Produced by Tapio Riikonen
KUURIRUHTINAS JA RAHARUHTINAS
Kirj.
Louise Mühlbach
Suomennos saksasta [Klas Benjamin Wenell]
Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1882.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa 1882.
1. Nuori prinssi ja juutalaispoika.
"Nyt olemme valmiit, eikö niin? Nyt palaamme takaisin päivällistä
syömään."
"Emme prinssi; emme ole vielä nähneet kaikkia katsomusta ansaitsevia
paikkoja tässä ihanassa Frankfurtissa; ja koska meidän heti päivällisen
syötyämme on matkaan lähteminen, niin on tarpeellista, että sitä ennen
suoritamme kaikki tehtävämme."
"Mutta mitä meillä vielä on katsomatta?" kysyi prinssi huoaten. "Minä
vakuutan Teille, herra hovimestari, että olen unhottava puolet
kaikesta, mitä olen nähnyt, ja minun äitini on sangen suuresti
vihastuva, jos minä en muista mitään mitä Te minulle olette
näyttäneet".
"Teidän pitää muistianne ahkerasti harjoitteleman, prinssini", lausui
ylihovimestari paroni von Emptich vakavasti. "Hyvä muisti on kallis
lahja jokaiselle, mutta varsinkin ruhtinaalle, ja koska teidän
kohtalonne kerran on asettanut Teidät sille sijalle, että
jolloinkulloin vielä tulette hallitsevaksi ruhtinaaksi, niin on Teidän
välttämättä muistianne teroittaminen. Ruhtinas ei saa unhottaa mitään,
hänen on pidettävä sekä suurimmat että pienimmät asiat tarkasti
muistissa".
"Niinkö, herra hovimestari?" kysyi poika, katsahtaen ivallisesti
sinisilmillänsä kasvattajansa tyveniin kasvoihin. "Ruhtinasko ei saa
mitään unhottaa? Ja ettekö Te vasta nykyjään ole minulle sanonut, että
ruhtinas ei ollenkaan tarvitse muistaa niitä solvauksia, joita hän
alamaisiltansa saa kärsiä, että hänen pitää olla jalomielisen, eikä
koskaan kostaa pahaa pahalla, vaan aina unhottaa hänelle tehdyt
vääryydet?"
"En sanonut unhottaa, vaan anteeksi antaa, prinsi", vastasi paroni
naurahtaen.
"Mutta minä nyt huomaan, että Teillä todellakin on hyvä muisti, enkä
siis epäile, että Te olette paneva kaikki mieleenne, mitä täällä
Frankfurtissa olemme nähneet, jonka vuoksi teidän ensimmäinen retkenne
maailmassa on teille hyviä hedelmiä kantava".
"Mutta sanokaas nyt minulle, herra paroni", kysyi prinssi, "minne Te
oikeastaan minua viette? Mitä nämä kaitaiset, inhottavat kadut ovat,
joita nyt kuljemme? Katsokaas vain, eikös tuossa ole suuri rautainen
portti keskellä katua? Ja kuinka kammoksuttavalta eikö tuolla puolen
porttia näytä! Missä me olemme, herra paroni, ja mitä täällä näillä
iljettävillä kaduilla voipi olla katsomista?"
"Prinssi, täällä on meillä sangen tärkeä katsottava: _ihmisen
kurjuus_", lausui paroni juhlallisesti ja, pysähtyen portin pielen luo,
tarttui hän prinssin käteen ja katsoi häntä vakavasti ja hellästi
silmiin.
"Prinssi", sanoi hän, "tänä päivänä saatte toisen suuren opetuksen
täällä. Ensimmäisen saitte Te keisarisalissa. Te saitte seisoa sillä
palkongilla, josta keisari kaikessa maallisessa loistossaan näyttäytyy
kansalle, joka häntä riemuhuudoilla tervehtii. Tällä palkongilla sanoin
minä teille, Saksan keisarin suuruudesta, loistosta ja komeudesta
kertoessani, että Te aina pitäisitte mielessänne, että keisarikin,
kaiken komeutensa, loistonsa ja kunniansa ohessa, on ainoastaan
ihminen, erehtyvä, harhaileva ihminen kuin muutkin. Nyt, näiden
kolkkojen porttein edessä seisoessamme, joiden takana alkaa tuo ahdas
likainen kaupungin-osa mustine, rumine huoneineen, nyt sanon minä
Teille: pitäkää aina mielessänne, että kerjäläinenkin on ihminen, ja
että Jumalan edessä köyhin ja viheliäisin on aivan yhtä hyvä kuin
jaloin herra ja mahtavin keisari. Nyt saatte nähdä Ghetto'n, vanhan
Juutalaiskadun Frankfurtissa".
"Juutalaiskadun!" huudahti poika ja astui kauhistuneena askeleen
taaksepäin. "Mutta sitä en halua nähdä, herra hovimestari, eikä se
ansaitsekaan katsomista, kuinka nuo vanhat, rumat Juutalaissaksat
likaisissa huoneissansa asuvat. En voi suvaita noita Juutalaisia, sillä
tiedänhän minä, että he kaikki ovat kehnoja, kurjia ihmisiä, joiden
koskeminenkin jo tuottaa häpeää, ja jotka sen vuoksi eivät saa asua
samoissa huoneissa eivätkä samoilla kaduilla kuin kristitty. Jokainen
Juutalainen on kerjäläinen, saituri, nylkyri ja petturi".
"Prinssi Wilhelmi", sanoi paroni totisesti, "muistakaa, että
ihmiskunnan vapahtajakin, että Jesus Kristuskin oli Juutalainen.
Tulkaa, prinssi. Te olette näkevä Juutalaiskaupungin, ja Te olette
siitä nä'ystä oppiva armoa ja lempeä osoittamaan; Te olette näkevä,
kuinka ihmisten ennakkoluulot ovat kokonaisen kansakunnan sortaneet
onnettomuuteen, häpeään ja alennustilaan. Tulkaa!"
Hän tarttui prinssin käteen ja astui hänen kanssansa tuon korkean
rautaisen kynnyksen yli, joka ulottui toisesta portin pielestä toiseen.
Tällä hetkellä astui portin pielen takaa poika esiin, jolla oli
rikkinäiset, likaiset vaatteet ja musta lakki päässä. Hän asettui
seisomaan suoraan paronin ja prinssin eteen ja katseli heitä terävästi
ja uhkaavasti pienillä mustilla silmillänsä.
"Ei ole tarpeellista, että te tuotte pikku herra prinssiä
tänne Juutalaiskaupunkiin", sanoi hän tuskin ymmärrettävällä
juutalaismurteella. "Tuo pieni prinssinulikka on nähnyt kylliksi,
nähtyään raastuvan ja keisarisalin komeuden, ja silloin on hänellä
ollut tilaisuus ylpeillä ja toivoa, että hänkin kerran vielä pääsisi
suurivaltaiseksi keisariksi, koska hän jo kumminkin on prinsi. Mutta
Juutalaiskaupungin komeutta, sitä hän ei tarvitse nähdä, sillä
onnettomuuden loistoa tuo nuori herra kumminkaan ei ymmärrä, eikä hän
siitä voi mitään oppia typerällä, paisuneella ruhtinaallisella
sydämmellänsä. Omien asuntojemme edessä kutsuu hän meitä kerjäläisiksi
ja pettureiksi, ja kumminkin on hänen opettajansa hänet tänne sitä
varten tuonut, että hän meistä jotain oppisi. Kuulkaashan tätä te
kaikki, kuulkaas Baruk, Beilchen, Schmuel ja Eva, kuulkaa Adam ja
Rakel, Jakob ja Abraham, Blümchen ja Laban, kuulkaas vain, täällä on
pieni herranen, joka nimittää meitä kerjäläisiksi ja pettureiksi!"
Ja kun hän oli näin kimakalla äänellä täyttä kurkkuansa huutanut,
aukenivat lähinnä olevain huoneitten matalat ovet, ja kokonainen parvi
ryysyisiä, mustasilmäisiä ja mustatukkaisia lapsia tulvasi niistä ulos.
"Mitä hän on sanonut? Mitenkä hän on meitä herjannut, Mayer Anshelm?"
kysyivät, kirkuivat ja nauroivat he sekaisin ja tarkastivat samalla
säihkyvin silmin tuota vaaleaveristä, sinisilmäistä prinssiä, joka
hämillänsä ja peloissansa vetäytyi opettajansa taakse.
"Hän on sanonut", huusi poika, "että me Juutalaiset --"
Mutta prinssin hovimestarin käsi laskeutui silloin äkkiä Mayer
Anshelmin olkapäälle, josta poika niin kummastui, että hän paikalla
pysähtyi.
"Mitä?" kysyi hän, "eikö teitä peloita koskettaa likaista
Juutalaispoikaa. Te laskette ylhäisen valkean kätenne minun
olkapäälleni, ettekö pelkää siitä saastuvanne?"
"Hiljaa, poikani", sanoi prinssin hovimestari. "Lakkaa nyt huutamasta
ja pauhaamasta, sillä muutoin meidän täytyy kääntyä takaisin, ja se
tulisi teidän omaksi vahingoksenne, koska teidän köyhät ja sairaat
siinä tapauksessa jäisivät ilman lahjatta".
"Herra paroni, minä olen vaiti", mutisi poika, ja hänen äskeinen ynseä
katsantonsa muuttui äkkiä nöyrän ja alamaisen näköiseksi.
"Sinä olet meitä kuunnellut?" kysyi paroni.
Poika katsoi häneen terävästi ja ynseästi. "Kuunnellut? En, sitä en ole
tehnyt, mutta minä olen kuullut. Minä seisoin portin pielen takana, kun
te molemmat tänne tulitte, ja siinä minun täytyi, vasten tahtoanikin,
kuulla sekä Teidän viisaat puheenne, että tuon pienen prinssin tyhmät
lörpötykset. Mutta sanokaapa minulle, herra paroni, mikä prinssi hän
oikeastaan on? Millä sukupuulla hän on versonut, ja mikä tähti
taivaalta on pudonnut kukkona hänen prinssillistä korkeuttansa
kiekumaan?"
"Sinä olet luvannut olla vaiti", sanoi paroni vakavasti. "Pidä siis
suusi kiini ja anna meidän rauhassa mennä edelleen".
Ja tämän sanottuansa otti hän kukkarostansa rahan ja antoi sen pojalle.
Mayer Anshelm säpsähti, ja vihan veret nousivat hänen kasvoillensa.
"En ole mikään kerjäläinen, herra", huusi hän, "en ole Teiltä mitään
almua pyytänyt, ja ilman edestä en myös otakaan mitään!"
Sen sanottuansa nakkasi hän rahan kadulle. Lapset, joita oli
kerääntynyt suuri joukko vieraita katsomaan, syöksivät kuin hurjat sen
perään. Siinä ei voinut eroittaa toista toisestansa, vaan kaikki meni
yhtenä mylläkkänä; eikä siinä kuulunut muuta kuin huutoa, herjaussanoja
ja uhkauksia. Jokainen tahtoi rahaa omistaa, jokainen tahtoi sen
toiseltansa ryöstää ja päästä sen yksinomaiseksi omistajaksi. Täten
syntyi tuota pikaa poikaisten kesken julma tappelu, jonka nähtyänsä
tyttöset heti vetäytyivät takaisin ja menivät kotiansa.
Nuoresta prinssistä oli tämä näkö niin hupainen, että hän paikalla
unhotti vastahakoisuuden ja harminsa sekä loistavin silmin ja hymysuin
katseli tuota sekamelskaa.
Mutta pieni Mayer Anshelm rypisti otsaansa, ja prinssin hymy näytti
pahoittavan hänen mieltänsä. "Herra paroni", sanoi hän, "Te tahdoitte
herra prinssille Juutalaiskaupunkia näyttää. Jos teille sopii, niin
minä lähden Teille näyttelemään kaupunkimme loistoa ja komeutta, sillä
meidän loistomme on meidän onnettomuutemme, ja meidän komeutemme on
likamme ja köyhyytemme. Haluatteko tätä nähdä, armollisin herra
paroni?"
"Niin, rupeappas meidän oppaaksemme", sanoi paroni. Sitten otti hän
prinssiä kädestä kiinni ja läksi astuskelemaan Juutalaispojan perästä,
joka kuljetti heitä likaisien katujen ja kolkkojen, synkkäin sopukkain
kautta. Silloin tällöin pysähtyi hän jonkun huoneen edustalle ja kertoi
heille haikealla äänellä, kuinka monta ihmistä näissä likaisissa
loukoissa yhteensullottuina asui, kuinka paljon kurjuutta ja surkeutta
nämä pimeät, päivättömät töllit kätkivät, joiden ikkunareiät olivat
savustuneilla papereilla tukitut, joiden ovista hirveä löyhkä ja haju
kadulle asti tunki. Sitten kertoi hän vielä, kuinka suuret verot
Juutalaisten täytyi Frankfurtin kaupungille maksaa, vaikka he olivat
niin suuressa köyhyydessä ja kurjuudessa, kuinka joka isän täytyi yksin
lapsensa henkikin rahalla ostaa ja jokaisesta perheensä jäsenestä
suorittaa suuri vero. Mutta kun he tulivat vanhan temppelin eteen,
jonka harmaat seinät näyttivät yhtä kolkoilta ja synkiltä kuin sen
ympäristökin, silloin loistivat Juutalaispojan silmät, ja hurskas
innostus valtasi hänet. Hän laskeutui polvilleen tuon vanhan
rakennuksen kynnykselle ja luki hiljaa, mutta hartaasti erään
rukouksen, sitten hyppäsi hän ravakasti ylös ja alkoi somalla,
iloisella äänellä kertoa siitä kunniasta ja loistosta, mikä
näiden muurien takana kätkeytyi, noista raskaista kultaisista
kynttiläjaloista, jotka olivat alttarille asetetut, tuosta kultaisesta
ovesta, jonka takana kaikkein-pyhimmän arkku säilytettiin. Sitten
kertoi hän Salomonin temppelistä Jerusalemissa, joka oli ollut
ihanampi ja parempi kuin kaikki nykyiset keisarien ja kuningasten
linnat ja palatsit, sekä kuinka Juutaan-kansa silloin oli ollut
rikkain ja mahtavin kaikista kansoista maan päällä, se kansa jota
Jumala edellä muita rakasti ja hoiti. Ja sitten kuvasi hän
vaikeroivalla, pitkäveteisellä äänellä, ikäänkuin hän olisi suruvirttä
veisannut, Herran kansan nykyistä alennustilaa, kuinka se on maailmaan
hajoitettu, kuinka se orjuutettuna ja häväistynä elää julmain,
kovasydämmisten ihmisten seassa, jotka sitä herjauksilla ja
parjauksilla vainoovat.
Pieni prinssi punastui, kun Mayer Anshelm, näin valittaessansa, käänsi
häneen silmänsä, mutta paroni katsoi kummastellen ja syvästi
liikutettuna tuota eriskummallista poikaa.
"Oikeinhan sinä olet oppinut mies", sanoi hän. "Mistä olet saanut
tietää kaikki nämä asiat, poikani?"
"Isäni on ne minulle opettanut", vastasi poika. "Isäni oli sangen
oppinut, vaikka hän oli ainoastaan kaupustelija-juutalainen, hän osasi
talmudin ja lakikirjat ulkoa ja noina pitkinä talvi-iltoina, jolloin me
pimeässä istuimme ja nälkää näimme, kertoi hän niin monta ihanaa asiaa,
että tuntui oikein valoisalta pimeässä kammarissamme eikä tiennyt
nälästä mitään".
"Puhut isästäsi, niinkuin häntä enää ei olisikaan. Onko hän jo
kuollut?"
"On, herra paroni", sanoi poika vesissä silmin. "Hän on kuollut ja
äitini on kohta häntä seuraava, sillä hän on kovin sairas ja heikko.
Lääkäri sanoo, että hän kenties voisi parata, jos hän tulisi pois tältä
umpikadulta ja pääsisi raittiisen ilmaan, Italiaan, tai merelle. Mutta
me olemme köyhiä ihmisiä emmekä voi muuta, kuin kuolla kurjuuteemme. Ja
vaikka olisimmekin rikkaita, niin äitini, joka jo tuntee kuoleman
rinnassansa, ei sittenkään lähtisi tältä pimeältä kadulta eikä
matalasta majastansa! Hän tahtoo siinä kuolla, missä isäkin kuoli".
"Mutta mitäs sinä sitte rupeat tekemään, kun äitisikin kuolee?" kysyi
paroni säälivästi. "Mitä sinusta tulee, poika parka?"
"Mitäkö minusta tulee?" kysyi poika naurahtaen. "Sen minä teille heti
kerron, herra paroni, minusta tulee rikas kauppias!"
"Rikas kauppias? Mistäs sinä sitten rikkautesi otat? Missä piilevät
sinun aarteesi?"
"Täällä ne piilevät, herra paroni", vastasi poika hymyillen, "täällä
päässäni ja sormissani. Ettekö tiedä, herra paroni, että Juutalaisten
sormissa on lumousvoima joka vaikuttaa, että, niin pian kun hän vaan
lujalla tahdolla kätensä ojentaa, dukatit ja guldenit rupeavat arkun
pohjalla tanssimaan ja vastustamattomasti pyrkivät hänen sormiinsa?"
"Sinä olet kummallinen poika", sanoi paroni nauraen. "Kuinka vanha sinä
olet?"
"Ummelleen kymmenvuotias, herra paroni, sillä minä olen syntynyt vuonna
1743".
"Sehän on minun syntymävuoteni!" huudahti prinssi vilkkaasti.
"Pyydän anteeksi, että olen rohjennut syntyä samalla vuodella kuin
herra prinssi", lausui pieni Mayer Anshelm ivallisella alamaisuudella.
"Tahtoisin olla seitsemää toista sataa kolmea viidettä vuotta ennemmin
syntynyt, sillä silloin olisin minäkin ollut prinssi, koska olen Levin
sukua, joka oli ylimmäisten pappien ja suurten herrain suku! Pyydän
vieläkin anteeksi, herra prinssi! Ja nyt olemme jo päässeet portille
takaisin, ja koska Te, korkeat herrat, jo olette nähneet kaikki, mikä
katsomista ansaitsee, niin lienee Teillä nyt kiire päästä pois tästä
likaisesta Juutalaiskaupungista. Kello lyökin jo kuutta! Se on se aika,
jolloin Juutalaiskaupungin portit suljetaan.
"Hyvä on, pieni Mayer Anshelm", sanoi paroni ja puheli hetkisen
prinssin kanssa. "Kuule, mitä minulla on sinulle Hänen Ylhäisyytensä
nimessä sanottavaa. Sinä olet älykäs, sukkela poika, ja sinä olet
voittanut prinssin suosion, jonka vuoksi hän mielellään tahtoisi
sinulle tehdä jonkun armon osoituksen".
"Niin, minä tahtoisin mielelläni sinulle tehdä jonkun armon
osoituksen", kertoi prinssi ylhäisesti. Jos sinä tahdot lähteä tältä
vanhalta, inhottavalta Juutalaiskadulta ja ruveta oikeaksi ihmiseksi ja
antaa itsesi kastaa, niin tahdon minä pyytää isääni, Hessenin
kuuriruhtinasta, että hän ottaa sinut huostaansa ja antaa sinun oppia
jotakin käsityötä jotta sinä suutarina tai leipurina rehellisellä
tavalla voisit henkesi elättää".
"Kiitän nöyrimmästi, mutta minä olen liian ylhäistä syntyperää,
ruvetakseni alhaista käsityötä oppimaan!" vastasi poika ylpeästi. "Olen
liian rehellisistä vanhemmista, vaihtaakseni uskontoani, kuten prinssit
ja prinsessat, jos heillä siitä on maallista etua, ja minä rakastan
tätä vanhaa, likaista Juutalaiskatua liian paljon, voidakseni sitä
koskaan hylätä. Täällä Juutalaiskadulla tahdon minä elää ja kuolla,
täällä tahdon minä tulla rikkaaksi mieheksi, miljonain omistajaksi".
"Sinusta tulisi rikas mies ja miljonain omistaja?" nauroi prinssi.
"Minun rouva äitini on kertonut, että miljonassa on paljon, hyvin
paljon rahaa. Mitenkä sinä poika parka, luulet voivasi saada miljonan?"
"Mitenkäkö luulen voivani saada?" kysyi Mayer Anshelm ynseästi. "Minä
tahdon sen itselleni ansaita".
"Mutta millä keinoin?"
"Työllä ja toimella, herra prinssi. Nykyjään kaupitsen minä
nuppineuloja ja käärelankaa; nuppineulat poimin minä kadulta, jonne nuo
koreat rouvakset niitä pudottelevat, käärelankasuikaleet haen minä
rikasten kauppiasten makasineista, jonne he niitä tavaramyttyjen
ympäriltä viskelevät. Niin, niin, nykyjään käyn minä kauppaa
nuppineuloilla ja käärelangalla, mutta kerran, kun aika on tullut, olen
minä kauppaa käypä kullalla ja hopealla, maahovilla, valta-istuimilla
ja kruunuilla. Jos te, herra prinssi, silloin kenties tahtoisitte antaa
vähäisen kruunun minulle myötäväksi, niin lupaan minä tehdä parastani.
Mutta nyt, ylhäiset herrat, pyydän minä rahaa. Minä olen kuljettanut
Teitä kokonaisen tunnin".
"Täss' on sinulle kolme guldenia", sanoi paroni ja pudotti rahan pojan
käteen.
"Kolme guldenia, pieni lisäys miljonaani", sanoi poika nauraen. "Kiitän
teitä".
"Siis ei nyt käy arvollesi ottaa meiltä rahaa lahjaksi?" kysyi prinssi
ylpeästi.
"En ole lahjaksi sitä ottanut", vastasi poika, "minä olen rahan Teiltä
rehellisesti ansainnut. No, tuossa tulee kaupunginpalvelija porttia
sulkemaan. Nyt valmistautukaa lähtemään, ylhäiset herrat. Mutta jos
taas kerran sattuisi mielenne tekemään tulla katsomaan vanhaa
Juutalaiskatua Frankfurtissa, niin ilmoittakaa itsenne minulle, minä
mielelläni teitä opastan".
"Ja kun sinä olet suuressa hädässä ja avun tarpeessa, niin tule Hanaun
linnaan", sanoi prinssi, "ilmoita itsesi portinvartijalle ja pyydä
päästäksesi minun puheilleni. Minä olen Hessenin prinssi Wilhelm ja
asun rouva äitini kanssa Hanaun linnassa".
"Ja minä olen Mayer Anshelm Rothschild ja asun rouva äitini kanssa
Juutalaiskadulla Frankfurtissa", sanoi pieni Mayer, vastaten prinssin
ylpeäään tervehdykseen yhtä ylpeällä päännyykäyksellä.
Hän jäi seisomaan ja katsoi prinssiä, joka pystyssä päin läksi
hovimestarinsa kanssa käsitysten katua pitkin vaunuinsa luo, jotka
ensimäisessä kadunristeyksessä heitä odottivat. Sitten kun molemmat
olivat hänen silmistänsä kadonneet, kääntyi Mayer Anshelm kotiinsa päin
ja, sormiansa napsauttaen, mutisi itseksensä: "Tuo on oikein typerä
poika! Jos hän olisi minun sijallani, niin ei hän elinpäivinään
miljonain omistajaksi pääsisi, vaan jäisi koko ijäkseen
romukauppiaaksi! Mutta nyt kotia, ja kiireesti! Kuinka iloiseksi eikö
äiti tule, kun hän näkee minun rahaa tuovan!"
Ja kiirein askelin riensi Mayer Anshelm pitkin Juutalaiskatua vanhaan
rapistuneesen kotiinsa, jossa hänen äitinsä häntä kuoleman kielissä
odotti.
"Äiti, armas rakas äitini!" huudahti hän avatessansa ovea; "äiti, minä
tuon sinulle --" Mutta tuo ilosanoma kuoli hänen huulilleen, ja
ääneensä huutaen juoksi hän äitinsä viheliäiselle vuoteelle. Mutta tämä
ei häntä nähnyt, hänen silmänsä olivat suljetut, syvä, kamala huokaus
tunki hänen rinnastansa, hänen keltaisella, kivenkylmällä otsallansa
oli suuria hikikarpaloita, hänen kalmankarvaiset, laihat kätensä olivat
rinnan päällä ristissä. Vuoteen vieressä istui kaisloista tehdyllä
tuolilla pieni tyttö, joka voi olla noin kuuden vuoden seuduilla, mutta
jonka kaikissa liikenteissä näki tuon vakavan, ymmärtävän käytöksen,
jonka hätä ja puute niin aikaisin kurjuuden lapsille lahjoittaa. Hänkin
oli pannut kätensä ristiin ja näytti rukoilevan, hänen suuret, mustat
silmänsä olivat ylöspäin käännetyt, ja raskaat kyyneleet valuivat
niistä pitkin hänen laihoja poskiansa.
"Mitenkä on äidin laita?" huusi poika ja riensi sairaan vuoteelle.
"Äiti, miksi et minulle vastaa, miksi et katso minuun ja iloitse että
minä taas olen kotona sinun luonasi?"
Mutta sairas ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa, hän vaan ähkyi ja
puhkui, ja hänen silmänsä pysyivät kiini.
Mayer Anshelm kääntyi kauhistuksissaan tuon pienen tytön puoleen ja hän
laski vapisevan kätensä hänen olkapäälleen. "Gudula!" sanoi hän
sydämmensä ahdistuksessa, "minkätähden äiti ei minulle vastaa? Gudula!
mikä äidille on tullut?"
"Hän on sairas, Mayer Anshelm, hän on hyvin sairas", vastasi pieni
tyttö itkusilmin. "Sinä pyysit tänä aamuna, kaupungille lähtiessäsi,
että minä menisin äitisi luo ja olisin hänen tykönänsä, kunnes sinä
asioiltasi palaisit. Kun minä tulin hänen kammariinsa, makasi hän
liikkumatonna laattialla eikä kuullut mitään, vaikka minä olisin kuinka
paljon häntä pyytänyt vastaamaan. Sentähden juoksin minä hakemaan apua
naapurivaimoilta, jotka tulivatkin ja panivat äitisi vuoteelle; minun
isänikin kävi täällä, mutta hän sanoi, ett'ei tässä ollut mitään
tehtävää, minun pitäisi vaan istua ja rukoilla, kunnes äitisi tulisi
aivan liikkumattomaksi."
"Mutta hän ei saa tulla liikkumattomaksi", huusi poika epätoivoissaan.
"Hänen pitää jälleen puhua ja aukaista silmänsä ja katsoa minuun. Äiti,
äiti! kuule toki vielä kerran poikaasi! Mayer Anshelm on taas täällä ja
hän on tuonut rahaa, paljon rahaa, ja hän voipi sinulle hakea, mitä
vaan parhaite tahdot syödä. Voi, katso toki kerta vielä minua, rakas
äitini, älä siinä niin suljetuin silmin makaa, armahda minua! Sydämmeni
pakahtuu murheesta, jos sinä siinä tuolla lailla makaat. Äiti, äiti!
avaa toki silmäsi, sano minulle jotakin!"
Ja katso! Pojan sydäntä särkevä valitus voi vielä kerran palauttaa
kuolevan äidin hengen maalliseen verhoonsa: äidin kuoleman kanssa
kamppaileva sydän alkoi jälleen tykyttää.
Hän avasi verkalleen raskaat silmänluomensa ja loi sanomattoman hellän
katseen poikaansa, jonka kyyneleet kuumina vuotivat hänen kylmälle
otsallensa ja näyttivät tahtovan tuota pakenevaa henkeä pidättää
maallisessa majassansa. Hänen huulensa, jotka tähän saakka olivat
olleet kovasti kiini puristetut, aukenivat, ja hän alkoi puhua, mutta
niin heikosti, ett'ei voinut eroittaa sanoja.
Mutta poika tukahdutti paikalla itkunsa, pidätti henkeänsä ja kuunteli
sykkivin sydämmin sanoja, jotka kuolevan huulilta melkein
kuulumattomina valuivat.
Yht'äkkiä nousi sairas pystyyn, avasi silmänsä aivan selälleen ja
katsoi poikaansa sanomattoman hellästi ja rakkaasti.
"Äiti, rakas äiti!" kuiskasi poika sairaan korvaan, "jos sinä minua
rakastat, niin jää minun luokseni! Älä jätä minua yksinäni!"
Rakkaus, äidin rakkaus antoi kuolevalle voimia, niin että jaksoi panna
kätensä lapsensa kaulaan ja puristaa häntä vasten rintaansa niin
innokkaasti, kuin jos hän ei koskaan olisi tahtonut häntä äidillisestä
huostastansa laskea.
"Jää hyvästi!" huusi hän kovalla äänellä, "jää hyvästi, poikani! Pysy
uskollisena isäisi Jumalalle, uskollisena itsellesi ja --"
Muuta hän ei sanonut; hänen kätensä irtautuivat pojan kaulasta, hänen
päänsä retkahti taa'päin, viimmeinen korahdus tunki hänen rinnastaan.
Hänen elämänsä lanka oli katkennut.
"Hän on kuollut! hän on kuollut!" huusi poika, heittäytyi polvillensa,
puristi äitinsä kättä ja katsoi häntä sanomattoman suruisesti, mutta
samalla myös pelon- alaisesti; hän ei uskaltanut puhua, ei itkeä eikä
valittaa. Mutta sitte, kun hänen äitinsä kasvonjuonteet olivat
kangistuneet, kun viimeinen elon-merkki niistä oli hävinnyt, palasi
häneen tunto siitä, mitä hän oli kadottanut, ja hän itki ja valitti
katkerasti.
"Minä olen aivan yksinäni", huusi hän tuskissansa. "Ei ole ketään koko
maailmassa, joka minusta mitään pitää, ei ketään!"
"Mayer Anshelm, minä sinusta pidän!" huusi vieno, vapiseva ääni hänen
vieressänsä ja kaksi pientä, hentoa käsivartta kietoutui hänen
kaulaansa, kaksi pehmeää huulta suuteli hänen poskeansa. "Älä sano,
että sinä olet yksinäsi, Mayer Anshelm, sillä pikku Gudula on sinun
luonasi ja hän tulee aina sinun luonasi olemaan! Minä pidän sinusta
hyvin, hyvin paljon, Mayer Anshelm".
Mayer Anshelm syleili silloin pikku Gudulaa ja hymyili kyynelsilmin,
sitten nojasi hän päänsä hänen olkapäälleen ja itki katkerasti.
2. Gudula kaunotar.
Kaksitoista vuotta oli kulunut Mayer Anshelmin äidin kuolemasta.
Kaksitoista vuotta oli kulunut. Ne olivat olleet sangen rikkaita
suurista maailman tapauksista ja myrskyistä. Sotaa oli Saksan maissa
kestänyt seitsemän pitkää veristä vuotta, sen kautta oli Maria
Theresialta hänen "rakas Schlesiansa" ikipäiviksi ryöstetty ja "häijyn
miehen" valtaan joutunut, sen kautta oli Preussi saanut uuden maakunnan
ja sen kuningas, Friedrich toinen, tuon loistoisan liikanimen "suuri".
Koko Saksa oli näinä kahtenatoista vuotena mennyt mullin mallin,
ainoastaan Juutalaiskaupunki Frankfurtissa oli pysynyt entisellänsä.
Siinä oli vielä tuo likainen rautanen portti paikoillaan, siinä olivat
vielä nuo pienet, kolkot rakennukset entisellään, joissa samat
ihmiskunnan ennakkoluulojen orjat, nuo häväistyt Juutalaiset, asuivat.
Siellä vallitsi noilla kaitaisilla kaduilla sama sekamelskainen hälinä
ja liike.
Juutalaiskaupungissa eivät nämä kaksitoista vuotta olleet mitään muuta
muutosta tehneet kuin vanhentaneet sen asukkaita. Mayer Anshelm oli nyt
pulska kaksikolmatta vuotias nuorukainen, pienestä Gudulasta oli tullut
kahdeksantoista vuotias soreavartaloinen, ihanamuotoinen neitonen.
Hänen huonot vaatteensa näyttivät hänen solakalla varrellaan
kuninkaalliselta purppuralta, hänen musta tukkansa, joka pitkissä,
paksuissa suortuvissa hartioille valui, oli päälaella kiinitetty
punaisella nauhalla ja muodosti täten ikäänkuin kruunun, joka hyvin
sopi hänen ylevälle, valkoiselle otsallensa. Eräs maalari oli kerran
nähnyt hänet kadulla ja ihastuksissaan seurannut häntä hänen kotiinsa
asti, jossa hän vanhan isänsä kanssa asui.
Gudula oli rohkeaan seuraajaansa heittänyt kuninkaallisesti
ylenkatseellisen silmäyksen ja kysynyt häneltä; mitä hänellä täällä oli
tekemistä hänen isänsä huoneessa, mutta taiteilijan siivo ja nöyrä
käytös oli pian hänet lepyttänyt, ja isänsä myönnytyksellä oli hän
suostunut rupeamaan erään suuren maalauksen esikuvaksi. Alun-pitäen oli
maalari aikonut muodostaa tuon kauniin Juutalaistytön Judithiksi ja
sitä varten kuvata hänen käteensä Holoferneen pään, mutta kuta enemmin
hän tuli huomaamaan hänen kauneuttansa, sitä paremmin tajusi hän
myöskin, ett'ei Gudulan kuva kaipaisi mitään lisiä, ja sentähden oli
hän hänet maalannut sellaisena kuin hän oli. Muotokuva oli pantu
erääsen suureen makasiiniin taide-ystäväin nähtäväksi, ja koko
Frankfurtin kaupunki ja kaikki vieraat, jotka siinä kävivät, olivat
tuota kaunista maalausta ihailleet kunnes Hessenin nuori maakreivi,
joka Hanaussa asui, sen korkealla hinnalla oli itsellensä ostanut.
"Mutta siitä päivin oli tuon kauniin muotokuvan esikuva tullut
kuuluisaksi, ja jokainen Frankfurtissa tunsi sen, ja kun Gudula kadulla
liikkui, huusivat katupojat hänen perästänsä: tuossa menee Gudula
kaunotar, Juutalaisten kuningatar!"
Ja sangen moni ylhäinen ja rikas herra, joka muutoin ei tuossa
likaisessa Juutalaiskaupungissa käynyt, tuli nyt sinne Gudulan vuoksi,
tehden syyksi asioimistoimia isän kanssa, vaikka heillä todellisuudessa
ei ollut muuta asiaa kuin päästä tytärtä imartelemaan.
Mutta Gudula osoitti heille kaikille niin ylpeää kylmäkiskoisuutta,
ett'ei kukaan noista ylhäisistä ja rikkaista herroista koskaan
uskaltanut toista kertaa astua jalkaansa siihen matalaan majaan, jossa
"Gudula kaunotar, Juutalaisten kuningatar" puolittain sokean isänsä
kanssa asui. Mutta ei ainoastaan ihailijoita ollut hänen luonansa
käynyt, vaan myös todellisia kosijoita, jotka pyysivät Gudulaa
vaimoksensa ja tahtoivat viedä hänet pois Juutalaiskaupungista
Frankfurtin loistavimmille kaduille, jos vaan tuo kaunis Juutalaisten
kuningatar olisi tahtonut luopua uskostansa ja muuta kristityksi.
Gudula oli jokaisen sellaisen ehdoituksen kauhulla hylännyt, ja hänen
isänsä oli liiaksi jäykkä- uskoinen Juutalainen, tahtoaksensa hänen
päätöstänsä siinä suhteessa vastustaa. Mutta tänään oli asia
toisellainen, tänään oli rikas Juutalainen kauppias Hanausta tullut
häntä kosimaan, ja taas oli hän antanut jyrkästi kieltävän vastauksen.
Mutta tämä kielto ei ollut saavuttanut hänen isänsä suostumusta, vaan
päinvastoin oli se saattanut hänet vihan vimmaan. Gudula oli silloin
vaan painanut päänsä alemmaksi ja katsonut ompelustansa tarkemmasti,
antaen täten isän vihan-purkauksien vastustamatta mennä ohitse. Mutta
nämä vihan-purkaukset eivät tahtoneet milloinkaan loppua, jonka vuoksi
Gudulan silmissä alkoi suuria kyyneleitä kimallella.
Hän laski ompeluksensa polvilleen ja katsoi rukoilevasti isäänsä, joka
istui vastapäätä häntä vanhalla, nahkalla verhotulla tuolilla.
"Isä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "jos sinä noin minua torut, niin
minun täytyy itkeä, ja jos minä itken, niin en minä voi ommella. Ja
kumminkin minun täytyy vielä tänä iltana saada tämä ompelus valmiiksi
ja viedyksi kreivitär Tettenbornille. Hän on hyvin omituinen rouva;
minun on täytynyt luvata vielä tänä iltana viedä ompelukseni hänelle,
ja jos minä en pidä sanaani, ei hän enää koskaan anna minulle työtä".
"Kun olisit ottanut tuon rikkaan Nathanin, niin et enää koskaan olisi
tarvinnut ommella", huusi hänen isänsä. "Et olisi enää tarvinnut olla
köyhä ompelija, vaan olisit voinut ajaa kauniissa vaunuissa ja
käyttäytyä niinkuin kuuna-päivänä kreivittäretkin. Isäini Jumalan
kautta! minä vielä harmista kuolen, kun ei ollut sinulla sen vertaa
älyä, eikä sen vertaa rakkautta isääsi, että olisit ottanut tuon
rikkaan miehen mieheksesi ja siten laittanut minun vanhat päiväni
murheettomiksi ja huolettomiksi".
"Isä", huudahti Gudula haikeasti, "minä tahdon sinun hyväksesi tehdä
työtä yötä ja päivää, minä tahdon olla vielä ahkerampi, kuin tähän
asti olen ollut, sinulta ei tule mitään puuttumaan, sinä tulet saamaan
kaikki, mitä suinkin vaan tahdot! Ainoastaan älä vaadi minua ottamaan
miestä, jota en rakasta."
"Miksi et häntä rakasta?" huusi vanhus vihoissaan. "Miksi et rakasta
Baruch Nathania, joka kumminkin on rikas mies; jota voipi rakastaa?
Tahdon sinulle sanoa, minkätähden et häntä rakasta: koska sinä Mayer
Anshelmia --"
"Isä, älä sitä puhetta enää jatka", huusi Gudula punoittavin poskin ja
nousi seisaalleen, "sinä solvaat ja loukkaat vaan minua sillä, mitä
tahdot sanoa!"
"Solvata ja loukatahan minä sinua tahdonkin", sanoi isä ynseästi.
"Tahdon iskeä sinun ylpeyteesi, että se heräisi rinnassasi, ja tahdon
iskeä sinun mielettömään rakkauteesi, että se kuolisi sydämmessäsi.
Luulet kenties, ett'en tiedä, minkä vuoksi sinä Baruch Nathanin
hylkäsit? Luulet kenties, etten tiedä, kehen sinä olet mieltynyt? Kyllä
minä kaikki tiedän, sillä mitä en voi silmilläni nähdä, sen kuulen minä
korvillani ja ymmärrän päälläni. Olen jo ammoin tietänyt, että Gudula
on antanut sydämmensä ihmiselle, jolla ei ole silmiä päässä nähdäkseen
Gudulan olevan nuoren ja kauniin ja häntä rakastavan; olen senkin jo
aikoja tietänyt, että Gudula on rikkaille sulhasillensa rukkaset
ainoastaan sen vuoksi antanut, että hän tahtoo olla vapaa Mayer --"
"Ääneti!" keskeytti Gudula hänen puhetulvaansa, laskien samalla kätensä
isänsä käsivarrelle, "Jehovan tähden ääneti; tuossa tulee kadun
toiselta puolen Mayer Anshelm meille. Mutta jos vielä yhdenkään sanan
tahdot samasta asiasta jatkaa ja hänen läsnä-ollessansa tytärtäsi
häväistä, niin vannon minä sinulle isäimme Jumalan kautta, että minä
menen sinne, missä Main-virta on avoin, ja hukutan itseni. Nyt puhu jos
haluat".
Ja kovasti läähättäen ja mustanpunakkaana poskiltaan istui Gudula
varpatuolilleen ja otti käsiinsä ompeluksensa.
Samassa avautui myös ovi, ja nuori, jalovartinen ja kauniskasvoinen,
mutta vakaannäköinen mies astui sisään.
"Jumalan terveeksi", lausui hän vienolla sointuvalla äänellään ja antoi
kättä vanhukselle sekä nyykäytti, ystävällisesti hymyillen, päätänsä
Gudulalle. Tämä vastasi tervehdykseen lempeällä silmäyksellä ja rupesi
sitten taas työtään tekemään.
"Olet tänään tullut oikein aikaiseen konttorista, Mayer Anshelm", sanoi
Gudulan isä ja viittasi vieraalle, että hän istuisi hänen vieressään
olevalle puujakkaralle. "Onko mitään erityistä tapahtunut, koska sinä
nyt kokonaista tuntia ennemmin kuin muulloin pääsit pois tuon rikkaan
ja mahtavan herra Nathansonin konttorista?"
"On", vastasi Mayer Anshelm, "on todellakin jotakin erityistä
tapahtunut, ja sentähden tulen minä suorastaan teidän luoksenne,
saadakseni teiltä neuvoa. Sillä tiedänhän minä sen, että te molemmat
olette ainoat, jotka sydämmestänne minulle hyvää suotte. Teihin, isä
Baruch, luotan minä täydellisesti, niinkuin poika ainakin, ja sinua,
Gudula, rakastan minä, kuin jos olisit minun oma sisareni".
"Kuuletko, Gudula", sanoi vanhus, "hän nimittää itsensä minun
pojakseni, ja sinua hän rakastaa sisarenansa!"
"Minä tiedän sen ja iloitsen siitä, isä Baruch", sanoi Gudula ja loi
isäänsä silmäyksen, jonka merkityksen ainoastaan hän ymmärsi. "Mayer
Anshelm rakastaa minua kuin sisartansa, ja minä rakastan häntä kuin
veljeäni."
"Enkä minä koskaan ole mitään sisar Gudulalta salannut", huudahti Mayer
Anshelm innokkaasti. "Me olemme toistemme parissa kasvaneet, emmekä ole
ainoastaan yhdessä leikkineet ja nauraneet, vaan myös itkeneet ja
nälkää nähneet, ja hätä kiinnittää paremmin toisen toiseensa kuin hyvät
päivät. Tiedäthän vielä Gudula, kuinka sinä minua silloin lohdutit, kun
minun armas äitini kokoontui isiensä tykö, ja kuinka minä hänen
kuolinvuoteellaan sydämmeni hädässä ja epätoivossa katkerasti itkin ja
vaikeroitsin?"
"Tiedän minä vieläkin, Mayer Anshelm", vastasi toinen tyynesti. "Minä
olin rakastanut äitiäsi sangen paljon, ja sentähden itkin minä sinun
kanssasi".
"Ja panit pienet käsivartesi minun kaulaani, Gudula, suutelit minua ja
sanoit suloisella lapsen-äänelläsi: minä pidän sinusta, Mayer Anshelm!
Tuon hyvän, sydämmellisen sanan vuoksi olen minä sinusta pitänyt paljon
ja tulen sinusta paljon pitämään koko elin-aikani, minä tulen aina
olemaan veljenäsi, jos muutoin Gudula kaunotar ei halveksi olla minun
sisarenani".
"Tahdon aina olla sinun sisaresi, Mayer Anshelm. Mutta sano nyt, mikä
erinomainen asia sinulla oli kerrottavana, jonka johdosta tahdoit
meidän, isän ja minun, neuvoa kysyä."
"Niin, kerropa meille, miksi tänään olet tullut tuntia aikaisemmin
konttorista", sanoi vanhus. "Eihän tuo rikas Nathanson liene vaan
tullut vararikkoon?"
"Ei, isä Baruch", vastasi Mayer Anshelm nauraen, "hän ei ole tullut
vararikkoon, vaan hän on tänään voittanut kymmenentuhatta guldenia
onnellisessa kauppa- yrityksessä. Tästä iloissaan lisäsi hän palkkaa
jokaiselle kauppapalvelijalle neljä guldenia kuukaudessa ja minut
kutsui hän yksityishuoneesensa ja puheli siellä minun kanssani".
"Puheliko sinun kanssasi?" kysyi vanhus kummastellen. "Nuorinhan sinä
tietääkseni olet kaikista hänen konttoristeistaan. Kuinka kauan
oletkaan häntä palvellut, Mayer Anshelm?"
"Kolme vuotta, isä Baruch, sen perästä kuin oppi-aikani päätin".
"Kolme vuotta vaan! -- ja Nathanson kutsuttaa nuorimman
kauppapalvelijansa luoksensa kysyäksensä häneltä neuvoa!"
"Ei, isä Baruch, ei sen vuoksi", sanoi Mayer Anshelm niin hämillään,
että Gudula kummastuneena katsoi työstänsä "veljeensä".
"Minkä asian vuoksi siis Nathanson sinut kutsutti luoksensa?" kysyi
vanhus.
"Hyvin eriskummaisen asian vuoksi, jota en kuunapäivinä olisi voinut
arvata, isä Baruch."
"Eihän se liene vaan mikään onnettomuus sinulle?" kysäsi Gudula.
"Gudula, päinvastoin näyttää se minusta suurelta onnelta. Tuo rikas
Nathanson tahtoo ottaa minut yhdysmieheksensä ja kauppakumppaniksensa."
"Tahtoo ottaa sinut yhdysmiehekseen ja kauppakumppanikseen!" huusi isä
Baruch ällistyneenä. "Onko Nathanson tullut hulluksi? Onko hän
menettänyt sen vähän järkeä, minkä Herra Jumalamme hänen osakseen on
suonut? Tehdä sinut yhdysmiehekseen!"
"Isä, salli nyt kumminkin Mayer Anshelmin puhua asiansa loppuun", sanoi
Gudula ja katsoi niin kummallisesti tuohon hämillään olevaan nuoreen
mieheen. "Minun luullakseni hän ei vielä ole pää-asiaa sanonut. Puhu
siis, Mayer Anshelm. Millä ehdolla tahtoo tuo rikas Nathanson ottaa
sinut yhdysmieheksensä?"
"Hän on pannut minulle ainoastaan yhden ehdon, sisar Gudula. Hän ei
tahdo ottaa minua ainoastaan yhdysmiehekseen, vaan, koska hänellä ei
ole poikaa, joka hänen kuoltuaan ottaisi kauppaliikkeen huostaansa,
tahtoo myös tehdä minut pojakseen, jolloin minun tulisi ottaa hänen
nimensä, ja kauppahuoneemme nimi tulisi silloin olemaan: "_Mayer
Nathanson ja poika_."
"Ja ainoa ehto, minkä hän sinulle on pannut", sanoi Gudula ja rupesi
taas työtänsä tekemään, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, "ainoa
ehto on se, että sinä, Mayer Anshelm, nait hänen tyttärensä, Veilchen
Rahelin!"
"Oikein arvasit, sisar Gudula!" huudahti Mayer Anshelm iloissaan,
"oikein arvasit. Jumalan kiitos, että tämä tuli sanotuksi! Niin on
asia, minun on naitava Veilchen Rahel, se on ainoa ehto, minkä herra
Nathanson on pannut".
"Mutta sitä sinä tietysti et tee, etkä voikaan tehdä", huusi ukko
Baruch innokkaasti. "Naida Veilchen Rahel! Sama kuin jos naisit
vuoripeikon, joka on tekevä elämäsi helvetiksi! Etkö tiedä, että hän on
ruma ja katsoo kieroon kuin tarhapöllö? Etkö tiedä, että hän on
kivuloinen ja kyttyräselkäinen kuin kameli?"
"Tiedän kyllä", vastasi Mayer Anshelm tyynesti, "mutta minä tiedän
myöskin, että hän on hyvin lempeäluontoinen, ja ett'ei hänen kova
osansa ole voinut hänen sydäntänsä paaduttaa; hän on avulias ja
hurskas, ja köyhät ja sairaat siunaavat häntä, senhän Te hyvin
tiedätte, isä Baruch! Hänellä on hyvä ja lempeä sydän ja --"
"Ja tämän sydämmen on hän sinulle antanut?" kysäsi Gudula äkkiä.
"Veilchen Rahel rakastaa sinua, eikös niin?" "Hän kuuluu isälleen
sanoneen, asian niin olevan", vastasi Mayer Anshelm, kääntäen silmänsä
alaspäin, "ja sentähden on Nathanson koska hän ainoata lastansa
rakastaa, kutsuttanut minut luoksensa ja tahtoo tehdä minut tyttärensä
mieheksi."
"Entä sinä?" kysyi Baruch, "rakastatkos sinä tuota kaunotarta?"
"En", vastasi Mayer Anshelm miettivästi, "en rakasta häntä. Mutta
tahdon tunnustaa teille, isä Baruch ja sisar Gudula, ett'en minä luule
voivani ketään rakastaa; näyttää melkein siltä, kuin luonto ei
olisikaan minulle sitä lahjaa suonut. Olen tarkoin tutkinut sydäntäni
ja olen havainnut, että se on ahdas ja täydelleen tyytyväinen siihen,
mitä sillä nyt on, nimittäin rakkauteen teitä kohtaan, isä Baruch ja
sisar Gudula, eikä vaadi sen enempää. Niin palavaa hehkua ja innokasta
halajamista, kuin minkä runoilijat kertovat rakkauden olevan, ei minun
sydämmeni tunne ollenkaan. Täytyy tunnustaakseni, että minulla on ahdas
sydän, eikä siinä ole sijaa muille kuin teille molemmille! Mutta
arvelen kuitenkin, että sen eteisessä kumminkin löytyisi joku sija myös
Veilchen Rahelille; ja minä tulen aina olemaan hänelle kiitollinen
hänen rakkaudestaan ja --"
"Hänen rahoistaan", täytti Gudula lauseen.
"Oikein sanoit", huudahti Mayer Anshelm innokkaasti. "Hänen rahoistaan
tahdon minä olla hänelle kiitollinen, sillä ne tekevät minusta rikkaan
miehen. Ja pitääkö minun teille selittää, mitä se merkitsee? Se
merkitsee tässä kurjassa ja matoisessa maailmassa: että minä pääsen
vapaaksi, kunnioitettavaksi ja rehelliseksi mieheksi. Sillä tiedättehän
te että _köyhä_ Juutalainen on ylenkatsottu paria, ihmiskunnan
hylkyläinen, jolla ei ole tahdon vapautta, ei kunniaa eikä ihmisarvoa.
Minä olen nähnyt meidän kansan kurjuuden ja alennustilan, minä olen
nähnyt ja yhä näen, kuinka ne, jotka itseänsä kristityiksi kutsuvat ja
sanovat uskontonsa olevan rakkauden ja anteeksi- antamuksen uskonnon,
meitä halveksivat ja jaloin polkevat. He vihaavat ja vainoovat meitä
kaiken rakkautensa ohessa, he eivät voi meille antaa anteeksi, että me
puhumme toisellaista murretta kuin he, että meidän nenämme on luotu
toisennäköiseksi kuin heidän, että meidän silmämme ja tukkamme ovat
mustat ja kiiltävät; he soimaavat meitä että pysymme kiinni isiemme
tavoissa ja opissa, uskollisuutenne lukevat rikokseksi meille -- meille
_köyhille_ Juutalaisille! Mutta kun olemme _rikkaita_ Juutalaisia,
silloin he meille antavat anteeksi kaikki meidän luulotellut
rikoksemme ja ottavat meidät mielellänsä seuraansa eivätkä pidä mitään
lukua nenistämme, tukastamme eikä murteestamme! On siis pää-asia
Juutalaiselle päästä rikkaaksi, sillä kun hänellä kerran on rikkautta,
silloin on hänellä myöskin arvoa ja kunniaa. Sen olen tullut
huomaamaan maailmata katsellessani, ja kun minä kolme vuotta takaperin
palasin kotiini Fürthistä, missä vanhan setäni luona oppi-aikani
palvelin ja nälkää näin, silloin pysähdyin minä Juutalaiskaupungin
portilla ja lankesin siinä polvilleni. Kukaan ei sitä nähnyt, sillä
ilta oli jo tullut, ja pimeys vallitsi maata, mutta siinä minä
polvillani vannoin isiemme Jumalan kautta tahtovani tulla rikkaaksi
mieheksi, miljonain omistajaksi! Sitä en tehnyt kurjasta ahneudesta
enkä ylpeydestä tai kopeudesta, en myöskään kunnianhimosta; vaan minä
tahdon tulla rikkaaksi mieheksi kansani vuoksi ja siten ansaita sille
vapautta ja kunniaa. Minä tahdon tulla rikkaaksi, voidakseni Jumalan
kansaa kostaa Jumalan pojan kansalle. Tahdon päästä miljonain
omistajaksi voidakseni vetää Jumalan kansan ylös tomusta, päästää sen
alennustilastaan ja antaa sille takaisin sen pyhät ihmisoikeudet.
Tahdon päästä miljonain omistajaksi, särkeäkseni sen rautaisen
säleaidan, joka Juutalaiset kristityistä erottaa, että heidän täytyy
ottaa meidän kansalaisiksi yhteyteensä, että heidän täytyy suoda
meille oikeus ajatella ja uskoa omantuntomme ja vakuutuksemme mukaan,
ja kumminkin pitää meitä sen valtion oikeutettuina kansalaisina, missä
olemme syntyneet.
"Katsokaa, niin vannoin minä kurjan Juutalaiskaupunkimme portilla
polvillani ollessani. Ja minä aion valani pitää. Minä olen jo
ahkeruudella ja tarkkuudella: haalinut kokoon pienen pää-oman, olen
nähnyt nälkää ja kurjuutta, kärsinyt suuren tarkoitusperäni vuoksi,
koska tuosta pienestä pää-omasta täytyy tulla suuri, jolla voin alkaa
asioimisliikettä omiin nimiini. En ole hetkeäkään turhaan hukannut, en
ole suonut itselleni vähintäkään lepoa tai virvoitusta, kuten muut
nuoret miehet. Iltasilla konttorista kotia tultuani en ole muuta
huvitusta etsinyt, kuin että silloin tällöin olen pistäytynyt tänne
teidän luoksenne puhellakseni hetkisen teidän kanssanne, ja sitten olen
aina palannut kammiooni, jossa pitkin yötä olen puhdistanut ja
järjestänyt kauppiasten minulle uskomia kirjoja. Sitä tehdessä olen
talvella vilusta värissyt, kesällä helteestä hikoillut; usein olin
väsymyksestä nääntyä ja aina olin nälissäni, mutta aina ajattelin vaan
sitä, että tein työtä enentääkseni pää-omaani, ja siten olen minä
kestänyt ja aina vaan toivonut tulevaisuudelta sitä, minkä nykyisyys on
kieltänyt. Ja nyt", jatkoi Mayer Anshelm säihkyvin silmin koroitetulla
äänellä, "nyt tarjoutuu minulle äkki-arvaamatta tilaisuus pikemmin
päästä tarkoitukseni perille ja kerrassaan harpata monen pitkän
puute-ja kärsimysvuoden ohi, nyt voin tuota pikaa päästä rikkaaksi.
Sanokaa, eikö minun pidä käyttää tätä tilaisuutta?"
Ukko Baruch ei virkkanut mitään, vaan katsoi miettivän ja kysyvän
näköisenä tyttäreensä; Gudula oli jo aikoja unhottanut työnsä, ja
loistavin silmin ja hehkuvin poskin oli hän kuunnellut Mayer Anshelmin
innokasta puhetta. Nyt nousi hän hitaasti istuimeltaan ja astui
juhlallisesti hänen luoksensa.
"Mayer Anshelm", puhui hän, laskien valkoisen kätensä hänen
käsivarrelleen ja katsoen häntä hymyssä suin. "Mayer Anshelm, sinun
pitää käyttää tätä tilaisuutta rikkaaksi tullaksesi, kansasi kunnian ja
vapahtamisen vuoksi! Mene, Mayer Anshelm, ja sano tuolle rikkaalle
Nathansonille, että tahdot naida Veilchen Rahelin ja ruveta hänen
yhdysmieheksensä".
"Tee, niinkuin Gudula sinulle sanoo", lausui ukko Baruch juhlallisesti,
"sillä Jumalan sana on hänen suussansa, ja rakkaus on hänen
sydämmessänsä; hän on sinua suojelus-enkelinäsi neuvonut".
"Niin, suojelus-enkelinäni hän on minua neuvonut", kertoi Mayer
Anshelm, hellästi irroittaen tytön pienen, valkean käden käsivarrestaan
ja suudellen sitä. Gudula vavahti vähän, ja hänen kasvonsa menivät
kalmankalpeiksi, mutta sitä ei Mayer Anshelm nähnyt, sillä hän piti yhä
Gudulan kädestä ja painoi sitä huuliansa vasten. Mutta Gudula veti
kätensä hiljaa pois, ja nyt vasta Mayer Anshelm'kin huomasi hänen
kalpeutensa ja näytti ikäänkuin pitkästä miettimisestä tulevan
tolkulleen.
"Olet siis yksimielinen siitä, että minun on tuohon ehtoon
suostuminen?" kysyi hän Gudulalta. "Mutta oletko myöskin miettinyt,
että minä tyttöä en rakasta? Enkö minä tee hänelle mitään vääryyttä,
kun nain hänet, en itsensä, vaan rahainsa vuoksi? Voinko tehdä hänet
onnelliseksi rakastamatta häntä?"
"Sinä olet hänet onnelliseksi tekevä, Mayer Anshelm", vastasi Gudula ja
käänsi samalla, ikäänkuin satunnaisesti, päänsä toisaannepäin. "Sinä
olet hänet onnelliseksi tekevä, sillä hän rakastaa sinua ja saapi sinut
omaksensa. Mutta nyt jää hyvästi, Mayer Anshelm", lisäsi hän ja rupesi
kokoamaan ompeluksiansa, "en voi enää viipyä, minulla on vielä pitkä
matka käytävänä. Jos tahdot jäädä isän luo, niin jää".
"En jouda", sanoi Mayer Anshelm, "minunkin pitää lähteä. Minun täytyy
valvoa koko yö ja tehdä työtä, sillä minun pitää nyt saada kaikki ne
kirjat valmiiksi, jotka olen päätettäviksi ottanut. Huomenna täytyy
minun ne omistajilleen jättää, koska tästä lähtein tietysti en
enää jouda niitä päättämään. Nyt on tullut loppu pienelle
asioimisliikkeelleni, sillä rikkaan Nathansonin kumppanilla on
suuremmpia ja tärkeämpiä asioita toimitettavina. Jääkää siis hyvästi,
isä Baruch, ja huomenna, kun toisiamme kohtaamme, on kaikki toisin, ja
minä olen silloin Nathansonin kumppani".
"Ja hänen tyttärensä, Veilchen Rahelin, sulhanen", lisäsi Gudula,
huivia kaulaansa kääriessään.
"Ja sitte sinä tietysti lähdet tältä likaiselta Juutalaiskadulta",
sanoi Baruch, "ja muutat tuolle suurelle kadulle, jolla rikkaat teidän
kansasta asuvat, vieläpä kenties ostat itsellesi suurella rahasummalla,
kuten Nathansonkin, oikeuden asua ulkopuolella Juutalaiskaupunkia,
tuolla komealla kadulla, jolla suuret tukkukauppiaat asuvat".
"En, sitä en konsanani tule tekemään", huudahti Mayer Anshelm
kiihkeästi. "Silloinhan en enää olisi kansalleni enkä itsellenikään
uskollinen; näyttäisihän se siltä, kuin halveksisin ja häpeäisin
kansaani sen köyhyyden ja alhaisen arvon vuoksi, niinkuin nuo typerät
kristityt ylpeydessään tekevät. En, sitä en koskaan tee! Vaan oman
kansani keskellä, täällä tahdon minä elää, täällä tahdon minä asua, ja
täällä tahdon minä teidän kanssanne jakaa hyvät päiväni, niinkuin te
olette minun kanssani pahat päivätkin tasan panneet. Kun kerran olen
saanut vaimon kotiini, tiettävästi sisar Gudulallakaan ei liene mitään
sitä vastaan muistuttamista, jos sinä, isä Baruch, tyttärinesi asut
minun luonani, kuten minä kerran tahdoin tulla teidän luoksenne asumaan
ja elämään, mutta johon sisar Gudula ei suostunut, koska hän arveli
sitä sopimattomaksi. Sitte kun minä olen nainut mies, ei kukaan enää
saattane sanoa sopimattomaksi, jos me asumme yhdessä".
"Siitä meillä on vielä aikaa vastakin puhua, Mayer Anshelm", sanoi
Gudula, ovea avaten. "Nyt täytyy minun lähteä kreivitär Tettenbornin
luo, joka asuu toisella puolen kaupunkia uudessa kaupungin osassa".