asunnossaan Frankfurtin Juutalaiskaupungissa vietti onnellista
perhe-elämää ja tuon uljaan valtakaupungin pörssillä saavutti yhä
suurempaa arvoa ja kunniaa, sill'aikaa oli Frankfurtin ulkopuolella koko
maailma mennyt mullin mallin, koko Europa kajahteli sotahuudoista ja
miekankalskeesta, ja Napoleonin, Marengon, Austerlitzin ja niin monen
muun tappelun voittajan nimi lenti tuulen nopeudella ympäri Europaa ja
täytti kaikkein ruhtinasten sydämmet pelolla ja vapistuksella, kaikkein
kansain sydämmet vihalla ja inholla. Ja vihdoin tulla jyrisi hän tuohon
vanhaan valtakaupunkiin Frankfurtiinkin, ja kauhusta kalpeana huusi
toinen toisellensa: "Ranskalaiset tulevat! He lähestyvät Mortierin
johdolla! He ovat Hanaun, Kasselin ja koko kuuriruhtinaan alueen
valloittaneet ja miehittäneet sekä ajaneet itse ruhtinaan maanpakoon! Ja
nyt he tahtovat valloittaa Frankfurtinkin, nyt on tuho saavuttanut
meidän vanhan valtakaupunkimme, meidän vapautemme ja oikeutemme!"
Iltapuolella tänä kauhun ja pelon päivänä, kun Mayer Anshelm jo aikoja
oli sulkenut konttorinsa ja tullut kotiinsa päivän ponnistuksista
levähtämään, ilmoitettiin hänelle, että ulkona oli eräs vieras, joka
välttämättä halusi häntä puhutella.
"Päivä on jo laskenut", sanoi Mayer Anshelm pahoilla mielin, "eikä
tänään enää mitään kauppoja tehdä".
"Päivä on laskenut, mutta se on jälleen nouseva, niin ainakin minä
toivon", lausui vakava, surullinen ääni hänen takanansa, ja kun Mayer
Anshelm kääntyi, näki hän ovessa miehen seisovan, joka oli pitkään
viittaan huolellisesti kääriytynyt.
"Kuka te olette?" kysyi Mayer Anshelm, nousten ylös ja otteen
tuntematonta vastaan. "Millä oikeudella te luvatta tulette sisään ja
kuuntelette minun sanojani ja --?"
"Antakaa palvelijan mennä ulos, herra hovi-asiamies, minulla on teille
puhumista", vastasi vieras vakavalla, käskevällä äänellä ja astui
samalla peremmäksi.
Mayer Anshelm lienee äänen tuntenut, koska hän ei enää tehnyt mitään
vastarintaa, vaan käski palvelijan mennä ulos ja sulki oven hänen
mentyänsä.
Sitten palasi hän takaisin vieraan luo, joka sill'aikaa oli ähkyen
istuutunut isännän nojatuolille.
"Onko mahdollista, armollisin Herra? Te se olette, ja yksin, vieläpä
jalkaisin?" huudahti Mayer Anshelm ihmetellen.
"Yksin, jalkaisin, ja pakolaisena!" vastasi vieras ja kallisti
väsyneenä päänsä tuolin selkänojaa vasten. "Minulla on nälkä, minä olen
väsyksissä, minä olen koko päivän kävellyt. Antakaa minulle jotain
syötävää, Mayer Anshelm Rothschild".
Mayer Anshelm ei mitään vastannut, hän syöksi ulos huoneesta, huusi
vaimonsa luokseen, sipisi jotain hänen korvaansa, ja sitten puuhasivat
he molemmat sekä keittiössä että kellarissa. Mayer Anshelm kantoi itse,
kuin jos hän olisi ollut tuon vieraan herran palvelija, ruoat ja
ruoka-astiat omaan huoneeseensa ja kattoi pöydän vieraallensa, joka
yhä nojatuolissa istui unenhorroksiin vaipuneena.
"Armollinen Herra, jos Teidän Korkeutenne suvaitsette, pöytä on
katettu", lausui Mayer Anshelm hymyillen ja lykkäsi pöydän vieraan
eteen.
Tämä joi nopeasti lasillisen viiniä ja söi muutamia paloja. Mayer
Anshelm seisoi häntä vastapäätä ja katsoi miettien hänen silmiinsä ja
kalpeihin kasvoihinsa. Äkkiä katsahti vieras häneen, ja molempain
miesten silmäykset kohtasivat toisensa.
"Mayer Anshelm", lausui vieras, "minä ajattelin vast'ikään jo ammoin
kuluneita aikoja".
"Samoin minäkin, armollinen Herra Kuuriruhtinas", vastasi Mayer Anshelm
sävyisesti.
"Ajattelin niitä aikoja, kun me poikanulikoina toisiamme ensi kerran
kohtasimme. Siitä on nyt kolmekuudetta vuotta kulunut, ja kumminkin
muistan vielä aivan selvään, minkä näköinen te olitte seistessanne
minun edessäni viisaine, ynseine kasvoinenne, mikä minua, ylpeätä
ruhtinaan poikaa, sangen suuresti suututti. Korvissani soipi vielä
äänenne, kun te minulle, hyvästi jättäessänne, sanoitte: minä
olen Mayer Anshelm Rothschild ja asun rouva äitini kanssa
Juutalaiskaupungissa Frankfurtissa. Jos minua tarvitsette, niin tulkaa
vaan luokseni".
"Olin oikein hävytön lurjus siihen aikaan", sanoi pankkiiri hymyillen.
"Ettepä niinkään, päinvastoin luulen, että minä olin hävytön", vastasi
kuuriruhtinas, "ja sentähden on minun kohtaloni kenties vaatinut, että
teidän silloinen sananne oli toteutuva. Mayer Anshelm Rothschild, minä
olen teidän luoksenne tullut siitä syystä, että minä teitä tarvitsen".
"Teidän Korkeutenne, Te tiedätte, että Te voitte luottaa minun
palvelusintooni".
"Minä tiedän, että te olette rehellinen ja kunnon mies, ja minä luotan
teihin. Katsokaa minua", jatkoi kuuriruhtinas ja avasi viittansa, "minä
olen pukenut itseni talonpojan vaatteihin, ja ainoastaan tämä valhepuku
on minun henkeni pelastanut. Ranskalaiset ovat minut karkoittaneet,
ovat kaupunkini miehittäneet, virkamieheni ajaneet pois, ja Napoleon,
hyvin tuntein vihani häntä ja hänen kirottua rosvoustapaansa vastaan,
on julistanut minun menettäneeksi perimäni valtaistuimen. Perheeni on
jo saapunut onnellisesti Tanskaan, vaan minä en voinut sitä seurata,
sillä pitihän minun ainakin pitää huolta omaisuudestani, kun maani tuli
minulta ryöstetyksi. Varmat arvopaperini otan minä mukaani, mutta kovaa
rahaa -- ja te tiedätte, että suurin iloni on katsella kauniita
kultakääryjäni -- kovaa rahaa en voi mukaani ottaa. Olen itse latonut
rahat säkkeihin, joissa päälläpäin on eloja, ja talonpojaksi
vaatetettuna olen tuonut säkit talonpoikaisilla vankkureilla tänne.
Vankkurit ovat portillanne. Mayer Anshelm Rothschild, tahdotteko ottaa
rahani huostaanne?"
"Tahdon, Herra Kuuriruhtinas", vastasi pankkiiri lyhyesti.
"No käskekää sitten väkenne kantamaan säkit tänne. Uskollinen
kamaripalvelijani on vankkurein luona."
"Mutta, Teidän Korkeutenne, eiköhän olisi parempi, että minä yksinäni
kantaisin säkit sisään?"
"Mahdotonta! Ne ovat liian raskaat, sillä ne sisältävät kolme miljonaa
louis- doreissa ja kovissa kultakolikoissa. Minä olen jakanut ne
kahteentoista säkkiin."
"Kolme miljonaa!" huudahti Mayer Anshelm huoaten, "on vaikea näinä
rauhattomina aikoina säilyttää niin paljoa rahaa".
"Mutta te sen kuitenkin voitte tehdä", sanoi kuuriruhtinas;
"kiiruhtakaa, Rothschild, purattakaa kuorma, että minä tietäisin rahani
olevan teidän huostassanne. Sitten lähden heti pois".
Tunnin kuluttua oli kuorma purettu, ja kaksitoista kultarahoilla
täytettyä astiaa oli Mayer Anshelmin kammarissa. Kuuriruhtinas katseli
niitä hyvin hellästi ja suruisesti, aivan kuin rakastava heittää
jäähyväiset rakastetullensa.
"Mayer Anshelm Rothschild", sanoi hän, "minä uskon teille sen, mikä
minulle on kalliinta, tärkeintä ja tarpeellisinta maailmassa, nimittäin
rahani. Minä olen kurja, paon-alainen mies. Te olette varjeleva minua
siitä, ett'ei minusta tule kerjäläistä. Tahdotko tehdä sen?"
Mayer Anshelm Rothschild laski molemmat kätensä rahasäkille ja lausui:
"Minä vannon temppelimme kaikkein pyhimmän kautta, Jehovahn kautta
taivaissa ja kaiken sen kautta, mikä minusta on pyhää maassa, minä
vannon ja vakuutan Teille, Herra Kuuriruhtinas, tahtovani tallettaa ja
suojella rahojanne ja, jos tarve vaatii, niiden vuoksi panna henkenikin
alttiiksi. Vannon myöskin tahtovani pitää tämän asian salassa".
"Minä tiedän teidän pitävän valanne", sanoi kuuriruhtinas totisesti ja
antoi kättä pankkiirille. "Ja nyt jääkää hyvästi, Rothschild, minun
täytyy lähteä. Rukoilkaa minun edestäni, että minä onnellisesti
pääsisin vainoojieni käsistä ja löytäisin turvapaikan, kunnes koston
hetki on tullut, jolloin Saksan kansat ja ruhtinaat ovat päältänsä
pudistavat ne alennuksen ja häväistyksen kahleet, joita he nyt
kantavat".
Kuuriruhtinaan mentyä, sulki Mayer Anshelm kammarinsa oven, ja jos
Baruch Schnapper olisi vielä elossa ollut ja, niinkuin ennenkin, asunut
vastapäätä, olisi hän ihmeeksensä nähnyt vävynsä huoneesta koko yön
tulen tuikkavan, ja hänen varjonsa ikkunan uutimilla liikkuvan, sekä
toisinaan valon kammarista häviävän ja kellarin pienestä ikkunasta
ilmestyvän; ja tätä näkyä olisi kestänyt koko yön. Mutta Baruch
Schnapper oli jo ammoin aikoja kokoutunut isäinsä tykö, ja ainoastaan
pankkiirin palvelija kummeksi huomen-aamuna, kun näki herransa vaatteet
saven, maan ja kalkin vallassa.
Mayer Anshelm ei kenellekkään ilmaissut paon-alaisen kuuriruhtinaan
käyntiä, sillä olihan hän hänelle vannonut pitääksensä sen salassa.
Mutta kuitenkin levisi siitä sangen pian hämärä huhu ympäri koko
Frankfurtia, sillä naapurit olivat nähneet vaunut Mayer Anshelmin
portilla ja huomanneet myös senkin, että säkit näyttivät olevan
erittäin raskaat kantaa, ja tämän olivat myös kantajatkin vakuuttaneet
ja sanoneet salaperäisesti, että säkeissä varmaankaan ei ollut eloja.
Ja tätä aprikoitiin ja mietittiin siksi, kunnes lähimmiten päästiin
totuuden perille, ja se tieto levisi kaikkialle, että kuuriruhtinas oli
onnellisesti paennut ja jättänyt miljonansa hovi-asiamiehensä Mayer
Anshelm Rothschildin säilytettäviksi. Ja tämä sanoma levisi eteenpäin,
suusta suuhun, ulos maailmaan, Ranskalaisia vastaan, jotka nyt Hanausta
marssivat valloittamaan ja muuttamaan tuota vanhaa vapaata
valtakaupunkia suuriherttuan Napoleonin armosta asuntokaupungiksi! Ja
Saksalainen oli se mies, joka valloittajan käsistä tämän
suuriherttuallisen kruunun vastaanotti!
Mutta ennenkuin tuo vastasepitetty suuriherttua voi pääkaupunkiinsa
tulla, täytyi tältä pääkaupungilta ensin ryöstää sen vanhat vapaudet ja
oikeudet, täytyi sen menettää perustuslakinsa ja lakata olemasta vapaa
Saksan valtakaupunki! Napoleon oli sanonut, että niin piti tapahtuman,
ja mitä tämä mies sanoi, pidettiin siihen aikaan Jumalan sanana.
Ranskalaiset lähestyivät Hanausta ja Kasselista suurissa kolonneissa,
ja mitä muuta voi Frankfurt tehdä, kuin heittäytyä voittajain armoille?
Se heittäytyi Ranskalaisten valtaan, jotka nyt mieltänsä myöten
kaupunkia hallitsivat. Frankfurtin kelpo porvarit, jotka aamuisilla
vuoteelta noustessaan vielä olivat vapaita Saksalaisia, huomasivat
hämmästyksellä iltasilla olevansa suuriherttuan Napoleonin armosta
alamaisia.
Iltapuolella samana päivänä marssi eräs osasto Ranskalaista sotaväkeä
Juutalaiskaupunkiinkin. Osaston eturinnassa marssiva upseeri kysyi
portilla värjötteleviltä lapsilta, jotka avossa suin katsoa töllöttivät
noita komeita sotamiehiä, josko he tietäisivät, missä Mayer Anshelm,
Hessenin kuuriruhtinaan hovi-asiamies asuu.
Kaikki ne sen tiesivät, nuo töllistelevät lapset, ja juoksivat
halullisesti edeltäpäin tietä näyttämään sotamiehille Mayer Anshelm
Rothschildin asuntoon.
Mayer Anshelm istui rauhallisesti työhuoneessansa kirjainsa ääressä,
kun ovi äkkiä aukeni, ja Gudula kalpeana ja hengästyneenä syöksi
sisään.
"Mayer Anshelm, ranskalaisia sotamiehiä on tunkenut asuntoomme! He
vartioitsevat katua ja pihamaata, he seisovat portailla ja porstuassa.
Me olemme hukassa! He ovat saaneet tietää, että kuuriruhtinas on käynyt
sinun luonasi, että --"
"Hiljaa, Gudula", keskeytti hänen puolisonsa häntä tyynesti, "etkö näe,
että emme ole yksin?"
Ja niin olikin. Eräitä ranskalaisia upseereja seisoi huoneessa, ja
avonaisesta ovesta näkyi välkkyvillä kivääreillä varustettuja
sotamiehiä.
Mayer Anshelm astui tyynesti upseereja vastaan ja kysyi heidän
asiatansa.
"Meillä on käsky vaatia teiltä ne miljonat, jotka entinen Hessenin
kuuriruhtinas teidän huostaanne on antanut", sanoi yksi upseereista.
"En ole mitään miljonia saanut kuuriruhtinaalta", vastasi Mayer Anshelm
tyynesti.
Upseeri naurahti. "Te ette siis tahdo antaa noita miljonia? Keisari
Napoleon on käskenyt, että ne ovat annettavat Frankfurtin
suuriherttualle. Meillä on ankara käsky ottaa teiltä nämä miljonat".
"En tiedä mistään miljonista", huudahti Mayer Anshelm. "Herra
kuuriruhtinas ei ole antanut minulle mitään säilytettäväksi".
"Me tiedämme aivan varmaan, että tuo viralta pantu kuuriruhtinas on
teille miljonansa uskonut, älkää siis sitä kieltäkö. Teidän
omaisuutenne säästetään, teiltä ei mitään ryöstetä, teidän täytyy vaan
antaa pois se, mikä ei ole teidän."
"En tiedä mistään miljonista", vakuutti Mayer Anshelm.
"Minä varoitan teitä", huusi upseeri kiivaasti. "Te näette, että teidän
asuntonne on miehitetty, aseellisia sotamiehiä seisoo ovenne edessä.
Meillä on tarkat käskyt, ja jos te ette hyvällä suostu niitä antamaan,
niin ryhdymme me mitä ankarimpiin keinoihin. En voi teiltä salata, että
henkennekin on vaarassa, jos yhä kiellossanne pysytte".
"Hän on hukassa! Ne hänet tappavat", mutisi Gudula, polvilleen vaipuen
ja kohottaen kätensä taivasta kohti.
"He voivat minut tappaa", sanoi Mayer Anshelm tyynesti, "mutta he eivät
voi pakoittaa minua tunnustamaan, mitä en tiedä".
Upseeri viittasi, ja muutamia sotamiehiä astui huoneesen. "Vartioitkaa
kaikkia ovia", käski hän, "tutkikaa kaikki huoneet tarkasti ylisestä
alkaen kellarikerrokseen saakka, älkää päästäkö ketään talosta ulos, ja
missä vastusta tehdään, siinä käyttäkää aseitanne. Menkää! Minä
velvoitan teitä tutkimaan kaikki mitä huolellisimmasti!"
Sotamiesten tahdinmukainen astunta kuului, ja nyt levisi niitä kaikkiin
huoneihin oikein kosolta. Mayer Anshelm seisoi vaaleana, vaan
miehuullisen näköisenä keskellä kammariansa ja kuunteli tarkasti
sotamiesten melua ja pauhinaa. Gudula oli yhä polvillaan ja rukoili.
"Herrani", sanoi upseeri, "minä vielä uudelleen vakuutan teille, että
meillä on käsky, tarpeen vaatiessa, käyttää viimeisiä keinoja. Jos te
ette miljonia anna, on minun kova täytymykseni, ammuttaa teidät
maankavaltajana ja kapinoitsijana".
Gudulalta pääsi kauhun ja hädän huuto, ja hän hypähti ylös, juoksi
miehensä luo, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja likisti häntä
hellästi rintaansa vastaan.
"Mayer Anshelm", rukoili hän, "armahda minua ja lapsiasi! Sinä et saa
kuolla, sinun täytyy meidän tähden elää! Sinun täytyy taipua väkivallan
alle! Sinä et saa antaa henkeäsi kurjan rahan vuoksi! Oi minun
Jumalani, he tappavat sinut!"
"He tappavat minut, mutta minä olen rehellisenä miehenä kuoleva", sanoi
Mayer Anshelm vakavasti. "Mene tyttäriesi luo, Gudula, ja käske poikain
tulla tänne!"
"Kukaan ei saa tänne tulla", sanoi upseeri. "Kaikki huoneet ovat
vartioitut, ja missä kukin on siinä hän pysyy, kunnes te hänet
tunnustuksellanne vapautatte, taikka vastaisessa tapauksessa, kunnes
teidät on ammuttu".
"Siis jäävät lapseni vangeiksi", lausui Mayer Anshelm tyynesti, "ja
sinä, Gudula, jäät minun luokseni ampumisen toimeenpanoon asti!"
"Tahdon rukoilla, tahdon rukoilla!" kuiskasi Gudula ja vaipui taas
polvilleen.
Nyt vallitsi hiljaisuus kammarissa. Ovella seisoi sotamieheä, upseerit
olivat vetäytyneet ikkunanpoukamaan.
Vähän ajan kuluttua astui eräs ordonanssi sisään ja kertoi, että he
olivat ylisen läpi läpeensä tutkineet ja tarkastaneet, löytämättä
mitään rahaa tai arvopapereita.
"Te yhä pysytte kiellossanne?" kysyi upseeri.
"Pysyn", vastasi Mayer Anshelm tyynesti.
"Vieläkö sittenkin, jos minä teille sanon, että me vakoojiemme ja
asiamiestemme kautta varmasti tiedämme kuuriruhtinaan täällä käyneen ja
antaneen teille rahansa?"
"Vielä sittenkin!"
"Vieläkö sittenkin, jos minä teille ilmoitan, että te kiellollanne ette
ainoastaan tuomitse itseänne kuolemaan, vaan myös saatatte kaikki
uskolaisenne vaaraan? Sillä jos te ette meille anna noita
miljonia, niin teidät ammutaan, ja sallitaan sotamiesten ryöstää
Juutalaiskaupunkia."
"Mayer Anshelm, ole armollinen", huusi Gudula, "pelasta kurjat
uskolaisemme. Antaunnu väkivallan alle!"
"Niinhän minä teenkin, sentähdenhän minä annankin henkeni alttiiksi",
lausui Mayer Anshelm juhlallisesti.
"Ja monen muun uskolaisenne hengen, sillä tiedättehän sen, että, kun
Juutalaiskaupungin ryöstö kerran on alkanut, tekee uskonvimma ryöstön
uskontaisteluksi."
"Mayer Anshelm", voivotteli Gudula, "muista isääsi ja äitiäsi, jotka
eivät, haudassakaan ole rauhaa saavat, jos heidän poikansa tulee
orjuutetun kansamme syöksemään yhä suurempaan kurjuuteen; muista sitä
onnettomuutta ja surkeutta, mikä meidän kansaamme ennestäänkin
ahdistaa, äläkä tahdo enää sitä lisätä. Poista meistä uudet turmiot,
kun se on sinun vallassasi, armahda heikkoja ja sairaita, pelasta
kansasi!"
Siinä seisoi Mayer Anshelm, liikkumatonna, kalmankalpeana, kiini
puristetuin huulin, ja katsoi suruisesti ja kysyvästi ylöspäin.
Uudelleen tuli ordonanssi ilmoittamaan, että alakerroskin oli jo
tyystin tutkittu, mutta ei mitään löydetty.
"Niin, menkää siis alas kellariin", käski upseeri, "ottakaa kuokat ja
lapiot mukaanne, tutkikaa sitä hyvin tarkoin, ja jos sieltäkään ette
mitään löydä, niin on tutkimus loppunut, ja sitten seuraa ampuminen".
"Mayer Anshelm", huusi Gudula epätoivoissaan, "säästä minulle lastesi
isä, pelasta kansasi!"
Hänen miehensä ojensi itsensä suoraksi ja hengähti syvästi, hänen
värähtelevistä kasvonjuonteistaan voi nähdä, että hän oli viimmeisen
taistelun itsensä kanssa taistellut. Hiki oli suurissa karpaloissa
hänen kalpealla otsallaan, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä heikko
ja murrettu.
"Oli menneeksi", sanoi hän, "minä myönnyn. Jumala on todistajani,
ett'en muuta voi tehdä. Herra katteini, huutakaa väkenne takaisin,
älkää antako kokonaan hävittää taloani. Antakaa käsky, että sotaväki
heti poistuu minun talostani, ja päästäkää minun lapseni vapaiksi, niin
minä olen valmis teille antamaan vaatimanne rahat".
"Vihdoinkin!" huudahti upseeri. "Minä sanon teille, että te jo
seisoitte haudan partaalla, sillä minä olisin teidät arvelematta
ammuttanut, koska minulla oli ankara käsky niin tehdä. Vaimonne
rukoukset, jotka teidän itsepäisyytenne pehmittivät, ovat pelastaneet
teidät kuolemasta. Herrat upseerit, viekää sotamiehille käsky, että
tutkimus on loppunut, ja asettakaa väestö kadulle, kunnes toisin
määrätään. Ainoastaan tällä ovella olevat vartijat jäävät paikoilleen".
Upseerit lähtivät huoneesta pois, ja katteini sanoi pankkiirille. "Nyt,
herrani, pitäkää lupauksenne ja antakaa minulle rahat".
Mayer Anshelmin rinnasta tunki vielä kerran syvä, kamala huokaus, ja
hän näytti oikein henkeä tavoittelevan. "Gudula", sanoi hän sitten
vaimolleen, "mene nyt pois. Nyt sinua ei enää kukaan estä. Mene
perhehuoneesen ja odota minua siellä lasten kanssa. Minä tulen teidän
luoksenne heti, kun olen päättänyt asiani tämän herran kanssa".
Gudula tarttui miehensä käteen, suuteli sitä innokkaasti, katsoi häneen
kiitollisesti ja läksi sitten sanaakaan virkkamatta pois.
Mayer Anshelm odotti, kunnes Gudula oli oven sulkenut, ja sitten astui
hän vakavin askelin toiselle puolelle huonetta. Sinne tultuansa otti
hän seinältä kirjahyllyn kohdalla olevan kuvan pois. Pieni rautainen
ovi näkyi sen alta. Pankkiri otti povilakkaristaan avaimen ja aukasi
oven. Nyt näkyi seinään tehty syvennys, joka oli täynnä rahakääryjä,
pullollaan olevia palttinakukkaroita ja arvopapereita.
"Tässä on, herrani", sanoi Mayer Anshelm kolkosti. "Siinä on kaksi
miljonaa kahdeksansataa tuhatta thaleria kullassa ja hyvissä
arvopapereissa".
Kahden tunnin kuluttua astui Mayer Anshelm perhehuoneesen, jonne hänen
vaimonsa, poikansa ja tyttärensä jo edeltäpäin olivat kokoontuneet.
Hän tervehti heitä pään-nyykäyksellä, ja ihmeteltävä rauha ja
tyytyväisyys loisti hänen kasvoistansa. Keskelle huonetta jäi hän
seisomaan ylevänä, vakavana, jollaisena pojat eivät häntä olleet
muulloin nähneet kuin tärkeinä, ratkaisevina hetkinä.
"Poikani, sydämmeni ja rakkauteni lapset", lausui hän, "ottaessani
teidät osallisiksi liikkeeseni, mikä oli se sana, jonka minä panin
teille elämänne laiksi? Vastaa sinä, Anshelm, veljiesi nimessä. Mikä on
se laki, jonka minä teille olen antanut?"
"Olkaat uskolliset itsellenne ja niille, jotka teihin luottavat",
lausui nuori mies juhlallisesti. "Pysykäät isäinne uskossa, olkaat
ahkerat ja rehelliset. Pyhänä sananne pitäkäät, ja lupauksenne olkoon
horjumaton kuin kallio. Älkäät ylenkatsoko vähintäkään voittoa, kun se
vaan tulee rehellisellä tavalla, mutta hylätkää suurinkin voitto, jos
sitä ei rehellisesti voi saada. Niin olette meitä neuvoneet, isä, ja
minä toivon, teidän meille antavan todistuksen siitä, että olemme sen
mukaan eläneet".
"Ja minä toivon", huudahti heidän isänsä innostuneena, "minä toivon
teidänkin kuolinhetkelläni minulle antavan sen todistuksen, että olen
sen mukaan elänyt. Poikani, minä olin eräälle miehelle, joka minulle
oli uskonut rahansa, pyhällä valalla vannonut ne säilyttääkseni ja
henkenikin niiden turvaksi alttiiksi pannakseni. Olinko minä velkapää
pysymään sanoissani?"
"Olitte", huusivat pojat kuin yhdestä suusta.
"Ja jos minä voin pelastaa hänen rahansa antamalla omani niiden
sijasta, oliko minun se tehtävä?"
"Oli!" vastasivat pojat.
"No, hyvä on, minä olen siis tehnyt velvollisuuteni. Minä olen pitänyt
sanani. Minulle uskottu raha ja omaisuus on pelastettu, mutta minun ja
teidän koko omaisuus ja kaikki, mitä meillä oli, on mennyt. Minä olen
taas köyhä mies!"
"Et ole", huudahti Gudula, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan värähteli
ikuisen nuoruuden ja ikuisen rakkauden säteitä! "Sinä olet rikas, Mayer
Anshelm, sillä sinä olet kunnon mies, sinulla on vaimo, poikia ja
tyttäriä, jotka kaikki sinua rakastavat. Sinä jätät lapsillesi
perinnöksi kunniallisen nimen ja puhtaan tunnon".
Mayer Anshelmilta pääsi ilohuuto, ja hän likisti vaimoansa rintaansa
vastaan.
"Gudula", huudahti hän, "minä sanon sinulle tänään sen, minkä sanoin,
kun sinä tulit köyhän Mayer Anshelmin morsiameksi: minä olen rikas
mies, sillä sinun sydämmesi on aarre, pysyväisempi kuin kaiken maailman
kullat ja rikkaudet! Poikani, rikkautemme on mennyt, mutta ei voimamme.
Meidän on alusta alkaminen. Meidän on tehtävä työtä, ja Jumala on sille
siunauksensa antava!"
-- -- -- Ja Jumala antoi siunauksensa! Rothschildin kauppahuone yhä
vaan varttui ja voimistui, eikä sen luotettavaisuutta oltu vielä
hetkeäkään epäilty. Eihän kukaan tietänyt, että Mayer Anshelm oli oman
omaisuutensa menettänyt, ainoastaan se oli vaan luultu, että
Ranskalaiset olivat pakoittaneet Mayer Anshelmin antamaan pois
paon-alaisen kuuriruhtinaan rahat, eikä häntä siitä kukaan moittinut,
sillä tietty asia oli, että hänet väkivallalla oli siihen pakoitettu.
Ja siten aika kului, ja nöyryytetylle ja jaloin poljetulle Saksallekin
valkeni koston päivä, joka kahleissa olevan jalopeuran tavoin oli
maassa madellut kaikkivaltiaan Napoleonin jalkain juuressa, tämä Saksan
kansa mursi kahleensa, pystytti päänsä ja pakoitti ruhtinaansa
vallan-anastajasta luopumaan ja yhtymään kansalliseen vapautukseen.
Saksan kansa sai taistelemalla vapautensa ja kunniansa takaisin, ja
Lokakuun 18 päivänä vuonna 1813, silloin kosti se sortajilleen, silloin
maksoi se heille palkkansa, silloin ajoi se Napoleonin paon-alaisine
joukkoineen Saksasta pois, ja sitten, sitten otti tuo jalomielinen
jalopeura mielisuosiolla kahleet uudelleen päällensä ja järjestyi
jälleen kahlehtijainsa ja herrainsa vallan alle, kutsui paon-alaiset
ruhtinaansa takaisin, ja vapaista Saksan miehistä tuli taas
kahdeksanneljättä ruhtinaan Saksalaisia alamaisia.
Hesseninkin kuuriruhtinas palasi Leipzigin tappelun perästä
valtakuntaansa, ja hänen kansansa, joka jalomielisesti oli unhottanut
kaiken sen vääryyden, mitä hän sille oli tehnyt, otti hänet jälleen
hallitsijaksensa.
Otettuansa alamaisiltansa uskollisuuden valan, läksi kuuriruhtinas
Frankfurtiin, missä hänen ensimmäinen toimensa oli kutsuttaa
pankkirihuone Rothschildin päämies luoksensa.
Neljännestunnin kuluttua ilmoitettiin kuuriruhtinaalle pankkiri Anshelm
Rothschildin tulo, ja hän käski hänet päästää sisään ja meni häntä
vastaan ovelle.