Pentti Kaira ei siekaillut. Hän pisti kirjeen ja sormuksen taskuunsa ja
lähti.
Kenties ei ollut aikaa hukattavana.
Ensimmäinen haavoittunut suomalainen ‒ Inkeri Keson sulhanen... Hän
muisti joskus pikimmältään tavanneensa Eino Hallan. Komea poika... Ja
nyt makasi hän jossakin tallinnalaisessa sairaalassa.
Ei ollut vaikeata saada selville sairaalaa, johon ensimmäinen
haavoittunut suomalainen oli tuotu.
Tunnin kuluttua hän seisoi odotushuoneessa.
Kyllä, Eino Halla niminen suomalainen vapaaehtoinen oli siellä. Hänet
oli tuotu eilen aamulla. Ehkä hän halusi puhutella sisar Margotia, joka
hoiti suomalaista?
Kiitos. Jos se suinkin kävi päinsä.
Sisar Margot tuli. Nuori, intelligentti sairaanhoitajatar, Viron
saksalaisia. Hento, sievä nainen, jolla oli somat kasvot ja pehmeä ääni.
— Ah, te tunnette suomalaisemme. Jumalan kiitos! Olemme niin odottaneet
saavamme joitakin lähempiä tietoja hänestä. Hän on antanut meille
paljon päänvaivaa.
Sisar puheli innokkaasti. Ihailu loisti hänen ruskeista silmistään
hänen tarkastaessaan sorjaa soturia edessään. Pentti ei voinut olla
salaa hymyilemättä. Samanlaista kuin Suomen naisten ihailu saksalaisia
auttajia kohtaan. Yhtä pian syttyvää ja yhtä pian myöskin sammuvaa.
— Enkö saisi tavata häntä, sanoi hän. — Minulla on tervehdys
kotimaasta. Hänen morsiameltaan.
— Niinkö?
Pentti oli odottanut juuri tuota sanaa. Mutta toisella äänenpainolla.
Naisellisen uteliaisuuden asemesta ilmaisi pikku huudahdus nyt vain
surkuttelua ja myötätuntoa.
— Ette voi tavata häntä heti. Hän nukkuu, lisäsi sisar. — Istuutukaa
tänne. Käyn sanomassa, että ilmoittavat heti, kun hän herää. Sillä
aikaa voimme puhella hänestä.
Hetken kuluttua hän palasi ja istuutui vastapäätä Penttiä.
— Hän on siis kihloissa, virkahti hän hiljaa. — Tyttö-parka. Tiedän,
miltä se tuntuu. Sulhaseni kaatui Missellä, venäläisten puolella...
Mutta silmänräpäyksellinen kuolema, se on sittenkin helpompaa.
Penttiä alkoi ahdistaa.
— Onko hän, tarkoitan maanmiestäni, onko hän pahastikin haavoittunut?
— Ei ole mitään toivoa jäljellä, vastasi sisar Margot alakuloisena.
Pentti vaikeni. Hänen silmiensä eteen nousi Inkeri Keson kuva.
Sellaisena kuin tämä oli ollut heidän viimeksi tavatessaan.
Ylioppilaslakki huolimattomasti takaraivolla hän istui osakunnan
naistenhuoneen pöydällä. Valkopukuinen, täyteläinen vartalo sinisten ja
punaisten ja vihreiden serpentiinien kietomana. Kädessä viinilasi. Ja
ympärillä remuava hovi. Puolijuopuneita miesylioppilaita. Silloin oli
Vapunpäivä... Ja nyt... Millaisena ensi Vappu tapaisi hänet?
‒ Hän on haavoittunut hyvin pahasti, kertoi sisar. Useita luoteja on
osunut häneen. Hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin.
Eilen toimitettiin leikkaus. Ah, tuota leikkausta en milloinkaan unohda!
Sisar Margot painoi käden silmilleen. Sitten hän alkoi jälleen puhua:
— En käsitä, mistä hän on saanut voimansa kestää ja kärsiä. Nämä
seinät ovat nähneet paljon, mutta sellaista sankaruutta ne eivät ole
ennen nähneet. Ihmiselle se oli melkein liian paljon. Haavoittunut
venäläinen, joka itkee ja parkuu jo leikkaushuoneeseen vietäessä, on
kaikessa raukkamaisuudessaan inhimillisempi. Mutta — sankari hän on...
Tiedättehän, millaista rintamillamme vielä on. Ei ambulansseja. Jokunen
taitamaton sanitääri vain. Sitten penikulmamääriä reessä, haavat
viheliäisesti sidottuina, pakkassäässä. Mutta valituksen sanaa ei
päässyt maanmiehenne huulilta kaiken tuon aikana.
Kertoja ummisti silmänsä. Valoisalle otsalle ilmestyn kärsimyksen ilme.
— Hän ei olisi välittänyt leikkauksesta. »Turhaa vaivautua minun
vuokseni. Minä kuolen kuitenkin!» Sitä sanoessaan oli hänen äänessään
outo sointi. Oli melkein kuin hän olisi riemuinnut siitä, ettei häntä
voitu enää pelastaa. Kun veimme häntä leikkaushuoneeseen, virkahti
hän minulle rauhallisesti: »No niin, jos teidän täytyy saada näyttää
taitoanne, niin älkää ainakaan luulko minun sallivan, että minut
nukutetaan. Tahdon itse nähdä, mitä minulle tehdään. Älköön kukaan
pääskö sanomaan, ettei Eino Halla rohjennut katsoa kuolemaa silmästä
silmään.» Hän oli taipumaton.
Pentin mieleen välähtivät asetoverin sanat morsiamelleen eron hetkenä:
»Olin raukka, kun oli elämästä kysymys. Mutta kenties minulla on
rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.»
— Ah, tuon leikkauksen seuraaminen oli vaikein koetus, mitä
urallani olen saanut kestää. Hän ei sallinut kenenkään pitää kiinni
käsistään. Kourat lujasti nyrkissä, verettömät huulet tiukasti yhteen
puristettuina ja katse jähmettyneenä tuijottamaan kattoon hän makasi.
Ei ainoatakaan valitusta, ei ainoatakaan tuskan parahdusta päässyt
hänen huuliltaan. Mutta juuri tuo äänetön kärsimys, tuo hirvittävällä
tahdonvoimalla liikkumattomaksi pakotettu ruumis leikkauspöydällä teki
kaamean vaikutuksen.
— Se on oikeata suomalaista sisua! huudahti Pentti ihailevasti.
— Niinkö? virkahti sisar Margot katsoen häneen kostein silmin. — Mutta
kun kaikki oli vihdoin ohi, menin huoneeseeni ja itkin... itkin...
— Entä sitten?
— Sitten seurasi rauhaton ilta ja vielä rauhattomampi yö. Vasta aamun
sarastaessa hän vaipui levottomaan uneen. Tohtori sanoo, että se on
hänen viimeisensä. Ennen sitä unta, josta ei enää herätä.
Sisar vaikeni, eikä Pentti liioin osannut mitään sanoa. Hänen mielensä
oli painunut. Lähestyvä kuolema painoi. Hän tunsi suurta ihailua
aseveljeä kohtaan, jolla oli edessä pitkä matka. Mutta sittenkin...
Loiston rinnalla oli kuvassa niin paljon harmaata. Kuolema vieraalla
maalla, kaukana omaisista ja ystävistä — mistä syystä? Siksikö vain,
että Eino Halla katkeruuksissaan oli hetkeksi heittäytynyt oikealta
tieltä? Ja sitä vartenko vain, että voisi näyttää, ettei ollut raukka?
Sekö oli ainoa tarkoitus?
Entä he, Pohjan Pojat? Mikä oli oleva heidän kohtalonsa? Kuolemako?
Hän säpsähti, kun tuo ajatus iski mieleen. Joskus ennenkin se oli
tullut. Noussut muistona vapaussodan ajoilta. Maatessa vuoteella ja
kuunnellessa toverien tasaista hengitystä se oli tullut. Mutta silloin
se oli ollut niin kaukainen, takana ja edessä, kaukainen ja kevyt. Nyt
se tuli lähelle, niin lähelle, että teki kipeää.
Kuolema... Miten vääntäisi se tovereiden kasvot, jotka nyt värähtelivät
naurusta? Entä hänen omat kasvonsa?
Hän vavahti.
Tuntui helpotukselta, kun eräs hoitajatar ilmestyi ovelle ja sisar
Margot viittasi seuraamaan sisälle. Eino Halla oli herännyt.
Huone, johon he astuivat, kylpi iltapäiväauringossa. Sen säteet, ulkona
pakkassäässä niin avuttomat, valaisivat kirkkaaksi täyteen ahdetun,
raskasilmaisen sairassalin. Ne tunkeutuivat kaukaisimpaankin nurkkaan
ja loivat säihkyvän kehän kuolevan muukalaisen kasvoille.
Ne olivat kauniit — tällä hetkellä. Auringossa ei nähnyt, että ne
olivat parroittuneet, ei kärsimysten jälkiä niillä. Näki vain palavat —
viimeistä kertaansa palavat — silmät ja miehekkäät piirteet.
Vuoteissa makasi virolaisia ja Viron saksalaisia. Yhdessä he olivat
taistelleet, yhdessä saaneet kärsiä. Ja yhdessä he nyt tähysivät
muukalaista, joka oli tullut kaukaa ja oli matkalla vielä kauemmas.
Kun Pentti saapui maanmiehensä luo, oli tämän pää vaipunut jälleen
raukeana tyynylle. Silmät tuijottivat jäykkinä ylös kattoon.
— Eino Halla... toveri...
Kuoleva ei kuullut tai ei ymmärtänyt. Katse vain kävi harhailevaksi.
— Eino, Inkeri lähettää sinulle terveisiä. Hän rakastaa sinua. Katuu.
Pyytää anteeksi.
— Anteeksi, toisti haavoittunut hitaasti soinnuttomalla äänellä. Mutta
katse ei ilmaissut mitään.
Aika oli vähissä. Elämä oli sammumaisillaan.
Pentti pujotti jäykkään nimettömään sormuksen ja nosti käden aivan
kuolevan silmien eteen. Auringonsäteet saivat kullan hehkumaan.
Eino Hallan harhailevat silmät pysähtyivät siihen. Ja samassa levisi
kasvoille vapautunut hymy. Synkkyys, kovuus sulivat, piirteet
pehmenivät ja kirkastuivat.
Hän oli ymmärtänyt.
— Inkeri, kuiskasivat huulet niin hiljaa, että sitä tuskin erotti, —
on... antanut... anteeksi...
Hetkistä myöhemmin oli kaikki ohi.
Sairassaliin oli laskeutunut juhlallinen hiljaisuus.
Monessa silmäkulmassa kimmelsi kyynel. Ensimmäinen suomalainen
vapaaehtoinen oli käynyt kuolemaan vieraan maan sairaalassa.
Yksinäisenä, voimakkaana, jollakin tavoin saavuttamattomana.
Pentti nousi vuoteen äärestä.
Hän ei ehtinyt ovelle asti, kun muuan nuori virolainen ehätti hänen
luokseen.
— Te olette myös suomalainen?
Kun vastaus oli myöntävä, jatkoi hän sydämellisesti:
— Me olemme raajarikkoja, me kaikki, jotka jäämme tänne. Eikä meidän
äänemme kanna kauas. Mutta omasta ja kohtalotovereitteni puolesta
pyydän teitä viemään terveisemme suomalaisille veljillemme. Te tulitte,
kun kaikki näytti jo menetetyltä. Te olette ensi iskuihanne luoneet
uudesti tämän kansan. Ja te olette opettaneet meille, miten sotilas
kärsä ja kuolee ... Hän, toverinne, kuoli eikä kuitenkaan katoa.
Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa
kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa. Ja... elää
rampa-raukkojen sydämissä...
Nyyhkytys katkaisi puheen. Nuori soturi heittäytyi vapaaehtoisen
kaulaan ja terveellä vasemmalla kädellään puristi hänet lujasti
rintaansa vastaan.
Pentti vastasi lämpimästi syleilyyn. Hänen sydämensä oli yht'äkkiä
tulvahtanut valoa ja iloa täyteen.
_Siitä_ syystä he olivat jättäneet rauhaisat kotinsa. He kaikki, Eino
Halla ja Pentinmäet ja Pikku-Matti ja Torttila ja Kuikka ja hän ja
kaikki muut, sadat ja tuhannet joka kolkasta Suomen maata. Ei suinkaan
siitä syystä kuin kukin luuli lähteneensä. Ei, heidän oli ollut
pakko lähteä. Heidät oli määrätty välikappaleiksi Luojan kädessä.
Välikappaleiksi, joille oli annettu suuri tehtävä täytettäväkseen.
Suuri ja voimia kysyvä — kunniakas.
Ja he kävivät kohti kuolemaa. Kuolemaa vieraalla maalla. Mutta
eivät vain kuollakseen, vaan luodakseen uudesti hätäänsä sortuneen
veljeskansan. Sen tehtävän oli kohtalo heille antanut.
Mitäpä siitä, ettei heidän kärsimyksiään muistettaisi vuosikymmenien
taa! Että heidän hautojaan ehkä piankin peittäisi unohduksen lumi! He
jättäisivät jälkeensä työnsä ja tekonsa, ja ne eläisivät — vaikkapa
nimettöminäkin — tulevaisuudessa. Nykyisyyttä onnellisemmassa
tulevaisuudessa.
Seitsemäs luku.
Juna köryytti hiljalleen eteenpäin, pitkä, raskas sotilasjuna.
Yksitoikkoista... Molemmin puolin rataa tiheä kuusiaita, joka sulki
junan matkustajineen omaksi, kaikelle ulkopuoliselle vieraaksi
maailmaksi.
Vain joskus oli vihreässä muurissa aukko — liekö tahalla jätetty vai
syystä tai toisesta jälkeenpäin hakattu. Laaja, luminen lakeus avautui
silmien eteen. Yhtä auringoton, harmaa, yksitoikkoinen. Ei kumpuja,
ei notkoja, tasaista vain kuin lattia, niin kauas kuin silmä kantoi.
Jossakin kaukana taloja, jotka harmaina rykelminä erottautuivat
taivaanrannalla siintävästä metsästä. Jokunen yksinäinen tuulimylly,
vanhuuttaan vapiseva, puinen tai jylhä, kivestä tehty. Siinä kaikki,
ellei ota lukuun likaisia asemarakennuksia, joiden ohi juna silloin
tällöin mateli.
Pentti Kaira tuijotti ulos vaununikkunasta. Ja asemasillalla seisoksiva
rautatieläinen olisi voinut nähdä ohivierivän junan joka ikkunassa
vakavia kasvoja katsomassa hellittämättä vieraan maan lohdutonta
tammikuun maisemaa. Niin, hän olisi voinut nähdä, jos olisi vaivautunut
kääntämään päätään sinne päin. Nyt hän vain huitaisi kädellään
välinpitämättömästi: antaa mennä...
— Saakeli, eikö tuo tarkkailu jo ala riittää?
Pentti silmäsi vastapäätä istuvaan toveriinsa. Hänen ajatuksensa olivat
hakeutuneet kotiin. Äitiä ja isää hän oli ajatellut, mutta eniten
kuitenkin Hannaa ‒ rakkaita, joista hänet erotti minuutti minuutilta
hitaasti, mutta järkkymättä yhä pitenevä välimatka... Miksei hänen
annettu olla rauhassa omine ajatuksineen?
Toikka nauraa röhötti. Pienet silmät painuivat entistä syvemmälle
naurusta paisuvien poskien varjoon..
— Saakeli soikoon, Kaira! Voisi uskoa sinun luulevan mua polsuksi, niin
vihaisesti katsot.
Pentti hymähti. Tuolle jättiläiselle oli turha kantaa kaunaa. Mistä hän
saattoi tietää, että ihminen joskus halusi olla yksin ajatuksineen,
hänellä itsellään ei ilmeisesti ajatuksia ollut? Ei ainakaan sellaisia,
joiden kanssa mielellään on kahden.
— Katselin vain noita peltoja, sanoi hän. — On omituista ajatella,
ettemme tiedä, ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa niitä.
Vaunussa oli aika rähinä. Arvaahan sen, kun moniakymmeniä sotilaita
istuu yhteen sullottuina. Vain lähimpänä istujat kuulivat senvuoksi
hänen sanansa. Pikku-Matin siniset lapsensilmät suurenivat tähytessään
ulos. Laukkasen kynnet hakeutuivat avuttomina suuhun. Kuikankin aina
hymyyn valmiit huulet puristuivat tiukasti yhteen.
Mutta Toikka vain nauroi:
— Älä ole akkamainen, Kaira! Mitäs mies paluuta ajattelee? Kaikkihan
on edessä: tappelut, tappelut, pojat! Saakeli, pojat, Tallinnassakin
ryssän uffarien kanssa...
Pentti keskeytti hänet:
— Kyllä koko rykmentti tietää sinun yhteenottosi, Kalle.
Toikka räjähti nauramaan:
— Kappas vain miestä. Ei ole juttutuulella, vai? No, annetaan armon
käydä oikeuden edellä, niinkuin herrat pruukaavat sanoa. Märehdi nyt
sitten, kun sitä haluat. Lauletaan me pojat. Laula sinä, Kuikanpoika!
Pentti kääntyi jälleen tuijottamaan ulos.
Hitaasti köryytti juna edelleen. Kohti etelää. Ja mitä muuta kohden?
Etelä?
Hänen mieleensä muistuivat Erkan — miten pikku luutnantti olikaan
täällä paisunut ja pöyhistynyt, no niin, luutnantilla ja tavallisella
vaivaisella kersantilla on niin peräti vähän toistensa kanssa tekemistä
— sanat: »Saattaa sattuma viskoa niinkin, että tiemme vie sinulle
rakkaille maille.» Niin, Katherine...
Kiihoittavan selvänä sukeltautui lättiläistytön kuva esiin muistin
komeroista. Kun hän sulki silmänsä, oli hän jälleen tuntevinaan
vaaleanpunaiseen silkkiin verhotun hennon ruumiin painautuneena
rintaansa vastaan. Ja aistivinaan mustien hiusten tuumaavan tuoksun.
Näkevinään palavat, mustat silmät. Ja kuulevinaan ilkamoivan, kiihtävän
naurun.
Katherine... Muistikohan hän vielä heidän tanssiaan tuona iltana?
Entäpä, jos kohtalo veisi heidät kaksi vielä kerran yhteen...
Laulua. Kuka lauloi? Niin, sehän oli Kuikka, joka kauniilla tenorillaan
lauloi jotakin muunnosta »Jääkärin laulusta»:
»Sun viimeinen kuiskeesi, kulta
Konsa tempasin laukkuni mie:
Se mun lietsoi rintani tulta,
Siitä erkani kohtalon tie.»
Vaunussa oli hiljaista. Kaikki olivat vaipuneet kuuntelemaan.
Laulaa, niin. Kunpa, osaisikin laulaa.
Pentti tunsi taas, niinkuin monesti ennen, kadehtivansa kaikkia niitä,
jotka osasivat laulaa. Antaa laulussa purkautua mielen. Ilman sitä
patoutui rintaan päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa jotakin,
jolle ei löytänyt ilmaisumuotoa. Sinne se jäi, sydänalaan, kalvamaan,
painostamaan, niin että joskus teki mieli itkeä. Itkeä noin vain, ilman
mitään syytä.
Kuikka keskeytti äkkiä, keskelle säettä.
— Katin hännät! Ei kannata. Ei, kuulkaapas tätä!
»Eikä se ollut kevätpäivä,
Kun minä tänne synnyin;
vaan se oli synkeä syksypäivä,
kun minä kulkija synnyin.
Äitini itki ja kukkia katsoi,
kun mua kuopusta kantoi;
tulipunakukkaa äitini katsoi,
kun mulle rintaa antoi.»
— Eikös se sovi minulle? Melkein kuin nyrkki ryssän silmään!
— Jatka, Tahvo, pyysi Pentti.
— Weiter? naurahti Kuikka. — Ei, veli hyvä, ei käy. En milloinkaan
jaksa laulaa samasta laulusta kahta säkeistöä enempää. Ei huvita.
Yksitoikkoista. Ei, mutta, pojat, kerronkos ensimmäisestä
tuttavuudestani »tulipunakukan» kanssa?
— Kerro!
Iloinen hymy välkehti hänen silmissään..
— Juu, sillä tuttavuudella oli vähä tekemistä koko elämänjuoksuni
kanssa, niinkuin sanotaan. Juttusinhan teille jo, että viidennen luokan
alkuun se minun herraksitekoni jäi. Ja, kissa vieköön, vähän äkkiä
jäikin. Sellaista se on, kun muori liiaksi tirkistelee tulipunakukkia!
— Asiaan! virkahti Laukkanen.
Kuikka jäi tuijottamaan pulleisiin kasvoihin. Sitten huiskautti hän
kättään.
— Asiaan? Sanotko sinä: asiaan? Sinusta, Miinan Eerikki-poika, taitaa
tulla suuri mies. Oikea lainlaatija. Nehän ne siellä valtiopäivillä
kirkuvat toisilleen: asiaan, kun mieli tekee päästä pöytäkirjaan
eikä muutakaan sanottavaa ole. No niin, pysytään asiassa. Siitä
ensimmäisestä rakastumisestahan olin juttuamassa. Juu, se oli sillä
lailla, että rehtorillamme... Tiedättekös te, kaverit, mikä se
semmoinen rehtori on?
Pojat nyökkäsivät.
— Jaha, katsopas, Kaira. Sinulla on ollut onni matkassasi. Et ole
saanut ryhmääsi ainoatakaan tomppelia. Teräviä poikia, oikeita eläviä
tietosanakirjoja, joka sorkka. Nicht wahr? Juu, sillä suurimmalla
peruukillamme oli seitsentoistavuotias tytär, oikea herranenkeli.
Koettakaa nyt kuvitella sellaista. Ja minä olin kuudennellatoista.
Sehän passas. Mutta kuinka ollakaan, kun olin yhtenä iltana pussaamassa
tyttöä, tulla tuiskahti siihen se peruukki, rehtorimme, meinaan.
Siitäkös äläkkä syntyi, oikein pirunmoinen metakka! Minä olin muka
vietellyt rehtorin suloisen, kiltin tytön. Ja sen tien sain matkapassit
koulusta. Katin hännät siitä, mutta tuo viettelyjuttu minua kaivaa
vieläkin. Vietellyt? Luuleekos teistä kukaan, että täyttä naista
tarvitsee vietellä muutamaan viattomaan pusuun? E-hei! Kuinkas se
taas olikaan? »Kukkanen kuihtuvi kastelematta, neitonen poikien
suutelematta!»
Ja Kuikka purskahti iloiseen nauruun, johon kaikki yhtyivät.
Kun se oli hiljennyt, käännähti Kuikka Toikkaan.
— Mutta sinä, helvetin kuumuutta merillä kärsinyt. Sinä tuijotat
vain savukkeesi päähän. Ja naama noin synkkänä. Lyönpä vetoa
sieluni autuudesta tuota natsaa vastaan, että ajattelet ensimmäistä
rakkauttasi, sinäkin. No, sanopas, menikö pojalta ainoan sielunsa
autuus!
Puhuteltu silmäsi ylös, naurahti jäyhästi ja sanaa sanomatta pisti
savukkeensa Kuikan suuhun.
— Sanoinhan minä! riemuitsi tämä vetäen pitkän haiun. — No, kerro
sinäkin!
Toikka sytytti uuden savukkeen.
— Kertoa? virkahti hän oudon kumeasti. — Tylsää. Mutta olkoon.
Hän ei kuitenkaan alkanut heti, poltteli vain mietteissään.
‒ Sattuu sitä, tällaisenkin elämässä, sanoi hän viimein raskaasti. —
Yhdeksäntoistavuotiaana eksyin ensi kerran Kööpenhaminaan. Oli kai
vuosi 13. Kansanjuhlassa, mikä lie ollut, näin likkalapsen. Akkaihmisen
parissa. Tuollainen korea, vaalea, se likkalapsi meinaan. Isoilla
silmillään tirkisteli jungmannia ja uutta pyhätakkiani. Ja sekös nousi
pojan päähän! Tuli tanssittua. Ja saatolle läksin, akka oli häipynyt
hiivatin tuuttiin ja jouti häipyä. Mikä lie ollut, vietävästi mua vain
veti siihen likkalapseen? Suutelin sitä kuin hullu.
Kauempaa ei Kuikka jaksanut ääneti kuunnella.
‒ Älä! huudahti hän. — Pistitkös nenäsi siksi aikaa taskuun?
Toikan silmissä välähti. Ja kotvaksi keskeytyi kertomus.
‒ Taisi olla sitä niinsanottua rakkautta, se hulluus, jatkoi hän
hetken kuluttua naurahtaen karhumaisesti. Ja saakeli soikoon!
Molemminpuoliselta näytti. Minä saattelin tyttöä kotiinsa päin. Ja
se taas minua satamaan. Edestakaisin. Koko yö siinä meni. Ja joka
penkillä tuli istuttua, jaariteltua ja suudeltua. Olihan poika vasta
yhdeksäntoista! Loppui se sentään. Aamun valjetessa piti laivan lähteä.
Kirosin laivaa ja erosin. Mutta likka vietävä, se pureutui huuliini ja
itki, jotta koko ruumis vapisi. Ja kaksi kertaa vielä perääni juoksi.
Ja sitten taas pussattiin, pisti Kuikka nauraen väliin. — Juu, juu,
tunnetaan.
Toikka ei kuullut hänen sanojaan, jatkoi vain raskaasti:
— Satamaan tulin. Mutta sieltä pyörsin takaisin. Juoksin. Etsin sen ja
seuraavat päivät. Turhaa touhua. Sinne jäin, rahatta, tavaroitta.
— Yhden tytön haku suuresta kaupungista, hymähti Kuikka, — juu, se on
samaa kuin Saharasta etsisi kadonnutta nuppineulaa. Siihenkös se loppui?
— Ei aivan, vastasi Toikka. — Vasta Lissabonissa.
— Oho!
— Kaksi vuotta jaksoin. Muistelin sitä ja toivoin, hölmö! Mutta
Lissabonissa se loppui. Läksin kaverien kanssa likkapaikkaan. Sattui
kouriini sellainen saakelin musta ja pulska. Sillä oli ilkeät silmät.
Mutta — niin, se huohotti samalla lailla kuin se Kööpenhaminan likka:
»Kuinka väkevä sinä olet!» Ja huulissa oli sama maku. Prikulleen!
Siinä ei voinut erehtyä. Silloin käsitin. Käsitin, minkälaista olin
muistellut ja toivonut.
Kun hän lopetti, ei kukaan sanonut mitään. Kuikkakin tuijotti
sanattomana eteensä.
Kertoja hypähti pystyyn ja pudisti valtavaa ruhoaan kuin
karkoittaakseen kirvelevän muiston.
— Mitä saakelia, kaverit! Miksette naura? Hameväki hiivatin tuuttiin!
Joka sorkka! Aina niitä sen verran jää, ettei vallan unohda, mitä ne
ovat. Mitäs mies niistä, niinkauan kuin sotia riittää? »Iloinen ja irti
maasta meinaan olla aina!»
Sitten heittäytyi hän jälleen istumaan, niin että penkki rytisi ja
nojaten päänsä selkämystään jäi katsomaan kattoon.
Illan hämärä kietoi tienoon yhä tihenevään huntuunsa. Sisällä vaunussa
pimeni pimenemistään. Lamppuja ei ollut. Silloin tällöin vain sähähti
yksinäinen tulitikku liekkiin, ja siellä täällä loisti palava savuke.
Laulu ja sukkeluudet ja nauru olivat tauonneet. Hämärä hillitsi, ja
se loi verhon, jonka suojissa nuoret soturit saattoivat heittää pois
naamarin ja hiljentyä muistelemaan entistä elämäänsä, kotia ja kotiin
jääneitä. Siellä täällä puheli pari ystävystä puoliääneen.
Pentti havahtui mietteistään, tuntiessaan aran kosketuksen
käsivarressaan.
— Minusta tuntuu niin oudolta, Kaira, kuiskasi Pikku-Matti. — En saa
mielestäni sanojasi: ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa näitä
peltoja.
Hän nyökkäsi etelään:
— Minä jään tuonne, Kaira. Varmasti.
Pentti puristi hänen kättään.
— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän hiljaa.
— Uskotko niin, Kaira? Niinhän Pentinmäetkin sanovat. He sanovat, että
kävi miten kävi, niin meidän kuolemallamme niinkuin elämällämmekin on
oma suuri tarkoituksensa. Luuletko, että minunkin kuolemallani olisi?
— Varmasti. Kerroinhan sinulle, mitä virolainen invaliidi Tallinnassa
sanoi minulle: »Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta
nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa.»
‒ Mutta Kaira, tunnen itseni niin pieneksi ja huonoksi. Sankari on
jotakin suurta ja pyhää.
Pentin teki mieli kietoa suojelevasti käsivartensa nuoren toverinsa
ympärille, mutta olihan Matti sotilas. Hän ei olisi kai pitänyt siitä.
— Olemme kaikki pieniä ja huonoja elämässämme. Mutta tehtävämme on
suuri ja pyhä.
Pikku sotilas ei sanonut mitään. Mutta kädenpuristus, jonka Pentti sai
vastaukseksi, oli lämmin ja peloton.
Molemmat vaikenivat. Pentti muisteli herttaista lapsuudenystäväänsä,
jonka alttiin rakkauden hän oli niin huonosti palkinnut. Ja
Matti ajatteli isäänsä, joka oli saanut luodin päähänsä Viipurin
valloituksessa kaatuen paikoilleen samoin kuin Sotilaspojan isä.
Juna vihelsi pitkään.
Tartto... Tartto!
Äänettömyys, alakuloiset ajatukset olivat kuin poispyyhkäistyt. Kaikki
ryntäsivät vasemmanpuolisiin ikkunoihin.
Asemasillalla seisoi virolainen kunniakomppania, sotilassoittokunta
ja siviiliväkeä. Ja molemmin puolin vanhaa, synkännäköistä asemataloa
häämötti musta massa — vastaanottajien parvet.
Tahvo Kuikka oli tuskin ehtinyt vilkaista ulos ikkunasta, kun hän jo
hihkaisi:
Tämä on toista kuin Tallinna! Luulen, että viihdymme Tartossa!
— Kuikalle riitti, kun hän näki pari naisihmistä, naurahti Torttila
oikeasta suupielestään. — Pelkäsitkös, että Tartossa on vain miehiä?
Juna pysähtyi. Väsyttävä rautatiematka oli lopussa. Pohjan Poikain
ensimmäinen pataljoona oli saapunut Viron sydämeen.
Kahdeksas luku.
Aurinko paistoi sisään. Sen säteet tanssivat iloisesti pappilan salin
valkeaksi maalatulla lattialla, mattojen välissä. Oli kuin ne olisivat
iloinneet siitä, että olivat päässeet lämpöiseen huoneeseen paukkuvasta
pakkasesta ja narskuvalta pihamaalta, jota oli toivotonta koettaakaan
sulattaa, niin hyytävän jäistä se oli.
Miten hyvin ymmärsikään niiden ilon, olihan se niin lyhyeksi
tuomittu. Parin tunnin perästä kaikki olisi taas ohitse, ohitse ehkä
päiväkausiksi. Sellainenhan se on, Pohjanmaan talvi, pitkä ja pimeä.
Ruustinna ja Hanna istuivat salissa ompeluksineen. Mutta vain ruustinna
neuloi, täyteläinen vartalo kumartuneena syvään työn yli. Aurinko
hehkui hänen tukassaan, joka kerran oli ollut runsas ja kiiltävän
musta. Nyt se oli kierretty takaraivolle pieneksi, yksinkertaiseksi
sykkyräksi, ja mustien hiusten keskessä välkkyi jo joukoittain
hopeanhohtoisia suortuvia.
Hannan käsityö oli vaipunut syliin. Hänen katseensa seurasi auringon
säteiden leikkiä lattialla. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut
jotakin yhteistä noiden viluisten säteiden kanssa.
Nekin olivat näköjään niin iloisia, huolettomia. Ja kuitenkin niissä
värisi elämän pelkoa ja elämän tuskaa. Kuluttavaa, jäytävää kammoa.
Ne tanssivat... Niin, pitää olla iloinen, iloinen nopeaan kiitävän
hetken. Pian saattaa tulla pilvi tai yö. Yöhön niiden satu loppuisi.
Entä hän, Hanna? Yöhönkö hänenkin satunsa loppuisi?
Vaistomaisesti painoi hän kädet poveaan vastaan. Siellä oli Pentin
viime kirje.
Suuret, kauniit silmät ryöpsähtivät täyteen kyyneleitä. Hän kumartui
nopeasti työhönsä.
Ruustinna nosti katseensa ompeluksesta.
— Onkohan siellä etelässä yhtä kylmä kuin täällä? Kunpa Pentti pitäisi
vain kylliksi lämmintä yllään.
Hanna nyökkäsi kohottamatta päätään. Hän ei uskaltanut.
Vanhat silmät katsoivat hellästi tyttöä, joka näppärin sormin
jatkoi työtään. Miten hän näinä viikkoina olikaan kiintynyt tuohon
herttaiseen, reippaaseen tyttöön! Hannan seura viihdytti rauhatonta
sydäntä. Heissä oli niin paljon samanlaista, vaikka toinen oli nuori,
toinen vanha. Hän ymmärsi, mikä sai hoikat sormet noin kuumeisesti
työskentelemään. Sydän se oli, rakastavan nuoren naisen levoton sydän.
— Rakas lapsi, kenelle sinä kudot villapaitaa?
— Pikku-Matille, vastasi tyttö.
Molemmat jatkoivat työtään äänettöminä. Sitten ruustinna virkahti
hiljaisesti:
— Olen alkanut pitää Pentin tovereista. Jumala siunatkoon ja varjelkoon
heitä! Pentin kirjeet tuovat heidät niin lähelle. On kuin olisi jo
kauan tuntenut heidät. Tuntuu rauhoittavalta tietää, että hänellä on
sellaisia ystäviä ympärillään kuin Torttila ja Pentinmäen veljekset.
— Niin, ja Pikku-Matti huollettavanaan, lisäsi Hanna. — Ja Penttihän
sanoo, että koko rykmentti on täynnä samanlaisia miehiä. Jäyhiä ja
karuja ulkokuoreltaan, hurjiakin joskus, mutta sydän kullasta... Täti,
mikseivät ihmiset täällä kotona ymmärrä heitä?
— Se on niin inhimillistä, rakas lapsi. Ei jakseta tai ei tahdota
ymmärtää suuruutta, joka on niin lähellä. Jumalan avulla kansamme vielä
kerran osaa antaa heidänkin työlleen oikean arvon. Mutta vuosia siihen
menee... Kuulitko heitä taas solvattavan?
Hanna nyökkäsi. Siniset silmät katsoivat katkerina eteensä.
— »Ne ovat pelkkiä hurjia, ryöstöihin ja murhiin valmiita veitikoita,
joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi», sanottiin.
— Entä, mitä sinä vastasit? kysyi ruustinna värähtelevällä äänellä.
— Osasin vastata niin huonosti, täti. Niinkuin aina, kun tulistun.
Sanoin vain, etteivät he tunne noita miehiä. Niin, kenties jonkun
heistä arkioloissa, mutta eivät sellaisina, miksi suuri tehtävä on
luonut heidät. Saattepa nähdä, sanoin, että isänmaa on tulevaisuudessa
vielä ylpeä juuri näistä pojistaan, jotka ovat jättäneet kaiken ja
rientäneet maksamaan kansamme velkaa pirstoiksi lyödylle heimollemme.
— Ja he?
— He! huudahti Hanna suuttumuksen punan lehahtaessa kasvoille. — He
hymähtivät minulle säälivästi.
Ruustinna huokasi raskaasti ja painui työhönsä.
Hetken kuluttua hän sanoi:
— Etkö laulaisi jotakin, rakas lapsi?
Tyttö nousi heti ja meni pianon ääreen.
— Mitä täti tahtoisi kuulla?
Ruustinna vastasi miltei kuiskaten:
— Jos voit, lapsi, sen, mistä Pentti niin paljon piti.
Hanna säpsähti. Sydänalasta vihlaisi. Mutta tyynesti istuutui hän
pianotuolille, ja kauniina helähtivät Merikannon ihanat sävelet
ilmoille. Ja niihin yhtyi kaunis ääni:
»Kun ärjyivät rannan hyrskyt,
niin kantelo vienosti soi.
Kun ulvoivat syksyn myrskyt,
se kevättä rintahan toi.»
Säveliin valoi Hanna sielunsa, sydämensä. Niissä väreili nuoren naisen
tuska ja kaipuu. Paljastui voimakkaan sydämen koko hehkuva rakkaus.
Ruustinnan käsityö oli vaipunut helmaan. Katsoessaan laulajaa,
jonka kaunis niska kohosi valkeana tummansinisen puvun soikeasta
kaula-aukosta, täytti sanomaton hellyys hänen sydämensä. Siinä oli
tyttö, joka oli kuin luotu hänen poikansa elämänkumppaniksi. Pikku
Pentin, joka lapsesta saakka oli ollut niin uhmapäinen, helposti
tulistuva, mutta jo seuraavassa hetkessä saattoi epätoivoisena
heittäytyä äitinsä syliin. Siinä hän rauhoittui hellien sormien
hivellessä tuuheata tukkaa. Nosti päänsä ja katsoi äitiä silmissä
sekaisin itkua ja naurua. »Kas niin, nyt se on taas ohi, musta hetki.»
Ja hän nousi ja pyöräytti villisti äitiään. »Sinä rakas, rakas!»
Usein silloin hän oli jäänyt kyynelsilmin katsomaan poikansa jälkeen.
Pentillä oli vaikea luonne. Mitä tulisikaan hänestä, ellei äidin
paikkaa kerran täyttäisi nuori nainen, joka ymmärsi tuota rajua ja
samalla hellyyttä kaipaavaa luonnetta?
Hanna ymmärsi. Hanna...
— Äiti! kuului kansliasta rovastin ääni. — Tulehan vähän tänne.
Laulu keskeytyi. Hanna käännähti ruustinnaan hymyillen.
— Ei, jatka sinä, rakas lapsi. Tulen pian takaisin.
»Soi vienosti murheeni soitto,
soi hellästi kaihoni, soi!
Mut hellimmin helise hälle,
joka murheen mun rintaani...»
Laulu katkesi äkkiä. Hanna heittäytyi koskettimien päälle ja purskahti
itkuun.
Hän kykeni hillitsemään itsensä, kun muita oli läsnä. Täytyihän hänen
jaksaa. Jaksaa hymyillä, olla iloinen, rauhoittaa. Mutta yksin...
Ja tämä laulu! Laulu, jota hän oli laulanut Pentille niin monesti.
Tuntien harmaiden silmien kuumasti polttavan niskaansa.
— Miksi sinä aina tahdot tätä kuulla? oli hän joskus kysynyt. — Minulle
se nostattaa kyyneleet silmiin.
— Niin minullekin, oli Pentti vastannut. — Mutta samalla tekee mieleni
nauraa. Nauraa onnesta!
Pentti, Pentti!
Veri suonissa poltti. Kuohuva, janoava veri.
Hän ei voinut muuta kuin itkeä.
Ruustinna oli ilmestynyt ovelle. Hanna ei kuullut hänen tuloaan.
Vanhat, hellät silmät täyttyivät kyynelillä. Lapseni, minun molemmat
rakkaat lapseni!
Hiljaa hän vetäytyi ovelta. Eteisessä risti hän kätensä.
— Herra, Herra, varjele poikaani kaukana maailmalla! Varjele heidän
puhdasta rakkauttaan! rukoili hän palavasti.
Sitten sanoi hän ääneen:
— Hanna! Voitko tulla tänne?
Tyttö hypähti pystyyn ja kuivasi nopeasti kyyneleensä.
— Heti, heti, täti!
Ruustinna tuli kynnykselle.
— Siellä on Mustikkamaan torpan väki, selitti hän. — Esikoinen pitäisi
kastaa. Pyytävät sinua ja Penttiä poikansa kummiksi.
— Kummiksi?
Se tuli tukahtuneesti nuoresta rinnasta. Sitten lisäsi hän iloisesti:
— Sehän on hauskaa.
Kansliassa seisoi torppari nuoren vaimonsa kanssa. Miehellä oli käärö
käsivarrellaan. Sen pieniä, punaisia kasvoja hän tarkasteli, katseessa
hellää ylpeyttä. Ja kalpea, hento vaimo katsoi noita kahta kostein,
onnellisin silmin.
‒ Anteeksi nyt, Hanna-neiti, sanoi torppari. — Mutta me tuumattiin,
että onnea se lapselle tietäisi, jos saatais itse pappilan maisteri
morsiamineen sille kummiksi.
— Niin mielelläni! Ja kyllä Penttikin varmasti ilolla suostuisi, jos
olisi täällä.
Kastetoimitus alkoi.
Hanna ei kuullut rovastin sanoja. Ei nähnyt muuta kuin köyhän
pariskunnan ja pienen käärön.
Hän seisoi liikkumatta, hymyillen ystävällistä hymyään. Mutta sydänalaa
painoi, kirveli.
Lapsi...
Veri suhisi hänen ohimoillaan.
Hänen teki mieli siepata lapsi ja painaa se lujasti polttavalle
povelleen.
Mutta lapsihan oli heidän, noiden kahden onnellisen. Hänellä ei ollut
mitään oikeutta siihen.
Hän koetti panna vastaan, mutta ei voinut olla kadehtimatta nuorta,
kalvakkaa vaimoa.
Hän tunsi heidät. Tiesi heidän tarinansa. Olihan hän lapsena leikkinyt
Maijan, suuren talon tyttären kanssa, joka oli mennyt emännäksi
pieneen Mustikkamaahan. Niukassa oli leipä siellä. Mutta hän olisi
antanut paljon, antanut kaiken, jos olisi saanut seisoa tuossa Pentti
rinnallaan.
Vihdoin oli kaikki ohi. Kättelyt, onnittelut ja ristiäiskahvit.
Mustikkamaan väki oli lähtenyt.
He istuivat jälleen salissa. Ruustinna ja Hanna töihinsä syventyneinä.
Rovasti keinutuolissa ladaten piippuaan.
— Kuulepas, Hanna, virkahti rovasti.
Tyttö lehahti tummanpunaiseksi ja kumartui syvempään työnsä yli. Oliko
setä ehkä huomannut? Olivatko silmät paljastaneet hänen ajatuksensa,
kuuman, kiihkeän veren jostakin syvältä, rinnan hetteistä esille
loihtimat ajatukset?
Mutta ei. Rovasti jatkoi rauhallisesti:
— Äiti kertoi, että sinä olet saanut Pentiltä eilen kirjeen. On kai se
sinulla mukanasi, Hanna?
Kun tyttö nyökkäsi, jatkoi hän:
— Sanottakoon pojasta mitä hyvänsä, tunnustaa täytyy, ettei hän unohda
omiaan. No niin, he eivät vielä olekaan joutuneet rintamalle. Sitten ei
sieltä usein kuulumisia saakaan... Lukisitko minulle kirjeen, Hanna?
Äitikin kuuntelisi sitä varmasti mielellään toistamiseen.
Hanna veti kirjeen esille ja alkoi lukea:
»Tartto 27.1.—19.
Rakas Hanna!
Eilen saavuimme tänne Viron sydämeen. Ja miten erilaista kaikki täällä
onkaan kuin Tallinnassa! Kaupunki itse oikea suomalaistyylinen. Täällä
voi taas hengittää vapaasti. Entä ihmiset sitten? Täällä olemme ensi
kertaa kohdanneet oikean Viron kansan, heimokansan, josta tuntee, että
he ovat lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme.
Oikein hävettää se juhlallinen vastaanotto, joka eilen tuli osaksemme,
ensin asemalla ja sitten marssimme aikana läpi kaupungin. He
kohtelivat meitä kuin sankareita, vaikka emme ole saaneet tilaisuutta
vielä mitään tehdä heidän puolestaan.
Aseman tausta oli mustanaan väkeä. Ja koko puistokatu, joka lähtee
asemalta, niinikään. Puutkin olivat täynnä tervehtijöitä.
Kun marssimme läpi ihmisjoukon, kukitettiin meidät, joka mies. Eikä se
ollut mikään sellainen virallinen toimitus kuin Tallinnan satamassa.
Ei, tässä annettiin kukat samalla kertaa riemulla ja kyynelsilmin. Ja
ympärillä seisovat hurrasivat ja — itkivät. Mutta Tartto onkin saanut
kärsiä ryssien vainosta aivan toisin kuin Tallinna.
Minulla oli niin paljon tekemistä poikieni tarkastelemisessa, etten
ehtinyt edes nähdä, kuka minulle kukat antoi.
Olisitpas nähnyt, miten Pikku-Matti pöyhisteli, kun hän sai kukkansa!
Hänen pienet, pyöreät lapsenkasvonsa aivan säteilivät, ja rinta nousi
koholle.
Ja Hermanni — hän sai elämänsä ensimmäiset kukat. Hän katsoi vuoroin
niitä ja niiden antajaa, erästä vanhaa, surupukuista naista, ja —
uskomatonta! — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Silloin huomasin
taaskin langettaneeni väärän arvostelun lähimmäisestäni, nim.
kirjoittaessani sinulle, että niin rumia silmiä kuin Hermannilla en
muista pitkiin aikoihin nähneeni. Ainakin sillä hetkellä ne olivat
kauniit.
Kun menimme eteenpäin, kuiskasi hän minulle lipoen alahuulellaan
iänikuisia viiksiään:
— Kaira, kunpa meillä olisi voimaa maksaa heille takaisin!
Se olisi saattanut kuulostaa naurettavalta. Maksaa kukat? Me, jotka
olimme matkalla pannaksemme vaaraan henkemme heidän ja heidän maansa
puolesta? Mutta hän ei tarkoittanut vain kukkia. Hän tarkoitti heidän
sydämellisyyttään, heidän ylitsevuotavaa ystävällisyyttään ja heidän
suurta luottamustaan meihin, jota kaikkea kukat ja antajien katseet
tulkitsivat.
Kuikkaa seurasi tälläkin kertaa karjalainen hyvä onnensa. Hänen
rintaansa kiinnitti kukat suloinen tyttö. Samalla sanoi hän jotakin,
jota Kuikka ei tietenkään ymmärtänyt.
— Kuules, Kaira, huusi hän minulle, — tules tänne! Näin alkuasteella
tarvitsisin tulkin apua. Lopusta osaan kyllä itsekin pitää huolen.
Menin heidän luokseen. Hymyillen tyttö toisti sanottavansa. Ja kelpasi
nähdä Kuikan silmien loistoa, kun selitin, että tyttö ilmoitti
kaupunkilaisten järjestävän seuraavaksi illaksi kunniaksemme juhlan,
jossa hän toivoi tapaavansa Kuikan. Sillä kertaa ei Shemeikkamme
antanut aihetta muistutuksiin. Hän katsoi tyttöä hetkisen silmiin ja
kumartui sitten ja suuteli hansikoitua kättä.
Kun marssimme läpi riemuitsevan ihmismeren, kuiskasi hän minulle:
— Kaira, uskotko sinä kohtaloon?
Myönsin. Hetken kuluttua hän lisäsi varmasti:
— Niin minäkin. Hän oli minun kohtaloni.
En voinut vastustaa kiusausta, vaan sanoin kevyesti:
— Niinkö? Minusta tuntuu kuin sinulla olisi ollut kovin monta noita
kohtaloltasi.
Mutta Kuikka vastasi vakavasti:
— Hän oli minun kohtaloni! Tietysti hän on liian hyvä minulle,
mutta... Tai jos kuolen tällä retkellä, toivoisin, että hän sulkisi
silmäni.
Tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan siinä äänilajissa. Hänessä
paljastui uusi puoli, jota en olisi uskonut tuossa huolettomassa
hulivilissä olevankaan.
Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Tuo riemumarssi läpi
ihmisjoukon oli meidän suuri hetkemme. Se jää kenties ainoaksemme,
mutta se olikin sellainen, ettei niitä kahta tarvitse.
Erästä välikohtausta en malta vielä olla mainitsematta. Muuan
vanha mies tunkeutui ihmisjoukosta esiin. Kun satuin olemaan hänen
kohdallaan, heittäytyi hän kaulaani ja suuteli minua molemmille
poskille, kyynelten valuessa pitkin iän ja surujen rypistämiä
poskipäitä.
— Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, rakkaat pojat, nyyhkytti hän.
Vihdoin olivat kaikki juhlallisuudet lopussa, ja me pääsimme syömään
ja lepäämään tänne kasarmiimme.
Sinä iltana vallitsi joukoissamme aivan uusi henki. Retkemme oikea
merkitys, joka monelle oli siihen asti ollut arvoitus, oli selvinnyt.
Olimme löytäneet sen kansan, jota oma sydämemme käski auttamaan —
oikean veljeskansan, jonka puolesta kannattaa uhrata henkensäkin.
Ja tuo yhteinen tunne oli jotenkin tuonut meidät lähemmäksi toisiamme.
Solminut välillemme toveruuden siteen, joka kestää elämässä ja
kuolemassa.
Kun paneuduimme nukkumaan, virkahti Torttila yksivakaiseen tapaansa:
— Pojat, minusta tuntuu, että olemme löytäneet täältä kappaleen
suomalaista isänmaata puollettavaksemme.
Siinä ei ollut suuria sanoja. Sellaisia ei sotilaan kieli taivu
lausumaan. Mutta kaikessa koruttomuudessaan se vaikutti meihin
kaikkiin kuin paras isänmaallinen puhe.
Nyt on aamu. Harmaa talviaamu. Mutta minusta tuntuu kuin paistaisi
päivä. On niin hyvä ja kevyt olla. Näiden yksinkertaisten miesten
parissa eläessäni täällä kaukana tuntuu kuin olisin löytämässä
uudelleen — tai kenties ensimmäistä kertaa — oman maani ja kansani.
Ajattelen usein teitä siellä kotona. Olen teille kaikille niin paljon
velkaa. Katsoessani taaksepäin, siihen aikaan, jolloin olin luonanne
ja sieltä läksin, tunnen, että minun pitäisi pyytää teiltä niin paljon
anteeksi, isältä ja äidiltä ja ehkä eniten sinulta, rakas Hanna.
Mutta minä olen kerta kaikkiaan sellainen kuin olen. Kyllähän te minut
tunnette.
Monesti on tuntunut kuin minussa olisi kaksi »minää». Toinen, joka
vetää vasemmalle, ja toinen, joka tempoo oikealle, niin sanoakseni.
Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä
nauraen ivallisesti. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on:
kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en
päätetyksi mitään.
Mutta kuka tietää, ehkä sitä vielä voi päästä eheäksi. Ehkä nuo kaksi
»minää» eivät olekaan niin yhdistämättömiä. Ainakin on joskus täällä
siltä tuntunut. Hiljaisina yön hetkinä, kuunnellessa toverien tasaista
hengitystä.
No niin, senhän näemme sitten, kun »karjapolkuni» johtaa taas sinne
rakkaalle Pohjanmaalle.
Jumalan haltuun!