Rajoista yhteiskunnan vallalle individin yli.
Missä siis ovat oikeat rajat individin herruudelle oman itsensä
ylitse? Missä alkaa yhteiskunnan valta? Kuinka paljon ihmiselämää
pitää omistaa individualisuudelle ja kuinka paljon yhteiskunnalle?
Kumpikin saa oikean osansa, kuin kummallakin on se, mikä erittäin
koskee sitä. Individualisuudelle pitäisi kuulua se osa elämää, joka
pääasiallisesti liikuttaa individin etuja; yhteiskunnalle se osa,
joka pääasiassa koskee yhteiskunnan etuja.
Vaikk'ei yhteiskunta perustukaan kontrahtiin ja vaikk'ei
kontrahdin keksiminen, siitä muka johtaaksensa yhteiskunnalliset
velvollisuudet, vastaa tarkotustansa, niin kuitenkin jokainen,
joka on yhteiskunnan suojeluksessa, on velvollinen tätä
lahjaa vastaamaan; ja yhteiskunnassa eläminen sinään jo tekee
välttämättömäksi, että jokainen on sidottu käytöksessänsä muita
kohtaan noudattamaan jotakin ohjetta. Tämä käytös on ensiksikin
siinä, ett'ei loukkaa kenenkään muun etuja, tahi oikeammin varmoja
etuja, jotka julkisen lain määräyksen tahi salaisen sopimuksen
mukaan ovat katsottavat oikeuksiksi; ja toiseksi, että kukin ihminen
kantaa jonkun kohtuullisen periaatteen mukaan määrättävän osansa
taakkaa ja uhrauksia, mitä tuottaa puolustaminen yhteiskuntaa tahi
sen jäseniä vääryydeltä ja ahdistamisilta. Näihin ehtoihin on
yhteiskunta oikeutettu pakottamaan jäsenensä, kerrassaan niiden
kustannuksella, jotka yrittävät jättämään niitä täyttämättä. Eikä
tässä ole kaikki, mitä yhteiskunta saapi tehdä. Individin toimet
saattavat olla vahingollisia muille tahi puuttua oikeaa vaarinottoa
muitten menestyksestä, käymättä kuitenkaan niin pitkälle, että
loukkaisivat heidän määrättyjä oikeuksiansa. Syyllinen on silloin
oikeudenmukaisesti rangaistava mielipiteen tuomion, vaikka ei lain
kautta. Niin pian kuin joku osa ihmisen käytöstä sortavasti sattuu
toisten etuihin, on yhteiskunnalla tuomionvalta siihen ja kysymys,
onko yhteinen menestys edistyvä sekautumisesta siihen vaiko ei,
joutuu keskustelun alaiseksi. Mutta ei ole mitään aihetta herättää
sellaista kysymystä, kuin ihmisen käytös ei vaaranna kenenkään etuja,
paitsi hänen omiansa, tahi ei tarvitsisi vaarantaa, joll'eivät he
tahtoisi (kaikkein kysymyksessä olevain ollen täysi-ikäisiä ja
tavallisia ymmärrykseltään). Kaikissa sellaisissa tapauksissa pitäisi
olla täysi vapaus, laillinen ja yhteiskunnallinen, tehdä teko ja
vastata seurauksista.
Kovin väärin käsittää tätä oppia se, joka luulee ainoastaan
itsekkään välinpitämättömyyden vaativan, ett'ei ihmisillä saa
olla mitään tekemistä toistensa käytöksen kanssa ja ett'ei heidän
tule pitää vaaria kenenkään elämästä ja menestyksestä, joll'ei
heidän oma etunsa ole siihen kietoutunut. Vähennyksen sijasta
tarvitaan kyllä entistä paljoa enemmän rehellistä puuhaa toisen
hyvän edistämiseksi. Mutta rehellinen hyväntahtoisuus voi löytää
muitakin keinoja kehottaaksensa ihmisiä hyvään, kuin ruoskat ja
vitsat, sanan mukaan tahi kuvaannollisesti käsitettyinä. Minä
olen viimeinen alentamassa itsekohtaisten avujen arvoa; ne ovat
ainoastaan tärkeydeltään alemmat yhteiskunnallisia hyveitä, jos
ovat ollenkaan niitä alemmat. Kasvatuksen asia on yhtäläisesti
viljellä molempia. Mutta kasvatuskin vaikuttaa vakauttamisen
ja kehotuksen kautta yhtä hyvin kuin pakotuksen, ja ainoastaan
edellisellä keinolla pitäisi, kuin kasvatuksen aika on ohitse
kulunut, itsekohtaiset avut mieleen painettaman. Ihmisten tulee
auttaa toisiansa erottamaan parempaa huonommasta ja vahvistaa
valitsemaan edellistä ja välttämään jälkimäistä. Heidän pitäisi aina
olla kiihottamassa toisiansa yhä enemmän harjottamaan korkeampia
kykyjänsä ja yhä enemmän suuntaamaan tunteitansa ja tarkotuksiansa
viisauteen eikä hulluuteen, ylentäviin eikä alentaviin seikkoihin
ja mietelmiin. Mutta ei kukaan ihminen tahi mikään ihmisjoukko ole
oikeutettu sanomaan toiselle täysi-ikäiselle ihmiselle, ettei hän saa
elämänsä kanssa menetellä omaksi hyödykseen, niinkuin hän parhaana
pitää. Hänen oma etunsa koskee kaikkein enimmin häntä itseään: se
etu, mikä kenelläkään muulla voi olla hänen menestyksestänsä, on,
paitsi lujan personallisen välin tapauksissa, vähäpätöinen siihen
verraten, mitä hänellä itsellään on. Se etu mikä yhteiskunnalla on
hänen personastaan (paitsi hänen käytöksestään muita kohtaan) on
osannainen ja kerrassaan epäsuora: kuin taasen omat tunteensa ja
olonsa tavallisinkin mies tahi vaimo käsittää äärettömästi paljoa
paremmin kuin kukaan muu. Yhteiskunnan sekautumisen vallitsemaan
hänen päätöksiänsä ja hankkeitansa asioissa, jotka koskevat
ainoastaan häntä itseänsä, täytyy perustua yleisiin olettamisiin,
ja ne saattavat olla aivan vääriä, ja jospa ovat oikeitakin, olla,
yhtä hyvin kuin olla olematta, väärin sovitetut erityisseikkoihin
ja ihmisten kautta, jotka eivät ole paremmin tutustuneet sellaisten
tapausten kohtiin, kuin ne, jotka katselevat niitä syrjästä vaan.
Tässä osassa ihmisasioita siis individualisuudella on oma alansa.
Ihmisten käytöksessä toisiansa kohtaan on välttämätöntä enimmäkseen
noudattaa yleisiä sääntöjä, jotta kukin tietää, mitä hänellä on
odotettavana; mutta omissa asioissaan on kukin oikeutettu omaa
itsenäisyyttänsä vapaasti harjottamaan. Mietteitä helpottamiseksi
hänen ratkaisuansa, kehotuksia vahvistamaan hänen tahtoansa
saavat hänelle tarjota, vieläpä tyrkyttääkin muut, mutta itse hän
lopullisesti ratkaisee. Kaikki erehdykset, jotka hän mahdollisesti
tekee neuvoa ja varotusta vastaan, ovat vähäpätöisiä siihen pahaan
verraten, että sallittaisiin muitten pakottaa häntä siihen, mitä he
hänen hyvänänsä pitävät.
Minä en tarkota, ett'ei niihin tunteisiin, joilla muut katselevat
jotakin ihmistä, saisi mitenkään vaikuttaa hänen itsekohtaiset
ominaisuutensa ja puutteensa. Tämä ei ole mahdollista eikä
toivottavaa. Jos hän on etevä jossakin niitä ominaisuuksia, jotka
tulevat hänen omaksi hyväksensä, hän on siinä suhteessa sopiva
ihmeteltäväksi. Hän on sitä lähempänä ihmisluonnon ihanteellista
täydellisyyttä. Jos hän on suuresti puutteellinen jossakin noita
ominaisuuksia, ihmettelyn vastainen tunne on seurauksena. On
narrimaisuuden aste, ja niin sanoaksemme (vaikka tätä nimeä sopii
vastustaa) alhaisen ja turmeltuneen aistin aste, jotka, vaikk'eivät
voi oikeuttaa tekemään pahaa ihmiselle, joka sitä osottaa, tekevät
hänet välttämättömästi oikeaksi vastenmielisyyden ja pahimmassa
tapauksessa halveksimisenkin esineeksi; ihmisissä ei voi ilman näitä
tunteita olla vastaisia ominaisuuksia oikeassa määrässä. Tekemättä
kenellekään vääryyttä saattaa ihminen toimia niin, että hän pakottaa
meidät arvostelemaan ja pitämään häntä hassuna tahi alhaisemman
asteen olentona, ja koska tämä arvostelu ja tunne on seikka, jota
hän mielemmin välttäisi, on se palveluksen osotusta hänelle, että
varottaa häntä siitä edeltäpäin, juurikuin jostakin muustakin
vastenmielisestä seurauksesta, jolle hän panee itsensä alttiiksi.
Olisi todella hyvä, jos tätä kelpo palvelusta tehtäisiin paljoa
vapaammin, kuin tavallinen kohteliaisuuden tunto nykyään sallii, ja
jos ihminen saisi rehellisesti huomauttaa toiselle luulevansa hänen
olevan väärässä, tulematta pidetyksi epäkohteliaana ja röyhkeänä.
Meillä on myös oikeus monella tavalla toimia epäsuopean käsityksemme
mukaan toisesta, ei sortaen hänen individualismittansa, vaan omaamme
käyttäen. Meidän ei esim. ole pakko hakea hänen seuraansa, meillä
on oikeus välttää sitä, vaikk'ei tästä väittelemisestä melua pitää,
sillä meillä on oikeus valita mieluisinta seuraa itsellemme. Meillä
on oikeus, ja se saattaa olla meidän velvollisuutemmekin, varottaa
muita hänestä, jos mielestämme hänen esimerkkinsä tahi puheensa
turmiollisesti vaikuttaa niihin, joiden kanssa hän seuraa pitää. Me
saamme etusijassa muille tehdä vapaaehtoisia hyviä töitä, paitsi
niitä, jotka ovat hänelle parannukseksi. Näillä moninaisilla tavoilla
saattaa ihminen kärsiä sangen ankaraa rangaistusta muitten puolelta
virheistä, jotka suorastaan vaarantavat ainoastaan häneen itseensä.
Mutta hän kärsii näitä rangaistuksia ainoastaan siinä määrin
kuin ne ovat luonnollisia ja ikäänkuin välttämättömiä seurauksia
itse virheistä, ei sentähden, että ne ovat aikomuksella hänelle
sälytetyt rankaisemisen tähden. Ihmisen, joka osottaa kiivautta,
itsepintaisuutta, suuriluuloisuutta, joka ei voi elää kohtuullisissa
varoissa, joka ei voi hillitä vahingollisia taipumuksiansa, joka
häärii eläimellisissä nautinnoissa tunteen ja ymmärryksen nautintojen
kulumisen uhalla, täytyy odottaa alenevansa muitten ajatuksessa ja
saavansa vähemmän osaksensa heidän suosiollisia tunteitansa; mutta
siitä ei hänellä ole oikeutta valittaa, jollei hän ole ansainnut
heidän suosiotansa erinomaisella etevyydellänsä yhteiskunnallisissa
askareissaan ja siten hankkinut itselleen oikeuden heidän hyviin
töihinsä, joihin eivät vaikuta hänen virheensä itseänsä kohtaan.
Minä väitän siis, että ne ikävyydet, jotka suoraan seuraavat
muitten epäsuopeasta arvostelusta, ovat ainoat, joiden alaiseksi
ihmistä saisi koskaan saattaa sen osan tähden hänen käytöstänsä ja
luonnettansa, joka koskee hänen omaa hyväänsä, mutta ei vaikuta
muitten etuihin heidän väleissänsä hänen kanssansa. Muita ihmisiä
sortavat toimet vaativat aivan toisenlaista kohtelua. Heidän
oikeuksiansa loukkaaminen, saattaminen heille jonkun tappion tahi
vahingon, joka ei ole omien etujen kautta oikeutettu; petollisuus ja
kaksikielisyys keskinäisissä asioissa; ruma ja alhainen käyttäminen
etevämmyyttänsä; vieläpä itsekäs kieltäytyminen suojelemasta
lähimaista vääryyttä vastaan -- kaikki nämät ovat omiansa siveellisen
paheksumisen esineiksi ja, pahimmissa tapauksissa, siveellisen koston
ja rangaistuksen. Eikä ainoastaan nämät toimet, vaan se mielentila,
joka niihin saattaa, on oikeastaan epäsiveellinen ja syystä
moitteenalainen, joka moite voi kohota kauhuksi saakka. Mielenlaadun
julmuus, ilkeys ja pahaluontoisuus; tuo kaikista himoista enimmän
yhteiskunnan vastainen ja inhottava kateus; teeskenteleväisyys ja
epärehellisyys; vihastuminen joutavista asioista ja ylenmääräinen
katkeruus; vallanhimo ja halu vetää puoleensa enemmän kuin oikean
osansa (kreikkalaisten _pleo neksia_); ylpeys, jota tyydyttää
muitten alentumus, itsekkäisyys, joka ajattelee itsensä ja omat
asiansa tärkeämmiksi, kuin mikään muu ja ratkaisee kaikki epäilyksen
alaiset asiat omaan puoleensa, -- nämät ovat siveellisiä vikoja
ja muodostavat huonon ja inhottavan siveellisen luonteen: toisin
äskenmainitut itsekohtaiset virheet, jotka eivät oikeastaan ole
epäsiveellisyyttä eivätkä, nouskootpa mihin määrään tahansa, ole
rikoksellisuutta. Ne saattavat olla jonkunlaisen narrimaisuuden tahi
personallisen arvokkaisuuden ja itsensäkunnioittamisen puutteen
näytteenä; mutta ne ovat ainoastaan silloin siveellisen paheksumisen
alaisia, kuin niissä on velvollisuuden rikkomista muita vastaan,
jonka tähden ihminen on velvollinen ottamaan käytöksestänsä
vaarin. Niin sanotut velvollisuudet itseämme kohtaan eivät ole
yhteiskunnan kannalta pakottavia, jolleivät asianhaarat tee niitä
samalla velvollisuuksiksi muita kohtaan. Sanat "velvollisuus
itseänsä kohtaan", kuin ne tarkottavat muuta kuin viisautta,
tarkottavat itsensä kunnioittamista tahi itsensä kehittämistä, eikä
yhdestäkään näistä ole kukaan lähimmäisillensä vastuussa, koska ei
ihmiskunnalla ole mitään hyvää hänen olemastaan niille vastuussa
yhdestäkään niistä. Erotus arvossapidon menettämisen, joka syystä
kyllä saapi sattua ihmiselle älyn ja personallisen arvokkaisuuden
puutteen johdosta, ja sen paheksumisen välillä, jota hän ansaitsee
loukkaamastaan muitten oikeuksia, ei ole paljas nimellinen erotus. Se
vaikuttaa suurta erilaisuutta meidän tunteissamme ja käytöksessämme
häntä kohtaan, onko hän meille vastenmielinen asioissa, joissa
luulemme olevamme oikeutetut tarkastamaan häntä vai semmoisissa,
joissa tunnemme, ettei meillä sitä oikeutta ole. Jos hän ei meitä
miellytä, saatamme lausua vastenmielisyytemme, ja pysyä erillämme
niin ihmisestä kuin asiasta, joka ei meitä miellytä, mutta emme
siltä saa pitää asianamme ikävystyttää hänen elämäänsä. Meidän
on ajateltava, että hän jo kärsi tahi on pian kärsivä täyden
rangaistuksen virheestään; jos hän tuhlauksella turmelee elämänsä, ei
meidän saa silti haluta sitä yhä enemmän turmella; emme saa toivoa
rangaista, vaan pikemmin koittaa lieventää hänen rangaistustansa,
näyttämällä kuinka hän saattaisi välttää tahi auttaa sen pahan, kuin
hänen käytöksensä uhkaa hänelle tuottaa. Olkoon hän meidän säälimme,
kenties paheksumisemme, mutta ei vihamme ja kostomme esineenä; emme
saa kohdella häntä yhteiskunnan vihollisena; pahinta, mihin voimme
ajatella itsemme oikeutetuksi, on jättää hänet aloillensa, jollemme
ryhdy häneen hyväntahtoisesti osottamalla harrastusta ja osanottoa
häntä kohtaan. Se on aivan toista, jos hän on rikkonut lähimäistensä,
yksityisten tahi joukkojen, suojelemiseksi välttämättömiä sääntöjä.
Hänen tekojensa pahat seuraukset eivät silloin satu häneen, vaan
muihin; ja yhteiskunnan täytyy, kaikkien jäsentensä suojelija kuin
se on, kostaa se hänelle; täytyy rangaista häntä rankaisemisen
aikomisessa ja pitää huoli siitä, että se rangaistus on kyllin kova.
Toisessa tapauksessa on hän rikoksellisena meidän tuomioistuimen
edessä, ja meidän on tehtävänämme ei ainoastaan olla häntä
tuomitsemassa vaan myös tavalla tahi toisella olla tuomiotamme
toimeenpanemassa. Toisessa tapauksessa taas ei meidän asiamme ole
häntä kärsimään saattaa, paitsi mitä satunnaisesti lähtee meidän
käyttämästämme samaa vapautta asioitamme järjestäessämme, kuin me
suomme hänelle hänen asioissaan.
Tässä huomautettua erotusta sen osan välillä ihmisen elämää,
joka vaarantaa häneen itseensä vaan, ja sen, joka vaarantaa
muihin, ei monikaan tahdo myöntää. Kuinka (kysytään ehkä) saattaa
osa yhteiskunnan jäsenen käytöstä olla toisille jäsenille
yhdentekevää? Ei kukaan ihminen ole kerrassaan yksinäinen olento;
on mahdotonta ihmisen jollakin tavoin ankarasti ja kestäväisesti
vahingottaa itseään, ilman että siitä turmiota tulisi ainakin hänen
läheisimmillensä, useinpa paljoa laajemmallekin. Jos hän laiminlyö
omaisuutensa hoitoa, vahingottaa hän niitä, jotka siitä omaisuudesta
saavat välittömän tahi välillisen elatuksensa, ja tavallisesti
vähentää suuremmassa tahi vähemmässä määrässä yhteiskunnan yhteisiä
varoja. Jos hän pilaa ruumiinsa tahi henkensä kykyjä, ei hän
ainoastaan tuota pahaa kaikille niille, joitten onni jossakin määrin
on hänestä riippuvainen, mutta tekee itsensä kykenemättömäksi,
siihen palvelukseen, johon hän on velvollinen lähimäisilleen
yleensä; kenties tulee kuormaksi heidän osanotollensa ja
hyväntahtoisuudellensa, ja jos sellainen käytös olisi hyvin lukuisa,
tuskin mikään muu rikos, joita tehdään, enemmän vähentäisi yhteisen
hyvän määrää. Lopuksi, jollei ihminen virheillään ja hulluuksillaan
suorastaan ketään vahingota, hän kuitenkin pahentaa, sanotaan ehkä,
esimerkillään, ja on pakotettava ottamaan itsestänsä vaarin niiden
tähden, jotka näkemästään tahi tuntemastaan hänen käytöksensä
saattavat tulla turmelluiksi tahi harhaan viedyiksi.
Ja jospa, lisättäneen vielä, hänen huonon käytöksensä seuraukset
pysähtyisivätkin virheelliseen tahi ajattelemattomaan individiin
itseensä, tuleeko yhteiskunnan jättää omiin valtoihinsa ne, jotka
selvästi ovat kykenemättömät omassa vapaudessaan elämään? Jos
tunnustetaan velvollisuudeksi antaa lapsille ja alaikäisille
suojelusta heitä itseänsä vastaan, eikö yhteiskunnan tule samaten
antaa sitä suojelusta vanhemmillekin ihmisille, jotka ovat samaten
kykenemättömiä itseänsä hallitsemaan? Jos pelaus, juoppous,
ylellisyys, laiskuus ja epäsiisteys ovat yhtä suuressa määrin onnea
turmelevia ja yhtä suuria esteitä edistymiselle kuin monetkin
tahi useimmat laissa kielletyt teot, miksei (kysytään ehkä) lain
pitäisi, sen mukaan kuin käytännöllistä ja sopivaa on, koettaa
tukehuttaa niitäkin? Ja eikö ainakin yleisen mielipiteen pitäisi
täytteeksi lain välttämättömään epätäydellisyyteen olla voimallisena
vartijana näitä paheita vastaan ja ankarasti iskeä niihin, joiden
tunnetaan niitä harjoittavan. Tässä ei ole ensinkään kysymys
(sanotaan ehkä) individualisuuden kahlehtimisesta tahi uusien ja
itsenäisten elämiskokeitten ehkäisemisestä. Ainoa, mitä koetetaan
estää, on semmoista, että sitä on koeteltu ja tuomittu maailman
alusta tähän päivään saakka, semmoista, josta kokemus on näyttänyt,
ettei se ole kenelleen hyödyllistä eikä sopivaa yhdenkään ihmisen
individualisuuteen. Täytyy olla joku määrä aikaa ja kokemusta, jonka
perästä siveellinen tahi järjen totuus on katsottava vakauneeksi; ja
on haluttu ainoastaan estää sukupolvea toisensa perästä putoamasta
samaan kuiluun, jossa on ollut heidän edeltäjäinsä surma.
Minä myönnän täydellisesti, että se vahinko, jonka ihminen
itsellensä tekee, saattaa kovasti koskea hänen läheisiinsä sekä
heidän myötätuntoisuutensa että etujensa kautta ja, vähemmässä
määrässä, yhteiskuntaan yleensä. Kuin mainitunlaatuisen käytöksen
kautta ihminen tulee loukanneeksi selvää velvollisuuttansa yhtä tahi
useampaa muuta kohtaan, niin se seikka ei kuulukaan itsekohtaisiin
asioihin ja joutuu siveellisen paheksumisen alaiseksi, sanan
oikeassa merkityksessä. Jos esim. mies juoppoutensa tahi hurjuutensa
kautta tulee kykenemättömäksi maksamaan velkojansa, tahi otettuaan
niskoilleen siveellisen vastuun perheestä, tulee samasta syystä
kykenemättömäksi elättämään ja kasvattamaan sitä, hän on ansainnut
moitetta ja on laillisesti rangaistava: mutta se tapahtuu hänen
rikkomastaan velvollisuutensa perhettänsä tahi velkojiansa vastaan
eikä hänen hurjuutensa tähden. Jos varat, jotka olisivat olleet
niille tulevat, olisi heiltä otettu mitä järkevimmin käytettäviksi,
niin siveellinen vastuu olisi ollut sama. Yrjö Barnwell murhasi
setänsä saadakseen rahaa hentulleen, mutta jos hän olisi sen tehnyt
päästäkseen asioimistoimiin, olisi hän samaten hirtetty. Samoin
tuossa sangen usein tapahtuvassa seikassa, että mies tuottaa
perheelleen surua pahoilla tavoillaan, hän on moitittava tylyydestään
tahi kiittämättömyydestänsä; mutta sama on asianlaita, jos hän
käyttää tapoja, jotka eivät sinään ole paheellisia, vaan tuskallisia
niille, joiden kanssa hän viettää elämänsä, tahi joiden onnellisuus
on personallisten siteitten kautta hänestä riippuva. Jokainen kuin
laiminlyö tarpeellisen vaarinoton toisten eduista ja tunteista,
ilman että joku tärkeämpi velvollisuus häntä siihen pakottaa tahi
luvallinen huoli itsestänsä oikeuttaa, on tästä laiminlyönnistään
siveellisesti moitittava, mutta ei syystä siihen, eikä niistä
suorastaan personallisista hairauksista, jotka ovat etäämpää siihen
saattaneet. Samalla tapaa on ihminen, jos hän aivan itsekohtaisen
käytöksensä kautta pilaa itsensä täyttämästä jotakin varmaa
velvollisuutta yleisöä kohtaan, yhteiskunnalliseen rikokseen syypää.
Ei ketään pitäisi rangaista paljaasta juopumisesta, vaan sotamies
tahi polisi ovat rangaistavat juovuksissa olemisesta palveluksessaan.
Lyhyesti sanoen: missä on selvä vääryys tahi selvä vääryyden uhka
yksityistä tahi yleisöä kohtaan, niin asia ei kuulu vapauden alaan,
vaan siveellisyyden tahi lain.
Mutta puheen ollen ainoastaan satunnaisesta tahi, kuten sopii
sanoa, johdannaisesta vääryydestä, jota joku tekee yhteiskunnalle
käytöksellä, joka ei loukkaa mitään erityistä velvollisuutta yleisöä
kohtaan, eikä aikaan saata tuntuvaa vahinkoa kenelleen erityiselle
ihmiselle, paitsi hänelle itselleen, niin tämä on epäkohta sellainen,
että yhteiskunta voi sitä kestää suuremman hyvän, ihmisvapauden
tähden. Jos täysikasvanneita ihmisiä on rangaistava siitä, etteivät
pidä kylliksi huolta itsestään, minusta olisi se pikemmin tehtävä
heidän itsensä tähden, kuin muka estääkseen heitä vähentämästä
kykyänsä tekemään yhteiskunnalle hyvää, johon ei yhteiskunta väitä
voivansa ketään pakottaa. Mutta minä en myönny siihen, ettei
yhteiskunnalla muka ole mitään keinoja saattaaksensa heikompia
jäseniänsä tavalliseen järkevän käytöksen malliin, paitsi odottaminen
kunnes he tekevät jotakin epäjärjellistä, jolloin heitä muka sopii
rangaista siitä, laillisesti tahi siveellisesti. Yhteiskunnalla on
ollut ehdoton valta heidän ylitsensä koko aikaisemman osan heidän
elämäänsä: sillä on ollut koko lapsuuden ja ala-ikäisyyden aika
koettaakseen silloin, voipiko se tehdä heidät mahdolliseksi järkevään
käytökseen ja elämään. Nykyinen sukupolvi on tulevan sukupolven
kasvatuksen ja kaikkein muitten asianhaarain valtija; tosin se ei voi
tehdä nousevaa polvea täydellisen viisaaksi eikä hyväksi, sentähden,
että se itse on niin surkean puuttuvainen hyvyydessä ja viisaudessa,
eivätkä sen parhaat yritykset aina ole kussakin tapauksessa
onnistuneimpia, mutta se kykenee täydellisesti tekemään nousevan
sukupolven kokonaisuudessaan yhtä hyväksi ja vähää paremmaksikin,
kuin se itse on. Jos yhteiskunta sallii suuren osan jäseniänsä
kasvaa paljaiksi lapsiksi, kykenemättömiksi järkevästi punnitsemaan
etäisiä vaikuttimia, saa se itse hävetä seurauksista. Varustettuna
ei ainoastaan täydellä kasvatusvallalla, mutta myös sillä mahdilla,
joka perinnäisen mielipiteen auktoriteetillä on mieliin, jotka ovat
vähimmän kykeneviä itse arvostelemaan; kannatettuna _luonnollisten_
rangaistusten kautta, joita ei voi estää sattumasta niihin, jotka
joutuvat tuttaviensa vieroiltaviksi ja halveksittaviksi, älköön
yhteiskunta vaatiko tarvitsevansa kaiken tämän ohessa valtaa antaa
käskyjä ja pakottaa tottelevaisuuteen yksityisten personallisissa
asioissa, joissa kaiken oikeuden ja viisauden mukaan ratkaisuvalta
pitäisi olla sillä, jonka on vastattava seurauksista. Eikä ole
mitään, joka enemmän on omiansa saattamaan epäluottamukseen ja
turhaksi tekemään parempia vaikutuskeinoja käytökseen, kuin
turvautuminen huonompiin. Jos niissä, joista on yritetty väkisten
tehdä järkeviä ja kohtuullisia ihmisiä, on niineksikään sitä ainetta,
josta eloisat ja itsenäiset luonteet ovat, he varmaan potkiskelevat
ijestä vastaan. Ei sellainen ihminen koskaan tunnusta, että muilla
on oikeus tarkastaa häntä hänen omissa asioissaan, niinkuin
niillä on oikeus estää häntä väärintekemästä heille, ja vähällä
tulee pidettäväksi miehuuden merkkinä hypätä sellaista anastettua
valtaa silmille ja uhalla tehdä ihan sitä vastoin; niin esim. oli
sen raakuuden laita, joka Kaarle II:n aikana seurasi puritanien
silmitöntä siveellistä suvaitsemattomuutta. Mitä taas on sanottu
välttämättömyydestä suojella ihmiskuntaa paheellisten huonosta
esimerkistä muille, niin totta on, että huono esimerkki saattaa
vaikuttaa turmelevaisesti, etenkin rankaisematta jäävän väärinteon
esimerkki. Mutta meillä on tässä puheina käytös, jonka, tekemättä
mitään vääryyttä muille, arvellaan olevan suureksi vahingoksi
tekijälle itselleen: enkä minä voi käsittää, kuinka ne, jotka
tätä uskovat, voivat ajatella muuta, kuin että esimerkin yleensä
täytyy olla enemmin terveellinen kuin vahingollinen, koska se, jos
näyttääkin väärinkäytöksen, näyttää myös tuskalliset ja alentavat
seuraukset, jotka, jos käytöstä on oikeuden mukaan tuomittu, meidän
täytyy olettaa aina tahi useimmin sitä sattuvan.
Mutta pätevin syy yleisön sekaumista vastaan puhtaasti personalliseen
käytökseen on se, että sellainen sekautuminen todenmukaisesti
tapahtuu väärällä tavalla ja väärällä paikalla. Yhteiskunnallista
siveellisyyttä ja velvollisuutta muita kohtaan koskevissa seikoissa
yleinen s.o. vallitsevan enemmistön mielipide, vaikka usein väärässä,
on todennäköisesti vielä useammin oikeassa; sillä sellaisissa
asioissa tulee ihmisten päättää ainoastaan omista eduistaan ja
siitä miten joku käytöstapa, käytäntöön pantavaksi suvaittuna,
heihin koskisi. Mutta saman enemmistön mielipide, lain arvoisena
tyrkytettynä vähemmistölle itsekohtaisen käytöksen alalla, saattaa
aivan yhtä hyvin olla väärässä kuin oikeassa, sillä näissä seikoissa
yleinen mielipide merkitsee parhaintaan jonkun ihmisen ajatusta
siitä, mikä toisille on hyvää tahi pahaa; ja hyvin usein se ei
merkitse edes tätäkään, yleisö kuin täydellisesti välittämättä
heittää niiden mielihyvän ja mukavuuden vaarinottamatta, joiden
käytöstä se arvostelee, ja pitää vaan omaa mielihaluansa silmällä.
On monta, jotka katsovat vääryydeksi heitä vastaan käytöstä, joka
on heille vastenmielistä, ja pitävät sitä loukkauksena heidän
tunteillensa; niinpä esim. erään uskonnollisen kiihkoilijan,
kuin hänen syytettiin halveksivan muiden uskonnollisia tunteita,
kerrotaan vastanneen heidän halveksivan hänen tunteitansa, kuin
pysyvät kammoksuttavassa jumalanpalveluksessansa eli opissansa.
Mutta se tunne, jolla ihminen pitää mielipiteestänsä kiinni, ei ole
verrattava siihen tunteesen, jolla toinen loukkautuu tästä hänen
pitämisestään, yhtä vähän kuin varkaan halu näpistää rahakukkaro on
verrattava oikean omistajan haluun sitä säilyttää. Ja ihmisen maku on
aivan yhden verran hänen oma asiansa, kuin hänen mielipiteensä tahi
kukkaronsa. On helppo kuvailla ihanneyleisöä, joka jättää yksityisten
vapauden ja valinnan kaikissa epävarmoissa seikoissa häiritsemättä
ja vaatii ainoastaan heitä luopumaan käytöstavoista, jotka yleinen
kokemus on hyljännyt. Mutta missä on nähty sellainen yleisö, joka
täten rajoittaa tuomarinvaltaansa? tahi milloin piittaa yleisö
yleisestä kokemuksesta? Sekautuessaan personalliseen käytökseen se
harvoin ajattelee muuta kuin sitä hirmua, että toimitaan ja tunnetaan
siitä eriäväisesti; ja tätä tuomio-ohjetta, hienosti peitettynä,
esittää ihmiskunnalle yhdeksän kymmenettä osaa kaikkia siveys- ja
viisausopillisia kirjailijoita uskonnon ja filosofian käskyinä. Nämät
opettavat, että asia on oikea, koska se on oikea; koska me tunnemme,
että se on niin. He kehottavat meitä etsimään omasta mielestämme ja
sydämestämme käytöksen lakia itsellemme ja kaikille muille. Mitä
yleisö parka muuta tietää kuin näitä opetuksia seurata ja tehdä
omat käsitteensä hyvästä ja pahasta, jos se on niistä riittävästi
yksimielinen, koko maailmalle pakollisiksi.
Tässä esiintuotu paha ei ole sanoissa vaan, ja odotetaan ehkä, että
minä erikseen luettelen ne kohdat, joissa tämän ajan ja maan yleisö
sopimattomasti antaa omille mieliteoilleen siveellisen lain luonteen.
En kirjoita tutkimusta voimassa olevan siveellisyydentunteen
hairauksista. Se on liian tärkeä aine käsiteltäväksi sulkumerkkien
sisällä ja valaisuna. Mutta esimerkit ovat välttämättömiä osottamaan,
että minun puolustamani periaate on vakavaa ja käytännöllistä laatua
ja etten minä yrittele rakentamaan muureja kuviteltuja epäkohtia
vastaan. Eikä ole vaikea näyttää lukuisilla seikoilla, että niin
sanoaksemme siveellisen polisivallan ulottaminen, kunnes se anastelee
ihmisen aivan kieltämättömästä laillista vapautta, on yleisimpiä
ihmisellisiä mielihaluja.
Ajatellaanpa ensiksikin ihmisten vastenmielisyyttä niin joutavasta
seikasta, kuin ettei heistä eriäväin uskonnollisten mielipideitten
tunnustajat noudata heidän uskonnollisia menojansa, varsinkaan heidän
uskonnollisia kieltäymyksiänsä. Mainitakseni oikein arkipäiväisen
esimerkin, niin ei kristittyjen uskonnossa eikä jumalanpalveluksessa
mikään enemmän kiihota muhamedilaisten vihaa heitä vastaan, kuin
se että he syövät sikaa. Harvoja tekoja kristityt ja europalaiset
niin perinpohjin ja teeskentelemättä kammovat, kuin muhamedilaiset
juuri tuota näljän tyydyttämistapaa. Se on ensiksi loukkaus heidän
uskontoansa vastaan; mutta tämä seikka ei mitenkään selvitä heidän
inhonsa määrää eikä laatua, sillä viini on myös uskonnossa kielletty
ja sen nauttimista kaikki muselmannit pitävät vääränä, vaan ei
inhottavana. Heidän vieromisessansa "saastaisen eläimen" lihaa on
päinvastoin se omituinen, vaistomaiselta antipatialta tuntuva luonne,
jota saastaisuuden käsite, kuin se kerran oikein vaipuu tunteisiin,
aina näyttää kiihottavan niissäkin, joiden omat tavat eivät suinkaan
ole ylen puhtaat, ja josta tuo hindulaisissa niin voimallinen
tuntemus uskonnollisesti saastaisesta on merkillisenä esimerkkinä.
Oletetaanpa nyt, että kansassa, jonka enemmistö on muselmanneja,
tämä enemmistö vaatisi kiellettäväksi sianlihan syömistä maan rajain
sisässä. Tämä ei olisi ensinkään uutta muhamedilaisissa maissa.[11]
Olisiko se yleisen mielipiteen siveellisen vallan oikeutettua
käyttämistä? ja jollei, niin miksi ei? Tuo tapa on todella inhottava
sellaiselle yleisölle. Vakavasti ne ihmiset siis ajattelevat Jumalan
kieltäneen sen ja kauhistuvan sitä. Eikä tuota kieltoa saisi pitää
uskonnollisena vainonakaan. Uskonnollinen se voi alkujaan olla,
mutta ei se olisi vainoa uskonnon tähden, sillä ei kenenkään uskonto
velvota syömään sianlihaa. Ainoa pätevä peruste tuomitsemaan sitä
olisi, ettei yleisöllä ole mitään syytä sekautua yksityisten
personallisiin mielipitoihin ja itsekohtaisiin seikkoihin.
Tullaksemme vähän likemmäksi kotimaatamme: Enimmät espanjalaiset
pitävät suurena jumalattomuutena ja pahimpana loukkauksena
korkeinta olentoa vastaan palvella häntä millään muulla kuin
roomalaiskatolisella tavalla, eikä mikään muu julkinen palvelus
ole Espanjan maissa laillinen. Kaikki Etelä-Europan kansat pitävät
naineita pappeja ei ainoastaan uskonnottomina, vaan epäsiveinä,
säädyttöminä, sopimattomina ja inhottavina. Mitä ajattelevat
protestantit näistä täydellisen vakaista tunteista ja yrityksestä
pakolla istuttaa niitä ei-katolisiin? Mutta jos ihmiset ovat
oikeutetut sekaumaan toistensa vapauteen asioissa, jotka eivät
vaaranna muiden etuihin, niin minkä periaatteen mukaan on mahdollista
johdonmukaisesti erottaa nämät tapaukset? Tahi, kuka voi moittia
ihmisiä halusta, tukehduttamaan, mitä he pitävät pahennuksena Jumalan
ja ihmisten edessä? Pätevämpää syytä ei voida näyttää ehkäisemiseen
mitään luuleteltua personallista epäsiveellisyyttä, kuin näiden
tapojen tukehduttamiseen on niiden silmissä, jotka niitä katsovat
jumalattomuudeksi, ja jollemme me mieli omistaa vainoojain logikia
ja sanoa, että me saamme vainota toisia, koska olemme oikeassa, ja
etteivät he saa vainota meitä, koska he ovat väärässä, täytyy meidän
varoa myöntymästä periaatteesen, jonka sovittaminen meihin itseemme
tuntuisi meistä törkeältä vääryydeltä.
Näitä esimerkkejä saatetaan vastustaa, vaikka ilman perusteita,
koska ne muka ovat otetut meidän oloissa mahdottomista seikoista:
yleinen mielipide tässä maassa ei muka luultavastikaan tahdo pakottaa
kieltäytymään ruo'ista tahi sekautua ihmisten jumalanpalvelukseen
ja joko naimiseen tahi naimatta olemiseen, uskonsa ja taipumuksensa
mukaan. Mutta seuraava esimerkki otetaan sekaumisesta vapauteen
kohdassa, jossa vaara ei suinkaan ole meillä ohitse. Missä vaan
puritanit ovat olleet kyllin voimallisia, niinkuin Uudessa
Englannissa ja Suuressa Britanniassa tasavallan aikana, ovat he
joltisellakin menestyksellä koettaneet lopettaa kaikki julkiset ja
melkein kaikki yksityiset huvitukset, erittäin soiton, tanssin,
julkiset leikit tahi muut kokoukset hauskuttelemista varten ja
teaterin. On vieläkin tässä maassa suuria ihmislahkoja, joiden
ajatuksen mukaan siveellisyydestä ja uskonnosta nämät virkistykset
ovat kirotut; ja kuin nämät ihmiset etupäässä ovat keskisäätyä,
joka on valtijamahtina kuningaskunnan ollessa nykyisellä
yhteiskunnallisella ja valtiollisella kannallaan, niin ei ole
ensinkään mahdotonta, että tämän tunteisten ihmisten käskyvallassa
jonkun kerran on oleva enemmistö parlamentissa. Kuinka tyytyy muu
osa yhteiskuntaa siihen, että suvaittavat huvitukset jäljestetään
ankarain kalvinilaisten ja metodistien uskonnollisten ja siveellisten
käsitysten mukaan. Eivätkö he jotenkin vakaasti toivoisi näiden
tunkelijaiden hurskasten yhteiskunnan jäsenten hoitavan omia
asioitansa? Ja aivan samaa olisi sanottava jokaiselle hallitukselle
ja jokaiselle yleisölle, jotka vaadiskelisivat, ettei kukaan ihminen
saa nauttia huvia, jota he pitävät vääränä. Mutta jos taasen tuon
vaatimuksen periaate myönnetään, ei voi kukaan järkevästi vastustaa
sen toimeenpanemista enemmistön mielipiteen mukaan tahi muun painavan
vallan mukaan, ja kaikkien ihmisten täytyy olla valmiina mukaumaan
kristillisen tasavallan aatteesen, sellaisena kuin Uuden Englannin
aikaisemmat asukkaat sen käsittivät, jos uskontunnustus sellainen
kuin heidän koskaan onnistuisi takaisin voittamaan menetetyn alansa,
niinkuin rappeutuviksi luultujen uskontojen niin usein tunnetaan
tehneen.
Oletetaanpa toinen seikka, kenties luultavammin toteen käyvä
kuin äsken mainittu. Selvästi on vankka taipumus nykymaailmassa
demokratista yhteiskuntamuotoa kohti, kansaisten valtiolaitosten
yhteydessä tahi ilman niitä. Vakuutetaan, että siinä maassa, missä
tämä taipumus on täydellisimmin toteutunut, missä sekä yhteiskunta
että hallitus on enin demokraatinen. Yhdysvalloissa enemmistön
tunteet, jolle kaikki loistavampi ja kalliimpi elintapa, kuin minkä
kanssa se voi kilpailla, on vastenmielistä, vaikuttaa juurikuin
jotenkin tehokas ylellisyyslaki, ja että monessa osassa Yhdysvaltoja
on todella vaikea ihmisen, jolla on tosisuuret tulot, keksiä
keino niiden käyttämiseen, niin ettei joudu kansan paheksimisen
alaiseksi. Vaikka sellaiset tiedot kuin nämät epäilemättä ovat
suuresti liioteltuja olevien olojen kuvaajiksi, niin niiden esittämä
asiainlaita ei ole ainoastaan ymmärrettävä ja mahdollinen, mutta
todennäköinen seuraus demokratisista ajatuksista yhteydessä sen
käsityksen kanssa, että yleisöllä on kielto-oikeus sitä tapaa
vastaan, jolla yksityiset kuluttavat varojansa. Meidän on vaan enää
oletettava, sosialististen mielipidetten jommoinenkin leviäminen,
niin käy enemmistön silmissä häpeälliseksi omistaa varoja muuta
kuin joku vähäinen määrä, tahi saada tuloja, joita ei ole kätten
työllä ansaittu. Periaatteeltaan tämänkaltaiset mielipiteet ovat jo
laajalti vallalla käsityöläisluokassa ja painavat raskaasti niitä,
joihin varsinkin tämän luokan mielipide sattuu, nimittäin sen omia
jäseniä. Tunnettua on, että huonot työmiehet, jotka ovat enemmistönä
monen teollisuuden haaran työväessä, ovat jyrkästi sitä mielipidettä,
että huonojen työmiesten pitäisi saada sama palkka kuin hyvätkin
ja ettei kenenkään pitäisi sallittaman kappaletyöllä tahi muuten
suuremman taitonsa ja uutteruutensa avulla ansaita enempää kuin
muut ilman sitä. Ja he pitävät siveellistä vahtia, joka joskus käy
ruumiilliseksikin, pelottaakseen taitavia työmiehiä vastaanottamasta
ja työnteettäjiä antamasta suurempaa palkkaa hyödyttävämmästä
palveluksesta. Jos yleisöllä on tuomiovalta yksityisissä asioissa,
niin en käsitä, että nämät ihmiset ovat väärässä, tahi että kenenkään
yksityisen erityistä yleisöä voidaan moittia anastamastaan itselleen
saman vallan jäsentensä individualisen käytöksen yli, kuin koko
yleisö anastaa koko kansan jäsenten yli.
Mutta älkäämme viipykö oletetuissa tapauksissa. Todellisuudessa
tehdään juuri meidän päivinämme suuria anastuksia yksityiselämän
vapauden alalla, vielä suurempia on uhkaamassa jommoisillakin
menestyksen enteillä, ja tuumia harkitaan, jotka vaativat rajatonta
valtaa yleisölle ei ainoastaan lain kautta kieltää, mitä se ajattelee
vääräksi, mutta päästäkseen sen kimppuun, mitä se vääräksi ajattelee,
kieltää joukon semmoisiakin asioita, joiden se myöntää olevan
vahingottomia.
Liiallisuutta muka estääkseen ovat erään englantilaisen siirtomaan
ja melkein puolen Yhdysvaltain asukkaat lailla kieltäneet mitenkään
käyttämästä käyneitä juomia paitsi lääkkeellisiin tarkotuksiin:
sillä niiden myymisen kielto on itse asiassa, niinkuin sillä on
tarkotettukin, niiden käyttämisen kielto. Ja vaikka tämä laki
epäkäytöllisyytensä vuoksi on peruutettu monessa valtiossa, jossa
se ensin hyväksyttiin, siinäkin, josta se on saanut nimensä, alku
on kuitenkin tehty, ja sitä ovat erinomaisella pontevuudella
pitkittäneet monet tunnustetut filantropit, keräämisen puolustajia
samallaiselle laille tässä maassa. Yhdistys eli "allianssi", niinkuin
se itseänsä sanoo, joka on tätä varten perustettu, on tullut
johonkin huutoon julkaisemalla kirjeenvaihdon sen sihteerin ja erään
välillä niitä harvoja Englannin julkisia miehiä, jotka pitävät, että
valtiomiehen mielipiteiden tulee nojautua periaatteisiin. Lordi
Stanleyn osalla tässä kirjevaihdossa on laskettu vahvistettavan
hänestä jo olevia toiveita niissä, jotka tuntevat kuinka harvinaisia
sellaiset ominaisuudet, kuin on ilmestynyt muutamissa hänen
julkisissa esiintymisissään, onnettomuudeksi ovat niissä, jotka
ottavat osaa valtiolliseen elämään. Allianssin äänenkannattaja,
jota "kovasti surettaisi hyväksyminen sellaisen periaatteen, mitä
voitaisiin vääntää ulkokultaisuuden ja vainon oikeuttamiseksi",
ottaa näyttääkseen sen "leveän ja ylipääsemättömän muurin", joka
erottaa sellaiset periaatteet yhdistyksen periaatteista. "Kaikki
ajatusta, mielipidettä ja omaatuntoa koskevat seikat tuntuvat minusta
olevan, hän sanoo, lainsäädännön piirin, ulkopuolella; kaikki
yhteiskunnallista tekoa, tapaa ja välejä vaarantavat asiat, jotka
ovat ainoastaan sen rajattoman vallan alaisia, joka on valtiolla
itsellään eikä individillä, olevan sen sisäpuolella". Ei ole
ensinkään mainittu kolmatta luokkaa, eroavaa näistä kummastakin,
tekoja ja tapoja näet, jotka eivät ole yhteiskunnallisia vaan
individualisia, vaikka juuri tähän luokkaan varmaan käyneitten
juomain juomisteko kuuluu. Käyneitten juomain myyminen tosin on
kaupantekoa ja kauppa on yhteiskunnallinen teko. Vaan valittamamme
loukkaus ei tapahdu myyjän vapautta vastaan, vaan ostajan ja
kuluttajan; sillä valtio saa aivan yhtä hyvin kieltää häntä juomasta
viinaa, kuin tahallaan tehdä hänelle mahdottomaksi saada sitä.
Mutta sihteeri sanoo: "minä vaadin, kansalaisena, oikeutta säätää
lakia, milloin vaan minun yhteiskunnallisia oikeuksiani tallataan
toisten yhteiskunnallisten tekojen kautta". Ja sitten määrittelemään
näitä "yhteiskunnallisia oikeuksia". Jos mikään polkee minun
yhteiskunnallisia oikeuksiani, varmaan väkeväin juomain kauppa
sitä tekee. Se hävittää minun oikeutetun turvallisuuteni, yhä vaan
luomalla ja ärsyttämällä yhteiskunnallista epäjärjestystä. Se
polkee minun oikeuttani tasa-arvoon, hyötyen kurjuuden luomisesta,
jota minä verotetaan auttamaan. Se estää minun oikeuteni vapaasen
siveelliseen ja henkiseen kehitykseen, ympäröimällä tieni vaaroilla
ja heikontamalla sekä turmelemalla yhteiskuntaa, jolta minulla
on oikeus vaatia molemminpuolista apua ja kannatusta. Tämä oppi
"yhteiskunnallisista oikeuksista", jonka vertaista ei luultavasti
koskaan ennen ole selviin sanoihin puettu, on siis lyhyesti: kunkin
individin ehdottomana oikeutena on vaatia, että kukin muu elää kaikin
puolin niin, kuin hänen tulisi; joka tästä vähänkään horjahtaa,
loukkaa minun yhteiskunnallista oikeuttani ja oikeuttaa minut
lainsäädännöltä vaatimaan epäkohdan poistamista. Niin kummallinen
periaate on paljoa vaarallisempi, kuin mikään erityinen sekauminen
vapauteen: ei ole mitään vapauden loukkausta, jota se ei oikeuttaisi.
Se ei tunnusta ensinkään mitään oikeutta vapauteen, paitsi ehkä
jos pitää mielipiteensä salassa, niitä koskaan ilmaisematta; sillä
samalla kuin ajatus, jota minä katson vahingolliseksi, livahtaa
jonkun huulilta, se polkee kaikkia "yhteiskunnallisia oikeuksia",
kuin "allianssi" on minulle taannut. Tämä oppi etuuttaa kaikki
ihmiset kaikkien muiden siveellisestä, henkisestä ja vielä
ruumiillisestakin täydellisyydestä, joka on kunkin vaatijan
määrättävänä oman ohjeensa mukaan.
Toinen tärkeä esimerkki laittomasta sekaumisesta yksityisen
oikeutettuun vapauteen, eikä ainoastaan uhkaavasta vaarasta, vaan jo
kauvan loistavalla menestyksellä toimeenpannusta, on laki pyhäpäivän
viettämisestä. Epäilemättä luopuminen yhtenä viikon päivänä, sen
mukaan kuin elintarpeet sen sallivat, tavallisista jokapäiväisistä
askareista, vaikkei siihen uskonto velvota muita kuin juutalaisia,
on erittäin hyvä tapa. Ja jollei tätä tapaa voi noudattaa ilman
työväestön yhteistä suostumusta siihen, niin, kuin joku työnteollaan
pakottaisi toisiakin työhön, on ehkä luvallista ja oikein, että
laki takaa jokaiselle vapauden noudattaa sitä muista huolimatta,
keskeyttämällä teollisuuden suuremmat työt erityisenä viikon päivänä.
Mutta tämä oikeutus, perustuva toisten suoraan etuun siitä, että
kaikki sitä tapaa noudattavat, ei uletu niihin omavalitsemiin
puuhiin, joissa joku ihminen näkee sopivaksi kuluttaa joutoaikansa,
eikä se vähimmässäkään määrässä koske huvitusten ehkäisemiseen
lain kautta. Tosin on yhden huvitus toisen päivätyötä, mutta monen
nautinto, puhumattakaan hyödyllisestä virkistyksestä, kannattaa
kyllä jonkun ihmisen työnteon, kuin vaan ammatti on vapaasti valittu
ja siitä vapaasti pääsee. Työväki on aivan oikeassa tuumiessaan,
että jos kaikki tekisivät työtä sunnuntaina, annettaisiin seitsemän
päivän työ kuuden, päivän palkasta: mutta kuin suurin osa töitä on
seisautettu, se pieni määrä, jonka toisten nautintoa varten vielä
täytyy työtä tehdä, saapi samassa määrässä palkan lisää, eikä
heidän ole pakko niihin töihin antautua, jos pitävät joutilaisuutta
sivutuloja parempana. Jos muuta apukeinoa siihen halutaan, niin
sopiihan tavaksi ottaa joutopäivän pidon jonakin muuna viikon
päivänä juuri näitä ihmisluokkia varten. Ainoa peruste siis, jolla
pyhäpäivän huvitusten ehkäisemistä voi puolustaa, täytyy siis
olla, että ne ovat uskonnollisesti väärät: lainsäädännön vaikutin,
jota ei koskaan voi kyllin vakavasti vastustaa. "Deorum injuriae
Diis curae" (Loukkaamiset jumalia jumalien huoleksi). On vaan
näytettävänä, että yhteiskunta tahi joku sen virkamies on ylhäältä
saanut toimekseen kostaa luultuja loukkauksia Kaikkivaltiasta
vastaan, joissa loukkauksissa ei samalla ole vääryyttä lähimäisiämme
vastaan. Käsitys, että yhden ihmisen velvollisuutena on toisen
uskonnollisuuden valvominen, oli pohjana kaikkiin uskonnollisiin
vainoihin, ja, jos se myönnettäisiin, oikeuttaisi ne täydellisesti.
Vaikkei se tunne, joka puhkee yhä uudistettuihin yrityksiin
seisauttaa rautatieliike sunnuntaisin, vastustaa museitten avaamista
j.m.s., ole niin julma kuin muinaisten vainoojain, niin mielenlaatu,
joka siinä ilmaistaan, on pohjaltaan aivan sama. Se on päätös,
ettei sallita muitten tehdä, mitä heidän uskontonsa myöntää, koskei
vainoojan uskonto sitä myönnä. Se on usko, ettei Jumala ainoastaan
kauhistu harhauskoisen tekoa, vaan lukee meille rikokseksi, jos me
jätämme harhauskoisen ahdistamatta.
En malta olla näihin esimerkkeihin lisäämättä, kuinka vähän
yleensä välitetään ihmisvapaudesta, kuinka ilmeistä vainon kieltä
kuohuu tämän maan sanomalehdistö, milloin se vaan mormonisuuden
kummallisen liikkeen puheeksi ottaa. Paljon olisi sanottavaa tuosta
odottamattomasta ja opettavaisesta seikasta, että uskoteltua uutta
ilmestystä ja siihen perustettua uskontoa, käteen tuntuvan petoksen
tuotetta, jonka perustajassakaan ei ollut erinomaisten ominaisuuksien
tenhovoimaa, ovat sadat tuhannet uskoneet ja että se on tehty
yhteiskunnan perustukseksi sanomalehtien, rautateitten ja sähkölangan
aikakaudella. Meitä liikuttaa tässä vaan se, että tällä uskonnolla,
niinkuin muilla ja paremmilla uskonnoilla, on marttyrinsä, että
sen profeta ja perustaja tuli opetuksensa tähden roistoväen
raadeltavaksi, että muut sen tunnustajat menettivät henkensä saman
laittoman väkivallan kautta, että heidät pakolla karkotettiin
joukossa siitä maasta, jossa he ensiksi esiintyivät, että vielä
nytkin, kuin heidät on ajettu autioon olopaikkaan erämaan keskeen,
moni tässä maassa peittelemättä julistaa, että olisi oikein (vaikka
se on hankalaa) lähettää retkikunta heitä vastaan ja väkivallalla
pakottaa heidät mukautumaan muitten ihmisten ajatuksiin. Se kappale
mormonisessa tunnustuksessa, joka pääasiallisesti synnyttää sitä
vastenmielisyyttä, mikä täten puhkoo uskonnollisen suvaitsevaisuuden
tavalliset laidat, on moniavioisuuden pyhitys, joka, vaikka
sallittu muhamedilaisille, hindulaisille ja kiinalaisille,
näyttää kiihdyttävän sammumatonta vihaa, kuin sitä harjoittavat
englanninkieltä puhuvat ja kristillisyyteen kuuluviksi tunnustautuvat
ihmiset. Ei kukaan syvemmältä paheksu tätä mormonista laitosta kuin
minä, sekä muista syistä, että siitäkin, ettei se likimainkaan ole
vapauden aatteen mukaista, vaan on sen aatteen suoraa polkemista,
koska se vain juottaa kokoon toisen yhteiskuntapuoliskon kahleita
ja vapauttaa toisen keskinäisistä velvollisuuksistaan sitä kohtaan.
Mutta on muistettava tämän välin olevan yhtä vapaaehtoisen siinä
olevien vaimojen puolelta, joiden tässä saa arvata kärsivän,
kuin missään muussa avioliitossa; ja kuinka oudolta tämä seikka
näyttäneekin, on siihen selitys maailman yhteisissä käsityksissä ja
tavoissa, jotka opettavat vaimon ajattelevan aviota välttämättömäksi
ja saattavat ymmärrettäväksi sen, että moni vaimo mielemmin olisi
yksi useita emäntiä, kuin ei ollenkaan emäntä. Muita maita ei vaadita
tunnustamaan sellaisia avioliittoja eikä mormonisten mielipidetten
hyväksi vapauttamaan osaa asukkaitaan heidän omasta laistaan. Mutta
kuin erioppiset ovat väistyneet muitten vihamielisiä ajatuksia
paljon enemmän kuin heiltä oikeudella voitiin vaatia, kuin he
ovat jättäneet maat, joissa ei voitu hyväksyä heidän oppiansa,
ja asettuneet syrjäiseen maanääreen, jonka he ensimäisinä ovat
tehneet ihmisten asuttavaksi, on vaikea saada päähänsä, minkä muun
kuin tyrannian aatteen mukaan heitä voidaan estää elämästä siellä
lakinensa, kuin vaan eivät hyökkäile muiden kansain kimppuun ja
kuin suovat täyden lähtövapauden niille, joita heidän menonsa
ei tyydytä. Eräs uusi kirjailija, muutamissa suhteissa hyvinkin
ansiokas, ehdottaa, hänen omia sanojansa käyttääksemme, ei
ristiretkeä vaan _sivistämisretkeä_ tätä moniavioisuuden yhteiskuntaa
vastaan, lopettaakseen tuon hänen mielestään taantumisaskeleen
sivistyksessä. Taantumiselta se tosin tuntuu minustakin, mutta minä
en ymmärrä, että toisella yhteiskunnalla olisi oikeus pakottaa
toista sivistymään. Niin kauvan kuin ne, jotka noista huonoista
laista saavat kärsiä, eivät pyydä muilta yhteiskunnilta apua, en voi
myöntää, että kerrassaan syrjäisten tulisi astua väliin vaatimaan
lakkautettavaksi asiaintilaa, johon kaikki, joihin se suoraan koskee,
ovat tyytyväiset, siitä syystä että se muka on kauhistus monen
tuhannen penikulman päässä oleville ihmisille, joilla ei siihen
ole mitään osaa eikä siinä tekemistä. Lähettäkööt, jos tahtovat,
lähetyssaarnaajia saarnaamaan sitä vastaan, ja vastustelkoot oikeilla
keinoilla (jommoinen ei opettajien vaijistaminen ole) sellaisen opin
edistystä heidän omassa kansassaan. Onhan sivistys saanut raakuudesta
voiton, kuin maailma oli raakuuden vallassa; onpa siis liikaa
tunnustaa pelkäilevänsä, että raakuus juuri oikein kukistuttuansa
uudestaan virkoaisi ja tekisi sivistyksen tyhjäksi. Sivistys, joka
täten voi sortua voitetun vihollisensa edessä, on varmaan sitä ennen
niin turmeltunut, etteivät sen varsinaiset saarnaajat ja opettajat
eikä kukaan kykene eikä ota vaivakseen nousta sitä puolustamaan.
Jos näin on asian laita, niin sitä parempi, kuta pikemmin semmoinen
sivistys saa lähdön. Se voi ainoastaan jatkua huonosta huonompaan,
kunnes häviää ja uudistuu (niinkuin länsiroomalainen keisarikunta)
tarmokkaitten barbarien kautta.