"Ja minä siunaan sitä kättä, joka sinut maalasi", sanoi nuori upseri,

"minä rakastan kuvaa, joka kumminkaan ei voi kuin heikosti heijastaa

sinun lumoavaa kauneuttasi. Siitä saakka, kun tulin sen omistajaksi,

rakastan minä sinua, sitä olen yöt, päivät miettinyt, miten voisin

saada myös sinut omakseni. Sinun vuoksesi, Gudula, olen tämän huvilan

ostanut, sinun vuoksesi olen yhden uskotuistani pannut tänne asumaan.

Minä tiesin kyllä, että sinä olet yhtä viaton kuin puhdaskin, yhtä

ankara kuin taipumatonkin. Sen kaiken olin nähnyt sinun kasvoistasi,

minä tiesin, että arka metsäkauris on ensin kesytettävä, ennenkuin se

saa nähdä rohkean metsästäjän kasvoja, joka uskaltaa sitä vaania.

Senvuoksi olet sinä nähnyt ainoastaan kreivitär Tettenbornia, mutta et

ole tietänyt mitään siitä, kun minä, sinun puhellessasi kreivittären

kanssa, salaa olen ovenraosta sinua ihaillen katsellut. Mutta eilen en

enää enempää kestänyt, vaan, lempeästä teeskentelemättömyydestäsi ja

lumoavasta suloudestasi hurmautuneena, päätin minä, että minun nyt

pitää kuulla sinun äänesi, nähdä sinut kasvoista kasvoihin, ja että

tämän hetken pitää tuottaa ratkaiseva päätös."

"Ja ratkaisevan päätöksen se tuottaakin", sanoi Gudula niin ylevästi,

kuin jos olisi ollut todellinen kuningatar. "Tässä on teille ratkaiseva

päätös: minä ylenkatson teitä, minä kiroan tuota kunniatonta rouvaa,

joka on ollut teillä apulaisena. Aukaiskaa ovi ja antakaa minun mennä!"

Palkongilla oli toinen nuori mies polvillaan; kyyneleet heruivat hänen

silmistään, molemmat kädet oli hän taivasta kohti nostanut, ja hiljaa

lausui hän seuraavat sanat: "Siunattu olkoon hän näistä sanoistaan!

Kiittää tahdon häntä niin kauan, kuin elän!"

Sitten hyppäsi hän taas ylös kuuntelemaan ja ollaksensa valmiina

Gudulaa auttamaan.

Sisälläkin oleva nuori mies oli noussut ylös ja seisoi nyt Gudulan

vastapäätä. "En", sanoi hän säihkyvin silmin päättävästi, "en avaa tätä

ovea, enkä päästä sinua täältä, sinä olet minun vallassani, ja minä

pidän sinua vasten tahtoasikin luonani niin kauan, kunnes minä

rakkaudellani, uskollisuudellani ja alamaisuudellani olen sinun kovan

sydämmesi pehmittänyt ja pakoittanut sinut minua rakastamaan."

"Ei koskaan, ei koskaan se tule tapahtumaan!" huusi Gudula

vihastuneena. "Isäini Jumala, kuule minun valani: en koskaan minä tälle

miehelle anna anteeksi sitä häpeällistä rikosta, jonka kautta hän on

minut tänne valtaansa saanut, en koskaan minä tule häntä muutoin

muistelemaan kuin inholla ja kauhulla!"

"Naisten valoja!" sanoi tuo nuori upseri olkapäitään kohauttaen.

"Kaikeksi onneksi ei Jumala sellaisia valoja kuule, ei ainakaan sinun

Jumalasi, ihana lapsukainen, sillä sinun Jumalasi ei ole mikään

rakkauden Jumala, vaan koston!"

"Hän onkin minut kostava! Hänen käsiinsä jätän minä itseni ja asiani",

huusi Gudula nostaen kätensä taivasta kohti. "Viimme kerran vaadin

vielä teitä ovea avaamaan. Päästäkää minut pois! Monta pitkää,

tuskaloista tuntia olette te minua täällä vankina pitäneet ja

kiusanneet minua kunniattomilla tarjouksillanne, jotka yhtä paljon

haavoittavat minun sydäntäni kuin ylpeyttänikin. Näettehän sen jo, että

teidän sananne ovat turhat! Antakaa siis minun mennä taikka minä, totta

Jumala, surmaan itseni, ja te olette minun murhaajani!"

"Minä en sinua päästä etkä sinä itseäsi surmaa, Gudula. Nyt olet sinä

minulle vihoissasi, mutta vielä sinä kerran minulle anteeksi annat,

vielä sinä minua viimmein rakastatkin. Sinä tulet minun omakseni, ja

sitten sinä et enää itseäsi kätke, vaan koko maailman pitää tulla

näkemään meidän onnemme, meidän rakkautemme. Minä ympäröin sinut

kaikella mahdollisella loistolla ja elämän nautinnoilla ja --"

"Avatkaa ovi!" keskeytti Gudula häntä käskevästi.

"En! En!" huusi hän hehkuvasti. "Sinä jäät minun luokseni. Minä

kiinnitän sinut sydämmeeni ja tahdon sinut siinä ijän-kaiken pitää, ja

sinä olet oppiva minua rakastamaan."

"Pois minusta!" huusi Gudula kauhistuneena ja työnsi inholla pois hänen

käsivarsiaan, jotka olivat aikeissa häntä syleilemään, "pois minusta,

taikka --"

Tässä keskeytti hänet ikkunaruudun särkyminen, ja kun hän säikähtyneenä

sinnepäin päänsä käänsi, näki hän käsivarren työntäytyvän sisään ja

nostavan ikkunansäpin sijoiltaan. Ikkuna antautui, ja nuori mies

hyppäsi siitä sisään.

Gudula päästi ilohuudon, juoksi hänen luoksensa, kietoi molemmat

kätensä hänen kaulaansa ja painoi kuuman suutelon hänen huulillensa.

Mutta sitten, ikäänkuin säikähtyneenä omain tunteittensa kiihkeydestä,

tahtoi hän kovasti punastuen vetäytyä takaisin, mutta Mayer Anshelm ei

häntä sylistään päästänyt.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo nuori upseri ja astui aivan Mayer

Anshelmin ja Gudulan eteen. "Kuka uskaltaa noin hävyttömästi rosvon

tavalla tänne tunkeutua?"

"Joku, joka on tullut Gudulaa pelastamaan", vastasi Mayer Anshelm

pystyssä päin. "Joku, joka tahtoo vapauttaa Gudulan sen käsistä, joka

hävyttömästi kuin metsärosvo on hänet ryöstänyt, herra maakreivi

Wilhelm Hessenistä!"

"Häpysi tuntematon roisto!" huusi maakreivi nyrkkiään heristäen, "minä

olen sinut opettava -- taikka en kuitenkaan", keskeytti hän

uhkauksensa; "itse minun nyrkkini koskettaminenkin olisi sinulle

ritarinlyönti ja tekisi Juutalaispojasta kavalierin. Minä rankaisen

sinua ansiosi mukaan. Varkaana olet sinä tänne tunkenut, minä

vangitutan sinut ja annan murtovarkaudesta nostaa sinua vastaan

kanteen!"

"Herra maakreivi, älkää sitä tehkö", huudahti Gudula, irroittaen

itsensä Mayer Anshelmin syleilyksestä ja astuen ruhtinaan eteen,

"armahtakaa meitä --"

"Vaiti, Gudula, vaiti", keskeytti Mayer Anshelm häntä ylpeästi. "Älä

nöyrry hänen edessänsä. Meidän puolellamme tässä oikeus on, ja --"

"Oikeus!" huudahti maakreivi ivallisesti. "Onko Juutalaisellakin

oikeutta? Vetoopa pilkoillasikin oikeuteen, Juutalainen, rohkenepa

koettaa minua kanteenalaiseksi saattaa, ja saat nähdä, tokko

Juutalainen oikeutta saapi riidassa Hanaun maakreiviä, vastaista

Hessenin kuuriruhtinasta vastaan! Minä heitän sinut murtovarkaudesta

oikeuden käsiin, ja, totta Jumala, sinä et rangaistustasi vältä!"

"Ja jos ihmisten vääryys minut tuomitsee, niin minä sen kärsin", lausui

Mayer Anshelm tyynesti, "mutta minä syytän teitä omantuntonne ja

Jumalan oikeuden edessä. Minä vakuutan julkisesti koko maailmalle

viattomuuteni ja julistan teidän rikoksenne."

"Ja kumminkin sinut tuomitaan!" nauraa hohotti maakreivi. "Mutta kuka

sinä oikeastaan olet? Mikä oikeus sinulla on tähän tyttöön?"

"Hän on minun veljeni, kallis, rakas veljeni", ehätti Gudula sanomaan.

"Herra maakreivi, te sanotte minua rakastavanne. No, näyttäkää nyt se

toteen. Olkaa jalomielinen, antakaa veljelleni anteeksi ja sallikaa

hänen vapaasti täältä lähteä, antakaa myös minun hänen kanssansa mennä;

kuolettakaa paha himonne, ja minä tahdon unhottaa, tahdon anteeksi

antaa, tahdon Jumalata rukoilla teidän edestänne. Olkoon tämä kamala

hetki salaisuutena, jota kielemme ei milloinkaan ole ilmaiseva.

Lausukaa nuo jalomieliset sanat: mene Gudula, minä en sinua estä!"

"En, en", huusi nuori ruhtinas suruisesti, "en, Gudula, en voi, sillä

minä rakastan sinua oikein todenteolla ja tahdon antaa sinulle siitä

todistuksen! Veljesi kuullen vakuutan minä sinulle uudelleen: minä

rakastan sinua! Ja minun rakkauteni on niin suuri, että se ei huoli

mistään ennakkoluuloista. Gudula, minä tahdon pitää arvossa sinun

siveytesi, sinun kunniasi. Minä pyydän sinua vaimokseni. Käänny

kristin-uskoon, ja sinä olet oleva minun puolisoni. Lailliseksi

puolisokseni minä en voi sinua tehdä, mutta vihittynä vaimonani tulet

sinä saavuttamaan arvoa ja kunniaa. Käänny kristin-uskoon, minä pyydän

sinua vaimokseni!"

"Minä pysyn uskollisena isäini Jumalalle!" lausui Gudula juhlallisesti

"Juutalainen olen ja Juutalaisena tahdon myös pysyä!"

"Siis hylkäät tarjoukseni?" kysyi maakreivi surun- ja vihansekaisella

äänellä. "Tahdot siis syöstä veljesi onnettomuuteen?"

"Minä en ole Gudulan veli", sanoi Mayer Anshelm, katsoen vakavasti

ruhtinaan säkenöitseviin silmiin.

"Et hänen veljensä -- no, mikäs sinä sitten olet?"

"Minä olen hänen ystävänsä, hänen sulhasensa, hänen vastainen miehensä.

Tule, Gudula, laske kätesi minun käteeni ja sano herra maakreiville,

että minulla on pyhä oikeus tässä seista, että sinä tahdot ruveta

vaimokseni!"

Ja lempeästi hymyillen pani Gudula kätensä Mayer Anshelmin käteen,

mutta puhunut hän ei sanaakaan.

"Herra maakreivi", pitkitti Mayer Anshelm, "tämä on toinen kerta, kun

me toisiamme kohtaamme. Kaksitoista vuotta takaperin tulitte te

Juutalaiskaupunkiin meidän kansan häpeää ja onnettomuutta joutavasta

uteliaisuudesta katselemaan. Silloin sanoi kopea ruhtinaanpoika

ynseälle Juutalaispojalle: 'kun tullet jolloinkin suureen hätään ja

onnettomuuteen, niin tule minun luokseni Hanauiin ja pyydä minulta apua

ja sinä olet sen saapa'. Herra maakreivi, nyt olen minä hädässä ja

onnettomuudessa, sillä minulta tahdotaan ryöstää minun kalliin

omaisuuteni; Herra maakreivi, minä rukoilen teiltä, joka olette

määrätty kansaa hallitsemaan, apua sitä nuorta miestä vastaan, joka

himojensa sokaisemana on aikeissa itseänsä häväistä ja kunniatansa

loukata. Herra maakreivi! tätä apua ette ole salliva, että kurjalta

Juutalaiselta, jolta ihmiset ovat kaikki riistäneet, kaikki paitsi

perhe-elämän onnen, että, sanon minä, häneltä vielä tämäkin

häpeällisesti ryöstetään. Te olette ruhtinas, te olette rikas mies, te

ette voi Juutalaiselta, köyhältä mieheltä, varastaa hänen ainoata

omaisuuttansa!"

"Varastaa?!" huusi maakreivi vimmastuen.

"Varastamiseksi sitä nimitetään, kuu toiselta laittomasti ja

väkivaltaisesti jotakin ottaa", sanoi Mayer Anshelm tyynesti. "Herra

maakreivi! minä olen varkaan tavannut ammattinsa harjoituksesta, ja

otan siis häneltä omani takaisin. Tule Gudula, seuraa minua, isäsi

sinua odottaa. Herra maakreivi on vähän kummallisella tavalla sinua

kosinut, sinä et ole hänestä huolinut, vaan sanonut suoraan, ett'et

häntä rakasta; hänellä siis ei ole mitään oikeutta sinuun. Tule, me

menemme täältä pois. Jos vielä hitunenkaan kunniata, ylevyyttä ja

jalomielisyyttä tässä ruhtinaanpojassa on, niin hän ei meitä estä.

Minulla ei ole mitään puolustuskeinoa eikä -aseita tätä uljasta miestä

vastaan, vaan minun puolellani on _minun_ oikeuteni ja _hänen_

omatuntonsa. Tule, Gudula, me palaamme takaisin kotiimme,

Juutalaiskaupunkiin".

Hän piti Gudulaa kädestä kiini, talutti häntä vakavin askelin ovelle,

avasi sen ja astui hänen kanssansa ulos.

Maakreivi oli täll'aikaa toisaannepäin katsonut! Kuultuaan Gudulan ja

Mayer Anshelmin ovesta menevän, juoksi hän ovelle, mutta jäi siihen

seisomaan ja piti ovenpielestä kiini, ikäänkuin pakoittaaksensa

itseänsä tähän pysähtymään. Syvä huokaus tunki hänen rinnastansa, ja

hänen silmistänsä valui kyyneleitä, vihan, häväistyksen ja loukatun

itserakkauden kyyneleitä.

Käsitysten riensivät Mayer Anshelm ja Gudula puutarhan läpi. Kukaan ei

heitä estänyt, kukaan ei heitä nähnyt. Kuu kumotti kirkkaasti, valaisi

heidän polkunsa, näytti heille portin, josta Mayer Anshelm oli tullut,

sekä seurasi heitä ystävällisesti heidän pitkällä matkallaan.

Kumpainenkaan heistä ei mitään puhunut; siksi olivat heidän sydämmensä

liian täydet. Ainoastaan kerran kysyi Gudula: "Hätäilikö isäni hyvin?"

"Hätäili, Gudula", vastasi Mayer Anshelm, "hän hätäili hyvin, mutta hän

on hurskas mies ja lohduttaa itseänsä rukouksella".

"Kiiruhtakaamme", sanoi Gudula, ja he kiiruhtivat minkä kerkesivät.

Vihdoinkin olivat he perille päässeet, vihdoinkin olivat he kulkeneet

portin läpi, joka vei Juutalaiskaupunkiin, he olivat enää vaan

muutamain askelten päässä rakennuksesta, jonka ala-ikkunoista kirkas

tuli pilkoitti, ja jossa Baruch Schnapper kuolemantuskassa tytärtänsä

odotti.

He astuivat sisään. Ilohuuto tervehti heitä, ja isä ja tytär

syleilivät, ääneensä itkien, toisiansa.

"Isä Baruch", sanoi vihdoin Gudula ja osoitti Mayer Anshelmia, "hän on

minut kuolemasta ja häpeästä pelastanut. Se on hänen ansionsa, että me

jälleen olemme yhdessä."

"Minä olen hänen edestänsä rukoileva aamuin ja illoin", huudahti

Baruch, ojentaen hänelle kätensä. "Minä olen häntä rakastava kuin omaa

poikaani".

"Sallikaa minun jäädäkin pojaksenne, Baruch", sanoi Mayer Anshelm,

"antakaa minulle oikeus rakastaa teitä isänäni!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat, Mayer Anshelm?" kysyi Baruch kummeksien.

"Tahdon teille sen sanoa, isä Baruch, ja varsinkin sinulle Gudula. En

enää kutsu sinua sisar Gudulaksi, niinkuin eilen illalla. Nämä muutamat

tunnit ovat matkaansaattaneet minussa suuren muutoksen, ne ovat

ilmaisseet minulle suuren salaisuuden, joka minussa on itsenikin

tietämättä, lapsuudesta asti piillyt. Kun minä tänä yönä läksin sinua

etsimään, Gudula, niin silloin tuntui minusta yht'äkkiä, kuin jos minun

sydämmessäni kaikkein pyhimmän kaltaiset ovet olisivat avautuneet, ja

minä näin sinut, minun elämäni enkeli, minun tulevaisuuteni toivo, ja

minä tunsin yht'äkkiä, mitä siihen saakka en vielä ollut tiennyt, että

minä sinua rajattomasti rakastan, että elämälläni on ainoastaan silloin

mitään arvoa, jos sinä tahdot sen minun kanssani jakaa, Gudula. Ja

sentähden siis nyt sinulta kysyn, Gudula, josko huolit minun

rakkaudestani ja sydämmestäni, josko tahdot minut tehdä onnelliseksi

ihmiseksi antamalla minulle sydämmesi ja rakkautesi? Mieleni olisi jo

tiellä tehnyt sinulle sanomaan, että minä sinua rajattomasti rakastan,

ja pyytämään sinua vaimokseni. Mutta minä tiesin, että siveä tyttö

sellaisiin kysymyksiin vastaa ainoastaan isänsä läsnäollessa. Ja

sentähden kysyn minä sinulta, Baruch, ennenkuin Gudula vastauksen

antaa, josko sinä tahdot minua tyttäresi mieheksi ja tahdot antaa

minulle Gudulan vaimoksi?"

"Ilomielin tahdon minä sinut ottaa tyttäreni mieheksi", huudahti

vanhus, "tahdon antaa sinulle Gudulan vaimoksi ja päälliseksi vielä

siunaukseni. Mutta ei, ei", keskeytti hän puheensa, "eihän se käy

laatuun: ethän sinä enää voi ketään kosia. Mayer Anshelm, onko minun

siitä sinua muistutettava, että sinä olet tuon rikkaan Veilchen Rahelin

sulhanen, joka sinua niin innokkaasti rakastaa, että tahtoo sinun

kanssasi jakaa elämänsä ja omaisuutensa? Onko minun myös siitä

muistutettava, että sinä enää et voi kellenkään antaa sydäntäsi, kun se

kerran on Veilchenille lahjoitettu? Ei ole kulunut vielä enempää kuin

eräitä tunteja siitä, kun kävit meiltä neuvoa kysymässä, josko Veilchen

Rahelin naisit, jonka kautta tulisit rikkaaksi mieheksi, ja me olemme

molemmat yllyttäneet sinua sitä tekemään. Sentähden voin minä nytkin

vaan sanoa: mene ja nai rikkaan Nathanin tytär ja tule rikkaaksi

mieheksi!"

"Sanot olevan vaan muutamia tunteja siitä, kun sen sanoit", lausui

Mayer Anshelm ja katsoi tarkasti Gudulaa. "Mutta niin ei asian laita

ole, vaan on siitä jo kokonainen ijäisyys kulunut, joll'aikaa uusi

elämä minulle on alkanut. Siihen asti olin elänyt sekä sokeana että

kuurona! Minä olin kovasti rikkonut rakkauttani ja onneani vastaan, ja

sydämmeni mielettömässä sokeudessa hain minä onnea sieltä, mistä sitä

ei ollut löydettävissä, ja vaadin rahalta sitä, minkä ainoastaan

rakkaus voi antaa, nimittäin elämän onnea ja iloa; Gudula, rupea

vaimokseni, ja minä olen rikkain mies maailmassa, sillä minulla on

silloin sellainen tavara, jota kaikilla maailman aarteilla ei voi

lunastaa, nimittäin kaunis, siveä ja rakastettu vaimo! Gudula, sano,

että sinä minua rakastat, ja silloin olen minä miljonain omistaja,

vaikka minulla maailman silmissä ei olisi mitään! Mutta rakastetun

vaimon sydän maksaa enemmän kuin kaikki miljonat maailmassa, ja

tyytyväisemmällä mielellä kallistaa päänsä hänen rintaansa, kuin

kulta- ja jalokivikasoja vastaan".

Gudula ei vastannut mitään, hän oli päänsä kääntänyt, niin ett'ei

kumpikaan heistä hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen he kumminkin

näkivät, että koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuulivat että hän itkeä

niiskutti.

"Gudula", sanoi hänelle isä, "Gudula, nyt minä sanon Mayer Anshelmille,

minkätähden sinä tahdoit mennä sinne, missä Main syvin on".

Gudula kääntyi äkkiä ja he näkivät hänen punoittavat poskensa, joita

pitkin kirkkaita kyyneleitä runsaasti valui. "Isä, jos sinä sen sanot",

huudahti hän innokkaasti, "niin menen minä ja teen sen, minkä vannoin".

"Mayer Anshelm, pidä häntä kiini, ett'ei hän pääse", sanoi vanhus

nauraen: "Minä uhkasin eilen illalla sanoa sinulle hänen sydämmensä

salaisuuden, ja silloin vannoi hän Mainiin menevänsä, jos minä sen

sinulle ilmaisisin".

"Ja mikä salaisuus se oli?" kysyi Mayer Anshelm loistavin silmin.

"Enhän minä tohdi sitä sanoa. Kysy Gudulalta itseltään."

Mayer Anshelm kietoi hellästi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi

häntä kysyvästi silmiin. "Gudula", sanoi hän rukoilevalla äänellä,

"eilen illalla sanoin sinulle, että tahdoin panna vaikka henkeni

alttiiksi, päästäkseni rikkaaksi. Nyt olen minä suuren aarteen

löytänyt, jonka omistajaksi kaikin mokomin tahdon päästä, sillä se

tekee minusta kerrassaan rikkaan miehen. Mutta aarteenkaivajan täytyy

tuntea päästösana, jos hän mielii saada aarretta maasta kohoamaan.

Mutta nyt minä luulen, Gudula, että sinun salaisuutesi on tuo

tarvittava päästösana. Mikä se siis on, jota isäsi ei uskalla minulle

ilmaista?"

"Että minä sinua rakastan!" huudahti Gudula, kietoen molemmat

käsivartensa sulhasensa kaulaan ja likistäen häntä rintaansa vasten.

"Gudula", huudahti Mayer Anshelm riemuiten, "minä kiitän sinua! Minä

olen aarteeni löytänyt ja minä olen nyt rikas mies!"

3.

Onnellisilla ei ole mitään historiaa, vaan vuodet vierivät heidän

ohitsensa huomaamatta kuin kesäiset päivät. Mayer Anshelm oli aarteensa

löytänyt, ja hän piti sitä pitkin ikäänsä suuressa arvossa, vielä

elämänsä ehtoolla nimitti hän Gudulaa kauniimmaksi ja paremmaksi

puoleksensa. Gudulalla oli osansa Mayer Anshelmin kaikissa ajatuksissa,

kaikissa riennoissa, hän kärsi iloisesti hänen kanssansa puutetta, kun

he vielä köyhinä olivat, hän teki hänen kanssansa työtä, hän, sanalla

sanoen, pyrki samaan päämäärään kuin miehensäkin, että ainoastaan

rikkaus voi päästää heidät olevaisten olojen sorrosta, antaa heille

vapautta ja panna heidät tilaisuuteen vaikuttamaan kansalaistensa hädän

ja kurjuuden lievittämiseksi.

Ja he tulivat rikkaiksi, ja monivuotisen ahkeran työn, säästäväisyyden

ja keinottelemisen perästä pitivät Frankfurtin kristitytkin rahamiehet

Mayer Anshelm Rothschildia arvossa; häntä tervehdittiin kunnioittavasti

pörssillä, kun hän siellä kävi kolmen vanhimman poikansa seurassa,

jotka hän jo aikaisin oli ottanut apulaisikseen ja osallisiksi

pankkiliikkeesensä; jokainen halasi tietää, mitä papereita Mayer

Anshelm milloinkin osti, sillä he olivat vakuutetut, ett'ei

hän koskaan huonoja osta eikä koskaan ryhdy epätietoisiin

keinottelemisiin. Jokainen otti hänestä osviittaa, koska kaikki

tiesivät, että hän ei ainoastaan ollut viisas ja älykäs asiamies, vaan

myös perin rehellinen, jonka sanaan voi ehdottomasti luottaa.

Ainoastaan itsensä, oman neronsa ja väsymättömän toimellisuutensa ja

ahkeruutensa kautta oli Mayer Anshelmista tullut se mikä hän oli,

nimittäin rikas mies, ja juuri senvuoksi hän iloitsi ja sanoi

ylpeydellä pojillensa: "mikä minä olen, sen minä olen itseni kautta,

enkä muiden! Työ on ollut minun suosijani, ahkeruus ystäväni ja

säästäväisyys armas äitini. Niiden avulla on minusta tullut se, mikä

olen, nimittäin rikas mies, jolla ei ole mitään muita kiittämistä kuin

taivaan Jumalaa, joka myös on antanut minulle enemmän kuin rikkautta:

armaan, hellän vaimon ja kymmenen tervettä lasta. Siis olkaamme

edelleenkin ahkeroita töissämme ja toimissamme, niin Jumalan siunaus on

meitä aina seuraava."

Monta monituista vuotta oli täten kulunut, mutta ne eivät olleet

katkaisseet Hanaun maakreivin ja Mayer Anshelm Rothschildin välistä

yhteyttä, joka niin kummallisella tavalla oli alkunsa saanut. Maakreivi

oli ottanut säätynsä mukaisen puolison, hän oli isänsä kuoltua 1785

perinyt Hessenin kuuriruhtinaan istuimen ja muuttanut sinne asumaan,

mutta yhä oli hän mielessänsä pitänyt huvihuoneessa tapahtuneen

kohtauksen, ja sentähden näytti hänestä välttämättömältä antaa Mayer

Anshelm Rothschildille jonkinlaista hyvitystä siitä häväistyksestä ja

murheesta, minkä hän hänelle oli matkaansaattanut, sekä näyttää hänelle

kuinka suuri luottamus ja kunnioitus hänellä oli häntä kohtaan.

Sentähden nimitti hän Mayer Anshelm Rothschildin v. 1801

hovi-asiamieheksensä. Saatuaan ruhtinaan virkavahvistuskirjan meni

Mayer Anshelm sitä näyttämään Gudulallensa joka istui lastensa

huoneessa. Hän ojensi paperin Gudulalle ja kysyi hymyillen josko

hän vielä pitäisi vihaa kuuriruhtinaalle ja josko hän sallisi

miehensä ottaa kuuriruhtinaan tarjoaman arvonimen ja viran.

Gudula katsoi vilaukselta paperiin ja sitten hymyili hänkin. "En pidä

enää kuuriruhtinaalle vihaa", sanoi hän; "päinvastoin on hän meille

toimittanut jonkinlaista puhemiehen virkaa, ja ilman hänettä ei Mayer

Anshelm nyt olisi minun rakas mieheni. Mutta haluaisin kumminkin

tietää, mitä hyvää suurelle Mayer Anshelm Rothschildille siitä on, jos

pieni Hessenin kuuriruhtinas hänet hovi- asiamieheksensä nimittää".

"Hessenin kuuriruhtinas on verrattomasti rikas herra", vastasi hänen

miehensä vakavasti, "hän olisi mahtava ja arvoisa herra, vaikk'ei hän

olisikaan ruhtinas, sillä hänellä on monen miljonan guldenin omaisuus".

"Mutta tiettyhän on, millä tavalla hän sen on saanut", sanoi Gudula

olkapäitään kohauttaen. "On myönyt alamaisparkojansa Englantilaisille,

että he heitä auttaisivat Amerikan vapautta ja itsenäisyyttä

kukistamaan. On antanut Englannin maksaa jokaisesta kaatuneesta maansa

lapsesta sata guldenia, eikä ole rahoja antanut kaatuneitten

turvattomille perillisille, vaan on pistänyt ne omaan kukkaroonsa;

kerran, kun eräässä tappelussa Mississippin varrella oli kaatunut

ainoastaan muutamia Hesseniläisiä, oli herra kuuriruhtinas vartavasten

kirjoittanut Englatilaisten komentavalle kenraalille Amerikassa ja

päivitellyt, että niin vähän Hesseniläisiä oli tappelutantereelle

jäänyt, sekä vaatinut, että vastaisissa kahakoissa piti Hesseniläiset

aina pantavan vaarallisimpaan paikkaan! [Historiallinen totuus.] Kyll'

on kelpo maan-isä, tuo Hessenin kuuriruhtinas, ei todellakaan

ansaitse sitä kunniaa, että Mayer Anshelm Rothschild rupeaa hänen

hovi-asiamieheksensä".

"Olet kyllä oikeassa, Gudula", sanoi Mayer Anshelm miettivästi, "hän on

kehno maan-isä, joka on rahasta alamaisiansa Englantiin myönyt. Mutta

hän on kuitenkin antanut aihetta suureen ja jaloon taideteokseen. Jos

Hessenin kuuriruhtinasta ei olisi ollut, niin ei Friedrich Schiller

olisi kirjoittanut murhenäytelmää 'Kavaluus ja rakkaus', jota vasta

olit minun kanssani teaterissa katsomassa ja jonka vuoksi sinä niin

hartaasti itkit".

"Kelvottomalla ruhtinaalla on hän siis tarkoittanut Hessenin

kuuriruhtinasta?" kysyi Gudula vilkkaasti.

"Aivan niin, Gudula", vastasi Mayer Anshelm nauraen, "ja sinusta on

kokonaan riippunut, että Schiller lady Milfordilla ei ole tarkoittanut

Gudula Schnapperia".

Gudula punastui, kuin olisi hän vielä silloinen kahdeksantoista vuotias

tyttö. "Isäni Jumala olkoon kiitetty, ett'ei minulla ole mitään

yhteyttä tuon onnettoman lady Milfordin kanssa, jonka vuoksi minun niin

paljon täytyi itkeä. On oikein jalo näytelmä tuo, minkä Schiller

Hessenin kuuriruhtinaasta ja hänen kelvottomasta hallituksestansa on

tehnyt; ja Schillerin vuoksi tahdomme me hänelle anteeksi antaa, emmekä

enää käy tuomiolle hänen kanssansa. Anna hänelle se kunnia, että otat

hänen arvonimensä vastaan! Ja kenties poistuu hänen miljonistansa, kun

sinä niitä hoidat, se kirous, mikä niissä on, ja muuttuu siunaukseksi!"

Mayer Anshelm otti siis Gudulan myönnytyksellä arvonimen vastaan, hän

tuli rikkaan Hessen-Kasselin kuuriruhtinaan hovi-asiamieheksi; hän

hoiti vilpittömästi ja toimellisesti hänelle uskottuja miljonia, ja

kuinka epäluuloinen tuo saita kuuriruhtinas muutoin olikin, niin oli

hänellä kumminkin Mayer Anshelmin rehellisyyteen ja taitoon täysi

luottamus, sillä hän näki, että hänen pää-omansa yhäti karttui tuon

nerokkaan ja varovan asioitsijan käsissä.

Kuuriruhtinas ja Raharuhtinas · 第 3 / 5 段