"minä rakastan kuvaa, joka kumminkaan ei voi kuin heikosti heijastaa
sinun lumoavaa kauneuttasi. Siitä saakka, kun tulin sen omistajaksi,
rakastan minä sinua, sitä olen yöt, päivät miettinyt, miten voisin
saada myös sinut omakseni. Sinun vuoksesi, Gudula, olen tämän huvilan
ostanut, sinun vuoksesi olen yhden uskotuistani pannut tänne asumaan.
Minä tiesin kyllä, että sinä olet yhtä viaton kuin puhdaskin, yhtä
ankara kuin taipumatonkin. Sen kaiken olin nähnyt sinun kasvoistasi,
minä tiesin, että arka metsäkauris on ensin kesytettävä, ennenkuin se
saa nähdä rohkean metsästäjän kasvoja, joka uskaltaa sitä vaania.
Senvuoksi olet sinä nähnyt ainoastaan kreivitär Tettenbornia, mutta et
ole tietänyt mitään siitä, kun minä, sinun puhellessasi kreivittären
kanssa, salaa olen ovenraosta sinua ihaillen katsellut. Mutta eilen en
enää enempää kestänyt, vaan, lempeästä teeskentelemättömyydestäsi ja
lumoavasta suloudestasi hurmautuneena, päätin minä, että minun nyt
pitää kuulla sinun äänesi, nähdä sinut kasvoista kasvoihin, ja että
tämän hetken pitää tuottaa ratkaiseva päätös."
"Ja ratkaisevan päätöksen se tuottaakin", sanoi Gudula niin ylevästi,
kuin jos olisi ollut todellinen kuningatar. "Tässä on teille ratkaiseva
päätös: minä ylenkatson teitä, minä kiroan tuota kunniatonta rouvaa,
joka on ollut teillä apulaisena. Aukaiskaa ovi ja antakaa minun mennä!"
Palkongilla oli toinen nuori mies polvillaan; kyyneleet heruivat hänen
silmistään, molemmat kädet oli hän taivasta kohti nostanut, ja hiljaa
lausui hän seuraavat sanat: "Siunattu olkoon hän näistä sanoistaan!
Kiittää tahdon häntä niin kauan, kuin elän!"
Sitten hyppäsi hän taas ylös kuuntelemaan ja ollaksensa valmiina
Gudulaa auttamaan.
Sisälläkin oleva nuori mies oli noussut ylös ja seisoi nyt Gudulan
vastapäätä. "En", sanoi hän säihkyvin silmin päättävästi, "en avaa tätä
ovea, enkä päästä sinua täältä, sinä olet minun vallassani, ja minä
pidän sinua vasten tahtoasikin luonani niin kauan, kunnes minä
rakkaudellani, uskollisuudellani ja alamaisuudellani olen sinun kovan
sydämmesi pehmittänyt ja pakoittanut sinut minua rakastamaan."
"Ei koskaan, ei koskaan se tule tapahtumaan!" huusi Gudula
vihastuneena. "Isäini Jumala, kuule minun valani: en koskaan minä tälle
miehelle anna anteeksi sitä häpeällistä rikosta, jonka kautta hän on
minut tänne valtaansa saanut, en koskaan minä tule häntä muutoin
muistelemaan kuin inholla ja kauhulla!"
"Naisten valoja!" sanoi tuo nuori upseri olkapäitään kohauttaen.
"Kaikeksi onneksi ei Jumala sellaisia valoja kuule, ei ainakaan sinun
Jumalasi, ihana lapsukainen, sillä sinun Jumalasi ei ole mikään
rakkauden Jumala, vaan koston!"
"Hän onkin minut kostava! Hänen käsiinsä jätän minä itseni ja asiani",
huusi Gudula nostaen kätensä taivasta kohti. "Viimme kerran vaadin
vielä teitä ovea avaamaan. Päästäkää minut pois! Monta pitkää,
tuskaloista tuntia olette te minua täällä vankina pitäneet ja
kiusanneet minua kunniattomilla tarjouksillanne, jotka yhtä paljon
haavoittavat minun sydäntäni kuin ylpeyttänikin. Näettehän sen jo, että
teidän sananne ovat turhat! Antakaa siis minun mennä taikka minä, totta
Jumala, surmaan itseni, ja te olette minun murhaajani!"
"Minä en sinua päästä etkä sinä itseäsi surmaa, Gudula. Nyt olet sinä
minulle vihoissasi, mutta vielä sinä kerran minulle anteeksi annat,
vielä sinä minua viimmein rakastatkin. Sinä tulet minun omakseni, ja
sitten sinä et enää itseäsi kätke, vaan koko maailman pitää tulla
näkemään meidän onnemme, meidän rakkautemme. Minä ympäröin sinut
kaikella mahdollisella loistolla ja elämän nautinnoilla ja --"
"Avatkaa ovi!" keskeytti Gudula häntä käskevästi.
"En! En!" huusi hän hehkuvasti. "Sinä jäät minun luokseni. Minä
kiinnitän sinut sydämmeeni ja tahdon sinut siinä ijän-kaiken pitää, ja
sinä olet oppiva minua rakastamaan."
"Pois minusta!" huusi Gudula kauhistuneena ja työnsi inholla pois hänen
käsivarsiaan, jotka olivat aikeissa häntä syleilemään, "pois minusta,
taikka --"
Tässä keskeytti hänet ikkunaruudun särkyminen, ja kun hän säikähtyneenä
sinnepäin päänsä käänsi, näki hän käsivarren työntäytyvän sisään ja
nostavan ikkunansäpin sijoiltaan. Ikkuna antautui, ja nuori mies
hyppäsi siitä sisään.
Gudula päästi ilohuudon, juoksi hänen luoksensa, kietoi molemmat
kätensä hänen kaulaansa ja painoi kuuman suutelon hänen huulillensa.
Mutta sitten, ikäänkuin säikähtyneenä omain tunteittensa kiihkeydestä,
tahtoi hän kovasti punastuen vetäytyä takaisin, mutta Mayer Anshelm ei
häntä sylistään päästänyt.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo nuori upseri ja astui aivan Mayer
Anshelmin ja Gudulan eteen. "Kuka uskaltaa noin hävyttömästi rosvon
tavalla tänne tunkeutua?"
"Joku, joka on tullut Gudulaa pelastamaan", vastasi Mayer Anshelm
pystyssä päin. "Joku, joka tahtoo vapauttaa Gudulan sen käsistä, joka
hävyttömästi kuin metsärosvo on hänet ryöstänyt, herra maakreivi
Wilhelm Hessenistä!"
"Häpysi tuntematon roisto!" huusi maakreivi nyrkkiään heristäen, "minä
olen sinut opettava -- taikka en kuitenkaan", keskeytti hän
uhkauksensa; "itse minun nyrkkini koskettaminenkin olisi sinulle
ritarinlyönti ja tekisi Juutalaispojasta kavalierin. Minä rankaisen
sinua ansiosi mukaan. Varkaana olet sinä tänne tunkenut, minä
vangitutan sinut ja annan murtovarkaudesta nostaa sinua vastaan
kanteen!"
"Herra maakreivi, älkää sitä tehkö", huudahti Gudula, irroittaen
itsensä Mayer Anshelmin syleilyksestä ja astuen ruhtinaan eteen,
"armahtakaa meitä --"
"Vaiti, Gudula, vaiti", keskeytti Mayer Anshelm häntä ylpeästi. "Älä
nöyrry hänen edessänsä. Meidän puolellamme tässä oikeus on, ja --"
"Oikeus!" huudahti maakreivi ivallisesti. "Onko Juutalaisellakin
oikeutta? Vetoopa pilkoillasikin oikeuteen, Juutalainen, rohkenepa
koettaa minua kanteenalaiseksi saattaa, ja saat nähdä, tokko
Juutalainen oikeutta saapi riidassa Hanaun maakreiviä, vastaista
Hessenin kuuriruhtinasta vastaan! Minä heitän sinut murtovarkaudesta
oikeuden käsiin, ja, totta Jumala, sinä et rangaistustasi vältä!"
"Ja jos ihmisten vääryys minut tuomitsee, niin minä sen kärsin", lausui
Mayer Anshelm tyynesti, "mutta minä syytän teitä omantuntonne ja
Jumalan oikeuden edessä. Minä vakuutan julkisesti koko maailmalle
viattomuuteni ja julistan teidän rikoksenne."
"Ja kumminkin sinut tuomitaan!" nauraa hohotti maakreivi. "Mutta kuka
sinä oikeastaan olet? Mikä oikeus sinulla on tähän tyttöön?"
"Hän on minun veljeni, kallis, rakas veljeni", ehätti Gudula sanomaan.
"Herra maakreivi, te sanotte minua rakastavanne. No, näyttäkää nyt se
toteen. Olkaa jalomielinen, antakaa veljelleni anteeksi ja sallikaa
hänen vapaasti täältä lähteä, antakaa myös minun hänen kanssansa mennä;
kuolettakaa paha himonne, ja minä tahdon unhottaa, tahdon anteeksi
antaa, tahdon Jumalata rukoilla teidän edestänne. Olkoon tämä kamala
hetki salaisuutena, jota kielemme ei milloinkaan ole ilmaiseva.
Lausukaa nuo jalomieliset sanat: mene Gudula, minä en sinua estä!"
"En, en", huusi nuori ruhtinas suruisesti, "en, Gudula, en voi, sillä
minä rakastan sinua oikein todenteolla ja tahdon antaa sinulle siitä
todistuksen! Veljesi kuullen vakuutan minä sinulle uudelleen: minä
rakastan sinua! Ja minun rakkauteni on niin suuri, että se ei huoli
mistään ennakkoluuloista. Gudula, minä tahdon pitää arvossa sinun
siveytesi, sinun kunniasi. Minä pyydän sinua vaimokseni. Käänny
kristin-uskoon, ja sinä olet oleva minun puolisoni. Lailliseksi
puolisokseni minä en voi sinua tehdä, mutta vihittynä vaimonani tulet
sinä saavuttamaan arvoa ja kunniaa. Käänny kristin-uskoon, minä pyydän
sinua vaimokseni!"
"Minä pysyn uskollisena isäini Jumalalle!" lausui Gudula juhlallisesti
"Juutalainen olen ja Juutalaisena tahdon myös pysyä!"
"Siis hylkäät tarjoukseni?" kysyi maakreivi surun- ja vihansekaisella
äänellä. "Tahdot siis syöstä veljesi onnettomuuteen?"
"Minä en ole Gudulan veli", sanoi Mayer Anshelm, katsoen vakavasti
ruhtinaan säkenöitseviin silmiin.
"Et hänen veljensä -- no, mikäs sinä sitten olet?"
"Minä olen hänen ystävänsä, hänen sulhasensa, hänen vastainen miehensä.
Tule, Gudula, laske kätesi minun käteeni ja sano herra maakreiville,
että minulla on pyhä oikeus tässä seista, että sinä tahdot ruveta
vaimokseni!"
Ja lempeästi hymyillen pani Gudula kätensä Mayer Anshelmin käteen,
mutta puhunut hän ei sanaakaan.
"Herra maakreivi", pitkitti Mayer Anshelm, "tämä on toinen kerta, kun
me toisiamme kohtaamme. Kaksitoista vuotta takaperin tulitte te
Juutalaiskaupunkiin meidän kansan häpeää ja onnettomuutta joutavasta
uteliaisuudesta katselemaan. Silloin sanoi kopea ruhtinaanpoika
ynseälle Juutalaispojalle: 'kun tullet jolloinkin suureen hätään ja
onnettomuuteen, niin tule minun luokseni Hanauiin ja pyydä minulta apua
ja sinä olet sen saapa'. Herra maakreivi, nyt olen minä hädässä ja
onnettomuudessa, sillä minulta tahdotaan ryöstää minun kalliin
omaisuuteni; Herra maakreivi, minä rukoilen teiltä, joka olette
määrätty kansaa hallitsemaan, apua sitä nuorta miestä vastaan, joka
himojensa sokaisemana on aikeissa itseänsä häväistä ja kunniatansa
loukata. Herra maakreivi! tätä apua ette ole salliva, että kurjalta
Juutalaiselta, jolta ihmiset ovat kaikki riistäneet, kaikki paitsi
perhe-elämän onnen, että, sanon minä, häneltä vielä tämäkin
häpeällisesti ryöstetään. Te olette ruhtinas, te olette rikas mies, te
ette voi Juutalaiselta, köyhältä mieheltä, varastaa hänen ainoata
omaisuuttansa!"
"Varastaa?!" huusi maakreivi vimmastuen.
"Varastamiseksi sitä nimitetään, kuu toiselta laittomasti ja
väkivaltaisesti jotakin ottaa", sanoi Mayer Anshelm tyynesti. "Herra
maakreivi! minä olen varkaan tavannut ammattinsa harjoituksesta, ja
otan siis häneltä omani takaisin. Tule Gudula, seuraa minua, isäsi
sinua odottaa. Herra maakreivi on vähän kummallisella tavalla sinua
kosinut, sinä et ole hänestä huolinut, vaan sanonut suoraan, ett'et
häntä rakasta; hänellä siis ei ole mitään oikeutta sinuun. Tule, me
menemme täältä pois. Jos vielä hitunenkaan kunniata, ylevyyttä ja
jalomielisyyttä tässä ruhtinaanpojassa on, niin hän ei meitä estä.
Minulla ei ole mitään puolustuskeinoa eikä -aseita tätä uljasta miestä
vastaan, vaan minun puolellani on _minun_ oikeuteni ja _hänen_
omatuntonsa. Tule, Gudula, me palaamme takaisin kotiimme,
Juutalaiskaupunkiin".
Hän piti Gudulaa kädestä kiini, talutti häntä vakavin askelin ovelle,
avasi sen ja astui hänen kanssansa ulos.
Maakreivi oli täll'aikaa toisaannepäin katsonut! Kuultuaan Gudulan ja
Mayer Anshelmin ovesta menevän, juoksi hän ovelle, mutta jäi siihen
seisomaan ja piti ovenpielestä kiini, ikäänkuin pakoittaaksensa
itseänsä tähän pysähtymään. Syvä huokaus tunki hänen rinnastansa, ja
hänen silmistänsä valui kyyneleitä, vihan, häväistyksen ja loukatun
itserakkauden kyyneleitä.
Käsitysten riensivät Mayer Anshelm ja Gudula puutarhan läpi. Kukaan ei
heitä estänyt, kukaan ei heitä nähnyt. Kuu kumotti kirkkaasti, valaisi
heidän polkunsa, näytti heille portin, josta Mayer Anshelm oli tullut,
sekä seurasi heitä ystävällisesti heidän pitkällä matkallaan.
Kumpainenkaan heistä ei mitään puhunut; siksi olivat heidän sydämmensä
liian täydet. Ainoastaan kerran kysyi Gudula: "Hätäilikö isäni hyvin?"
"Hätäili, Gudula", vastasi Mayer Anshelm, "hän hätäili hyvin, mutta hän
on hurskas mies ja lohduttaa itseänsä rukouksella".
"Kiiruhtakaamme", sanoi Gudula, ja he kiiruhtivat minkä kerkesivät.
Vihdoinkin olivat he perille päässeet, vihdoinkin olivat he kulkeneet
portin läpi, joka vei Juutalaiskaupunkiin, he olivat enää vaan
muutamain askelten päässä rakennuksesta, jonka ala-ikkunoista kirkas
tuli pilkoitti, ja jossa Baruch Schnapper kuolemantuskassa tytärtänsä
odotti.
He astuivat sisään. Ilohuuto tervehti heitä, ja isä ja tytär
syleilivät, ääneensä itkien, toisiansa.
"Isä Baruch", sanoi vihdoin Gudula ja osoitti Mayer Anshelmia, "hän on
minut kuolemasta ja häpeästä pelastanut. Se on hänen ansionsa, että me
jälleen olemme yhdessä."
"Minä olen hänen edestänsä rukoileva aamuin ja illoin", huudahti
Baruch, ojentaen hänelle kätensä. "Minä olen häntä rakastava kuin omaa
poikaani".
"Sallikaa minun jäädäkin pojaksenne, Baruch", sanoi Mayer Anshelm,
"antakaa minulle oikeus rakastaa teitä isänäni!"
"Mitä sinä sillä tarkoitat, Mayer Anshelm?" kysyi Baruch kummeksien.
"Tahdon teille sen sanoa, isä Baruch, ja varsinkin sinulle Gudula. En
enää kutsu sinua sisar Gudulaksi, niinkuin eilen illalla. Nämä muutamat
tunnit ovat matkaansaattaneet minussa suuren muutoksen, ne ovat
ilmaisseet minulle suuren salaisuuden, joka minussa on itsenikin
tietämättä, lapsuudesta asti piillyt. Kun minä tänä yönä läksin sinua
etsimään, Gudula, niin silloin tuntui minusta yht'äkkiä, kuin jos minun
sydämmessäni kaikkein pyhimmän kaltaiset ovet olisivat avautuneet, ja
minä näin sinut, minun elämäni enkeli, minun tulevaisuuteni toivo, ja
minä tunsin yht'äkkiä, mitä siihen saakka en vielä ollut tiennyt, että
minä sinua rajattomasti rakastan, että elämälläni on ainoastaan silloin
mitään arvoa, jos sinä tahdot sen minun kanssani jakaa, Gudula. Ja
sentähden siis nyt sinulta kysyn, Gudula, josko huolit minun
rakkaudestani ja sydämmestäni, josko tahdot minut tehdä onnelliseksi
ihmiseksi antamalla minulle sydämmesi ja rakkautesi? Mieleni olisi jo
tiellä tehnyt sinulle sanomaan, että minä sinua rajattomasti rakastan,
ja pyytämään sinua vaimokseni. Mutta minä tiesin, että siveä tyttö
sellaisiin kysymyksiin vastaa ainoastaan isänsä läsnäollessa. Ja
sentähden kysyn minä sinulta, Baruch, ennenkuin Gudula vastauksen
antaa, josko sinä tahdot minua tyttäresi mieheksi ja tahdot antaa
minulle Gudulan vaimoksi?"
"Ilomielin tahdon minä sinut ottaa tyttäreni mieheksi", huudahti
vanhus, "tahdon antaa sinulle Gudulan vaimoksi ja päälliseksi vielä
siunaukseni. Mutta ei, ei", keskeytti hän puheensa, "eihän se käy
laatuun: ethän sinä enää voi ketään kosia. Mayer Anshelm, onko minun
siitä sinua muistutettava, että sinä olet tuon rikkaan Veilchen Rahelin
sulhanen, joka sinua niin innokkaasti rakastaa, että tahtoo sinun
kanssasi jakaa elämänsä ja omaisuutensa? Onko minun myös siitä
muistutettava, että sinä enää et voi kellenkään antaa sydäntäsi, kun se
kerran on Veilchenille lahjoitettu? Ei ole kulunut vielä enempää kuin
eräitä tunteja siitä, kun kävit meiltä neuvoa kysymässä, josko Veilchen
Rahelin naisit, jonka kautta tulisit rikkaaksi mieheksi, ja me olemme
molemmat yllyttäneet sinua sitä tekemään. Sentähden voin minä nytkin
vaan sanoa: mene ja nai rikkaan Nathanin tytär ja tule rikkaaksi
mieheksi!"
"Sanot olevan vaan muutamia tunteja siitä, kun sen sanoit", lausui
Mayer Anshelm ja katsoi tarkasti Gudulaa. "Mutta niin ei asian laita
ole, vaan on siitä jo kokonainen ijäisyys kulunut, joll'aikaa uusi
elämä minulle on alkanut. Siihen asti olin elänyt sekä sokeana että
kuurona! Minä olin kovasti rikkonut rakkauttani ja onneani vastaan, ja
sydämmeni mielettömässä sokeudessa hain minä onnea sieltä, mistä sitä
ei ollut löydettävissä, ja vaadin rahalta sitä, minkä ainoastaan
rakkaus voi antaa, nimittäin elämän onnea ja iloa; Gudula, rupea
vaimokseni, ja minä olen rikkain mies maailmassa, sillä minulla on
silloin sellainen tavara, jota kaikilla maailman aarteilla ei voi
lunastaa, nimittäin kaunis, siveä ja rakastettu vaimo! Gudula, sano,
että sinä minua rakastat, ja silloin olen minä miljonain omistaja,
vaikka minulla maailman silmissä ei olisi mitään! Mutta rakastetun
vaimon sydän maksaa enemmän kuin kaikki miljonat maailmassa, ja
tyytyväisemmällä mielellä kallistaa päänsä hänen rintaansa, kuin
kulta- ja jalokivikasoja vastaan".
Gudula ei vastannut mitään, hän oli päänsä kääntänyt, niin ett'ei
kumpikaan heistä hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen he kumminkin
näkivät, että koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuulivat että hän itkeä
niiskutti.
"Gudula", sanoi hänelle isä, "Gudula, nyt minä sanon Mayer Anshelmille,
minkätähden sinä tahdoit mennä sinne, missä Main syvin on".
Gudula kääntyi äkkiä ja he näkivät hänen punoittavat poskensa, joita
pitkin kirkkaita kyyneleitä runsaasti valui. "Isä, jos sinä sen sanot",
huudahti hän innokkaasti, "niin menen minä ja teen sen, minkä vannoin".
"Mayer Anshelm, pidä häntä kiini, ett'ei hän pääse", sanoi vanhus
nauraen: "Minä uhkasin eilen illalla sanoa sinulle hänen sydämmensä
salaisuuden, ja silloin vannoi hän Mainiin menevänsä, jos minä sen
sinulle ilmaisisin".
"Ja mikä salaisuus se oli?" kysyi Mayer Anshelm loistavin silmin.
"Enhän minä tohdi sitä sanoa. Kysy Gudulalta itseltään."
Mayer Anshelm kietoi hellästi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi
häntä kysyvästi silmiin. "Gudula", sanoi hän rukoilevalla äänellä,
"eilen illalla sanoin sinulle, että tahdoin panna vaikka henkeni
alttiiksi, päästäkseni rikkaaksi. Nyt olen minä suuren aarteen
löytänyt, jonka omistajaksi kaikin mokomin tahdon päästä, sillä se
tekee minusta kerrassaan rikkaan miehen. Mutta aarteenkaivajan täytyy
tuntea päästösana, jos hän mielii saada aarretta maasta kohoamaan.
Mutta nyt minä luulen, Gudula, että sinun salaisuutesi on tuo
tarvittava päästösana. Mikä se siis on, jota isäsi ei uskalla minulle
ilmaista?"
"Että minä sinua rakastan!" huudahti Gudula, kietoen molemmat
käsivartensa sulhasensa kaulaan ja likistäen häntä rintaansa vasten.
"Gudula", huudahti Mayer Anshelm riemuiten, "minä kiitän sinua! Minä
olen aarteeni löytänyt ja minä olen nyt rikas mies!"
3.
Onnellisilla ei ole mitään historiaa, vaan vuodet vierivät heidän
ohitsensa huomaamatta kuin kesäiset päivät. Mayer Anshelm oli aarteensa
löytänyt, ja hän piti sitä pitkin ikäänsä suuressa arvossa, vielä
elämänsä ehtoolla nimitti hän Gudulaa kauniimmaksi ja paremmaksi
puoleksensa. Gudulalla oli osansa Mayer Anshelmin kaikissa ajatuksissa,
kaikissa riennoissa, hän kärsi iloisesti hänen kanssansa puutetta, kun
he vielä köyhinä olivat, hän teki hänen kanssansa työtä, hän, sanalla
sanoen, pyrki samaan päämäärään kuin miehensäkin, että ainoastaan
rikkaus voi päästää heidät olevaisten olojen sorrosta, antaa heille
vapautta ja panna heidät tilaisuuteen vaikuttamaan kansalaistensa hädän
ja kurjuuden lievittämiseksi.
Ja he tulivat rikkaiksi, ja monivuotisen ahkeran työn, säästäväisyyden
ja keinottelemisen perästä pitivät Frankfurtin kristitytkin rahamiehet
Mayer Anshelm Rothschildia arvossa; häntä tervehdittiin kunnioittavasti
pörssillä, kun hän siellä kävi kolmen vanhimman poikansa seurassa,
jotka hän jo aikaisin oli ottanut apulaisikseen ja osallisiksi
pankkiliikkeesensä; jokainen halasi tietää, mitä papereita Mayer
Anshelm milloinkin osti, sillä he olivat vakuutetut, ett'ei
hän koskaan huonoja osta eikä koskaan ryhdy epätietoisiin
keinottelemisiin. Jokainen otti hänestä osviittaa, koska kaikki
tiesivät, että hän ei ainoastaan ollut viisas ja älykäs asiamies, vaan
myös perin rehellinen, jonka sanaan voi ehdottomasti luottaa.
Ainoastaan itsensä, oman neronsa ja väsymättömän toimellisuutensa ja
ahkeruutensa kautta oli Mayer Anshelmista tullut se mikä hän oli,
nimittäin rikas mies, ja juuri senvuoksi hän iloitsi ja sanoi
ylpeydellä pojillensa: "mikä minä olen, sen minä olen itseni kautta,
enkä muiden! Työ on ollut minun suosijani, ahkeruus ystäväni ja
säästäväisyys armas äitini. Niiden avulla on minusta tullut se, mikä
olen, nimittäin rikas mies, jolla ei ole mitään muita kiittämistä kuin
taivaan Jumalaa, joka myös on antanut minulle enemmän kuin rikkautta:
armaan, hellän vaimon ja kymmenen tervettä lasta. Siis olkaamme
edelleenkin ahkeroita töissämme ja toimissamme, niin Jumalan siunaus on
meitä aina seuraava."
Monta monituista vuotta oli täten kulunut, mutta ne eivät olleet
katkaisseet Hanaun maakreivin ja Mayer Anshelm Rothschildin välistä
yhteyttä, joka niin kummallisella tavalla oli alkunsa saanut. Maakreivi
oli ottanut säätynsä mukaisen puolison, hän oli isänsä kuoltua 1785
perinyt Hessenin kuuriruhtinaan istuimen ja muuttanut sinne asumaan,
mutta yhä oli hän mielessänsä pitänyt huvihuoneessa tapahtuneen
kohtauksen, ja sentähden näytti hänestä välttämättömältä antaa Mayer
Anshelm Rothschildille jonkinlaista hyvitystä siitä häväistyksestä ja
murheesta, minkä hän hänelle oli matkaansaattanut, sekä näyttää hänelle
kuinka suuri luottamus ja kunnioitus hänellä oli häntä kohtaan.
Sentähden nimitti hän Mayer Anshelm Rothschildin v. 1801
hovi-asiamieheksensä. Saatuaan ruhtinaan virkavahvistuskirjan meni
Mayer Anshelm sitä näyttämään Gudulallensa joka istui lastensa
huoneessa. Hän ojensi paperin Gudulalle ja kysyi hymyillen josko
hän vielä pitäisi vihaa kuuriruhtinaalle ja josko hän sallisi
miehensä ottaa kuuriruhtinaan tarjoaman arvonimen ja viran.
Gudula katsoi vilaukselta paperiin ja sitten hymyili hänkin. "En pidä
enää kuuriruhtinaalle vihaa", sanoi hän; "päinvastoin on hän meille
toimittanut jonkinlaista puhemiehen virkaa, ja ilman hänettä ei Mayer
Anshelm nyt olisi minun rakas mieheni. Mutta haluaisin kumminkin
tietää, mitä hyvää suurelle Mayer Anshelm Rothschildille siitä on, jos
pieni Hessenin kuuriruhtinas hänet hovi- asiamieheksensä nimittää".
"Hessenin kuuriruhtinas on verrattomasti rikas herra", vastasi hänen
miehensä vakavasti, "hän olisi mahtava ja arvoisa herra, vaikk'ei hän
olisikaan ruhtinas, sillä hänellä on monen miljonan guldenin omaisuus".
"Mutta tiettyhän on, millä tavalla hän sen on saanut", sanoi Gudula
olkapäitään kohauttaen. "On myönyt alamaisparkojansa Englantilaisille,
että he heitä auttaisivat Amerikan vapautta ja itsenäisyyttä
kukistamaan. On antanut Englannin maksaa jokaisesta kaatuneesta maansa
lapsesta sata guldenia, eikä ole rahoja antanut kaatuneitten
turvattomille perillisille, vaan on pistänyt ne omaan kukkaroonsa;
kerran, kun eräässä tappelussa Mississippin varrella oli kaatunut
ainoastaan muutamia Hesseniläisiä, oli herra kuuriruhtinas vartavasten
kirjoittanut Englatilaisten komentavalle kenraalille Amerikassa ja
päivitellyt, että niin vähän Hesseniläisiä oli tappelutantereelle
jäänyt, sekä vaatinut, että vastaisissa kahakoissa piti Hesseniläiset
aina pantavan vaarallisimpaan paikkaan! [Historiallinen totuus.] Kyll'
on kelpo maan-isä, tuo Hessenin kuuriruhtinas, ei todellakaan
ansaitse sitä kunniaa, että Mayer Anshelm Rothschild rupeaa hänen
hovi-asiamieheksensä".
"Olet kyllä oikeassa, Gudula", sanoi Mayer Anshelm miettivästi, "hän on
kehno maan-isä, joka on rahasta alamaisiansa Englantiin myönyt. Mutta
hän on kuitenkin antanut aihetta suureen ja jaloon taideteokseen. Jos
Hessenin kuuriruhtinasta ei olisi ollut, niin ei Friedrich Schiller
olisi kirjoittanut murhenäytelmää 'Kavaluus ja rakkaus', jota vasta
olit minun kanssani teaterissa katsomassa ja jonka vuoksi sinä niin
hartaasti itkit".
"Kelvottomalla ruhtinaalla on hän siis tarkoittanut Hessenin
kuuriruhtinasta?" kysyi Gudula vilkkaasti.
"Aivan niin, Gudula", vastasi Mayer Anshelm nauraen, "ja sinusta on
kokonaan riippunut, että Schiller lady Milfordilla ei ole tarkoittanut
Gudula Schnapperia".
Gudula punastui, kuin olisi hän vielä silloinen kahdeksantoista vuotias
tyttö. "Isäni Jumala olkoon kiitetty, ett'ei minulla ole mitään
yhteyttä tuon onnettoman lady Milfordin kanssa, jonka vuoksi minun niin
paljon täytyi itkeä. On oikein jalo näytelmä tuo, minkä Schiller
Hessenin kuuriruhtinaasta ja hänen kelvottomasta hallituksestansa on
tehnyt; ja Schillerin vuoksi tahdomme me hänelle anteeksi antaa, emmekä
enää käy tuomiolle hänen kanssansa. Anna hänelle se kunnia, että otat
hänen arvonimensä vastaan! Ja kenties poistuu hänen miljonistansa, kun
sinä niitä hoidat, se kirous, mikä niissä on, ja muuttuu siunaukseksi!"
Mayer Anshelm otti siis Gudulan myönnytyksellä arvonimen vastaan, hän
tuli rikkaan Hessen-Kasselin kuuriruhtinaan hovi-asiamieheksi; hän
hoiti vilpittömästi ja toimellisesti hänelle uskottuja miljonia, ja
kuinka epäluuloinen tuo saita kuuriruhtinas muutoin olikin, niin oli
hänellä kumminkin Mayer Anshelmin rehellisyyteen ja taitoon täysi
luottamus, sillä hän näki, että hänen pää-omansa yhäti karttui tuon
nerokkaan ja varovan asioitsijan käsissä.