kikatusta.
Vihdoin nousi isäntä paikoiltaan.
— Taitaa olla parasta paneutua levolle. Pimeäkin jo on. Olisi kyllä
jokunen kynttilänpätkä jäljellä. Mutta ei uskalla sytyttää. Epäilevät
heti porvareiksi.
* * * * *
Seuraavana aamuna he erosivat.
— Pietarin kautta teidän on paras yrittää ja sitten, meinaan, yli
Rajajoen, sanoi isäntä Pentille ja Jännekselle. — Leveimmät kohdat sitä
ovat lievemmin vartioituja. Pietariin me kyllä saamme teidät kulkemaan.
Olen rautatiellä, kuten sanottu. Jonkunlaisena junailijana.
Pentti kääntyi tyttöön.
— Entä te, Katherine?
Puhuteltu säpsähti.
— Minä?
Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Nyt eroaisivat heidän tiensä. Kenties ainiaaksi.
Pentti ajatteli lähtöään kotoa. Oikeastaanhan hän oli liittynyt
Pohjan Poikiin Katherinen vuoksi, vaikka tuo syy sitten oli painunut
taka-alalle. Heidän ensi tapaamisensa oli jättänyt hänen vereensä
polton, joka ajoi hänet kotoa. Se polte oli sammunut kohtalokkaana yönä
tytön kotikartanossa. Vaihtunut ensin vihaan, sitten sääliin. Ja nyt?
Nyt tunsi hän tyttöä kohtaan ihailua ja kiitollisuutta.
Erota? Hän ei tuntenut tuskaa eroa ajatellessaan, vain haikeutta. Niin,
haikein mielin hän eroaisi Katherinesta niinkuin hyvästä ystävästä
erotessa. Mutta kotiin hänen mielensä paloi. Suomeen, äidin ja isän ja
— Hannan luo.
Katherine katsoi pitkään edessä seisovaa nuorta miestä, jonka kohtalot
olivat hänelle olleet niin läheiset viime kuukausina. Hänen mielensä
pyrki käymään apeaksi, mutta hän karisti alakuloisuuden pois. Toinen
elämä kutsui häntä.
— Minä? toisti hän. — Minun paikkani on kotimaassani. Taistelumme on
kesken, tulos epävarma. Isänmaa tarvitsee nyt jokaisen poikansa ja
tyttärensä.
Hänen katseensa säihkyi.
Tuo ilme suurissa, mustissa silmissä oli Pentille tuttu. Hänen
mieleensä juolahti, että puoli vuotta sitten hän olisi hymähtänyt
sille: isänmaallista fanatismia! Mutta nyt hän arvostelisi sitä toisin.
Kuvan noista säihkyvistä silmistä hän veisi mukanaan kotimaahan yhtenä
rakkaimmista muistoista. Ne paljas tavat sielun, jossa isänmaa oli
ensimmäisellä sijalla, tulen, jonka täytyi palaa tuhansissa ja taas
tuhansissa sydämissä, jotta pieni kansa saattoi saavuttaa vapauden ja
sen myös säilyttää.
Hetken kuluttua tyttö lisäsi:
‒ Mutta, Pentti, en unohda teitä milloinkaan.
‒ Enkä minä teitä, Katherine, vastasi Pentti puristaen lujasti hänen
valkeaa, hentoa kättään. — Olen aina muistava ilolla ja ylpeydellä,
että minulla on ystävä Lätinmaan urhean kansan keskuudessa. Pyydän
teitä, Katherine, viemään sydämelliset terveiseni veljellenne ja hänen
tovereilleen. Ne ovat kyllä vain nääntyneen Pohjan Pojan terveiset.
Mutta niihin yhtyy sydämessään varmasti koko Suomen kansa.
Katherinen silmiin herahtivat kyyneleet. Erota? Niin, tietysti. Mutta
sittenkin. Sanomattoman vaikealta se tuntui.
— Kiitos, Pentti. Ja kun maassamme kerran on huomen, niin tulettehan
silloin joskus tervehtimään meitä?
— Tulen, Katherine. Varmasti.
Jännes sekautui keskusteluun naurahtaen jäyhästi:
— Tuota, saisinkos minäkin tulla, Katherine-neiti? Tyttö kääntyi häneen.
— Tietysti. Olette sydämellisesti tervetullut, te, minun neuvokas,
urhoollinen taistelutoverini!
— Kiitos, Katherine-neiti. Taitaa, tuota, olla jo aika lähteä hakemaan
teidän saattomiehiänne. Paras pudistaa pikapuolin tämän hiivatin pesän
tomu jaloistamme. Parasta meille itsekullekin. Ryssänmaa on kuitenkin
aina vain Ryssänmaa!
Seitsemästoista luku.
— Tämä on nyt sitten Pietaria.
Pentti oli istahtanut hylätyn, rappeutuneen talon portaille ja katsoi
katua alas. Jännes seisoi hänen vieressään nojaten seinään.
Pietaria, niin...
Pentti oli kuullut puhuttavan Pietarista, mahtavasta, komeasta
pääkaupungista, jonka kerran tsaari Pietari, suureksi sanottu, oli
mahtikäskyllään nostattanut keskelle suomalaisia soita. Isähän siitä
oli käyntinsä jälkeen kertonut monenlaista, kun hän, Pentti, oli
vielä koulupoika. Sen kultaisista kupooleista. Upeista palatseista.
Eremitaasin ihanista taulukokoelmista. Leveistä kaduista, joilla vilisi
hienoja ajoneuvoja täynnään häikäiseviä kaunottaria ja loistavapukuisia
upseereja. Iloisesta elämästä, joka sykki kaikkialla suuressa
keisarikaupungissa.
Hän oli kuunnellut ihmeissään. Samantapaisia tunteita se oli herättänyt
hänessä kuin kertomukset Aladdinista ja taikalampusta, kun Kerttu-täti,
Hannan äiti, oli heille niitä lapsuusaikana lukenut. Mutta syvimmälle,
hänen pojansydämeensä oli syöpynyt tieto, että kaikki tuo prameus
lepäsi syvälle suomalaiseen suohon upotetuilla paaluilla, prameus, joka
oli tuonut ryssän vallan Suomenlahdelle ja seisoi siinä uhkaamassa
suomalaista kansaa ja maata. Ja kun isä oli lopettanut kuvailunsa, oli
hän kysynyt:
— Mutta, isä, eikö Pietaria voisi upottaakin noihin samoihin soihin?
Ei, Pietari ei ollut uponnut suomalaisiin soihin. Se seisoi yhä
paaluillaan. Mutta uponnut se oli kuitenkin, uponnut vallankumouksen
liejuihin. Sinne oli hukkunut sen komeileva elämä. Sinne hienot
ajoneuvot häikäisevine kaunottarineen, loistavapukuisine upseereineen.
Sinne Pietarin koko mahtavuus.
Nyt se törrötti paikoillaan ojennellen käsivarsiaan kohti Suomenlahtea
kaameana, ränstyneenä jättiläisenä. Siinä, missä ennen oli ollut
elämää, loistoa, oli nyt tyhjyys ja saastainen lika.
He olivat Pietariin saavuttuaan käyneet katsomassa satamaa. Pentti
oli tahtonut nähdä Suomen lahden aaltoja, aaltoja, jotka ennen tänne
tuloaan olivat huuhdelleet Suomen rakkaita rantoja. Tyhjää siellä oli
ollut, tyhjää ja elotonta. Ei suuria valtamerilaivoja tuomassa ruoka-
ja ylellisyystarvikkeita kaikkinielevälle miljoonakaupungille. Ei
peloittavia sota-aluksia muistuttamassa mieliin Ryssänmaan mahtia. Vain
aallot Suomenlahdella. Niiden yksinäiset tyrskyt olivat täyttäneet
heidän sydämensä ilolla: uhkaava Pietari oli henkitoreissaan!
Ja kadulla. Hälinää siellä oli. Tulevia ja meneviä. Mutta ei loistavaa
elämää. Upeat myymälät oli ryöstetty putipuhtaiksi. Elottomina
tuijottivat ikkuna-aukot ohikulkijaa kuin avoimina tuijottavat vainajan
silmät. Katuvierillä lojui likaisia, nälkäisiä olioita päivät pitkät.
Ne, joilla oli asiaa eteenpäin, saivat harppia yli. Samaa joukkoa
myöskin mahtavan Talvipalatsin, upean Amiraliteetin ja kuuluisan
Eremitaasin liepeillä. Lepääviä ja nukkuvia. Pietarin kurjaa väestöä,
jolle vallankumouksen piti tuoda kaikki elämän ihanuudet.
Pentti hymähti.
Hän oli pelännyt Pietariin tuloa. Mutta täällä ei näyttänyt olevan
kiinnijoutumisen vaaraa, kun vain piti suunsa lukossa. Heitä ei voinut
erottaa Pietarin asukkaista. Jos heidän vaatteensa olivat rääsyjä
vain, niin samaten oli lukemattomien muiden, iljettäviä, haisevia. Jos
heidän tukkansa oli takkuinen ja kasvot parran peittämät, niin yhtä
siivoomattomia miehiä vilisi kaikkialla. Ajatuksia ei vainukoira toki
saa nuuskituksi, joten he saattoivat olla rauhassa. He sulautuivat
ympäristöön, katosivat tuhansien ja kymmenientuhansien samanlaisten ja
vielä kurjempien laumaan. Ei tarvinnut edes pelätä suomen puhumista,
täällä tuntui olevan melko paljon suomalaisiakin.
Pentti ja Jännes seurasivat kadun elämää, mikäli sitä voi elämäksi
sanoa. Inhoon sekautui vapauttava tunne: Suomen pahin vaara, Pietari,
lahoo, saastuu, kuolee pois, jos tätä menoa vain kyllin kauan saa
jatkua. Häpeäpilkku oli Pietari sille kansalle, jonka pääkaupunki se
kerran oli ollut. Mutta samaa, yhtenäistä häpeäpilkkua taisi olla koko
uusi Ryssänmaa, joka makasi entisen luhistuneen raunioilla.
Joku laiha, pitkä mies läheni heitä hieman horjahtelevin askelin. Hän
silmäili ivallisen näköisenä toisella puolen katua loikovaa ihmislaumaa
katsomatta eteensä. Juuri ollessaan sivuuttamassa heidät, kompastui hän
Pentin jalkoihin. Kun mies kompuroi ylös, pääsi Pentiltä vahingossa:
— Verzeihen Sie, mein Herr!
Mies seisahtui hänen eteensä ja katsoi tutkivasti häneen.
Te puhutte saksaa, herra, virkahti hän samalla kielellä. — Ette ole
venäläinen. Mutta ette saksalainenkaan. Kuulen sen ääntämisestänne.
Pentti huomasi liian myöhään erehdyksensä. Hän nousi hitaasti pystyyn
voittaakseen aikaa.
— En, vastasi hän sitten levollisesti. — Olen suomalainen.
Ruskeat silmät katsoivat häneen tutkivina.
— Mitä sitten haette tästä saastanpesästä, herra?
Pentti silmäili vuorostaan vähän tarkemmin puhekumppaliaan.
Väkijuomat leyhkäsivät hänen hengityksestään. Mutta mies oli siististi
puettu. Partaisista kasvoista loistivat silmät viisaina ja terävinä.
Piirteet olivat kauniit, sopusuhtaiset. Kapealla, valkealla kädellään
siveli hän tuumivasti hyvin hoidettua leukapartaansa.
— Olen kommunisti, vastasi Pentti. — Poliittisten mielipiteitteni
vuoksi piti minun jättää syntymämaani.
‒ Hyvä, hyvä, virkahti vieras hieman hermostuneesti. — Mutta tehän
puhutte saksaa? Melko hyvin, se täytyy tunnustaa.
— Olen ollut Saksassa. Opintomatkoilla.
Vieraan mielenkiinto kasvoi..
— Sallikaa minun esitellä itseni, sanoi hän. — Nikolai Ivanovitš. Ennen
insinööri, keksijä, nyt — ei paljon mitään.
— Peltonen, filosofiantohtori, vastasi Pentti esittelyyn.
— Hauska tutustua, vakuutti ryssä vilkkaasti. — Mitä teette täällä,
tohtori?
— Näen nälkää. En paljon muuta.
— Mutta jos luopuisitte aatteistanne? virkahti ryssä painostaen
ivallisesti viimeistä sanaa. — Silloinhan Suomi ottaisi teidät avosylin
takaisin.
— Niin, jos, vastasi Pentti. — Mutta minä en luovu. Sitäpaitsi,
minulla on syntejä. Vaikka nykyisillä vallassaolijoillamme onkin puute
kykenevistä miehistä, pelkään, että minun tekoseni olisivat hieman
liikaa heidän sulatettavikseen.
Vieras tarkkaili häntä huvitettuna.
— Erinomaista! Minua haluttaisi todellakin jatkaa kiintoisaa
keskusteluamme. Mutta ei täällä kadulla. Tulkaa mukaan, tohtori
Peltonen. Soiton soidessa ja lasin ääressä sujuu puhelu. Oikeauskoinen
kommunisti, niinkuin te, ei toki pelänne Leningradissa?
Pentti epäröi. Toisaalta ei voinut tietää, mihin seikkailuihin
hän joutuisi, jos seuraisi vierasta, mutta toisaalta ei sitäkään,
minkälaisen näytöksen ryssä panisi toimeen, jos hän kieltäytyisi. Kun
hän puhui oikeauskoisesta kommunistista, oli äänessä ollut jotakin
uhkaavaa.
— Minulla on mukanani eräs maanmieheni, sanoi hän osoittaen Jännestä. —
Muuan suomalainen työmies.
Ryssä vilkaisi epäluuloisesti Jännekseen.
— Ymmärtääkö tuo saksaa?
— Ei valitettavasti, vastasi Pentti.
Sitä parempi, saammepa sitten rauhassa puhella. Ottakaa hänet mukaan.
Ilta tekee tuloaan. Eikä silloin ole nautinto vetelehtiä kaduillamme.
Ei oikeauskoisimmillekaan.
Pentti kääntyi toverinsa puoleen ja selitti, mistä oli kysymys ja mitä
hän oli ryssälle heistä kertonut.
— Mies on jo aika lailla hiprakassa, sanoi hän lopuksi. — Jos
hän saa lisää, nukkuu hän ennenpitkää. Se on paras keino päästä
hänestä kaikessa hiljaisuudessa eroon, kun nyt kerran olemme häneen
sotkeutuneet.
Jännes nyökkäsi.
— Niin, tuota, mennään vain. Emme voi kuitenkaan vielä jatkaa matkaamme.
He lähtivät liikkeelle kolmisin. Taival kesti kotvan.
Kaikkialla oli samanlaista. Rappeutunutta, luhistuvaa ja luhistunutta.
Katottomia taloja siellä täällä. Toisia, joista koko kadunpuoleinen
seinä puuttui.
He pysähtyivät erään oven eteen.
— Herrat ovat hyvät! kehoitti heidän oppaansa.
He astuivat porraskäytävään. Toisesta kerroksesta kuului valittavaa
soittoa.
— Pidän tästä paikasta, hienoimpia mitä meillä nyt on, sanoi ryssä. —
Siellä unohtaa. Mustalaiset soittavat. Sitäpaitsi on emäntä serkkuni.
Hän antaa juotavaa, vaikkei taskussa olisikaan rahaa..
Portaissa oli kaikenlaista roskaa. Kaidepuut olivat monesta kohtaa
poikki, ruosteisella rautalangalla jälleen yhteen köytettyjä.
Sali, johon he tulivat, oli melko suuri, tupakansavun ja väkijuomien
leyhkän täyttämä. Hajuvesien lemu sekautui niihin väkevänä. Keskilattia
oli raivattu tanssijoita varten. Seinustoilla oli pöytiä, joiden
ääressä istui iloisia seurueita. Enemmän tai vähemmän huonosti puettuja
miehiä. Naisia hihattomissa, hyvin avokaulaisissa silkkileningeissä.
Takana aitioita, joissa oli eteenvedettävät, punaiset verhot.
Pietari, autio, luhistunut Pietari huvitteli. Nauru helisi.
Soitto oli tauonnut. Tanssipaikka oli tyhjänä.
Lattian poikki lähestyi tulijoita nuorenpuoleinen, kaunis nainen,
yllään verenpunainen iltapuku.
— Tervetuloa, rakas serkku! visersi hän syleillen ja suudellen
insinööriä.
Nikolai Ivanovitš esitti seuralaisensa:
— Tohtori Peltonen, suomalainen kommunisti. Hänen toverinsa,
suomalainen työmies. Uusia ystäviäni. Ja hän, hän on serkkuni, josta
puhuin, Nataša Nikolajevna.
— Punainen Nataša, hymyili nainen tervehtiessään. — Tervetuloa,
aateveljet, tervetuloa!
Hän saattoi heidät erääseen aitioon. Pulloja ja laseja ilmestyi heti
pöytään.
— No, Kolja? virkahti hän kysyvästi.
Insinööri ymmärsi vihjauksen.
— Toistaiseksi riittää, vastasi hän nauraen. — Haluan puhella ystävieni
kanssa hetkisen kaikessa rauhassa.
Nainen poistui ottamaan vastaan uusia vieraita, ei ryhtynyt heti
keskusteluun, vaan tarttui pulloon.
— Kiitos, ei meille, torjui Pentti. — Istumme mielellämme seurassanne.
Täällä on viihtyisää. Musiikkia, lämmintä — siinä on meille enemmän
kuin tarpeeksi.
Ryssä katsoi häneen terävästi. Sitten hän hymähti, täytti oman
lasinsa ja kaatoi sisällyksen kurkkuunsa. Tyhjennettyään neljännen
lasin hengähti hän syvään ja pyyhkäisi parrasta siihen tarttuneet
viinipisarat.
— Näkee, ettette ole venäläisiä, virkahti hän. — Te tuijotatte katse
kovana kärsimyksiinne, syljette lasiin ja mökötätte. Me kärsimme,
elämme kuin koirat, mutta me upotamme sen lasiin. Ja sitten voi taas
laulaa ja nauraa. Kuulkaahan!
Ja hän alkoi laulaa vanhaa ryssäläistä ballaadia. Hänellä oli kaunis
ääni, ja hän suorastaan eli siinä, mitä lauloi. Kyyneleet nousivat
ruskeisiin silmiin.
Soitto alkoi, raju, hurja soitto. Lattia täyttyi tanssijoista. Naiset
painautuivat miehiä vastaan kissamaisen pehmeinä ja sulavina. Tummissa
silmissä vaarallinen tuli. Paljaat, valkeat käsivarret kietoutuivat
viekoittelevina tanssittajien kaulan ympärille. Ja punaisina hehkuvat
huulet kurkottautuivat suudeltaviksi.
Insinööri nousi ja veti verhot aition eteen. Soitto, tanssijoiden nauru
ja puheensorina häipyivät kuin jonnekin kauas. He jäivät hämärään.
— Tahdon puhua kanssanne, tohtori Peltonen, sanoi ryssä sivellen
mustaa leukapartaansa. — Seinät ovat vahvat. Eikä täällä kuuntelijoita
olekaan. Tänne ei tulla sitä varten. Mutta parasta olla sittenkin
varuillaan. Verhot suojelevat ulospäin. Saavat ne tukahduttaa muitakin
ääniä, kummempiakin.
Hän naurahti omille sanoilleen. Hetken kuluttua hän jatkoi:
— Omituinen sattuma. Tämä meidän tapaamisemme, tohtori Peltonen.
Näyttämö: bolševikien Pietari. Henkilöt: suomalainen kommunisti ja
venäläinen tsaristi. Niin, katsokaa vain, minä olen tsaristi. Tsaristi,
joka »köyhälistön ihannevaltiossa» elää kuitenkin kuin ruhtinas teihin,
kommunistiin, verrattuna.
Uudet lasit olivat nousseet ryssälle päähän.
— Niin, piru vieköön, olen tsaristi sydäntä ja sisälmyksiä myöten!
intoili hän. — Mutta ei kukaan teitä usko, jos menette sanomaan.
Koettakaa, rakas tohtori! Nauravat teille vasten naamaa. »Toveri
Nikolai Ivanovitš tsaristi? Loruja! Kyllä me tunnemme Punaisen Natašan
ja hänen serkkunsa!» Katsokaas, suomalainen kommunistiystäväni, sekin
on venäläistä.
Hän joi yhä. Lakkaamatta. Silmittömästi.
— Vaikka, niinhän se on kaikkialla, jatkoi hän nauraen humalaisen
naurua. — Me ihmiset näyttelemme aina, enemmän tai vähemmän. Olemme
olevinamme sitä, mitä emme ole. Minä esimerkiksi. Päivät pitkät raadan
tehtaassa, olen toveri, punaisista punaisin. Leninin sanat aina
huulilla. Ja kuitenkin — olen tsaristi. Odotan Venäjän ylösnousemusta.
Entä serkkuni Nataša? Huomasitte kai hänen pukunsa oikeauskoisen
värin? »Punaiseksi Natašaksi» hän on ristinyt itsensä, ja sillä
nimellä hänet nyt tunnetaan. Hän on kaikkien valtiaiden suosiossa.
Se on hyvä, hän saa pitää tätä paikkaa, rikastuu. Ja kuitenkin, hän
on sydämeltään varma meikäläinen. Ja te, ystäväni? Sanotte olevanne
suomalainen kommunisti tohtori Peltonen. Suomalainen voitte olla,
tohtori samaten. Mutta, Peltonen? Ei, olette herra Sejase, mutta ette
Peltonen. Ettekä te ole kommunisti, ette edes sosialisti. Olette
Suomen valkoisia, niinkuin toverinnekin. No, älkää pelätkö, en minä
anna teitä ilmi bolševikeille. Minulle on kaikki tuo, vakoilu ja muu
sellainen, yhdentekevää. Ihmettelette kai, mistä arvasin, ettette ole
kommunisti. Silmistä, rakas ystävä. Nuo eivät ole kommunistin silmät.
Siihen ne ovat liian viisaat, ei hulluutta hitustakaan. Ettekä te
ottaneet viiniä. Tahdoitte pitää päänne selvänä, aistinne varuilla.
Oikeauskoisten kommunistien ei Leningradissa tarvitse pelätä pientä
päihtymystä.
Penttiä hirvitti ryssän tarkkanäköisyys. Mutta silmää räpäyttämättä hän
vakuutti:
— Olen se, miksi olen itseäni sanonut.
— No niin, no niin, rauhoitti ryssä silmää iskien, — sanokaamme
nyt sitten vaikka niin. Te olette siis tohtori Peltonen, jonka
kommunististen mielipiteittensä vuoksi piti poistua Suomesta. Olkoon
niin. Pidän teistä, tohtori Peltonen, vaikka olette suomalainen. Suuren
Venäjän pojalla on varaa ihmisenä pitää toisesta, vaikka hän olisikin
vihollismaasta.
Ja ryssä kumosi taas lasinsa.
Jännes oli tarkkaavasti seurannut keskustelijoiden ilmeitä
ymmärtämättä, mistä oli puhe. Hänestä näytti, että nuo kaksi juttelivat
kaikessa sovussa. Ryssältä luistivat sanat kuin koskesta, ja mustaa
naamaa kirkasti leppoisa hymy. Kaira tyytyi enimmäkseen kuuntelemaan.
Niin, Kairalla oli taito selviytyä. Eikä mikään vaara voinut täällä
uhata. Hän nousi lähteäkseen.
— Pentti, odotan sinua ulkona.
— Hyvä on, että hän lähti, virkahti ryssä Pentille, kun he olivat
kahden. — En istu mielelläni tuollaisten koirien kanssa. En illalla,
kun pöydällä on viiniä. Ei, istukaa te, rakas tohtori. Kun kohtaa
taatun porvarin, puhelee mielellään hänen kanssaan hetkisen.
Ja insinööri painoi Pentin takaisin istumaan. Pentti alistui,
vaikka vastenmielisesti. Hän olisi mieluimmin jo päässyt erilleen
humalaisesta, puheliaasta ryssästä.
— Niin, te olette suomalainen, jatkoi ryssä jutteluaan. — Mehän olemme
vielä sodassa keskenämme, suomalaiset ja venäläiset. Ah, millaista
sodankäyntiä, molemmilla puolilla! No, ja te uskotte tietysti saavanne
edullisen rauhan itsenäisyyksineen ja muineen?
— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Pentti pysyen järkähtämättä
omaksumassaan osassa. — Kommunismi, uusi, onnellinen yhteiskunta on
ainoa, millä minulle on arvoa.
Ryssä hymähti.
— Ah niin, suokaa anteeksi. Unohdan alinomaa, että olette
kommunisti. Sanotte olevanne... Mistäs me puhuimmekaan? Niin, Suomen
itsenäisyydestä. Tietysti saatte sen. Nykyisiltä vallanpitäjiltämme.
Mutta — Pyhä Venäjä nousee! Tuhkasta ja raunioista Tsaarin Venäjä!
Pietari nousee. Koko maa. Ja silloin, suomalainen ystäväni, silloin me
kostamme! Iskemme maailman silmien eteen pitkän syntiluettelon: tätä
te teitte meille ja tätä, kun olimme heikot, nyt lyömme me! Ja silloin
soi nagaikka. Armotta! Suomen me tahdomme, olkaa hiljaa tai huutakaa
ja raivotkaa. Iskemme maahan teidät ja kaikki kirotut virolaiset,
lättiläiset ja puolalaiset hullut. Venäjä on pyhä, yksi ja yhtenäinen.
Silloin me tapaamme toisemme jälleen, tohtori »Peltonen»! Ja minä
tapan teidät. Ja sitten! Sitten me nielemme Ruotsin ja Norjan. Pyhä
Venäjä haukkaa ne kitaansa kuin hiljaa surisevat kärpäset. Ja katso:
surina kuolee, kukaan ei ole kuullut mitään. Se on Pyhän Venäjän suuri
ylösnousemus!
Ryssä joi. Pitkin, ahnain kulauksin. Viini sammutti hurjan tulen
ruskeista silmistä.
— Piru vieköön, te olette harvasanainen, tohtori Peltonen, hymähti hän
väsyneesti. — Teidän seurassanne tulee ikävä.
Hän nousi horjuvin jaloin paikoiltaan ja painoi soittokellon nappia
oven pielessä.
Pentti ajatteli sitä, mitä ryssä oli äsken sanonut. Hän ei pelännyt,
että insinööri antaisi hänet ilmi. Mies oli ilmeisesti liian
välinpitämätön kaikkeen siihen poliittiseen temmellykseen nähden, joka
nyt kuohui hänen ympärillään. Mutta Pentti tunsi kuitenkin värisevänsä.
Tämä outo, aavemainen ympäristö kammotti. Hänestä oli kuin hänen
edessään ei olisi ollutkaan Nikolai Ivanovitš, insinööri, tsaristi,
joka päivisin oli oikeauskoinen bolševiki. Ei, läpi hämärän tuijottivat
häneen ryssäläisen kansan verestävät silmät, vihasta salamoiden. Ja
nuo sanat, uhkaavat sanat, nousivat syvältä tämän suunnattoman kansan
sielusta. Kostoa ne huusivat, veristä kostoa.
Samanlaisia välinpitämättömiä kuin Nikolai Ivanovitš oli Ryssänmaalla
nyt varmaan satojatuhansia, kenties miljoonia. Mutta entä, jos
suuren, sekasortoisen valtakunnan ohjaksiin tarttuisi rautainen käsi,
uusi tsaari? Silloin — Herra armahtakoon silloin pieniä kansoja!
Välinpitämättömyys haihtuisi kuin tuhka tuuleen. »Pyhän Venäjän» asia
olisi joka miehen asia...
Suomessa oli niitä, oli paljon, jotka toivoivat, että olot itärajan
takana järjestyisivät. Sehän oli samaa kuin toivoa ryssän sotalaumoja
tulella ja miekalla hävittämään Suomen maata, hävittämään sen
kaupunkeja ja kyliä — jättäen jälkeensä suitsuavia raunioita ja
ruumiita, ruumiita...
Kestäisikö silloin Suomen kansa pystyssä pysyen?
Ei, sellaisena kuin se nyt oli! Ei rikkinäisenä. Ei heikkona. Ei
pienenä. Ei yksin.
Pentti huokasi.
Hän oli niin lähellä isänmaata. Olihan hän tänään nähnyt Suomenlahden
aallot. Ja kuitenkin — miten kaukana!
Häntä poltti halu päästä kotiin. Suomeen! Työhön!
Entistä selvemmin hän nyt tiesi, mikä se työ oli oleva. Uhrata
voimansa, kaikkensa kansansa herättämiseen. Suureksi se oli koetettava
luoda. Yhdeksi se oli luotava, niin että se nousisi yhtenä miehenä
puolustamaan kotejaan, maataan. Ja tukea oli etsittävä sieltä, mistä
tukea oli saatavana: ennenkaikkea kansoilta, joilla oli sama ainainen
vaara.
Siinä työssä ei hän olisi yksin. Heitä olisi paljon. Ja sankoin parvin
liittyisi vähitellen koko kansa tuon tunnussanan ympärille: nämä ovat
meidän kotimme ja vainiomme, meidän kaupunkimme ja kylämme — meidän
maamme; vain yli koko kansan ruumiiden käy tänne vainolaisen tie!
Hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi. Ovi aitioon oli avattu.
Sisään astui kaksi naista. Molemmat olivat silmäänpistävän kauniita.
Toinen vaalea, sinisilmäinen, vartalo täyteläinen, yllä taivaansininen
puku. Toinen miltei yhtä pitkä, mutta hyvin solakka, tummahipiäinen,
silmät mustanruskeat. Lyhyeksi leikattu tukka toi mieleen entisajan
hovipojat. Hänellä oli yllään polviin ulottuva musta tanssileninki ja
hartioilla tulipunainen silkkihuivi, jonka ripsut ulottuivat kapeihin
nilkkoihin saakka. Vaalean maalatuilla huulilla karehti vastenmielisen
imelä hymy. Tumma silmäili miehiä kylmin, arvostelevin katsein.
Pentti nousi. Nyt oli hänen aika lähteä!
Mutta ryssä ehätti esittämään:
— Kas, siinähän pikku kyyhkysemme tulevat! Kuule, suomalainen ystäväni
— hän on ystäväni, Nikolai Ivanovitšin _ystävä_, ymmärrättekö, tytöt.
Tässä ovat Annuška ja Maša. Tämä vaalea tässä on Annuška. Hän on minun.
Puluseni, lemmikkini, tule! Hän veti vaaleaverikön syliinsä ja suuteli
siekailematta hänen silmiään, suutaan, kaulaansa.
Sitten silmäsi hän Penttiin ja toiseen tyttöön, jotka seisoivat
katsellen toisiaan. Hän hypähti pystyyn singoten Annuškan luotaan.
— Piru vieköön! Olettehan kuin kirkossa!
Hän sulki tumman tytön syliinsä.
— Maša, kultaseni, ole toki järkevä. Hän on kyllä parroittunut,
siivottoman parroittunut, myönnän sen. Ja puku vähän vanha. Mutta hän
on tohtori, filosofiantohtori. Viisas ja mainio mies.
Sitten muutti hän äkkiä äänensävyä. Ruskeat silmät säkenöivät
kiukkuisina:
— Etkö sinä kuullut, että hän on ystäväni? Serkkusi ystävä! Ymmärrätkö?
— Älähän nyt riehu, Kolja rakas, virkahti tyttö pehmeällä, laulavalla
äänellä. — Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että istun hänen
seuraansa. Mutta katso nyt häntä! Synkän ja luoksepääsemättömän
näköinen hän on, tuo ystäväsi.
— No, sen minä järjestän tuossa tuokiossa, kultaseni, nauroi ryssä.
Pentin puoleen kääntyen hän jatkoi käsillään viittoen: — Eikö hän
ole nuori? Vasta seitsemäntoista. Ja kaunis? Katso noita silmiä!
Mitkä tähdet yössä. Katso tuota nenää! Se tuottaisi kunniaa mille
kreikkalaiselle jumalattarelle hyvänsä. Katso tuota suuta! Kuin
täyteläinen, veripunainen kirsikka, hehkuva ja viekoitteleva. Katso,
mitkä hampaat! Häikäisevänvalkeat kuin norsunluu, virheettömät kuin
ihanin helmirivi. Katso, mikä hipiä! Pehmeämpi kuin parhain sametti.
Katso, mitkä hiukset! Mustat kuin etelän yö. Katso, mitkä käsivarret
ja sääret! Kuningattaret ja keisarinnat kalpenisivat kateudesta
nähdessänne. Katso, mikä vartalo! Notkea ja sorja kuin norjin nuori
paju. Häntä ei luotu yhdessä päivässä. Helmi hän on. Venäjän ihana
helmi! Hänelle ei vedä vertoja ainoakaan sinun maasi naisista,
suomalainen!... Eikö kelpaa? Tiedätkös? Serkkuni »Punainen Nataša» on
lähettänyt sinulle oman sisarensa! Niin suuressa arvossa hän pitää
sinua, minun ystävänäni.
Kun Pentti ei vastannut mitään koko hänen sanatulvaansa, kiihtyi ryssä
jälleen:
— Älä suututa minua, suomalainen! Tahdon iloita. Tahdon nähdä iloa
ympärilläni. Älä heitä järkeäsi helvettiin, tohtori! Voin käydä
vaaralliseksi, jos minua ärsytetään. Ja minä tiedän sinusta aivan liian
paljon!
Se oli totta. Ryssä tiesi tai arveli tietävänsä — mikä täällä oli samaa
— kyllin toimittaakseen hänet, Pentin, uudelleen vangiksi. Ja silloin!
Hän kirosi ajattelemattomuuttaan, kun oli antanut noiden muutamien
saksalaisten sanojen livahtaa huuliltaan. Niitä hän sai kiittää
kaikesta tästä. No, ryssä oli jo hyvästi humalassa, pian hän ei näkisi
eikä kuulisi enää mitään.
Hän kääntyi tyttöön hymähtäen ja viittasi häntä istumaan.
— Ei siihen! jylisi ryssä. — Leposohvalle, sinne teidän puolellenne!
Kas niin, ja sinä, suomalainen ystäväni, istut hänen viereensä.
Lähemmäs! Sillä lailla. Katsoppas, Annuška, puluseni, lemmikkini,
eikö se ole kaunista? Venäläinen »bolsevikkityttö» ja suomalainen
»kommunistitohtori».
Hän nauroi hieroen tyytyväisenä käsiään.
— Minä osaan järjestää, minä! ihasteli hän. — Siihen tarvitaan miestä,
jotta saa tuollaisen tervaskannon syttymään. Mutta minäpä en olekaan
turhaan Nikolai Ivanovitš, suuri keksijä.
Hän veti vaaleaverikön luokseen toiselle sohvalle.
Mutta vielä kerran hän kääntyi Penttiin:
— Suutele häntä, suomalainen! Kädelle? No niin, onhan se hyvä alku.
Hän täytti kaksi lasia. Annuška tyhjensi lasinsa yhtä nopeasti kuin
seuralaisensakin.
— Kas niin, lemmikkini! Nyt voimme ajatella itseämme. Hoitakoot nuo jo
omat asiansa.
Pentti ja Maša katsoivat vaieten toisiaan. Pentti totisena. Tyttö
keimailevan huvitettuna.
— Saanko pyytää lasin sampanjaa, tohtori?
Pentti nousi paikoiltaan ja täytti lasin.
— Olkaa hyvä, neiti.
Tyttö naurahti.
— Ettekö tahtoisi sanoa: Maša? kysyi hän koskettaen hoikilla,
hyvinhoidetuilla sormillaan nuoren miehen käsivartta.
Pentti vetäytyi kauemmas hänestä eikä vastannut. Tyttö oli kaunis,
vaarallisen kaunis.
Maša kohautti paljaita olkapäitään, pisti savukkeen suuhunsa ja tarjosi
seuralaiselleenkin. Pentti pudisti päätään.
— Olettepa te! hymähti tyttö ivallisesti. — Ette toki kieltäytyne
antamasta minulle tulta?
Pentti sytytti vitkastellen hänen savukkeensa.
Molemmat vaikenivat.
Maša poltteli tarkastellen seuralaistaan. Parroittunut, ryysyinen.
Mutta silmät, harmaat, omituisen välähtelevät, olivat kauniit,
puoleensavetävät. Hän naurahti veikeästi.
Tehän olette Suomesta, tohtori? kysäisi hän heittäen oikean säärensä
vasemman yli, niinettä punaisen silkkisukan verhoama siro polvi pisti
näkyviin hameenhelman alta. — Ihana maa.
— Oletteko te ollut Suomessa, neiti?
Tyttö oli naisellisella vaistollaan osannut koskettaa oikeata kieltä.
— Kyllä, olen viettänyt siellä monta kesää. Terijoella. Meillä oli
kaunis huvila siellä.
— Todellakin?
— Toissa kesänä olimme siellä viimeksi, kertoi tyttö seuraten
katseellaan savurenkaiden liitelyä. — Nataša ja minä. Muita ei meitä
ole. Äiti kuoli, kun minä synnyin. Isä kaatui Karpaateilla.
Ruskeat silmät kääntyivät nuoreen mieheen. Niiden katse poltti.
— Eikö teille maistu viinikään, tohtori?
Pentti pudisti päätään.
— Ottakaa nyt — minun mielikseni, kuiskasi Maša pehmeästi.
— Ei kiitos.
— Ettekö, vaikka minä kuinka pyytäisin?
— En, en sittenkään, neiti, vastasi Pentti jäykästi.
— Kylläpä te olette kova.
Tytön mielenkiinto kylmää muukalaista kohtaan kasvoi kasvamistaan.
Hän oli tullut tänne, kun Nataša oli käskenyt. Välinpitämättömänä.
Kasvoilla puolittain katkera, puolittain halveksiva hymy, jonka
elämä ja sen kokemukset olivat jähmetyttäneet nuorille huulille.
Mutta vähitellen hän oli lämmennyt. Hänessä heräsi vastustamaton
halu sulattaa jää, joka oli edessä. Hän oli tottunut siihen, että
miehet vaipuivat polvilleen palvomaan hänen kauneuttaan. Ja nyt tämä
järkähtämätön suomalainen kieltäytyi suostumasta hänen pienimpiinkin
pyyntöihinsä. Hänen naisellinen turhamaisuutensa kiihoitti häntä
murtamaan vastustuksen.
Salista kuului soitto. Hiljaisina, verhojen himmentäminä kantautuivat
intohimoisen valssin sävelet heidän korviinsa.
Säihkyvänä, palavana tytön katse pakotti Pentin katsomaan häntä
silmiin. Mutta kun Maša yritti siirtyä lähemmäksi, vetäytyi nuori mies
kauemmas.
Hänen täytyi olla varuillaan! Tässä kaikessa oli jotakin satumaista.
Kaukaiset, valittavat sävelet saivat veren sykkimään kiihkeänä
suonissa. Puolihämärä valo. Tuossa lähellä nuori kaunotar, jonka
huulet olivat puolittain auenneet suudelmia janoten, katse kiehtovana,
rukoilevana häneen suunnattuna. Ilmakehä voimakkaan hajuveden
kyllästämä. Heliotroopin huumaavaa tuoksua.
Hänen oli miltei mahdotonta uskoa, että hän istui siinä, hän, joka
vielä muutama päivä sitten virui saastaisessa ryssäläisessä vankilassa,
varma kuolema edessä. Hän tunsi olevansa heikko, lopen väsynyt,
vankeuskuukausien murtama.
Vaitioloa kesti kauan, liian kauan. Vaitioloa, joka tässä ympäristössä
saattoi käydä tuhoisaksi.
— Minusta te, Maria Nikolajevna, ette kuulu tänne, virkahti hän
tukahtuneesti. — Olette siihen liian hyvä.
Tytön silmissä välähti riemuitseva katse. Se sammui, ennenkuin Pentti
ehti nähdä sen.
Maša sai kyyneleet herahtamaan silmiinsä. »Teidän silmänne ovat aina
vaaralliset joka miehelle», oli hänelle sanottu, »mutta se mies on
mennyttä, johon ne kyyneleiden sumentamina katsovat.»
Niin, minä tahtoisinkin pois, kuiskasi hän. — Tahtoisin Suomeen. Mutta
Nataša ei laske. Viekää te minut sinne!
Pentti säpsähti. Ääni oli kiihkeän rukoileva. Mutta hän ei vastannut.
— Oi, kuinka janoankaan sinne! jatkoi tyttö. — Odotan kesää, jolloin
pääsemme takaisin huvilaamme. Lasken kuukausia.
Pentin pää selveni heti. Hänen äänensä oli jälleen kylmä ja kova, kun
hän sanoi:
— Laskette kuukausia? Mihin?
Maša huomasi äkillisen muutoksen, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui.
Hän oli jo luullut olevansa lähellä voittoa. Ja nyt? Nyt oli vastassa
entistä lujempi jää.
— Venäjän nousuun, tietysti, vastasi hän suoraan.
— Pyhän Venäjän nousuun, jolloin meille avautuvat taas kaikki portit,
jotka nyt ovat kiinni, jolloin meille annetaan takaisin se, mikä meiltä
on vääryydellä riistetty.
— Sitäkö te odotatte? Suomeenkin nähden?
Tytön katse ilmaisi lapsellisen vilpitöntä hämmästystä.
— Tietysti, onhan se luonnollista, sanoi hän. — Sitä me odotamme
kaikki. Koko Venäjän kansa.
Pentti nousi äkisti. Nikolai Ivanovitš oli nukahtanut vaaleaverikkönsä
viereen. Mikään ei enää estänyt hänen lähtöään.
Maša juoksi hänen jälkeensä ja asettui hänen tielleen. He olivat kahden
aitioiden takana sijaitsevassa pitkässä käytävässä.
— Älkää menkö, tohtori!
Ruskeissa silmissä paloi rukous. Hän tahtoi, tahtoi saada tuon miehen
jäämään. Mutta hän näki harmaista, kovista silmistä, ettei juuri mikään
voisi pidättää lähtevää.
— Älkää menkö, tohtori! toisti hän intohimoisesti.
— En päästä teitä! Jääkää luokseni! Minulla on huone ylhäällä. Kukaan
mies ei ole ollut siellä ennen teitä, vannon sen pyhän Jumalan Äidin
nimessä! Katsokaa, minä olen nuori ja kaunis!
Tyttö tarrautui Penttiin. Notkea vartalo painautui kiihkeästi häntä
vastaan, niin että hän tunsi nuoren poven kuumana polttavan silkin alta
ruumistaan. Valkeat käsivarret puristivat hänen kaulaansa.
Suuttumus kuohahti Pentissä. Veri syöksähti ohimoille. Hän työnsi tytön
inhoten luotaan.
— Sanoin äsken, että olette liian hyvä tänne! huudahti hän. — Kaikkea
vielä, tänne te kuulutte, juuri tänne! Ja Jumala varjelkoon, ettei
teidän jalkanne enää milloinkaan polkisi Suomen maata!
Sen sanottuaan hän kiirehti pois. Hän raivasi itselleen tien keskeltä
tanssijain parvea ja harppi alas kadulle kolme neljä porrasta
kerrallaan.
Maša katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän käännähti ja palasi aitioon.
Katkerasti nyyhkyttäen hän heittäytyi sohvalle.
Siihen heräsi Nikolai Ivanovitš.
— Mikä sinua vaivaa, kultaseni?
Hän on mennyt, mennyt, itki tyttö nostamatta päätään. Sydäntä kirveli.
Loukattu itserakkaus kirveli. Mutta ei vain se. Kalpea, kylmä
suomalainen oli kaiken sen saastan keskessä, jossa hän eli ja jota
vastaan nuori sydän joskus kapinoi, tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
— Mennyt? Piru vieköön!
Ryssä oli heti jalkeilla. Hän riensi juoksujalkaa ulos kadulle.
Mutta silloin oli jo myöhäistä. Pentti ja Jännes olivat kaukana.
— Tuota, kyllä sinä viivyit, virkahti Jännes, kun he olivat päässeet
ahtaalle sivukujalle.
— Viivyin, myönsi Pentti, — mutta kiitän onneani, että edes nyt pääsin
siitä hornankattilasta. Nyt, Jaakko! Nyt jätämme suoraa päätä tämän
saastaisen luolan.
* * * * *
Ilta oli käsissä.
Pentti ja Jännes makasivat hievahtamatta paikoillaan ja tuijottivat
eteensä.
Parinsadan metrin päässä luikersi heidän silmiensä edessä kapea joki.
Rajajoki!
Heidän katseensa hivelivät vastapäistä rantaa. Siitä alkoi Suomi.
Isänmaa!
Kyyneleet herahtivat Pentin silmiin. Hän ei jaksanut pidättää itkua.
Sydän takoi haljetakseen.
Isänmaa!
Se oli niin lähellä. Tuntui melkein, että jos ojentaisi käsivartensa,
voisi koskettaa sitä. Syleillä sen rakkaita puita.
Ja kuitenkin — miten saavuttamattomalta se tuntui! Pentti oli lopen
uupunut. Vuorokausia kestänyt harhailu kohti rajaa nälkäisenä,
viluisena, alinomaa peläten kiinnijoutumista oli käynyt liiaksi hänen
murtuneille voimilleen. Jos hän nousisi, eivät jalat, turvottuneet
jalat, kantaisi metrinkään päähän, siitä hän oli varma.
Tänne hän jäisi. Tänne kuolisi. Kappale isänmaata edessä. Tuon
elottoman ja hänestä kuitenkin niin ihanan rannan hänen silmänsä
näkisivät viimeiseksi. Sen kuvan hän veisi mukanaan yli suuren
tuntemattoman rajan.
— Tuota, kohta täytyy yrittää, kuiskasi Jännes.
Mutta Pentti pudisti toivottomana päätään.
— Mahdotonta. En jaksa. Jos sinulla on voimia, niin yritä yksin.
— Kaira!
Jännes tarttui toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.
— Kaira, toisti hän, — kyllä sinä tiedät, että yksin, tuota, en lähde.
Hiivatti. Omasta hengestäni minä viis. Mutta sinä, Kaira, Sinun, tuota,
sinun täytyy pelastua.
Pentti hymyili raukeasti.
Niin. Jännes kesti. Kesti hänen vuokseen. Kertaakaan eivät hänen
voimansa eikä neuvokkuutensa olleet pettäneet hänen pyrkiessään
pelastamaan toveriaan. Tasaisena, hieman umpimielisenä ja jurona hän
oli huolehtinut heidän hyvinvoinnistaan raskaan vaelluksen kestäessä,
niin hyvin kuin se niissä oloissa oli ollut mahdollista. Aina hän oli
sälyttänyt raskaimmat tehtävät omille hartioilleen koettaen säästää
ystäväänsä.
‒ Jaakko, kunnon toveri, kiitos noistakin sanoista. Kiitos kaikesta.
Mutta — minä en jaksa. Loppu on tullut.
‒ Kaira, älä hiivatissa sano niin. Sinun täytyy jaksaa. Ajattele
äitiäsi ja isääsi. Tuota, ajattele tyttöäsi siellä kaukana pohjoisessa.
Ajattele isänmaata.
Äiti ja isä ja Hanna — niin... Heidän surunsa ja tuskansa... Isänmaa...
— Mutta se on mahdotonta. Alinomaa vartiopatrulleja. Turha yrittääkin.
— Tuota, juuri sitä vartenhan valitsimme tämän kohdan. Leveimmän.
Huonoimmin vartioidun.
— Mutta sittenkin... epäröi Pentti.
— Tuota, suunnitelmani on valmis, Kaira. Ryömimme hitaasti, hiivatin
hitaasti kyynärpäiden ja polvien varassa rantaan ja painumme jokeen.
Mutta Pentti ei uskonut onnistumiseen.
— Joku partio saattaa kuulla veden loiskeen, kun hyppäämme jokeen,
väitti hän. — Ilta on tyyni, äänetön. Silloin olemme hukassa.
— Olen, tuota, ajatellut sitäkin, sanoi Jännes. — Sitä varten otin
mukaan onttoja ruokoja. Jokeen päästyämme piiloudumme veden alle.
Hiivattikaan ei löydä meitä sieltä. Hämärässä ei erota pinnan ylitse
kohoavia ruokojen päitä, jotka tuovat meille ilmaa. Saatamme, tuota,
olla piilossa tarpeen tullen kauankin. Ja uida osaamme molemmat. No,
mitä sanot?
Pentti oli kuunnellut tarkkaavasti. Suunnitelman onnistuminen ei ollut
mahdoton. Jännes oli kekseliäs. Hän otti kaiken huomioon.
— Hyvä on, vastasi hän päättävästi. — Koettakaamme.
Kun vartiopatrulli oli taas kulkenut ohi, lähtivät he liikkeelle.
Hitaasti, sanomattoman hitaasti se kävi. Pentin voimat olivat miltei
lopussa. Heidän täytyi levähtää vähäväliä. Silloin tällöin kulki
patrulli heidän editseen pitkin rantaa. He saattoivat selvästi kuulla
ryssien puhelevan puoliääneen. He makasivat hiljaa kuin hiiret, kunnes
vartiomiehet olivat häipyneet pimeään. Sitten he jatkoivat hidasta
ryömimistään. Parinsadan metrin taival kesti toista tuntia.
He olivat jo aivan lähellä rantaa. Jälleen kuului askeleita, uusi
patrulli.
— Kim nuo ovat menneet ohi, silloin, tuota, ruoko suuhun ja veteen,
kuiskasi Jännes.
He pidättivät hengitystään, kun ryssät sivuuttivat heidät niin läheltä,
että kädellä olisi hyvin yltänyt tarttua ohikulkevien jalkoihin.
Askeleet etääntyivät. Hiljaisuus oli täydellinen.
Nyt!
He kohottautuivat ja juoksivat muutamat jäljelläolevat askeleet.
Vesi loiskahti peittäessään pakolaiset.
— Piru vieköön! Siellä oli joku.
— Takaisin!
Pentti ja Jännes kuulivat ryssien huudot, kuulivat patrullin
juoksujalkaa palaavan. He olivat sittenkin kiirehtineet liiaksi. Heidän
olisi pitänyt odottaa hieman kauemmin, jotta ryssät olisivat ehtineet
loitota pitemmälle.
Hiljaisuutta kesti kotvan.
— Joella ei näy ketään.
Mutta täällä oli joku! Kuulin varmasti vedenloiskeen.
— Näethän itse, Pjotr: ei ketään.
— Sen on täytynyt sitten piiloutua!
Ryssät hakivat rannalta, mutta eivät löytäneet mitään.
— Tyhjiä. Pjotrin korvat valehtelivat! Mennään pois, vartiovuorokin
lähenee loppuaan.
— Ei! Haetaan vene, niin saamme nähdä, valehtelivatko korvani.
— Niin, haetaan!
Äänet loittonivat.
Ryssät hakisivat veneen! Hetket olivat kalliit.
— Pidä ruoko mukanasi, kuiskasi Jännes, kun he nousivat pinnalle. —
Saatamme, tuota, tarvita sitä toisella rannalla.
Pentti huohotti. Hän oli ollut tukehtua veden alla.
Ja pohjassa oli ollut vaikea pysytellä.
He uivat nopein vedoin kohti pimeässä häämöittävää rantaa.
Takaa kuului loisketta. Ryssät saapuivat veneineen sauvoen pitkin
rantaa.
Hakekoot!
— Katsokaa! Tuolla! Kaksi päätä vedessä!
— Missä?
— Tuolla suoraan!
— En näe.
— En minäkään.
— Mutta minä näen! kuului Pjotriksi nimitetyn karkea ääni.
Samassa kantautui pakolaisten korviin tuttu ääni: kivääri oli
ampumavalmis.
Luoti lensi vinkuen yli heidän päänsä.
Kolme neljä kivääriä pamahti hetken perästä, mutta niiden kuulat
iskivät veteen kauas taakse ja sivuille.
Pentti ja Jännes ponnistelivat eteenpäin. Ranta oli jo aivan lähellä.
Taas kajahtivat laukaukset. Likelle osuivat. Kaiku kiiri pitkin
hiljaisia rantoja.
Nyt! He tunsivat pohjan allaan.
— Veden alle! huudahti Jännes. — Kulkeudutaan, tuota, tuonne niemen
taa. Siellä maihin.
Samassa kun heidän päänsä katosivat pinnalta, paukahtivat kiväärit
kolmannen kerran. Luodit pureutuivat rannan turpeisiin.
— Poissa! kuului toiselta rannalta riemukas huuto.
— Niihin osui, osui varmasti!
Äänet vaikenivat.
Mutta pakolaiset eivät nousseet rannalle. Ryssät saattoivat odottaa
sormi liipasimella, ilmestyisikö sittenkin joku pää pinnalle.
Jännes konttasi edellä pohjaa pitkin. Pentti laahusti perässä.
Vihdoinkin! Jännes nosti päänsä pinnalle ja tuijotti yöhön. He olivat
turvassa.
— Pelastetut! Tule, Kaira!
Hän ojensi toverilleen kätensä ja tuki häntä.
— Pelastetut, mutisi Pentti, mutta ei käsittänyt. Hän vaistosi
hämärästi veden loppuvan, kuiva maa oli jalkojen alla.
Mutta enempää hän ei kestänyt. Kaikki pimeni. Hän kaatui suulleen
maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.
Kahdeksastoista luku.
Kun Pentti tuli jälleen tajuihinsa, häikäisi kirkas valo hänen
raollaolevia silmiään.
Missä minä olen? Missä ihmeessä olen?
Sitten välähti hänen aivoissaan:
Minähän olen kuollut. Ryssäläiseen vankilaan. Kuoppaan, johon vartijat
valoivat jääkylmää vettä pakkasella. En kestänyt sitä. Tein lopun
kärsimyksistä.
Mutta ei. Nehän eivät päättyneet tuohon kuoppaan. Olin toisissa
vankiloissa. Ryssät löivät minua. Puristivat rautalangoilla ranteista
ja nilkoista, niin että luuli kämmenten ja jalkaterien irtautuvan. Se
oli tuskallista, hirvittävän tuskallista. Miksi ne niin tekivät? Niin,
nehän tahtoivat pakottaa minut tunnustamaan, tunnustamaan jotakin.
Mitä, sitähän ei jaksanut muistaa.
Siihen kai kuolin.
Mutta ei. Pari ystävää pelasti minut jollakin asemalla. Keitä ne
olivat? Niin, Jännes oli toinen. Ja joku nainen oli hänen seurassaan.
Ja Jänneksen kanssa pääsin Pietariin. Johonkin piilotettuna. Ahdasta
siellä oli.
Sitten jouduin hämärästi valaistuun huoneeseen. Punaiseen huoneeseen
jonkun tytön kanssa, joka riippui kaulassani, jonka punaiset huulet
rukoilivat minua kiihkeästi — niin, nuo huulet... kuka oli sanonut,
että ne olivat kuin täyteläinen kirsikka, hehkuva ja viekotteleva? — ja
jonka nuori povi poltti rintaani läpi silkin.