* * * * *
Pitemmälle hän ei ehtinyt. Ovelle koputettiin.
Ruustinna astui sisään.
— Rakas täti! Ettekö ole vielä makuulla?
Hanna riensi tulijaa vastaan ja talutti hänet mukavaan nojatuoliin.
— En, lapsi kulta, en saanut unta. Isä ja minä odotimme niin sinua koko
illan. Tuntui tyhjältä, kun et tullut. Lähdin tänne, kun ajattelin,
että olet ehkä kuullut jotakin Pentistä.
Viimeiset sanat tulivat värähtelevien huulten yli hiljaa. Ja
loisteettomissa silmissä oli hätäytynyt, rukoileva ilme.
Hanna katsoi vanhusta. Sääli ja hellyys täyttivät hänen sydämensä.
— Olen, täti, sanoi hän. — Sain häneltä tänä iltana lyhyen kirjeen. En
vain ehtinyt tulla kertomaan, kun innostuin vastaamaan. Pentti on terve
ja hyvällä mielellä. Paljon terveisiä hän lähettää.
— Jumalan kiitos! huo'ahti ruustinna. — Olipa kuin kivi olisi pudonnut
sydämeltä. Viikkokausia olen ollut niin raskaalla mielellä. Aivan
kuin Pentti olisi hirveässä vaarassa. Isälle en ole uskaltanut puhua.
Hän suree Penttiä muutenkin niin suuresti. Ja — Jumala paratkoon —
kaikillahan meillä on omat huolemme ja murheemme.
Hetken hän vielä istui. Nyökyttäen ajatuksissaan päätään. Mutta
silmissä oli iloisempi ilme.
— Ei, nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän sitten nousten. — Äläkä
sinäkään kirjoita enää kauan. Sano terveisiä. Kirjoitan hänelle
huomenna.
Hän tuli Hannan luo ja suuteli häntä hellästi:
— Hyvää yötä, lapsi. Herra siunatkoon sinua, tyttöseni! Mihin
joutuisimmekaan ilman sinua?
Hanna kietoi käsivartensa ruustinnan ympärille.
— Tulen saattamaan teitä, rakas täti.
Kun hän palasi huoneeseensa, istuutui hän lukemaan kirjettään.
Nyt, näin luettuna, se pani hänet ajattelemaan.
Mikä oikeus hänellä oli kirjoittaa tuolla tavoin Pentille?
»Rakastavan sydämen oikeudella», oli hän kirjoittanut.
Rakastavan sydämen? Saneliko se tuollaista? Ei, polttava ikävä,
kaipaava, kuuma veri se oli. Ja niiden sytyttämä itsekkyys.
Kirje sattuisi Penttiin. Se kirvelisi. Eihän hän kuitenkaan voisi
lähteä kesken, pettää tovereitaan ja yhteistä asiaa.
Eikö Pentillä ollut muutenkin kyllin suruja, kärsimyksiä? Marsseilla,
taisteluissa, kuolemankentillä?
Mikä oikeus oli hänellä, kotona-istujalla, lisätä Pentin taakkaa?
Siihen ei voinut olla mitään oikeutta.
Häntä kauhistutti Lindan kohtalo.
Mutta Linda kantoi kohtalonsa. Suri, mutta ei valittanut. Pentinmäen ja
Kuikan vanhemmat kestivät nurkumatta — siitä hän oli varma. Kaikkien
heidän murheellisissa, autioituneissa sydämissään asui ilo siitä, että
he olivat saaneet uhrata isänmaan ja Suomen suvun hyväksi jotakin,
hyvin rakasta.
Nurkuisiko hän sitten? Hän, jonka rakastettu oli vielä elossa.
Säikkyisikö hän pahoja aavistuksia? Olisiko hän arka raukka siinä,
missä toiset olivat voimakkaita?
Ei!
Hanna avasi pöytälaatikkonsa ja kätki kirjeen muiden paperien alle.
Huomenna kirjoittaisi hän uuden. Iloisen, rohkaisevan. Sellaisen, jota
sotilas kaukana kotoa tarvitsee ja kaipaa.
Tuon toisen, sen, jonka hän juuri oli kirjoittanut, tallettaisi hän
odottamaan Pentin paluuta. Ehkäpä kuuma levottomuus, joka huokui noista
riveistä, silloin ilahduttaisikin Penttiä, joka niin monesti oli
kuohahtanut hänen »jäisen tyyneytensä» vuoksi, niinkuin hän sitä oli
nimittänyt.
Valju hymy vilahti Hannan kasvoilla.
Niin, tuo levollisuus. Se oli joskus kiusannut häntä itseäänkin. Se oli
jonkinlainen toinen luonto, joka peitti hänen oikean minänsä kuin kuori.
Sanottiin, että hän oli tullut tyyneen äitiinsä. Kenties, hän oli ollut
liian nuori äitinsä kuollessa tietääkseen tämän sisäisestä elämästä.
Mutta kun isä joskus, näinä loputtomina viikkoina oli tullut hänen
luokseen ja häntä ilahduttaakseen kertoillut nuoruutensa ajoista,
reippaasta, levottomasta elämästä tukkijoella, oli hän sydämessään
tuntenut levänsä isänsä tytär. Nuorta, kuohuvaa, vaativaa verta!
Pentti kai ilostuu huomatessaan palattuaan hänen muuttuneen, »jäisen
tyyneyden» pettäneen.
Palattuaan?
Niin, mutta palaisiko Pentti enää milloinkaan?
Hanna käännähti, ja samassa hänen katseensa sattui vuoteen
kohdalla riippuvaan soikeaan tauluun. Se oli vaatimaton jäljennös,
kullanväristen puitteiden kehystämä. Kaunis pojan pää, silmät suuret,
sielukkaat. Napoleonin poika.
Hän jäi tuijottamaan siihen. Kuuma kaipuu syöksähti vereen.
Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi päänsä syvälle
pieluksiin.
Nyyhkytykset tärisyttivät nuorta ruumista.
Kolmastoista luku.
Reen jalakset narskuivat kovalla tiellä. Aamuyön pakkanen pureutui
kiukkuisena kasvoihin ja sormenpäihin. Ja reen pohjalla maatessaan
tunsi Pentti puoleksi parantunutta haavaansa ilkeästi särkevän. Vilu
puistatti koko ruumista, lukuunottamatta vasenta kylkeä, jota vastaan
Jännes oli tiukasti painautunut.
Kaikkialla oli hiljaista. Luminen metsä molemmin puolin tietä oli
kaamean äänetön. Kun silloin tällöin ajettiin jonkin talopahasen ohi,
ei pihamaalla eikä ikkunoissa näkynyt ketään, ei koiranhaukuntaakaan
kuulunut. Kaikki oli niin hyljättyä ja rappioitunutta, että oli valmis
uskomaan elämän näiltä mailta kuolleen. Pienoiset peltoaukeamatkin
tuntuivat joskus muinoin raivatuilta ja sitten jälleen metsän keskelle
oman onnensa nojaan jätetyiltä.
Kolkkoon ympäristöön sopeutui hyvin kuskipukilla sivuttain nököttävä
ajomies. Harmaa, takkuinen parta, tihruiset, puoliavoimet silmät ja
rokonarpisilla kasvoilla huonosti salattu kiukku, joka ei sulanut
kilometrien jäädessä taakse.
Ukko-parka, häntä suututti tietysti. Arvaahan sen, joutua noin vain
ilman muuta lämpöisestä kolostaan keskellä yötä purevaan pakkaseen
kyyditsemään kahta kirottua suomalaista. Ja vielä ainoalla hevosellaan
läpi yksinäisten seutujen. Ei silti, että mies olisi surrut, vaikkapa
seikkailijat — minäpä muina hän olisi voinut kyydittäviään pitää —
joutuisivat kaikkialla parveilevien ryssäläispartioiden käsiin. Mutta
siinä kahakassa saattaisi kuula sattua häneenkin ja hänen hevoseensa.
Pentti käsitti hyvin ukon mielialan. Mutta heillä puolestaan ei
ollut valitsemisen varaa, heidän täytyi saavuttaa rykmenttinsä ennen
taistelua, tuli mitä tuli. Murrettuaan ryssien vastarinnan Koikylän
seutuvilla se oli painunut yhä kauemmas kaakkoon. Päämääränä oli
Marienburgin kauppala kaukana lättiläisasutuksen keskellä, sen he
olivat kuulleet Valkissa. He olivat matkanneet rautateitse niin
pitkälle, kuin se oli käynyt päinsä. Mutta sitten oli täytynyt
turvautua hevoskyytiin. He olivat ottaneet parhaan hevosen kylästä,
mutta vain uhkauksin he olivat sen saaneet.
Jännes liikahti rauhattomasti.
— Hiivatti, miten puree!
Kun Pentti ei vastannut, jatkoi hän hetken kuluttua:
— Herramme hylkäämiä seutuja, nämä. Tämäkös, tuota, on nyt sitten
mukamas sitä lättiläisten maata?
— Niin kuuluu olevan. On ollut sitä muuten jo heti Valkista
lähdettyämme.
Molemmat vaikenivat.
— Ryssän näköinen tuo ukko ainakin on, aloitti Jännes taas hetken
kuluttua. — Eikä, tuota, ihmisen kielestä hajuakaan ymmärrä. Nie
panimaju vaan. Samaa hiivatin kepulisakkia taitavat olla, tuota, nämä
lättiläiset ryssien kanssa.
— Älähän sano, virkahti Pentti. — Onhan, meillä kummallakin omassa
nahassamme muistomerkki siitä, että lättiläisen käsi ei vapise, kun
hänellä on kivääri kourassa.
Jännes tuhahti kiukuissaan.
— Ryssä, tuota, ryssä on se, joka ryssän sinelli niskassa ryssän
kivääreillä ampuu, intti hän.
Pentti käänsi keskustelun toisaalle:
— No, niin peräti siivoa joukkoa eivät kaikki meikäläisetkään ole.
Luutnantti Tuomisesta kuulin Valkissa aika juttuja.
— Älä hiivatissa! Likkojako se taas on ahdistellut?
— Ei, tällä kertaa ei kysymys ollut siitä. Ennen Koikylään lähtöä
Tuominen vain oli jälleen ratkennut juomaan, tiedäthän hänet.
Oli juonut aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kunnes eräät hänen
upseeritoverinsa olivat sanoneet, että hän oli oikeastaan ryypännyt
itsensä jo vainajaksi. Hän oli jäänyt märehtimään sitä omaan
nurkkaansa. Sitten hän hyppäsi pöydälle, joi lasinsa tyhjäksi ja
paiskasi sen seinään huutaen: »Niin, olette oikeassa, minä olen
kuollut! Vainaja, mars manalaan!»
— Entäs sitten?
— Tuominen painui kaupungille. Aamun sarastaessa hän tapasi muutamia
sotilaitamme, heidät hän komensi mukaan. Eräs kukkakauppias ajettiin
yöpuulta myymään seppelettä, jonka Tuominen ripusti kaulaansa. Sotilaat
saivat luvan hankkia herra luutnantille ajurin, ja niin matkattiin
kaupungin toiseen päähän ruumisarkkuliikkeeseen. Sieltä osti »vainaja»
itselleen arkun. Se sijoitettiin ajurinrattaille, ja herra luutnantti
seppele kaulassa siihen istumaan. Matkalla pakotettiin »vainajan»
nimenomaisesta vaatimuksesta kaikki vastaantulijat liittymään
»surusaattueeseen». Siten saatiin kokoon kolmikymmenhenkinen seurue
ennen hautuumaalle tuloa.
— Hiivatti! huudahti Jännes käännähtäen toveriinsa. Suurilla,
punakoilla kasvoilla kuvastui hämmästys. — Tuota, että minnekä tuloa?
— Hautuumaalle, toisti Pentti. — Siellä laskettiin »vainaja» avoimeen
hautaan. Eräs sotilas piti muistopuheen ylistäen hänen avujaan,
jolloin Tuominen nousi seisomaan ja kurkottautui puristamaan puhujan
kättä kyyneleet silmissä. Mutta kun sitten alkoi muistopuheen toinen
osa, jossa selostettiin hänen hurjastelujaan Tallinnassa, Tartossa
ja Valkissa peloittavana ja varoittavana esimerkkinä jokaiselle
kunnon Pohjan Pojalle, suuttui Tuominen ja alkoi kiukkuisesti
puolustautua. Pojat puolestaan, kyllästyneinä koko komediaan,
heittivät multaa hänen silmilleen toivottaen rauhallista ikuista
unta, ampuivat »kunnialaukaukset» ja livistivät hautuumaalta
välittämättä »vainajan» hätähuudoista. Lopen uupuneena tuloksettomista
ylösnousemusyrityksistään paneutui Tuominen vihdoin nukkumaan
arkkuunsa. Vasta illalla kiskoi hautuumaan vartija kylmästä hytisevän
luutnantin jälleen ihmisten ilmoille.
— Ja, tuota, siihenkös juttu jäi?
— Siihen, vastasi Pentti. — Mutta jossakin määrin toisena miehenä
Tuominen ylös tuli. Sen jälkeen hän ei ole enää maistanut tippaakaan.
Jännes silmäsi toveriinsa epäuskoisena.
— Hiivatti! Sehän on mahdotonta!
— Eikä ole. Sen yön hän makasi kuumeessa ja seuraavana aamuna
lähti pataljoonamme mukana Koikylään, jossa tappeli kuin leijona.
Ja tiedäthän, ettei pataljoonan komentaja kärsi väkijuomia
taisteluretkillä.
— Tuota, no sitten sen ymmärtää, myönsi Jännes naurahtaen. — Mitäs sinä
meinaat jutusta?
— En tiedä oikein. Itkeä tai nauraa sille pitäisi. Mutta kumpaa?
Jännes tuumi hetken hieroen kämmenellään mustan, tiheän parransängen
peittämiä leukapieliään. Sitten hän sanoi:
— Tuota, sinusta, Kaira, ei pääse selville. Sinä juttelet ja juttelet.
Kaikenlaista. Outo luulisi sinun olevan hiivatinkin hyvällä päällä.
Mutta minusta tuntuu, että tuumit vallan muuta. Tuota, kuinka minä
sanoisin? Jotakin raskasta.
Pentti ei pitänyt kiirettä vastauksella. Ryppy silmäkulmien välissä
painui entistä syvemmäksi. Tuuheat silmäripset olivat painuneet alas
kätkien toverilta alakuloisen, raskaan katseen.
— Niin, ehkä, virkkoi hän viimein äänellä, josta äskeinen ilakoiva
sävy oli kaukana. — Taisin, suoraan sanoen, ajatella Pajun lakeutta
ja Marienburgia. Kukahan ryhmästämme tänä päivänä seuraa Pentinmäen
veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.
Kummallakaan ei ollut halua jatkaa puhelua. Hiljaisuuden käydessä yhä
syvemmäksi ajettiin eteenpäin.
Miten hitaasti matka joutui! Kiduttavan hitaasti. Epätietoisuus raateli
mieltä. Kun oltiin toverijoukossa, levättiinpä sitten tai oltiin
taistelussa, oli paljon helpompaa. Tiesi ainakin, mitä tapahtui.
Pakkanen oli alkanut hellittää. Taivas peittyi vähitellen raskaitten
pilvien taa, jotka painuivat yhä alemmaksi, kunnes henkeä vallan
salpasi.
Alkoi pyryttää. Ensin hiljalleen. Kuin leikitellen putoilivat hiutaleet
hyväillen matkamiesten kasvoja. Mutta sitten lumentulo tiuheni
tiuhenemistaan.
Yht'äkkiä säpsähtivät kaikki. Ajomies vetäisi säikähtyneenä ohjakset
kireälle, seistiin liikahtamatta keskellä tietä. Hiljaisuuden
rikkoutuminen oli niin odottamaton, että molemmat vapaaehtoiset
hypähtivät vaistomaisesti reestä. Ja vaikka äkillistä häiriötä seurasi
heti entistä syvemmältä tuntuva hiljaisuus, vavahteli hevonen yhä.
Sitten hymähti Pentti ja laski kiväärinsä takaisin rekeen.
— Se kuului kaukaa, ainakin parin kilometrin päästä, virkahti hän.
— Se? murahti Jännes. — Monta niitä oli, jos, tuota, noita laukauksia
tarkoitat.
— Niin, niin kai, myönsi Pentti. — Yhteislaukaukselta kuulosti.
— Väijytys ehkä.
Pentti nyökkäsi.
‒ Ei meidän kuitenkaan kannata tässä seisoa. Jatketaan matkaa, Jaakko.
Jännekseltä pääsi kirous, kun hän pyörähti ajomieheen päin. Tämä oli
juuri kääntämässä hevostaan.
— Katsos lurjusta! huusi hän, ja posken arpi paloi pahaenteisenä. —
Kaira, ryssänkielen taitoasi taas tarvitaan. Tee nyt sille hiivatille
kerta kaikkiaan selväksi, että suorinta tietä se helvettiin pääsee, jos
vikuroi!
Ukko näki kyydittäviensä kasvoista, mitä he ajattelivat hänen
puuhastaan. Hän ryhtyi sopertaen puolustautumaan:
— Ampuvat, ampuvat. Hevonen menee. Henki menee. Herroilta henki myös.
Paras kääntyä. Minulle paras. Herroille paras.
Lyhyiden, jyrkkien selvittelyjen jälkeen taipui hän kuitenkin ajamaan
eteenpäin.
— Piru heidät periköön! mutisi hän istahtaessaan jälleen raskain mielin
kuskipukille. — Piru periköön, periköön...
— Pidä kivääri valmiina, virkahti Pentti, kun hevonen lähti jatkamaan
hiljaista hölkkäänsä.
— Valmis on, vastasi Jännes ykskantaan.
Ajettiin hetkinen äänettömyyden vallitessa. Joka hermo jännittyneenä
istuivat vapaaehtoiset tähyten kumpikin tiukasti omaa tiepuoltaan.
— Seis! huudahti Pentti äkkiä hypäten reestä.
Reki pysähtyi tienristeykseen. Jännes ei ollut kuullut mitään.
— Mitä hiivattia nyt?
Pentti kiskoi hevosen rekineen puiden suojaan ja asettui tiheikön taa
aivan tien laitaan virittäen kiväärinsä hanan.
— Juokse toiselle puolen ja ota ukko mukaasi. Pian! käski hän. Kun
Jännes yhä vitkasteli, lisäsi hän: — Etkö kuule? Suoraan edestä
nelistää tänne joku tai joitakuita.
Jännes ei odottanut kauempaa. Hän veti vastaanrimpuilevan ajomiehen
niskasta mukaansa ja katosi tien toiselle puolen tiheikköön.
Nyt kuului kavionkapse jo paljon selvempänä. Ratsastajia ei voinut olla
enempää kuin yksi. Mutta hän ajoikin ilmeisesti henkensä edestä.
Pentti tähysi tielle, joka jatkui suorana parisensataa metriä ja katosi
sitten metsään. Nyt! Ratsastaja syöksyi esiin mutkan takaa.
Pentti hypähti tielle. Hän oli heti tuntenut tutun sotilastakin.
— Jännes, tänne! huusi hän. — Omia miehiä!
Toverukset juoksivat tulijaa vastaan. Ajomieskin löntysti uteliaana
perästä.
Ratsastaja huomasi heidät heti. Käheästi huudahtaen veti hän ohjakset
kireälle ja sai höyryävän hevosensa pysähtymään muutaman metrin päähän
tovereistaan.
— Pikku-Matti!
Poikanen tuijotti sumentunein silmin kersanttiaan. Hän painoi vasenta
kättään lujasti kylkeensä, ja nuoren toverinsa luokse juostuaan näki
Pentti käden alta pursuvan verta. Asetakki ja hevosen kuve olivat myös
punaisena verestä.
‒ Kaira, äännähti Pikku-Matti.
Enempää hän ei saanut sanotuksi, vaan horjahti satulasta ystävänsä
syliin.
Kesti kauan, ennenkuin toverit saivat sotilaspojan virkoamaan. Ennen
niin säteilevät silmät avautuivat vihdoin raskaina ja sameina. Kun
niiden katse osui Penttiin, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi, suli
jäykistynyt ilme kasvoilta antaen tilaa lapsen pehmeille piirteille.
— Kaira, kuiskasi hän onnellisena, — Kaira, ajattelin juuri sinua.
Ajattelin, että kunpa näkisit minut. Näkisit, että haavoittuneenakin
kestin hevosen selässä.
Pentti silitti hyväillen pojan hiuksia. Hänen mielensä oli raskas.
Hetkeä aikaisemmin hän oli kysynyt: »Kukahan tänä päivänä seuraa
Pentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai
Pikku-Matti.» Pikku-Matti se siis oli. Sitoessaan äsken haavaa hän oli
nähnyt, että Pikku-Matti oli mennyttä. Pikku-Matti... Nyt vasta, kun
hän sen tiesi, ymmärsi hän täydellä todella, miten kiintynyt hän oli
pieneen toveriinsa. Mennyttä oli Pikku-Matti, jota ei jäisi suremaan
kukaan, pieni orpo-raukka! Tai ei sentään, kaikki he surisivat häntä,
toverit, ja muistaisivat koko elämänsä.
— Kaira, virkahti haavoittunut, äänessä huolestunut sävy, —
satulalaukussa on tärkeä ilmoitus. Antaessaan sen minulle sanoi
pataljoonan komentaja: »Sinä olet Kairan poikia. Minä luotan sinuun.»
Ryssien väijytyksestä päästyäni ajattelin: olen haavoittunut, mutta
täytyy kestää, Kairan poikien täytyy kestää. Ajattelin: jos ei muu
auta, tarraudun niin satulaan, että kuolleenakin tulen perille.
Tähän tienhaaraan olisin aina kestänyt, ja tästä vie tie suoraan
määräpaikkaan. Olisin kestänyt, Kaira, varmasti. Mutta kun te äkkiä
ilmestyitte eteeni, en jaksanut enää... Kaira, ilmoituksen täytyy tulla
perille. Taistelu on alkanut... Verta vuotaa...
Poikanen ei jaksanut puhua pitemmälle. Raukeana painui pieni pää Pentin
rintaa vastaan, ja silmät sulkeutuivat.
Pentti ja Jännes katsoivat toisiaan. Taistelu oli alkanut. Taistelu,
johon kummankin mieli paloi.
— Jaakko, sanoi Pentti viimein, — minä en voi lähteä hänen luotaan.
Mutta ilmoituksen täytyy joutua perille. Sinun on noustava ratsaille.
Löydät kyllä tien.
Jännes tuijotti synkkänä maahan. Jämerä pää painui entistä syvemmälle
hartioiden väliin, ja harmi sai vasemman posken arven taas painumaan
punaiseksi.
— Tuota...
— Et kai tahdo, että ilmoitus, jonka vuoksi Pikku-Matti antoi henkensä,
jää saapumatta perille?
Jännes ei vastannut.
— Aja lujaa ja samaa vauhtia takaisin, ehkä ehdit vielä mukaan.
— Käskystä, kersantti!
Jännes heilautti ruhonsa satulaan, ja hetkistä myöhemmin katosi hän
lennossa vasemmalle, rautatielle päin.
Ajomies oli hakenut hevosensa rekineen jälleen maantielle.
— Jatketaan, herra, sanoi hän ja hänen äänessään värähti karua
myötätuntoisuutta. — Ehkä pojan voi vielä pelastaa.
Pentti kumartui haavoittuneen puoleen.
— Pikku-Matti, kuiskasi hän. — Voitko sinä kuulla?
Poikanen avasi silmänsä.
— Ilmoitus...
— Ole rauhassa, Pikku-Matti. Se on jo matkalla. Jännes vie sen perille.
Varmasti.
Raukea, tyytyväinen hymy levisi kalpeille kasvoille.
— Pikku-Matti, luuletko, että jaksaisit maata reessä? Ajaisimme
varovasti. Sitomapaikalle..
Haavoittunut pudisti väsyneesti päätään.
— Ei, Kaira. Ei kannata. Anna minun levätä tässä. Loppu tulee pian.
Pentti ojensi ajomiehelle savukelaatikkonsa. Ukko pani tupakaksi ja
istahti tyytyväisenä tien laitaan vedellen hartaana haikuja. Väliin hän
kääntyi katsomaan noita kahta ja puisti osaaottavana päätään.
— Kaira, virkahti Pikku-Matti kaiuttomasti, — tahtoisin tulla
haudatuksi isän viereen. Kotipitäjän kirkkomaahan. Tässä lepäävät Juho
Salmi, kaatunut Viipurissa Suomen vapauden puolesta, ja poikansa Matti
Salmi, kaatunut Marienburgissa veljeskansan vapauden puolesta. Se on
kaunista. Eikö olekin?
‒ On, Pikku-Matti, hyvin kaunista ja kunniakasta.
Poikanen oli vaiti hetken, sitten hän jatkoi vaivalloisesti:
— Isä, hän sanoi lähtiessään rintamalle: sinä jäät ehkä yksin nyt,
poikani. Muista aina, että se on mies — niin hän sanoi — joka kunnialla
elää ja kunnialla kuolee. Kaira, minäkin tahtoisin olla mies.
— Rakas, pieni ystäväni, sanoi Pentti hellästi.
— Sinä olet täyttänyt paikkasi paremmin kuin moni meistä vanhemmista.
Ja jos sinä nyt kuolet, jätät jälkeesi puhtaan, valoisan muiston, joka
ei kuole. Sankarin muiston.
Haavoittunut kuunteli onnellisena. Kaira, hänen ihailemansa Kaira puhui
niin. Hän sanoi... niin, mitä hän sanoikaan?... Sankari... Eikö Kaira
ollut sanonut _sankari?_ Hän, orpo, mitätön poika?... Hän, sankari?...
Niin! Kaira oli sanonut niin! Kaira, joka tiesi kaiken.
— Isä- ja äiti-vainaa, kuiskasi hän katseen tähytessä ylös pilviin. —
Luuletko, Kaira, että he näkevät nyt minut?
— Näkevät, varmasti näkevät. Ja he hymyilevät urhealle pikku pojalleen
hellästi.
Pikku-Matti koetti hymyillä, hänkin. Väsynyttä, kuolemanväsynyttä se
oli, mutta onnellista hymyä.
— Minun on niin hyvä olla tässä... Kaira... sinä olet ollut niin
hyvä minulle... Kuin rakas iso veli... Veljeä ei minulla ole koskaan
ollut... ei koskaan... Paitsi sinut... Se on ihmeellistä... Sinä olet
oppinut, viisas... Minä oppimaton, typerä ... poika-pahanen... Mutta...
välitäthän sinä sentään hitusen minusta...?
Kyyneleet ryöpsähtivät Pentin silmiin ja valuivat alas poskipäille. Hän
puristi hennon, voimattoman käden kouraansa. Ja hänen äänensä vavahteli
nyyhkytyksistä, kun hän vastasi:
— Paljon, Pikku-Matti, paljon. Toveri, pieni, rakas ystävä, jospa
tietäisit, miten tyhjäksi minun sydämeni jää sinun lähdettyäsi!
Poikasen silmät painuivat umpeen. Onnellinen hymy huulilla hän lepäsi
ystävänsä sylissä.
Lumipyry oli tauonnut. Vain joitakuita harvoja hiutaleita putoili enää
silloin tällöin.
— Verta! kuiskasi poikanen äkkiä käheällä, kauhistuneella äänellä. —
Miten paljon verta!... Koikylään!... Ei, ei... se on ohi... ohi...
Marienburgiin! Marienburgiin...
Loppu oli lähellä. Pienen soturin henki oli lehahtamaisillaan lentoon,
keskeltä äänetöntä, kuollutta vieraan maan metsää.
Hetkisen oli kuoleva ääneti. Sitten hän kohottautui hieman, hoikat
käsivarret yrittivät ojentautua eteenpäin tienristeystä kohden, kuin
olisi hän nähnyt siellä jotakin.
Verettömien huulten yli huo'ahti tuskin kuuluva viimeinen kuiskaus:
— Isä! Äiti!
Sitten oli kaikki lopussa. Pieni ruumis retkahti taapäin.
Pentti purskahti itkuun. Hän ei voinut sille mitään, suru pursui
väkisin ilmoille.
Hän havahtui vasta, kun ajomies puhutteli häntä:
— Herra, jatketaan.
Jatketaan? Niin, niin tietysti. Marienburgiin.
Pentti nousi ylös. Yhdessä he kantoivat ruumiin rekeen. Pentti peitti
sen huolellisesti. Itse hän istahti vainajan viereen. Reki lähti
liikkeelle.
»Miten tyhjäksi minua sydämeni jää sinun lähdettyäsi!» oli hän äsken
sanonut pienelle ystävälleen, joka nyt makasi kylmänä hänen vieressään.
Niin, tyhjän paikan oli Pikku-Matti jälkeensä jättänyt. Niinkuin vähän
aikaisemmin Pentinmäen veljekset ja Kuikka.
Näin taivaltaessaan läpi oudon, vaaroja täynnä olevan seudun pieni
vainaja vierellään, Pentti tunsi autiuden, yksinäisyyden painavan
raskaasti.
Rakkaimmat toverit oli tuoni jo hänen ympäriltään vienyt.
Hän oli näinä harvoina viikkoina ehtinyt kasvaa kiinni tovereihinsa.
He olivat kaikki kansan lapsia, suomalaisen kansan, johon hän vasta
täällä oli oikein tutustunut. Yhteinen taistelu ja yhteiset kohtalot,
ne olivat yhdistäneet hänet heihin.
Yhteiset kohtalot — niin ja yhteinen rehellinen työ yhteisiksi
tunnettujen päämäärien eteen, siinä oli varmaan myös se taikakeino,
jolla hajanainen kansa löytäisi takaisin yhteiselle kansalliselle
kalliopohjalle.
Sehän oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei olisi luullut
tarvittavan sitä lähteä erikoisesti etsimään. Mutta ainakin hänen
oli täytynyt sitä etsiä, etsiä veren ja kuoleman kentiltä, uusien
ystäviensä kylmenneitten ruumiitten äärestä.
Hänen mieleensä muistui keskustelu lättiläistytön kanssa
ylioppilasjuhlassa.
»Onnellisten ihmisten onnellinen Suomi,» muisteli hän sanoneensa, »on
vain saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia
liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään.»
»Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi!» oli hän sanonut.
»Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata!»
Niin, se oli malttamattoman nuorukaisen puhetta, nuorukaisen, joka
oli riemuiten pannut henkensä alttiiksi, kun oli kysymys onnellisen,
vapaan Suomen luomisesta, ja jonka kylmä totuus oli ihanien unelmien
kukkuloilta syössyt synkkään epätoivoon, kylmä totuus voittoon
sekautuneesta sorrosta, voitettujen hurjasta katkeruudesta,
keskinäisestä vihasta.
Pentti muisti, miten hän edellisenä kesänä ja syksynä oli monesti
synkkämielisenä seisonut sankaripatsaiden edessä kadehtien vainajien
rauhaa, jotka olivat saaneet käydä kuolemaan sydän täynnä iloista
luottamusta, että nyt luotiin todellisuudeksi heidän haaveilemansa
onnellinen Suomi, ja jotka olivat säästyneet voittoa seuranneiden
kuukausien mukanaan tuomalta kirpeältä pettymykseltä.
Yhtenäistä, onnellista isänmaata ei niillä taisteluilla luotu.
Luotiin vain puitteet, itsenäinen valtakunta, jonka rajojen sisälle
jäi jäljellejääneille vaikeaksi tehtäväksi rakentaa kaikki tuo muu,
varsinainen sisällys.
Ennenkaikkea oli luotava umpeen hirvittävä kansaa pirstova kuilu.
»Oleva yhteiskunta», muisteli hän sanoneensa Katherinelle, »se on
tyytyväinen siihen, mitä on.» Niin, kenties olikin niin. Mutta se
oli herätettävä näkemään, että tie, jota se kulki, johti perikatoon,
koko maan perikatoon. Vain rohkaisemalla ja auttamalla varjopuolella
eläviä voitiin Suomen kansa eheyttää, ja vain eheänä saattoi se kestää
Ryssänmaan liepeillä.
Mutta unelmien korkeuksista yht'äkkiä syöstyn ei ole helppo
tottua kylmään todellisuuteen. Tehtävä näytti niissä oloissa niin
yliluonnollisen vaikealta, että hän, Pentti, ja hänen kerallaan
tuhannet muut nuoret, vaipuivat epätoivoon. Hän ei tuntenut kansaansa.
Hänen malttamaton nuori mielensä ei voinut tietää, että se tarvitsi
aikaa, paljon aikaa, paljon luottamusta ja paljon rakkautta voidakseen
unohtaa. Ja kun kaikki ei käynytkään niin itsestään kuin hän oli
luullut, vetäytyi hän yhä kauemmas, yksin hautomaan synkkiä, katkeria
ajatuksiaan, tietämättä, minne enää kääntyä.
Tänne, vieraalle maalle, hän oli tullut välinpitämättömänä, halveksien
itseään ja muita. Ja täältäkö, kuoleman kentiltä, hän löytäisi
vastauksen, jolla ei muille kenties olisi mitään merkitystä, mutta joka
hänelle olisi vapahtava?
Jos hän, Pentti, kerran palaisi kotiin, niin tuolle tielle, sovinnon,
eheyttämisen tielle hän astuisi.
Niin — jos... Entä, ellei hän palaisi? Jos hän kaatuisi lävistetyin
otsin niinkuin Tuomas Pentinmäki tai konekiväärisuihkun osuttua vatsaan
kuten Tahvo Kuikka tai Pikku-Matin lailla väijytyksen uhriksi joutuen?
Parhaat hänenkin ryhmästään olivat jo kaatuneet...
Pentti katsoi vieressään makaavan pienen vainajan kasvoja. Ne olivat
rauhalliset, onnellinen hymy oli jäänyt jähmettyneille huulille. Urhea
poikanen oli kunniakkaasti päättänyt lyhyen retkensä.
Hän muisti kipeän selvästi, miten Pikku-Matti oli säteilevin silmin
silloin kerran kotimaassa hänelle lausunut säkeet, jotka tänään olivat
täysin käyneet toteen:
»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»
Pentin ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun ajomies pysähdyttäen hevosen
kääntyi hänen puoleensa:
— Kuulkaa, herra. Ammutaan.
Todellakin! Pentti kuuli aivan selvästi. Konekiväärit rätisivät ja
kiväärit paukkuivat. Tykki jyrähti silloin tällöin.
— Se on Marienburgista! Siellä taistellaan yhä. Nyt nopeasti!
Ukko totteli. Ohjasperillä pakotti hän hevosen täyteen raviin. Reki
kiisi pitkin tietä.
Kuta lähemmäs tultiin, sitä kiivaammalta kuulosti taistelu.
»Verta, miten paljon verta!» oli Pikku-Matti houraillessaan huutanut.
Niin, paljon verta oli tänä päivänä varmasti vuotanut ja yhä edelleen
vuoti Marienburgin hangille.
Pentti katsoi kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puoli kymmenen vasta. Ja
hän kun oli luullut puolenpäivän jo olevan ohitse!
Nyt lensi reki aukealle — Marienburg näkyi. Usvaisessa säässä ei siitä
voinut saada mitään käsitystä. Hurja kiväärinpauke vetikin huomion
toisaalle — taisteluun, joka kaupungin liepeillä riehui hurjana,
vimmattuna.
Ajomies pieksi hevostaan, ja hetkisen kuluttua reki pysähtyi pienen
talon edustalle.
Haavoittuneita!
Ensimmäisenä osui Pentin katse upseeriin, joka lepäsi paareilla oven
luona. Ei ollut epäilystäkään, se oli heidän komppaniansa päällikkö.
Kuula oli murskannut pään, aivot olivat pursuneet ulos.
Pentti käännähti toisaalle päästäkseen näkemästä verisiä, vääristyneitä
kasvoja.
— Kersantti Kaira!
— Herra kapteeni!
Pentti pysähtyi asentoon pataljoonan komentajan eteen, joka nojautui
raskaasti keppiin — hänkin oli, johtaessaan tapansa mukaan kuolemaa
halveksuen poikiaan taisteluun, haavoittunut jalkaan.
— Mistä te tulla tupsahditte?
— Tarton sairaalasta, herra kapteeni.
Kapteeni Hamuta hymähti:
— Karannut?
— Niin, herra kapteeni.
Hamulan katse osui rekeen.
— Onko toverinne haavoittunut?
— Kuollut, herra kapteeni. Matti Salmi, lähettinne.
Joutui ryssien väijytykseen.
Pataljoonan komentaja astui reen luo. Hänen tuimille kasvoilleen
ilmestyi hellä ilme hänen tarkastaessaan hennon vainajan kasvoja.
— Hän oli reipas poika, kersantti Kaira. Oikea Pohjan Poika, parasta
lajia.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Sotilas Jännes lähti viemään sitä perille.
— Jännes? Eikö hänkin haavoittunut Pajun luona?
— Kyllä, herra kapteeni.
Kapteeni Hamula silmäsi kersanttiin huvitettuna:
— Toinen karkuri siis. Poikani eivät näy viihtyvän sairaalassa.
— Eivät, herra kapteeni, silloinkuin tapellaan, jos he vain kynnelle
kykenevät.
Pataljoonan komentaja kääntyi katsomaan taistelukenttää. Huolien rypyt
painuivat entistä syvemmiksi.
— Tarvitsemmekin nyt jok'ainuan miehemme. Tätä on kestänyt jo
tuntikausia. Kaikki joukkomme ovat tulessa. Ellei joukkue, jonka
lähetin vasemmalta kaartamaan vihollisen selän taa, ehdi ajoissa
perille, tietää Jumala yksin, miten kaikki tämä päättyy... Kaatuneita
ja haavoittuneita on paljon... No niin, kersantti. Näen, että käytte
malttamattomaksi. Lähtekää vain. Ryhmänne on jossakin keskustassa...
Pentti ei siekaillut. Hän sieppasi kiväärinsä ja alkoi juosta pitkin
maantietä. Kuulia vinkui hänen ympärillään ulvahtaen väliin ilkeästi
aivan korvan ohitse suhahtaessaan.
»Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon», oli pataljoonan komentaja
sanonut. Pentillä oli vain yksi ajatus juostessaan: päästä ampumaan,
kostamaan toveriensa puolesta. Haavoittuneeseen jalkaan koski, mutta
hän puri huultaan ja juoksi.
Tuossa! Tuossa oli heidän ketjunsa. Pentti hyppäsi tieltä pellolle ja
heittäytyi maahan. Vieressäolijat eivät huomanneet häntä, he ampuivat
tiuhaan ja tarkasti. Vasta tyhjentäessään uuden patruunakamman
kivääriinsä huomasi Pentti, että ennen häntä oli samalla paikalla
maannut joku toinen. Lumessa oli suuria veriläiskiä.
Taistelu jatkui verisenä. »Tätä on kestänyt jo tuntikausia», muisti
Pentti pataljoonan komentajan sanoneen. Kuinka kauan sitä vielä
jatkuisikaan?
Kuin vastauksena hänen ajatukseensa kajahti samalla vasemmalta huuto:
— Meikäläiset ovat takaa iskeneet ryssien oikean sivustan kimppuun!
Ryssät peräytyvät!
Se vaikutti kuin taikasana. Siinä, missä äsken hievahtamatta makasi
Pohjan Poikain ketju, pöllähteli nyt lumi pystyyn hyppäävien miesten
jaloista. Harmaita olentoja syöksyi hurjaa vauhtia kohti kauppalan
laitaa pysähtyen vain silmänräpäykseksi ampumaan.
Moista rynnistystä oli mahdoton kestää. Vasemmalla siivellään yrittivät
ryssät vielä vastarintaa, mutta pian kääntyivät heidän ylivoimaiset
joukkonsa sielläkin hillittömään pakoon.
Juostessaan vilkaisi Pentti sivulleen.
— Terve, Torttila!
Puhuteltu pysähtyi ällistyneenä. Hän kiskaisi piipun suupielestään,
sitten hän hihkaisi riemastuneena:
— Kaira! Pojat, Kaira on täällä! Eteenpäin nyt ja lujasti!
Ryhmä keräytyi johtajansa ympärille. Siinä ei ollut aikaa kyselyihin
eikä selittelyihin. Juostiin hurjaa vauhtia.
Viholliset pakenivat edellä. Kun Pohjan Pojat saavuttivat kauppalan
laidan, pakenivat ryssät jo kaukana kaduilla, paitsi ne monet, jotka
kesken juoksunsa syöksyivät maahan hengettöminä, tappavan kuulan
tapaamina.
— Kaira! kuului äkkiä Laukkasen käheä huuto.
Pentti vilkaisi taakseen. Kiinalainen! Portista, jonka hän juuri oli
sivuuttanut, oli hypännyt esille kiinalainen heittäytyen sokeana
raivosta muutamaa askelta muita jäljempänä juoksevan Laukkasen
niskaan. Juuri silloin oli Laukkanen huutanut. Nyt makasi hän maassa,
ja kiinalainen, jolta kivääri oli pudonnut viereen, kuristi häntä
kurkusta. Pulleat kasvot olivat jo painuneet mustanpuhuviksi. Pentti ei
siekaillut, seuraavassa silmänräpäyksessä jysähti hänen kiväärinperänsä
raskaana keltaihoisen päähän. Kiinalainen retkahti maahan elottomana.
— Näinpä jo helvetin portit, huohotti Laukkanen kömpiessään pystyyn ja
koetellessaan lihavilla kourillaan kaulaansa — Kiitos, Kaira!
Mutta Pentti ei enää kuullut. Hän juoksi katua ylöspäin. Heti nähtyään
Laukkasen avaavan silmänsä hän oli rientänyt toverien perään. Hän ei
voinut katsoa vainajaa.
— Hei, hei, Kaira, reilusti tehty!
Se oli Jännes, joka niska kyyryssä pinnistäytyi Pentin rinnalle.
— Ajoin hevosen hiivatin luuskaksi. Mutta ehdinpäs sentään mukaan!
Mitäs sinä nyt niin mustaa naamaa näytät?
Pentti ei vastannut.
— Murehditkos keltanaamaa? Roskaa! Muuta et voinut tehdä. Vielä
silmänräpäys, tuota, ja Laukkanen olisi päässyt sisäänkin helvetin
portista. Reilusti teit. Sota on sotaa!
Ryssät pakenivat joka taholla. Toiset yrittivät vielä vastarintaa
asemalla, mutta Pohjan Pojat valtasivat sen verisellä kamppailulla.
Toiset ryssistä pakenivat yli järven, toiset maanteitä pitkin Pohjan
Poikien tarkkaan suunnatun tulen harventaessa heidän parviaan. Mies
miehen jälkeen kompastui ja jäi liikkumattomana makaamaan veren
piinaamalle hangolle.
Taistelu Marienburgista oli päättynyt suomalaisten aseiden loistavaan
voittoon.
Neljästoista luku.
— Niin, rippeet meistä on enää jäljellä, virkahti Laukkanen pureskellen
alakuloisena kynsiään.
Pentti ei vastannut. Hän ajatteli vainajia. Viimeksi, kun hän näin
oli istunut viettäen iltaa yhdessä poikiensa kanssa, oli tunnelma
ollut vallan toinen. Silloin oli viimeinen ilta Tartossa, ennen Pajun
taistelua. Pentinmäet olivat vielä mukana, ja Pikku-Matti istui hänen
vierellään kuunnellen hartaasti Kuikan laulua.
Nyt kyyhötti Torttila penkillä ja tuijotti lattiaan piippuaan imeksien.
Laukkanen ja Toikka loikoilivat oljilla äänettömyyteen vaipuneina.
Hermanni oli jossakin ulkosalla.
Molemmin puolin oli kertoiltu kokemuksista Pajun taistelun jälkeen.
Toikka oli tehnyt selvää kahakoista Valkin ympärillä, Koikylän
valtauksesta ja raskaasta marssista Marienburgiin. Pentti oli kertonut
Kuikan lopusta ja Pikku-Matin kuolemasta.
Hiljaiseksi se oli painanut joka miehen. Synkkä väsymys kuvastui
kaikkien kasvoilla.
— Tämähän on Lättiä! huudahti Laukkanen äkkiä. — Mitä hittoa meillä on
täällä tekemistä?
Pentti katsahti mieheen tutkivasti. Sama kyllästymys kuvastui noilla
pulleilla kasvoilla, jonka hän oli jo toissa päivänä, heti voitonhuuman
hieman väistyttyä, nähnyt niin monilla.
— Pohjan Poika menee sinne, mihin päällikkö käskee, sanoi hän lyhyesti.
— Menee, menee! kivahti Laukkanen kimeällä äänellään. — Mutta ei me,
hitto soikoon, mitään palkkasotureita sentään olla, joilla ei ole
oikeutta kysyä: mitä varten. Ollaan tässä toki vapaaehtoisia, jotka
tulimme puhdistamaan Viroa ryssistä. No, se on puhdas nyt. Eikö se
riitä? Olemme väsyneitä, kuolemanväsyneitä, joka mies. Mutta meitä
pidetään yhä täällä kuluttamassa voimiamme etuvartiossa tämän kurjan
pesän valtauksen jälkeenkin. Viime yönä menetimme taas turhan tautta
kymmenen miestä kaatuneina ja saman verran haavoittuneina. Rykmentti
hupenee hupenemistaan. Meidän ryhmämme ei ole ainoa, jonka miehistä
puolet on kaatunut. Toiset ovat kadonneet kokonaan jäljettömiin.
Torttila nosti päätään ja lausahti oikeasta suupielestään hitaaseen
tapaansa:
— Ja sinä sanot olevasi väsynyt.
— Minä _olen_ väsynyt!
Torttila irvisti happamasti.
— Jaa, en minä vain ennen ole kuolemanväsyneen kuullut tuollaista
puhetta pitävän. Muistutti nälkävuotta. Ei, mies ikävöi vain takaisin
tiskinsä taa. Miinansa luo.
Laukkanen lennähti tulipunaiseksi.
— Kyllä minä, hitto vie, kestän siinä missä toisetkin, sähähti hän. —
Mutta antaisivat sitten myös kunnon saappaat, millä marssia! Ei se ole
herkkua, sen meistä jokainen tietää, marssia yöt ja päivät pakkasessa
varpaat hangella.
— Mutta kun saappaita ei ole, huomautti Pentti hiljaisesti.
Toikka oli silmät puoliummessa kuunnellut toverien väittelyä. Nyt hän
nousi istuvilleen, pyyhkäisi kämmenellään suuren nenänsä vartta ja
järäytti kumealla bassollaan:
— Jaha, ei saappaita? No, siis saappaitta. Tassuttaa meikäläinen
varpaillaankin!
Ja hän hörähti nauramaan omille sanoilleen. Pentistä oli virkistävää
kuulla tuskallisen lamaannuksen keskellä tuota hevosennaurua, joka
paljasti yläleuan mustuneet etuhampaat.
— Saakelin lystiä hommaa! Tämä tappeleminen, jatkoi Toikka leveästi,
ottamatta lainkaan pahakseen sitä, etteivät toiset ilmeisestikään
keksineet mitään aihetta hilpeyteen hänen sanoissaan. — Taitaa vain
loppua kesken tässä maankolkassa. Välipä hällä! Jatketaan Meksikossa!
Tuletkos mukaan, puotipoika? Kenraali Toikka tekee sinustakin miehen
siellä. Oikein priima miehen Miinallesi!
— Enkä lähde! kivahti Laukkanen. — Tahdon kotiin.
— Jaha, kotiin, murahti Toikka heittäytyen takaisin makuulle. —
Saakelin huonoa seuraa! Kappas kummaa, kun ei sulla ole hameita.
Laukkasen pulleille kasvoille lennähti raivon puna. Hän ei saanut
suuttumukseltaan sanaakaan suusta.
— Antakaa olla jo, pojat, kiiruhti Pentti rauhoittamaan.
Toikka naurahti säälivästi ja käänsi selkänsä Laukkaselle.
Kukin vaipui märehtimään omia ajatuksiaan...
Ovelle koputettiin. Sisään astui kaksi virolaista sotamiestä.
— Terve, Suomen pojat!
Pentti vastasi miestensä puolesta tervehdykseen. Torttila teki
tulijoille tilaa penkillä. Oljilla loikojat vääntäytyivät istumaan.
Tarjosihan vierailu vähän vaihtelua.
— Tahdoimme vain omin silmin kerran nähdä Pohjan Poikia, joista on niin
paljon puhetta kuulunut, selittivät virolaiset.
— Tässähän niitä nyt sitten olisi, oikein neljä kappaletta, kehaisi
Toikka leveästi.
— Merkillisiä miehiä, te, sanoi toinen vieraista, — marssitte noin vain
läpi rintaman ja valtaatte vihollisen selän takana sen tukikohtia.
Tunnustus ei ollut vaikuttamatta. Toikka ja Laukkanen innostuivat
kertomaan äskeisistä taisteluista. Harvapuheinen Torttilakin sanoi
silloin tällöin sanan toisten puheen sekaan. Pentti kuunteli hymyillen
ja otti osaa jutteluun vain silloin, kun tulkin apu oli tarpeen.
— Olimme juuri niinä päivinä lujilla Valkin itäpuolella. Venäläiset
ahdistivat kuin vimmatut vähälukuisia joukkojamme. Tuntui vallan
mahdottomalta päästä askeltakaan etemmäksi. Yht'äkkiä paine heltisi.
Mitä nyt? Oliko se ansa? Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Etenimme
varovaisesti. Sitten saimme odottamattoman sanoman: Pohjan Pojat ovat
Marienburgissa, venäläiset peräytyvät kiireesti koko rintamalla. Sitä
hetkeä ei meistä unohda kukaan. Olisimme tahtoneet syleillä teitä!...
Sotilaan paikan täytämme mekin. Mutta te olette toista! Ihmeellisiä,
voittamattomia.
Pentti silmäsi Laukkaseen. Mies istui paikoillaan katsoen lattiaan ja
pureksien kynsiään. Virolaisen sanat sattuivat.
Nauttien isäntien tupakoista viipyivät vieraat vielä hetken
pakinoimassa. Sitten he nousivat hyvästelemään.
— Täytyy lähteä jo. Komppaniamme vapauttaa teikäläiset vartiosta.
Kun he olivat menneet, käännähti Torttila Laukkaseen. Leppoisen
ivallinen hymy karehti oikeassa suupielessä.
— No? kysäisi hän.
— Älä huoli, Jussi, puuttui Pentti puheeseen. — Katuu Eerikki jo
muutenkin sanojaan. Viime päivien rasitukset vain huulille ne
loivatkin. Ja jotakin samantapaista, pelkään minä, olemme itsekukin
hautoneet hiljaisessa mielessämme. Vasta tämän käynnin jälkeen
ymmärrämme oikein, mikä merkitys Marienburgin valtauksella on ollut.
Sen kautta on koko etelärintama päässyt hetkeksi ryssien puristuksesta.
Kellään ei ollut mitään lisättävää.
Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään. Sisällä oli jo niin pimeää, ettei
voinut enää erottaa toverien kasvoja.
Kaikki säpsähtivät, kun ovi avautui narahtaen.
— Minä vain, kuului Hermannin käheä ääni. — Minä ja tyttäreni.
Pojat hypähtivät pystyyn.
Hermannin tytär täällä, Marienburgissa! Tieto iski yllättävänä miesten
keskeen. Hermannin tytär, joka oli joutunut ryssien käsiin toista
vuotta sitten Suomessa ja senjälkeen kadonnut jäljettömiin?
— Laukkanen, sytytä lamppu!
Kun likaisen, käryävän lamppupahasen kelmeä valo työnsi etemmäs
nurkkia kohden läpinäkymättömän pimeyden, tuijottivat huoneessaolijat
ovelle. Torttilakin oli ällistyksissään vapauttanut vasemman suupielen
piipunnysästä.
Hermanni oli vaipunut läheiselle rahille ja istui siinä kumarassa,
loivasti taapäin viettävä otsa käsiin vaipuneena.
Ovensuussa nyyhkytti tyttö.
Pentti ei voinut olla tuntematta syvää sääliä katsoessaan noita kahta,
isää ja tytärtä, jotka äkkiarvaamatta olivat kohdanneet toisensa
täällä, kaukana rauhaisilta kotitanhuvilta.
Hän viittasi tyttöä astumaan peremmälle.
— Tulkaa istumaan, neiti.
Tyttö tuli arkana. Hän istuutui osoitetulle paikalle ja jäi siihen,
katse sylissä oleviin käsiin kiintyneenä. Vain kerran hän silmäsi ylös
ja katsoi tutkivasti Penttiin. Kyyneleet olivat ehtyneet, mutta huulet
vavahtelivat vielä.
Kolkko hiljaisuus laskeutui himmeästi valaistuun huoneeseen.
Pentti tarkasti tyttöä. Jokin vastenmielinen tunne taisteli hänen
mielessään säälin kanssa.
Tyttö oli nuori. Niin, eihän hän ollut vielä kahdeksaatoista enempää.
Ja sievä hän oli. Isäänsä hän ei ollut ainakaan tullut. Leveähkö
nenä oli varmaan ainoa, mihin Hermanni oli ollut mallina. Silmät
olivat jo vallan toista maata, helakansiniset ja kauniit. Hermannin
vaimo-vainajan oli täytynyt olla komea ihminen, vaikka toverit olivat
hymyilleet epäuskoisesti, kun Vaari oli joskus »toisella kymmenellä»
ollessaan innostunut ylistämään Mariansa. »Siinä, pojat, siinä oli
naisihminen, jota kelpasi kattella. Herratkin sitä havittelivat. Ja
itse nimismies, jolla se palveluksessa oli, kehui, että Mari se on
enemmän kuin maalaiskorea. Ja, pojat, sen tukka, sen tukka oli kuin
kultaa!»
Kuikka-vainaja, joka silloin vielä oli elossa, oli nauravin silmin
pistänyt väliin:
— Kai katinkulta riittäisi, Vaari? Eikös? Ja kuinkas uskalsit hänet
ottaa? Vanhatkin sanovat: Älköhön poloinen poika, puuttuvalla
polvellansa, naiko naista nuoremmaista, kovin kaunista katselko.
Hermanni oli hiponut alahuulellaan viiksiään niin vimmatusti, että ne
olivat kokonaan kadonneet jykevän, eteentyöntyvän alaleuan peittoon.
Mitään hän ei ollut vastannut. Mutta liekö ollut: syy sitten Kuikan
pilailun vai sitä säestäneen toverien naurun vai jonkin muun, mutta
senjälkeen ei häntä ollut millään saatu puhumaan vaimo-vainajastaan.
Tytön näkeminen johti Pentin mieleen tuon juttelun. Tyttö oli
ilmeisesti äitinsä kuva. Vartalo nuorekkaan sorja. Tukka, joka oli
irtautunut sykkyrältä ja valui nyt kampaamattoman takkuisena pitkin
selkää ja yli olkapäiden, oli runsas, päälaelta se oli tummunut, mutta
latva oli kauniin kellervä. Kasvojen piirteet olivat pehmeät. Vain
suupielissä näkyi hieman kova ilme. Puku oli epäjärjestyksessä, mutta
sen, mistä se oli peräisin, näki silti liiankin hyvin: ryöstettyjen
aateliskartanoiden vaatekaapeista. Se johti räikeän selvästi mieleen
lahjoittajansa — ryssän, yhden niistä, joita vastaan he, Pohjan Pojat,
taistelivat.
Hermanni oli nostanut päänsä. Siinä hän nyt istui silitellen karhealla
kädellään yksinäistä hiustupsua niskassaan.
— Ala kertoa, Helmi! ärähti hän sitten. — Niin, Kaira. Helmiksi hänet
äitinsä määräsi. _Helmi_ tosiaan!
Toverit eivät sanoneet mitään. He eivät voineet. Jokainen odotti jatkoa.
— Kuuletko, likka? Kerro näille miehille! Päättäkööt he sitten.
Pentin puoleen kääntyen Hermanni lisäsi neuvoton ilme rosoisilla
kasvoillaan..
— En jaksa ajatella. Tuumin: no niin, Hermanni, Kaira on viisas mies,
Kaira tietää... Mihin minä tuon likan panen? En voinut sitä kadullekaan
jättää. Isähän sitä on. Kaikesta huolimatta.
— Oikein, Hermanni, sanoi Pentti. — Tuumitaan yhdessä. Olemmehan täällä
yhtä perhettä.
Hän istahti olkikuvolleen. Toiset seurasivat esimerkkiä.
— Jaha, että korkia oikeus siis istuu, naurahti Toikka sipaisten
kämmenellään nenänsä vartta. — Menishän se, näin tottumattomaltakin,
mutta saakeli, suitsutusneuvot on otsas, niinkuin virolainen sanoo.
— Niin, ollapa tupakkaa, huokasi Hermanni raskaasti.
Torttila otti piipun suustaan ja ojensi hänelle.
— Ime tuosta. On vielä muutama piipullinen jäljellä.
— Odottakaa, pojat, virkahti Pentti kaivaen taskujaan, — minulla on
vielä laatikollinen kotimaan savukkeita.
Miehet panivat halukkaasti tupakaksi. Suomalaiset savukkeet alkoivat
olla lopussa, ja tupakanpuutteella oli oma — eikä niin pienikään
— osuutensa siihen alakuloisuuteen, joka ylenmäärin rasitetuissa
joukoissa oli pääsemässä vallalle.
Huoneessa ei kuulunut muita ääniä kuin hiljainen ritinä palavista
savukkeista ja Torttilan piipusta miesten vetäessä syviä rintahaikuja.
Tyttö istui liikahtamatta paikoillaan. Jostakin etäältä kuului
hiljaisena haikea laulu:
»Jäivät itkemään äiti ja siskot
ja mun tyttöni turvaton jäi...»
— No niin, virkahti Pentti viimein, — kertokaa nyt, neiti.
Tyttö nosti katseensa ja silmäsi puhujaan. Sinisissä silmissä
oli uhmaava ilme, mutta vähitellen se suli, ja hän alkoi puhua
katkonaisesti:
— Tiedän, että halveksitte minua... Mutta mitä minä voin?... Kuolla en
tahtonut... En sittenkään ... Kärsin kaiken... Jospa tietäisitte...
Olen kärsinyt... kärsinyt... Ne laahasivat minut mukaansa...
Pietariin... Narvaan... Tarttoon... Valkkiin... Lopuksi tänne...
Vihasin niitä... ja pelkäsin... Tehkää minulle, mitä tahdotte... Kaikki
on samantekevää... samantekevää...
Ja hän purskahti uudelleen itkuun.
Pentti antoi hänelle aikaa rauhoittua. Vihdoin hän sanoi:
— Erehdytte, neiti. Kukaan meistä ei halveksi teitä. Tunnemme vain
sääliä. Tahtoisimme auttaa teitä.
Helmi hymähti katkerasti:
— Auttaa? Minua? Te?
— Niin, vahvisti Pentti. — Tahtoisitteko palata Suomeen?
Tyttö vavahti. Isänmaan nimi tunki omituisen kipeästi ja kuitenkin
samalla sykähdyttävän suloisena kärsimysten turruttamaan nuoreen
mieleen. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta, kun hän kuiskasi:
— Suomeen? Saisinko minä palata Suomeen?
— Tietysti, vastasi Pentti. — Kai teillä on omaisia siellä?
Hermannin sameihin, vihreisiin silmiin oli syttynyt toivon kipinä. Hän
ehätti sanomaan tyttärensä puolesta:
— On. Sisareni toki elää.
— Se on hyvä, virkkoi Pentti. — Rykmenttimme palaa parin päivän
kuluttua Valkiin, neiti. Puhun pataljoonan komentajalle, hän kyllä
antaa teille luvan seurata mukanamme. Valkista pääsette helposti
kotimaahan tätinne luokse.
Toiset eivät olleet lainkaan ottaneet osaa keskusteluun. Toverit
olivat tottuneet siihen, että kun jokin pulma tuli eteen, jäi sen
ratkaiseminen Pentin huoleksi. Mutta nyt virkahti Torttila ykskantaan:
— Tuo puku...
Se sattui kuin ruoskanisku. Tyttö karahti tummanpunaiseksi.
— Kyllä sekin järjestyy, lohdutti Pentti. — Olemmehan kauppalassa.
Huomisaamuna ostamme uuden. Siihen meillä on aina varaa. Ja viereinen
pikku huone on tyhjä, sinne voimme valmistaa teille vuoteen. Kuten
näette, neiti, kaikki järjestyy.
Pentti kohtasi Hermannin kiitollisen katseen. Hän virkahti kevyesti,
veitikkamaisen hymyn karehtiessa suupielissä:
— Oikeastaan, neiti, me olemme täällä jo kovasti kaivanneet naisen
auttavaa kättä, joka mies. Vaatteemme vallan itkevät pikaisten
korjausten tarpeessa. Kyllä teillä työtä on näinä päivinä. Enemmän kuin
tarpeeksi. Vai mitä, toverit?
Miehet purskahtivat vapautuneeseen nauruun. Arka, kiitollinen hymy
häivähti tytönkin kasvoille. Ja äkkiä, odottamatta, kumartui hän ja
suuteli Pentin kättä.
* * * * *
Aurinko paistoi vanhan linnan raunioille.
Pentti ja hänen toverinsa tähysivät kauppalaa, joka täältä saarelta
näytti aika somalta mataline, yksinkertaisine puutaloineen. Heidän
seurassaan oli myöskin Jännes, joka oli saanut tahtonsa läpi ja
siirtynyt Kairan ryhmään. Muutaman askeleen päässä kivenlohkareella,
joka kerran oli kuulunut linnanmuuriin, istui Helmi. Uuden,
yksinkertaisen puvun kerällä oli hänen olemuksensakin muuttunut
eilisestä toiseksi. »Lapsi», oli Pentti ajatellut nähdessään tytön
ilon, kun hän oli saanut ylleen uudet vaatteet. Oli kuin hän samalla
olisi karistanut yltään menneiden kuukausien kärsimykset, hän puheli
ja nauroi huolettomasti. »Lapsi». Mutta tuolla valoisalla kuvalla
oli myöskin taustansa, musta tausta, ja se oli pakottanut Pentin
ajatuksissaan lisäämään: »Lapsi-parka.»
— Juhlalliseksi käy mieli, virkkoi Pentti, — kun seisoo tällä paikalla,
näillä kivillä, jotka kerran olivat koko ympäristöä hallitseva
linnoitus. Toverit! Kolmattasataa vuotta sitten vallitsi täällä,
Marienburgin linnassa, ruotsalais-suomalainen varusväki. Kuka tietää,
vaikka juuri tänä samana vuodenpäivänä ja samalla vuorokaudenhetkellä
tuona kaukaisena aikana olisi tällä samalla paikalla seisonut joku
esi-isistämme katsellen Marienburgia niinkuin nyt me.
Ajatus oli niin juhlallisen kiehtova, että he antautuivat sen valtaan.
Äänettöminä, hartaina he seisoivat historiallisen linnan raunioilla.
Kolmattasataa vuotta sitten... Tuo ajatus antoi ikäänkuin syvemmän
merkityksen heidän omille taisteluilleen, liitti heidät, Pohjan Pojat,
elimellisesti kansansa kohtalon ketjuun, joka lähti jostakin kaukaa
vuosisatojen ja -tuhansien hämärästä, ja johti heidän kauttaan jonnekin
kauas, vuosisatojen ja -tuhansien ₍ hämärään, vaihtelevana, mutta
katkeamattomana.
Torttila katkaisi äänettömyyden:
— Kaira, pitäisi kai palata kauppalaan? sanoi hän tasaiseen tapaansa. —
Tänäänhän on paraati.
— Niin, lähdetään, vastasi Pentti.
Mutta kääntyessään tovereihinsa huomasi hän, että Jännes oli poissa. Ja
kivi, jolla tyttö oli istunut, oli tyhjä.
— Menkää te edeltä, sanoi hän. — Tulen Jaakon kanssa perästä.
Jäätyään yksin ei hän kuitenkaan heti lähtenyt etsimään tyttöä ja
toveriaan, vaan istahti kivelle ja sytytti savukkeen.
Hermannin tytär ja Jännes...
No niin, ajatus ei ollut niin mieletön kuin miltä se ensi hetkellä
tuntui. Olihan tyttö sievä. Eikä Jännes tiennyt hänen kohtaloistaan
sen enempää kuin muutkaan, heitä viittä ja pataljoonan komentajaa
lukuunottamatta.
Hän, Pentti, oli jo aamulla huomannut Jänneksen katselevan tyttöä
peittelemättömän ihastuneena. Ja tyttö? Kenties Jänneksen katseilla
oli oma osuutensa siinä äkillisessä muutoksessa, joka Helmissä eilisen
jälkeen oli tapahtunut.
Mutta...
Pentti heitti savukkeen menemään ja nousi.
No niin, oli liian aikaista ruveta sitä miettimään.
Saaren toiseen päähän ehdittyään hän pysähtyi äkisti.
Alhaalla rannalla istuivat Hermannin tytär ja Jännes maihin
ajautuneella hirrellä. Jännes piti kourassaan tytön kättä ja puhui
hänelle innokkaasti jotakin, jota tänne saakka ei voinut kuulla.
Punakoilla, karkeapiirteisillä kasvoilla oli uusi loiste. Tyttö katsoi
hellittämättä poispäin ja puisti silloin tällöin päätään.
Pentti kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
Hän kulki hitaasti, ajatuksissaan.
* * * * *
Samana iltana kävelivät Pentti ja Jännes kahden kadulla. Jänneksellä
oli tavallista enemmän puhuttavaa. Ja oudon siistiltä hän näytti,
viikkokausien parransänki tarkasti pois ajeltuna.
— Se, tuota, tuntuu tietysti hiivatin hullulta. Mutta tuo tyttö! Minun
täytyy saada hänet, Kaira!
Kun Pentti ei sanonut mitään, jatkoi Jännes:
— Tuumit kai: kävipäs se nopeasti. Niin kävi. Heti, tuota, nähdessäni
hänet aamulla, tiesin sen. En välitä siitä, kuka hän on tai kuinka hän
on tullut tänne.
Penttiä alkoi painostaa yhä raskaammin. »Kuinka hän on tullut tänne?»
Hermannin tytär. Hän virkahti äänellä, jonka pakotti kevyeksi:
— Oletpa sinä tulessa, Jaakko.
— Olen, myönsi toinen. — Arvaan, tuota, että sinä tiedät kaiken
Helmistä. Mutta minä en kysy. En tahdo kuulla mitään. Hän sanoi, ettei
hän ole kyllin hyvä minulle. Ajatteles, Kaira! Ei kyllin hyvä minulle!
Ajatus oli Jänneksestä niin hassunkurinen, että hän purskahti nauruun.
— Hiivatti! Kyllä sinä, tuota, tiedät, millainen minä olen. Olen ehkä
muuttunut, vähän parempaan päin, sinun seurassasi. Mutta sittenkin.
Olkoon hän, tuota, kuka tahansa ja tulkoon mistä tahansa, hänenlaisensa
tyttö on aina liiankin hyvä minulle.
Pentti käveli ja kuunteli. Sitten hän kysyi äkisti:
— Mutta oletko varma itsestäsi, Jaakko? Varma siitä, että rakkautesi
kestää kyselemättä mitään.
Jännes ajatteli tuokion, sitten hän vastasi lujasti:
— Olen. Minulle riittää, että hän, tuota, pitää minusta.
— Onko hän sanonut sen sinulle?
Jännes naurahti.
— Ei hiivatissa, ei vielä. Mutta kun silmät on päässä, näkee toki,
pitääkö tyttö, tuota, edes jonkin verran.
Pentti mietti.
Kuka tietää? Ehkä Jänneksellä tosiaan oli voimaa sellaiseen rakkauteen.
Hän tarkasti sivusta toverinsa karheapiirteisiä, punakoita kasvoja.
Voimaa, niin, voimaa niissä oli, niinkuin koko jäyhätekoisessa, hieman
kumarassa vartalossa, alkuvoimaista lujuutta.
Ehkä...
Pentin mieli keveni. Häntä oli aamupäivästä saakka painostanut tämä
outo käänne. Hän oli pohtinut puoleen ja toiseen: pitikö hänen kertoa
toverilleen kaikki, minkä Helmistä tiesi. Hyvä oli, ettei hän ollut
tehnyt sitä. Jaakkohan ei tahtonut kuulla. Ja kaikesta huolimatta
oli Hermannin tyttäressä ilmeisesti paljon muutakin hyvää kuin soma
ulkomuoto.
Ehkäpä...
Pohjan Pojat valmistautuivat jättämään Marienburgin, jonka valloitus
oli maksanut niin monen suomalaisen hengen ja jonka puolustus nyt jäisi
virolaisten joukkojen tehtäväksi. Rykmentin oli määrä palata Valkiin
lepäämään ja valmistautumaan uusiin marsseihin ja uusiin taisteluihin.
Komppaniat seisoivat paikoillaan odottaen lähtökäskyä.
— Kersantti Kaira pataljoonan komentajan luo!
Pentti noudatti viipymättä käskyä. Hän tunsi suorastaan helpotusta
päästessään hetkeksi irti lähimmistä tovereistaan, jotka seisoivat
rivissä synkkinä ja äänettöminä, saman kalvavan epätietoisuuden
vallassa saman raskaan kysymyksen ahdistamina:
Missä on Helmi?
Tyttö oli kadonnut edellisenä iltana. Koko yönä ei häntä ollut kuulunut
takaisin, ja aamullakin he olivat turhaan odottaneet häntä palaavaksi.
Jännes ei ollut nukkunut silmäntäyttä. Majapaikan edustalla hän oli
kävellyt illasta aamuun raskain askelin, jämerä pää hyvin syvään
leveiden hartioiden väliin painuneena. Toveriensa luo palattuaan hän ei
ollut sanonut sanaakaan. Omassa nurkassaan hän vain oli kyyhöttänyt,
pää polvien välissä ja vasemman posken arpi punaisena palaen. Ikkunaan
hän oli rynnännyt joka kerta, kun kadulta kuului askeleita.
Helmi ei ollut palannut.
Kun Pentti astui huoneeseen, jossa pataljoonan esikunta oli
Marienburgissa-olon aikana sijainnut, sattui hänen korviinsa katkelma
parin upseerin keskustelusta.
— Ryssät ovat toipumassa iskusta. He ahdistavat jälleen joka puolella
virolaisia.
— Saa nähdä, eivätkö yritä katkaista meiltä paluutietä.
Pataljoonan komentajan ryhdikäs hahmo ilmestyi ovelle.
— Tulkaa tänne, kersantti Kaira.
Pentti seurasi häntä toiseen huoneeseen. He olivat kahden.
— Minulla on outoja uutisia teille, kersantti. Ikävä kyllä, ne ovat
surullisia.
Pentti odotti, että kapteeni jatkaisi. Outoja... surullisia?
— Painakaa puuta, kersantti.
Pentti noudatti kehoitusta. Kapteeni istahti tyhjäksi raivatun pöydän
kulmalle ja ryhtyi kuivailemaan silmälasejaan. Raskas edesvastuu
ja rasitukset olivat painaneet jälkensä miehekkäisiin piirteihin,
silmänalustat siintivät mustina.
— Luokseni tuli äsken eräs virolainen luutnantti, alkoi hän viimein. —
Hän saapui suoraan etuvartiosta, taistelusta. Heillä oli ollut raskas
yö. Te kai tiedätte jo, että ryssät parveilevat jälleen aivan kauppalan
liepeillä?
Pentti nyökkäsi vaieten.
— Yöllä oli komppanian vahvuinen vihollisjoukko hyökännyt hänen
johtamansa etuvartion kimppuun. Lopulta heidän onnistui karkoittaa
ryssät. Mutta heitä kaatui viisi. Neljä miestä ja yksi — nainen.
Pentti säpsähti.
— Nainen!
Ajatus tuntui mahdottomalta, mutta se iskeytyi sittenkin hänen
mieleensä:
— Hermannin tytär?
Kapteeni Hamula nyökkäsi ja alkoi mitellä huonetta edestakaisin.
— Siinä ei ole vielä kaikki, puheli hän. — Tyttö oli tullut etuvartion
luo puolenyön tienoissa lopen uupuneena juoksusta. Hän oli kertonut
joutuneensa kauppalan läheisyydessä kuulemaan parin ryssän keskustelun.
Miehet olivat puhuneet aloitetusta etenemisestä ja maininneet, että
öisellä yllätyksellä aiottiin tuhota kauppalan eteläpuolella oleva
pieni virolainen etuvartio ja senjälkeen syöksyä nukkuvan kauppalan
kimppuun.
Pataljoonan komentaja pysähtyi Pentin eteen.
— Ymmärrättekö, kersantti? Ellei tuota varoitusta olisi tullut, niin...
Mehän tiedämme molemmat, millainen tilanne ympärillämme on.
Rypyt kapteenin otsalla syvenivät. Sitten käännähti hän jatkamaan
kävelyään.
— Luutnantti oli — niinkuin luonnollista on — suhtautunut
epäluuloisesti tytön ilmoitukseen, mutta varokeinoihin hän silti
ryhtyi. Puoli tuntia senjälkeen oli taistelu käynnissä. Luutnantin
arvelun mukaan ei heistä nyt ainoakaan olisi hengissä, elleivät he
olisi saaneet varoitusta. Eikä kai meistäkään, siksi puutteellista
kauppalan vartiointi nyt on. Taistelun alkaessa sai luutnantti
lähetetyksi sanan pataljoonansa esikuntaan, josta pantiin kaikki
liikenevät joukot liikkeelle. Ne saivat kestää sekä oikealla että
vasemmalla kiivaan, joskin lyhyen kamppailun, ennenkuin sieltä
lähestyvät ryssät vetäytyivät takaisin.
Pentti kuunteli ihmeissään.
Hermannin tytär...
— Ei ole paljon sanottu, jos tunnustan olevani ylpeä siitä, että tuo
sankarityttö oli suomalainen, jatkoi kapteeni. — Kymmenen minuuttia
kahakan alusta kaatui ensimmäinen virolainen. Silloin juoksi tyttö
miehen luo, sieppasi hänen kiväärinsä ja asettui tyhjäksi jääneelle
paikalle.
Pentin silmien eteen nousi selvänä kuva Helmistä heidän viimeksi
tavatessaan.
Hän oli eilen illalla ollut yksin kävelemässä. Palaillessaan
keskikaupungille oli hän odottamatta tavannut tytön.
— Helmi! Minne sinä olet menossa?
Tyttö oli katsonut kauas etäisyyteen, ja äänessä oli ollut omituinen
sävy hänen vastatessaan:
— En tiedä.
— Et tiedä?
Helmi oli pudistanut päätään.
— En.
Hänessä oli ollut jotakin poissaolevaa, melkein aavemaista, joka oli
estänyt Penttiä utelemasta enempää. Hän oli väistynyt syrjään, kun
tyttö lähti jatkamaan matkaa. Mutta tämä oli käännähtänyt takaisin ja
tarrautunut kouristuksentapaisesti hänen käsivarteensa.
— Ettekö te ymmärrä, kersantti Kaira? Ettekö te ymmärrä?
Siniset silmät olivat kyynelissä, ja huulet värisivät.
— Herra Jumala, voi Herra Jumala, miten onneton minä olen!
Samassa hän päästi otteensa ja juoksi pois.
Pentti oli jäänyt seisomaan paikoilleen katsoen tytön perään
ymmärtämättä mitään.
Kaikki tämä oli tapahtunut muutamaa tuntia ennen öistä taistelua.
Kapteeni Hamula oli jälleen istahtanut pöydän laidalle.
— Tunnin tuo sankarityttö ampui, jatkoi hän kertomustaan,— ja täytti
paikkansa kuin mies. Ja kun rintaan osunut luoti syöksi hänet maahan,
ei hän päästänyt valituksen sanaa.. Luutnantti oli tarjoutunut sitomaan
haavan, mutta hän sanoi: ei ole aikaa, ampukaa! Kynää ja palan
paperia hän vain pyysi. Kun taistelu sitten oli ohi, oli hän vielä
hengissä. Luutnantilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kertoi, miten
riemullinen hymy oli ilmestynyt tytön kylmeneville huulille, kun hän
oli ymmärtänyt, että taistelu oli päättynyt voittoon. »Kirje», oli hän
kuiskannut, enempää ei. Sen ruumiin ääressä oli jokainen eloonjäänyt
seisonut kauan, paljain päin.
Pataljoonan komentajan äänessä värähteli liikutus. Hetken kuluttua hän
lisäsi:
— Hänen kädestään löydettiin tämä kirje. Se on osoitettu teille,
kersantti.
Pentti otti rypistyneen paperin ja astui ikkunan luo lukemaan sitä.
Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Käsiala oli suurta ja lapsellista. Oli
vaikea saada siitä selvää, kun kirjaimet olivat väliin päällekkäin,
väliin kaukana toisistaan, rivit sekaisin. Mutta juhlallisella
hartaudella Pentti tutki koukeroita, jotka sankarityttö haavoittuneena
oli piirtänyt paperille taistelun riehuessa ympärillä.
»Kersantti Kaira!
Kuolen pian. Haluan sitä ennen kiittää Teitä.
En voinut elää. Ehkä olisin voinut, ellei Jaakko olisi tullut. Kun hän
puhui rakkaudestaan, riemuitsi sydämeni ja samalla itki surusta ja —
häpeästä.
Tahdoin kuolla. Kuljin kulkemistani — silloin tapasin Teidätkin.
Rukoilin Jumalaa, ensi kertaa täydellä todella, että Hän armahtaisi
minua ja antaisi tehtävän, minkä puolesta kuolla. Ja Hän kuuli
rukoukseni.
Kuolen pian. Mutta olen niin onnellinen. Tunnen olevani yksi teistä.
Sanokaa Jaakolle, että viime hetkinäni siunaan häntä. Kuolen pian.
Viimeinen ajatukseni on oleva: Isänmaa!»
Pentti ojensi kirjeen kapteenille ja käännähti ikkunaan.
Miten väärin hän oli tuominnut Helmiä! »Torpantyttö ei — ainakaan
meidän päivinämme — pidä suurta melua», muisti hän kirjoittaneensa
ivallisesti Hermannin tyttären kohtalosta kotiin. Nyt hän häpesi noita
sanoja.
Ulkona seisoi pataljoona odottaen liikkeelle lähtöä.
Pentti katsoi ryhmäänsä, joka oli aivan lähellä esikuntataloa. Kun
joku nainen ilmestyi näköpiiriin, käännähti Jännes tulijaan. Vihreissä
silmissä odotuksen jännitys, joka kuitenkin heti laukesi. Turhaan,
aina vain turhaan! Hän odotti kuitenkin, toivoi yhä. Odotti tyttöään,
joka makasi virolaisten vainajien keskessä, huulilla työnsä kunnialla
loppuun suorittaneen tyyni hymy.
Viidestoista luku.
Hevoset ravasivat tasaisesti.
Pentti Kaira ja hänen toverinsa olivat ratsastaneet jo tuntikausia
kenenkään virkkamatta sanaakaan. Ympärillä oli kammottava äänettömyys.
He tuijottivat synkkinä eteensä näkemättä muuta kuin pimeyden,
läpitunkemattoman pimeyden, joka piiritti heitä joka puolelta.
Ja kuitenkin — minä hetkenä hyvänsä voi kaikki muuttua. Yössä
leimahdella tulia vihollisen kiväärinpiipuista. Hiljaisuus vaihtua
taistelun melskeeksi, taisteluksi elämästä ja kuolemasta.
Tehtävä, jota he olivat suorittamassa, oli vaarallinen.
Pohjan Pojat olivat palaamassa Marienburgista Valkiin. Rivit pahasti
harvenneina ja lopen uupuneena tarvitsi voitokas rykmentti ehdottomasti
lepoa. Mutta paluu saattoi muodostua voimia kysyväksi taisteluksi.
Muutamia päiviä sitten suoritetulla Marienburgin valtauksella rintama
oli kyllä työnnetty kauas etelään, mutta ryssät olivat ehtineet jo
toipua säikähdyksestään. Heidän suuret joukkonsa olivat taas kaikkialla
etenemässä. Marienburg oli kyllä vielä virolaisten hallussa, mutta
sinne sijoitettujen heikkojen puolustusjoukkojen asema kävi päivä
päivältä yhä uhatummaksi. Menestys rohkaisi ryssiä niin, että he
liikehtivät yhä uhkaavammin. Väestön ilmoitusten mukaan oli heitä
näkynyt jo puolimatkaan ehtineiden suomalaisjoukkojen edessäkin,
siis kaukana varsinaisen rintaman takana. Arveltiin heidän pyrkivän
katkaisemaan Pohjan Pojilta paluutien.
Pentti muisteli pataljoonan komentajan huolestunutta ilmettä, kun hän
oli selvittänyt tilannetta:
— Lännessä kulkevia teitä myöten ryssät voivat kuljettaa kokonaisia
rykmenttejä eteemme. Käykää ryhmänne kanssa tarkastamassa, onko siellä
jotakin tekeillä. Me lepäämme täällä yön ja jatkamme matkaa vasta
aamulla. Teidän ei kannata välittää vihollispartioista. Tuhotkaa ne,
mikäli mahdollista. Jos kohtaatte suurempia joukkoja, kiiruhtakaa
takaisin. Muuten jatkatte matkaa tienristeykseen Valkin eteläpuolella
ja odotatte meitä siellä. Luotan teihin, kersantti Kaira. Onnea
matkalle!
Illan suussa he olivat nousseet ratsaille. Miehet olivat väsyksissä
ja lisäksi oli matkattava nopeaan, joten ei voinut ajatellakaan
lähteä jalkaisin. Kahteen rekeen he kyllä olisivat mahtuneet, ja
rekiä oli Hermanni puolestaan innokkaasti puoltanut, mutta vihollinen
olisi silloin voinut paljon helpommin yllättäen tuhota tuollaisen
raskasliikkeisen partion. Pentti oli pitänyt päänsä ja myöskin
hankkinut hevoset.
Pysähtymättä he olivat ratsastaneet. Hermanni oli aluksi murissut
— siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi istunut hevosen selässä —
mutta pian tottui hänkin, ja olihan se helpompaa antaa hevosen kantaa,
etenkin hänelle, jolle marssiminen oli vaikeaa jalan vuoksi.
Olihan marssi sujunut häneltä näihin asti, vaikka vasen jalka olikin
oikeaa lyhyempi, kun kaikella oli ollut oma merkityksensä. Mutta
nyt... niin Helmin kuoleman jälkeen... tuntui Hermannista kaikki
niin tyhjältä. Nyt vasta, menetettyään tyttärensä ainiaaksi, hän oli
havahtunut huomaamaan, miten kiintynyt hän sittenkin oli tyttöön.
Hänen vuokseen hän oli koko retkelle lähtenytkin. Jonkinlainen hämärä
aavistus oli ajanut hänet esille rauhaisasta, yksinäisestä kolostaan.
Ei hän kyllä ollut voinut kuvitella tapaavansa Helmiä täällä, mutta
hänessä oli, jossakin syrjäisessä sopukassa, itänyt toivo saada tietoja
jäljettömiin kadonneesta tyttärestään. Kenties hän oli ajatellut
yllyttävänsä täällä ne ryssät, jotka olivat lyöneet hajalle hänen
kotinsa, ja nehän olivat ainoat, jotka jotakin Helmistä saattoivat
tietää. Ja nyt? Nyt makasi Helmi kylmänä haudassa... Onnellinen hymy
huulilla, oli Kaira sanonut, työnsä kunnialla loppuun suorittaneen
tyyni hymy... Niin, niin, mutta vanhan isänsä hän oli jättänyt yksin...
yksin...
Hermanni huokasi lipoessaan mietteissään alahuulella siivottomia
viiksiään. Miten väsyneeksi hän tunsi itsensä, väsyneeksi ja vanhaksi!
Toinenkin kuudesta matkalaisesta ajatteli Helmiä. Se oli Jännes, joka
ratsasti ensimmäisenä. Kun Pentti oli kertonut tytön kuolemasta,
oli hän jäänyt tuijottamaan toveriinsa kyyneleettömin silmin, mutta
katseessa sellainen ammottava tyhjyys, että Pentti oli hätkähtäen
kääntynyt poispäin.
Jotakin oli Jänneksessä sinä hetkenä kuollut: kaikki se uusi ja
hellä, jonka Helmi lähelläolollaan oli synnyttänyt. Tuskin sanaakaan
hän senjälkeen oli lausunut, seurannut vain äänettömänä ja synkkänä
tovereitaan. Kuultuaan tästä partiotehtävästä oli hän ensimmäistä
kertaa Marienburgista lähdön jälkeen hymyillyt.
Vaarallinen retki — hyvä! Juuri sitä hän kaipasi, vaarallista retkeä,
jota Kaira johtaisi. Niin, Kaira... Nyt, kun Helmi oli lähtenyt hänen
luotaan, oli hänen sydämeensä jäänyt jäljelle enää vain kiintymys
Kairaan pitämään häntä kiinni elämässä.
Torttila karautti Pentin rinnalle.
— Kaira, edessä vasemmalla vilkkuu tulta, virkahti hän oikeasta
suupielestään.
Partio pysähtyi. Kaikki tähysivät osoitettuun suuntaan.
— Näyttää siltä, kuin se tulisi jonkin talon ikkunasta, sanoi Pentti.
— Näillä paikkeilla pitäisi olla kartanon, josta pataljoonan komentaja
mainitsi.
— Hitunen ruokaa ei, saakeli soikoon, olisi haitaksi, murahti Toikka.
— Hyvä, levähtäkäämme hetkinen, myöntyi Pentti ja ratsasti ryhmän
johtoon.
Vähän matkan päässä erkani tie taloon. Hiljaista hölkkää eteni partio
kohti valaistua ikkunaa. Lähemmäksi tultua havaitsivat miehet, että
valo tuli kaksikerroksisen kartanon yläkerrasta.
He olivat päässeet parinsadan metrin päähän talosta, kun Pentti
pysähdytti äkisti hevosensa. Toisetkin olivat kuulleet saman äänen.
Hiljaisessa yössä kantautui käskevällä äänellä huudettu ryssäläinen
komennus kauas: avatkaa!
Toisesta kerroksesta loistanut valo sammui samassa. Hetkisen kuluttua
avautui ikkuna. Heleä naisen ääni sanoi:
— Tämä ei ole mikään majatalo. Ovi on ja pysyy lukossa.
Kiväärinlaukaus oli vastauksena. Ja heti senjälkeen jysähtivät
ensimmäiset kiväärinperien iskut tukevaa ovea vastaan.
Pentti kääntyi miehiinsä.
— Ryssiä!
— Päälle vain, sähähti Hermanni.
Ryssiä! — niin, sen tunsi vanha metsäläinen omissa suonissaan. Veri
kiersi niissä kuumana ja kiihkeänä, niinkuin aina, kun hän sattui
yhteen ryssien kanssa. Vihaa se oli, sammumatonta vihaa, jota tuskin
kuolema pystyisi lievittämään.
Nyt leimahti laukaus yläkerran ikkunasta. Kartanoa puolustettiin!
Jollakin käsiaseella vain, mutta puolustettiin kuitenkin. Se merkitsi
taistelua ja ryssien sisälle päästyä veritekoja. Ulkoa vastattiin
kiväärinlaukauksella.
Pentti kuunteli vielä hetken.