Pentti.»

Pappilan salissa oli hiljaista, kun Hanna oli lopettanut. Aurinko oli

painunut lumipilvien taa. Varhainen hämärä teki tuloaan.

Rovasti katkaisi äänettömyyden:

— Kun kaikki käy ympäri, niin Pentti on muuttunut. Ehkäpä tämä koulu

oli tarpeen hänelle tehdäkseen hänestä miehen.

— Ja meille, lisäsi Hanna hiljaa, — avatakseen silmämme oikein

näkemään, mitä hän meille on.

Ruustinnan ääni vapisi, kun hän virkkoi:

— Niin, jos hän palaa, _jos_ saamme hänet takaisin.

Yhdeksäs luku.

— Täällä on viihtyisää.

Pentti Kaira silmäsi toveriinsa, joka istui hänen vieressään katsellen

alhaalla heidän jalkojensa juuressa leviävää kaupunkia.

— Niin, vastasi hän vain.

Molemmat vaikenivat. Täältä ylhäältä puistomäeltä katsottuna näytti

Tartto vieläkin kotoisemmalta, vieläkin puhtaammalta kuin kaupungilla

kävellessä. Siellä kiintyi huomio yhteen ja toiseen pikku seikkaan,

jossa oli vieras leima. Tänne näki vain kirkontornit, matalat talot ja

suorat, lumiset kadut jäätyneen Emajoen molemmin puolin.

Kuikka kääntyi katsomaan taakseen. Tämä suuri puisto komeine puineen

ja niiden keskessä kohoavine mahtavine tuomiokirkon raunioineen oli

jo ensi hetkessä tehnyt häneen valtavan vaikutuksen. Hiljaista täällä

oli, näin iltapäivällä. Äänetön talvinen puisto ja he kaksi, niin, ja

nuo komeat, kaari-ikkunaiset rauniot, jotka törröttivät siinä muistona

vuosisatojen takaisesta maailmasta.

‒ Sanoitko jotakin?

Pentti naurahti.

— Sanoin kyllä, myönsi hän. — Mutta ei se mitään niin tärkeätä

ollut, että sinun sen vuoksi olisi kannattanut keskeyttää hartauden

harjoituksesi. Huomautinhan vain, että onni potkaisi meitä, kun

eksyimme tänne.

— Munaskuuni riemuitsevat, kun sinun huulesi oikein puhuvat, sanoi jo

vanha Salomo! Mutta kuules, Kaira. Kuinkahan sinunkin kielivärkkisi

on luotu, kun se laulaa ilmoille aina sen, mille toinen juuri

etsii sopivaa ilmaisumuotoa? Ja sitäpaitsi sinä juttelet hartauden

harjoituksista. Katin hännät, todistelin vain tuota kaupunkia. Kuin

lehmä uutta porttia, niinkuin sanotaan.

Ja Kuikka nauroi, hymy kuoppien painautuessa syvälle poskiin.

— Tiedätkös, Kaira? pakisi hän edelleen vilkuttaen tummansinisiä

silmiään. — Olen niin vietävän hyvällä päällä.

Pentti hymähti.

— Tietäähän tuon. Tänään on sinun suuri iltasi.

— Suuri iltani? Donnerwetter! Mitäs sinä, mies meinaat?

Penttiä huvitti toverin viaton ilme.

— Älä nyt ole olevinasi. Tänäänhän on kaupunkilaisten juhla, jossa

tapaat jälleen »kohtalosi».

Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.

Saattaa käydä sen niin kuin monen toivotun. Niinkuin sanotaan: Miestä

toivoin sinustai, mut tuli sinusta mela. Liian syvämietteistä, vai? No,

kuulepas tätä!

Ja hän lauloi niin, että luminen puisto raikui:

»Heilini silmät kuin taivaalla tähdet

Ja varsi kuin elämänlanka.

En minä luullut maailmassa

Niin kaunista olevankaa.

Heililläni kultanen tukka.

Se tuulella liepahtelee.

Sitä on niin hauska kattella,

Kun se raitilla kiekahtelee.»

Siihen hän lopetti äkisti ja hypähti ylös.

Tule Kaira. Heitetään silmäys noihin raunioihin, ennenkuin painutaan

kasarmille.

Pentti pidätti häntä.

— Laula vielä, Tahvo.

— Enkä laula, torjui Kuikka. — Tiedäthän itse: Lyhyestä laulu kaunis,

loppuvasta luontevampi.

Pentti nousi hymähtäen. Kuikka osasi kieltäytyä niin, ettei voinut edes

pahastua.

Juhlallinen hiljaisuus ympäröi heitä heidän astellessaan pitkin

narskuvaa polkua. Aurinko oli pilkistäytynyt pilvien raosta esiin ja

välkytti puiston hankia. Sen säteet tanssivat yksinäisen muistopatsaan

ympärillä.

Toverukset pysähtyivät tiilijättiläisen luo, joka muinoin oli ollut

mahtava tuomiokirkko. Juhlallisista kaari-ikkunoista näki vapaasti

sisään. Minkään katon estämättä oli lunta satanut raunioiden keskeen,

ja tuuli oli kuljettanut sinne lisää kooten keskilaivaan komeita

kinoksia.

Omituista, virkahti Pentti, — miten pieneksi ja mitättömäksi mies

tuntee itsensä tällaisessa paikassa. Väkisin käy mieli juhlalliseksi.

Kuikka huiskautti kättään.

‒ Juu, Kaira, sinuun ainakin sopivat suuren ja suulaan

juutalaiskuninkaan sanat: Syviä vesiä ovat sanat miehen suussa,

kuohuva virta, viisauden kaivo. Sinä, mein lieber Freund, ajattelet ja

haastelet aina niin vietävän syvämietteisesti, että toinen tässä oikein

tuntee halpuutensa. Minä vain yrittelin laskeskella, kuinka monta

hikipisaraa orjan otsalta on tippunut, ennenkuin tuo rötös on pystyyn

saatu.

— Lyönpä vaikka vetoa, ettet laskenut sitä, Tahvo, sanoi Pentti. —

Etköhän ajatellut samaa kuin minä? Seisookohan meidän työmme kerran,

kun olemme kaikki jo kauan levänneet haudassa? Seisooko se yhä pystyssä

puhuen yhtä selvää kieltä tuleville sukupolville?

Kuikan huulet avautuivat sanoakseen jotakin. Mutta sitten muutti

hän mieltään ja jäi vaieten katsomaan mahtavia seiniä. Kairalla oli

tuollainen hänen vaistoiselleen miehelle vallan outo intohimo seisoa

ja töllistellä vanhoja taloja ja raunioita, silmissä haltioitunut

ilme. Mahtoikohan mies nähdä niissä jotakin katsomisen arvoista? Taisi

nähdä aaveitakin keskellä päivää. Joistakin ihanista hienohelmoista ja

ylpeistä ritareista se oli puhunut Tallinnassakin, kun he kipusivat

Pitkän Hermannin huippuun loppumattomia, epämukavia portaita. Vaikkei

siellä kukaan tervejärkinen ihminen nähnyt kerrassaan minkäänlaista

silmänruokaa, ikävöi vain takaisin ulkoilmaan, jolla oli se suuri etu,

että siellä voi hengittää vapaasti. No niin, se, mitä Kaira viimeksi

oli sanonut, ei ollut niinkään hullua. Mutta hän, Kuikka, puolestaan

pani paljon enemmän arvoa sille, mitä sai puhua ennen hautaan

joutumista.

Niskaa vallan pakotti, kun piti tuijottaa ylös. Vaikkei muuten, niin

Kairan mieliksi. Mutta kauempaa ei hän enää jaksanut.

Mitä?

— Katso, emme olekaan täällä kahden.

Pentti silmäsi hänen osoittamaansa suuntaan. Todellakin. Siellä istui

penkillä nuori nainen. Heidän eilinen tuttavansa.

— Sinun karjalainen onnesi, hymähti hän. — Terve mieheen! Minä painun

kasarmille.

— Donnerwetter, mies! Älä lähde, Kaira, älä jätä minua pulaan. Olenhan

sanonut sinulle, että tarvitsen tulkkia alkuasteella?

Pentti taipui. Toverin äänessä oli rukoileva sävy. Mitä hullua!

Saattoiko Shemeikkakin olla hermostunut ihailemansa naisen tavatessaan?

No niin, kenties, silloinkuin tosi oli kysymyksessä.

Kun he lähestyivät, nousi tyttö iloisesti yllätettynä seisomaan.

Toverukset veivät käden lakkiin.

— Katso, hän on kaunis! kuiskasi Kuikka.

Pentti naurahti huvitettuna.

— Voitpa sanoa oppi-isäsi Salomon sanoilla, Tahvo: Sydämeni veit sinä

minulta, sisareni, morsiameni, sydämeni veit minulta yhdellä silmäsi

katsannolla, yhdellä kaulasi korulla.

Kuikka rypisti tuuheita kulmakarvojaan.

‒ Hiljaa! sähähti hän. — Hän voi kuulla.

Kun he kättelivät, virkahti tyttö hymyillen:

— Sallikaa minun vihdoinkin esittäytyä. Linda Lagle.

Toverukset mainitsivat nimensä.

— Te kai piditte eilistä käyttäytymistäni hirveänä, jatkoi tyttö. —

Mutta katsokaas, sellaisena hetkenä kuin eilinen unohtaa helposti, mikä

sopii, mikä ei.

— Ei, neiti! huudahti Kuikka pitäen yhä tytön kättä kourassaan. — Älkää

ajatelkokaan mitään sellaista. Antamanne kukat jo riemastuttivat minua.

Mutta vasta ystävälliset sananne tekivät eilisen päivän minulle siksi,

mitä se on: unohtumattomaksi.

Pentti katsoi sivusta noita kahta. Poika oli sorja. Yksinkertainen

sotilaspuku sopi hänelle. Ja — kieltämättä — tyttö oli hyvin sievä.

Hän oli solakka. Liikkeet miellyttävät ja sirot. Ääni pehmeä. Soman

karvalakin reunan alta oli pujahtanut otsalle ja ohimoille muutamia

ruskeita kiharoita. Silmät olivat harmaanvihertävät, elämänhalua ja

veitikkamaista iloa välkkyi niissä. Mustan kaulapuuhkan yli pistäytyi

esiin pyöreä, hieman itsepäisesti eteen työntyvä leuka. Hampaat, jotka

paljastuivat hänen hymyillessään, olivat valkeat, ehkä liian tukevat

ja leveät. Nenä oli hieman nykerö, mutta se sopi herttaisiin, pehmeän

pyöreisiin kasvoihin.

Sorja pari.

— Mitä pidätte puistostamme? kysyi Linda.

Kuikka oli selvinnyt sen verran, että oli älynnyt päästää irti tytön

käden. Mutta tummansiniset silmät tähystivät yhä hellittämättä

harmaanvihertäviä.

— Suurenmoinen, vastasi Pentti.

Niin minustakin, nyökäytti tyttö. — Istun täällä usein tuntikausia

yksikseni. Nytkin, kun saimme kaiken valmiiksi »Vanemuisessa» ‒

teatteritalollamme, tiedättehän, jossa tänä iltana on juhla ‒,

pistäydyin tänne hetkiseksi.

— Olisiko liian uskallettua, kysäisi Pentti, — jos pyytäisimme saada

tarjota teille kahvia, neiti Lagle?

Tyttö suostui hymyillen.

Pian istuivat he pienessä, viihtyisässä kahvilassa rattoisasti puhellen.

— Nyt, kun me olemme puhuneet teille niin paljon omista asioistamme,

niin ettekö te, neiti, vuorostanne kertoisi jotakin itsestänne? pyysi

Kuikka.

Linda naurahti.

— Miksikäs ei? Minulla on vain niin vähän ja arkipäiväistä sanottavaa.

— Toveristani se ei ainakaan voi olla arkipäiväistä, kun se koskee

teitä, kiusoitteli Pentti.

Tyttö punastui, ja Kuikka potkaisi toveriaan pöydän suojassa jalkaan.

— Kotini on Valkin lähettyvillä. Isäni on maanviljelijä.

— Niin minunkin! huudahti Kuikka.

— Niinkö? Sehän on hauskaa. Olen täällä Tartossa ensimmäistä vuotta.

Minulla on paikka eräässä konttorissa... Niin kauan kuin venäläiset

joukot olivat täällä, en osannut erikoisemmin pelätä kotiväen puolesta.

Mutta nyt...

Tytön silmät olivat käyneet surullisiksi.

— Mutta nyt? kysyi Kuikka.

Niin, nyt pelkään. En saa öisin unta, kun ajattelen, että äidille ja

isälle saattaisi tapahtua jotakin.

Pentti silmäili huvitettuna noita kahta. Näytti tosiaan siltä, kuin

Kuikka olisi löytänyt kohtalonsa. Hän oli täydessä tulessa. Ja

samoin oli ilmeisesti tytön laita. Heidän suunsa puhuivat kodista,

vanhemmista. Mutta silmät keskustelivat muusta, läheisemmästä,

tärkeämmästä.

— Rakas neiti! huudahti Kuikka huitaisten kädellään kuin tahtoen

karkoittaa kaikki huolet ruskeitten kiharain ympäröimällä otsalta. —

Älkää olko huolissanne, me Pohjan Pojat olemme kohta siellä, ja silloin

murtuu ryssien rintama varmasti, saattepa nähdä. Äitinne ja isänne,

sanoitte te, eikö teillä ole sisaruksia?

— On, yksi veli, vastasi tyttö tulen syttyessä silmiin.

— Hän kuuluu Kuperjanovin pataljoonaan, siihen, joka vapautti Tarton.

— Häneen minä tahtoisin tutustua, virkkoi Kuikka.

— Ja hänen nimensä on myös... on...?

— On Lagle, täydensi tyttö hymyn levitessä hänen kasvoilleen.

— Lagle, toisti Kuikka. — Ensin se tuntui minusta niin hassulta, ei

nimeltä ensinkään.

Tyttö nauroi.

— Niin, eikö se ollutkin hullua? Lagle, sehän on kaunis nimi. Kaunein,

minkä minä olen kuullut. Lagle? Kuule, Kaira, mitä se merkitsee?

— Villihanhea, veliseni.

— Villihanhea?

Kuikka katsoi tyttöä, ja hänen silmissään paistoi hellyys.

Villihanhea, niin, Shemeikka, kuiskasi Pentti hänelle. — Mutta älä

sure. Ei se niin vaarallista ole. _Villihanhen voi kesyttää_.

— Mitä te sanoitte, kersantti? kysyi Linda.

— Typeryyksiä vain, vastasi Kuikka. — Kuule, Kaira, tuolla istuu

luutnantti Tuominen. Hän viittoo sinulle.

Pentti nousi kumartaen. Nuo kaksi eivät enää tarvinneet häntä. Kuikan

muutamat saksalaiset lauseparret eivät kyllä pitkälle auttaneet. Mutta

he tulivat toimeen kumpikin äidinkielellään. Sen aukon, minkä kielten

eroavaisuus vielä keskusteluun jätti, täytti silmien kieli — ja sehän

on kaunopuheisinta.

Toisessa nurkassa istui pari rykmentin upseeria. Todellakin, siellä

viittoi luutnantti Tuominen hänelle. Ja toinen oli itse pataljoonan

komentaja.

Pentti pysähtyi upseerien eteen sotilaalliseen asentoon.

— Istuutukaa, kersantti, kehoitti kapteeni Hamula tarjoten savukkeen. —

Luutnantti Tuomisella on asiaa teille.

Pentti katsoi vanhaa sotatoveriaan. Niin tietysti, pieni, hento

luutnantti oli taas pienessä hiprakassa.

— Kuka on tuo nainen? kysyi Tuominen.

— Muuan virolainen tyttö.

— Hiton hauskan näköinen! Ja miten herkulliset sääret! Luulenpa, että

annan sinun esittää hänet minulle.

Pentti katsoi häneen lujasti.

— Ja minä luulen, etten sitä tee.

Luutnantti Tuomisen nyrkki pamahti pöytään. Vaikkei se ollut suuren

suuri, oli siinä voimaa, joka sai kupit tanssimaan.

— Hitto! Sinä teet sen, kersantti!

Pentti oli noussut ylös ja seisoi asennossa toverinsa edessä.

— En tee sitä, herra luutnantti.

Luutnantti Tuominen tuijotti hetken häntä hurjasti silmästä silmään.

Sitten hän huusi:

‒ No hyvä, silloin teen sen itse. Käsken sotilaan mennä helvettiin.

Pentti ei hievahtanut paikoiltaan.

— Te ette tee sitä, herra luutnantti.

— Enkö tee? No hitossa, saammepa nähdä!

Luutnantti Tuominen oli myös hypännyt seisomaan. Vaaleanruskeat

silmät salamoivat. Pentti katsoi häneen kuin vieraaseen. Vuosi

sitten he olivat olleet parhaita toveruksia. Heidän ystävyytensä oli

alkanut Varkaudessa, kun Tuominen — aliupseeri silloin — oli kuolemaa

halveksien pelastanut hänen Yrjö-veljensä joutumasta haavoittuneena

vihollisten käsiin. Urhoollinen hän oli, Tuominen, se täytyi myöntää.

Mutta vuosi voi nostattaa ylipääsemättömiä muureja ystävienkin väliin.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pentti Virossa seisoi silmästä silmään

entisen aseveikkonsa kanssa. Ja miten vähän heillä oli toisilleen

sanottavaa!

— Ette, herra luutnantti, toisti hän itsepintaisesti.

— Ensiksikään, koska kuulumme kaikki vapaaehtoiseen rykmenttiin. Ja

toiseksi, koska tyttö varmasti seuraisi sotilasta.

Pentti tunsi pataljoonan komentajan viisaiden silmien tarkkaavan häntä.

— Kersantti on oikeassa, puuttui kapteeni Hamula puheeseen. — On aika

lähteä, Tuominen. Tule, Tarttohan on täynnä kauniita tyttöjä.

Luutnantti seurasi vastahakoisesti pataljoonan komentajaa. Kadulle

päästyään murahti hän:

— Kirottu Kaira!

— Päinvastoin, virkahti kapteeni Hamula, — hän on viisas poika.

* * * * *

»Vanemuisessa» soi soitto. Mahtavina aaltoina tunkeutuivat sävelet ulos

eteishalliin ja vyöryivät portaita pitkin suuren teatteritalon joka

soppeen. Avara sali oli tungokseen saakka täynnä tanssivia. Naisten

vaaleat juhlapuvut erottautuivat jyrkästi vapaaehtoisten harmaista

sotilastakeista. Jokunen frakkipukuinenkin herra pyöri joukossa.

Pentti ei voinut olla hymähtämättä katsoessaan heitä. Noinko

avuttomalta mies näyttää frakissa? ajatteli hän seisoessaan

tähystyspaikallaan oven pielessä. Ei, ei sentään ehkä aina. Mutta näin

sota-aikana ja sotilasjuhlassa. Täällä vaikutti tuo musta-valkoinen

juhlakoreus jollakin tavoin epämiehekkäältä.

Tuossa tanssi ohi kapteeni Hamula vaaleaverikön kanssa. Ja aivan

hänen kintereillään Kuikka »villihanhineen» näkemättä ja kuulematta

mitään. Tietysti, sehän olisi pitänyt arvata: Kuikka töytäisi lujasti

pataljoonan komentajaa, hän leijaili yläilmoissa, joissa ei ole

pataljoonan komentajia eikä sotamiehiä. Miten nololta poika-parka nyt

näyttikään! Niinkuin ainakin unelmistaan herännyt. Kapteeni Hamula

tuijotti hetken sotilasta kasvoihin, sitten ilmestyi hymy hänen

suupieliinsä, ja taputtaen Kuikkaa olalle sanoi hän puoliääneen:

‒ Jatkakaa. Älkää toki antako ihastuttavan tanssitoverinne kauempaa

odottaa.

Pentti oli seurannut jännittyneenä kohtausta, jota muut tuskin olivat

huomanneetkaan. Juuri tuollaista vastausta hän oli odottanut mieheltä,

joka oli vievä heidät tuleen. Siinä oli mies, joka saisi eri puolilta

maata ja eri yhteiskuntaluokista keräytyneet vapaaehtoiset seuraamaan

itseään minkälaiseen luotituiskuun hyvänsä, mies, joka ymmärsi poikiaan.

Hän käännähti lähteäkseen katsomaan, missä muut hänen ryhmänsä pojat

olivat. Samassa astui hänen luokseen harmaahapsinen, lihava herra.

— Anteeksi, puhutteko viroa?

Pentti myönsi.

— Ah, sepä hauskaa! Me emme nähkääs mielellämme puhu saksaa, se on

vanhojen orjuuttajiemme kieli. Te ehkä tiedätte?

Pentti nyökkäsi uudelleen.

— Ette ilmeisesti tunne minua, jatkoi vieras. — Niin niin, ymmärrän

hyvin. Me sensijaan, me emme hevin unohda teitä. Muistatteko miehen,

joka syleili teitä eilen?

Silloin Pentti muisti. Todellakin: vanha mies, joka tunkeutui esiin

ihmismerestä, kun he lähtivät asemalta.

— Asianajaja Kamm, esitteli vieras. — Ehkä saan tarjota teille jotakin

suuhunpantavaa, nuori ystäväni!

He lähtivät alas teatteriravintolaan. Yksi ainoa pöytä oli vapaana.

Vieras tilasi teetä.

— Tuolla ylhäällä, nyökkäsi vanha mies, — siellä rakennetaan unelmiemme

Suomen siltaa. Se on melkein uskomatonta.

— Ja, lisäsi Kaira, — siellä solmitaan siteitä meidän kansojemme

välille.

— Mutta luuletteko, että ne kestävät? Yli aamun, tarkoitan.

— Eivät kaikki, vastasi Pentti, — eivätkä edes useimmat. Mutta jotkut

varmasti läpi elämän.

Vanha mies tuijotti hetken lihaviin, valkoisiin käsiinsä. Vielä

arpeutumatonta haavaa kirveli.

— Vaikkapa niinkin. Mutta kuinka pitkän elämän? virkahti hän.

— Ehkä vain hyvinkin lyhyen, herra asianajaja. Emmehän tiedä sitäkään,

palaako meistä kukaan kotimaahan... Ajatukseni saattaa olla mieletön,

mutta minusta tuntuu, että vainajainkin ja juuri vainajain ystävyyden

täytyisi yhdistää kansojamme.

— Toivokaamme, että olette oikeassa, nuori ystäväni. Me luotamme

teihin, ja siunauksemme seuraavat teitä. Meidän ja meidän vainajaimme.

Asiasta toiseen. Sanokaapa suoraan, eikö eilinen menettelyni

hämmästyttänyt teitä.

Pentti ei ehtinyt vastata, kun hän jo jatkoi:

— Ehkä käsitätte minua paremmin, kun sanon, että vanhin poikani,

viimeiseni, kaatui muutama päivä sitten kaupunkimme valtauksessa. Hän

kuului Kuperjanovin pataljoonaan.

Pentti ei löytänyt sanoja vastatakseen. Vanha mies puheli edelleen.

Hiljaisesti, kuin olisi puhunut itsekseen.

— Toivoin hänestä niin paljon. Hän oli vasta valmistunut. Hoiti

liikettäni. Ja olihan hän viimeinen poikani.

Pentin silmien eteen nousi kuva äidistä. Sinä iltana, jolloin hän

ilmoitti lähtevänsä tälle retkelle. Kuva äidistä, joka oli jo

menettänyt kaikki muut lapsensa ja istui nyt tuolillaan tarrautuneena

hänen käsivarteensa. »Pentti... poikani... Viimeiseni...» Hän oli

kuulevinaan rakkaan äänen sopertavan nuo sanat pidätetyn itkun

tukahduttamana.

Hän havahtui kuullessaan asianajajan äänen.

— Ja kuitenkin, kiitän kohtaloa, joka antoi hänen kuolla sellaisen

kuoleman. Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema... Mutta

kas, tuoltahan tulee tyttäreni.

Pentti katsoi ovelle. Siellä seisoi nuori, mustapukuinen nainen hakien

katseellaan jotakin. Kasvot olivat arkipäiväiset, mutta vartalo

voimakas ja kaunis. Nyt huomasi hän heidät. Molemmat miehet nousivat.

— Sallikaa minun esitellä. Kersantti Kaira. Tyttäreni.

— Isä, olen valmis lähtemään kotiin. Minua ei tarvita enää.

— Hyvä on, vastasi vanha mies, — käyn hyvästelemässä eräitä tuttuja.

Löydän sinut sitten täältä.

Jäätyään kahden vaikenivat nuoret hetken. Juodessaan teetä tunsi Pentti

tytön silmien tarkkaavan häntä.

Isäni kertoi minulle teistä. Hän sanoi suomalaisten joukossa

tavanneensa erään aivan nuoremman veli-vainajani näköisen.

Yhdennäköisyys onkin ihan ihmeellinen.

— Nuoremman? kysyi Pentti. — Onko teillä ollut kaksi veljeä?

Tyttö nyökkäsi.

— Isänne kertoi vain hänestä, joka kaatui Kuperjanovin joukoissa.

— Niin. Jaanista hän ei puhu. Isä-parka. Se oli niin kauheaa.

Pentti ei tahtonut kysyä. Hänen mieleensä muistui, miten erikoisella

äänenpainolla asianajaja oli sanonut: »Kaatua rinta läpiammuttuna, se

on miehen kuolema.»

Ette tiedä, miten paljon olemme saaneet kärsiä, jatkoi tyttö. — Oi, se

on niin kauheaa! Isä ei päästänyt Jaania veljensä mukaan, hänhän oli

niin nuori, ei vielä seitsemäätoista. Mutta Jaan, hän ei voinut pysyä

erossa, hänen verensä ajoi häntä mukaan. Eräänä yönä hän karkasi kotoa.

Kahden luokkatoverinsa kera hän lähti matkalle aikoen pohjoisessa

olevien joukkojemme luo. Heillä oli aseinaan vain vanhoja revolvereja.

Kaupungin laidassa sattuivat he yhteen venäläisen patrullin kanssa.

Pojat ampuivat, mutta sehän oli alunperin toivotonta, samaa kuin olisi

leikkipyssyillä ampunut. Yhden heistä onnistui paeta. Mutta Jaan ja

toinen hänen tovereistaan joutuivat vangiksi. Heidät kuljetettiin

venäläisten täkäläiseen päämajaan. Siellä tahdottiin pakottaa heidät

tunnustamaan, missä kapinallisten johto piileksi kaupungissamme, kuten

venäläiset sanoivat. Pojat eivät tienneet mitään eivätkä suostuneet

edes nimeään ilmaisemaan. Kun panssarijunat ja Kuperjanovin pataljoona

sitten vapauttivat Tarton, löydettiin Jaankin venäläisten päämajan

kellarista. Mutta millaisena! Oi, se näky ei häivy ikinä silmistäni!

Ranteissa ja nilkoissa rautalangat syvälle lihaan puristettuina.

Kasvot miltei tuntemattomiksi vääristyneinä. Ja ruumis ristiin rastiin

pistimillä raadeltuna. Ainoakaan hänen kiduttajistaan ei ollut ollut

kyllin armelias antaakseen hänelle kuolettavan piston.

— Elikö hän siis vielä, kun hänet löydettiin?

— Kyllä, jos sitä elämiseksi voi sanoa. Hän heitti henkensä vasta

vuorokauden kärsimysten jälkeen kotona. Se oli hirveä vuorokausi!

Pentti oli painanut nyrkkiin puristuneet kätensä ohimoilleen. Harmaat

silmät liekehtivät. Hänen olisi tehnyt mieli tehdä jotakin. Jotakin

hurjaa ja heti! Mutta sillä hetkellä se oli tietysti mahdotonta.

Mahdotonta, kunnes päästään rintamalle. Mutta sitten! Sitten

saisivatkin nuo raakalaiset tuntea, että Pohjan Poikain kiväärit

ampuvat tarkasti!

‒ Ennenkuin loppu tuli, heräsi Jaan. Se katse, se katse! Hän kuiskasi:

»Älkää itkekö, isä ja sisko. Ainoatakaan sanaa ne eivät saaneet

lähtemään huuliltani. Olen niin onnellinen.» Tunti senjälkeen oli hänen

elämänsä lopussa.

Hän kuoli sankarin kuoleman, sanoi Pentti hiljaa.

— Mutta isä! virkahti tyttö. — Hän ei toivu tästä iskusta. Menettää

molemmat poikansa kahden päivän kuluessa. Minä vain olen jäänyt

jäljelle. Tyttö, joka ei voi mitään tehdä.

Tottahan toki, paljonkin, väitti Pentti vastaan.

— Vähän, perin vähän. Tahdon tietysti olla mukana omalta vähäiseltä

osaltani. Olen liittynyt ystävättäreni neiti Laglen kanssa Tarton

Punaiseen Ristiin.

— Neiti Laglen? kysyi Pentti hämmästyneenä.

— Niin. Tunnetteko hänet?

Pentti nyökkäsi.

— Olen tavannut hänet vain pari kertaa. Mutta eräs tovereistani —

iloinen, rehti poika — tuntee hänet niin hyvin kuin mies voi parissa

päivässä oppia naisen tuntemaan. Poika-parka menetti heti ensi

silmäyksellä sydämensä.

— Se ilahduttaa minua. Linda onkin sievä tyttö ja hyvin hyvä tyttö

lisäksi, sanoi hänen ystävättärensä.

— Muuten, teidän toverinne saattaa kai hänet kotiin?

Pentti hymähti. Oli sekin kysymys!

— Arvelen, ettei olisi hyvä koettaa estää häntä siitä.

Hymy levisi tytönkin vakaville kasvoille.

— Se ei tietysti ollutkaan tarkoitukseni, sanoi hän. — Mutta voisitte

kehoittaa toverianne ottamaan varmuuden vuoksi aseen mukaansa.

— Aseen?

— Niin. Ystävättäreni asuu kaupungin ulkopuolella. Ei kyllä kovin

kaukana. Mutta ympäristö ei ole vielä aivan turvallinen. Linda kertoi

eilen muutamien asestettujen miesten ahdistaneen häntä kotimatkalla.

Hän pääsi kyllä kotiin, mutta sai oven itsensä ja noiden miesten väliin

aivan viime tingassa.

— Ryssiäkö?

— Arvattavasti.

Pentti mietti hetken.

— Silloin luulen, että jonkun toverini seurassa teen pienen jalkamatkan

tänä yönä. Pariskuntamme saattaa tarvita henkivartioston. Kiitos

neuvoistanne, neiti Kamm.

— Ei kiittämistä, vastasi tyttö nousten ja ojentaen kätensä hyvästiksi.

— Tuolta tulee isäni. Vahinko, että puhelumme supistui näin lyhyeen,

kersantti Kaira.

— Ehkäpä meille tarjoutuu tilaisuus sitä vielä jatkaa, sanoi Pentti.

— Tehän olette Punaisessa Ristissä. Ja kun minä olen sotilas, niin ei

tiedä, vaikkapa piankin tapaisimme jälleen.

* * * * *

Juhla oli lopussa.

Pentti asteli Torttilan vieressä, joka rauhallisesti poltteli

piippuaan. Pakkasilma teki hyvää. Kaikkialla oli hiljaista. Taloissa

molemmin puolin katua nukuttiin. Ainoassakaan ikkunassa ei näkynyt

valoa.

Toverukset kulkivat hitaasti. Muutamankymmenen askeleen päässä heidän

edellään kävelevä pari ei pitänyt kiirettä.

Alettiin tulla syrjäkaupungille. Kadut kävivät epätasaisemmiksi. Talot

ränstyneemmiksi.

— No, miltäs maistui? kysyi Pentti.

Olihan se, komeaa meinaan, vastasi Torttila ykskantaan oikeasta

suupielestään.

Mutta? kysyi Pentti. — Sinun äänestäsi kuulee, että siinä on jokin

»mutta».

Torttila ei pitänyt kiirettä vastauksella. Viimein otti hän piipun

suustaan ja sanoi:

— Onhan siinä. — Juhliminen käy jo sisulle. Päästäisiin rintamalle.

Saataisiin _tehdä_, jotakin.

— Sanos muuta. Pojat alkavat jo pitkästyä odotukseen. Pentinmäen

veljekset ja Hermanni ovat lopullisesti menettäneet puhelahjansa.

Näitkö muuten Pikku-Mattia juhlassa?

— Näin kyllä, myönsi Torttila. — Vaikka vähän vaikeata se oli. Sai

kurkistella koko lailla, ennenkuin näki vilahduksenkaan pojasta,

niin ympäröivät vanhat rouvat häntä. Yksi tarjosi voileipiä, toinen

juotavaa, kolmas leivoksia, neljäs makeisia. — Syöttivät pojan varmaan

puolikuoliaaksi.

Kaupunki jäi vähitellen taakse. Matalien puuhökkelien asemesta

reunustivat tietä puut, ja kun nekin katosivat, avautuivat molemmin

puolin komeat peltoaukeamat.

Kaikki oli hiljaista. Missään ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin tuo

pari tuolla edellä ja he.

— Taisi olla hukka reisu, virkahti Torttila.

— Mutta katso, miten kaunista!

Tien vieressä kohosi suuri kivinen mylly piirtyen tummana, jylhänä

lumista lakeutta ja aamuyön tähtitaivasta vastaan.

* * * * *

Linda oli seisahtunut portaille.

— Tulkaa hetkeksi sisään, herra Kuikka, pyysi hän.

— Keittäisin teetä. Kyllä te tarvitsette hieman lämmikettä.

Nuori sotilas noudatti mielihyvin kehoitusta.

Oli niin kotoisaa pikku talon siistissä keittiössä, öljylamppu valaisi

somasti huonetta. Linda oli kietaissut esiliinan vyötäisilleen ja

puuhaili hellan ääressä.

Kuikka istui tuolilla ja seurasi katseellaan hänen liikkeitään.

Yht'äkkiä hän säpsähti. Taas tuo ajatus oli sukeltautunut esille:

Ollapa kaikki jo ohi, kaikki taistelut!... Oli hänkin sotilas ja Pohjan

Poika!

Mutta kuitenkin: tuo tyttö, jonka kohtalo oli heittänyt hänen tielleen!

Millainen tyttö! Olihan hän tavannut naisia paljonkin. Mutta ne olivat

toista. Tuollaisia pikku ihastuksia, joita hänenlaisensa tielle sattuu

harva se päivä. Alkoivat silmäniskulla ja loppuivat suuteloon tai

parhaassa tapauksessa kyyneliin — mutta silloinkin yksipuolisiin. Linda

oli toista. Hänessä oli jotakin ihmeellistä. Se oli noissa nauravissa

ja samalla sanomattoman hellissä silmissä, joihin katse upposi kuin

lähteeseen. Sorjassa vartalossa. Sulavassa käynnissä, joka sai miltei

uskomaan, etteivät jalat koskeneet lainkaan lattiaan; siinä oli jotakin

perhosmaista.

Kuikka tunsi veren kiertävän ruumiissaan kuumana, kiihkeänä.

— Linda!

Tyttö käännähti häneen. Silmät paloivat kirkkaina, onnellisina...

Tyttö irrottautui hänen syleilystään ja haukkoi ilmaa. Nauraen hän

sanoi:

— Olit aivan tukehduttaa minut, Tahvo. Ei sinua voi moittia ainakaan

liiasta hitaudesta.

Kuikka suuteli häntä kaulalle. Sitten hän myönsi.

‒ Ei. Hitauden synnistä on toki Luoja minut säästänyt. Antoipa pojalle

iloisen luonnon. Ja sanotaanhan Sanassakin: Iloinen sydän virvoittaa

ruumiin, mutta murheellinen henki kuivattaa luut. Onhan nyt sitäpaitsi

sota. Sodan pauhuissa vaikenevat rauhan lait. Nicht wahr?

Linda kuunteli hänen ääntään mielihyvin. Siinä oli tartuttavaa

elämänuskoa. Ja veitikkamaisista sinisilmistä pilkisti sielu, jossa

tuntui olevan niin paljon samaa kuin hänen omassaan.

— Kyllä sinä vastata osaat, Tahvo, naurahti hän.

Poika puristi hänet lujemmin syliinsä.

— Osaanko? No, ottakaamme sitten sananmukaisesti Salomo-vainaan lupaus:

Joka vastaa sattuvilla sanoilla, se huulia suutelee.

— Mutta Tahvo! Sinä...

Hetken kuluttua sanoi tyttö:

— Ajattelehan, jos setä ja täti tapaisivat meidät näin. Minut istumassa

vieraan sotilaan sylissä.

— Vieraan!

— Niin, rakkaani, heidän mielestään vieraan. Et kai voi väittää, että

hekin tuntisivat sinut?

He istuivat kauan ääneti. Katsoen vain toisiaan.

— Lupaathan, Tahvo, että pidät huolta itsestäsi rintamalla?

— Lupaan tapella niin kuin Pohjan Poika tappelee. Ja siinä on tekemistä

kylliksi, pelkään mä.

Kyyneleitä kiertyi tytön silmiin.

— Mutta minä? Mitä tulee minusta, jos sinä...?

— Älä sure, mein liebes Kind! Minulla tapaa olla, niinkuin Kaira sanoo,

seurana karjalainen hyvä onneni.

Samassa hypähtivät molemmat pystyyn. Ikkuna oli räiskähtänyt säpäleinä

lattialle kiväärinperällä sisään lyötynä. Ulko-ovelle koputettiin

hurjasti.

— Venäläisiä! huudahti Linda kauhuissaan.

Kuikka ei siekaillut. Hän sieppasi esille browninkinsa. Ensimmäisen

kuulan ampui hän ulos rikotusta ikkunasta. Toinen, tarkasti tähdätty,

sammutti äkisti kattolampun. Huone jäi täyteen pimeään.

— Nopeasti, kuiskasi hän tytölle. — Riennä setäsi ja tätisi luo

rauhoittamaan heitä. Ei hätä ole tämän näköinen.

Linda oli myöskin ehtinyt tointua säikähdyksestään.

— Muissa ikkunoissa onkin luukut, sanoi hän. — Tarkastan samalla, että

ne ovat lujasti kiinni.

Yksin jäätyään kuunteli Kuikka.

Ikkunan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laukaus oli kai

peloittanut ryssiä. He tuntuivat keräytyneen ulko-oven luo, jota

takoivat hurjasti kirousten säestäessä iskuja. Oli selvää, ettei ovi

kestäisi kauan kiväärinperien lujaa rynnäkköä.

Kuikka tarttui pöytään, työnsi sen kumoon, niin että teekupit helisivät

pirstoutuessaan lattiaan. Tuolit ja rahit saivat tehdä sille seuraa.

Vahvistaessaan ovea ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaan.

Kunnes hän kuuli takaansa Lindan huudon. Hän ehti nähdä ikkunalaudalla

kouraparin ja lähellä häämöittävät parrakkaat kasvot, mutta samassa

tyttö jo juoksi hänen ohitseen ikkunan luo kädessään jokin raskas

esine. Isku kumahti, kasvot ja kädet katosivat, ja jotakin mätkähti

raskaasti maahan.

— Nopeasti, Linda! Vetäydy syrjään! huusi hän.

Kehoitus ei tullut liian aikaisin. Seuraavassa hetkessä pamahti näet

ulkoa kolmen tai neljän kiväärin laukaus, ja kuulat lensivät ilkeästi

vinkuen läpi ikkuna-aukon iskeytyen kattoon.

— Sinäpä olet reipas tyttö, kiitti Kuikka. — Rinnassa oikein kiertää

hyvän tunne, kun tietää, että sinä olet minun.

Tyttö ei vastannut. Vavisten hän nojautui hellan kulmaan.

Hetkisen oli ollut hiljaista ulko-oven luona. Mutta nyt paukkuivat

iskut sitä hurjempina. Ovi antoi jo pahasti perään.

— Linda haparoi soturin luo ja tarrautui lujasti hänen käsivarteensa.

— Luuletko... luuletko, että ne tappavat meidät?

Kuikka ei nähnyt tytön kasvoja. Mutta hän tiesi, että ne olivat

kalmankalpeat. Käsi, joka puristi hänen käsivarttaan, vapisi. Tässä

olikin tosi edessä.

— Eivät ne koske sinuun, niinkauan kuin minussa on vähänkin henkeä

jäljellä, sanoi hän kumeasti.

Ovi kamariin aukeni. Käännähtäessään sinnepäin näki Kuikka kirkkaassa

valossa kynnyksellä keski-ikäisen pariskunnan, joka puolipukeissa

seisoi siinä kasvoilla kauhistunut ilme.

— Herran tähden, lamppu! Pian sammuksiin!

Linda juoksi kamariin. Seuraavassa hetkessä olivat he kaikki jälleen

pimeässä.

Vanhukset olivat painautuneet nurkkaan itkien ja voivottaen. Linda

oli heidän luonaan koettaen rauhoittaa heitä — ja omaa tuskan

kokoonpuristamaa sydäntään. Kuikka seisoi muutaman askeleen päässä

ovesta sormi liipasimella. Aina hymyyn valmiit huulet olivat tiukasti

puristuneet yhteen.

Nyt! Ovi murskautui. Sen takaa kuului ilon kiljahdus. Oli selvää, että

vielä edessä olevan esteen murtaminen ei veisi monta minuuttia. Loppu

oli lähellä, hirvittävän lähellä.

Kuikka ajatteli tovereitaan. Mitähän pojat tulisivat sanomaan?

»Kuikka-parka», sanoisivat he, »sellainen kuolema». Ja Kaira kai

ajattelisi: »Se oli lyhyt satu, se Tahvon kohtalo».

Lyhyt, mutta vallan vielä se ei ollut lopussa. Ensin...

Pari kiväärinlaukausta pamahti hieman kauempaa, sitten taas kaksi.

Ryssät kai ahdistavat jotakin toistakin taloa, ajatteli Kuikka.

Mutta mitä nyt?

Ulkoa, aivan oven luota kuului parahdus. Sitten kirouksia. Iskut

taukosivat.

Mitä? Olisiko se mahdollista?

Taas kaksi kiväärinlaukausta. Varmasti, taloa ammuttiin sadan tai

parinsadan metrin päästä. Ja nyt — ryssät vastasivat tuleen.

— Tahvo, mitä sinä teet? Mitä sinä ajattelet? huusi Linda.

Mutta sotilas ei joutanut vastaamaan. Hän viskoi pois tuoleja ja raheja

oven edestä ja työnsi pöydänkin sivuun.

Laukaukset olivat jo vaienneet, kun hän pääsi ulos. Kaikki oli

rauhallista.

— Sytyttäkää lamppu, sanoi hän. — Saan ilmoittaa arvoisalle

herrasväelle, lisäsi hän teatraalisin elein, — että sota on lopussa.

Linda juoksi hänen luokseen ja puristautui hänen rintaansa vastaan, kun

taas vanha vaimo haki kamarista lampun ja sytytti sen vielä vapisevin

käsin.

— Ovatko he menneet?

Kuikka nauroi huolettomasti:

— Sen pahempi. Ainoatakaan ei jäänyt minun osalleni. No niin, Tahvo

Kuikka, tyydy kohtaloosi. Näkeminen luodut päivät, syöminen säätyt

evähät, niinkuin isämme sanovat.

Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Rakas, rakas, kuiskasi hän, luulin jo, että kaikki olisi mennyttä.

Kuikka hymyili. Huoletonta, onnellista hymyä.

— Suoraan sanoen, myönsi hän, — niin minäkin luulin.

— Mutta miten? Miksi?

— Kuka tietää, mein süsses Kind? Arvattavasti siksi, että pari

uskalikkoa kävi noiden roistojen kimppuun takaa. Pari uskalikkoa; niin,

ellen erehdy, ovat meikäläisten sormet pelissä mukana. Näpertelevät

vähän joka puolella.

Kun he palasivat tupaan, seisoi vanha mies tarkastelemassa ovea

sivellen kädellään kaljua päälakeaan. Hänen vaimonsa laitteli huonetta

taas kuntoon. Molemmat tervehtivät sydämellisesti sotilasta.

— Olipas se meteli, virkkoi mies. Mutta eivät nämä vahingot mitään

merkitse. Minä olen, nähkääs, puuseppä. Olipa taas mukavaa olla

sodassakin.

Kuikkaa huvitti pariskunnan levollinen urheus — näin jälkeenpäin.

Pian istuivat he pöydän ympärillä juoden kaikessa rauhassa teetä.

Ellei ikkuna olisi ollut rikki ja ovi säpäleinä, olisi ollut vaikeata

ajatella, että hetkistä aikaisemmin katsottiin tuvassa kauheaa kuolemaa

silmästä silmään.

— Aamuteellä. Sehän sopii mainiosti!

Pöydän ääressä istujat käännähtivät yllätettyinä katsomaan ovelle.

Siellä seisoivat kersantti Kaira ja korpraali Torttila kivääreihinsä

nojautuneina.

Kuikka riensi heidän luokseen ja puristi lujasti molempien toveriensa

kättä.

— Olisihan minun pitänyt se arvata, Kaira! Mukana sinun täytyi olla. Ja

Torttila! Vanha Torttila iänikuisine piipunnysineen!

Siitä tuli teenjuonti, joka ei hevin häivy osanottajien mielestä.

Isäntäväki oli ylenmäärin ihastunut odottamattomiin vieraihinsa.

Emännän kasvot vallan loistivat hänen nähdessään, miten vaatimattoman

pöydän antimet maistuivat sotilaille.

— Jouduimme harhaan, kertoi Pentti. — Yhtäkkiä nämä rakastavaiset

katosivat näkyvistämme. Kirjaimellisesti ottaen: kuin tuhka tuuleen.

— Ja me tallustimme kaikessa rauhassa vielä kilometrin, ehkä parikin,

kunnes kuulimme laukauksia takaa. Silloinkos meille kelpasi juoksu.

Linda katsoi loistavin silmin Penttiin.

— Saamme kaikki kiittää hengestämme teitä, sanoi hän.

‒ Paremminkin viisasta neuvonantajaamme, ystävätärtänne neiti Kammia,

oikaisi Pentti. — Me puolestamme emme tehneet muuta kuin kävelimme ja

ammuimme, siis huvittelimme vain. Eikä huvittelu kiitosta ansaitse.

— Sisuttaa, että ryssät pääsivät metsään, murahti Torttila. — Oli toki

yhteen osunut, koska verta oli hangella.

Kun vapaaehtoiset vihdoin nousivat lähteäkseen, oli aamu jo valjennut.

Puristaessaan hyvästiksi Lindan kättä virkahti Pentti:

— Sellaista se on sotilaan morsiamen elämä: ruudinhajuun saa ensi

hetkestä tottua. Miltäs tuntuu?

Tyttö vastasi hymyillen:

— Ihanalta!

Pentti ja Torttila olivat ehtineet jo parinsadan metrin päähän pikku

talosta, ennenkuin Kuikka juosten saavutti heidät.

— Perusteellinen hyvästijättö, lausahti Torttila oikeasta suupielestään.

Ja Pentti lisäsi naurahtaen:

— Niin, niin, Tahvo. Se rakkaus, se rakkaus! Se on kummallinen tauti,

siihen kuolee seisaalleen, ja silmät jäävät auki.

Kuikka ei kuunnellut heitä. Hän oli seisahtunut katsomaan taakseen.

Toverit silmäilivät häntä huvitettuina.

Viimein hän käännähti jatkamaan matkaa.

‒ Vanha Salomo on sentään viisas mies.

— Joko taas? hymähti Pentti.

— Jo. Oli ukolla aikoinaan miten monta eukkoa tahansa, niin kauniisti

hän osasi naisesta laulaa.

— Ehkäpä juuri sentähden, pisti Pentti väliin.

— No, Tahvo, anna kuulua.

— Kuinka ihana on käyntisi kengissäs, sinä Viron tytär! Lanteesi

laineet ovat kuin kaulakäädyt, teokset taiturin käsistä.

Pentti ja Torttila purskahtivat nauruun, johon Kuikka iloisesti yhtyi.

— Oliko suurella oppi-isälläsikin jo virotar kokoelmissaan? kiusoitteli

Pentti. — Sehän on kiintoisa uutinen!

Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.

— Oli tai ei, se on minulle yhdentekevää. Mutta surukseni havaitsen,

että sinussa, Kaira, on aika annos poroporvarillista turhantarkkuutta.

Etkös ole koskaan kuullut puhuttavan runoilijan vapaudesta?

Kymmenes luku.

Pohjan Poikain tulikaste oli edessä. Miehet seisoivat vakavina. Joku

yritti laskea leikkiä, mutta vaikeni pian.

Pentti Kaira katsoi poikiaan. Rauhallisina he seisoivat paikoillaan,

kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena. Vain Pikku-Matin kasvot olivat

tavallista kalpeammat — poikanen kävi ensimmäiseen taisteluunsa. Hän

nosti katseensa kuin olisi tuntenut kersanttinsa tarkastavan häntä ja

koetti hymyillä urhoollisesti.

Pentin mieli kävi juhlalliseksi, kun hän katsoi monisataista hiljaista

miesjoukkoa, joka oli kertynyt maantien vieressä seisovan talopahasen

luo ja odotti. Odotti? Niin, odotti toiminnan hetkeä, joka maksaisi

Luoja ties kuinka monen hengen. Ehkä minun, ehkä sinun — kenties meidän

kaikkien.

Pentti havahtui ajatuksistaan kuullessaan pataljoonan komentajan tutun

äänen:

— No, kersantti. Ovatko miehenne valmiit?

Pentti nosti päänsä. Kaksi lujakatseista silmäparia katsoi toisiaan.

Molemmissa paloi sama tuli.

— Kaikkeen, herra kapteeni!

Kapteeni Hamula tarkasti miehiä ympärillään. Huomatessaan Kuikan

vilahti hymyn häive hänen vakaville kasvoilleen.

— Olen kuullut ensi ottelustanne, sen hoiditte hyvin. Nyt on teillä

tilaisuus maksaa ryssille kalavelkanne tyttönne pelästyttämisestä.

Kuikka puristi lujemmin kivääriään ja hymyili iloisesti.

— Pojat! lausui kapteeni Hamula. — Me käymme nyt ensimmäiseen

taisteluumme. Muistakaa, että isänmaa katsoo tänään meihin. Isänmaa

on lähettänyt meidät tänne etuvartioon, lyömään yhä kauemmas ikuisen

vihollisensa laumat. Muistakaa, että tämäkin taistelumme tapahtuu

isänmaan ja sen kunnian puolesta!

Hän luki vastauksen miestensä kasvoista, vanhoista ja nuorista saman

vastauksen: Isänmaan puolesta! ja kääntyi jatkamaan matkaansa.

_Tällaisilla_ miehillä voisi murtaa vastarinnan, vaikka itse paholainen

sitä johtaisi!

Samassa tykkituli alkoi kumeana, maata vavisuttavana. Ryssät ampuivat!

Mistä? minne? sitä ei tiennyt kukaan.

Pataljoona kuunteli. Rauhallisina, silmää räpäyttämättä seisoivat

miehet.

Nyt vastasivat tykit takaa ja vasemmalta — omat tykit! Se antoi

turvallisen tunteen. Voimaa — sitä ei täältä puutu.

— Tiedätkös mitään asemasta, Kaira? kysyi Torttila harvakseen.

— En paljon. Toinen pataljoonamme on lähetetty itään kiertämään siltä

puolelta Valkiin. Meidän toinen komppaniamme on jossakin lännenpuolella

turvaamassa selkäämme. Me yhdessä Kuperjanovin pataljoonan kanssa

ryntäämme koillisesta suoraan, kaupunkiin.

Torttila kuunteli hetken arvelevan näköisenä tykkien jyskettä. Hän otti

piipun suupielestään kuin voidakseen paremmin keskittää ajatuksensa.

— Mutta, Kaira, eikö Valk ole kauempana?

Pentti nyökkäsi.

— On kai, myönsi hän. — Voihan olla, että ryssät ovat sijoittaneet

pääasemansa lähemmäksi. Olen kuullut, että itse kaupunki onkin huono

tukikohdaksi.

— Mutta miksi sitten toinen pataljoonamme...?

Torttila ei täydentänyt ajatustaan. Mitä kuuluivat sellaiset

asiat hänelle? Mutta sittenkin. Hän pudisti päätään, pisti piipun

tavalliselle paikalleen ja vaikeni.

Joukot saivat etenemiskäskyn ja lähtivät liikkeelle.

Tykkituli oli hetkeksi lakannut. Äskeisen pauhinan jälkeen tuntui

hiljaisuus, jota rikkoi vain satojen sotilassaappaiden narina lumisella

tiellä, oudon syvältä.

Jälleen pysähdyttiin. Jännitys kasvoi miesten mielissä sietämättömäksi.

Samassa tykit alkoivat taas jylistä. Entistä hurjemmin ja paljon

lähempää.

Ja yhtäkkiä sekautui niiden pauhuun toinen ääni: kiväärien ja

konekiväärien vihlova rätinä.

Mitä? Ketkä?

Pian levisi odottavien riveihin tieto: virolaiset ovat käyneet

taisteluun, Kuperjanovin sissit ryntäävät. Miesten kasvot kävivät

koviksi.

— Mitä saakelia, Kaira? huusi Toikka hieroen kämmenellään kiivaasti

nenänsä vartta. — Jätetäänkö meidät, Pohjan Pojat, virolaisten

reserviksi? Sitä vartenko me Viroon tulimme?

Tyytymätöntä murinaa kuului lähellä seisovista ryhmistä. Miehet

tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. Ja se kaiveli mieltä.

— Älä nyt intoile, Toikka, sanoi Kuikka. — Muista, että Kuperjanovin

sissit vakasivat Tarton. Heille kuuluu kunnia käydä ensimmäisinä

tuleen. Sitäpaitsi: tämähän on heidän isänmaataan.

— Kappas, kappas vain! riehautui Toikka. — Vai oikein kuuluu heille.

Mitäs saakelia meille sitten kuuluu? Seisoa ja odottaa? Odottaa, että

toiset vievät voiton ja kunnian nenämme edestä. En tiedä sinusta, mutta

minä vain en sitä varten tänne tullut!

Kuikka huitaisi kädellään, ja silmissä väikkyi veitikka.

— Kuules, mies, sanoi hän. — Meitä molempia nerokkaampi vaari on

sanonut: Älä ole viisas omissa silmissäs, tämä on terveys navallesi ja

virvoitus sinun luillesi.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun. Tuntui helpottavalta kuulla

tässä jännityksessä Kuikan huoletonta juttelua.

Pikku-Matti tarttui kersanttinsa käsivarteen.

‒ Luuletko, Kaira, ettemme pääsekään mukaan?

— Varmasti pääsemme, rauhoitti Pentti. — Kuulkaa, pojat, kuulkaa tuota

tulta! Tässä on tosi edessä. Olkaa huoleti, meillä on vielä tänä

päivänä yllin kyllin tekemistä.

Ikäänkuin vastaukseksi hänen sanoihinsa saivat Pohjan Pojat käskyn

lähteä jälleen etenemään. Mitä lähemmäs tultiin, sitä hurjemmaksi yltyi

kiväärituli edessä.

Miehet saapuivat pienen torpan luo. Nyt oltiin aivan taistelukentän

liepeillä. Vihollisten kuulat vinkuivat vastaan. Juosten riensivät

ryhmät edessä olevan puron uomaan. Jokunen shrapnellikin putosi

lähistölle räjähtäen hirvittävällä voimalla.

Lähellä olevaan torppaan oli sijoittunut suomalainen ambulanssi.

— Haavoittuneita! huudahti Laukkanen viitaten torppaan päin. Hänen

äänensä värisi, ja sormet hakeutuivat väkisin suuhun.

Pentti nousi pystyyn paremmin nähdäkseen.

— Maahan, Kaira!

Mutta Pentti ei totellut. Hän katsoi haavoittuneita, joita suomalaiset

sairaanhoitajattaret auttoivat matalan torpan ovesta sisään. Kuulat

vinkuivat hänen korvissaan, mutta hän ei hievahtanut. Tuo vihlova ääni,

haavoittuneet — ne ajoivat muistin komeroista esille kuvan edellisen

talven taisteluista, räikeimpänä, kirvelevimpänä siitä, jossa Yrjö,

hänen veljensä, haavoittui kuolettavasti.

— Käyn kuulemassa uutisia.

Kun hän palasi, olivat hänen kasvonsa vakavat.

— Ryssillä on hyvä asema Pajun kartanossa. Kuperjanov itse on heti

alussa kaatunut, useita upseereja samoin, pataljoona on miltei hajalla.

Nyt!

Pohjan Pojat kävivät tuleen. Toiset suoraan maantien oikeaa laitaa,

toiset kauempaa oikealta kaartaen.

— Eteenpäin, pojat! jyrisi joukkueen johtajan ääni.

Pentti vilkaisi sivuilleen juostessaan. Hyvä, koko ryhmä seurasi häntä.

Pikku-Matti pysytteli urhoollisesti muiden rinnalla.

Kuulia satoi edestä yli lumisen lakeuden. Kiväärituli oli hirveä, ja

konekiväärien suihkut pyyhkivät kenttää.

— Maahan! Tulta!

Pentti makasi maassa ja ampui.

Edessä, niin, tuolla edessä oli vihollinen. Sen asemat olivat mainiot.

Luja, kivinen kartano, jota suojasi suuri puisto. Ja joka puolella

laajat kartanosta loivasti alaspäin viettävät pellot, joiden yli

hyökkääjien oli kuljettava vihollisten kiväärien ja puihin asetettujen

konekiväärien tulelle täysin alttiina.

Kivääri- ja konekivääritulta säestivät mahtavina tykit. Pohjan Poikain

tykistö pommitti kartanoa. Shrapnelli toisensa jälkeen putosi puistoon.

Kas noin, nyt sattui itse kartanoon. Tarkasti ampuivat! Vihollisen

puolelta vastaili enää vain yksi tykki.

— Kaira, miehiä vasemmalla!

Pentti kääntyi katsomaan. Jonkin matkan päässä heistä makasi pieni

miesryhmä vähäisen suojavallin takana. He puuhailivat konekiväärin

kimpussa, joka oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puvuista päättäen

olivat he virolaisia.

Pentti viittasi heihin. Ryhmä ponnahti yhtenä miehenä jalkeille ja

juoksi kuulasateessa virolaisten luo.

— Kirottu konekivääri! sähisi virolaisten johtaja. — Onko teissä

ketään, joka osaisi korjata sen?

Pentinmäen veljekset ryhtyivät heti työhön. Toiset ryömivät suojavallin

kupeelle avaten tulen.

He eivät olleet enää kaukana puistosta. Saattoi helposti nähdä miehiä

liikkuvan puiden varjossa, ja täältä tuli voi jo muodostua tuhoisaksi.

Vihollinenkin alkoi kiinnittää huomiota heihin. Pari konekivääriä

suuntasi suihkunsa heidän asemaansa.

— Onko totta, että Kuperjanov on kaatunut? kysyi virolaisten johtaja,

joka makasi Pentin vieressä.

— Niin sanotaan.

— Minä, nähkääs, jouduin miehineni erilleen muista, jatkoi virolainen.

— Tässä ovat kaikki, jotka joukostani ovat jäljellä.

Kaira katsoi miestä. Tämän rehelliset, pyöreähköt kasvot ja

elämänhaluiset, harmaanvihertävät silmät tuntuivat hänestä jollakin

tavoin tutuilta.

— Te olette luutnantti? kysyi hän.

— Aliluutnantti. Aliluutnantti Lagle.

Kuikka, joka makasi toisella puolella, hämmästyi nimen kuullessaan

niin, että unohti ampua.

— Lagle! huudahti hän.

Aliluutnantti katsoi häneen kysyvästi.

— Ilmankos te näytitte niin tutulta, sanoi Pentti. — Katsokaas, me

tutustuimme teidän sisareenne Tartossa. Ihastuttava neitonen. Etenkin

tämän toverini, Kuikan, mielestä. Erittäin ihastuttava.

Aliluutnantti hymyili. Silmäys Kuikan kasvoihin riitti ilmaisemaan

hänelle, miten asiat olivat.

— Kas vain pikku Lindaa, hymähti hän puristaessaan Kuikan kättä. — Olen

aina sanonut, että hänellä on onni matkassaan. Olen iloinen saadessani

tutustua teihin, suomalainen toveri.

Ympärillä riehui taistelu yhä verisemmäksi käyden.

— Valmis, kuului alempaa vanhemman Pentinmäen ääni.

Ja samassa yhtyi konekivääri suojavallin partaalta suomalaisten ja

virolaisten kiväärien tuleen.

Pentti tarkasti tilannetta. Se oli yhä sekava, ratkaisematon.

— Pentinmäki, suoraan edessä, kolmas puu oikealta — konekivääri.

Pentinmäki ryömi ylemmäs voidakseen paremmin tähdätä. Ja hetkistä

myöhemmin ampui heidän asemaansa vain yksi kuularuisku.

— Hyvä, Pentinmäki!

Mies käänsi kasvonsa kersanttiin. Tyytyväinen myhäily näkyi niillä.

Sitten jatkoi hän taas tyynesti.

Vihollinen huomasi, että tämä asema alkoi käydä sille vaaralliseksi.

Kolme tai neljä konekivääriä suuntasi siihen suihkunsa.

Yht'äkkiä taukosi Pentinmäen tuli. Pentti käännähti ihmeissään

katsomaan.

Ampuja makasi hervottomana konekiväärinsä päällä, ja veri punasi hankea.

Kauhu iskeytyi Penttiin. Ensimmäinen hänen ryhmänsä miehistä oli

kaatunut. Kunnon Pentinmäki ensimmäisenä.

Eräs virolainen yritti tarttua konekivääriin, mutta Tuomas Pentinmäki

työnsi hänet syrjään.

— Minun paikkani!

Hän nosti tyynesti veljensä elottoman ruumiin syrjään välittämättä

vihollisten luodeista. Ja tuli alkoi jälleen, entistä tuhoisampana. Sen

äänessä ei enää soinut vain voitontahto, vaan myöskin kostonhalu.

Kalpeana, kasvot kovina ja liikkumattomina ampui Tuomas Pentinmäki.

— Meidän on mahdotonta kestää tässä enää kauan, virkahti aliluutnantti

Lagle. — Yksi minunkin miehistäni on taas kaatunut ja kaksi pahasti

haavoittunut.

Pentti ei vastannut, ampui vain. Synkkänä, päättäväisenä.

Mitä nyt?

Paha aavistus valtasi Pentin mielen. Hän käännähti katsomaan, miksi

konekivääri taas oli vaiennut.

Jumalan kiitos, ei sentään! Konekivääri vain oli joutunut epäkuntoon.

Pentinmäki koetti saada sitä ampumaan, mutta turhaan. Silloin tarttui

hän kivääriinsä ja hypähti pitkin pituuttaan seisomaan.

— Maahan, Pentinmäki!

Mutta mies ei näyttänyt kuulevan. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui.

— Maahan, Tuomas! Etkö kuule? Maahan!

Pentinmäki vilkaisi jalkojensa juuressa makaavaan veljeensä. Vainajan

silmät tuijottivat lasimaisina häneen. Leveästä rinnasta vuoti verta.

Hetkisen viivähtivät hänen silmänsä elottomassa ruumiissa. Kasvojen

ilme ei muuttunut. Mutta silmissä paloi epätoivoinen, järjetön tuli.

— Näin näkee paremmin ampua, sanoi hän.

Muusta ei enää ole väliä.

— Meikäläiset etenevät! huusi Torttila.

Samassa lysähti Pentinmäki maahan ja kaatui veljensä ruumiin päälle.

Luoti oli osunut suoraan otsaan.

— Aina yhdessä, mutisi Pentti. — Sekä elämässä että kuolemassa.

Tilanne oli muuttunut. Nyt syöksyi yli lakeuden miehiä kohti kartanoa.

Ryssien vimmattu tuli ei pystynyt pysähdyttämään heitä. Ensimmäiset

saapuivat jo puistoon, jossa syntyi hurja käsirysy.

— Eteenpäin! Eteenpäin!

Pentti Kaira ja aliluutnantti Lagle miehineen iskeytyivät joukkoon.

Viholliset tekivät hurjaa vastarintaa. Puihin kiivenneet

konekiväärimiehet ampuivat nagaaneillaan. Ja alhaalla kamppailtiin

kiväärinperin.

Taistelun tuoksinassa vilkaisi Pentti taakseen. Sieltä lähestyi juosten

muutamia ryssiä pistimet ojossa. Ensimmäinen oli enää vain muutaman

askeleen päässä aliluutnantti Laglesta, joka paini erään vihollisen

kanssa.

— Lagle! Varo!

Virolainen vapautui hurjalla nyrkiniskulla vastustajastaan. Mutta hänen

asemansa oli toivoton. Häneltä oli pudonnut kivääri. Jähmettyneenä

tuijotti hän pistimeen, joka seuraavassa hetkessä lävistäisi hänet.

Mutta iskuvalmis pistin pysähtyi äkisti, kivääri putosi maahan. Kaikki

oli käynyt silmänräpäyksessä, niin ettei aliluutnantti ensi hetkessä

käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

— Hyvä, Kuikka! huusi Pentti.

Kuikka seisoi hetken paikoillaan katsellen mustapartaista, ryysyistä

miestä, joka makasi maassa veren pursuessa hangolle suusta.

Aliluutnantti oli siepannut kiväärinsä maasta.

— Kiitos, veli. Se oli totisesti miehen työ.

— Varokaa!

Viholliset, jotka olivat jo peräytyneet, hyökkäsivät jälleen. Ja

samassa avattiin kartanosta murhaava tuli puistoon, välittämättä siitä,

osuivatko kuulat vihollisiin vai omiin miehiin. Ilkeästi räjähdellen ne

iskeytyivät puihin. Hyökkääjien tilanne oli toivoton.

— Takaisin! jyrisi joukkueen johtajan ääni yli taistelun räiskeen. —

Takaisin pian!

Takaisin? Niin, se oli ainoa, mitä voitiin tehdä. Olihan ilmeistä,

että oli mahdotonta valloittaa muutamankymmenen miehen suoralla

rynnistyksellä lujaa kartanoa, jota näin puolustettiin.

Hyökkääjät kääntyivät takaisin. Hurjasti juosten he peräytyivät

ryssien kuulien vinkuessa ympärillä. Väliin he heittäytyivät maahan ja

vastasivat tuleen.

Pentti ei nähnyt tovereitaan ympärillä. Olikohan hän juossut harhaan,

vai oliko koko hänen ryhmänsä jäänyt puistoon? Niin, lukuunottamatta

Pentinmäen veljeksiä, jotka makasivat suojavallilla. Hän ei saanut

silmistään vanhemman Pentinmäen sammuneiden silmien tuijotusta —

silmien, jotka hetkistä aikaisemmin olivat hymyilevinä katsoneet

häneen: tästä, Kaira, kas tästä leikistä minä pidän — eikä veljesten

kuolonsyleilyä.

Ikäänkuin päästäkseen pakoon noita näkyjä, ponnahti hän jälleen

jalkeille.

Mutta ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan, kuuli hän surkean huudon:

— Kaira! Kaira! Älä jätä! Jumalan tähden, älä jätä!

Ääni tuli oikealta, ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siellä makasi

mies, Pohjan Poika. Haavoittunut!

Hän juoksi sinne ja heittäytyi makaamaan toverin viereen.

Säpsähtäen hän tunsi miehen. Karvaiset, karheapiirteiset kasvot,

jäyhätekoisen pään, joka oli painunut hieman kumaraan leveiden

hartioiden väliin.

— Jännes! Sinä!

Mies väisti hänen katsettaan.

— Niin tuota, Kaira, sanoi hän viimein arasti. — Olen haavoittunut

käteen ja jalkaan. En, tuota, pääse konttaamallakaan liikkeelle.

Pentin mieleen muistui se päivä, jolloin hän oli ensimmäisen ja

tähän asti myöskin viimeisen kerran puhunut Jänneksen kanssa.

Hänen korvissaan soi ilkkuva nauru: »He-heh, esikuntajessukseksi

hän! Tai kuormastokentraaliksi, he-heh!» Ja hän muisti, miten hän

oli kostonhaluisena ajatellut: antaahan olla, tämä päivä ei ole

viimeisemme, ei hänen eikä minun.

Niin, se päivä ei ollut heidän viimeisensä, ei kumpasenkaan. Mutta

tämä päivä? Siinä makasi Jännes liikkumaan kykenemättömänä, tuomittuna

jäämään vihollisten käsiin. Ja hän? Hänellä oli edessään luminen

lakeus, lakeus, jonka toista laitaa hän ei kenties milloinkaan

saavuttaisi.

Kaira, tuota, ota minut mukaasi! Pelasta minut! En ole sitä ansainnut.

Hiivatti, kaikkein vähimmin sinulta. Mutta en tahtoisi kuolla näin.

Meidän miehiämme juoksi tästä ohitse. Minä huusin niille, tuota,

rukoilin heitä. Mutta ne eivät kuulleet.

Pentti mittasi matkaa, joka olisi kuljettavana. Mies selässä. Se oli

hullunyritys. Mutta hän ei epäröinyt. Olihan Jänneskin Pohjan Poika. Ja

tuo tapaus Helsingissä, senhän hän oli tehnyt selväksi jo siellä. Lasku

oli kuitattu.

— Tuolla on suojaisa paikka, sanoi hän viitaten taakseen. — Olin siellä

äsken ryhmäni kanssa. Sinne voisi kenties päästä. Anna minun kiskoa

takki yltäsi, ryssillä on siten vähemmän selvää maalia. Otan sinut

selkääni.

Haavoittunut tarrautui Pentin käteen.

— Sinä olet mies, Kaira! Mutta ei, ei sentään. Se, tuota, se olisi

liikaa. Jätä minut tänne ja pelasta itsesi.

— Älä nyt turhia, Jännes. Yksin en lähde. Ja yhtä mahdollista — tai

yhtä vähän mahdollista — on, että molemmat pääsemme turvaan kuin jos

yksin yrittäisin.

Kun Pentti nousi pystyyn, horjuivat hänen jalkansa raskaan taakan alla.

Jänneksen valkea paita suojasi osittain heitä, mutta joka puolella

pöllähteli lumi ilmaan maahan iskeytyvien kuulien viskomana.

Pentti juoksi. Vain yksi ajatus hänellä oli mielessä, suojavalli!

Nyt oli enää vain parikymmentä askelta perille. Hän saattoi jo selvästi

nähdä nuo kaksi ruumista suojavallilla ja epäkuntoon joutuneen

konekiväärin piipun.

Oikealta ja vasemmalta kuului vimmattua ammuntaa. Taistelu riehui

siellä yhtä hurjana kuin äsken täällä.

Nyt! Pari askelta enää.

Samassa paiskautui Pentti maahan aivan Pentinmäkien ruumiitten viereen.

Jännes syöksyi hänen ylitseen alas turvaan, ja hän itsekin vyöryi

suojavallin harjalta notkelmaan.

Ensin hän ei tuntenut mitään. Miksi minä kaaduin? ihmetteli hän. Mitä

on tapahtunut?

Samassa alkoi hän tuntea jomottavaa kipua. Mitä? En kai minä ole

haavoittunut?

Asetakki oli edestä veressä, mutta sehän oli Jänneksen käsivarresta

siihen tarttunutta.

Jalka? Niin, jalka se oli. Oikeaan pohkeeseen ne olivat osuneet. Nyt

tunsi hän sen aivan selvästi. Oh, miten siihen koski, vihloi!

Jännes? Miten oli Jänneksen käynyt?

Toveri makasi parin askeleen päässä liikkumattomana kasvot hankeen

hautautuneina. Oliko hän kuollut?

Käsien varassa hän laahautui Jänneksen luo. Hitaasti se kävi,

sanomattoman hitaasti. Tuska jalassa kasvoi aivan sietämättömäksi.

Päästyään toverin luo ryhtyi hän kääntämään tätä. Mutta hänen

voimansa olivat lopussa. Vihdoin viimein hänen onnistui työntää

Jännes selälleen. Luojan kiitos, toveri eli, hän oli vain menettänyt

tajuntansa.

Mutta enempää ei Pentti kestänyt. Valkoiset hanget, taivas — kaikki

pimeni. Hän pyörtyi. ‒ ‒ ‒

Kun hän tuli taas tajuihinsa, oli jo ilta. Hän hyrisi vilusta. Ruumis

oli jäykistynyt. Hän ei jaksanut nostaa kättäkään.

Kiväärien pauketta ja tykkien jylinää ei kuulunut — taistelu oli

tauonnut. Kaikki oli hiljaista.

Ylhäällä, kaukana, pyörryttävän kaukana tuikkivat tähdet. Tuolla

oli Otava, tuttu Otava, jonka hän oli aina ottanut lähtökohdakseen

laskiessaan tähtiä, ennen poikavuosinaan; yhdeksänä iltana peräkkäin

yhdeksän tähteä, silloinhan sai toivoa, mitä tahtoi, ja se täyttyi.

Varmasti, oli hän silloin uskonut.

Yhdeksän kertaa yhdeksän — siihenhän hän oli päässyt sinä iltana,

jolloin hän suuteli ensi kerran Hannaa. Kauan siitä oli, kauan.

Hannaa? Mitähän Hanna sanoisi, jos tietäisi, että täällä hän nyt makaa?

Seuranaan kaksi vainajaa, kenties jo kolmaskin. Entä äiti ja isä? »Jos

sinä niin ajattelet», oli isä sanonut. Vanha isä-raukka. Kai hänkin

itkisi jonkin kyyneleen kuullessaan, että hän, Pentti, oli kuollut

tänne — paleltunut taistelukentälle.

Huu, olipa nyt kylmä.

Miten paljon Pohjan Poikia mahtoi maata kentällä? Paljon, varmasti

paljon.

Kuinkahan taistelu oli päättynyt? Olivatko Pohjan Pojat tulleet

lyödyiksi? Kenties. Niin, varmasti, miksi muuten annettaisiin heidän

virua täällä paleltumassa?

»Me taistelemme isänmaan puolesta», oli kapteeni Hamula sanonut.

Isänmaan puolesta. Niin, olivathan he ainakin tehneet parhaansa.

Pentinmäet — niin, missähän he nyt olivat? He olivat jo päässeet

ratkaisemaan suurimman arvoituksen, kuoleman arvoituksen, mikäli se

heille arvoitus oli ollutkaan. Niin, parhaansa oli tehnyt Kuikkakin,

urhea, iloinen Kuikka ja kaikki muut. Isänmaan puolesta! Eihän isänmaa

katsonut siihen, voittiko vai hävisikö, kunhan vain teki parhaansa.

Isänmaa! Miten lähelle se tuli! Oli aivan kuin sen hengityksen olisi

tuntenut kasvoillaan. Se oli lämmin ja suloinen.

Raskaat, toivottomat ajatukset — ne tuntuivat niin turhilta,

perusteettomilta, kun oli näin isänmaansa — kanssa kahden. Keskinäinen

katkeruus siellä kotimaassa, luokkaviha, punaiset ja valkoiset — se

kaikki oli ohimenevää. Kaiken sen takana, häikäisevänä, voittavana, oli

jotakin varmaa, pysyvää, valoisaa, niin, itse isänmaa. Ja tarvittiin

vain, että jokainen teki parhaansa, jotta kaikki kääntyisi hyvin päin.

Niinkuin he olivat tänään parhaansa tehneet. Isänmaan puolesta!

Tähdet, miten kaukana ne ovat! Ja viluisina ne välkehtivät.

Tähdet, niin. Kylminä ne tuijottivat häntä, viiltävän kylminä, kuin

ilkkuen. Noin ne olivat varmaan välkkyneet sadoille ja tuhansille

haavoittuneille suomalaisille sotureille ennen häntä, hakkapeliitoille

ja karoliineille ja muille, jotka olivat verissään maanneet vieraan

maan hangilla odottaen kuolemaa.

Tähdet, miten ankaria ne voivat olla! Ankarina ne olivat ainakin

loistaneet läpi vuosisatojen Suomen heimon taivaalla valaen sen ja sen

lasten ylitse koettelemuksia, kärsimyksiä, kuolemaa. Ankarina, niin,

mutta kenties juuri siksi myöskin ponnistuksiin pakottavina...

* * * * *

Ääniä! Ihmisääniä!

Ryssiä, jotka olivat ryöstämässä kaatuneiden vihollistensa ruumiita?

Ei! Suomea, suomeahan nuo sanat olivat! Ja ääni kuulosti Pikku-Matin

ääneltä.

Voittaneet! Voittaneet he olivat, Pohjan Pojat!

— Tänne.

Pentin huuto ei kuulunut kauas, mutta se kantoi kuitenkin miesryhmän

luo, joka oli lähtenyt etsimään hänen ruumistaan.

Askeleet lähestyivät, kiireiset askeleet, ja seuraavassa hetkessä

heittäytyi Pikku-Matti hänen ylitseen.

— Kaira, Kaira! Sinä elät! Oletko pahasti haavoittunut?

Pentti tarttui kiihkeästi kohmettuneella kourallaan pojan käteen.

— Voitto? Voitimmeko me?

— Voitimme! Pajun kartano on meidän ja Valk samalla, sanoo kapteenimme.

Ryssät pakenivat, mutta suuri osa heistä sentään jäi kentälle.

— Entä pojat?

— Täällä ollaan, kuului Torttilan tuttu ääni.

Laukkanen ja Toikka ovat matkassa.

— Hermanni ei jaksanut lähteä mukaan, sanoi Laukkanen, ja Pentti oli

kuulevinaan tutun äänen, jonka synnyttää kynsien pureminen. — Vaari on

väsynyt kuin riepu. Onpa tämä ollutkin päivä!

— Entä Kuikka? kysyi Pentti. — Miksette sano mitään Kuikasta!

— Kuikka? kuiskasi Pikku-Matti. — Hän on haavoittunut niinkuin sinäkin.

Vatsaan.

Äänensävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Pentti tunsi silmissään jälleen

mustenevan. Kuikka — vaikeasti haavoittunut... Linda Lagle... heidän

unelmansa...

— Entä muut? kysyi hän hiljaa.

— Sanotaan, että kaatuneita on kolmisenkymmentä, haavoittuneita

kymmenkunta enemmän.

Seitsemänkymmentä Pohjan Poikaa vajaasta pataljoonasta yhdessä ainoassa

päivässä!

Seitsemänkymmentä...

Penttiä värisytti. Hän ajatteli noiden seitsemänkymmenen kaukaisia

koteja ja äitejä. Äitejä!

Isänmaa, isänmaa...

Yhdestoista luku.

— Hyvää huomenta, neiti Kamm!

Puhuteltu käännähti yllätettynä.

— Te täällä, kersantti Kaira! Miten olette joutunut tänne?

Pentti Kairan harmaissa silmissä välähti kujeileva ilme.

— Niinkuin muutkin, hyvä neiti. En vapaaehtoisesti. Ne toivat vain,

kysymättä minulta lupaa.

— Te olette haavoittunut?

— En lainkaan pahasti. Jalkaan vain.

Penttiä huvitti nuoren naisen huolestunut ilme. Kas vain, ajatteli

hän, hänhän on varsin soma Punaisen Ristin sisaren puvussa. Kasvot

arkipäiväiset, muisti hän arvostelleensa ensi kertaa tavatessaan tytön.

No niin, mutta harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja hyvät ja

vartalo kaunis.

— Muistatteko, neiti? Tehän pahoittelitte silloin kerran, että

puhelumme supistui niin vähiin.

— Kyllä, myönsi tyttö. — Helppohan se on muistaa. Eihän siitä ole vielä

viikkoakaan.

Varjo kulki yli Pentin kasvojen. Ei viikkoakaan? Ja kuitenkin tuntui

kuin tuosta huolettomasta illasta olisi kulunut kokonainen iäisyys.

Tyttö seurasi tarkkaavana hänen kasvojensa ilmeiden vaihteluja. Hän oli

ollut kyllin kauan sotilassairaalassa arvatakseen, mitä vapaaehtoinen

ajatteli. Rintamaa. Vainajia.

— Ja te, sanoi hän kevyesti koettaen antaa haavoittuneen ajatuksille

toisen suunnan, — lohdutitte minua, että pian tarjoutuisi tilaisuus

jatkaa puheluamme.

— Niin, virkahti Pentti raskaasti, — ja nyt olen sitten täällä.

Tyttö katsoi vuoteiden ja niillä lepäävien rivejä. Suomalaisia ja

virolaisia. Toisia, jotka pääsisivät taas jalkeille viikon, parin

kuluttua. Toisia, jotka tässä maailmassa eivät enää milloinkaan

nousisi. Ja tässä oli vain pieni osa niistä lunnaista, joilla

Etelä-Viron vapaus oli juuri ostettu. Niitä oli muualla. Oli toisissa

sairaaloissa. Oli yksinkertaisissa arkuissa. Oli autioiksi käyneissä ja

käyvissä äitien ja isien ja nuorten naisten sydämissä.

— Onko Linda ollut täällä? kysyi hän kuiskaten.

Pentti nyökkäsi ja viittasi oikealla puolellaan nukkuvaan Kuikkaan.

Tyttö säpsähti silmätessään haavoittuneen kasvoihin. Oli kuin elämä

olisi jo paennut kalpeista, luhistuneista piirteistä. Kuoleman varjo

lepäsi noilla vielä muutama päivä sitten niin kukoistavilla ja

hymyilevillä kasvoilla.

— Linda-parka, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Oi, miten hirveätä onkaan

sota!

Molemmat vaikenivat.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Valkin taistelujen haavoittuneet

lepäsivät ensimmäistä päiväänsä Tarton sairaalassa. Uusiin oloihin

ei vielä ollut ehditty tottua, ei tehdä lähempää tuttavuutta

vierustoverien kanssa. Vain toisessa päässä salia keskusteli pari

suomalaista keskenään puoliääneen.

Kädestäni ei taida enää tulla kalua, mutta eiköhän tuolla vasemmalla

opi jotenkin tulemaan toimeen.

Toinen virkahti hetken kuluttua:

— Oikein kateeksi käy teitä Hamulan poikia, te saitte toki kunnolla

tapella. Meidän pataljoonamme enimmäkseen vain marssi, marssi. Minä

olin ainoa, joka meidän joukkueestammekin sain edes pikku naarmun.

— Mutta meillä onkin kapteeni Hamula komentajana, sanoi ensimmäinen

ylpeästi. — Siinä on mies, joka iskee aina suoraan. Mies, jota me

seuraisimme vaikka helvettiin.

Toinen virkkoi:

— Kerrotaan meilläkin ihmeellisiä juttuja hänestä. Siitä esimerkiksi,

miten hän valitsi miehiään viime aikoina.

Ensimmäisen pataljoonan mies naurahti.

— Siitä tiedän minäkin jotakin, omasta kokemuksestani, kehaisi hän. —

Olin viimeisiä aliupseereja, jotka hänen joukkoihinsa pääsivät. Melkein

joka paikka oli täysi. Menin kapteenin puheille. Ilmoittauduin. »Minä

en ota arkoja miehiä joukkoihini», sanoi hän. Vakuutin, etten ole arka.

Hän hymyili omituisesti, asetti minut seisomaan seinää vastaan, astui

itse huoneen toiseen päähän browninki kädessä. Ja samassa pamahti

laukaus, kuula tunkeutui seinään aivan pääni päällitse. Hämmästyin,

mutta en hievahtanut, hymyilin vain hänelle läpi savun. Samassa kajahti

uusi laukaus, kuula syöksyi pari tuumaa yli oikean olkapääni ulvahtaen

ilkeästi korvissani. En hymyillyt enää, purin hampaani yhteen ja odotin.

— Odotit?

— Niin, kolmatta laukausta, vasemmalle puolelle.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Vaatihan se sisua seisoa siinä,

mutta minä seisoin, olinhan sanonut, etten minä ole arka. Ja kun

kolmas laukaus oli pamahtanut, tuli kapteeni luokseni ja puristi

kättäni. »Pataljoonani ei ole niin täysi, ettei siinä olisi sijaa

teidänlaisellenne», sanoi hän.

Toisen pataljoonan sotilas katsoi ääneti puhujaan silmissään rajatonta

kunnioitusta.

Neiti Kamm kääntyi Pentti Kairaan ja kysyi väräjävin äänin:

— Voiko tuo olla totta?

— En tiedä, vastasi Pentti. — Joukoissamme kerrotaan mitä

ihmeellisimpiä juttuja kapteenista. Hän on meidän silmissämme sankarien

sankari. Etenkin, kun joku pojistamme tapaa toisen pataljoonan

miehiä, on meikäläisillä varastossa satumaisia historioita. Totta

vai tarua, sitä ei tiedä kukaan. Tuskin sekään, joka kertoo »omasta

kokemuksestaan».

— On ihanaa maata täällä, virkahti ensimmäisen pataljoonan aliupseeri,

— maata vain. Nyt, kun on ehtinyt jo _tehdä_ jotakin. Päivätyönsä.

— Niin, yhtyi hänen puhetoverinsa, — nyt ei meikäläisen tarvitse enää

poiketa sivukadulle, vaikkapa Ensimmäisen Vapaajoukon poikia sattuisi

tulemaan vastaan. Jos heillä on Narvansa, niin onhan meilläkin Valkimme.

Kumpikaan ei enää sanonut mitään, vaieten he katsoivat ulos ikkunasta

kirkkaaseen helmikuun aamuun.

Pentti kohtasi sairaanhoitajattaren tutkivan katseen.

— Niin, neiti Kamm, virkahti hän, — sanoitte äsken: miten hirveätä

onkaan sota! Ja tietysti se on kauheaa: hävitystä, kuolemaa. Mutta se

ei ole sodan ainoa puoli, nimenomaan tällaisessa sodassa on muutakin

kuin vain synkkää ja kaameaa.

Tyttö kuunteli hänen sanojaan hajamielisenä.

— Ajattelin vallan muuta, sanoi hän. — Ajattelin, miten suuresti olette

muuttunut, kersantti Kaira, näinä muutamina päivinä.

— Muuttunut?

— Niin, aivankuin näinä päivinä hymy olisi tyyten kuollut kasvoiltanne.

Te hymyilette, mutta jostakin syystä se ei tunnu minusta hymyltä.

Pentti tuijotti eteensä, siihen kuvaan, joka alituiseen seurasi häntä,

väikkyen hänen silmiensä edessä: Pentinmäen veljesten kuolinsyleilyyn.

Oli kai ollut vaikeaa irroittaa toisistaan noita kahta, jotka elämässä

olivat alati olleet yhdessä, yhdessä kuolemassakin. Kaksi veljestä,

niinkuin olivat ne kaksi kansaa, joiden pojat täällä rinnakkain

taistelivat. Yhdessäolossa oli ollut Pentinmäkien suuri voima.

Yhdessäolossa...

— Hymy? virkahti hän viimein hiljaa. — Hymykö kuollut? Ei, en luule

sitä, neiti Kamm. Mutta ylimielinen nauru kyllä. Katsokaas, neiti, nämä

päivät ovat olleet minulle kiirastuli. Kun liityin vapaaehtoisiin, en

tehnyt sitä siksi, että olisin rakastanut teidän kansaanne, en edes

siksi, että olisin rakastanut omaa kansaani ja sen kunniaa. Pelkään,

että nauroin tuolle kaikelle, ylimielisen ihmisen naurua. Nyt olen

saanut katsoa kuolemaa silmiin, nähdä virolaisten ja suomalaisten

toverieni uhraavan henkensä, ja _tuo_ nauru on kuollut huuliltani.

Minusta tuntuu, että on niin paljon, jota tässä kaikessa en vielä

käsitä ja johon on koetettava saada selvyyttä. Yhden seikan sentään

olen jo oppinut ymmärtämään: oman mitättömyyteni ja oman huonouteni. Ja

onhan sekin jo jotakin.

— Neiti, puuttui odottamatta puheeseen vasemmanpuolisessa vuoteessa

makaava Jännes. — Älkää, tuota, uskoko sitä, mitä hän juttuaa

huonoudestaan. Huono? Hiivatti, Kaira. Kohtelin sinua — muistathan? —

kuin pahinta vihamiestä, ja sittenkin sinä henkesi hinnalla pelastit

minut! Ei, neiti. Jos hän olisi maksanut minulle samalla mitalla, jos

hän, tuota, ei olisi kyllin voimakas antamaan anteeksi, ei hän nyt

makaisi täällä. Kaira, minä en ikinä unohda Pajun aukeata.

— Älä nyt Jaakko...

— Anna minun kerrankin puhua, Kaira, keskeytti Jännes nousten

istumaan. Vihreät silmät katsoivat hellittämättä toveriin ihailevina,

uskollisina. Ja vasemman posken arpi paloi punaisena. — En pyydä

ystävyyttäsi, se, tuota, olisi liian paljon. Mutta Pajun taistelun

jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi,

seurata sinua. Minne hyvänsä!

Pentti ojensi kätensä ja puristi liikutettuna toverinsa tervettä kättä.

‒ Niin, Jaakko, sanoi hän, — pysykäämme yhdessä, aina, ystävinä.

Kuikka liikahti. Hän ei herännyt, mutta hiljainen valitus tunkeutui

yhteenpuristettujen huulien välitse.

‒ Hänellä on kai hirveät tuskat, virkahti neiti Kamm.

Pentti nyökkäsi.

— Tietääkö Linda, että Tahvo on mennyttä? kysyi hän.

— Tietää, vastasi tyttö. — Hän on itkenyt koko yön. Linda-parka, hän

on aivan epätoivoissaan. »Mennyttä, mennyttä, koko elämä on mennyttä»,

vaikeroi hän.

Pentti painoi käden kostuville silmilleen. Hän ei voinut olla

muistelematta Tuomiokirkon puistoa, pikku kahvilaa ja »Vanemuisen»

tanssiaisia. Ajattelematta noita kahta nuorta heidän onnensa päivinä.

— Mutta hän sanoi myöskin, jatkoi tyttö, — ettei Tahvolle saa

vihjaistakaan siitä. Hän itse uskoo näet vielä paranevansa.

Pentti kääntyi katsomaan Kuikan harmaita, elottomia kasvoja, joita oli

vaikea tuntea ennen niin huolettoman säteileviksi. Parantua? Saattoiko

Tahvo tosiaan uskoa parantumiseen? Sehän olisi suorastaan ihme.

— Nyt minun täytyy vihdoinkin lähteä, virkahti tyttö. — Näkemiin,

kersantti Kaira.

— Näkemiin, neiti.

Jänneksen vasemmalla puolella makasi Antti Isola, saman komppanian

miehiä, tamperelainen lyseolainen, hento, kalpea poika, joka Pajun

luona oli haavoittunut vasempaan olkapäähän. Hän seurasi katseellaan

poistuvaa, kunnes ovi sulkeutui. Sitten virkahti hän:

— Miellyttävä tyttö. Hänessä on jotakin aatelista. Vai mitä, Kaira?

— Surun aateluutta, vastasi Pentti. — Hän menetti viime kuussa molemmat

veljensä.

Isola oli vaiti hetken.

— Täällä Virossa on paljon suloisia naisia, sanoi hän sitten. —

Vaikka...

— Vaikka? kysyi Pentti.

— Vaikka ulkokuori usein pettää, täydensi Isola. — Niin, en tarkoita

tuota tuttavaasi, Kaira, enkä monia muita hänen laisiaan. Sattui vain

muistumaan mieleeni erään pikku vänrikkimme seikkailu Tallinnassa...

Mutta ehkä väsytän sinua?

— Et, et lainkaan. Mutta puhu hiljaa, jotta emme häiritse Kuikkaa.

— Se tapahtui Tallinnassa...

— Niin, siinä Sodomassa on kaikki mahdollista, pisti Pentti väliin.

— Vänrikki oli rakastunut. Hän oli kahteenkymmeneen ikävuoteensa

ehtinyt olla rakastunut parikymmentä kertaa; mutta ne eivät olleet

mitään tämän rinnalla, vannoi hän. Tyttö oli nuori ja tietysti kaunis.

Kuin enkeli, vakuutti hän. Ja miten viaton hän oli! Hän ei suostunut

tulemaan vänrikkimme kanssa mihinkään kahvilaan, muista paikoista

puhumatta. »Isä on kieltänyt», vastasi hän vänrikkimme rukouksiin, »jos

teitä huvittaa kävellä kanssani, niin kernaasti minun puolestani.»

Vänrikkiparka rakastui tietysti yhä hullummin.

— Kunnes?

— Kunnes eräänä päivänä satu loppui. Tapasin hänet kahvilassa — hän

sattuu olemaan vanhoja tuttujani. Hän kiroili, armias taivas, miten

hän kiroili. Kirosi itseään ja kirosi kaikkia naisia. Rauhoittui hän

sentään lopuksi sen verran, että kykeni kertomaan. Hän oli päivällä

ollut kävelemässä erään Ensimmäiseen Vapaajoukkoon kuuluvan vääpelin

kanssa. Yht'äkkiä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Tuttu suloinen

olento oli käännähtänyt kadunkulmasta Pikk'uulitsalle tullen heitä

vastaan. Vänrikki tervehti kunnioittavasti, vääpeli tuttavallisesti.

Kun tyttö oli mennyt ohi, jäi vänrikki seisomaan ja katsomaan taakseen.

»Suloinen tyttö», huokaisi hän. »Niin, varsin soma», vastasi vääpeli,

»tunnen minäkin hänet, varsin soma eikä pahasti kalliskaan.» Ja sitten

sai vänrikki-parka kuulla. Hänen »enkelinsä» oli hyvin yksinkertaisesti

tavallinen ilotyttö. Kenties »siskojaan» viisaampi. Mutta sittenkin...

— No, ja vänrikkisi?

— Vänrikki? Jos ihminen ylipäänsä kiroamisesta joutuu helvettiin, niin

sinä yhtenä iltana hän sulki itseltään iäksi taivaan portit. Kyllä hän

kirosi. Kirosi ja joi. Kun jätin hänet, makasi hän pää käsien varassa

pöydällä ja itki.

— Ja säälitkö sinä häntä, Isola?

— En tiedä, vastasi poika. — Saattaa olla, että kohtalo vain leikki

hänellä ja lyhenteli hänen velkaansa niille parillekymmenelle

tyttölapselle.

— Ja, lisäsi Pentti, — hänen toveriensa velkaa monille

virolaistytöille. Jos haluat, kerron sinulle jokaista tämäntapaista

historiaasi vastaan kolme yhtä totta, joissa myöskin »sankarina» on

suomalainen vapaaehtoinen ja »sankarittarena» virolaistyttö, osat vain

päinvastaiset.

— Älä huoli, Kaira, torjui Isola, — tiedän niitä riittämiin muutenkin.

Pentti vaikeni hetken mietteissään. Sitten hän sanoi:

— Niin, riittämiin niitä on. Siksi tekeekin sydämelle niin hyvää

saada alusta asti seurata aivan toisenlaista tarinaa. Ei vain jaksa

käsittää kohtalon juoksua sen katkaistessa juuri sellaisen suhteen

heittämällä kuoleman rakastavaisten väliin — sillä Kuikkahan kuolee —

rakastavaisten, jotka voisivat kaikille todistaa molemminpuolisesta

uskollisuudesta. Mutta toisia jää eloon kertomaan tällä puolen

lahden suomalaisesta häikäilemättömyydestä ja toisella puolen

virolaisesta uskottomuudesta. Isola, kun ajattelee sitä, ei voi välttää

kauhistuttavana mieleen nousevaa kysymystä: voivatko nämä veljeskansat

kaikesta huolimatta löytää tien toistensa luo, ennenkuin se on

myöhäistä?

Isola nyökkäsi vaieten. Niin, hän — niinkuin muutkin komppaniatoverit

— oli kuullut Kuikan tarinan. Kuikan, joka oli ollut kaikkien heidän

suosiossaan iloisen luontonsa ja huolettoman reippautensa vuoksi. Ja

nyt? Tummansiniset, nauravat silmät eivät enää milloinkaan välkkyisi,

pilapuheet olivat iäksi vaikenemassa, iloinen laulu oli kuollut.

Penttikään ei jatkanut keskustelua. Toverukset vaipuivat omiin

ajatuksiinsa.

— Kaira.

Pentti käännähti oikealle. Kuikka oli herännyt. Pentille teki pahaa

katsoa noihin kuumeisina palaviin silmiin, joiden katse vielä pari

päivää sitten oli ollut niin riemuntäysi.

‒ Miten on laitasi, Tahvo? Voitko paremmin nukuttuasi näin pitkään?

Toinen pudisti päätään väsyneesti. Ja kun hän puhui, tulivat sanat yli

huulten hitaasti, vaivalloisesti:

— Laitani? Tiedämmehän molemmat, miten minun laitani on. Kaikki on

lopussa. Huomenna tai ylihuomenna.

Pentti säpsähti. Tahvo siis tiesi. Mutta Lindahan oli sanonut, ettei

Tahvolle saisi ilmaista, miten lähellä loppua hän oli, koska hän itse

uskoi paranevansa.

— Älä nyt heittäydy toivottomaksi, rakas ystävä.

Raukea hymy häivähti Kuikan kasvoille.

— Kaira, mehän olemme miehiä ja olemme ennenkin olleet sodassa, sanoi

hän soinnuttomasti. — Kun on sellaiset haavat vatsassa kuin minulla,

on ihminen mennyttä. Ja mitäpä siitä? Tallella poika mättähässä, ei

kiitetä, ei laiteta.

Hetkiseksi syttyi silmiin entinen kujehtiva välke, mutta se sammui jo

samassa.

Pentti ei osannut sanoa mitään. Sanat olivat joka tapauksessa turhia.

— Yhtä sinulta kuitenkin pyydän, Kaira. Älä paljasta totuutta Lindalle.

Liian aikaisin tyttöparka kuitenkin saa tietää sen..

He tiesivät molemmat! Molemmat, että pikainen kuolema oli muutamassa

päivässä katkaiseva heidän orastavan onnensa. Mutta toisiaan he

tahtoivat säästää, säästää viimeiseen hetkeen.

Pentti nyökkäsi. Hetken kuluttua jatkoi Kuikka raskaasti:

— Tällainen se siis oli, minun kuulu karjalainen onneni, lopultakin...

On niin raskasta kuolla, Kaira. Kuolla nyt... Olisin tahtonut elää ja

maksaa Lindalle sen onnen, minkä hän on minulle antanut... Jään niin

suureen velkaan hänelle. Mikä olin minä, jotta hän lahjoitti minulle

rakkautensa? Kissa vieköön, hulttio minä olin. Ja sittenkin hän antoi

minulle puhtaan, suloisen minänsä... Ja juuri kun tämä onni oli tehnyt

minut mieheksi, tulee kuolema, katkaisee kaiken. Katkaisee minulta

elämän. No viis siitä! Nicht wahr? Mutta samalla se katkaisee häneltä

siivet... Miksi, Kaira, sano sinä, miksi?

Kun Pentti aikoi vastata, ehätti Kuikka edelle:

— Kysyn turhia, Kaira. Kohtalohan on sokea. Enkä minä ole omaan

osaani tyytymätön. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla oman ja hänen

isänmaansa puolesta. Että saan olla yksi niistä, jotka elävät

tulevissa vuosikymmenissä, tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa,

lainehtivissa viljavainioissa, niinkuin se virolainen invalidi sanoi

sinulle Tallinnassa. Mutta Linda... Linda! Hänen tähtensä minä suren.

Huoneen ovi aukeni, Punaisen Ristin sisar astui sisään.

Kuikka huomasi hänet heti. Hän puristi kouristuksentapaisesti Pentin

kättä.

— Kaira, muista, ei sanaakaan hänelle, kuiskasi hän käheästi. —

Ajattele, meillä on vain muutamia hetkiä jäljellä.

Linda tuli heidän luokseen. Hän hymyili urheasti Tahvolle laskiessaan

tuomansa kukat — kelmeitä talven kukkia — hänen vuoteelleen. Mutta kun

hän kääntyi Penttiin, kiilsi silmissä epätoivoinen tuska.

— Veljeni lähettää teille molemmille terveisiä, sanoi hän. — Sain

häneltä juuri kirjeen rintamalta. Hän ei löydä kyllin voimakkaita

sanoja ylistääkseen teidän Pohjan Poikain urheutta... Miten voit

tänään, rakas?

Kuikka vastasi reippaasti:

— Erinomaisesti. Olen tänään jo paljon terveempi. Mikäpäs soltun

täällä? Hoito mainiota. Ruoka hyvää. Vuode pehmeä. Ei muuta kuin makaa

vain.

Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

— Rakas, älä ole huolissasi minun tähteni. Kyllä minä pian nousen

tästä. Haavat? Oh, gar nichts. Hyväksi ne vain ovat. Juu, niinkuin jo

kuutosnokkaisten suuri tietäjä sanoi: Haavat ovat pahan parantajat ja

puhdistavat sisuksen kammiot.

Pentti ei voinut katsoa kauempaa noita kahta. Molempien kasvot

säteilivät suurta rakkautta, mutta silmissä asui lähestyvän ikuisen

eron kauhu. Hän koetti ajatella muuta. Muistella kotia ja Hannaa.

Mutta kaiken takana väikkyi kuva noista kahdesta nuoresta ihmisestä,

jotka eivät muuta kohtalolta pyytäneet kuin toisensa, mutta sitäkään

ei heille annettaisi, ei enää muuta kuin muutamaksi nopeaan kiitäväksi

hetkeksi...

— Kaira, etkö sinäkin ole varma, että minä paranen pian?

Pentti vastasi:

— Tietysti, hyvä ystävä.

Linda istui Tahvon pääpuolessa. Hän oli kietonut käsivartensa

rakastettunsa kaulaan. Kirpeät kyyneleet kiersivät silmissä, ja

pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pyöreää leukaa, mutta hän koetti

yhä vain hymyillä.

— Siinä kuulit, rakas, puheli Kuikka. — Ja kun paranen, laitamme

kuntoon oman kodin. Tänne sinun isänmaahasi. Onhan meille suomalaisille

luvattu maata täällä.

Hän puhui puoliääneen, mutta kuitenkin kantautuivat hänen sanansa erään

rintaan haavoittuneen Pohjan Pojan korviin.

— Maata! nauroi hän hurjasti. — Kyllä meille maata täältä annetaan!

Metri leveyttä ja kaksi pituutta ja kodiksi lauta-arkku. Maata, maata,

piru vie! Kyllä Viron tasavalta meille maata antaa!

Linda kääntyi Penttiin kuin turvaa hakien. Herttaisilla kasvoilla oli

hätäytynyt ilme.

— Antakaa anteeksi hänelle, neiti Lagle, sanoi Pentti hiljaa. — Hän

ei nouse enää vuoteeltaan, poika-parka. Hän on lesken ainoa poika, ja

vanha äiti jää kurjuuteen. Sitä hän suree.

— Me muutamme Suomeen, rakas! tarttui Kuikka päättävästi puheeseen. —

Voitko sinä jättää isän maasi?

Lindan ääni vapisi, kun hän vastasi:

— Seuraan sinua vaikka maailman ääriin!

— Sinne, Karjalan maille, rakennamme pienen kauniin kodin, puheli Tahvo

tummansinisten silmien tuijottaessa etäisyyteen. — Korkean, aurinkoisen

vaaran liepeille, josta näkee yli järven sinisen selän. Ja siellä,

siellä vihdoinkin saan vähitellen, hiljaisten vuosien vieriessä,

korvata sinulle suuren rakkautesi... Linda, Linda, sinä olet antanut

minulle niin paljon, tehnyt minut niin onnelliseksi!

— Tahvo, rakas...

— Ja sinä, Kaira, jatkoi Kuikka. — Tulethan sinä meidän luoksemme?

Usein. Joka kesä.

— Tulen, hyvä ystävä. Varmasti tulen.

Haavoittunut nousi kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä loistivat. Hän

näytti sinä hetkenä uskovan siihen unelmaan, jonka hän oli loihtinut

esiin.

— Kuolema? Kuka puhuu kuolemasta? En minä kuole. Minä paranen. Ihan

terveeksi! Sinä, Kaira, sinähän puhuit aina minun pettämättömän hyvästä

karjalaisesta onnestani. Eikä se petäkään minua. Nyt se ei voi pettää.

Linda oli painanut päänsä vuoteelle. Suuria kyyneleitä valui pitkin

hänen poskiaan peitteelle.

— Itketkö sinä, Linda? Miksi sinä itket?

— En itke, rakas, en. Tai itken. Itken ilosta. Ajattelen, miten

onnellisiksi tulemme. Suomessa. Sinun rakkaassa, ihanassa Karjalassasi.

Kuikka hyväili hänen käsiään.

— Niin, Linda, onnellisia me sitten olemme! Sinun vanhempasi tulevat

tervehtimään meitä, ja veljesi tulee. Torttila tulee. Ja Pikku-Matti.

Ja Pentinmäen veljekset. Ja muut.

Penttiä värisytti. Pentinmäen veljekset? Tulisivatko hekin?

Nousisivatko he kuolinsyleilystään Pajun kartanon lakeudella? Niin

kenties... He olisivat ehkä jo vastassa Kuikkaa, kun hän saapuisi

uuteen kotiin. Mutta se ei sijaitsisi Karjalan jylhän luonnon keskessä.

— Niin, niin, Tahvo, kuiskasi Linda tyynnyttäen. ‒ Mutta ensin täytyy

sinun parantua. Et saa puhua niin paljon. Koeta pysyä rauhallisena.

Neiti Kamm oli ilmestynyt ovelle.

‒ Linda, tohtori haluaa puhua kanssasi.

Tyttö ojentautui.

‒ Minun täytyy mennä, rakas, mutta pian tulen taas luoksesi.

Kuikka veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

— Älä viivy kauan, Linda. Minulla on sinulle niin paljon puhuttavaa.

Karjalasta ja kodistamme, kuiskasi hän.

Tyttö kääntyi vielä ovella ja heilutti kättään hyvästiksi. Tahvo

vastasi hymyssä suin.

Mutta kun ovi lähtijän jälkeen oli sulkeutunut, veti hän peitteen

päänsä ylitse ja ratkesi hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

* * * * *

Päivät kuluivat. Yksitoikkoisesti. Toinen toisensa kaltaisina.

Oli vierinyt jo pari viikkoa Pentin haavoittumisesta. Kuikan vuode

oli tyhjänä. Hän oli kuollut neljän päivän hirveiden tuskien jälkeen.

Lindaakaan ei ollut näkynyt sairaalassa sen koommin. Neiti Kammilta

oli Pentti kuullut, että Tahvon kuolema oli vaivuttanut, hänet

tautivuoteelle; pelättiin hänen järkeään.

Useimmat muutkin Pajun taistelussa haavoittuneet suomalaiset olivat jo

poissa. Toiset olivat kuolleet. Toiset lähetetty kotimaan sairaaloihin.

Kaikki oli käynyt niin autioksi ja harmaaksi ympärillä.

Hänen oma haavansa oli jo miltei terve. Hän sai istua vuoteellaan ja

olla vähän liikkeelläkin. Mutta rintamalle ei lääkäri vain luvannut

vielä hänen palata. Rintamalle...

Äiti ja isä olisivat tietysti tahtoneet häntä kotiin. Olihan hän

jo täyttänyt velvollisuutensa, niin he varmaan ajattelisivat, jos

tietäisivät. Hän ei ollut kirjoittanut kotiin. Turhaan säikähtäisivät

vain. Hannalle hän oli aloittanut kirjettä, eräänä synkkänä hetkenä,

mutta sekin oli vielä päättämättä. Kotiin? Ei, ei, kesken hän ei voinut

palata. Ja hänen mieltään poltti ja kirveli tietoisuus siitä, että

hänen toverinsa olivat jälleen tulessa. Kaakkoon Valkista kävi nyt

heidän tiensä. Miten kauas oli määrä, sen tiesi yksin Luoja...

Pentti käännähti Jännekseen, joka istui vuoteellaan vaiteliaana.

— Miten on laitasi, Jaakko?

— Hyvin. Tuota, sisuttaa vain, ettei tuo hiivatin lääkäri-nahjus

ymmärrä, että tappeluun olisi jo aika päästä. »Malttia, malttia», sitä

hän kyllä osaa jauhaa.

Pentti katsoi tutkivasti toveriaan. Jaakko oli tervehtynyt ihmeteltävän

nopeasti. Hän oli melkein ennallaan.

— Mitäs sanot, Jaakko, jos tänään tai huomenna pudistaisimme Tarton

lumet jaloistamme?

Vihreissä silmissä välähti, ja äsken niin synkät punakat kasvot

kirkastuivat.

— Rintamalle? Tuota, karkaammeko?

Pentti nyökkäsi.

— Hiivatti! Kiitos, Kaira! Olen jo kauan hautonut sitä. Mutta en,

tuota, ole uskaltanut sitä ehdottaa.

Jännes puristi parantuneella kädellään lujasti toverin kättä.

— Suurenmoista! nauroi hän. — Saada taas kivääri kouraansa ja antaa

paukkua. Oikein hiivatinmoisesti! Tänään, Kaira, lähdetään jo tänään!

Pentti hymyili hänen innolleen.

— Ensimmäisen sopivan hetken koittaessa, sen lupaan sinulle, Jaakko.

Kahdestoista luku.

Pakkanen paukkui nurkissa.

Hanna seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti illan hämärään.

Miten vieraalta tuntui koti, oma rauhaisa huonekin! Miten vieraalta

pappilan päärakennus, jonka ikkunoista virtasi pihamaan hangille valoa!

Täti! välähti hänen mielessään. Hänen pitäisi mennä kertomaan tädille.

Mutta miten hän voisi?

Polttavassa päässä ajoi rauhaton, tuskaisa ajatus toistaan.

Pentti... Pentti!

Tätä oli siis tiennyt se levottomuus, joka häneen oli iskeytynyt.

Pentti oli haavoittunut!

Lievästi, haava on jo miltei terve, oli Pentti kirjoittanut. Mutta kuka

sen tiesi? Ja missä oli Pentti nyt?

Hanna aavisti, että tästä päivästä alkaen ei hänellä olisi rauhaa

missään. Ei yöllä eikä päivällä.

Hänellä oli ollut tähän asti lapsellisen horjumaton usko, ettei

Pentille voinut tapahtua mitään. Että tätä kalvavaa odotusta kestäisi

vain muutaman kuukauden. Että hän varmasti saisi Pentin takaisin.

Ja nyt oli Pentti haavoittunut.

Entä seuraava sanoma? Se olisi varmaan kuolemanviesti!

Nyt, kun hänen uskonsa, että Pentti palaisi varmasti, palaisi terveenä

ja reippaana, oli mennyt pirstoiksi, ei hän voisi tehdä muuta kuin

odottaa, odottaa tuota kauheata ilmoitusta.

Samaa, jonka Pentinmäkien isä oli saanut ja joka oli yllättänyt myöskin

Kuikan vanhemmat: kaatunut ... ja sitten kauniita sanoja, pelkkiä

sanoja, ei muuta.

»En kestä enää tätä paikallaoloa», oli Pentti kirjoittanut. »Tahdon

takaisin rintamalle. Lääkäri ei vain laske, vaikka jalkani on jo

vallan terve. Mutta minun täytyy päästä! Toverien luo. Taistelun

melskeeseen. Muuten en pääse erilleni vanhemman Pentinmäen sammuneista

silmistä, en saa korvistani Kuikan viimeistä käheätä kuiskausta: Kaira!

Linda! Jumalan tähden! Miten pimeää, pimeää! Olkoon se minulle vaikka

kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä!»

Ja sitten lopussa pari päivää myöhemmin kirjoitettuna:

»En lähettäisi tätä kirjettä, niin paljon roskaa tähän on tullut. (Älä

näytä äidille äläkä isälle.) Kirjoittaisin uuden, mutta en ehdi. Olen

päättänyt ensi yönä Jänneksen kanssa karata täältä. Kuulumiin!»

Kuulumiin?

Tuo sana kiusasi Hannaa. »Kuulumiin!» se oli sima ikäänkuin

ärsyttämässä. Se lupasi ja samalla uhkasi. Ennenkaikkea se uhkasi.

Uhkasi lyhyellä, kaamealla viestillä.

Hanna värisi.

Hän jäi ihmettelemään itseään. Miten olen muuttunut! välähti hänen

mielessään.

Hänen voimansa pettivät. Hänen, josta Pentti oli sanonut, että hän

oli levollinen ja rauhaisa kuin paatinen kari, jota eivät järkytä

ympäristön ilot, ei surut, kiukustuttavan tyyni. Pentti, joka ei

tiennyt, mitä nuoren naisen povessa saattoi piillä, ei tiennyt

kirvelevästä kaipuusta eikä kuluttavista myrskyistä.

Hän käännähti huoneeseen ja heittäytyi vuoteelleen.

Hän itki, itki.

Itki kuukausien tuskallista odotusta, tulevaisuutta, joka yötä

mustempana kohosi hänen edessään kuin seinä.

Hän itki Penttiä.

Aina siitä asti kuin hän muisti taapäin, oli hän rakastanut toista

vuotta vanhempaa, raisua kasvinkumppaniaan. Miten iloinen hän oli ollut

pikku tyttönä, kun Pentti oli alentunut leikkimään hänen kanssaan! Hän

oli ollut valmis mihin tahansa saadakseen pysyä Pentin seurassa. Hän

oli suorastaan kammonnut hevosia — hän ei ollut muuten arka lapsi,

kaukana siitä, tuo pelko johtui vain siitä, sanoivat hänen vanhempansa,

että hevonen oli potkaissut pahasti äitiä ennen hänen syntymäänsä —

mutta hän oli pakottautunut hyppäämään hevosen selkään, kun niitä piti

viedä laitumelle ja laskettanut urheasti neliä Pentin rinnalla, vaikka

pikku sydän oli ollut kauhusta pakahtumaisillaan. Ja kymmenvuotiaana

oli hän eräänä iltana hämmästyttänyt isäänsä ilmoittamalla juhlallisen

vakavana:

— Kun minä tulen suureksi, menen naimisiin Kairan Pentin kanssa.

Mutta kyllä hän oli saanut katua noita sanojaan. Isä oli nauraen

kertonut juhlallisesta tunnustuksesta rovastille, ja sitä tietä se oli

kulkeutunut Pentin korviin. Pentti oli kaihtanut häntä päiväkausia. Ja

kun sopu vihdoin palasi ja he olivat jälleen yhdessä vieneet hevoset

hakaan, uskoi Pentti hänelle, että hän aikoi suureksi tultuaan mennä

naimisiin jonkun linnanneidin kanssa, jonka hän ensin vapauttaisi

julman sedän kynsistä.

— Ei nyt enää ole linnanneitejä. Isä on sanonut, oli hän koettanut

väittää.

— On niitä, oli Pentti kinannut, mutta lisännyt varmuuden vuoksi: — Tai

ellei ole, niin sitten en mene koskaan naimisiin!

Siitä hän sai. Sinä iltana hän oli itkenyt itsensä uneen.

Niin, se oli lapsuutta se. Ihania, huolettomia vuosia.

Lapsenkengistä päästyään oli hän paljon muuttunut. Silmissä, sanoi isä.

Muuttunut? Niin, kun oli pakko. Hän oli havahtunut huomaamaan, että

äitivainaja oli jättänyt hänelle vaikean paikan täytettäväksi, vaikean

niin nuorelle. Isästä oli pidettävä huolta ja taloudesta, ja lisäksi

oli hänellä lukunsa. Hiljaiseksi se oli painanut.

Mutta kiintymys kasvinkumppaniin oli säilynyt. Hän salasi sen nyt vain.

Kunnes... Niin, jouluna, senjälkeenkuin hän oli saanut

päästötodistuksen kotipitäjän yhteiskoulusta, hän oli huomannut, että

Pentti kohteli häntä toisin kuin ennen.

Siitä se alkoi.

Miten kauan hän olikaan ennen vuoteeseen menoa seisonut peilin ääressä

hymyillen omalle kuvalleen sinä tammikuun iltana, jolloin Pentti oli

sanonut hänelle:

— Sinä olet kaunis, Hanna!

Kesät ja Pentin joululomat olivat menneet kuin lentäen. Ne olivat

hänelle olleet yhtä juhlaa, häärivätpä he sitten jouluvalmisteluissa

tai kesäisissä puuhissa. Väkevä heinän tuoksu tulvahti hänen

sieraimiinsa vielä nytkin, kun hän muisti, miten Pentti oli seisonut

heinäkuorman päällä ja ottanut vastaan hänen hangolla kurkottamansa

tukot. Kun kuorma oli valmis, ojensi Pentti hänelle kätensä ja veti

hänet tuoksuvien heinien päälle. Yhdessä sitten ajaa karautettiin yli

sarkojen ladolle. Ja Pentin koti oli vuosien vieriessä muodostunut

hänellekin kodiksi.

Se kesä, jolloin Pentti pääsi ylioppilaaksi, nousi selvänä Hannan

mieleen. Setä ja täti olivat matkustaneet Helsinkiin ollakseen

näkemässä, kun heidän poikansa sai valkoisen lakin. Sitten oli

Pentti matkustanut pariksi kuukaudeksi ulkomaille. Se aika oli ollut

hänelle, Hannalle, pitkä, vaikka Pentti kirjoitti usein. Tukholmasta

hän kirjoitti, Mälarin kauniista kuningattaresta, sen upeista

linnoista ja rikkaista museoista. Kööpenhaminasta, sen iloisesta

elämästä ja hymyilevästä ihmisvilinästä Strøgetillä. Ja Berliinistä,

Tiergartenin syvästä, ihanasta rauhasta ja Saksan pääkaupungin ylpeistä

muistomerkeistä. Siihen hänen matkansa oli äkisti päättynyt; Pentin oli

pakko palata kesken, uhkaavat pilvet ennustivat myrskyä, maailmansotaa.

Sota — siihen ei hän, Hanna, ollut ensi päivinä kiinnittänyt lainkaan

huomiota. Olihan hän juuri saanut Pentin kotiin, Pentin, jota hän

oli odottanut häälyen toivon ja epäilyksen välimailla. Olihan Pentti

ollut ulkomailla, nähnyt niin paljon uutta ja kaunista. Millaisena hän

palaisi? Ei kai hän enää välittäisi yksinkertaisesta pohjalaistytöstä.

Hän muisti selvästi sen päivän aattoillan, jolloin Penttiä odotettiin

kotiin. Hän oli rauhattomana kulkenut metsissä ja vainioilla.

Aurinko oli jo laskenut. Lehtikään ei liikkunut. Lintujen laulu oli

vaiennut. Vastapäinen metsä oli musta. Sen takana hehkuva rusotus.

Auringon puna oli vaalennut. Se jätti jälkeensä vain kelmeän, keltaisen

heijastuksen. Muutamia tummia pilviä ui hitaasti taivaalla.

Notkelmasta nousi usvaa. Salaperäisenä se leijaili häntä kohden.

Ja usvassa — siinä liihotteli häntä vastaan naisia, kauniita, hienoja.

Katsellen häntä säälivän ivallisesti.

— Meille, meille kuuluu sinun Penttisi!

Hänen sydäntään kouristi kauhu. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin, ja hän

kääntyi juoksemaan kohti kotia.

Hän ei ollut uskaltanut katsoa taakseen. Sieltä ne tietysti tulivat,

nuo naiset. Ne ajoivat häntä takaa kurkottaen sormuksista välkkyviä

sormiaan tarttuakseen hänen pitkiin palmikkoihinsa ja nauraen

pilkallisesti, voitonriemuisina.

Kovalle otti, kun sinä iltana piti istua vastapäätä isää

illallispöydässä. Mutta hän kesti, hän oli jo oppinut kestämään.

Vasta päästyään omaan, rauhaisaan huoneeseensa hän voi antaa vallan

tunteilleen.

Eikä kiduttava levottomuus ollut väistynyt edes seuraavan päivän valoa.

Ei, ennenkuin Pentti oli tullut kotiin.

Samanlaisena oli Pentti tullut takaisin, kuin oli joulun jälkeen

lähtenyt. Vain paljon iloisempana. Miten hän, Hanna, olikaan ihaillut

häntä tuollaisena, uuden uusi valkea lakki päässä, kultalyyra loistaen!

Samana iltana olivat he olleet purjehtimassa. Tuuli oli tyyntynyt

elokuun lauhan illan pimetessä. Mutta he eivät huomanneet sitä. Pentti

istui peräsimessä ja kertoi. Hän, Hanna, istui lähellä pidellen

purjenuoria. Tähdet olivat syttyneet. Toinen toisensa jälkeen. Mutta

yhä he viipyivät ulkona järvellä... Sinä iltana suuteli Pentti häntä

ensi kerran...

Vuodet vierivät. Yhä lujittui heidän ystävyytensä. Pentti uskoi hänelle

kaikki huolensa, kaikki toiveensa ja tulevaisuudenunelmansa... Miten

hän oli ihaillut Penttiä! Tuollainen juuri oli hänen ihanteensa: mies,

joka tahtoi suurta. Nuo unelmat olivat muodostuneet hänenkin omikseen.

Viittoivathan ne tietä tulevaisuuteen, joka olisi heille yhteinen.

Sitten tuli raskas, synkkä syystalvi ja sen jälkeen vapaussota. Pentti

veljineen oli lähtenyt taisteluun.

Lähtönsä edellisenä iltana oli Pentti antanut hänelle sormuksen.

Briljantti välkkyi siinä.

Hanna katsoi sormusta siinä maatessaan ja muisteli Pentin sanoja:

»Muistatko, Hanna, sinä sanoit kerran lapsena, että kun tulet suureksi,

menet naimisiin minun kanssani?»

Hän oli vastannut hymyillen kyyneltensä takaa:

— Ja sinä vakuutit, että tahdoit linnanneidon, halvempi ei kelvannut.

— Niin, oli Pentti sanonut, — mutta sinäpä oletkin minun linnanneitoni.

Se kevät oli ollut toivottoman pitkä, odotusta ja kaipausta täynnä. Hän

ei osannut pelätä Pentin kaatuvan. Hänellä oli ollut silloinkin tuo

sama horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään.

Surullinen oli kevät sittenkin. Yrjö, Pentin veli, haavoittui vaikeasti

ja kuoli pari päivää myöhemmin. Täti-raukka, se oli ollut hirveä isku

hänelle.

Toukokuussa olivat he kaikki matkustaneet Helsinkiin. Isä, täti, setä

ja hän. Se oli hänen ensimmäinen pääkaupungissa-käyntinsä. Sinä päivänä

juhli pääkaupunki, vietettiin vapaussodan päättymisjuhlaa. Paljon

siellä oli katseltavaa, mutta kaiken voitti Pentin näkeminen harmaassa

sotilaspuvussa. Kun Pentti oli hymyillyt hänelle komppanian marssiessa

ohi, oli hän unohtanut kenraalit, soiton, liehuvat liput, katsojien

tuhatpäiset joukot.

* * * * *

Muiston toisensa jälkeen noustessa mieleen olivat Hannan kyyneleet

ehtyneet.

Mutta nyt?

Nykyisyys iski taas kyntensä häneen.

Miten toisenlainen oli Pentti ollut jo viime joululomalla! Hän oli

puhunut ivaten kaikesta siitä, mikä heille molemmille oli yhteistä,

rakasta.

Mutta Hanna ei tahtonut ajatella sitä.

Pentti, hänen Penttinsä oli haavoittunut! Ja nyt jälleen vaarassa.

»Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä», oli

hän kirjoittanut. Taisteluun, vaaraan paloi hänen mielensä. Ei kotiin.

Miksi ei kotiin?

Hanna tuijotti eteensä — eikä nähnyt mitään.

Hän kirjoittaisi Pentille, hänen täytyi saada kirjoittaa!

Hän nousi ylös, sytytti kynttilän ja kirjoitti nopeasti sydämen

takoessa rauhattomasti, kiivaasti:

»Rakas Pentti!

Kiitos kirjeestäsi!

Se saattoi minut niin surulliseksi. En voi olla ajattelematta

Pentinmäen kunnon veljesten isää. Ajatella: menettää kaikki kolme

poikaansa kahdentoista kuukauden sisällä. Entä iloisen, huolettoman

Kuikan iäkkäät, köyhät vanhemmat? Hänhän oli heidän ainoa poikansa! Ja

Linda-parka, miten läheinen onkaan hänen surunsa minulle! Kuka tietää,

miten pian hänen kohtalonsa on minunkin osani?

Te miehet kuljette omia teitänne. Teidän maailmanne ei ole meidän. Me

naiset avaamme teille selkosenselälleen portin omaan maailmaamme, te

saatte vapaasti käydä sisään ja ulos, me olemme aina toivottamassa

teidät, rakkaamme, tervetulleiksi. Mutta meidän edessämme on rautainen

salpa, jos yritämme teidän maailmaanne. Se on meille vieras, vieraita

sen olosuhteet, vieraita sen lait.

Kyllä tiedän, että tehtävä, jota sinä ja toverisi siellä suoritatte,

on suuri ja pyhä. Et saa luulla, etten tuntisi Suomen suvun asiaa

omakseni, minäkin, ja olisi sen hyväksi valmis uhrauksiin. Mutta

muistatteko te, ettette pidä käsissänne vain omaa kohtaloanne, vaan

myöskin meidän kotonaolijain.

Pentinmäet kaatuivat veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian

puolesta, niin. Ihailen heidän sankaruuttaan. Mutta oletteko te, oletko

sinä, Pentti, ajatellut, mitä he jättävät jälkeensä? Sankarien muiston,

niin kyllä. Mutta myös raunioita. Kohtalon murskaaman isän. Hoitamatta

jääviä peltoja. Ehkä lisäksi nuoria sydämiä, joille uusi kevät ei enää

milloinkaan kuki, yhtä vähän kuin haavoitetuille linnuille.

Samaten muut. Ne kymmenet nuoret miehet, jotka jäivät Pajun kentälle.

Ja ne, jotka vielä kaatuvat. Verisissä taisteluissa, joihin Sinun

mielesi niin palaa.

Tiedän, etten saisi kirjoittaa näin. Että minun pitäisi iloita,

ylpeillä Sinun urhoollisuudestasi. Mutta, Pentti, en jaksa enää.

Sydämeni nousee kapinaan.

Pentti, Pentti! Jospa tietäisit, miten mieleni on raskas! Kauhea

aavistus painaa minua. Aavistus, että kadotan Sinut.

Enkö sitten enää milloinkaan saa hivellä Sinun rakasta tummanruskeaa

tukkaasi? Enkö kuulla ääntäsi, joka on minulle koko elämä? Etkö enää

milloinkaan suutele tyttöäsi täällä kaukana pohjoisessa?

Rakas, miten minä ikävöin Sinua. Unissa olet Sinä tullut luokseni,

ottanut minut käsivarsillesi ja suudellut, suudellut...

Ensi yönä en voi nukkua. En tahdo nukkua. Minua vainoaa ajatus, että

jos nukun, näen unissa Sinun tulevan luokseni veren tahraamissa

vaatteissa, silmissä hirvittävä lasimainen kiilto niinkuin vanhemmalla

Pentinmäellä Pajun kartanon hangilla.

Pentti, rukoilen Sinua: palaa takaisin!

Tiedät, että tämä on ensimmäinen pyyntöni Sinulle. Tähän asti olen

vaiennut, antanut Sinun kulkea omaa tietäsi. Silloinkin, kun Sinä

läksit luotamme sinne kauas. Kärsin, oi, miten sydämeni kärsi. Mutta en

koettanut estää Sinua. Nyt en jaksa enää vaieta. En jaksa!

Sinä ehkä ihmettelet, millä oikeudella pyydän Sinua palaamaan.

Rakastavan sydämen oikeudella, sydämen, joka on itkenyt Sinua päivästä

päivään ja viikosta viikkoon.

Tai, Pentti — sekin ajatus juolahti mieleeni, kun sinä niin odottamatta

läksit — jos Sinä lähdit minun vuokseni, jos tunsit olevasi jollakin

tapaa sidottu ja tahdoit päästä irti minusta, tule sittenkin. Sinun ei

tarvitse edes nähdä minua, ellet tahdo. Tule vanhempiesi vuoksi!

Pentti, jospa Sinä näkisit äitisi! Et voisi olla palaamatta. Niin hän

suree Sinua. Yksin hän istuu ja itkee. Hän on käynyt niin väsyneeksi,

harmaaksi ja mennyt kumaraan. Sinä olet hänen viimeinen poikansa!

Ja isäsi. Pitäjällä sanovat, ettei hän ole enää entisensä. Ei ole

saarnoissa samaa henkeä ja voimaa. Suru ja huoli painavat. Huoli

sinusta.