Olen pitänyt mukanani näiden käännösten käsikirjoituksia päiväkausia,
lukien niitä rautatievaunuissa, raitioteiden katoilla ja ravintoloissa,
ja usein olen ollut pakotettu panemaan ne pois, etteivät syrjäiset
huomaisi niiden aiheuttamaa liikutusta. Näissä lyriikan paloissa, jotka
alkukielisessä asussaan -- niin ovat indialaiset ystäväni kertoneet --
ovat säe säkeeltä paljasta ylevää kauneutta ja rytmiä, värihienoutta,
jota on mahdotonta kääntäen tulkita, täynnä runomitallisia uutuuksia,
niiden ajatussisällössä esiintyy se kauneusmaailma, josta olen ikäni
kaiken unelmoinut. Vaikka se onkin ylhäisen kulttuurin työtä, tuntuu se
kuitenkin tavallisessa maaperässä kasvaneelta, kuin kukka rikkaruohon
keskellä. Vuosisatain läpi on säilynyt perintätieto, jolle uskonto ja
runous on sama asia, joka on koonnut tunteensa ja ilmitulomuotonsa
oppineilta ja oppimattomilta, ja tuonut ne yhteiselle kansalle
takaisin. Jos Bengalin sivistys säilyy särkymättä, jos tuo yhteinen
elämänymmärrys pääsee kehittymään yhtäläisen vallitsevaksi,
hajautumatta kuten meillä tusinaan eri maailmankatsomukseen, jotka
eivät tiedä mitään toisistaan, niin sekin, mikä on näissä runoissa
salatuimman kaunista, muuttuu muutamien sukupolvien aikana
maantienkulkijankin omaisuudeksi. Silloin kun koko Englannissa oli vain
yksi ainoa henkinen vastaanottokyky, kirjoitti Chaucer runoelmansa
Troilus ja Cressida, ja vaikka hän kirjoitti sen luettavaksi, lauloivat
sitä kuitenkin pian runolaulajat. Kuten Chaucerin edeltäjät, kirjoittaa
Rabindranath Tagorekin musiikkia sanoihinsa, ja jokainen ymmärtää, että
hänen ylitsevuotavaisuutensa, ilmaisun helppoutensa, intohimonsa
rohkeus ja yllätystensä monilukuisuus johtuu siitä, ettei hän koskaan
esitä mitään, joka on outoa, luonnotonta tai puolustuksen tarpeessa.
Nämä runot eivät jää pieninä hyvin painettuina kirjasina naisten
pöydille, jossa välinpitämättömät kädet niitä kääntelevät hakeakseen
aihetta huoata tarkoituksettoman elämän vuoksi, mikä on kuitenkin
kaikki, mitä he elämästä tietävät; ne eivät ole sellaista ylioppilaan
lukemista, joka unohtuu, kun tosi elämä alkaa, vaan sukupolvesta
toiseen maanteiden matkalaiset ja jokien soutajat niitä laulavat.
Odottaessaan toisiaan huomaavat rakastavaiset kuiskaillessaan niiden
säkeitä, että niiden synnyttämä Jumalan rakkaus on kuin taikakylpy,
jossa heidän oma maallisempi intohimonsa voi jälleen saada nuoruutensa.
Joka hetki tulvii tämän runoilijan sydän yli äyräittensä kastelemaan
näitä kaikkia, ilman tunkeilua, ilman alentuvaisuutta, sillä se tietää,
että häntä tahdotaan ymmärtää; se on täyttynyt heidän elämällänsä.
Matkustaja punaruskeassa vaipassaan, jota hän pitää tomun suojana,
tyttö, joka poimii vuoteestaan kuninkaallisen rakastajansa
kukkaseppeleestä pudonneita terälehtiä, palvelija tahi morsian odottaen
tyhjässä talossa isäntänsä kotiintuloa, ne ovat kuvia sydämen
kääntymisestä Jumalan puoleen. Kukat ja joet, soitto näkinkengällä,
Indian rankka heinäkuun sade, tahi paahtava kuumuus, ne ovat kuvia
niistä mielialoista, jolloin sydän on joko yhtymässä tahi eroamassa; ja
tuo mies tuolla joella, joka istuu venheessään soittaen kanneltaan, hän
on kuin joku salaperäinen olio kiinalaisessa maalauksessa, täynnä
salamyhkäistä tarkoitusta, hän on Jumala Itse. Tämä mielikuvitus
näyttää sulattaneen itseensä koko kansan, koko sivistysmuodon, joka on
meille mittaamattoman outo; ja kuitenkaan se ei liikuta meitä siksi,
että se on outoa, vaan siksi, että olemme kohdanneet siellä oman
kuvamme, kuin olisimme vaeltaneet Rossetti'in salavametsässä, tai
kuulleet -- kenties ensi kertaa kirjallisuudessa -- äänemme kuin
unessa.
Renessanssin jälkeen on Europan pyhimysten sana -- niin tuttuja kuin
heidän kuvansa ja heidän ajatusmaailmansa rakenne ovatkin -- lakannut
kiinnittämästä meidän huomiotamme. Me tiedämme, että meidän täytyy
lopuksikin luopua maailmasta, ja me olemme tottuneet mietiskelemään
väsymyksen tai innostuksen hetkinä vapaaehtoista luopumista siitä,
mutta kuinka voimme me, jotka olemme lukeneet niin paljon runoutta,
nähneet niin monta maalausta, kuunnelleet niin paljon musiikkia, jossa
lihan ja sielun huuto tuntuu yhtyvän yhdeksi, jättää sen äkkiä ja
jyrkästi? Mitä yhteistä on meillä pyhän Bernhardin kanssa, joka peitti
silmänsä, etteivät ne näkisi Sveitsin järvien kauneutta, tai
Ilmestyskirjan hurjan kaunopuheisuuden kanssa? Me käyttäisimme, jos
voisimme, mitä miellyttävimpiä sanoja, kuten tässä kirjassa. "Olen
sanonut jäähyväiset. Hyvästelkää tekin minua, veljet! Minä kumarran
teille kaikille ja lähden. Tässä annan takaisin oveni avaimet -- luovun
kaikista oikeuksistani huoneeseeni. Pyydän teiltä vain viimeisiä
ystävällisiä sanoja. Olimme naapureina kauan, mutta minä sain enemmän
kuin voin antaa. Nyt on päivä koittanut ja lamppu, joka on valaissut
huonettani, on sammunut. Käsky on tullut, ja minä olen valmis
matkalle." Ja näinhän huutaa meidän oma sydämemme, kun se on kauimpana
Tuomas Kempiläisestä tai Bunyanista, kristityn vaelluksen miehestä: "Ja
koska minä rakastan tätä elämää, niin tiedän rakastavani kuolemaa yhtä
paljon." Mutta tämä kirja ei sisällä kaikkea ainoastaan silloin, kun
aatoksemme askaroi eron tunnelmissa. Emmehän olleet tienneet, että
rakastimme Jumalaa, tuskinpa lienemme Häneen uskoneetkaan; mutta
katsoessamme kulunutta elämäämme, kun olemme etsineet polkuja sen
tiheiköistä, kun olemme iloinneet vuorten yksinäisyydessä, kun olemme
vaatineet salaisesta käskystä omiksemme niitä naisia, joita olemme
rakastaneet, me huomaamme tuon liikutuksen, joka luo sydämiimme tämän
salaperäisen sulouden. "Astuen sydämeeni pyytämättä, kuin joku
tavallisesta joukosta, tuntemattomana minulle, painoit sinä,
kuninkaani, ijankaikkisuuden sinetin moneen häipyvään hetkeen." Tämä ei
ole enää kammion tai ruoskan hurskautta; on kuin kohoaisimme
ymmärtämään maalarin taidenäkemyksen entisestään kasvanutta voimaa, kun
hän kuvaa tomua ja aurinkoa, ja kokeaksemme samallaista saamme mennä
aina Pyhään Franciscukseen ja William Blakeen, jotka ovat näyttäneet
niin vierailta väkivaltaisessa historiassamme.