Mutta ei. Minähän olin Jänneksen kanssa Rajajoella ja katsoin
kirvelevin silmin vastapäistä isänmaan rantaa. Rantaa, jota en
milloinkaan saavuttanut...
Olin vedessä. Jäisessä vedessä, johon olin tukehtua. Sitten uin, uin.
Näkemättä mitään. Tuntematta mitään. Ammuttiin. Kuka ampui? Enhän
tahtonut muuta kuin päästä kotiin. Miksi ne ampuivat?
Tulin rantaan. Niin, mehän saavutimme rannan. Sittenkin. Siihen kaaduin.
Entä sitten?
Hän ei muistanut, mitä senjälkeen olisi tapahtunut.
Ei, vaikka kuinka olisi pinnistänyt muistiaan.
Sitten? Sitten ei enää mitään. Vain pimeätä, pimeätä...
Siihen siis kuolin. Rajajoen Suomen puoleiselle rannalle.
Tässä on hyvä olla. Pehmeä maata. Ja niin helppo hengittää.
Joku oli polvillaan hänen jalkopäässään kasvot ristissä oleviin käsiin
painettuina. Joku valkea ja hyvä.
Hän sulki silmänsä väsyneenä.
Miten hyvä minun on tässä! Hyvä maata kuolleena. Kukaan ei enää lyö, ei
kiduta, ei kurista hennoilla käsillään, ei ammu.
Mutta tuo valo? Merkillinen, häikäisevä valo.
Hän avasi silmänsä.
Niin, nyt hän näki, kun silmät olivat selkosenselällään.
Valo tunkeutui ikkunan edessä olevien valkeiden verhojen lävitse.
Aurinkohan se oli.
Enkö sitten olisikaan kuollut?
Hän käänsi katseensa ikkunasta.
Huoneessahan hän oli. Huoneessa, joka tuntui merkillisen tutulta.
Olen varmasti ollut täällä ennenkin. Usein. Mutta tässä vuoteessa en
ole maannut. Tämä on niin pehmeä ja valkea. Suloista on maata.
Missä minä olen?
Hän tahtoi tietää ja kohottautui kyynärpäittensä varaan. Se vaati
ponnistusta. Ja päätä huimasi.
Miten väsynyt olenkaan!
Silloin kohottautui vuoteen jalkopäässä ollut valkea olento. Suurissa,
syvänsinisissä silmissä loisti riemu.
Miten tutulta hän näyttää! Korkea otsa. Pehmeä, kullanruskea tukka.
Terveenverevät kasvot, pehmeät piirteet. Pyöreä, voimakkaanlainen
leuka. Siro kaula. Kuka? Kuka ihmeessä?
Samassa hän muisti:
Hanna se oli. Hänen rakas oma tyttönsä! Hän oli kotona! Makasi Hannan
rauhaisassa huoneessa.
Hän yritti ojentaa kätensä valkeaa olentoa kohden. Väsyneiden huulien
ylitse vierähti kuiskaus:
— Hanna!
Mutta enempää hän ei jaksanut. Kädet vaipuivat peitteelle. Pää retkahti
raukeana tyynylle.
‒ Pentti! Jumalan kiitos, viimeinkin! Minun Penttini!
Sairas kuuli hänen sanansa, ne lämmittivät niin suloisesti. Kuuli
tutun, pehmeän äänen, josta tunsi, että sanat tulivat syvältä sydämestä.
Miten minä olenkaan kaivannut tuota rakasta ääntä! välähti hänen
mielessään. Näinä pitkinä, kauheina kuukausina.
Hän tunsi, että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Hanna itki,
nyyhkytykset värisyttivät nuorta, sorjaa vartaloa.
Hänen teki mieli sanoa jotakin, jotakin hellää, hivellä kullanruskeita
kutreja, hiljaa, lempeästi. Mutta hän ei jaksanut.
— Pentti, rakas Pentti! nyyhkytti tyttö. — Palasit siis sittenkin
luokseni. Saan sinut, saan takaisin kuoleman portilta. Ah, miten
Jumala on hyvä, hyvä! Olen rukoillut sinua Häneltä, Pentti. Rukoillut
ja itkenyt. Yöt päivät. Näinä pitkinä, lohduttoman pitkinä viikkoina,
senjälkeen kuin saimme sinut kotiin.
Viikkoina? Oliko Hanna sanonut: viikkoina? Oliko hän, Pentti, ollut jo
viikkoja kotona? Hän ei muistanut siitä mitään. Yhtä vähän kuin siitä,
miten hän oli kotiin tullut. Kotiin!
Tyttö jatkoi, kuin olisi aavistanut sairaan ajatukset:
— Kun Jännes sähkötti, että sinä makasit kuumeessa Viipurin
sairaalassa, emme ensin voineet uskoa, että se olit todella sinä.
Olimmehan saaneet ilmoituksen, kauhean ilmoituksen, että olit kuollut.
Olimme itkeneet sinua viikkokaudet. Vanhempasi ja minä matkustimme heti
Viipuriin. Ja Jänneksen kanssa toimme sinut tänne. Olet ollut sairaana,
rakas, hyvin sairaana.
Pentti kuunteli tarkkaavasti. Sitten kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:
— Äiti... isä...
Tyttö nousi.
— Menen ilmoittamaan heille, rakas. Miten he ilostuvatkaan!
Äiti...
Pentti aukaisi silmänsä. Luomet tuntuivat lyijynraskailta, mutta katse
oli kirkas ja selvä.
Huone oli tyhjä. Hanna oli poissa.
Niin, Hannahan oli mennyt ilmoittamaan äidille ja isälle.
Sairas hän oli siis ollut. Ja Hanna oli hoitanut häntä. Omassa
rauhaisassa huoneessaan, johon mikään häly ei kantautunut.
Nyt! Kiireisiä askeleita, monia askeleita. Ovi avautui.
— Poikani, poikani! Oma pikku Penttini!
Ruustinna heittäytyi itkien poikansa vuoteen ääreen.
Pentti silitti hellästi ohutta tukkaa. Harmaaksi se oli käynyt. Ei
ainoatakaan tummaa hiusta harmaiden keskellä. Äiti-raukka, miten hän
oli mahtanutkaan kärsiä.
— Äiti, rakas äiti.
Äidin takana seisoi isä. Vanhentuneena, paljon vanhentuneena, hänkin.
Vielä puoli vuotta sitten niin ryhdikäs vartalo oli painunut kumaraan.
Silmissä, jotka katsoivat häneen hellinä, oli kostea kiilto.
Hanna seisoi vuoteen jalkopäässä hymyillen hänelle iloisesti. Hänen
vieressään oli Martti-setä tanakkana, surullisissa sinisilmissään
lempeä ilme.
Mutta muut? Nuo, jotka olivat pysähtyneet ovensuuhun?
Siinähän seisoi Jännes, hänen uupumaton, rohkea pelastajansa ja
Torttila, hiljainen, urhoollinen Torttila, mutta iänikuisen piippunsa
hän oli unohtanut vasemmasta suupielestään. Heidän välissään seisoi
Hermanni, sitkeä, vanha metsäläinen lipoen paksulla alahuulellaan
takkuisina riippuvia viiksiään. Kaikki he katsoivat häneen kyyneleisin
silmin. Rakkaat, uskolliset sotaveikot!
Mutta siellä oli vielä eräs. Nuori nainen.
Nuo ruskeat kiharat olen nähnyt ennenkin, mietti Pentti. Ja
harmaanvihertävät silmät, joiden katse oli surullinen, ikäänkuin
sisäänpäinkääntynyt.
Kuka?
Linda! Neiti Laglehan se oli. Urhean, iloisen Kuikka-vainajan morsian.
Rovasti oli seurannut poikansa katsetta.. Nyt hän virkkoi:
— Kutsuimme tänne toverisi, kaikki, jotka olivat olleet sinua lähellä
siellä kaukana. Kun luulimme menettäneemme sinut, tahdoimme edes kuulla
kaiken sinusta. Poikani, olen ylpeä sinusta.
Ja vanhus puristi lujasti Pentin kättä.
— Jumalalle olkoon kiitos, että saimme heidät tänne, lisäsi äiti
hiljaa. — Ensin Lindan — sinähän olit kirjoittanut hänestä meille niin
paljon. Sitten tuli Torttila pistäytymään täällä. He ovat auttaneet
meitä kestämään tuskamme.
— Ja muutama päivä sitten, lisäsi rovasti, — kun lääkäri sanoi, että
olit toipumassa kutsuimme kaikki toverisi tänne. Ajattelimme, että
heidän näkemisensä auttaisi sinua pikemmin jalkeille.