Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena.
Siinä nyt olivat sekä syyt, jotka vaativat ihmisille vapautta
muodostaa mielipiteitä ja peittelemättä lausua niitä, että
vahingolliset vaikutukset ihmisen henkiseen ja sen kautta myös
siveelliseen luontoon, joll'ei tuota vapautta myönnetä tahi
ylläpidetä esteistä huolimatta. Tarkastakaamme nyt, eivätkö
samat syyt vaadi ihmisille myös vapautta toimia mielipiteittensä
mukaan -- panna niitä ilman fyysillisiä tahi siveellisiä esteitä
lähimmäistensä puolelta voimaan elämässänsä, jos tekevät sen omalla
uhallaan ja vastuullaan. Tämä viimeinen ehto on luonnollisesti
aivan välttämätön. Ei kukaan tahdo, että teot olisivat yhtä vapaat,
kuin mielipiteet. Päinvastoin, myöskin mielipiteet kadottavat
erikoisvapautensa, kuin olot, joissa niitä lausutaan, ovat semmoiset,
että tämä julkilausuminen on suorana yllytyksenä pahaan tekoon.
Mielipiteen, että viljankauppiaat ovat köyhäin näännyttäjiä eli että
yksityisomaisuus on varkautta, tulee saada olla koskematta, kuin
sitä suoraan vaan levitetään sanomalehdissä, mutta voi syystä kyllä
tuottaa rangaistuksen, kuin se suullisesti lausutaan kiihtyneelle,
viljankauppiaan talon edustalle kokoontuneelle roistojoukolle tahi
kuin sitä julistusten muodossa tyrkytetään samalle roistojoukolle.
Kaikellaisia tekoja, jotka ilman oikeuttavaa syytä tuottavat vahinkoa
muille, saapi ja tärkeämmissä tapauksissa välttämättömästi pitää
tarkastaa ihmisten paheksumisen ja, kuin tarvitaan, suoranaisen
asiaan sekautumisen kautta. Yksityisen vapauden pitää olla tähän asti
rajoitetun; hän ei saa tekeytyä muitten ihmisten rasitukseksi. Mutta
jos hän malttaa olla häiritsemättä muita heidän asioissaan ja toimii
vaan oman taipumuksensa ja käsityksensä mukaan siinä, mikä vaarantaa
häneen itseensä, niin samat syyt, jotka osottivat, että mielipiteen
tulee olla vapaan, todistavat myös, että hänen pitää sallittaman
häiritsemättä toteuttaa mielipiteensä omalla vastuullaan. Etteivät
ihmiset ole erehtymättömiä, että heidän totuutensa enimmäkseen ovat
ainoastaan puolinaisia totuuksia, että mielipiteitten yhtäläisyys,
jollei se ole tuloksena vastaisten mielipiteitten aivan täydellisesti
ja vapaasti vertailemisesta keskenänsä, ei ole suotava eikä
niiden erilaisuus paha, vaan hyvä, kunnes ihmiset tulevat paljon
kykenevämmiksi kuin nykyään keksimään totuuden kaikki puolet, nämät
periaatteet soveltuvat yhtä hyvin ihmisten toimintatapaan, kuin
heidän mielipiteisiinsä. Samoin kuin on hyödyllistä, että niin
kauvan kuin ihmiset ovat epätäydellisiä on eriäväisiä mielipiteitä
olemassa, samoin on sekin hyödyllistä, että tehdään erilaisia
elämiskokeita; että vapaa tila suodaan luonteen vaihtelevaisuuksille,
kuin ei vääryyttä tapahdu muille; ja että eri elämistapojen arvoa
saadaan tutkia käytännössä, kuin joku pitää sopivana koettaa niitä.
Sanalla sanoen on suotavaa, että seikoissa, jotka eivät alkujaan
liikuta muita, individualisuus saa säilyä. Missä ei ihmisen oma
luonne, vaan perinnäiset tavat ja muiden ihmisten esimerkki ovat
käytöksen ohjeena, siinä puuttuu ihmisonnen tärkeintä ainesta ja yhtä
yksityisen sekä yhteiskunnan edistyksen aivan pääehtoa.
Tätä periaatetta toteuttaessamme suurin meitä kohtaava vaikeus ei
ole arvostelemisessa välikappaleita tunnustettuun tarkotusperään,
mutta ihmisten välittämättömyydessä yleensä koko tarkotusperästä.
Jos tunnettaisiin, että ihmisen individualisuuden vapaa kehitys
on yksi hänen menestyksensä varsinaisia aineksia, ett'ei se
ainoastaan ole saman vertainen aines kuin mitä tarkotetaan sanoilla
sivistys, opetus, kasvatus, viljelys, mutta juuri on kaikkien noiden
seikkojen välttämätön osa ja ehto, niin ei olisi mitään vaaraa,
ettei yksityisen vapautta pidettäisi oikeassa arvossaan, eikä rajan
määrääminen sen vapauden ja yhteiskunnan tarkastusvallan välille
tarjoaisi erinomaisempia vaikeuksia. Mutta pahinta on, että yleinen
ajatustapa tuskin tunnustaa yksityisen itsenäisyydelle mitään
sisällistä arvoa tahi sen ansaitsevan huomiota oman itsensä tähden.
Enemmistö, tyytyväisenä ihmiskunnan nykyisiin keinoihin, sillä
niillähän he ovat tulleet siksi, mitä nyt ovat, ei voi käsittää,
miks'eivät ne keinot ole kyllin hyvät, jokaiselle; ja vielä päälle
päätteeksi ei itsenäisyys ole ensinkään useiden siveellisten ja
yhteiskunnallisten uudistajain ihanne, vaan pikemmin sitä katsellaan
luulevaisuudella, se kuin tuntuu kiusallisesti ja ehkä kapinallisesti
estävän yleisesti hyväksymästä, mitä nämät uudistelijat puolestansa
pitävät parhaana ihmiskunnalle. Harvat ihmiset Saksan ulkopuolella
ymmärtävät edes sen opin tarkotusta, jonka Wilhelm von Humboldt,
niin etevä sekä oppinut että valtiomies, otti tutkimuksen aineeksi
-- että nimittäin "ihmisen tarkotusperä s.o. se, mitä ijankaikkiset
ja muuttumattomat järjen käskyt siksi määräävät, eikä se, mitä
vaihtelevat ja ohimenevät halut mieleen tuovat, on hänen kykyjensä
korkein ja sopusointuisin kehittäminen täydelliseksi ja yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi"; ja että sentähden se määrä, "jota kohti kunkin
ihmisen hellittämättä pitää ponnistaa ja jota erittäinkin niitten,
jotka tarkottavat vaikuttaa lähimäisiinsä, tulee aina silmällä
pitää, on kykyjen ja kehityksen individualisuus, itsenäisyys"; että
siihen on kaksi vaatimusta, "vapaus ja asemain vaihtelevaisuus",
ja että näiden yhdistämisestä syntyy "itsenäinen voima ja
moninainen vaihtelevaisuus", jotka muodostavat "originalisuuden",
alkuperäisyyden.[8]
Mutta niin vähän kuin ihmiset ovatkin tottuneet tällaiseen oppiin
kuin von Humboldtin ja niin hämmästyttävää kuin heistä lieneekin
nähdä niin suuri arvo annettavan individualisuudelle, kysymys voi,
ajattelen kuitenkin, olla ainoastaan jostakin rajasta. Ei kenenkään
ajatus kunnollisesta elämästä arvatenkaan ole semmoinen, ettei
ihminen muka saa tehdä kerrassaan mitään muuta kuin jäljitellä
toisia. Ei kukaan väittäne, ettei ihmisten tule elintapaansa ja
asiainsa hoitoon painaa mitään leimaa omasta arvostelustaan tahi
omasta yksityisestä luonteestaan. Toisaalta olisi järjetöntä vaatia,
että ihmisten tulisi elää juurikuin ei kerrassaan mitään olisi
opittu maailmassa, ennenkuin he siihen tulivat, juurikuin ei kokemus
olisi vielä mitään näyttänyt siitä, että yksi elin- ja käytöstapa
on parempana pidettävä kuin toinen. Ei kukaan kiellä, että ihmisiä
on nuoruudessaan niin opetettava ja kasvatettava, että he tuntevat
ja hyödykseen käyttävät ihmisten kokemuksen varmoja tuloksia.
Mutta kyvyiltään kypsyneen ihmisen etuoikeus ja tarkotus on juuri
käyttää ja selittää kokemusta omalla tavallaan. Hänen oma asiansa
on katsoa, mikä osa perittyä kokemusta juuri sopii hänen oloihinsa
ja luonteesensa. Muitten ihmisten muisteet ja tavat ovat jossakin
määrin näytteenä, mitä kokemus on opettanut _heille_; todennäköisiä
näytteitä, joita on siis huomioon otettava. Mutta ensiksi heidän
kokemuksensa saattaa olla liian ahdas tahi eivät he ole sitä oikein
selittäneet; toiseksi heidän selityksensä kokemuksesta saattaa
olla oikea, mutta häneen sopimaton. Tavat ovat tavallisia oloja
ja tavallisia luonteita varten ja hänen olonsa sekä luonteensa
saattavat olla epätavallisia. Kolmanneksi, vaikka tavat ovat sekä
hyviä tavoikseen että häneen sopivia, niin mukautuminen tapoihin,
paljaisiin _tapoihin_, ei kasvata ja kehitä hänessä mitään niitä
ominaisuuksia, jotka juuri ovat ihmisen tunnusominaisuuksia. Ihmisen
käsitys- ja arvostelukyky, erotusäly, henkinen toimeliaisuus ja
vieläpä siveellinen etevyyskin harjaantuu ainoastaan valitsemisessa.
Ken tekee jotakin sentähden että tapa on semmoinen, hän ei valitse.
Hän ei harjaannu erottamaan eikä kaipaamaan sitä, mikä parasta on.
Henkiset ja siveelliset samoin kuin lihastenkin voimat vahvistuvat
ainoastaan käyttäessä. Kyvyt eivät saa mitään harjotusta siitä, että
tekee jotakin ainoastaan koska muutkin niin tekevät, yhtä vähän kuin
siitäkään, että uskoo jotakin, sentähden että muutkin sitä samaa
uskovat. Jos mielipiteen perusteet eivät ole ihmisen omalle järjelle
ratkaisevia, ei hänen järkensä voi varttua, vaan pikemmin ehkä
heikontua siitä että hän hyväksyy sen mielipiteen; ja jollei syyt
johonkin tekoon ole hänen omien tunteittensa ja luonteensa mukaisia,
kuin ei personallinen alttius tahi muitten oikeudet ole kysymyksessä,
niin se teko on tekemässä hänen tunteitansa ja luonnettansa veltoksi
ja uneliaaksi, eikä toimeliaaksi ja pontevaksi.
Ihminen, joka antaa "maailman" tahi hänen osansa sitä valita hänelle
elämän, ei tarvitse mitään muuta kykyä, kuin apinan matkimistaidon.
Se taas, joka itse valitsee tiensä, käyttää kaikkia kykyjänsä. Hänen
täytyy käyttää huomiota vaarinottaakseen, tuumittelua ja aprikoimista
arvatakseen, toimeliaisuutta kootakseen aineita päätöstä varten,
erotusälyä päättääkseen ja, kuin hän on päättänyt, lujuutta ja
itsekuria pysyäkseen tehdyssä päätöksessään. Ja näitä ominaisuuksia
kaipaa ja harjoittaa hän juuri siinä määrin, kuinka suuren osan
käytöstänsä hän määrää oman arvostelunsa ja tunteittensa mukaan. On
mahdollista, että hän saattaa tulla ohjatuksi hyvälle tolalle ja
pelastua pahalta tieltä ilman mitään näitä ominaisuuksia. Mutta minkä
arvoinen hän sitten on ihmisenä? On todella tärkeää ei ainoastaan
mitä ihmiset tekevät, mutta myös minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka
sitä tekevät. Ihmisten teoista, joitten täydellisentämiseen ja
kaunistamiseen ihmiselämä on oikein käytetty, on varmaan ihminen
itse kaikkein tärkein. Olettaen mahdolliseksi saada talot asutuiksi,
viljat kasvatetuiksi, tappelut suoritetuiksi, asiat ajetuiksi, jopa
kirkot pystytetyiksi sekä rukoukset luetuiksi koneilla -- ihmisen
muotoisilla automateilla -- tulisi kuitenkin melkoinen tappio, jos
vaihtaisi näihin automateihin nekään miehet ja vaimot, jotka nykyään
asuvat maailman sivistyneemmissä osissa, ja jotka epäilemättä ovat
ainoastaan surkastuneita näytteitä siitä, mitä luonto voi tuottaa
ja on tuottava. Ihmisluonto ei ole kone, rakennettava mallin mukaan
ja pantava tekemään juuri sille määrättyä työtä, vaan puu, joka
tarvitsee kasvaa ja varttua joka puolelle niiden sisällisten voimain
suunnan mukaan, jotka sen eläväksi olennoksi tekevät.
Luultavasti myönnetään olevan toivottavaa, että, ihmiset
harjottaisivat ymmärryksensä lahjoja, ja järkevän noudattamisen
tapaa, vieläpä sattumoissa järkevän syrjäytymisen tavasta olevan
paremman, kuin sokean ja suoraan koneellisen kiinnipitämisen siitä.
Johonkin määrin myönnetään, että ymmärryksemme tulisi olla omamme:
mutta ei olla yhtä valmiita myöntämään, että meidän halumme ja
viettimme tulisi samoin olla omamme, tahi että omien, jotenkin
voimakkaitten viettien omistaminen on muuta kuin vaara ja paula.
Mutta halut ja vietit ovat yhtä hyvin täydellisen ihmisen osia, kuin
uskomukset ja kieltäymykset, ja väkevät vietit ovat vaarallisia
ainoastaan kuin ne eivät ole sopivassa tasapainossa, kuin yksi
joukko tarkotuksia ja taipumuksia on kehittynyt voimalliseksi,
vaan muut, joitten pitäisi olla niiden tasalla, jäävät heikoiksi
ja toimettomiksi. Ihmiset eivät tee pahaa sentähden, että heidän
halunsa ovat väkevät, vaan sentähden että heidän omatuntonsa on
heikko. Ei ole mitään luonnollista yhteyttä väkeväin viettien ja
heikon omantunnon välillä. Pikemmin päinvastoin. Kuin sanotaan
jollakin ihmisellä halujen ja tunteitten olevan voimakkaampia ja
moninaisempia kuin toisella, lausutaan sillä vaan, että hänessä on
enemmän ihmisluonnon raaka-ainesta, ja että hän siis on kykenevämpi,
kenties enempään pahaan mutta varmaan enempään hyvään. Väkevät vietit
ovat ainoastaan energian, pontevuuden toinen nimi. Energia saattaa
suuntautua huonoihin tarkotuksiin; mutta enemmän hyvää saattaa aina
ponteva luonne tehdä, kuin veltto ja tylsätuntoinen. Niitä, joilla
on luonnostaan enemmän tunnetta, ovat aina ne, joitten tunteet
viljelemällä saadaan voimakkaimmiksi. Sama suuri herkkyys, joka tekee
personalliset vietit eläviksi ja voimallisiksi, on myös se lähde,
josta kiihkoisin rakkaus hyveesen ja ankarin itsekuri nousevat.
Viljelemällä niitä yhteiskunta juuri täyttää velvollisuutensa ja
suojelee etunsa -- eikä hylkäämällä ainesta, josta sankarit ovat
tehdyt, sentähden ettei se osaa niitä tehdä. Ihmisellä, jonka halut
ja vietit ovat hänen omiansa -- ilmaisevat hänen omaa luontoansa,
joksi se on hänen viljelynsä kautta kehittynyt ja muodostunut --
sanotaan olevan luonne. Kenellä halut ja vietit eivät ole hänen
omiansa, hänellä ei ole luonnetta, yhtä vähän kuin höyrykoneella on
luonnetta. Jos sen lisäksi, että ovat omia, hänen viettinsä ovat
väkevät ja ovat lujan tahdon alaisina, niin hänellä on tarmokas
luonne. Ken ajattelee, ettei halujen ja viettien itsenäisyyttä
pitäisi kehottaa puhkeamaan, hänen täytyy olla sitä mieltä, ettei
yhteiskunta tarvitse lujia luonteita -- ettei se ole sen parempi
sillä, että siinä on monta, joilla on luonnetta -- ja ettei yleisen
tarmokkaisuuden korkea keskimäärä ole toivottava.
Jollakin aikaisella ihmiskunnan kehitysasteella nämät voimat
saattavat olla ja ovat olleetkin liian paljon edellä sitä valtaa,
joka yhteiskunnalla silloin oli ohjata ja tarkastaa niitä. On
ollut semmoinen aika, jolloin yksityisen ihmisen itsenäisyyden
ja individualisuuden aines oli liian voimakas ja yhteiskunnan
aatteella oli kova taistelu sen kanssa. Vaikeutena oli silloin saada
lujaruumiiset ja -mieliset miehet noudattamaan sääntöjä, jotka
pakottivat heidät pitämään viettejänsä kurissa. Tätä vaikeutta
voittaakseen laki ja kuri -- niinkuin paavit taistellessaan keisareja
vastaan -- vaativat valtaa koko ihmisen yli, tahtoen tarkastaa koko
hänen elämäänsä, hillitäksensä siten hänen luonnettansa, jonka
sitomiseen ei yhteiskunta ollut muuta riittävää keinoa keksinyt.
Mutta yhteiskunta on nyt päässyt individeistä kerrassaan voitolle
ja vaara, joka ihmiskuntaa uhkaa, ei ole personallisten viettien ja
personallisen etevämmyyden liiallisuus, vaan niiden puute. Asiat
ovat suuresti muuttuneet siitä kuin niiden, jotka asemansa ja
personallisten lahjainsa kautta olivat voimallisia, himot olivat
alituisessa kapinantilassa lakia ja asetuksia vastaan ja olivat
järeästi kahlehdittavat, jotta ne ihmiset, joihin he ulottuivat,
saivat hiukankaan turvallisuutta. Meidän aikanamme jokainen,
korkeimmasta yhteiskuntaluokasta alhaisimpaan saakka, elää ikäänkuin
vihollisen ja peljätyn sensorin, tarkastajan silmäin edessä. Ei
ainoastaan siinä, mikä vaarantaa muihin, mutta siinäkin, joka
vaarantaa häneen itseensä vaan, yksityinen ihminen tahi perhe ei
kysy itseltään: mitä minä pidän parempana? tahi mikä sopisi minun
luonteeseni ja lahjoihini? tahi mikä sallisi parhaan ja korkeimman
minussa vapaasti liikkua ja auttaisi sitä kasvamaan ja kukoistamaan?
He kysyvät itseltään: mikä sopii minun asemaani? mitä tavallisesti
tekevät ihmiset minun säädyssäni ja varallisuuden tilassani? tahi
(joka on vielä pahempaa) mitä tavallisesti tekevät ihmiset minua
ylemmässä säädyssä ja suuremmissa varoissa? Minä en tarkota heidän
valitsevan tavanmukaista mielemmin, kuin heidän taipumukseensa
soveltuvaa. Heillä ei satu olemaan mitään taipumusta, paitsi siihen
mikä on tavanmukaista. Siis on itse mieli taivutettu ikeen alle.
Huvituksissakin on ihmisillä yhtäläisyys muiden kanssa ensimäisenä
ajatuksena: he mieltyvät joukossa, he valitsevat ainoastaan
tavallisista asioista; omituista makua ja muista poikkeavaa käytöstä
kammotaan melkein kuin rikoksia, kunnes viimein, sen vuoksi etteivät
ole seuranneet omaa luontoansa, heillä ei ole mitään luontoa
seurattavana: heidän inhimilliset kykynsä ovat kuoleentuneet ja
kuihtuneet, he käyvät kykenemättömiksi lujiin toiveisiin tahi
luonnolliseen mielihyvään ja ovat yleensä ilman sekä mielipiteitä
että tunteita, kotikasvuisia tahi varsinaisesti heidän omiansa. Onko
tämä nyt suotava ihmisluonnon tila, vai ei? Kalvinin opin mukaan se
on. Sen mukaan oma tahto on suurin synti ihmisessä. Kaikki hyvä,
johon ihmisluonto pystyy, on tottelevaisuudessa. Sinulla ei ole
mitään valittavana; näin sinun täytyy tehdä, eikä toisin: "mikä
ei ole velvollisuus, on synti". Ihmisen luonto kuin on kokonaan
turmeltu, ei ole yhtään pelastusta kenelläkään, kunnes tuo luonto
on hänessä tapettu. Tämän elämänkäsityksen omistajasta ei minkään
ihmiskyvyn, lahjan tahi voiman tukehuttamisessa ole mitään pahaa:
ihminen ei tarvitse muuta lahjaa kuin alistumisen Jumalan tahdon
alle. Ja jos hän käyttää jotakin kykyänsä mihin tahansa muuhun
tarkotukseen kuin tuon oletetun tahdon tekemiseen yhä täydellisemmin,
on hän parempi ilman sitä kykyä. Tämä on kalvinisuuden käsitys,
ja sitä kannattaa, lievennetyssä muodossa, moni, joka ei pidä
itseänsä kalvinilaisena. Lievennys on siinä, että selitetään
vähemmin asketisesti tuo oletettu Jumalan tahto, vakuuttaen hänen
tahtonsa olevan, että ihmiset seuraavat joitakin taipumuksiansa,
luonnollisesti ei sillä tavalla kuin he paraana pitävät, mutta
kuuliaisuudessa, s.o. auktoritetin määräämällä tavalla ja siis, asian
välttämättömän luonnon mukaan, kaikki samalla tavalla.
Tässä viekkaassa muodossa nykyään kovasti kallistutaan tähän
ahtaasen elämänkäsitykseen ja sen suosimaan sortuneesen ja surkean
laihaan ihmisluonnon perikuvaan. Moni ihminen epäilemättä vakavasti
ajattelee täten kutistuneitten ja kääpiöityjen ihmisolentojen
olevan semmoisia, kuin luoja heidät määräsi olemaan; aivan kuin
monen mielestä puut ovat paljon kauniimpia leikeltyinä pallon tahi
eläimen muotoon, kuin sellaisina, miksi luonto ne teki. Mutta jos
on uskonnon mukaista uskoa, että ihmisen on luonut hyvä olento,
niin on vielä enemmän tuon uskon mukaista uskoa saman hyvän olennon
antaneen ihmiselle kaikki hänen kykynsä, jotta niitä viljeltäisiin
ja kehitettäisiin, eikä kitkettäisi pois ja laiminlyötäisi, ja
että häntä ilahduttaa kaikkien hänen luotujensa lähestyminen
heidän ihanteellista tarkotusperäänsä, kaikkien heidän ymmärrys-,
toiminta- ja nauttimakykyjensä varttuminen. On toinenkin perikuva
ihmisen etevyydestä, kuin Kalvinin: käsitys, että ihmisluonto on
annettu muutakin tarkotusta varten, kuin paljastaan kiellettäväksi.
"Pakanallinen itseensäluottamus" on ihmisarvon aineksia yhtähyvin
kuin "kristillinen itsensäkieltäminen".[9] On olemassa kreikkalainen
itsensäkehittämisen ihanne, jota Platonin ja kristinopin
itsensähillitsemisen ihanne sekottavat itseensä, vaan eivät korvaa.
Olkoon vaan parempi olla John Knox, kuin Alkibiades, mutta parempi on
olla Perikles, kuin kumpikaan heistä; Periklekseltä, jos hän eläisi
meidän aikanamme, ei puuttuisi mitään John Knoxin hyviä puolia.
Ihminen ei tule yleväksi ja kauniiksi katsastuksen esineeksi
alaspainamalla yhdenmukaisuuteen kaikki, mikä hänessä pistää esiin
omituisuutena, vaan viljelemällä sitä ja edistämällä, oikeuden
ja lähimäisten etujen säätämissä rajoissa, ja samoin kuin työ
perii tekijänsä luonteen, samoin ihmiselämäkin tulee rikkaaksi ja
monipuoliseksi, elähdyttää ja runsaammin ravitsee suuria ajatuksia
ja yleviä tunteita sekä vahvistaa sidettä, joka liittää kunkin
yksityisen sukuunsa, tehden tämän liittymisen äärettömän paljoa
suurenarvoisemmaksi. Individualisuutensa kehityksen mukaan tulee
kukin ihminen arvollisemmaksi itselleen ja mahdolliseksi olemaan
arvollisempi muille. Elämä on täyteläisempää hänen olemuksessansa,
ja kuin yksilöissä on enemmän elämää, on sitä myös enemmän joukossa,
joka en niistä koottu. Sitä pakkoa, joka välttämättömästi tarvitaan
estämään voimallisia ihmisluontoja loukkaamasta muitten oikeuksia,
ei voi lakkauttaa, mutta tästä onkin runsas korvaus myöskin
inhimillisen kehityksen näkökannalta. Ne keinot kehittymiseen,
jotka yksityinen menettää, kuin hänet estetään noudattamasta
taipumustaan väärintekoon muille, saadaan pääasiallisesti muitten
ihmisten kehityksen kustannuksella. Ja hänelle itselleenkin on
täysi palkkio hänen luontonsa yhteiskunnallisen puolen runsaammassa
kehityksessä, joka käy mahdolliseksi hänen luontonsa itsekkäisen
puolen kurissapitämisen kautta. Kuin muiden tähden pakotetaan
oikeuden ankariin sääntöihin, kehittyvät siinä tunteet ja kyvyt,
joitten esineenä on muitten hyvä. Mutta kuin ainoastaan heidän
vastenmielisyytensä vuoksi sidotaan asioissa, jotka eivät liikuta
heidän hyväänsä, niin se ei kehitä mitään arvollista, paitsi niitä
luonteen voimia, jotka varttuvat vastustaessa pakkoa. Jos tähän
pakkoon taipuu, se nolostaa ja tylsistää koko luonnon. Jotta kunkin
luonto saisi vapaata vaikutusalaa, olisi tärkeää, että erilaisten
ihmisten sallittaisiin elää erilaista elämää. Siinä määrin kuin
tätä vapautta on kunakin aikana ollut, on se aikakausi tullut
muistettavaksi jälkimaailmalle. Ei sortovaltakaan kypsytä huonoimpia
hedelmiänsä niin kauvan kuin individualisuutta on siinä olemassa, ja
kaikki, mikä individualisuutta tukehduttaa, on sortovaltaa, miten
sitä kutsuttaneenkin ja julistakoonpa se sitten täyttävänsä Jumalan
tahtoa tahi ihmisten käskyjä.
Sanottuani, että individualisuus on yhtä kuin kehitys ja että
ainoastaan individualisuuden viljeleminen kasvattaa tahi voi
kasvattaa hyvin kehittyneitä ihmisiä, voisin tähän lopettaa
todistukseni, sillä mitä voi enempää ja parempaa sanoa mistään
inhimillisten asiain tilasta, kuin että se vie itse ihmiset
lähemmäksi parasta, joksi he voivat tulla? tahi mitä voi pahempaa
sanoa mistään hyvän esteestä, kuin että se heitä siitä pidättää?
Mutta epäilemättä nämät syyt eivät riitä vakauttamaan niitä,
jotka vakautusta enimmän tarvitsevat; ja on siis tarpeen vielä
näyttää noiden kehittyneitten ihmisten olevan joksikin hyödyksi
kehittymättömille -- osottaa niille, jotka eivät vapautta kaipaa,
eivätkä sitä käyttäisi hyväksensä, että he voivat jollakin
ymmärrettävällä tavalla tulla korvatuiksi suomastaan muitten ihmisten
estämättä sitä nauttia.
Ensiksikin tahtoisin siis huomauttaa heidän mahdollisesti voivan
niiltä jotakin oppia. Ei kukaan kieltäne originaalisuuden,
alkuperäisyyden olevan arvollisen aineksen ihmisasioissa. On aina
kaipuu ihmisistä, jotka eivät ainoastaan uusia totuuksia keksisi
ja selvittäisi milloin se, mikä kerran oli totta, ei enää ole
sitä, mutta myös polkisivat uusia uria ja antaisivat esimerkkiä
valistuneempaan käytökseen ja parempaan aistiin ja henkeen
ihmiselämässä. Tätä vastaan ei mahtane panna kukaan, joka ei usko
maailman jo saavuttaneen täydellisyyttä kaikilla teillä ja aloilla.
On totta, ettei kenestä tahansa ole tämän hyvän työn tekijäksi:
on ainoastaan harvoja ihmisiä, koko ihmissukuun verraten, joitten
kokeet, jos muutkin ne omistaisivat, luultavasti olisivat parannusta
vakaantuneesen käytökseen. Mutta nämät harvat ovat maan suola:
ilman heitä ihmiselämä kävisi liikkumattomaksi rapakkolammeksi. Ei
siinä kaikki, että he panevat voimaan tapoja, joita ei ennen ollut;
he sitä paitsi pitävät vireillä mitäkin, jotka jo ovat olemassa.
Jollei olisikaan mitään uutta tehtävänä, lakkaisikohan ihmisjärki
siltä olemasta tarpeen? Olisikohan silloin syytä niiden, jotka
tekevät vanhoja askareita, unhottaa, miksi niitä on tehty, ja tehdä
niitä kuin järjettömät luontokappaleet, ei niinkuin ihmiset? Onpa
liiankin suuri taipumus parhaissa uskomuksissa ja tavoissa alentua
koneellisiksi, ja jollei olisi jakso ihmisiä, joitten aina uudistuva
alkuperäisyys suojelisi näiden uskomusten ja tapojen perustuksia
joutumasta paljastaan perinnäisiksi, niin sellainen kuollut aines
ei kestäisi vähintäkään todellisen elon puuskaa, eikä olisi
mitään takeita, ettei sivistys kuolisi niinkuin bysantiinisessa
keisarikunnassa. Nerokkaat ihmiset ovat tosin ja luultavasti
tulevat aina olemaan pienenä vähemmistönä; mutta jos tahdomme niitä
olevan, on tarpeen suojella maaperää, jossa ne kasvavat. Nero voipi
hengittää vapaasti ainoastaan vapauden ilmanalassa. Nerokkaat
ihmiset ovat, sen jo nimityskin sanoo, enemmän individualisia kuin
muut ihmiset -- sentähden vähemmän kykeneviä mukautumaan, ilman
vahingollista puristusta, mihinkään niitä harvalukuisia kaavoja,
joita yhteiskunta varustaa säästääkseen jäseniltään vaivan itse
muodostaa oman luonteensa. Jos he arkuudesta myöntyvät lyötäviksi
johonkin näitä kaavoja ja antamaan koko sen osan itseään, joka ei
voi levitä painon alla, jäädä levittämättä, yhteiskunta ei paljoa
parane heidän nerostaan. Jos he ovat lujaluontoisia ja katkovat
kahleensa, niin he joutuvat yhteiskunnan pilkaksi, se kuin ei ole
onnistunut saamaan heistä "tavallisia", ja juhlallisesti varottaen
heitä osotetaan "villeiksi", "haaveksijoiksi" y.m.s. Melkein kuin jos
joku päivittelisi, ettei Niagara juokse tyynesti äyrästensä välissä,
niinkuin hollantilainen kanava.
Minä terotan näin kovasti mieleen neron merkitystä ja tarpeellisuutta
sallia sen vapaasti kehittyä ajatuksessa ja elintavassa, hyvin
tietäen ettei kukaan tätä väitettä teoriassa kiellä, vaan tuntien
myös että melkein jokainen todellisuudessa on siitä kerrassaan
välittämätön. Ihmiset ajattelevat neroa sukkelaksi kapineeksi, kuin
se antaa omistajallensa kykyä kirjoittamaan kiihottavan runoelman
tahi maalaamaan taulun. Mutta oikeassa merkityksessään käsitettynä,
ajatuksen ja toiminnan originalisuuden merkityksessä, vaikkei kukaan
sanokaan, ettei se ole ihmeteltävä asia, melkein kaikki sydämessään
ajattelevat voivansa hyvin tulla toimeen ilman sitä. Onnettomuudeksi
on tämä liian luonnollista, jotta siinä olisi kummastelemista.
Alkuperäisyys on juuri seikka, jonka hyötyä eivät ei-alkuperäiset
henget käsitä. He eivät voi ymmärtää, mitä se heitä hyödyttäisi: ja
kuinka he sen ymmärtäväisivätkään? Jos he voisivat käsittää, mitä
se heille vaikuttaisi, ei se olisikaan alkuperäisyyttä. Ensimäinen
palvelus, minkä alkuperäisyyden tulisi heille tehdä, on heidän
silmäinsä avaaminen: ja kuin se on kerran täydellisesti tehty,
heillä olisi mahdollisuus itsekin tulla alkuperäisiksi. Mutta
muistaen, ettei mitään ole vielä koskaan tehty, jota ei joku olisi
ensimäisenä tehnyt, ja että kaikki hyvät asiat, jotka ovat olemassa,
ovat alkuperäisyyden hedelmiä, olkoot kyllin kainoja uskoaksensa,
että jotakin on vielä jäänyt heidänkin toimitettavaksensa, ja
vakautuaksensa siitä, että he ovat sitä enemmän alkuperäisyyden
puutteessa, jota vähemmän he tätä puutetta tuntevat.
Puhdas tosi on, että mitä kunnioitusta osotettaneenkin todelliselle
tahi luulotellulle henkiselle etevämmyydelle, yleinen asiain suunta
kautta maailman pyrkii tekemään keskinkertaisuutta ylivallaksi
ihmiskunnassa. Vanhalla ajalla, keskiajalla ja, vähenevässä
määrässä, läpi koko muutoksen feodalisuudesta nykyaikaan individi
itsessään oli valta, ja jos hänellä oli joko runsaat lahjat
tahi korkea yhteiskunnallinen asema, oli hän huomattava valta.
Meidän aikana yksityiset ovat kadonneet joukkoon. Politikissa
on melkein typerää sanoa yleisen mielipiteen nykyään ohjaavan
maailmaa. Ainoa valta, ansaitseva sitä nimeä, on joukkojen valta ja
hallitusten, kuin ne antautuvat joukkojen taipumusten ja vaistojen
asianajajaksi. Tämä pitää paikkansa yksityiselämän siveellisissä ja
yhteiskunnallisissa suhteissa yhtä hyvin kuin julkisissa asioissa.
Ne, joitten mielipiteet käyvät yleisen mielipiteen nimessä, eivät
aina ole samanlaatuista yleisöä. Amerikassa ovat ne koko valkoinen
väestö, Englannissa pääasiallisesti keskiluokka. Mutta aina on
se joukko, s.o. ryhmä keskinkertaisia. Ja vielä enemmän uutta
on se, ettei tuo joukko nyt enää saa mielipiteitänsä valtion
tahi kirkon valtamiehiltä, julkisilta johtajilta tahi kirjoista.
Heidän ajattelemisensa suorittavat heille miehet, suuresti heidän
kaltaisensa, jotka hetken mielijohteitten mukaan kääntyvät heidän
puoleensa tahi puhuvat heidän nimessään sanomalehtien kautta. Minä
en surkuttele tätä kaikkea. En väitä mitään parempaa yleisenä
sääntönä soveltuvaksi ihmishengen nykyiseen alhaiseen tilaan. Mutta
tämä ei estä keskinkertaisuuden hallitusta olemasta keskinkertainen
hallitus. Ei koskaan demokratian tahi lukuisan aristokratian hallinto
ole, ei politillisissa toimissaan eikä luomissaan mielipiteissä, ei
ominaisuuksissaan eikä hengen suunnassaan kohonnut eikä voinut kohota
keskinkertaisuuden yli, paitse siinä määrin kuin hallitseva joukko on
antanut itsensä (niinkuin se parhaimpina aikoinansa aina on tehnyt)
suurempilahjaisen ja oppineemman yhden tahi useamman neuvojen ja
vaikutuksen ohjattavaksi. Alkuunpano kaikkiin viisaisiin ja yleviin
tuumiin lähtee ja täytyy lähteä yksityisistä, tavallisesti ensiksi
jostakin ainoasta yksityisestä. Keskinkertaisen ihmisen ansio ja
kunnia on kyetä tätä alkuunpanoa seuraamaan, voida tajuta viisaita
ja yleviä tuumia ja antaa itsensä silmät auki viedä niihin. Minä
en kehota sellaiseen "sankarinpalvelukseen", joka taputtaa käsiään
lujan, nerokkaan miehen väkivaltaiselle ryhtymiselle maailman
hallintoon ja panemiselle maailmaa vasten tahtoaan toteuttamaan
hänen käskyjänsä. Ainoa, mitä hän voi vaatia, on vapaus viittoa
tietä. Valta pakottaa muita sille tielle ei ainoastaan ole riidassa
muitten vapauden ja kehityksen kanssa, vaan on turmelevaa lujalle
miehelle itselleenkin. Mutta näyttää siltä, että, kuin ainoastaan
keskinkertaisen joukon mielipiteet ovat kaikkialla päässeet tahi ovat
pääsemässä määrääväksi vallaksi, vastapainona ja oikaisukeinona tähän
maailman menoon on niiden ihmisten selvemmin ja selvemmin esiintyvä
individualisuus, jotka ovat korkeammalla ajatuksen asteella. Juuri
erittäin näissä oloissa pitäisi sellaisia poikkeusindividejä,
pelottamisen sijasta, rohkaistaman toimimaan joukosta eriävällä
tavalla. Entisinä aikoina ei heidän niin tekemästään ollut mitään
etua, jolleivät he toimineet paitsi eriävällä, myöskin paremmalla
tavalla kuin muut. Tähän aikaan paljas eriäväisyyden esimerkki,
paljas kielto notkistamasta polvensa tavalle, on jo sekin hyödyksi.
Juuri sentähden että mielipiteen tyrannia pyrkii tekemään
eksentrisyyttä, epätavallista käytöstä viaksi, on toivottava,
tämän tyrannian murtamiseksi, että ihmiset olisivat epätavallisia.
Epätavallisuutta, eksentrisyyttä on aina ollut runsaasti, missä
luonteen lujuutta on ollut runsaasti, ja eksentrisyyden määrä on
yhteiskunnassa yleensä ollut pysyväisessä suhteessa siinä olevan
neron, henkisen elämän ja siveellisen rohkeuden määrään. Että niin
harvat nykyään uskaltavat olla eksentrisiä, siinä tämän ajan päävaara.
Olen sanonut olevan tärkeää antaa epätavallisille seikoille niin
vapaa tila kuin mahdollista, jotta aikanaan näkyisi, mitkä niistä
ovat sopivia tavoiksi juurrutettavaksi. Mutta itsenäinen toiminta
ja tavan hyljeksiminen eivät ansaitse kehotusta ainoastaan sen
mahdollisuuden tähden, jonka ne tuottavat parempien toimintamuotojen
ja arvokkaampien tapojen voimaan pääsemiselle, eikä ainoastaan
varma henkinen etevämmyys oikeuta ihmistä käymään elämänsä polkua
omalla tavallaan. Ei ole mitään syytä valaa kaikkea ihmisolemusta
yhteen ainoaan tahi muutamiin harvoihin muotteihin. Jos kellä on
jommoinenkin määrä tervettä järkeä ja kokemusta, niin on hänen oma
mallinsa suunnata elämänsä paras, ei sillä että se itsessään olisi
paras, mutta koska se on hänen oma mallinsa. Ihmiset eivät ole
kuin lampaat; eivätkä lampaatkaan ole aivan kerrassaan yhtäläisiä.
Mies ei saa sopivaa takkia eikä sopivia saappaita, jollei niitä
ole hänen mitallansa tehty tahi hänellä ole vara valita koko
varastosta: onko sitten helpompaa saada sopiva elämä, kuin sopiva
takki, ovatko ihmiset ruumiillisen ja henkisen muodostuksensa
puolesta enemmän yhtäläisiä kuin jalkojensa laadun puolesta?
Jos ihmisillä olisi ainoastaan erilainen aisti, olisi siinä jo
syytä kyllin olemaan yrittelemättä saada heitä kaikkia samaan
kaavaan. Mutta erilaiset ihmiset vaativat myös erilaisia ehtoja
henkiselle kehityksellensä ja voivat yhtä vähän menestyä samassa
siveellisessä, kuin kaikki erilaiset kasvit samassa fyysillisessä
ilmassa. Samat seikat, jotka yhtä ihmistä edistävät korkeamman
luontonsa viljelyksessä, estävät toista siinä. Sama elintapa on
terveellinen yllytin toiselle, pitäen kaikkea hänen toiminta- ja
nautintokykyään paraassa kunnossa, ja toiselle se on raskas taakka,
joka tukehduttaa tahi häiritsee koko sisällisen elämän. Niin suuret
ovat eroavaisuudet ihmisten välillä heidän nautintolähteisiinsä,
herkkyyteensä kärsimystä vastaan sekä erilaisten fyysillisten ja
siveellisten vaikutusten heihin pystymiseen nähden, että jollei ole
vastaavaa erilaisuutta heidän elintavassaan, he eivät tule saamaan
oikeaa osaansa onnellisuudesta, eivätkä ylene siihen henkiseen,
siveelliseen ja esteetilliseen ryhtiin, johon heidän luontonsa
kykenisi kohoamaan. Miksi siis pitäisi suvaitsevaisuutta, yleisen
mielipiteen puolelta, ulotettaman ainoastaan niihin aistinsuuntiin ja
elintapoihin, jotka noudattajainsa paljoudella pakottavat itselleen
tunnustusta? Ei missään (paitsi joissakin luostarilaitoksissa) ole
aistin eroavaisuutta kerrassaan kielletty; ihminen saa moitteetta
pitää tahi olla pitämättä soudusta, tupakanpoltosta, soitosta,
voimisteluharjoituksista, shakkipelistä, korteista, lukemisesta,
sentähden että sekä niitä, jotka niistä pitävät, että niitä, jotka
eivät pidä, on liian paljon kukistettavaksi. Mutta mies ja vielä
enemmän vaimo, jota voidaan syyttää tekemästään, mitä ei kukaan tee,
tahi ei tekemästään, mitä jokainen tekee, joutuu monen alentavan
muistutuksen esineeksi, kuin olisi hän tehnyt raskaan siveellisen
rikoksen. Täytyy omistaa joku arvonimi tahi joku muu arvonmerkki tahi
olla arvossa pidettyjen ihmisten suosiossa, jos mieli jonkunverran
nauttia sitä ylellisyyttä, että saa entistä kunnioitustansa
menettämättä tehdä niinkuin tahtoo. Nauttia "jonkunverran", sanon
vieläkin: sillä joka antautuu suureen ylellisyyteen siinä suhteessa,
joutuu pahempaan vaaraan kuin häpäiseväin puheitten alaiseksi --
hän on vaarassa tulla _de lunatico_ komissionin valtaan ja menettää
omaisuutensa sukulaisillensa.[10]
On yksi kuvaava kohta yleisen mielipiteen nykyisessä suunnassa,
joka on aivan omiansa tekemään sitä suvaitsemattomaksi kaikkea
selvää individualisuuden ilmestymistä kohtaan. Yleensä ovat
tavalliset ihmiset maltillisia ei ainoastaan ymmärryksensä, vaan
myös taipumustensa puolesta: heillä ei ole mielitekoja eikä toiveita
kyllin voimallisia taivuttamaan heitä mihinkään epätavalliseen
tekemiseen, eivätkä he siis voi ymmärtää niitä, joilla semmoisia on,
ja lukevat nämät kaikki noihin hurjiin ja säännöttömiin ihmisiin,
joihin he ovat tottuneet luomaan halveksivan katseen. Olettakaamme
nyt tämän yleisen seikan lisäksi mahtavan liikkeen päässeen alkuun
siveellisyyden parantamiseksi, niin on selvää, mitä meillä on
odotettavissa. Näinä aikoina on sellainen liike alulla: paljon
on jo todella vaikutettu elämän säännöllisemmäksi tekemiseksi ja
vallattomuuden ehkäisemiseksi; nyt on mailmassa ihmisystävällinen
henki, jonka harjoittamiselle ei ole mitään viehättävämpää alaa, kuin
lähimäisten siveellinen ja älyllinen parantaminen. Nämät ajan suunnat
tekevät yleisön kärkkäämmäksi kuin melkein koskaan ennen säätämään
yleisiä käytöksen sääntöjä ja yrittelemään saada jokaista hyväksytyn
mallin mukaiseksi. Ja tämä julki lausuttu tahi hiljaisuudessa
hyväksytty malli on, ett'ei saa mitään kovasti kaivata. Luonteen
ihanteena on sillä oleminen ilman selvää luonnetta; puristamalla
kutistaminen, niinkuin kiinalaisen naisen jalan, jokaisen osan
ihmisen luontoa, joka pistää esiin ja pyrkii tekemään ihmistä
huomattavasti erilaisen näköiseksi, kuin tavalliset ihmiset.
Niinkuin tavallisesti on sellaisten ihanteiden laita, jotka sulkevat
pois toisen puolen siitä, mikä on toivottavaa, synnyttää myöskin
nykyinen perikuva heikkoa jäljennöstä toisestakin puolesta. Suuren
energian sijasta, voimallisen järjen ohjissa, ja vahvojen tunteiden
sijasta, tunnokkaan tahdon ankarassa kurissa, tuottaa se heikkoja
tunteita ja heikkoa energiaa, joita siis voidaan ilman järjen tahi
tahdon lujuutta saada ulkonaisesti säännön mukaiseksi. Energilliset
luonteet ovat jo ylimalkaan joutumassa tarunomaisiksi. Tuskin on
tässä maassa enää mitään tilaa energialle, paitsi asioimistoimissa.
Niihin käytetty energia saattaa vielä olla huomioon otettava. Mitä
sitä vähän jääpi jäljelle tältä alalta, se kulutetaan johonkin
kiihkoon, joka voi olla hyödyllinen, vieläpä ihmisystävällinenkin
kiihko, mutta on aina joku yksinäinen seikka ja tavallisesti vielä
vähäpätöinen seikka. Englannin suuruus on tätä nykyä kerrassaan
kollektiivinen: yksityisinä pieniä ollen, näytämme yhdistymätapamme
kautta vaan kykenevän johonkin suureen; ja tähän meidän siveelliset
ja uskonnolliset ihmisystävämme, filantropimme ovat täydellisesti
tyytyväisiä. Mutta toisenlaatuisia miehiä olivat ne, jotka Englannin
tekivät siksi, mikä se on ollut, ja toisenlaatuisia miehiä tarvitaan
myöskin torjumaan sen häviötä.
Tavan sortovalta on kaikkialla pysyväisenä esteenä inhimilliselle
edistymiselle, sillä se on alituisessa riidassa tuon halun
kanssa pyrkimään johonkin parempaan kuin tavanmukainen on, jota
halua on asianhaarain mukaan kutsuttu vapauden, edistyksen tahi
parannuksen hengeksi. Parannuksenhenki ei aina ole vapaudenhenkeä,
sillä se saattaa pyrkiä pakottamaan parannuksia ihmisille vastoin
heidän tahtoansa, ja vapaudenhenki, se kuin vastustaa sellaisia
hankkeita, saattaa eri paikoissa ja eri aikoina liittyä parannuksen
vastustajiin; mutta ainoa pettämätön ja kestävä parannuksen lähde
on vapaus, sillä siinä on yhtä monta mahdollista ja itsenäistä
vapauden keskustaa, kuin on individejä. Mutta edistyksen aate,
joko vapauden tahi parannuksen harrastuksena, taistelee tavan
valtaa vastaan ja sisältää ainakin vapautuksen tästä ikeestä; ja
taistelu näiden kahden vallan välillä on pääaineena ihmiskunnan
historiassa. Suuremmalla osalla mailmaa ei oikeastaan ole historiaa,
sillä tavan sortovalta on siinä täydellinen. Niin on kaikkein
Itämaiden laita. Tapa on siellä kaikissa korkeimpana tuomarina;
oikeus merkitsee siellä tavanmukaisuutta, tavan voimaa ei kukaan,
jollei ehkä vallastansa päihtynyt tyranni, ajattele vastustaa. Ja
me näemme seurauksen. Noissa kansoissa on varmaan kerran ollut
originalisuutta, ne eivät ole maasta nousseet väkirikkaina,
kirjallisina, moniin elämän taitoihin perehtyneinä; itse ne
itselleen kaiken tuon loivat ja olivat silloin maailman suurimmat
ja mahtavimmat kansat. Mitä ovat ne nyt? Alamaisia heimoille,
joiden esi-isät kiertelivät metsissä, kuin heidän esi-isillään oli
uhkeat palatsit ja ylväät temppelit, mutta joiden yli tavalla oli
valtaa ainoastaan yhdessä vapauden ja edistyksen kanssa. Näkyy,
että kansa edistyy jonkun aikaa ja sitten pysähtyy. Koska pysähtyy
se? Kuin siinä lakkaa olemasta individualismitta. Jos samallainen
muutos sattuisi Europan kansoille, niin se ei tapahtuisi aivan
samassa muodossa: se tavan sortovalta, joka näitä kansoja uhkaa,
ei ole kerrassaan paikallaanoloa. Se tuomitsee kyllä omituisuudet,
mutta ei estä muutoksia, kuin nimittäin kaikki muuttuu yhdessä.
Me olemme luopuneet esi-isiemme määrätyistä puvuista: jokaisen
täytyy vielä pukeutua niinkuin muutkin ihmiset, mutta muoti saattaa
muuttua kerran tahi kahdesti vuodessa. Me siten pidämme huolta,
että kuin muutos tapahtuu, pitää sen tapahtuman muutoksen tähden,
eikä kauneuden tahi mukavuuden käsitteen vaatimuksesta; sillä sama
kauneuden tahi mukavuuden käsite ei juolahtaisi samalla hetkellä
koko maailman mieleen, eikä tulisi toisella hetkellä yhtä aikaa
poisjätetyksi. Mutta me olemme edistyväisiä samoin kuin muuttuvaisia:
alituisesti teemme me uusia keksintöjä koneiden alalla ja pidämme
niitä, kunnes niiden sijaan taas tulee parempia; me harrastamme
parannusta politikin, kasvatuksen ja vieläpä siveellisyydenkin
alalla, vaikka tässä viimemainitussa meidän käsityksemme mukaiset
parannukset pääasiallisesti ovat kehottamista tahi pakottamista muita
ihmisiä olemaan yhtä hyviä kuin me. Ei se ole edistys, jota vastaan
me hangoittelemme; päinvastoin me mairittelemme itseämme olevamme
edistyväisin kansa, kuin koskaan on elänyt. Individualismitta vastaan
me sodimme: me ajattelisimme tehneemme ihmeitä, jos olisimme tehneet
kaikki itsemme kanssa yhtäläisiksi, unohtaen, että juuri yhden
ihmisen eroavaisuus toisesta yleensä on ensimäinen seikka, joka vetää
huomion joko yhden lajin epätäydellisyyteen ja toisen paremmuuteen
tahi mahdollisuuteen molempain etuja yhdistämällä synnyttää
parempaa, kuin kumpikaan niistä. Meillä on varottava esimerkki
kiinalaisissa, jotka ovat hyvin lahjakas kansa ja jossakin suhteessa
viisaskin, jolla oli se harvinaisen hyvä onni, että se hyvin
varhain sai sangen hyvän kokoelman tapoja, jossakin määrin miesten
tekoa, joille valistuneimmankin europalaisen täytyy, muutamilla
rajoituksilla, antaa viisaan ja filosofin nimen. He ovat huomattavia
myös erinomaisista laitoksistansa, joilla he koettivat juurruttaa
parhaan viisautensa kuin heillä oli niin paljon kuin mahdollista
jokaiseen yhteiskunnan jäseneen ja varmistaa niille, jotka sitä
olivat enimmän itsellensä omistaneet, pääsön kunniakkaisiin ja
valtavirkoihin. Varmaan kansa, joka on tämän tehnyt, on keksinyt
inhimillisen edistyksen salaisuuden ja pysytellyt aina maailman
liikkeen etupäässä! Päinvastoin, -- siitä on tullut paikallaan
pysyvä, se on paikalleen jäänyt vuosituhansiksi. Ja jos se koskaan
enää paranee, täytyy sen parantumisen tapahtua muukalaisten kautta.
Kiinalaiset ovat onnistuneet yli kaikkein toiveitten siinä, mitä
Englannin filantropit niin suurella vaivalla puuhaavat -- tekemässä
kaikki ihmiset yhtäläisiksi, saamassa kaikki ohjaamaan ajatuksiensa
ja käytöstänsä samojen maksiimien ja sääntöjen mukaan; ja sellaiset
ovat hedelmät. Yleisen mielipiteen uudenaikainen menettelytapa on
järjestämättömässä muodossa samaa, kuin kiinalaiset kasvatus- ja
valtiosysteemit ovat järjestetyssä; ja jollei individualisuus kykene
menestyksellä pitämään puoliansa tätä ijestä vastaan, niin Europa,
ylevästä entisyydestään ja kristinuskon tunnustamisestaan huolimatta,
kallistuu kallistumistaan toiseksi Kiinaksi.
Mikä on tähän asti suojellut Europaa tästä kohtalosta? Mikä on tehnyt
europalaisen kansaperheen edistyväksi eikä paikallaan pysyväksi
osaksi ihmiskuntaa? Ei kansojen suurempi etevyys, joka, jos sitä
on, on seuraus, eikä syy, mutta heidän merkillinen eroavaisuutensa
luonteessa ja sivistyksessä. Individit, säätyluokat, kansakunnat
ovat olleet äärettömästi toisistaan poikkeavia: he ovat tallanneet
sangen monenlaisia polkuja, joista kukin vei johonkin arvokkaaseen,
ja vaikka kaikkina aikoma ne, jotka ovat astuneet eri polkuja, ovat
olleet toisiaan kohtaan suvaitsemattomia ja kukin on ajatellut
mainioksi seikaksi sitä, että kaikki muut olisi pakotettu vaeltamaan
hänen jälkiänsä, niin heidän yrityksillään estämään toistensa
kehitystä on harvoin ollut pysyväistä menestystä, ja kukin on
aikomaan suostunut vastaanottamaan sen hyvän, jota muilla on ollut
tarjona. Europan tulee minun ajatukseni mukaan kokonaan kiittää tätä
teitten moninaisuutta edistyvästä ja monipuolisesta kehityksestänsä.
Mutta sillä rupeaa jo olemaan tätä onnea huomattavasti vähemmässä
määrässä. Se on varmasti lähestymässä kiinalaista ihannetta: tehdä
kaikki ihmiset samallaisiksi. Tocqueville huomauttaa viimeisessä
tärkeässä teoksessaan, kuinka paljoa enemmän tämän ajan ranskalaiset
ovat toistensa laisia, kuin vielä viimeisen miespolven kansa.
Saman huomautuksen sopii tehdä englantilaisista paljoa suuremmassa
määrässä. Eräässä paikassa, johon olemme jo viitanneet, lausuu
Wilhelm von Humboldt kaksi seikkaa olevan välttämätöntä inhimillisen
kehityksen ehtoa, koska ne ovat välttämättömiä, jotta saataisiin
ihmisiä toisistaan eroavaisiksi: nimittäin vapaus ja asemain
vaihtelevaisuus. Jälkimäinen näitä ehtoja on tässä maassa päivä
päivältä vähenemässä. Ne olot, jotka ympäröivät eri säätyluokkia
ja ihmisiä ja luovat heidän luonteensa, ovat joka päivä yhä
enemmän yhtäläistymässä. Ennen kukin eri arvo, eri kotiseutu, eri
toimi ja ammatti niin sanoaksemme elivät eri maailmassa, nykyään
suuressa määrin samassa. Vertauksella puhuen, lukevat ne nyt samoja
asioita, kuuntelevat samoja asioita, näkevät samoja asioita,
käyvät samoissa paikoissa, heillä on samat toiveet ja pelot, samat
oikeudet ja vapaudet, ja sama keino niiden puolustamiseksi. Olkoot
säilyneet asemain erilaisuudet kuinka suuria tahansa, eivät ne
kuitenkaan ole mitään lakanneisiin erilaisuuksiin verraten. Ja
yhtäläistyminen on vielä käymässä. Kaikki nykyajan valtiolliset
muutokset edistävät sitä, sillä ne kaikki tarkottavat nostaa
alhaista ja alentaa ylhäistä. Kaikki sivistyksen levittäminen
edistää sitä, koska sivistys panee ihmiset yhteisen vaikutuksen
alaiseksi ja laskee heidät yhteiseen tieto- ja mielipidevarastoon.
Kulkukeinojen parantuminen edistää sitä, saattaen eri paikkojen
asukkaat personalliseen yhteyteen ja kannattaen vilkasta asuinpaikan
muuttelemista. Kaupan ja teollisuuden vaurastuminen edistää sitä,
levittämällä laajemmalle mukavien olojen etuja ja avaamalla kaikista
kunnianhimon esineistä, korkeimmistakin, yhteisen kilpailun,
jossa kohoamisen halu ei enää pysy erityisen luokan luonteena,
vaan kaikkien luokkain yhteisenä ominaisuutena. Voimallisempi
vaikutin, kuin nämät kaikkikin, yleisen yhtäläisyyden levittämiseksi
ihmiskuntaan on yleisen mielipiteen voiman täydellisentyminen
niin tässä kuin muissakin vapaissa maissa. Kuin ne moninaiset
ylänteet, joitten suojasta ihmisten oli mahdollista halveksia joukon
mielipiteitä, vähitellen tasoittuvat; kuin itse ajatuskin vastustaa
yleisön tahtoa, milloin on suoraan tunnettu sillä tahtoa olevan, yhä
enemmän katoaa käytännöllisten valtiomiesten mielestä, niin lakkaa
olemasta mitään yhteiskunnallista tukea eroavaisuudelle, mitään lujaa
valtaa yhteiskunnassa, joka itse vastustaisi joukkojen vaikutusta ja
olisi halukas suojaansa ottamaan mielipiteitä ja pyrintöjä, jotka
yleisön mielipiteistä ja pyrinnöistä poikkeavat.
Kaikki nämät syyt yhdessä muodostavat sellaisen joukon
individualisuudelle vihollisia vaikutuksia, ettei ole helppo
käsittää, kuinka se voi pitää paikkansa. Ja vaikeus kasvaa yhä
suuremmaksi, jollei ymmärtävää yleisöä saada tuntemaan sen arvoa
-- näkemään, että eroavaisuudet ovat hyvät, vaikkeivät olisi
parannuksiakaan, vieläpä vaikka, kuten heistä saattaa näyttää, joku
olisi pahennustakin. Jos individualisuuden vaatimukset koskaan
ovat puolustettavat, niin nyt on oikea aika, kuin paljon vielä
puuttuu täydellisestä pakollisesta yhtäläistyksestä. Ainoastaan
alhaisemmilla asteillaan anastusta vastaan voidaan menestyksellä
vastarintaa tehdä. Vaatimus, että kaikkein muitten ihmisten pitää
olla meidän kaltaisiamme kasvaa siitä kannatuksesta, jota se saapi.
Jos vastustus viipyy siksi, että elämä on puristettu lähes yhdeksi
yhdenmuotoiseksi tyypiksi, niin kaikki poikkeus tästä tyypistä tulee
katsottavaksi jumalattomaksi, epäsiveelliseksi, jopa kauhistavaksi
ja luonnonvastaiseksikin. Ihmiskunta käy pian kykenemättömäksi
käsittämään tärkeäksi eroavaisuutta, kuin se on joksikin ajaksi
vieraantunut näkemästä sitä.