Englantilaiseen painokseen on kirjailija _William Butler Yeats_
kirjoittanut seuraavan esipuheen:
Muutamia päiviä sitten sanoin eräälle huomattavassa asemassa olevalle
lääketieteen tohtorille Bengalista, Indiasta: "En osaa saksaa, mutta
jos käännös jostakin Saksan runoilijan teoksesta tekisi minuun
vaikutuksen, menisin British Museumin kirjastoon hakemaan
englanninkielisistä kirjoista joitakin tietoja hänen elämästään ja
hänen elämänymmärryksensä kehittymisestä. Mutta vaikka nämä
suorasanaiskäännökset Rabindranath Tagoren runoista ovat panneet vereni
kiertämään kiivaammin kuin vuosiin on tapahtunut, en voi saada mitään
tietoja hänen elämästään enkä siitä ajatusten työskentelystä, joka on
tehnyt ne mahdollisiksi, ellei joku Indian tuntija minulle niistä
kerro." Saamani vaikutelmat, tuntuivat hänestä luonnollisilta, sillä
hän sanoi: "Luen Rabindranath Tagorea joka päivä; rivinen hänen
runoudestaan saa unhottamaan kaikki maailman huolet." Sanoin tähän:
"Jos joku englantilainen, joka asui Lontoossa Rikhard II:sen aikana,
olisi saanut nähdä käännöksiä Petrarcan tahi Danten teoksista, niin ei
hänellä olisi ollut käytettävänään mitään kirjallisuutta, josta hakea
vastausta kysymyksiinsä, vaan olisi hän kääntynyt jonkun firenzeläisen
tai lombardialaisen kauppiaan puoleen kuten minä Teidän puoleenne.
Sillä, mikäli minä voin sanoa, niin rikasta yksinkertaisuudessaan on
tämä runous, että uusi renessanssi on lähtenyt Teidän maastanne, ja
siitä voin saada tietoja ainoastaan suusanallisesti." Hän vastasi:
"Meillä on muitakin runoilijoita, mutta ei ainoatakaan hänen
vertaistaan. Europassa ei ainoakaan sen runoilijoista tunnu
olevan niin kuuluisa kuin hän on meidän keskuudessamme. Hän on yhtä
etevä säveltäjä kuin runoilija, ja hänen laulujansa lauletaan Indian
länsiosista aina Birmaan saakka, missä ikinä bengalin kieltä
puhutaan. Hän tuli kuuluisaksi jo yhdeksäntoista vanhana, jolloin hän
kirjoitti ensimmäisen kertomuksensa; näytelmiä, jotka hän kirjoitti
tultuaan hiukan vanhemmaksi, esitetään vieläkin Kalkuttassa. Minä
ihailen hänen elämänsä täydellisyyttä; kun hän oli vielä hyvin
nuori, kirjoitti hän paljon luonnosta, istuen kaiket päivät
puutarhassaan; viidennestäkolmatta vuodestaan tai niiltä paikoin noin
viidenteenneljättä saakka, jolloin häntä kohtasi suuri suru, kirjoitti
hän ihaninta lemmenrunoutta mitä ikinä on kielellämme tunnettu."
-- Ja kertojani sanoi tässä syvän liikutuksen valtaamana: "Sanoilla en
voi koskaan tulkita, mitä seitsentoistavuotiaana sain hänen
lemmenrunoistaan. Tämän jälkeen hänen taiteensa syveni, muuttuen
aiheeltaan uskonnolliseksi, filosofiseksi; hänen hymneissään kuvastuvat
kaikki ihmiskunnan toivomukset. Hän on ensimmäinen meidän
pyhimyksistämme, joka ei ole kieltänyt elämää, vaan on itse lähtenyt
Elämän ytimestä, ja siksi me häntä rakastamme." Mahdollista on, että
olen muistissani muuttanut hänen sanojansa, mutta en hänen
ajatuksiansa. "Joku aika sitten", jatkoi kertojani, "piti hänen
toimittaa jumalanpalvelus eräässä kirkoistamme -- me Brahma Saraaj'n
palvelijat olemme ottaneet kielessämme käytäntöön sanan 'kirkko' --;
vaikka se on Kalkuttan suurin, niin kansanjoukko ei siihen kuitenkaan
mahtunut, vaan täytti akkunat ja läheiset kadutkin, pysähdyttäen
liikenteen."
Olen puhutellut muitakin Indiasta tulleita, ja se kunnioitus, jolla he
puhuvat tästä miehestä, tuntuu oudolta meidän oloissamme, jossa sekä
suuret että pienet ilmiöt peittyvät saman yleisen pilanteon ja
halventamishalun alle. Kun rakensimme kirkkojamme, muistimmeko
samallaisella kunnioituksella suuria miehiämme? "Joka aamu kello 3 --
tiedän, koska olen itse nähnyt", sanoi eräs kertojistani, -- "hän istuu
liikkumattomana, vaipuneena mietiskelyyn, eikä herää kahteen tuntiin
Jumalan luontoa tutkivista unelmistaan. Hänen isänsä Maha Rishi saattoi
joskus istua tällä tavalla koko nousevan päivänkin; matkustaessaan
kerran eräällä joella hän vaipui mietiskelyihin maiseman kauneuden
johdosta, ja soutajat saivat odottaa kahdeksan tuntia, ennenkuin
päästiin matkaa jatkamaan." Hän kertoi sitten minulle Tagoren
perheestä, kuinka sen kehdoista on neljän sukupolven aikana tullut vain
kuuluisia miehiä. "Nyt elävistä", jatkoi hän, "on mainittava
Gogonendranath ja Abanindranath Tagore, jotka ovat taiteilijoita; ja
Dwijendranath, Rabindranathin veli, joka on suuri filosofi. Oravat
laskeutuvat puiden oksilta hänen olkapäilleen, ja linnut istahtavat
hänen kädelleen." Huomaan näiden miesten ajatuksissa tunteen siitä,
että on näkyväistä kauneutta; on kuin he kannattaisivat Nietzschen
oppia, ettei saa uskoa siveelliseen tai älylliseen kauneuteen, ellei se
ennemmin tai myöhemmin lyö leimaansa fyysillisiin esineisiin. Vastasin:
"Itämailla osaatte pitää yllä kuuluisain perheitten mainetta. Eräänä
päivänä osoitti minulle muutaman museon johtaja pientä mustaa miestä,
joka parhaillaan järjesteli museon kiinalaista kirjatuotekokoelmaa, ja
sanoi: 'Hän on Mikadon erikoistuntija tällä alalla, jo neljästoista
polvi samasta perheestä tällä paikalla!' Hän vastasi: 'Pojasta
saakka on Rabindranathilla ollut ympäristössään kirjallisuutta ja
musiikkia'." Muistin runojen sisällyksen yltäkylläisyyden ja
yksinkertaisuuden ja kysyin: "Harjoitetaanko teidän maassanne paljon
kansanvalistus-kirjoittelua ja arvostelutyötä? Meillä, erittäinkin
minun maassani, on niin paljon työtä, että henkemme luomiskyky
asteittain ehtyy, ja kuitenkaan ei työmme näytä kantavan hedelmää.
Ellei elämämme olisi alituista sodankäyntiä, meillä ei olisi mitään
makua, emme tietäisi, mikä on hyvää, eikä meillä olisi kuulijoita eikä
lukijoita. Neljä viidesosaa tarmostamme kuluu taisteluun huonoa makua
vastaan, esiintyipä se sitten meissä itsessämme tahi muissa." "Minä
ymmärrän", vastasi hän, "meilläkin on valistuskirjallisuutemme.
Maakylissä luetaan pitkiä jumaltarurunoja, jotka ovat kotoisin
keskiajalta, sanskritin kielestä, ja joissa on usein kohtia, jotka
kehoittavat kansaa tekemään velvollisuutensa."