päässyt, oli jo Mayer Anshelm hänen rinnallansa. "Alkaa jo hämärtää,
Gudula", sanoi hän. "Sinulla on pitkä matka, ja näin iltaisilla eivät
kadut tahdo olla oikein turvalliset, varsinkin näillä meidän kaidoilla
kaduilla hiipii näin iltamalla monta epäiltävää roistoa, erittäinkin
sen perästä kuin Hanaun maakreivi on matkoiltansa palannut. Kuuluu
olevan hyvin kevytmielinen herra, tuo maakreivi, ja väijyvän kaikkia
kaunottaria, mutta, kuten sanotaan, varsinkin meidän kansan kauniita
tyttäriä. Hän on jo ollut kahdeksan päivää täällä Frankfurtissa --"
"Minä tiedän sen", keskeytti Gudula häntä tyynesti.
"Kuinka, tiedätkö sen?"
"Tiedän kyllä; toissa päivänä näin minä hänet kreivitär Tettenbornin
luona. Minä olin siellä, kun maakreivi tuli ja kreivitär käski minun
odottaa, kunnes hän menisi pois. Mutta yht'äkkiä kutsuttiin minut
salonkiin. Nuori herra maakreivi halusi nähdä, josko minä olin kuvan
näköinen, jonka hän oli ostanut ja jota he Juutalaisten kuningattareksi
nimittävät."
"Sinun ei olisi pitänyt mennä sisälle!" huudahti Mayer kiivaasti.
"Miksi ei?" kysyi Gudula puolestaan ylpeästi ja tyynesti.
"Senvuoksi kun maakreivi on mainittava tytönryöstäjä, jota, kuten
sanotaan, kukaan ei voi vastustaa ja --"
"Kyllä minä häntä vastustan", sanoi Gudula tyynesti, "eikä hän tule
minun sydäntäni ryöstämään. Hyvästi vaan, Mayer Anshelm!"
"Etkö salli, että minä sinua seuraan kreivitär Tettenbornisi luo? Enpä
ole -- kesken puheen -- koskaan vielä kuullut häntä mainittavan. Mistä
sitte hänet tunnet? Joko hän on kauankin Frankfurtissa asunut?"
"Ei hän vielä ole täällä asunut kuin muutamia viikkoja. Paronitar von
Nimzwitsch oli minut hänen suosioonsa sulkenut, jonka vuoksi hän
kutsutti minut luoksensa ja antoi minulle koru-ompeluksia. Hyvästi,
Mayer Anshelm!"
"Enkö siis saa sinua seurata?"
"Et, Mayer; sinulla on työtä, ja aika on rahaa!"
Hän läksi rivakasti astumaan eteenpäin. Kuu heitti himmeän valonsa
hänen sorealle vartalolleen ja muodosti pitkän varjon kadulle. Mayer
Anshelm seisoi toisella puolen katua ja katsoi hänen jälkeensä, kunnes
hän eräässä kadunkolkossa hävisi hänen silmistään; sitten kääntyi hän
hitaasti ja meni siihen matalaan rakennukseen, jossa hän eräässä
yliskammarissa asui.
"Minun olisi kumminkin pitänyt häntä seurata", sanoi hän ajatuksissaan;
"hän on liiaksi kaunis, saadaksensa näin myöhään kadulla yksinänsä
rauhassa kulkea. Olisi kenties hyvä, jos minä menisin hänen perästänsä
ja -- Mutta ei se käy laatuun", keskeytti hän itseänsä, "Gudula sille
vaan nauraisi ja tekisi minusta pahanpäiväistä pilkkaa, vieläpä kenties
panisi pahaksensa jos minä hänen perästänsä lähtisin, ja ajattelisi,
että minä häntä epäilen enkä usko hänen itsensä voivan itseänsä
suojella. Taitaapa siis Gudula olla oikeassa, että aika on rahaa.
Tahdon sentähden ruveta työhöni".
Ja hän istui tuon vaapperan pöydän ääreen, joka oli täynnä paksuja
konttorikirjoja, ja alkoi työtään tehdä. Mutta kesken kiireintä
työntekoa hän aina aika-ajoin pysähtyi. Hän oli levoton Gudulan vuoksi,
kun hän niin yksinään oli lähtenyt tuolle pitkälle matkalle uuteen
kaupungin-osaan; ja lukujen ja rivien välistä oli hän toisinaan
näkevinään Gudulan suuret, kirkkaat silmät.
"Enpä olisi uskonut, että voi tulla noin levottomaksi sisaren vuoksi",
pakisi Mayer Anshelm itsekseen. "Mutta se onkin hulluutta, jonka vuoksi
en tahdo enää koko asiata ajatella, vaan pitkitän työtäni. Tänä yönä
pitää minun saada kaikki nämä kirjat valmiiksi". Ja hän ryhtyi
uudelleen kahta hartaammin työhönsä sekä kiintyi lukuihin ja laskuihin
niin, ett'ei hän muusta maailmasta tiennyt mitään. Täten kului tunti
tunnilta, yö oli jo tullut, kadulla oli kaikki hiljaa, kaikki liike oli
lakannut. Kaikki makasivat ja nauttivat lepoa päivän työstä ja
rasituksista -- kaikki nuo kurjat, vaivannähneet Juutalaiskaupunginkin
asukkaat. Tätä ajatellessa iloitsi Mayer Anshelm, hänen
rintansa kohoili vapaammin ja hengessä toivotti hän kaikille
kausalaisveljillensä ja - sisarillensa hyvää yötä. Silloin pyörähtivät
taas hänen ajatuksensa väkisinkin Gudulaan, ja hän nousi istuimelta,
vähän selkäänsä oikaistaksensa, astui ikkunan eteen ja katsoi ulos,
toivottaaksensa myös sisar Gudulalle hyvää yötä. -- Mutta kummallista!
tuosta tutusta ikkunasta pilkoitti vielä tuli, ja levoton varjo
liikkui yhtämittaisilla väliajoilla uutimilla. Se ei ollut Gudulan
solakan vartalon varjo, vaan se oli leveähartiaisen miehen.
Luultavasti oli se ukko Baruch, joka niin levotonna edes takaisin
siellä käveli. Jotain tavatonta oli siis ukolle tapahtunut, koska hän
nyt vielä oli valveilla ja niin kiihkeästi kammarissansa käveli. Kolme
vuotta oli Mayer Anshelm jo asunut häntä vastapäätä, mutta tätä kummaa
ei ukko Baruch vielä koskaan ollut hänen muistaaksensa tehnyt, vaan
ummelleen kello 10 oli hänen ikkunastansa tuli aina sammunut. Mayer
Anshelm oli sitä joka ilta tarkastanut, ja siitä tiesi hän, että isä
Baruch ja sisar Gudula olivat levolle menneet. Ja nyt olivat
tornikellot jo lyöneet 12, ja yhä Baruch vaan valvoi ja käveli
levotonna edestakaisin! "Entä Gudula! missä hän on?" Ei ainoatakaan
kertaa nähnyt Mayer Anshelm hänen varjoansa isän varjon rinnalla.
"Missä siis Gudula on?"
Tehtyään kahdesti itselleen tämän kysymyksen, syöksi Mayer
Anshelm ovelle, juoksi portaita myöten alas ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä kadulla.
Varjo uutimilla liikkui yhä yhtä levottomasti ja yhtä pitkillä
määrä-ajoilla kuin ennenkin.
Hetkisen seisoi Mayer Anshelm keskellä katua ja oli kahdella päällä,
mitä tehdä. "Minusta nähden", sanoi hän sitten melkein ääneensä,
"naurakoon ja ivatkoon Gudula minun pelkoani. Parempi on kärsiä sitä
kuin tätä kauheata epätietoisuutta. Minä menen!"
Ja parilla harppauksella oli hän ukko Baruchin ikkunan alla ja koputti
sitä kovasti.
Heti veti ukko uutimet syrjään ja huusi, ennenkuin oli kerinnyt vielä
ikkunata avatakaan, iloisella äänellä: "Sinäkö siellä olet, Gudula?
Hyvä, että viimmeinkin tulit!"
"Siis hän ei vielä ole kotia tullut, isä Baruch?" kysyi Mayer Anshelm,
ja hänestä tuntui melkein siltä, kuin jos häntä olisi kurkusta
rautapihdeillä puristettu.
"Se ei olekaan Gudula!" vaikeroi vanhus. "Mayer Anshelmhan se vaan on!"
"Niin, minä täällä vaan olen! Mutta päästäkää minut sisään, isä Baruch,
ja pian! Meidän täytyy tuumia, mitä nyt tehdään."
Ukko sulki ikkunan, meni ovelle, avasi sen ja käski Mayer Anshelmin
käydä sisään. Tämä seurasi ääneti vanhusta ja sulki sitten vapisevin
käsin oven. Hänen silmänsä tarkastivat, ikäänkuin jotain etsien, tuota
himmeän lampun valaisemaa huonetta. Sitten pysähtyivät ne tarkastamaan
vanhaa Baruchia, joka vavisten kuin haavan lehti hänen edessänsä
seisoi.
"Eikö hän ole vielä kotiin tullut?" kysyi Mayer Anshelm hetkisen
kuluttua.
"Ei", huusi vanhus kolkosti, "ei hän vielä ole tullut, vaikka on jo
kuusi tuntia kulunut siitä, kun hän lähti!"
"Minä lähden häntä etsimään, minä tuon hänet takaisin!" sanoi Mayer
Anshelm päättävästi. "Neuvokaa minulle tie, isä Baruch, niin lähden
häntä hakemaan".
"En tiedä tietä, Mayer Anshelm."
Huuto, joko kauhun tai vihan, pääsi nuorukaisen huulilta. "Te ette
tietä tiedä, Baruch? Ette edes tiedä minne Gudulan on meneminen, kun
hänen iltahämärässä täytyy yön selkään lähteä työtä hakemaan? Te olette
kelvoton isä, Baruch. Te käytätte itseänne väärin hyvää, suloista
lastanne kohtaan. Teidän hyväksenne hän työtä tekee, teidän hyväksenne
hän näkee vaivaa ja kiduttaa itseänsä, ettekä te edes tiedä, minne hän
milloinkin menee!"
Tämän puhui hän kovalla vihaisella äänellä, ja kuitenkin olivat hänen
kasvonsa kalpeat, ja hänen huulensa osoittivat surua ja murhetta.
Baruch katsoa tuijotti häneen, eikä voinut ahdistuksessaan mitään
vastata nuorukaisen kiivaasen syytökseen. "Muistelen minä hänen
kerran kertoneen, missä kreivitär Tettenbornin huvila on", sanoi hän
viimmein ikäänkuin pelonalaisesti.
"No, missä se on?" kiiruhti Mayer Anshelm kysymään. "Muistakaa Baruch!
kaikki riippuu siitä, että te sen tiedätte".
"Huvila on uudessa kaupunginosassa tuolla Mainin varrella", lausui
Baruch hitaasti ja ajattelevasti, joka sanaa punniten ja muistutellen.
"Sinne kuuluu nykyjään rakennetun paljon huviloita, mutta kreivitär
Tettenbornin huvila on kaikista suurin ja kauniin. Se on viimmeinen
huvila oikealla kädellä -- on Gudula sanonut -- ja se on yhtä kerrosta
korkeampi kuin muut, ja sen takana on suuri, kaunis puutarha, jossa
vielä on niin suuri huvihuone, että siinä voisi asua kokonainen
perhekunta".
Mayer Anshelm oli häntä niin tarkkaan kuunnellut, ett'ei uskaltanut
hengittääkään. "Entä vielä", sanoi hän lyhyesti, käskevästi, kun Baruch
pysähtyi.
"Mitään muuta en minä tiedä", vastasi Baruch hyvin pelonalaisesti.
"Siinä sitä jo onkin kylläksi, isä Baruch", sanoi Mayer Anshelm
päättävästi, "kylliksi, löytääkseni tuon huvilan. Minä tunnen tuon
uuden kaupunginosan, ja te olette kylliksi tarkasti neuvoneet
etsittävän huvilan. Antakaa, isä Baruch, minulle anteeksi, että minä
äsken pikastuin. Se tapahtui vaan Gudulan vuoksi. Antakaa minulle
anteeksi!"
"Minulla ei ole sinulle mitään anteeksiannettavata, Mayer Anshelm. Tuo
vaan Gudula elävänä takaisin, niin on kaikki hyvin!"
"Elävänä?" huusi kauhistuen Mayer Anshelm. "Mitä te sillä tarkoitatte,
isä Baruch? Lienettehän vaan siitä varma, että hän meni kreivitär
Tettenbornin huvilaan?"
"Niin toivon", vastasi vanhus ja purskahti itkemään.
"Olisiko hän siis vielä jonnekin muuanne voinut mennä?"
"Olisi! Mutta sitä en tahdo uskoa! En, en voi sitä uskoa! Meillä oli
tänä iltana, vähää ennen sinun tuloasi, pieni sanasota. Minä olin
suutuksissani ja toruin häntä siitä, kun hän ei huolinut Baruch
Nathanista, joka tänään kävi häntä kosimassa, ja toruessani tulin minä
jotain sanoneeksi, mikä häntä loukkasi. Silloin uhkasi Gudula mennä
sinne, missä Main on syvin, ja sitä sanoessaan oli hän niin
suruisen- ja totisennäköinen, ett'en sitä koskaan voi unhottaa."
"Mitä voitte te Gudulalle sanoa, joka häntä niin saattoi loukata, että
hän senvuoksi tahtoi henkensä menettää? Sanokaa se minulle!"
"En, en voi, enkä tahdokaan sitä sinulle sanoa, Mayer Anshelm, sillä
juuri silloin, jos sen sinulle sanoisin, on hän vannonut tappavansa
itsensä. Mutta enhän olekaan sinulle mitään sanonut, ja hän sen tietää,
sillä olihan hän täällä ja kuuli kaikki, mitä minä sinun kanssasi
puhuin. Hän siis ei ole mennyt veteen, ei, sitä hän ei ole tehnyt, vaan
hän on mennyt ainoastaan kreivitär Tettenbornin huvilaan."
"Ja minä tuon hänet sieltä takaisin, Baruch, minä etsin häntä joka
paikasta, tieltä sekä periltä, enkä palaa ilman hänettä. Jääkää
hyvästi!"
Hän nyykäytti päätään ja syöksi ulos kadulle sekä riensi eteenpäin,
minkä kerkesi. Ei hän joutanut sitä miettimään, että hän oli jättänyt
kammarinsa oven lukitsematta, että siinä olivat kaikki hänen työllä ja
hi'ellä keräämänsä säästöt ja pöydällä nuo päättämättömät
konttorikirjat; hän ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän paraite
löytäisi Gudulan, ja tämän vuoksi oli hän valmis vaikka henkensä
alttiiksi panemaan.
Oli kirkas tähti-yö, kuu heitti ystävällisen valonsa tuohon yksinäiseen
vaeltajaan, joka henki kurkussa riensi eteenpäin, ja muodosti kadulle
hänen edelleen pitkän varjon, jolla näytti olevan vielä suurempi kiire
Gudulaa etsimään kuin itse Mayer Anshelmilla. Tätä nähdessä ajatteli
Mayer Anshelm, että viimmeinen, mitä hän oli Gudulasta nähnyt, oli
hänen varjonsa; ja hirmuinen levottomuus käsitti hänet.
"Ja olisikohan se ollut viime kerta, kun häntä näin?" huokasi hän.
"Olisikohan hän varjollansa jättänyt minulle iäksi päiväksi hyvästi?"
"Ei, ei!" huusi hän ääneensä, "minun täytyy löytää hänet, minun täytyy
saada hänet takaisin, sillä --"
Minkätähden pysähtyi hän, minkätähden jäi hän seisomaan liikkumatonna,
kuin maahan kiini kasvaneena? Mikä otti hänen ajatuksensa niin kokonaan
valtaansa, että hän senvuoksi unhotti matkansa tarkoituksen, että hän
yhä vaan seisoi ja katsoi kuuhun, ikäänkuin löytäisi hän sieltä
selitystä jollekin odottamattomalle ja aavistamattomalle, minkä hän
yht'äkkiä sydämmensä sisimmästä pohjukasta keksi? Mikä se oli, joka
yht'äkkiä kirkasti hänen kasvonsa ja leimahti hänen silmässänsä? Oliko
hän nyt vihdoinkin ymmärtänyt sen salaisuuden, joka niin kauan oli,
hänen itsensä tietämättä, hänen sydämmessänsä piillyt? Oliko huoli
Gudulasta viimmeinkin särkenyt sen kuoren, minkä jokapäiväinen
seurusteleminen ja yhteiset lapsuuden muistot olivat hänen sydämmensä
ympärille muodostaneet?
Hän kohotti innostuneena molemmat kätensä taivasta kohti, ja hänen
huuliltansa herui muutamia sanoja, mutta niin hiljaa, niin
salaperäisesti, että ainoastaan Jumala ja tuolla ylhäällä oleva kuu ne
ymmärsivät. Ja sitten, sitten tunki hänen rinnastansa huuto, ilo- ja
riemuhuuto. Päivä oli koittanut hänen sydämmessänsä, ja valon
ensimmäiset säteet värähtelivät siellä!
Joutuisammin riensi hän sitten, ikäänkuin siivillä lentäen, pitkin
noita tyhjiä, kolkkoja katuja, joiden kamalaa hiljaisuutta ei mikään
muu häirinnyt, kuin yövartijain yksitoikkoiset huudot, jotka nyt
ilmoittivat ensimmäistä tuntia sydän-yön jälkeen. Täten pääsi hän pian
portille, joka varsinaisen kaupungin uudesta kaupunginosasta erotti.
"Tuoss' on uusi kaupunginosa! Jumalani, nyt anna minun osata oikealle
paikalle, anna minun löytää hänet, pelastaa hänet, jos hän on vaarassa,
kuolla hänen kanssansa, jos hän kuolla tahtoo!"
Edelleen riensi hän sivu huviloiden, jotka siinä seista törröttivät
kolkkoina, kamaloina kuin suuret, mustat ruumiinarkut, joille kuu
himmeällä valollansa valmisti kateliinat. Sivu kaikkien näiden riensi
hän, sillä niiden kanssa hänen ei ollut mitään tekemistä. Ainoastaan
viimmeistä huvilaa hän etsi.
Ja tuossa on tuo viimmeinen huvila; hän seisoo sen edessä, läähättäen,
hengästyneenä, ja katselee sitä kuolettavalla kauhistuksella, sillä
sekin on siinä yhtä pimeänä, kolkkona, yhtä yksinäisenä kuin kaikki
muutkin.
"Missä on Gudula? Isäini Jumala, missä on Gudula! Minun täytyy selvä
saada, minun täytyy hänet löytää, vaikka pitäisikin koko maailma unesta
herättää."
Ja hän vetää kellon nauhaa, rajusti, kuuntelematta mitään, kunnes
vihdoin pieni ikkuna portin vieressä aukiaa, ja vihainen, jyrisevä
miehen-ääni kysyy, mitä tämä melu merkitsi, ja kuka se oli, joka
uskalsi yörauhattomuutta tehdä.
"Tahdon tietää, josko Gudula vielä on huvilassa", huutaa Mayer Anshelm
jyrkästi.
"Gudula, kuka Gudula on?" kysyy portinvartija äreästi.
"Gudula, Baruch Schnapperin tytär, kreivitär Tettenbornin ompelijatar!
Hän on tänä iltana lähtenyt tänne työtänsä tuomaan, eikä ole vielä
kotiin palannut. Hänen täytyy siis täällä olla, ja minä olen tullut
häntä täältä noutamaan."
"Hupsutusta! Hän on tosin täällä käynyt, mutta jo mennyt ammoin aikoja
tiehensä. Luuletteko kenties, rouva kreivittären pitävän
Juutalaistyttöä vieraanaan? Mikä sen tietää, missä hän maleksii!
Menkää kotianne, tottapahan yövartijat hänet korjaavat ja vievät
kotiinsa."
Ja portinvartija oli, karkeasti kiroten, jo aikeissa vetää ikkunaa
kiini, mutta vankka käsivarsi esti sen, ja vihasta vapiseva ääni
lausui: "Jos voisin nähdä naamanne, niin tulisi kurja suunne läheiseen
tuttavuuteen nyrkkini kanssa, kun ei paremmin osaa törkyänsä sisällään
pitää. Huomenna tulen päivällä takaisin, ja Jumala teitä auttakoon, jos
silloin kieltänne ette paremmin hillitse! Mutta nyt teidän täytyy
sanoa, mihin Gudula on joutunut, taikka minä huudan apua ja panen
kaikki naapurinne liikkeelle sekä haen kaupunginvartijat, huvilastanne
Gudulaa etsimään. Sillä hän on tänne tullut, eikä ole vielä kotia
palannut. Teidän täytyy tästä tili tehdä! Teidän täytyy tietää, mihin
hän on joutunut!"
"Ja te, te olette vimmapäinen, kun voitte tuollaisia mielettömyyksiä
vaatia", huusi portinvartija raivoissaan. "Se tässä vielä puuttuu, että
minun pitää silmällä pitää kaikkia ompelumamseleja, jotka täällä käyvät
töitään tuomassa. Mutta tällä kertaa satun minä aivan varmaan
tietämään, että puheena oleva Juutalaisten kuningatar Gudula kaunotar,
on mennyt täältä pois. Sattui nimittäin niin, että kreivitär ikään oli
ajelemaan lähdössä, ja siten tuli hän Gudulan kanssa portaita myöten
alas, ja minä kuulin hänen Gudulalle hyvin ystävällisesti sanovan:
'Lapseni, jos sinä kukkaisia rakastat, niin lupaan minä sinun mennä
puutarhaan ja tehdä siellä itsellesi kukkaisvihko. Sitten voit mennä
pois pienen portin kautta, joka on puuturhan takapuolella, jos se
lyhentää sinun matkaasi'. Ja niin meni Gudula puutarhaan, ja on sieltä
takaportin kautta mennyt pois. Se on kaikki, mitä minä tiedän, ja nyt
menkää matkaanne, ja jos te vielä uskallatte uudelleen tänne tulla,
niin päästän minä koirani irti, ja sitten saatte itse miettiä, miten
niistä selviätte".
Summattoman suuri nyrkki työnsi Mayer Anshelmin käsivarren pois ja
vetäsi ikkunan kitisten kiini.
Hetkisen seisoi siinä nuorukainen huumauksissa neuvotonna. Mitä oli
hänen nyt tekeminen? Mistä voi hän kadonnutta ruveta etsimään? Minne
piti hänen nyt askeleensa ohjata?
Puutarhaan oli Gudula mennyt! Tavallista tietä hän ei ollut lähtenyt
kotia! Ei siis Mayer Anshelmkaan saanut sitä tehdä, vaan hänen piti
häntä etsimän siltä tieltä, jota hän oli kulkenut.
Kaikki riippui siitä, että hän osautuisi tälle tielle, että hän
löytäisi portin, joka vei puutarhasta ulos.
Hän juoksi huvilan toiselle puolelle, josta puutarha alkoi. Puutarhaa
ympäröi joka puolelta korkea muuri, joka harjalla oli varustettu
rautakoristuksilla. Varovasti kulki hän sitä pitkin.
"Oi kuu, ole nyt minulle suosiollinen, helota kirkkaasti, äläkä heitä
mitään varjoa muurille!"
Kuu on hänelle suosiollinen, se valaisee joka kiven, joka sauman
muurissa -- se valaisee nyt myös tuon pienen, tumman portin, joka näkyy
muurin toisesta päästä.
Hän on löytänyt tuon puutarhanportin. "Tämä siin on se tie, jota Gudula
täältä on lähtenyt! Mutta onko hän todellakin täältä lähtenyt? Eikö hän
kenties vielä voisi olla puutarhassa?"
Ja salamana välähti hänen sielussansa se ajatus, että Gudula oli
isällensä sanonut puutarhassa olevan huvihuoneen, johon kokonainen
perhekunta mahtuisi asumaan.
Entä jos Gudula olisikin tässä huvihuoneensa? Jos hänet olisi sinne
houkuteltu, ja nyt väkisin häntä siellä pidettäisiin? Olihan maakreivi
kreivitär Tettenbornin tuttava! Ja olihan Gudula siellä nähnyt hänet,
tuon kevytmielisen ja irstaan miehen, joka oli Gudulan kuvan ostanut!
Ja voiko kukaan hänen kuvaansa nähdä, samalla häneen itseensä
rakastumatta?
Kolkko raivon huuto pääsi hänen rinnastansa, ja hän pudisti kaikin
voimin porttia. Se aukeni, ja hän astui puutarhaan.
Pensasten varjoama lehtokuja oli hänen edessänsä. Vakavin askelin läksi
hän sitä myöten astumaan ja tähysti tarkasti molemmille puolille,
huvihuonetta löytääksensä. Mutta joka haaralla oli vaan tiheätä
viidakkoa, mitään rakennusta ei hän missään huomannut.
Mutta tuolta, tuolta kimaltaa keskeltä viidakkoa ikäänkuin kirkas
tähti. "Tuli! tuli: tuolla täytyy siis tuon huvihuoneen olla, ja siellä
vielä valvotaan, koska tuli sieltä pilkoittaa".
Kaitainen polku, joka viidakkoon viepi, on hänen edessänsä. Hän syöksee
sille, seuraa sen mutkikkaita polvia viidakon läpi ja pääsee vihdoin
pienelle aukealle paikalle.
Tämän keskellä on huvihuone, ja sen ikkunat ovat kirkkaasti valaistut.
Mayer Anshelm läähätti kovasti, jonka vuoksi hän hetkiseksi pysähtyi
hengittämään. Hän katseli uteliaisuudesta hehkuvin silmin huvihuonetta,
josta hän kenties saisi selityksen Gudulan häviämiseen.
"Mutta jos hän siellä ei olekaan? Jos tämä viimmeinen toivo pettää;
mitäs sitten? Isäini Jumala, mikä sitten auttaa?" Mutta äkkiä tuntuu
hänestä, kuin kuulisi hän keskenänsä riiteleviä ääniä huvihuoneesta
päin.
Hän ei enää vitkastele, vaan menee varovasti eteenpäin. Ei kuulu mitään
liikausta, eikä näy vartijoita huvihuoneen ympärillä. Hän voipi hiipiä
aivan lähelle sitä, kukaan ei häntä siitä estä. Ikkunat tosin ovat niin
korkealla, että maasta jaloin niistä ei yletä sisään katsomaan, mutta
keskimmäisen ikkunan kohdalla on toki hyväksi onneksi palkonki, jonka
vieressä kaksi solakkaa akasiapuuta uljaana ilmaan kohoaa. Mayer
Anshelm kiipee, sukkelaan kuin kissa, toista myöten ylös palkongille.
Hänen sydämmensä sykkii niin rajusti, että jok'ainoan tykytyksen voipi
päällepäin tuntea, hänen täytyy pitää itseänsä ikkunan pielestä kiini,
jott'ei kaatuisi, hänen täytyy ensin asettaa luontonsa, että hän voisi
järjen mukaan menetellä ja toimia.
Äänet kuuluvat yhä; ja nyt hän jo eroittaa, että toinen niistä on
miehen, toinen naisen. Jälkimäinen ääni on hänen korvalleen kovinkin
tuttu!
Se on Gudulan ääni. Hän siin vielä elää ja on aivan lähellä häntä.
Mayer Anshelm on Gudulan löytänyt. Mutta entä jos hän ei olisikaan
pakosta täällä? Jos hän vapaasta tahdostaan olisi seurannut tänne
miestä, joka nyt puhuu hänelle raikkaalla, innokkaalla äänellä? Ja
kuka on tuo mies? Mitä puhuu hän hänelle? Mayer Anshelmin täytyy saada
tästä selvä, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Hiljaa hiipii hän aivan
ikkunan eteen. Uutimet sen takana ovat syrjään vedetyt. Hän katsoo
loistavasti sisustettuun, kirkkaasti valaistuun huoneesen -- mutta hän
näkee ainoastaan Gudulan, joka säkenöitsevin silmin ja mustanpuhuvain
poskin seisoo keskellä tätä huonetta, ja tuon nuoren, kauniin miehen
kullankirjaillussa univormussa, joka on polvillaan hänen edessänsä ja
rukoilevin silmin häneen katsoo.
"Ettekö tahdo minulle anteeksi antaa, Gudula? Vieläkö te olette minulle
vihoissanne?" kysyi pahoillaan oleva nuori mies sulavalla, sointuvalla
äänellä.
"Olen kyllä vihoissani", huusi Gudula raivokkaasti. "En elinpäivinäni
minä tätä anteeksi anna. Kuka on antanut teille oikeuden pitää minua
täällä vankeudessa ja väkivallalla estää minun täältä lähtemästä.
Olenko antanut siihen teille luvan, olenko ainoallakaan silmäyksellä
tai hymyllä teitä siihen kehoittanut?"
"Et, Gudula, sitä et, paha kyllä ole tehnyt. Mutta sinä kaunis
jumaloittava tyttö, täytyykö minun yhä uudelleen kertoa, että minä
sinua rakastan, että minä sinua jumaloitsen, että minä kuolen, ell'et
sinä vastaa minun rakkauttani? Eikä minun rakkauteni sinuun ole hetken
hedelmä. Minä olen rakastanut sinua jo kuukausmääriä, aina siitä
saakka, kun ensi kerran kuvasi näin!"
"Minä kiroan sen käden, joka minut maalasi!" huusi Gudula kiihkeästi,
"minä vihaan tuota kuvaa, joka on syy tällaiseen häväistykseen!"