keskelle. Sitten seuraavat Jännes ja Hermanni minua. Sinä, Torttila,
jäät Laukkasen ja Toikan kanssa kartanoon ja tarkastat sen. Onko selvä?
Torttila ei ollut tyytyväinen jakoon, hänkin olisi tahtonut päästä
mukaan takaa-ajoon. Mutta hän ei yrittänyt asettua vastahankaan.
— Selvä, murahti hän.
— Hö-hö, naurahti Toikka hieroen kämmenellään suurta nenäänsä. — Tämä
se on jotakin! Toista kuin hiilien lapiointi!
Ryssät olivat niin syventyneet oven murtamispuuhaan, etteivät kuulleet
hevosten kavioiden iskuja suojan pehmentämällä tiellä. Pohjan Pojat
pysähtyivät viimeisten puiden luo.
— Tähdätkää ääniä kohden, pojat, kuiskasi Pentti.
— Yksi laukaus ja sitten päälle!
Hetkistä myöhemmin pamahti melkein yhtä aikaa kuusi kivääriä. Oven
luota kuului kauhunparahdus. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä
karauttivat Pohjan Pojat yllätettyjen ryssien keskelle. Pari kivääriä
laukesi, mutta kuulat lensivät korkealta hyökkääjien päiden ylitse.
Viholliset eivät yrittäneet kauempaa vastarintaa, vaan hajautuivat
hillittömään pakoon. Pari kaatui Pohjan Poikain kiväärinperien maahan
iskeminä. Kolme saavutti lähelle sidotut hevosensa. Muut syöksyivät
puistoon ja sen turvissa kohti läheistä metsää.
Pentti, Jännes ja Hermanni kääntyivät ajamaan takaa ratsuilla
pakenevia. Ryssillä oli paremmat hevoset, joiden kanssa eivät Pohjan
Poikain työhevoset pystyneet kilpasille. Pilvestä esiin pistäytyvän
kuun kelmeässä valossa huomasivat takaa-ajajat välimatkan pitenevän.
Pentti pysähdytti hevosensa ja tarttui kivääriinsä.
Toiset seurasivat esimerkkiä. Kuutamossa saattoi hyvin tähdätä.
Ratsumiehet erottautuivat selvästi lunta vastaan. Laukauksien
kajahdettua näkyi edellä kaksi valtoiminaan nelistävää hevosta, kolmas
oli syöksynyt maahan, luoti oli osunut sen jalkaan. Ratsastaja oli
heti pystyssä, hän koetti ensin turhaan saada kiinni toista toveriensa
ratsuista, sitten kääntyi hän epätoivon vimmalla juoksemaan yli
lakeuden kohti metsää.
Hermanni nosti uudelleen kiväärin poskelle.
— Älä ammu! huusi Pentti.
— Ei meillä ole varaa ottaa vankeja, murisi Hermanni, mutta laski
kuitenkin kiväärin.
Pentti hoputti hevosensa neliin. Välimatka hänen ja pakenijan välillä
lyheni sekunti sekunnilta.
— Antautukaa!
Ryssä vastasi kääntymällä ja ampumalla lähestyvää vihollista. Kuula
ulvahti ilkeästi lentäessään ohitse. Samassa pamahtivat myöskin
Jänneksen ja Hermannin kiväärit pöllähdyttäen lunta pakenijan jalkojen
juuressa. Mies ymmärsi turhaksi jatkaa vastarintaa ja pudotti aseen
käsistään. Kun Pentti ehti hänen luokseen, sanoi hän:
— Olen upseeri ja toivon tulevani sellaisena kohdelluksi. Keitä te
olette?
— Suomalaisia!
Pentin vastaus vaikutti ryssään kuin sähköisku. Hän heittäytyi sivulle
ja sieppasi maasta nagaaninsa.
Silmänräpäykset olivat kalliit. Pentti ei siekaillut. Hän syöksyi
satulasta vihollisen päälle. Syntyi hurja käsirysy. Sokeana raivosta
ryssä yritti irtautua sen verran vastustajastaan, että olisi päässyt
ampumaan. Mutta Pentin kourat puristivat häntä kuin rautapihdit, ja
hetken kamppailun jälkeen kirposi ase ryssän herpautuneesta kädestä.
Samassa karauttivat Jännes ja Hermanni paikalle.
— Siinä näit, murisi Hermanni sitoessaan ryssää.
— Olisit antanut ampua. Salakavalia koiria ne ovat, joka sorkka!
Pentti ei vastannut, pyyhki vain takinhihaan hikeä otsaltaan. Ohimoissa
jyskytti viha. Päästyään hieman rauhoittumaan kääntyi hän vankiin.
— Tämän vaivan olisitte tosiaan voinut säästää meiltä.
Ryssä kyräili voittajiaan kulmien alta.
— Mutta sanoittehan olevanne suomalaisia, huomautti hän.
— Entä sitten?
— Suomalaiset ampuvat kaikki vankinsa, kyllä minä tiedän. Ajattelin:
myynpähän henkeni niin kalliista kuin voin, kun se kerran kumminkin on
mennyttä.
Pentti naurahti. Vai sellainen käsitys ryssillä oli heistä. No, se oli
kenties hyväksi vain. Ymmärsivätpä sitten ainakin tarpeeksi pelätä
vihollisiaan.
Ryssä koetti kelmeässä kuunvalossa tutkia hänen kasvojaan. Kourat,
niin, kourat tuolla miehellä oli juuri sellaiset kuin maine
suomalaisista tiesi kertoa. Mutta kasvot olivat toista maata, hienot ja
älykkäät.
— Olette kai tiedustelumatkalla? kysäisi hän.
Hermanni ei ymmärtänyt sanaakaan vangin solkkauksesta, mutta sitä
synkempää vihaa hän miestä kohtaan tunsi. Hän kääntyi Penttiin.
— Tehdään nyt loppu, Kaira, sähähti hän. — Johan Kuikka-vainaa selitti:
»Häviävä!» sanoi piru kun ryssän loi. Annetaan tämän hävitä!
Mutta Pentti pidätti häntä.
— Älähän nyt intoile, Vaari. Voimme saada mieheltä tärkeitä tietoja.
Ryssään päin kääntyen hän lisäsi:
— Oikein arvattu. Olemme tiedustelemassa.
— Jos takaatte, ettei minua kiduteta eikä ammuta, ei teidän tarvitse
kauempaa hakea tietoja, puhkesi ryssä puhumaan nopeasti. — Minä tiedän
kaiken ja kerron kaiken. Rehellisesti, vannon sen upseerikunniani
kautta.
— Hyvä, vastasi Pentti. — Jos vastaatte rehellisesti kaikkiin
kysymyksiini, annan sanani, ettei teille tapahdu mitään.
Kun he kääntyivät palaamaan kartanoon, virkahti vanki kevyesti:
— Miksi en vastaisi? Olen keisariajan upseeri. En voi pitää tätä
taistelua omanani. Olen mukana vain, koska en muutakaan voi.
Hänellä ei ilmeisesti ollut syytä pelkoon, olihan partion johtaja
taannut hänen henkensä. Ja suomalaisilla — oli hän kuullut — oli
omituinen tapa pitää sanansa, olipa se sitten annettu vaikka
veriviholliselle. Hieman häntä sentään hermostuttivat nuo kaksi perässä
tulevaa miestä, varsinkin vanhempi. Se asteli jäljessä muristen kuin
vihainen karhu. Mutta päällikköään ei kai sekään sentään uskaltanut
uhmata.
Hän alkoi tuntea olonsa yhä varmemmaksi, kävi puheliaaksi ja tarinoi
keisariajasta ja maailmansodasta.
— Harvinainen nautinto nykypäivinä, huomautti hän, — tavata sivistynyt
ihminen. Nautinto meikäläiselle — näissäkin oloissa.
— Sanokaapa, keskeytti Pentti hänen juttelunsa, onko teidän joukkojanne
paljonkin näillä mailla.
— Ei, vastasi vanki suoraan,— ehkä parisataa ratsumiestä, hajautuneina
pikku partioihin.
— Entä suuremmat joukot?
— Joukkiot; ehkä olisi parempi sanoa joukkiot, ehdotti ryssä, —
muutahan meillä ei enää ole. Toista oli ennen. Silloin oli armeija,
mahtava armeija. Nyt on vain suurempia ja pienempiä joukkioita,
typerien, kyvyttömien päällikköjen johdossa. Meitä upseereja, onhan
meitäkin, mutta meihin ei luoteta — ei enää tai ei vielä, kumminpäin
sen nyt tahtoo sanoa. Meille annetaan vain kymmenen, parikymmentä
miestä johdettaviksemme. Niin, suuremmat joukkiot, niitähän kysyitte?
Ne ovat etelämpänä. Valmistavat »suurta» hyökkäystä.
— Marienburgia vastaan?
— Niin. Ensi kuun ensimmäisenä päivänä vallataan se takaisin.
Pentti naurahti.
— Vallataan? Näyttepä te sittenkin luottavan »joukkioihinne».
Ihmeellisesti.
— Kyllä se onnistuu, niillekin, vastasi ryssä varmasti. — Nyt, kun
suomalaiset joukot ovat poistuneet sieltä.
Pentti ei sanonut mitään. Niin, kuka tietää? Ryssillä oli jälleen
yliote koko eteläisellä rintamalla. Marienburgin puolustusjoukot olivat
aivan liian heikot. Koikylän ja Marienburgin uljailla taisteluilla
olivat Pohjan Pojat valloittaneet seitsemänkymmenen kaatuneen ja
haavoittuneen hinnalla tuon lättiläisen kauppalan. Sitäkö varten vain,
että se näin pian jälleen menetettäisiin?
— Teitä Pohjan Poikia me pelkäämme, suoraan sanoen, jatkoi vanki. —
Miehistöön on syöpynyt taikauskoinen kammo teitä kohtaan. Nytkin, kun
kuultiin teidän palaavan Valkiin, tahtoivat päälliköt lähettää muutamia
rykmenttejä katkaisemaan teiltä paluutien. Hyvä, rykmentit lähtivät
liikkeelle, tunkivat virolaiset sivulle, joten tie olisi ollut vapaa.
Mutta silloin levisi miesten keskuuteen — piru nuo tyhmät lampaat
periköön — tieto, että heidät aiottiin viedä suomalaisia vastaan. Ja
arvatkaapa, mitä silloin tapahtui?
Pentti pudisti päätään. Hän oli ryssän puhuessa katsonut tätä
tutkivasti. Tuossa laihassa, pitkässä miehessä, hänen tummissa
kasvoissaan ja kiiluvissa silmissään oli jotakin luhistunutta ja
samalla eläimellistä, joka sai hänet katumaan, ettei sittenkin ollut
antanut Hermannin tehdä mielensä mukaan.
— Ette arvaa, sehän on luonnollista, pakinoi vanki edelleen. — Me
olemme vihollisia, me kaksi, olosuhteiden pakosta. Ja kuitenkin täytyy
minun sanoa, että te olette pirunmoisia sotilaita, te ja teidän
toverinne. Narva, Valk ja Marienburg — loistavasti suoritettuja
kaappauksia! No niin, rykmentit jäivät siihen paikkaan. Päälliköt
— nuo avuttomat raukat — uhkasivat ja rukoilivat, kirosivat ja
itkivät, mutta miehet eivät suostuneet ottamaan enää askeltakaan.
»Emme lähde surman suuhun», selittivät he. »Suomalaiset karkoittivat
Narvasta moninkertaiset joukkomme. Suomalaiset iskeytyivät läpi
kallionlujien asemiemme Valkiin. Suomalaiset sieppasivat selkämme
takana Marienburgin.. Meillä on kotona vaimo ja lapset, emme lähde
voittamattomien suomalaisten teurastettaviksi!» Ja niin jäi koko puuha.
Vain parisataa ratsumiestä — reippaita miehiä, joille eivät merkitse
mitään sellaiset lapsellisuudet kuin henki ja kotonaolijain kurjuus —
suostui lähtemään, ja tehtäväksemme annettiin häiritä paluutanne niin
paljon kuin mahdollista.
He saapuivat kartanon edustalle. Kaikissa ikkunoissa loisti tulta.
Oven pielessä seisoi Laukkanen vahdissa. Hänen pulleille kasvoilleen
ilmestyi leveä irvistys, kun hän näki vangin.
— Hei, Kaira! Pääsikös ainoakaan karkuun?
— Ei, entäs teiltä?
— Kahta emme löytäneet, vastasi Laukkanen. — Kolme pääsi hengestään
tässä oven luona, ja kaksi tavoitimme puistossa. Painukaa sisään vain.
Minä hoidan kyllä hevoset.
Jo eteinen todisti talon varakkuutta. Puoliväliin seiniä ulottui
tumma tamminen laudoitus. Kaikki huonekalut olivat tukevatekoisia ja
taiteellisilla leikkauksilla koristettuja.
Hienossa, kirkkaasti valaistussa salissa, johon ovi eteisestä oli
auki, näkyivät Torttila ja Toikka istumassa hämillään. He silmäilivät
väliin suuria, häikäiseviä peilejä seinillä, väliin kauniita
rokokoohuonekaluja; sitten katse painui taas omiin kouriin.
He tunsivat olonsa peräti oudoksi. Kun he näkivät Pentin, valahti
kasvoille helpotuksen ilme.
Salista kuului keveitä askeleita. Kartanon emäntä astui kynnykselle.
— Te? Pentti!
— Katherine!
Hän se todella oli. Tapaaminen oli niin odottamaton, että veri
syöksähti Pentin kalpeille, voimakaspiirteisille kasvoille, kun hän
tunsi hennon vartalon, kauniit kasvot, mustan tukan ja palavat silmät.
Molemmat seisoivat paikoillaan katsoen hellittämättä toisiaan muiden
seuratessa uteliaan yllätettyinä kohtausta. Kummankin mieleen oli
välähtänyt muisto juhlasta, jossa he olivat ensimmäisen kerran
tavanneet. Miten toisenlainen olikaan tämä kohtaaminen! Musiikista
olivat tällä kertaa huolehtineet kuolemaa kylvävät kiväärit. Eikä
Katherinen ollut helppo tuntea juhlapukuista tanssitoveriaan tuossa
parroittuneessa miehessä, jonka yllä oli harmaa asetakki. Ensi
hämmästyksestä selvittyään huomasi Penttikin, että tyttö oli muuttunut.
Se ei johtunut vain yksinkertaisesta, mustasta puvusta. Ei, Katherine
oli todella muuttunut. Kapeat huulet olivat puristuneet yhteen.
Suupielissä oli päättäväinen, kova ilme. Ja katse!
Pentti muisti puhellessaan tytön kanssa Helsingissä aprikoineensa, mitä
merkitsi mustiin silmiin hetkeksi ilmestynyt outo kiilto. Nyt hän sen
tiesi: se oli fanaattisuutta. Se oli — Luoja ties, minkä kehityksen
kautta — astunut etualalle työntäen naisellisen pehmeyden sivuun tai
ehkä paremminkin taka-alalle.
Hän tunsi kirpeää pettymystä. Kaunis nainen hänen edessään ei ollut
se tyttö, joka intohimoisen kuumana, pehmeän kiehtovana oli monesti
sekautunut hänen uniinsa, niin että hän oli herännyt aamulla polttavin
ohimoin ja ruumis velttona ja veressä vastustamaton ikävä. Ei, siinä
seisoi vieras nainen, oman, hänelle, Pentille, uppo-oudon maailmansa
kynnyksellä.
Narri, narri olen ollut, kun olen hänen kuvaansa ajatuksissani hellien
varjellut, välähti hänen mielessään. Ja kuitenkin — hän tunsi veren
polttavan suonissaan. Tunne, hänen ailahteleva tunteensa, nousi nyt,
niinkuin monesti ennen, järkeä vastaan. Hän on kaunis! Kuulukoon hän
miten outoon ajatusmaailmaan tahansa, viekoittelevan kaunis hän on! Ja
se riittää minulle, verelle.
— Tervetuloa kotiini, maisteri Kaira, sai Katherine vihdoin sanotuksi.
Pentti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä lujasti.
— Kiitos, Katherine! Enpä aavistanut avatessani tämän talon oven, että
te olisitte toivottamassa minut tänne tervetulleeksi.
Sydämellinen hymy häivähti tytön huulille ja poskipäille. Sinä hetkenä
hän oli taas entinen hurmaava Katherine.
— Enkä minä, että te, Pentti, kunnioittaisitte kotiani käynnillänne,
sanoi hän. — Toisenlaisen vastaanoton olisin silloin valmistanut
teille. Nythän saitte tunkeutua tänne läpi ruudinsavun.
— Mutta se ei riippunut teistä, rakas neiti. Pikemminkin tästä
herrasta, huomautti Pentti osoittaen ryssää.
Vanki ehätti puhumaan:
— Pyydän tuhannesti anteeksi, kaunis neiti. En tiennyt... en
todellakaan tiennyt...
Katherine käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä.
— Suokaa anteeksi, Pentti! huudahti hän. — Enhän ole edes pyytänyt
teitä istumaan, niin pyörällä päästä olen. Enkä ole vielä kiittänytkään
teitä yhtä tervetulleesta kuin odottamattomastakin avustanne.
— Ei kestä kiittää, Katherine. Sallikaa minun puolestani lausua julki
ihailuni rohkeudestanne. Te kai ammuitte ryssiä ikkunasta?
— Minä, myönsi tyttö naurahtaen. — Olen täällä yksin isännyyttä
pitämässä. Molemmat veljeni ovat sodassa. Palvelijani ovat pelkkiä
raukkoja. Olin juuri makuulle menossa, kun rauhanhäiritsijät tulivat.
En jaksanut millään hillitä itseäni, olen jo niin väsynyt niihin.
Pelkään muuten, että olisin ampunut teitäkin, jos te olisitte olleet
tunkeutumassa sisään.
Pentti katsoi ihmeissään tyttöön. Taas oli tutuilla, nuorilla kasvoilla
tuo uusi, kova ilme.
— Ei vaaraa, neiti hyvä, sanoi hän. — Suomalaiset vapaaehtoiset eivät
tunkeudu rauhallisten ihmisten koteihin väkivalloin.
Katherine hymähti. Hieman epäuskoisesti. Hieman katkerasti. Mutta hän
ei jatkanut puhelua tästä aiheesta, viittasi vain astumaan saliin.
— Käyn katsomassa, että valmistavat ruokaa, virkkoi hän. —
Tovereiltanne kuulin, että olette nälissänne.
Kun miehet istuivat yksin salissa, lausahti Torttila yksikantaan:
— Vanha tuttavasi? Emäntämme, meinaan.
Pentti nyökkäsi.
— Tutustuin häneen puoli vuotta sitten Helsingissä.
— Ihastuttava nainen, virkkoi vanki. — Onko hän virolainen?
— Lättiläinen, vastasi Pentti.
Hermanni oli koko ajan tarkannut ryssää epäluuloisena. Mitä enemmän hän
katsoi tämän laihoja, mustanpuhuvia kasvoja, sitä voimakkaammaksi yltyi
viha.
— Parasta ampua kuula tuon kalloon, ennenkuin on myöhäistä, sähähti hän.
— Näetkö taas peikkoja, Vaari?
Hermanni raapi tuumivan näköisenä hiustupsua niskassaan. Hetken
kuluttua hän virkkoi:
— Naura vain, Kaira, mutta ellei siinä ennen pirua ollut, niin nyt se
siihen meni. Olisitpa nähnyt, miten sen ketunsilmät välähtivät, kun
sanoit, että emäntämme on lättiläinen.
Toikka hieroi valtavan nenänsä vartta. Sitten hörähti hän nauramaan ja
sanoi leveästi ojennellen pitkiä, voimakkaita käsivarsiaan:
— Jaha, pojat, se tehdään! Antakaa hänet vain minulle. Kenraali
Toikka vie tuon saakelin mustanaaman ulos, pikkusen vain ulos. Mutta
senjälkeen ei teidän tarvitse kuulla hänestä mitään.
— Älkäähän nyt, rauhoitti Pentti. — Meillä on tällä hetkellä
tärkeämpääkin miettimistä.
Hän kaivoi taskustaan muistikirjan ja kartan. Nopeasti hän kirjoitti
ilmoituksen kahakasta ja vangitun upseerin antamista tiedoista. Sitten
syventyi hän tutkimaan karttaa.
— Heti kun olemme syöneet, palaavat Jännes ja Hermanni joukkojemme
luo ja vievät tämän ilmoituksen, määräsi hän. — Se on tärkeä. Samalla
otatte mukaanne kaikki hevosemme. Lupasin talonpojille toimittaa ne
takaisin, jos suinkin mahdollista, ja sanassani tahdon pysyä. Ryssien
hevosista saamme itsellemme paremmat ratsut, huonoin niistä saa jäädä
vangillemme. Onko selvä?
Miehet nyökkäsivät vaieten.
— Sinä, Torttila, lisäsi Pentti, — jatkat Toikan ja Laukkasen kanssa
tiedusteluretkeä määrättyyn tienristeykseen saakka; jäätte sinne
odottamaan rykmenttiä. Partiomme on suoritettava tehtävänsä loppuun.
Täytyy saada varmuus siitä, ettei täällä todellakaan ole suurempia
vihollisjoukkoja liikkeellä.
Kun Pentti oli lopettanut, katsoivat toverit epävarmoina toisiaan.
Vihdoin otti Torttila piipun suustaan ja kysäisi hiljaa:
— Entäs sinä?
Hermanni lisäsi hampaittensa välistä:
— Ja vanki?
— Minä vastaan vangista, sanoi Pentti. — Hänen kuljettamisensa
haittaisi pahasti partion liikkumista. Jos taas jättäisin
hänet Hermannin haltuun, ampuisi Vaarimme hänet ensimmäisessä
tienristeyksessä. Tulin antaneeksi ryssälle sanani, ettei hänelle
tapahdu mitään. Se oli ehkä typerästi tehty. Vai mitä, Vaari?
Hermanni käsitti, että kersantti koetti lepyttää häntä. Mutta vanhan
metsäläisen sisu ei antanut perään. Hän sähähti vihaisesti:
— Typerästi! Vähintään typerästi!
Pentti naurahti väkinäisesti.
— Siis typerä, hyvin typerä lupaus, hyväksyi hän.
— No niin, itsepä saan kantaa vastuunkin hänen vartioimisestaan. Kai
te nyt sentään luotatte vielä niin paljon minuun, että uskotte minun
voivan huolehtia yhdestä vangista?
— Totta kai, murahti Torttila.
— Mutta miksi saakelissa sinä et seuraa meitä, Kaira? ihmetteli Toikka.
— Kylläpä te olette tänä iltana uteliaalla tuulella! ärähti Pentti,
jota toverien katseet alkoivat hermostuttaa. — Seuraan kyllä partiota,
mutta hetkistä myöhemmin. Ettekö te käsitä? Ensi kerran tavatessani
emäntämme ihastuin häneen aika lailla. Kun kohtalo on nyt heittänyt
hänet toistamiseen tielleni, tahtoisin puhella hänen kanssaan hetken
kaikessa rauhassa. Pitäisihän sen olla hyvin järkeen menevää. Saattaa
olla, ettemme tämän jälkeen enää milloinkaan tapaa toisiamme.
Miehet silmäilivät äänettöminä väliin johtajaansa, väliin toisiaan.
Kyllä, kyllä he ymmärsivät. Mutta sittenkin. Ensimmäistä kertaa
lähettäisi heidän ryhmänjohtajansa heidät suorittamaan tehtäviään
ja jättäytyisi itse jälkeen. Eikä se ollut pahinta. Kaira jäisi
yksin kartanoon, jonne minä hetkenä hyvänsä saattoi eksyä uusia
vihollisparvia.
Torttila puhkesi puhumaan:
— Kaira, tule sittenkin mukaamme. Se on tietysti naurettavaa
taikauskoa, mutta minusta tuntuu, että jos jäät tänne, olemme nyt
viimeistä kertaa yhdessä. Kaira, älä keskeytä. Enhän yleensä ole sinua
liioilla puheilla rasittanut. Sanoit, että emäntämme on lättiläinen.
Mistä tiedät, miten hän suhtautuu taisteluun, jota käymme? Muistanet
Pajun kartanon lättiläiset tarkkampujat. Ja muutenkin, lättiläiset,
jotka ovat tiellemme osuneet, ovat kohdelleet meitä vihollisinaan.
Kaira, älä jää tänne, älä luota tuohon tyttöön!
Veri oli noussut Pentin päähän toverin puhuessa. Kiivas vastaus pyöri
hänen kielellään, mutta hän pakottautui sanomaan rauhallisesti:
— Tiedän, että tarkoitat parastani, Jussi. Olihan se sitäpaitsi kai
pisin puhe, minkä eläessäsi olet pitänyt. Mutta katsos, minä tunnen
tytön ja luotan häneen. Siksi jään.
Siihen ei ollut mitään sanomista. Toverit vaikenivat. Painostava
äänettömyys laskeutui huoneeseen.
Jännes oli vaieten seurannut syrjästä keskustelua. Punakoilla,
näppylöiden rumentamilla kasvoilla oli neuvoton ilme. Nyt hän nousi ja
astui Pentin luo.
— Kaira, anna Hermannin yksin viedä ilmoitus, pyysi hän, ja äänessä
värähteli liikutus. — Tuota, tahtoisin jäädä luoksesi. Kaksi miestä
pystyy torjumaan vaaran, joka yhdelle voi olla ylivoimainen.
— Mutta tehän olette mielettömiä, joka mies! tulistui Pentti. — Mistä
olette nyt yht'äkkiä saaneet päähänne, että olen mennyttä miestä, jos
tunniksi jättäydyn toisista jälkeen? Ellette tosiaankaan tahdo suostua
järjestelyyni, niin täytyy minun tietysti jättää käyttämättä ainoa
kohtalon minulle suoma tilaisuus ja lähteä suoraa päätä kanssanne.
Torttila pölläytti suustaan sakean savun ja vastasi jurosti:
— Kyllä sinä tiedät, Kaira, mistä tässä on kysymys.
Mutta käske sinä, me tottelemme.
Puhelu katkesi siihen.
Katherine ilmestyi kynnykselle:
— Pöytä on katettu. Tehkää hyvin!
* * * * *
Pentti seisoi Katherinen vieressä katsoen poistuvien tovereittensa
jälkeen. Kavionkapse heikkeni heikkenemistään.
Omituista, miten raskaaksi hän tunsi mielensä. Ja kummallisen kumeina
kaikuivat yhä hänen korvissaan Torttilan viime sanat: »Jumalan haltuun,
Kaira!»
Mitä hullua! Oliko toverien taikauskoinen pelko tarttumassa häneenkin?
Hän riistäytyi irti alakuloisista ajatuksista ja kääntyi tytön puoleen:
— Ihmettelettekö te, Katherine, etten lähtenyt muiden mukana?
Tyttö ei katsonut häneen vastatessaan:
— En. Olisin ihmetellyt, jos olisitte lähtenyt. Lyhyt rupatteluhetki
teen ääressä meidän kahden on toki toisillemme suotava, kun kerran
sattuma on vienyt meidät yhteen.
Katherine meni edeltä sisään. Pentti lupasi seurata hetken kuluttua.
Hän kiersi kartanon taa, jonne aivan kulmahuoneen ikkunan alle hän
oli sitonut kiinni hevosensa. Se oli kaunis, puoliverinen ratsu, joka
ilmeisesti kykeni tekemään nopeasti taivalta. Saattoi olla, että sen
voimat joutuisivat vielä tänä yönä koetukselle; ja kaiken varalta oli
parasta, että se oli valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä. Vankinsa
hevosen hän oli vienyt talliin. Yllätyksen sattuessa ei hänellä olisi
aikaa ottaa ryssää mukaansa.
Varmistuttuaan siitä, että ulkona kaikki oli kunnossa, palasi Pentti
sisään. Hän sulki ulko-oven huolellisesti ja lähti katsomaan vankiaan.
Hermanni oli valinnut ryssälle säilytyspaikan. Se oli pieni, syrjäinen
huone. Ovi oli tukeva. Ainoa ikkuna oli korkealla katonrajassa.
Mutta epäluuloisena kuten aina, ei Hermanni ollut tyytynyt noihin
varokeinoihin, vaan oli vielä sitonut ryssän lujasti sekä käsistä että
jaloista.
Kun Pentti astui huoneeseen, makasi vanki leposohvalla. Kuullessaan
oven käyvän nosti hän päätään.
— Kas vain, te, virkahti hän tuntiessaan tulijan. — Kuulin
kavionkapsetta. Tuliko joku vai lähtikö?
— Lähti.
— Niitä oli monta?
Kun Pentti ei vastannut, jatkoi ryssä:
— Teidän ystävänne eivät sallineet minun tulla syömään kanssanne. He
eivät kai käsitä, että vangillakin saattaa olla nälkä.
— Minusta näytti, ettei teillä ollut erikoista haluakaan syödä samassa
pöydässä, sanoi Pentti.
Ryssä säpsähti.
— Eikö halua?
— Ei vastasi Pentti jyrkästi.
Vanki mietti hetken. Sitten alkoi hän puhua nopeasti: Te olette järkevä
mies, te. Katsokaas, asia on todellakin niin, että tunnen suurta
vastenmielisyyttä istua pöydässä, jossa minua pidetään vihollisena.
Varsinkin eräs miehistänne, se vanha, kaljupäinen, hermostutti minua.
En olisi saanut palaakaan alas jos hän olisi istunut lähelläni.
Ymmärrättehän te. Mutta nyt minulla on nälkä, hirvittävä nälkä. Ja
onhan vankikin ihminen. Eikö teidänkin mielestänne. Niin, niin,
arvasinhan sen, te olette sivistynyt mies. Senvuoksi rohkenisin esittää
teille pyynnön, pienen pyynnön. Täyttäkää se, olen siitä teille
ikuisesti kiitollinen.
Pentti oli liian kiintynyt omiin ajatuksiinsa, jo ryssän kiihkeä
pyytely ja mairitteleva ääni olisivat voineet herättää hänessä mitään
epäluuloja. Häntä askarrutti edessä oleva kohtaus Katherinen kanssa.
— Ja se olisi?
— Aivan vähäpätöinen, vakuutti vanki. Nälkäisen miehen pyyntö.
Huomauttakaa ihastuttava emännällemme, että minäkin söisin mielelläni
hiukan, mitä hyvänsä.
— Saatanhan sanoa, myöntyi Pentti.
Ryssä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kun hän
oli jälleen yksin, vääntyivät paksut huulet ilkeään, vahingoniloiseen
hymyyn.
Pentti oli palannut saliin odottamaan Katherinea.
Omituista, miten varovaiseksi olen käynyt, ajatteli hän. Se johtuu
kai yksinäisyydentunteesta. Niin, yksinäiseksi hän todella tunsi
itsensä. Nämä parina kuukautena, jotka hän oli kuulunut Pohjan
Poikain rykmenttiin, oli hän nyt ensimmäistä kertaa erossa kaikista
tovereistaan. Pajun kentällä haavoittuneena maatessaankin oli hänellä
ollut vierellään Jännes ja muutaman metrin päässä olivat viruneet
Pentinmäen veljesten ruumiit.
Hän seisoi kattoon ulottuvan seinäpeilin edessä tarkastaen omaa
kuvaansa.
Laihtunut, niin, laihtunut hän oli. Ja silmäkulmien väliin oli painunut
syvä ryppy, joka hymyillessäkään ei silinnyt.
Äidinkin taitaisi olla vaikea tuntea häntä nyt. Tai kenties hän
tuntisi. Harmaista, välähtelevistä silmistä. Hannahan se oli, joka oli
puhunut hänen välähtelevistä silmistään. Niin, Hanna...
Välähtelevistä, niin, nyt. Mutta jo huomenna kenties — lasia,
tyhjyyttä...
Yhtäkkiä iski hänen mieleensä ajatus: mitä minä haen täältä?
Torttilan hän oli lähettänyt sijastaan johtamaan partiota. Toiselle
hän oli jättänyt sen paikan, joka oli uskottu hänelle. »Luotan teihin,
kersantti Kaira», oli pataljoonan komentaja sanonut. Suurin osa
matkasta oli kyllä jo tehty. Mutta sittenkin.
Miksi? Miksi minä jäin?
Samassa astui Katherine saliin.
— Olen antanut kattaa teepöydän kulmahuoneeseen, sanoi hän. —
Palvelusväki on mennyt jo levolle, joten saatte tyytyä minun
tarjoiluuni.
Pentin kielellä pyöri vastaus: Kiitos neiti, mutta minun täytyy lähteä
nyt, velvollisuus kutsuu. Mutta hän ei tullut sanoneeksi mitään,
seurasi vain tyttöä.
Kun he istuivat vastakkain mukavissa, nahkalla päällystetyissä
nojatuoleissa, virkkoi Katherine:
— Tuntuu aivan unelta, että istumme taas näin, välillämme vain pieni
pöytä, tällä kertaa minun isänmaassani.
Hänen äänensä oli pehmeä. Siinä väreili muistoja, sydämen sopukoissa
vaalittuja muistoja. Se värähdytti Penttiä. Veri suhisi päässä ajaen
kylmän järjen varoituksineen auttamattomasti tiehensä. Kun tyttö ojensi
hänelle teelasin, tarttui hän polttavin käsin siroihin, valkoisiin
sormiin. Ja harmaissa silmissä paloi rukous.
Mutta samassa hän nojautui taaksepäin. Taustalla puolittain katkerana,
puolittain ivallisena vaaniskellut järki tukahdutti äkisti silmien
palon. Hetkeksi jäi veri vain polttamaan poskipäille. Harmin puna.
Tyttö oli vetänyt sanaa sanomatta pois kätensä.
He silmäilivät ääneti toisiaan.
Vihdoin Pentti sai nieltyä suuttumuksensa, niin että voi rauhallisella
äänellä sanoa:
— Te jätitte niin äkkiä Suomen, neiti.
— Niin; hullunkurista, mutta teidän puheenne ajoi minut takaisin tänne.
Tahdoin päästä kotiin, minäkin. Tekemään työtä oman maani hyväksi.
— Ja mitä uusi elämä on antanut teille?
Katherine viivytti vastaustaan. Hän tuijotti vastapäisellä seinällä
riippuvaan isä-vainajansa kuvaan. Sitten sanoi hän huokaisten:
— Vähän. Toistaiseksi kovin vähän.
Hetken vaitiolon jälkeen Pentti alkoi puhua:
— Omituista. Seisomme siis jälleen vastakkain, Katherine. Teiltä on
elämä laimentanut innostuksenne. Minulle se on antanut uskoni takaisin.
Eräs ystävättäreni sanoi minulle ennen tänne lähtöäni: Jumala voi antaa
sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi. Silloin minä
nauroin, mutta ihme on tapahtunut: olen saanut ne takaisin, täällä.
Se erona vain, että menetin nuorukaisen innostuksen ja sain takaisin
miehen uskon. Uskon kansaani.
Katherinen ajatukset kulkivat omia teitään.
— Niin, te, sanoi hän raskaasti. — Toista on meillä. Me emme pääse edes
alkuun. Aina riehuvat viholliset meidän maillamme tukehduttaen kaikki
meidän pyrkimyksemme. Kun palasin kotiin, vallitsivat saksalaiset
täällä. Heidän jälkeensä tulivat venäläiset. Ja nyt viimeksi te
suomalaiset ja teidän jäljessänne virolaiset.
Pentti katsoi ihmeissään tyttöä.
— Katherine! Nyt en ymmärrä teitä. Viholliset, sanoitte. Ette kai voi
pitää meitä vihollisina?
Tytön mustat silmät kohtasivat kovina hänen katseensa. Uhma loisti
niissä. Pidätetty viha värisytti hienoja sieraimia. Ja sanat pursuivat
kapeitten huulien ylitse kylminä, ivallisina:
— Ystävinäkö minun pitäisi teitä pitää? Ettekö te ole valloittaneet
Valkia ja Marienburgia? Valkista aina Marienburgiin saakka olette
lahjoittaneet virolaisille lättiläistä maata!
— Niin, jatkoi hän yhä kiihtyen, kun Pentti ei vastannut, — katsokaa
vain kummissanne minua, maisteri Kaira! En ole sama isänmaaton
pakolaistyttö, jota tanssititte silloin kerran. Olen lättiläinen
henkeen ja vereen. Lättiläinen, jolle isänmaa, niin turvaton ja maahan
tallattu kuin se nyt onkin, on kalleinta maailmassa! Nauratteko te,
maisteri Kaira?
Pentti pudisti päätään, surullisena, ymmällä ollen. Hän oli odottanut
heidän tapaamisensa muodostuvan vallan toisenlaiseksi. Käänne, jonka
keskustelu oli saanut, oli niin yllättävä, ettei hän tiennyt, miten
selittää, mistä alkaa.
— Suomessa! huudahti Katherine, ja mustat silmät paloivat synkkinä,
hurjina. — Suomessa opin kunnioittamaan ja rakastamaan teidän
kansaanne. Näinä kuukausina olette te ja teidän toverinne, jotka
yritätte pirstoa maa-raukkaani, opettaneet minut vihaamaan Suomea!
Pentin silmissä välähti ja hän puhkesi kiivaasti puhumaan:
— Ei mutta, Katherine! Tehän olette käsittänyt kaiken väärin. Aivan
väärin! Mekö olisimme tulleet pirstomaan teidän isänmaatanne?
Lahjoittamaan siitä osia vieraille? Ei! Olemme tulleet vapauttamaan
veljeskansaamme, pelastamaan Viroa!
Tyttö nauroi. Ivallista, katkeraa naurua.
— Ja pelastaaksenneko Viron on tarpeen, että ryöstätte lättiläisiä
taloja? Viette heinät ja ruo'at!
Pentti yritti tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois.
— Älkää yrittäkö tuota tietä, maisteri Kaira! Minä en ole enää mikään
pikku tyttö. Tiedän, mitä sanon.
— Ettekä kuitenkaan tiedä, vastasi nuori sotilas rauhallisesti. —
Rakas neiti, mitä te oikeastaan tiedätte sodasta ja sodan vaivoista?
Pitäisikö teidän mielestänne sotilaiden ja heidän hevostensa kuolla
nälkään, silloinkuin taloissa on yllinkyllin ruokaa molemmille, mutta
sitä ei tahdota antaa? Puhutte ryöstöistä, Katherine. Sanokaa minulle
yksikin talo, jossa emme olisi kaikesta maksaneet täyttä hintaa, niin
tunnustan teidän olevan oikeassa.
Tyttö ei vastannut. Mutta hymyä, jota Pentti koetti houkutella esille,
ei ilmestynyt noille kauniille, kovettuneille kasvoille.
— Ja vapauttaaksenneko veljeskansanne on tarpeen, että lättiläisissä
kaupungeissa nyt isännöivät virolaiset? kysyi hän hetken kuluttua
pistävän pilkallisesti. — Marienburg on lättiläinen, sitä ei toki
kukaan voi kieltää. Tiedän, että virolaiset sanovat Valkia omakseen,
mutta yhtä hyvin se on meidän kuin heidän.
Huoneeseen laskeutui äänettömyys.
— Katherine, virkahti Pentti viimein alakuloisesti, — on turhaa jatkaa
väittelyämme. Emme kuitenkaan ymmärrä toisiamme. Luulin tosiaan
tapaamisemme muodostuvan toisenlaiseksi. Melkein kadun, etten seurannut
tovereitani.
— Te olette kohtelias mies, te, maisteri Kaira... Minun mielestäni
olimme velkaa toisillemme tämän selvittelyn. Ja mitä keskustelumme
sävyyn tulee, niin muunlainen se tuskin olisi voinut näissä oloissa
olla lättiläisen isänmaanystävän ja suomalaisen palkkasoturin välillä.
Pentti nousi äkisti paikoiltaan ja astui ikkunan luo. Veri suhisi
ohimoilla. Suuttumus jäyti rintaa.
Katherine? Oliko tuo nainen hänen selkänsä takana tosiaan sama tyttö,
johon hän olisi ollut valmis vaihtamaan lapsuuden leikkitoverinsa
uskollisen rakkauden?
Eihän heillä ollut mitään yhteistä pohjaa. He eivät voineet edes
ymmärtää toisiaan.
Ulkona oli pilkkosen pimeää. Puoliyö oli ohitse.
Alhaalla, ikkunan alla, kuopi hänen ratsunsa kärsimättömänä lunta. Sen
teki mieli päästä liikkeelle.
Liikkeelle? Niin jos hän lähtisi heti, saavuttaisi hän pian Torttilan
ja toiset.
— On parasta, että lähden nyt, virkkoi Pentti kääntyen jälleen
huoneeseen.
Tyttö nousi. Äskeinen palo oli silmistä sammunut.
Kasvot olivat värittömät.
— Niin, sanoi hän hiljaa. — Kenties se on parasta.
Meille molemmille. Onnea matkalle, Pentti!
— Hyvästi, Katherine! Ja kiitos kestityksestänne!
Sotilas astui ovelle, mutta käännähti kynnykseltä jälleen tyttöön päin.
— Tosiaan, olin aivan unohtaa! Vankini pyysi saada jotakin syötävää.
— Palvelusväki on levolla, vastasi Katherine, — mutta jos toivotte
sitä, niin voin itse viedä hänelle haukattavaa.
Pentti ojensi hänelle avaimen. Tyttö otti sen vastaan ja virkahti
hieman omituisesti hymyillen:
— Jäättekö tänne? Ehkä olisi viisainta teille tulla mukaan,
vartioimaan, etten vain vapauta vankianne.
Pentti pudisti päätään.
— Te ette tarvitse vartijaa, Katherine.
Jotakin lämmintä ja pehmeätä läikähti tytön silmiin, mutta se katosi
samassa.
— Minä en suomalaisena luottaisi näissä oloissa lättiläiseen, sanoi hän
ärsyttävällä äänellä. — Kenties otatte avaimen takaisin, kun ilmoitan,
että molemmat veljeni taistelevat — niinkuin nyt jokaisen kunnon
lättiläisen tuleekin — venäläisten riveissä, teitä vastaan!
Pentti hätkähti, mutta vastasi sitten rauhallisesti:
— Pitäkää avain, Katherine. Nyt, kun te puhutte noin, voin kertoa, että
erään toverini viimeiset sanat ennen eroamistamme olivat: älä luota
tuohon tyttöön. Annan teille saman vastauksen kuin hänelle: tunnen
tytön.
Katherine kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kerran ja sanoi
arvoituksellisen hymyn karehtiessa ohuilla huulilla:
— En sano, että vapautan vankinne, maisteri Kaira. Mutta teidän
sijassanne en sittenkään miehenä väittäisi tuntevani naista. En
ainakaan vihollismaassa.
Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.
Pentti seisoi paikoillaan. Ensin hän oli aikonut juosta tytön jälkeen.
Mutta olihan hän sanonut luottavansa Katherineen. Mitä syytä hänellä
oli pelätä? Mutta sittenkin... Tämä oli aivan uusi Katherine, jolta
saattoi odottaa melkein mitä tahansa. Tuon mielettömän kuvitelman
vallassa, että he, Pohjan Pojat, olivat hänen ja hänen kansansa
vihollisia. Ja taistelivathan hänen molemmat veljensä ryssien riveissä.
Ainakin Katherine oli sanonut niin.
No niin. Oli miten oli, hän jäisi paikoilleen. Pohjan Poika ei pelkää.
Kiväärinsä hän oli jättänyt eteiseen. Mutta täällä ei siitä olisikaan
mitään apua. Hyvä, että hänellä oli browninki mukanaan. Jos tyttö
tosiaan vapauttaisi ryssän ja se sattuisi tapaamaan jonkun partion, voi
hän vielä joutua tarvitsemaan asetta.
Hän koetti pysytellä levollisena. Mutta järki kävi kylmän ivallisena
hänen tekojensa kimppuun. Se takoi aivoissa ja ohimoissa säälimättä:
Kas niin, kauniin sopan olet taas keittänyt itsellesi, Pentti Kaira.
Eikö riittänyt, että olet kantanut tuon oudon tytön kuvaa sydämessäsi
kuin joku keskiaikainen trubaduuri, yhtä hupsuna ja hullunkurisena?
Eikö riittänyt, että samaisen naisen vuoksi jätit toisen päätettäväksi
työn, jonka pataljoonan komentaja sinulle uskoi? Taisitpa, mies parka,
odottaa vanhan sotaveikkosi lupaamaa tuliaissuukkoa noilta kapeilta
huulilta. No, saitko sen? Et, sait vain kauniin ja kunniakkaan
arvonimen palkkasoturi ja ryöväri! Ja kaiken kukkuraksi: avaimen
luovutus, se oli huippu! Tahdoit tietysti leikkiä suurpiirteistä,
vaikuttaa tuohon naiseen luottamuksellasi. Naurettavaa! Ikäänkuin
luottamuksesi painaisi vaa'assa hitustakaan, jos hänen mustakutriseen
fanaatikonpäähänsä juolahtaa asettua suoraan vihollisen puolelle!
Hän avasi ikkunan ja arvioi matkaa maahan. Tiukan tullen ei olisi
temppu eikä mikään hypätä ikkunasta hevosen selkään ja sitten metsään.
Hetkisen hän tunsi halua tehdä sen heti. Mutta ei, ei sittenkään!
Hänen toinen minänsä — se, joka hänen tekojaan oli tähänkin asti
johtanut — piti puolensa.
Katherine ei voinut pettää häntä. Hän oli tietysti vain paloitellut
nähdäkseen, kestikö suomalaisen luottamus koetuksen.
Yht’äkkiä hän säpsähti. Hän oli kuulevinaan risauksen alhaalta
puistosta. Hän sammutti lampun ja kiiruhti ikkunaan.
Jos ryssä sittenkin oli päässyt vapaaksi ja hiipi nyt hänen hevostaan
kohden rientääkseen hakemaan apua! No niin, siinä tapauksessa hän
ampuisi miehen.
Pentti odotti. Odotti kauan. Mitään ei näkynyt. Kaikki oli jälleen
aivan äänetöntä alhaalla puistossa.
Mutta merkillisen kauan Katherine viipyi.
Nyt! Salin parkettia vastaan kuului askeleita.
Pentti vetäytyi pois ikkunasta ja sytytti nopeasti lampun.
Ovi avautui. Se oli Katherine. Mutta miten kalpeana! Kasvoilta oli
paennut kaikki veri. Hän nojautui raskaasti ovenpieleen.
— Ampukaa nyt minut, jos tahdotte, kuiskasi hän käheästi. — Olen tehnyt
sen. Olen vapauttanut vankinne. Hän on kenties jo tuossa tuokiossa
toisten kanssa täällä.
— Katherine!
Tyttöön tuli jotakin uhmaavaa. Hänen silmänsä paloivat hurmioituneina.
Hento vartalo värisi.
— Niin, ja minä myöskin käskin häntä hakemaan apua, jotta saamme teidät
vangiksi! huusi hän. — Te olette minun ja maani vihollinen! Koko
Lätin kansa on nouseva taisteluun suomalaisia ja virolaisia sortajia
vastaan! Yhdessä venäläisten kanssa! Nyt, kun Venäjä on antanut meille
autonomian!
— Autonomian? Venäjä? Kuka teille on mokomaa uskotellut?
— Hän, vankinne!
Pentti purskahti katkeraan nauruun. Nyt hän käsitti. Käsitti kaiken.
Ryssä oli hoitanut asiansa hyvin.
— Ja te uskotte ryssää! Roistoa, joka muutama tunti sitten oli valmis
murhaamaan teidät! Ettekö ymmärrä, että hän valehteli saadakseen teiltä
vapautensa.
— Hän ei valehdellut! Vaikka te ette tietenkään usko, että myöskin
minun kovia kokeneelle isänmaalleni kerran voisi koittaa parempi aika!
Pentti katsoi häntä pitkään. Tieto siitä, että Katherine oli hänet
pettänyt, kouristi hänen sydäntään. Hän teki sen luullen sillä
palvelevansa isänmaataan, koetti jokin ääni hänen sisässään puolustaa
tyttöä. Mutta se ei voinut suojella Katherinen kuvaa, jota hän tähän
asti oli vaalinut sydämessään. Se pirstoutui auttamattomasti.
— Katherine, sanoi hän hiljaisesti, äänessä katkera pettymys, — uskon
kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä. Mutta se ei
saavu sitä tietä, jolle te olette nyt astunut. Ei petoksen tietä.
Eikä vapaus ikinä tule ryssiltä lahjana, ei teillekään. Lätin kansan
täytyy taistella se itselleen, samoinkuin suomalaisten ja virolaisten.
Eivätkä pienet kansamme sitä saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten
kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien. Niillä ei
totisesti ole varaa keskinäiseen epäluuloon, toistensa pettämisestä
puhumattakaan.
Tyttö katsoi häneen uhmaten. Oli turhaa kuvitella, että hän uskoisi
vihollista!
Samassa säpsähtivät molemmat.
Ulko-ovi oli temmattu auki. Eteisestä kuului monien askelten töminää.
Hetket olivat kalliit. Pentti juoksi ikkunan luo, mutta kääntyi vielä
kerran tytön puoleen.
Kiitos, neiti. Te olette antanut minulle hyvän opetuksen siitä, minkä
verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa.
Katherine hätkähti. Sanat sattuivat.
Kun Pentti hyppäsi ikkunalaudalle, kuulin jo salista kiireisiä
askeleita. No, ryssät eivät saavuttaisi häntä. Pian olisi hän metsän
turvissa.
Hän hyppäsi alas. Seuraavassa hetkessä hän istui ratsunsa selässä ja
iski kantapäänsä sen kupeisiin. Mutta hevonen ei hievahtanutkaan.
Joku piti sitä kiinni. Pentti nosti browninkinsa ampuakseen. Mutta
samassa musteni kaikki hänen silmissään. Hän oli saanut ankaran iskun
takaraivoonsa.
* * * * *
Kun Pentti toipui, huomasi hän makaavansa samalla leposohvalla, jolla
vangittu upseeri oli loikonut. Ympärillä tuijotteli parvi ryssiä
häneen. Oven pielessä seisoi Katherine kalmankalpeana. Hänen vierellään
oli pari kartanon palvelustyttöä.
Ensi hetkessä oli Pentin mahdotonta käsittää, mitä oli tapahtunut.
Sitten hän muisti.
Hän oli vanki. Niin, muistuttivathan siitä jo kireät köydet käsissä ja
jaloissa. Vanki! Ryssien kynsissä!
Huoneen toisessa päässä istui heidän äskeinen vankinsa selaillen
joitakin papereita.
— Toveri, tämä on jo herännyt, ilmoitti muuan sohvan luona seisovista.
— Irroittakaa köydet jaloista ja tuokaa se tänne, komensi upseeri.
Kun vanki seisoi hänen edessään, virkahti hän ivallisesti:
— Te luulitte meitä typeriksi vai? Poika parka, hevosen luona seisoi
neljä miestä valmiina vastaanottamaan teitä.
Pentti ei sanonut mitään, katseli vain levollisesti häntä silmiin.
Mies muutti äänensävyään. Karskisti hän käski:
— Lyhyesti: missä on Pohjan Poikain rykmentti?
Pentti vaikeni.
— Mikä on sen vahvuus?
Ei vastausta.
— Tuleeko se nyt palaamaan Suomeen vai ottaako se vielä osaa
taisteluihin?
Kun vastausta ei nytkään kuulunut, hypähti upseeri raivoissaan
seisomaan ja sieppasi ruoskansa.
— Vastaatteko vai...?
— En!
Ruoska vingahti ja osui Penttiä suoraan kasvoihin. Ovelta kuului
Katherinen parkaisu. Pentti seisoi hievahtamatta pää pystyssä. Ruoska
oli viiltänyt leveän jäljen kasvoihin, otsalta leukaan saakka. Sitä
kirveli sietämättömästi. Huulista juoksi virtanaan verta.
Hän katsoi halveksivasti lyöjäänsä ja virkahti pilkallisesti:
— Tosia olivat sananne: harvinainen nautinto nykypäivinä tavata
sivistynyt ihminen. Jos teissä joskus lie ollut, min nyt ei teissä
ainakaan enää ole jälkeäkään sivistyneestä ihmisestä.
Ryssä kuohahti uudelleen.
— Sinä ivaat vielä, sinä sika! Mutta kyllä meillä on keinoja pakottaa
sinut puhumaan!
Pentti vastasi lujasti:
— Tehkää, mitä tahdotte, ryssät, Pohjan Pojalta ette tietoja saa.
— Vai emme saa!
Ryssä heitti ruoskan luotaan ja iski nyrkillään vasten vankinsa
kasvoja, niin että veri purskahti nenästä. Pentti horjahti pari askelta
taapäin, mutta saavutti sitten tasapainonsa ja jäi hammasta purren
odottamaan seuraavaa iskua. Harmaissa silmissä salamoi viha.
Ryssä nosti jälleen kätensä, mutta samassa heittäytyi Katherine väliin.
— Te julmuri! huusi hän leimuavin katsein. — Olette upseeri ettekä
häpeä lyödä sidottua miestä!
Ryssä työnsi hänet syrjään, mutta kääntyi sitten kuitenkin hänen
puoleensa jättäen Pentin hetkeksi rauhaan.
— Menkää nukkumaan, tyttö! käski hän tylysti. — Te olette näytellyt
osanne loppuun tässä näytelmässä.
Hän silmäsi tyttöä pilkallisesti. Sitten kääntyi hän tovereihinsa:
— Tässä on, toverit, naikkonen, joka toimitti tuon lurjuksen käsiimme.
Minä olin vankina täällä, mutta hän vapautti minut salaa, kun
valehtelin, että Venäjä on myöntänyt lättiläisille autonomian ja että
he saavat vapauden, kunhan vain auttavat meitä ensin karkoittamaan
kirotut suomalaiset ja virolaiset.
Ryssät purskahtivat ivanauruun.
Pentti kääntyi katsomaan Katherinea. Tyttö oli valahtanut
kalmankalpeaksi. Suuret silmät tuijottivat avuttomina puhujaan.
Palvelijattaret riensivät hänen luokseen peläten hänen kaatuvan.
— Autonomian tosiaan, jatkoi ryssä raa'asti. — Noille koirille, joista
viimeisetkin ovat alkaneet karata joukoistamme. Pakenevat virolaisten
luo ja haaveilevat »kansallisen lättiläisen armeijan» muodostamista,
joka muka virolaisen ylijohdon alaisena on vapauttava Lätin. Mainio
pila!
Katherine katsoi Penttiin. Polttava tuska paloi hänen silmissään.
— Pentti, Pentti, valitti hän hiljaa.
Ryssä kääntyi jälleen tyttöön:
— Ja veljenne sitten? naurahti hän pirullisesti. — Toinen pääsi pakoon
ja on nyt kai »kansallisen armeijanne» kapteeni, jos tarkkoja tietoja
haluatte. Toinen saatiin kiinni, kun hän yllytti muita noudattamaan
esimerkkiä ja karkaamaan. Hänet hirtettiin muutama päivä sitten.
Enempää ei Katherine kestänyt. Käheä huuto pääsi hänen huuliltaan, kun
hän lysähti tajuttomana maahan.
Samassa syntyi huoneessa liikettä. Muuan ryssä syöksyi sisään huutaen:
— Suomalaiset tulevat!
Upseerin ääni kajahti yli hälinän, joka seurasi noita sanoja:
— Suomalaisia? Mistä? Paljonko?
— Kolme tai neljä, mutta ne ovat täysiä piruja!
Rajoittivat kymmenmiehisen partiomme tiellä. Tänne tulevat!
Ryssät eivät vitkastelleet. He syöksyivät huoneesta laahaten Pentin
mukaansa. Hänet heitettiin satulaan. Ja seuraavassa hetkessä syöksyivät
hevoset neliin, kohti metsää.
Maantieltä kartanoon johtavalta kujalta kuului hurjaa kavionkapsetta.
Liian myöhään! Takaa-ajo oli turhaa. Ryssillä oli hyvin levänneet
ratsut, kun taas Pohjan Poikien hevoset olivat hurjasta lennosta lopen
uupuneet.
Kun pakenijat saavuttivat metsän reunan, kantautui Pentin korviin
Jänneksen valittava huuto:
— Kaira! Kaira!
Kuudestoista luku.
Vankijono laahusti eteenpäin. Raskaasti nousivat jalat maasta. Miehet
marssivat kuolemanväsyneinä, tylsästi edessäkulkevan jalkoihin
tuijottaen.
Vierellä ratsastivat vartijat. Toisilla kivääri poikittain edessä,
valmiina ampumaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi yrittää pakoon.
Toisilla nagaikka kädessä. Silloin tällöin vingahti ruoska johonkin
ryysyiseen selkään pakottaen horjuvat jalat kestämään.
Eteenpäin. Yhä vain eteenpäin.
Minne? Sitä ei tiennyt vangeista kukaan. Mutta jokainen aavisti matkan
synkän määrän.
Pentti Kaira laahusti murheellisen kulkueen keskipaikkeilla. Kumarana,
ryysyisenä.
Hän tuijotti eteensä. Näkemättä mitään.
Huhtikuun loppupäivien aurinko paahtoi kuumana selkään, jota verhosi
likainen, haiseva takkiriepu. Hikeä valui pitkin kärsimysten uurtamia
nuoria kasvoja. Rääsyihin kiedotut jalat upposivat syvälle maantien
lumisohjuun. Mutta hän ei tuntenut mitään. Pitkät, loputtoman pitkät
vankeusviikot olivat tehneet hänen ruumiinsa turraksi.
Hän ajatteli kotimaata. Muisteli äitiä ja isää. Muisteli Hannaa. Mitä
kauemmas matka joutui sitä kiihkeämmin hänen ajatuksensa tarrautuivat
kaikkeen tuttuun ja rakkaaseen.
— Jumala, oli Hanna sanonut, — saattaa kuljettaa monen mutkan kautta,
mutta hän vie aina perille.
Perille?
Kotimaasta hän oli lähtenyt, omaistensa piiristä. Ja nyt hän oli
täällä. Viettäen elämää, jota tuskin kannatti elämäksi sanoa. Tänne
hän jäisikin. Jäisi ammuttuna virumaan johonkin yhteishautaan... Ja
sittenkinkö perille?
Niin, ehkä jossakin mielessä.
Hänen mieleensä muistui kirje, jonka hän Tarttoon saavuttuaan oli
kirjoittanut Hannalle. »Monesti», oli hän jossakin yhteydessä sanonut,
»on tuntunut, kuin minussa olisi kaksi minää. Toinen, joka tahtoisi
tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen. Ja siksi kai
minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa
ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.»
Niin, tuo hajanaisuuden tunne oli kiusannut häntä usein kotimaassa.
Se oli hellittänyt paljon, kun hän oli joutunut taisteluihin, uusien
toverien pariin. Mutta vasta kahden viime kuukauden kaameat kokemukset
olivat vapauttaneet hänet lamauttavasta sisäisestä hajanaisuudesta. Nyt
hän tunsi, että hän sekä voisi että tahtoi tehdä tarmolla työtä.
Työtä?
Mutta hänhän ei enää ikinä saisi tehdä sitä. Kaikki oli lopussa.
Ehdottomasti lopussa!
Äitiä ja isää ja Hannaa hän ei näkisi enää milloinkaan. Eikä koskaan
paistaisi hänelle enää isänmaan päivä.
Isänmaa... Kaukainen, ihana isänmaa...
Pelkkä sen ajatteleminen värähdytti häntä, nostatti kyyneleet silmiin.
Isänmaa...
Nyt oli kai kevät jo Suomessakin. Aurinko heloitti päivä päivältä yhä
lämpimämmin tutuille hangille. Kuuset hänen ullakkohuoneensa ikkunan
edessä olivat vapautuneet lumitaakoistaan. Ja keskipäivän aikaan lirisi
pikku puroja pappilan pihamaalla pyrkien urhoollisesti kohti kotijärven
rantaa.
Mutta tuskin kevät keväältä tänä vuonna tuntui kotiväestä. Mitenkähän
äiti oli kestänyt iskun? Äiti-raukka — oli kovaa menettää kaikki kolme
poikaansa... Kuolleena häntä, Penttiä, kotona tietysti pidettiin. Ja
parempi olikin niin. Ajatus kuolemasta on helpompi kestää kuin tieto
vankeudesta, kidutuksesta.
Kuolleena...
Ajatus tehdä loppu kaikista kärsimyksistä, se oli tullut hänen
mieleensä monesti näiden parin kuukauden kuluessa.
Jo ensimmäisessä vankilassa...
»Vankila» tosiaan! Täytyi olla ryssä keksiäkseen sotavangeilleen
sellaisen säilytyspaikan. Maakuoppa se oli ollut. Syvä, kostea kuoppa.
Piikkilankakatolla varustettu.
Sinne hänet oli heitetty parinkymmenen virolaisen keskelle. Pohjan
Poikain puku häneltä oli ensin riistetty, saappaat samaten. Joitakin
likaisia ryysyjä oli heitetty hänen peräänsä, niissä oli vangille
vaatteita kyllin.
Kaksi viikkoa hän oli saanut virua siellä. Vilua ja nälkää kärsien. Yöt
olivat hirveän kylmiä. Ja satanut, satanut oli. Räntää enimmäkseen.
Joskus lunta. Jos oli pakkanen, niin että ryssät olivat arvelleet
vankiensa saavan olla liian kauan kuivina, olivat he yösydännä valaneet
jääkylmää vettä kuoppaan.
Entä tutkinnot? Yhtämittaiset, tuntikausia kestäneet kuulustelut.
Pentti värähti muistaessaan niitä, ja hänen sydämessään kuohahti taas
ilmiliekkiin synkkä viha sitä kansaa kohtaan, johon hänen ja hänen
kohtalotovereittensa »kuulustelijat» kuuluivat. Kuulustelijat? Ei,
kiduttajia ne olivat olleet! Nyrkki, nagaikka ja rautalangat olivat
heidän kuulusteluvälineitään.
Epätoivoista joukkoa se oli ollut, tuon »vankilan» onneton asujamisto.
Silloin tällöin heitettiin heidän luokseen uusia uhreja. Mutta heidän
lukunsa ei silti lisäytynyt. Toisia jäi »kuulustelumatkoille»,
ainiaaksi. Toisia kuoli kuoppaan, tauteihin sortuneina. Toiset
kuristivat itsensä epätoivoissaan.
Silloin oli hänenkin mieleensä monesti tullut ajatus seurata heitä,
viekoitteleva ajatus vapautua kärsimyksistä. Mutta vaikka ruumis oli
masennettu, ei hänen henkensä tahtonut antaa perään. Sitä piti yllä
isänmaan ja toverien muisto ja viha.
Niin, viha. Ryssänviha. Se ei ollut enää mitään sokeata, vaistomaista
vihaa. Se oli juuttunut häneen synkällä vaelluksella vankilasta
toiseen. Hän oli joutunut näkemään ryssäläisen luonteen kaikessa
alastomuudessaan, kaikessa julmuudessaan. Se ei ilmennyt vain heidän,
sotavankien, vaan muidenkin kohtelussa. Rauhallisten ihmisten, joiden
ainoa »rikos» oli, että he olivat rohjenneet puolustaa itseään ja
kotejaan rosvoilta ja murhamiehiltä. Hän oli nähnyt näännytettyjä,
kidutettuja vanhuksia, naisia ja lapsia.
Ennen, kotimaassa, hän oli ajatellut itärajan takaista naapuria aivan
toisin mielin, niinkuin lukemattomat muut suomalaiset. Kansana, jonka
hankkeita piti seurata varuilla ollen, niinkuin Saksa ja Ranska pitävät
toisiaan silmällä. Nyt hän tiesi laskeneensa väärin. Ryssänmaa oli
hirvittävä, petollinen kaaos. Ryssä itse, kun olosuhteet riisuivat
häneltä naamarin — olipa hän sitten ulkoa sivistyksellä silattu tai ei
— raakimus, jota vastaan ei pienelle kansalle, jos se tuon kaaoksen
partailla tahtoi elää omaa elämäänsä, riittänyt varuillaanolo. Saattoi
riittää vain veriin syöpynyt synkkä viha, jota mitkään kauniit sanat ja
lupaukset eivät pystyneet sokaisemaan...
Vankijono eteni raskaasti. Se oli juuri sivuuttamassa erään kylän.
Suuri, siivoton rakennusrykelmä jäi parinsadan metrin päähän
vasemmalle. Uteliaita katsojia oli keräytynyt kylän laitaan
tuijottamaan kulkuetta.
Yht'äkkiä kajahti jostakin rakennusten suojasta huuto:
— Pentti! Pentti!
Suomalainen vanki säpsähti. Taas tuo sama huuto. Jänneksen ääni!
Hän jatkoi välinpitämättömän näköisenä kulkuaan. Vartijat silmäilivät
tuikeina vankejaan nähdäkseen, koskiko huuto jotakuta heistä. Jos he
huomaisivat jotakin, olisi kaikki jälleen ehdottomasti hukassa.
Hetken kuluttua kuului sama ääni:
— Älä masennu! Me seuraamme!
Sitten oli kaikki taas hiljaista. Laahustettiin eteenpäin.
Me? Keitä olivat nuo »me»? Jännes. Niin, uskollinen, sitkeä Jännes.
Mutta keitä olivat muut?
Jos Pentti olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt kahden
ratsastajan ajavan neliä kylästä ja katoavan metsään.
Jännes?
Jännes seurasi siis häntä yhä. Pohjan Poikain rykmentti oli jo palannut
kotimaahan kestettyään vielä pitkän ja raskaan taistelukauden Petserin
rintamalla, sen hän oli kuullut eräältä äsken vangiksi joutuneelta
virolaiselta. Mutta Jännes oli jäänyt. Niin, hän ei ollutkaan mukana
rykmentin viimeisissä taisteluissa. Hän oli seurannut vangiksi
joutuneen toverinsa jälkiä ja juuri samaan aikaan kuin Pohjan Pojat
rynnistivät kohti Petseriä, yrittänyt vapauttaa hänet, Pentin.
Hän hymähti surullisesti muistaessaan sen yön.
Hän oli silloin ollut vankina neljättä viikkoa. Yösydännä oli häntä
taas lähdetty kuljettamaan uuteen vankilaan. Saattueena oli ollut
kymmenkunta ratsumiestä. Kun he olivat saapuneet metsätielle, oli
yöstä suoraan sivulta kajahtanut huuto, jonka hän äsken oli kuullut
toistamiseen:
— Pentti! Pentti! Älä masennu! Me seuraamme!
Se oli tullut niin äkkiä ja odottamatta, että hän oli hätkähtäen
kääntynyt ääntä kohden.
Vartijoiden päällikkö oli huomannut sen, ja saattue oli pyörtänyt
takaisin. Oli ratsastettu vinhaa vauhtia. Hänen siirtämistään toiseen
vankilaan ei kuitenkaan ollut jätetty. Samaa tietä oli jälleen lähdetty
kulkemaan, mutta nyt oli seurannut viitisenkymmentä ratsumiestä.
Metsä oli ollut äänetön. Saattue oli matkannut kaikessa rauhassa.
Kunnes... Tiheiköstä molemmin puolin tietä oli äkkiä karauttanut esille
muutamia ratsumiehiä. Kiväärejä ei kummallakaan puolella voitu käyttää.
Iskettiin miekoilla.
Hyökkääjät olivat kyllä havainneet, että vartijajoukko oli kasvanut.
Mutta kuolemaa halveksuen he olivat käyneet päälle. Ylivoima oli
kuitenkin liian suuri. Kaksi hyökkääjistä oli päässyt pakoon. Muut
olivat jääneet tielle makaamaan.
Ryssät olivat ennen matkan jatkamista ryöstäneet ruumiit putipuhtaiksi
— tapansa mukaan.
Pentti oli kuullut johtajan mutisevan:
— Omituista. Lättiläisiä.
Lättiläisiä? Oliko Jänneksellä ollut apunaan lättiläisiä? Miten se oli
mahdollista?
Sitä Pentti oli pohtinut yöt päivät pääsemättä selvyyteen. Ryssän oli
täytynyt erehtyä!
Tuon yöllisen taistelun jälkeen hän ei ollut enää uskonut pelastukseen.
Jännes oli kai kaatunut muiden mukana.
Ja nyt?
Nyt hän tiesi, että Jännes oli elossa ja suunnitteli yhä hänen
vapauttamistaan.
Mitä vaivoja ja vastuksia olikaan tuottanut hänen jälkiensä
seuraaminen, vankilasta vankilaan!
Jännes, niin, hän oli kestävä. Hän ei hevin jättänyt kesken sitä, mihin
kerran oli ryhtynyt.
— Kaira, oli hän sanonut Tarton sairaalassa, — Pajun taistelun jälkeen
et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata
sinua. Minne hyvänsä!
Hän, Pentti, ei ollut silloin tiennyt, mihin kaikkeen oli pystyvä se
ystävyys, jota nuo sanat tulkitsivat. Eikä kumpikaan heistä silloin
voinut aavistaa, mitä tulisivat sisältämään sanat: minne hyvänsä!
Jännes uskalsi henkensä auttaakseen häntä vapauteen. Mutta onnistuisiko
hän?
Näissä oloissa? Ei, se oli mahdotonta. Parin päivän, ehkäpä jo päivän,
kenties vain muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki myöhäistä.
Mutta sittenkin, niin toivoton kuin Jänneksen yritys olikin, tuotti
Pentille lohdutusta tietoisuus, että ystävä seurasi häntä ja koetti
auttaa.
Me, oli Jännes huutanut. Keitä olivat nuo toiset tai toinen?
Samassa syntyi hämminkiä vankijonossa. Pentin sivulla astunut nuori
virolainen oli lyyhistynyt maahan, jalat eivät enää kestäneet.
Pari vartijaa ratsasti paikalle. Kulkue pysähtyi.
— Ylös, sinä sika!
Mies pudisti raukeasti päätään.
Nagaikat vingahtivat ilmassa.
Virolainen vavahti iskujen sattuessa, mutta ei jaksanut nousta.
Kirkkaansiniset silmät katsoivat kärsivinä ja avuttomina lyöjiä.
— Äiti, äiti, kuiskasi hän valittaen.
Ryssät tarrautuivat kiinni häneen ja kiskoivat seisomaan. Mutta hän
lysähti jälleen maahan.
Ympärillä seisovat vangit tuijottivat osaaottavina makaavaa. Sama
kohtalo saattoi minä hetkenä hyvänsä odottaa heitä.
— Älkää toljailko siinä, koirat! karjaisi saattueen johtajat —
Eteenpäin, mars!
Ruoskat vinkuivat. Kulkue lähti liikkeelle. Kaatunut jäi makaamaan
silmät ummessa huohottaen raskaasti.
Kun oli edetty satakunta askelta, kajahti takaa yksinäinen laukaus.
Nuoren virolaisen maallinen matka oli päättynyt.
Pentin sydäntä kouristi. Hän oli niiden kymmenen vuorokauden kuluessa,
jotka he olivat viruneet kohtalotovereina vankilassa, ehtinyt syvästi
kiintyä nuorukaiseen, jonka elämänlangan ryssäläinen kiväärinluoti oli
juuri äsken katkaissut.
Jüri Kask ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista. Hän oli köyhän
lesken ainoa poika, Pärnusta kotoisin. Äiti oli raatanut kuukaudesta
kuukauteen ja vuodesta vuoteen. Hänellä oli ollut vain yksi suuri
unelma, saada poikansa lukutielle, jolle tämän mieli paloi. Yliopistoon
saakka poika ehtikin. Sitten alkoivat levottomat ajat. Tuli sota.
Jüri Kask, hän rakasti äitiään, palavasti, yli kaiken.
— Katsos, toveri, oli hän kerran sanonut koruttomasti, — minä olen
hänen kaikkensa, ja hän on minun kaikkeni. Hän on sellainen kovan
elämän kuluttama vanha nainen, mutta minun silmissäni hän on kaunein
kaikista.
— Ja nyt? Miten käy hänen nyt? oli Pentti kysynyt. Nuorukainen oli
vastannut ilmehikkäissä silmissään häikäisevä loiste:
— Jumala pitää hänestä huolen.
Kerran he olivat puhelleet kansojensa tulevaisuudesta.
— Suomen suvun esitaistelijoina nousevat meidän kansamme, oli Jüri Kask
sanonut. — Yhdessä pysyen Suomi ja Viro muodostavat jo jommoisenkin
mahdin. Ja niiden avulla nousevat vielä kerran Inkeri, Aunus ja Vienan
Karjala yhteiseen suursuomalaiseen rintamaan! Ja silloin seisoo Suomen
suku eikä enää kaadu!
Kun hän puhui, oli kuin hento vartalo olisi kasvanut. Pentti oli
kuunnellut häntä ihmeissään, oudon liikutuksen vallassa.
Suomen suku. Suomi... Viro... Inkeri... Aunus... Vienan Karjala...
Niin, siinä oli mahtia. Voimaa, jonka ei tarvitsisi vavista ryssien
miljoona-armeijainkaan edessä!
— Te, minä, me kaikki, jotka olemme täällä, ja tuhannet ja taas
tuhannet meidän jälkeemme, me sorrumme, oli nuori virolainen lisännyt
kasvoilla hurmioitunut ilme. — Mutta mitä siitä! Minä näen, minä näen:
Suomen suuri suku nousee, nousee!
Niin, hän oli sortunut heistä ensimmäisenä...
Satoja virolaisia vankeja Pentti oli tavannut vankiloissa. Eikä
hän ollut voinut olla panematta merkille, miten erilainen henki
vallitsi viimeksi vangiksi joutuneissa kuin niissä, joiden kanssa
hän oli viettänyt kaksi ensimmäistä vankeusviikkoaan. Viron armeija
oli suuresti muuttunut. Niissäkin sen sotilaissa, joiden kohtaloksi
oli jäänyt joutua ryssien käsiin, vallitsi nyt horjumaton luottamus
voittoon ja kansansa tulevaisuuteen. He olivat uljaita ja kestäviä
urhoja. Kylmäverisinä, melkein iloisina he kävivät kohti synkkää
kohtaloaan.
Pentti oli oppinut ihailemaan heitä. Kuperjanovin sankarien henki paloi
nyt yksinkertaisissa kansanmiehissäkin.
Uusien vankien kautta he olivat saaneet tuulahduksia ulkomaailmasta,
tietoja rintaman suurista tapahtumista. Ja mitä kurjempaa heidän
oma elämänsä oli ollut, sitä suuremmalla riemulla oli tervehditty
virolais-lättiläisen armeijan voittoja. Ryssät lyötiin kerta kerralta
takaisin, kun he yrittivät yli Viron rajojen, ja Lätinmaa puhdistui
viikko viikolta. Riemulla, johon kuitenkin sekautui alakuloinen
tietoisuus siitä, etteivät he saaneet olla mukana noita voittoja
voittamassa eivätkä milloinkaan niiden hedelmistä nauttimassa...
* * * * *
Marssia, aina vain marssia...
Vangit eivät huomanneet, että maantie päättyi ja että nyt kuljettiin
huonosti kivettyä katua. Mitäpä se sitäpaitsi heitä liikutti..
Vasta kun komennettiin pysähtymään, nostivat he katseensa.
He seisoivat jonkin rautatieaseman edustalla. Pihkova. Pihkovaan heidät
oli siis tuotu.
Ympärille keräytyi väkijoukko toljailemaau heitä. Aseman portailla ja
ikkunoissakin näkyi uteliaita tarkastelijoita. Asemasilta oli mustanaan
samaa joukkoa. Odotettiin kai junaa.
Aivan likelle sitä kohtaa, missä Pentti seisoi, tunkeutui muuan
kumarainen ukko.
Joku utelias, joka tahtoo oikein läheltä nähdä kuolemaantuomittuja,
ajatteli Pentti, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan miestä. Pitkän,
harmaan parran peittämät suuret kasvot tuntuivat hänestä omituisen
tutuilta.
Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi hän tarkastelijan. Se
oli Jännes. Varmasti!
Pienet, räpyttelevät silmät kääntyivät katsomaan toisia vankeja.
Samassa ukko kuiskasi:
— Kohta!
Jälleen lähdettiin liikkeelle. Töllistelijät työnnettiin
kovakouraisesti syrjään. Vankijono laahusti suureen odotussaliin.
Joka ovella seisoi vartijoita pistinniekka kiväärit kourassa.
Penkeillä istui äänettömiä, rääsyisiä miehiä. Ainoakaan heistä ei
nostanut katsettaan uuden joukon saapuessa. Vankeja hekin. Lättiläisiä
sotavankeja.
Keskellä avaraa huonetta pesi muuan hento nainen lattiaa. Väliin hän
oikaisi särkevää selkäänsä, mutta painui sitten jälleen kiireesti
työhönsä pälyillen pelokkaasti ryssiin.
Penttiä töytittiin takaa, niin että hän joutui lopulta seisomaan aivan
lähelle naista.
Hän ei nähnyt tämän kasvoja, mutta kuvitteli, että niillä kuvastui
häpeää ja surua. Nuori hänen täytyi olla, nuori ja kenties kauniskin.
Tukka oli peitetty likaisella huivilla, mutta muutamia kiiltävän
mustia suortuvia oli varastautunut sen alta vapauteen muodostaen
jyrkän vastakohdan kaunismuotoisen niskan hohtavanvalkealle hipiälle.
Käsivarret, joista hihat oli kääritty ylös, olivat sirot, veri kuulsi
hienon ihon alta.
Sääli valtasi Pentin mielen. Nainen oli ilmeisesti tottunut aivan
toisenlaiseen elämään. Hän ei sopinut tähän hien, kurjuuden ja väijyvän
kuoleman ilmapiiriin. Nais-parka!
Hän ei voinut katsoa kauempaa pesijätärtä, vaan kääntyi ikkunaan.
Silloin hän hätkähti. Ruutua vastaan olivat painautuneet eräät kasvot.
Vihreät silmät tuijottivat hellittämättä naiseen. Se oli ukko tuolta
ulkoa. Jännes!
Mitä hullua? Antoiko hän joitakin merkkejä?
Samassa kasvot katosivat.
— Pentti.
Hän tuskin kuuli hiljaisen kuiskauksen.
Mistä? Kuka?
Pentti katsahti ympärilleen. Muutaman askeleen päässä seisoi hänen
kohtalotovereitaan. Kukaan heistä se ei voinut olla.
Nainen? Mutta hänhän jatkoi työtään kuten ennenkin.
— Älkää katsoko minuun, älkää antako niiden huomata mitään, jatkui
kuiskaus. — Teidät viedään vaunuihin. Sitten ammuttaviksi. Kaikki.
Jättäytykää loppupäähän, Pentti. Jännes on asemasillalla. Hänen
kohdallaan heittäytykää ihmisjoukkoon. Seuratkaa Jännestä.
Katherinen ääni!
Katherine? Tuo nainen?
Nainen kääntyi pesemään lattiaa aivan vangin jalkojen juuressa silmäten
samalla ylös.
Silloin Pentti tunsi. Se oli Katherine.
Silmänräpäyksen he katsoivat toisiaan. Tytön mustissa silmissä kuvastui
rukous, anteeksipyyntö. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä.
Katherine! Niin, Pentistä tuntui nyt ihmeelliseltä, ettei hän ollut jo
äsken tuntenut tyttöä. Mutta eihän hän ollut voinut kuvitellakaan, että
Katherine olisi täällä.
Miten kalpeat hänen kauniit kasvonsa olivat olleet, verettömät ja
rasittuneet.
»Me», oli Jännes huutanut hänelle, »me seuraamme!» Katherine oli siis
toinen hänen auttajistaan. Katherine, joka kaksi kuukautta sitten oli
toimittanut hänet ryssien käsiin!
Pentti kääntyi katsomaan vartijoita. Ei, kukaan heistä ei ilmeisesti
ollut huomannut mitään.
Mutta nyt astui muuan ryssä naisen luo ja potkaisi häntä.
— Oletko hullu, akka? tiuskaisi hän. — Ei lattiaa kannata nyt pestä!
Saat tulla tunnin kuluttua takaisin.
Katherine nousi nöyränä, otti ämpärinsä ja riepunsa ja lähti pää
painuksissa huoneesta.
Ammuttaviksi! Nyt heidät siis vietäisiin ammuttaviksi. Olihan hän,
Pentti, aavistanut sen. Olivathan he kaikki aavistaneet sen. Mutta
sittenkin, tieto siitä viilsi kuin kylmä teräs rintaa. Se oli siis
varmaa, peruuttamattoman varmaa.
Hän katsoi kohtalotovereitaan. Heitä oli seitsemisenkymmentä.
Virolaisia, lättiläisiä ja hän suomalainen. Miehiä parhaassa iässä,
joukossa joku harmaahapsinen ja muutamia poikasia. Tunnin, parin
kuluttua olisi heidän elämänsä lopussa. Ja vain siksi, että he olivat
nousseet puoltamaan maataan ryssien sortoa vastaan!
Seitsemänkymmentä! Niin, seitsemänkymmentä miestähän hekin, Pohjan
Pojat, olivat menettäneet Pajun kartanon luona. Kaatuneina ja
haavoittuneina. Mutta sittenkin, kaatua kivääri kourassa, se on toista
kuin tulla ammutuksi. Ammutuksi kuin hullu koira!
Jännes ja Katherine uskoivat saavansa hänet pelastetuksi tuosta
kohtalosta. Hänet — hänet yksin? Niin, oli tietysti mieletöntä
ajatellakin, että he olisivat voineet pelastaa heidät kaikki. Mutta
sittenkin...
Hänestä tuntui kuin hän tekisi jollakin tavoin väärin
kohtalotovereitaan kohtaan yrittäessään yksin pakoon.
Pako. Voisiko se onnistua? Oliko suunnitelmalla, jonka Jännes ja
Katherine olivat laatineet, mitään onnistumismahdollisuuksia?
Hän koetti uskoa. Mutta hän ei jaksanut. Olihan ensimmäinenkin yritys
epäonnistunut, ja siihen oli kuitenkin käytetty paljon enemmän voimia,
ja se oli suoritettu paljon suotuisammissa olosuhteissa. Tämä oli
epätoivoinen koe, hukkuvalle heitetty oljenkorsi. Hullua oli ajatella
vangin riistämistä ryssien pistinten välistä. Mutta hänen ystävillään
ei ollut kai valitsemisen varaa.
Aseman edustalle puuskutti juna ajaen sillan toiseen päähän. Veturi ja
kolme suljettua vaunua.
Heidän junansa! Kuolemanjuna.
Ulkona syntyi liikettä. Sillalla tungeksivaa yleisöä työnnettiin
oikealle ja vasemmalle. Odotussalin ovelta vaunuille muodostettiin
vartioketju, miehet parin metrin päähän toisistaan.
Vartijat alkoivat järjestää vankeja parimiehiseen jonoon. Pentti
painautui toisten taakse. Ryssät huomasivat hänet viimeiseksi.
Ovet avattiin, ja murheellinen kulkue työntyi hitaasti asemasillalle.
Pentti tunsi vapisevansa. Sydän takoi aivan haljetakseen.
Ensimmäinen vaunu oli täynnä. Raskas salpa työnnettiin oven päälle.
Vankijonon loppupää lähti liikkeelle. Hitaasti, sanomattoman hitaasti.
Toisen vaunun ovi paukahti kiinni.
Pentti astui ulos asemasillalle. Ympärillä vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Hän tarkasti kasvoja molemmin puolin. Useimmissa silmissä kova,
eläimellinen katse. Muutamissa pelokas, säälivä ilme. Mutta kaikki
vaikenivat. Joku humalainen vain naurahteli käheästi.
Outoja! Outoja kaikki.
Tuolla! Muutaman askeleen päässä näki hän tutut kasvot. Jännes seisoi
taampana, neljä tai viisi ihmistä oli hänen edessään. Hän seisoi nyt
suorana ja katsoi toveriinsa edessäolevien päiden ylitse.
Epäonnistunut? Kaikki oli hukassa!
Ei, Jännes hymyili hänelle rohkaisevasti.
Äkkiä syntyi tungosta. Takaa työnnettiin edessäseisovia, jotka vasten
tahtoaan painautuivat vartijoiden päälle. Huutoa. Kirouksia. Sotamiehet
kääntyivät ympäri, komensivat ja ärjyivät. Mutta he eivät voineet
käyttää pistimiään tungoksessa.
Sitä silmänräpäystä käytti Pentti hyväkseen. Kun vartijoiden huomio
oli kokonaan kääntynyt yleisöön, kumartui hän nopeasti ja syöksähti
tungeksijoiden väliin.
Sekasortoa kesti vain hetken. Vartijat saivat yleisön työnnetyksi
takaisin.
Mutta järjestyksen palautuessa oli Pentti jo turvassa. Hän seisoi
pusertuneena kahden paksun, haisevan juutalaisen väliin. Hänen
likainen, löyhkäävä pukunsa ei millään tavoin eronnut ympärillä olevien
vaatteista.
Mutta hän vapisi vielä. Hirvittävän jännityksen lauettua pettivät hänen
hermonsa. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.
Viimeiset vangit katosivat vaununovesta sisään. Hetkistä myöhemmin juna
lähti liikkeelle.
Pentti seisoi paikoillaan tuijottaen jäykin katsein vaunujen perään.
Siellä menivät hänen vankitoverinsa. Milloinkaan he eivät palaisi.
Eivät milloinkaan...
Hän havahtui vasta tuntiessaan jonkun ohikulkijan töytäävän häntä
kylkeen.
Asemasilta oli jo melkein tyhjä. Katsojat olivat saaneet
uteliaisuutensa tyydytetyksi ja olivat palailemassa hiljaisina
koteihinsa.
Pentti etsi katseellaan sitä, joka oli työntänyt häntä. Muutaman
askeleen päässä mennä lyntysti tuttu ukko. Hän kiiruhti miehen jälkeen.
Mutta kun hän aikoi puhutella ja kiittää pelastajaansa, välähti
räpyttelevissä silmissä vihainen katse, ja ukko jatkoi matkaansa
kumarana ja raskaasti kuin ei olisi nähnyt hänelle ojennettua laihaa,
vapisevaa kättä.
Miten varovaiseksi Jännes oli käynyt! Mutta lähtiessään seuraamaan
miestä huomasi Pentti, että siihen oli täysi syy. Pari aseman vartijaa
seisoi muutaman metrin päässä kyräillen häntä epäluuloisesti.
Varovainen täällä täytyi olla. Muuten saattoi vieläkin kaikki olla
hukassa.
Edellä kulkeva ukko ei pysähtynyt, ei kertaakaan katsonut taakseen.
Pentti asteli perässä päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.
Hän kulki kuin unessa. Vapaa? Oliko hän todella vapaa?
Joka hetki hän pelkäsi kuulevansa taas ruoskan vingahtavan päänsä
päällä ja mustan raakimuksen ärjyvän: »Astu tahdissa, senkin sika!»
Mutta ruoska ei vinkunut. Kukaan ei huutanut hänelle.