Sovellutuksia.
Näillä sivuilla puolustettujen periaatteitten täytyy tulla jotenkin
yleisesti myönnetyksi pohjaksi seikkaperäiselle keskustelulle,
ennenkuin millään menestyksen toiveella voi yrittääkään
johdonmukaisesti sovelluttamaan niitä kaikilla hallinnon ja
siveysopin eri aloilla. Ne harvat huomautukset, kuin minä tuumin
tehdä erityiskohtain alalla, ovat aijotut pikemmin valaisemaan
periaatteita, kuin esiintuomaan kaikkia niiden seurauksia. Minä
en siis tarjoa oikeastaan sovellutuksia, vaan niiden näytteitä,
jotka puolestaan suurempaan selvyyteen saattanevat niiden kahden
perusohjeen sisällystä ja rajoja, jotka yhteensä ovat koko tämän
kirjan pääoppina, ja auttanevat arvostelua pysymään tasapainossa
niiden välillä, missä tapauksissa näyttää epäiltävältä, kumpi niistä
on siihen kohtaan sovellutettava.
Ne perusohjeet ovat ensiksi, ettei individi ole vastuussa
yhteiskunnalle teoistansa, kuin ne eivät vaaranna kenenkään
muun etuihin, paitsi hänen omiinsa. Neuvo, opetus, kehotus ja
vältteleminen muiden ihmisten puolelta, jos he sitä oman etunsa
vuoksi pitävät tarpeellisena, ovat ainoat keinot, joilla yhteiskunta
oikeudenmukaisesti voi ilmottaa vastenmielisyyttänsä tahi
paheksumistansa hänen käytöksestänsä. Toiseksi, että niistä teoista,
jotka ovat muitten eduille vahingollisia, on individi vastuussa ja
joko yhteiskunnallisen tahi laillisen rangaistuksen alainen, jos
yhteiskunta suojelukseksensa katsoo jommankumman olevan tarpeesen.
Ensiksikään ei saa mitenkään olettaa, että, koska ainoastaan
vahingottaminen tahi todennäköinen vahingottaminen muitten etuja
voi oikeuttaa yhteiskuntaa sekaumaan, siis se aina oikeuttaisi niin
tekemään. Monessa tapauksessa individi laillista asiaa ajaessaan
välttämättömästi ja siis laillisesti tuottaa kiusaa tahi tappiota
muille, tahi kaappaa itselleen jonkun hyvän, jota heillä oli järkevä
toivo saada. Tällaiset etujen vastaisuudet individien kesken syntyvät
usein huonoista yhteiskunnallisista laitoksista, mutta niitä ei
voi välttää niin kauvan kuin ne laitokset kestävät, ja muutamia
ei voisi välttää minkäänlaisissa oloissa. Ken onnistuu kovasti
täytetyssä ammatissa, ken tutkinnossa voittaa kilpailijansa, ketä
puolustetaan kiistassa jostakin esineestä, jota kumpikin haluaa,
hän hyötyy muiden tappiosta, heidän turhista ponnistuksistansa ja
heidän pettymyksestänsä. Mutta yleisesti myönnetään olevan parempi
ihmiskunnan yhteiselle edulle, että ihmiset pyrkivät tarkotustensa
perille tällaisia seurauksia säikkymättä. Toisin sanoen, yhteiskunta
ei myönnä kovaonnisille kilpailijoille mitään oikeutta, ei laillista
eikä siveellistä, saamaan korvausta tällaisista kärsimisistä, ja
pitää ainoastaan silloin tarpeellisena sekautua, kuin voittoon on
käytetty keinoja, joita ei yleinen etu salli -- nimittäin vilppiä eli
petosta ja väkivaltaa.
Siis vieläkin: kauppa on yhteiskunnallinen toimi. Ken ottaa
myydäkseen yleisölle jonkunlaista tavaraa, koskettaa sillä muitten
ihmisten ja yleensä yhteiskunnan etuihin. Siten hänen käytöksensä
periaatteessa on yhteiskunnan tuomiovallan alaisena: siispä yhteen
aikaan pidettiinkin yhteiskunnan velvollisuutena kaikissa tärkeiksi
katsotuissa tapauksissa määrätä hinnat ja säätää teollisuuden menot.
Mutta nyt on tunnustettu, vaikka vasta pitkän taistelun perästä, että
sekä hinnoista että tavaran laadun hyvyydestä pidetään paras huoli,
päästämällä valmistaja ja myyjä kerrassaan vapaiksi, sillä ehdolla
vaan että ostajalla on sama vapaus hankkia tarpeensa mistä hyvänsä.
Tämä on n.s. vapaakaupan oppi, joka on eri pohjalla, vaikka yhtä
lujalla, kuin tässä kirjassa puolustettu yksityisen vapauden aate.
Rajoitukset kaupassa tahi tuotannossa kauppaa varten ovat oikeastaan
pakkoa, ja kaikki pakko, pakkona, on pahaa. Mutta nämät pakotukset
koskevat ainoastaan sitä osaa käytöstä, jossa yhteiskunta on
oikeutettu pakottamaan, ja ovat siis vääriä ainoastaan sentähden,
ettei niistä todella lähde niitä tuloksia, joita niillä tarkotetaan
saatavan. Samoin kuin ei individin vapauden aate sisälly vapaakaupan
oppiin, samoin ei se sisälly useimpiin niihin kysymyksiin, jotka
syntyvät tämän opin rajoista; ei esim. kysymykseen, minkä verran
julkista tarkastusta on suvaittava estämiseksi petosta väärennyksen
kautta; missä määrin työnantajia olisi pakotettava terveydellisiin
varokeinoihin tahi toimiin suojellaksensa vaarallisissa töissä
käytettyä työväkeä. Nämät kysymykset koskevat vapautta ainoastaan
siinä, että aina on parempi, muuten samallaisissa oloissa, jättää
ihmiset omiin valtoihinsa, kuin tarkastella heitä: mutta että
heitä lainmukaisesti saa tarkastaa näitä tarkotuksia varten, se on
periaatteessa kieltämätöntä. Toisaalta on kysymyksiä sekaumisesta
kauppaan, joissa oikeastaan on vapaus kysymyksessä: sellaisia on
Maine-laki, joka jo on ollut puheena, opiumin Kiinaan viennin kielto,
myrkynkaupan rajoitus; lyhyesti kaikki kohdat, joissa sekaumisella
tarkotetaan mahdottomaksi tehdä tahi vaikeuttaa jonkun erityisen
hyödyn saavuttamista. Nämät sekaumiset ovat vastustettavat, ei siltä
että ne loukkaavat valmistajan tahi myyjän vapautta, vaan ostajan.
Yhdessä näitä esimerkkejä, kysymyksessä myrkkyjen myynnistä
aukeaa uusi kysymys; nimittäin niin sanoaksemme polisin vallan
oikeista rajoista, siitä missä määrin lainmukaisesti saa sortaa
vapautta ehkäisemiseksi rikoksia tahi tapaturmia. Hallituksen
kieltämättömiä tehtäviä on ryhtyä varokeinoihin rikosta vastaan,
ennenkuin se on tehty, yhtä hyvin kuin paljastaa ja rangaista sitä
jäljestäpäin. Mutta hallituksen ehkäisemistoimi on paljoa enemmin
väärinkäytettävissä vapauden vahingoksi kuin rankaisemistoimi, sillä
tuskin on mitään haaraa ihmisen lainmukaisessa toimintavapaudessa,
jota ei voisi sattuvastikin esittää helpottavaksi rikosta tavalla
tahi toisella. Yhtäkaikki jos julkinen viranomainen tahi vaan
yksityinen ihminenkin näkee, että joku selvästi valmistelekse
rikoksen tekoon, heidän ei olo pakko toimettomina katsoa, kunnes
rikos on tehty, vaan saavat käydä väliin estääkseen sitä. Jos
ei myrkkyjä koskaan ostettaisi tahi käytettäisi muuhun kuin
murhantekoon, olisi oikein estää niiden valmistaminen ja kauppa.
Mutta niitä tarvitaan ei ainoastaan viattomiin, mutta myös
hyödyllisiin tarkotuksiin, ja rajoituksia ei voi panna yhdessä
kohdassa, niin etteivät ne koske toiseenkin. Se taas on julkisen
viranomaisen oikea toimi, että hän suojelee tapaturmilta. Jos
valtion virkamies tahi kuka hyvänsä näkee jonkun ihmisen yrittävän
yli sillan, jonka he tietävät olevan epävarman, eikä ole vähääkään
aikaa varottaa häntä vaarasta, saavat he tarttua häneen ja palauttaa
hänet, mitenkään oikeastaan loukkaamatta vapautta; sillä vapaus on
siinä, että saa tehdä mitä haluaa, eikä hän halunne pudota jokeen.
Jollei taas onnettomuus ole varma, vaan ainoastaan peljättävä, voi
ihminen itse yksinään arvostella, onko hänellä kylliksi aihetta
uskaltaa vaaraan: tässä tapauksessa siis (joll'ei hän ole lapsi
tahi heikkomielinen tahi jossakin kiihkon eli maltittomuuden
tilassa, jossa ei arvostelukyky ole oikeillaan) tulee häntä, minun
ymmärtääkseni, ainoastaan varottaa vaarasta, ei pakolla estää
siihen menemästä. Samallaiset mietteet, sovitettuina sellaisiin
kysymyksiin kuin myrkkyjen myyntiin, antavat meille ohjausta
ratkaisemaan, mitkä mahdolliset järjestämistavat ovat ja mitkä eivät
ole vapauden periaatteen mukaiset. Sellaista varokeinoa kuin esim.
varustamista tavaran etiketillä, joka muutamilla sanoilla ilmaisee
sen vaarallisen luonteen, saattaa vapautta loukkaamatta pakottaa:
ostaja ei voi toivoa olleensa tietämättä, että hänen tavaransa on
myrkyllistä laatua. Mutta vaatiminen lääkärin todistusta kaikissa
tapauksissa tekisi toisinaan mahdottomaksi, aina kalliiksi saada
ainetta laillisiin tarpeisiin. Minusta on ainoa keino, jolla voidaan
vaikeuttaa rikoksen tekoa näillä aineilla mitenkään lukuunotettavalla
tavalla loukkaamatta niiden vapautta, jotka haluavat myrkyllisiä
aineita muihin tarkotuksiin, hankkimisessa Benthamin sattuvilla
sanoilla kutsumaa "edeltävää todistusta" (preappointed evidence).
Tämän varokeinon tuntee jokainen kontrahdeista. On tavallista
ja oikein, että laki, kuin kontrahti on tehtävä, vaatii ehdoksi
sen pakolliseen täyttämiseen, että siinä on noudatettu muutamia
muotoja, niinkuin nimikirjoitusta, todistajia y.m.s. jotta, jos
riitaa seuraisi, olisi todistuksia näyttämään, että kontrahti on
todella tehty ja etteivät mitkään seikat tehneet sitä laillisesti
voimattomaksi: sillä on tarkotuksena panna suuria hankaluuksia
valheellisten kontrahtien tekemiselle ja semmoisissa oloissa
tehtyjen kontrahtien tekemiselle, jotka olot, jos ne tunnettaisiin,
veisivät koko kontrahdilta pätevyyden. Samanluontoisia varokeinoja
sopisi panna pakoksi rikoksen välikappaleiksi sopivien esineitten
myynnissä. Sopisi esim. vaatia myyjän luetteloon kirjoittamaan
tarkkaan myyntiajan, ostajan nimen ja osotteen, tavaran laadun ja
määrän, kysymään, mihin sitä tarvitaan, ja kirjoittamaan muistoon
vastauksen, jonka saapi. Kuin ei lääkärin määräystä ole, olisi
vaadittava kolmannen hengen läsnäoloa, todistajaksi ostajaa vastaan,
jos sattuisi jälestäpäin olemaan aihetta epäillä tavaraa käytetyn
rikokselliseen tarkotukseen. Tällaiset säännökset eivät yleensä
olisi minään varsinaisena esteenä saamiselle tavarata, mutta hyvin
huomattavana esteenä sen väärinkäyttämiselle ilmi tulematta.
Yhteiskunnalle kuuluva oikeus edeltävillä varokeinoilla suojella
itseänsä rikoksilta sitä itseänsä vastaan vetää selvät rajat sille
periaatteelle, ettei puhtaasti itsekohtaiseen hairaukseen voi
oikeimmiten kiellolla tahi rangaistuksella välttytyä. Juoppous esim.
ei tavallisissa oloissa ole sopiva ala lainsäädännön sekaumiselle,
mutta minä pitäisin täydellisesti lainmukaisena, että ihminen,
joka kerran on todistettu juovuspäissään tehneen väkivaltaa
toista vastaan, pantaisiin erityisen, hänelle personallisen lain
tarkastuksen alle, niin että jos hän vasta tavattaisiin juovuksissa,
hän joutuisi rangaistuksen alaiseksi, ja jos hän siinä tilassa
tekisi toisen rikoksen, niin siitä tuleva rangaistus olisi entistä
ankarampi. Päihinsä juominen on rikos muita vastaan sellaisen ihmisen
puolelta, jota juopumus kiihdyttää pahantekoon muita vastaan.
Samoin myös ei laiskuutta voi, ilman tyranniaa, saattaa laillisesti
rangaistavaksi, paitsi silloin kuin laiskuri saa yleisistä varoista
apua tahi laiskuus vaikuttaa välipuheitten rikkomista; mutta jos
ihminen laiskuudesta tahi muusta vältettävissä olevasta syystä
jättäisi lailliset velvollisuutensa muita vastaan täyttämättä, esim.
jättäisi elättämättä lapsensa, ei se ole tyranniutta, että pakottaisi
häntä täyttämään tehtävänsä väkinäisellä työllä, joll'eivät mitkään
muut keinot auttaisi.
Vielä on monta tekoa, joiden, ollen suoranaisesti vahingollisia
ainoastaan tekijällensä, ei pitäisi tulla laissa kielletyksi,
mutta jotka julkisesti tehtyinä loukkaavat hyviä tapoja ja siten
tulevat muita vastaan tehtyjen rikosten luokkaan ja ovat oikeudella
ehkäistävät. Näitä ovat rikokset siveyttä vastaan, joissa meidän on
sitä tarpeettomampi viipyä, kuin ne ainoastaan välillisesti liittyvät
aineesemme, sillä julkisuuden vastustaminen on yhtä ankara monen
asian suhteen, joka ei itsestään ole moitittava, eikä semmoisena
pidetty.
On toinen kysymys, johon on etsittävä sen periaatteen mukainen
vastaus, kuin tässä on esitetty. Kuin jonkun personallista käytöstä
pidetään häpeällisenä, vaikka kunnioitus vapautta kohtaan pidättää
yhteiskuntaa etsimästä ja rankaisemasta sitä, koska suoranainen
paha seuraus siitä sattuu ainoastaan tekijään, onko muiden ihmisten
sallittava yhtä vapaasti neuvoa ja yllyttää siihen, mitä tuon on
vapaus tehdä? Tässä kysymyksessä on kyllä vaikeuksia. Kiihottaminen
toista johonkin tekoon ei oikeastaan kuulu itsekohtaisen käytöksen
alaan. Neuvominen ja kehottaminen jotakin on yhteiskunnallinen
teko ja on siis, niinkuin yleensä teot, jotka vaarantavat muihin,
pidettävä yhteiskunnallisen tarkastuksen alaisena. Mutta vähällä
miettimisellä oikeaa tämä ensi käsitys nähdessämme, että jollei
tuo seikka tarkoin katsoen olekaan yksityisvapauden käsitteessä,
niin ainakin ne järkisyyt, joihin yksityisvapauden aate perustuu,
soveltuvat siihenkin. Jos on sallittava ihmisten omalla uhallaan
heitä itseään koskevissa asioissa toimia niinkuin heistä parhaalta
näyttää, täytyy heillä olla yhtäläinen vapaus neuvotella keskenänsä,
mikä on sopivaa näin tehdä, vaihtaa mielipiteitä, antaa ja ottaa
viittauksia. Mitä on lupa tehdä, siihen täytyy olla lupa neuvoa. Asia
on epäiltävä ainoastaan silloin, kuin neuvojalla on personallista
hyötyä neuvostansa, kuin hän pitää ammattinansa, elatukseksensa tahi
rahalliseksi tuloksensa edistää sitä, mitä yhteiskunta ja valtio
katsovat pahaksi. Siitä syntyy todella uutta sekaannuksen aihetta
asiaan, nimittäin sellaisten ihmisluokkain olemassaolo, joiden etu on
yhteisenä hyvänä pidetyn vastainen ja joiden elintapa perustuu tähän
vastaan hangoittelemiseen. Onko tässä sekauduttava, vai ei? Huoruus
esim. on suvaittava ja samoin peli, mutta onko kenenkään sallittava
olla parittaja tahi pelihuoneen pitäjä. Tämä on niitä seikkoja,
jotka ovat kahden periaatteen ulkorajalla, eikä ole hetipaikalla
selvää, kumpaanko kahdesta se oikeastaan kuuluu. Kummallakin puolen
on todisteita. Suvaitsevaisuuden puolesta saattaa sanoa, ettei
ammattinansa pitäminen jotakin tointa, siitä eläminen ja hyötyminen
tee rikokseksi sitä, mikä muuten olisi sallittavaa; että tekoa tulee
joko johdonmukaisesti sallia tahi johdonmukaisesti kieltää; että,
jos ne aatteet, joita me tähän saakka olemme puolustaneet, ovat
oikeat, yhteiskunnan asia yhteiskuntana, ei suinkaan ole tuomita
mitään vääräksi, joka koskee ainoastaan yksityistä; ettei yhteiskunta
voi mennä varottamista edemmäksi, ja että toisella pitää olla
yhtä suuri vapaus yllyttää, kuin toisella varottaa. Tätä vastaan
voidaan väittää, että vaikkei yleisöllä tahi valtiolla ole oikeutta
valtansa nojassa päättää, ehkäisemistä tahi ratkaisemista varten,
sen tahi senlaisen paljastaan yksityisetuja koskevan käytöksen
olevan hyvän tahi pahan, on se täydellisesti oikeutettu olettamaan,
jos se käytöstä pahaksi katsoo, ainakin epäilyksen alaiseksi onko
se paha, vai ei. Että siinä tapauksessa se ei voi olla väärässä
yrittäessään poistaa vaikutusta houkutusten, jotka eivät ole omaa
etua katsomattomia, voimaa viettelijäin, jotka varmaan toimivat
omaan puoleensa, joilla on suora personallinen etu toisella puolella
ja juuri sillä puolella jota valtio uskoo vääräksi, ja jotka
tunnustavat edistävänsä sitä ainoastaan omaksi hyväksensä. Varmaan,
saatetaan väittää, ei voi tapata mitään, ei uhrata mitään hyvää
niin järjestäessä asiat, että ihmiset saavat oman mieleenjohtumansa
mukaan valita, joko viisaasti tahi hullusti, niin vapaina kuin
mahdollista sellaisten ihmisten vehkeistä, jotka oman etunsa hyväksi
kiihottavat heidän halujansa. Siis (sanottaneen), vaikka asetukset
laittomasta pelistä ovat kerrassaan puolustamattomissa, vaikka
kaikilla ihmisillä pitäisi olla vapaus pelata omassa tahi muiden
huoneessa tahi tilauksella määrätyssä, ainoastaan tilaajille ja
heidän vieraillensa avoimessa paikassa -- niin julkisia pelihuoneita
ei sittenkään pitäisi sallittaman. Tosin ei kielto koskaan tepsi,
ja annettakoon polisille kuinka tyrannillinen valta tahansa,
pelihuoneita aina voidaan pitää muilla verukkeilla; vaan ne saatetaan
pakottaa liikkumaan jotenkin salassa ja hämärässä, ettei niistä tiedä
muut, kuin ne, jotka niitä hakevat, ja sen enempää ei yhteiskunnan
tule tarkottaakaan. Näissä todisteissa on joltinenkin voima. En
uskalla päättää riittävätkö ne oikeuttamaan sitä siveellistä
epäsääntöisyyttä, että sivuseikka rangaistaan, vaikka pääasia on
(ja täytyy olla) vapaaksi tunnustettu, että parittaja sakotetaan ja
vangitaan vaan ei huorintekijä -- pelihuoneenpitäjä vaan ei pelaaja.
Vielä vähemmin tulisi tavalliseen osto- ja myyntimenoon sekautua
tämäntapaisilla perusteilla. Melkein kaikkea tavaraa, jota ostetaan
ja myydään, saatetaan väärinkäyttää, ja myyjällä on rahatuloa
tämän väärinkäytön edistämisestä; mutta ei tähän voi perustaa
mitään todisteita esim. Maine-lain hyväksi, sentähden että väkeväin
juomain myyjiä, vaikka heille onkin etua niiden väärinkäytöstä,
välttämättömästi tarvitaan niiden oikeaa käyttöä varten. Kuitenkin
on näiden myyjäin etu liiallisuuden edistämisestä todellinen paha ja
oikeuttaa valtion tekemään rajoituksia ja vaatimaan takeita, jotka
ilman tätä oikeutusta loukkaisivat laillista vapautta.
Vielä on kysymys siitä, eikö valtion, samalla kuin se sallii
käytöstä, pitäisi kuitenkin epäsuoraan siitä vierottaa, kuin se
pitää sitä tekijänsä parhaitten etujen vastaisena; eikö esim. sen
pitäisi ryhtyä toimiin tehdäkseen juopumiskeinot kalliimmiksi tahi
lisätä vaikeutta niihin pääsemiseen rajoittamalla myyntipaikkojen
lukua. Tässä niinkuin useimmissa käytöllisissä kysymyksissä on
monta erotusta tehtävää. Verottaminen väkeviä juomia, suorastaan
vaikeuttamiseksi niiden saantia, eroaa ainoastaan määrässään
täydellisestä kiellosta, ja se olisi oikeutettua ainoastaan, jos
tämäkin olisi oikeutettu. Kaikki maksunlisä on kieltoa niille, joiden
varat eivät riitä korotettuun hintaan; ja niille, joiden varat
riittävät, on se sakko, joka heille tulee tyydyttämästään erityistä
haluansa. Heidän valintansa huvituksia ja heidän tapansa käyttää
varojansa, ovat -- heidän täytettyään lailliset ja siveelliset
velvollisuutensa valtiota ja yksityisiä kohtaan -- heidän oma
asiansa, ja niiden täytyy olla heidän omassa päätösvallassaan. Nämät
mietelmät saattavat ensi katsauksella näyttää hylkäävän väkeväin
juomain valitsemisen erityiseksi verotuksen esineeksi valtion tuloja
varten. Mutta täytyy muistaa verotuksen valtiontuloihin olevan aivan
välttämättömän ja useimmissa maissa olevan tarpeen, että melkoinen
määrä tätä verotusta on välillinen, ja valtion siis ei voivan päästä
panemasta muutamain tavarain käyttämiselle veroa joka joillekuille
saattaa tuntua kiellolta. Senvuoksi on valtion velvollisuus veroja
pannessaan ottaa huomioon, mitä tarpeita kuluttajat parhaiten
voivat kärsiä, ja etupäässä valita niitä, joiden käyttämisen,
sangen vähäisen määrän yli, se pitää suoranaisesti vahingollisena.
Väkeväin juomain verotus siis, siihen määrään, joka tuottaa suurimmat
valtiontulot (olettaen että valtio tarvitsee kalkki tulot kuin se
verotus antaa) ei ole ainoastansa myönnettävä, vaan myös hyväksyttävä.
Kysymykseen näiden tarvesaineiden myönnin tekemisestä enemmän tahi
vähemmän yksinomaiseksi etuoikeudeksi on vastattava eri lailla, sen
tarkotuksen mukaan, jota tuolla rajoituksella tahdotaan auttaa.
Kaikki julkiset kokouspaikat kaipaavat polisin peräänkatsantoa ja
erittäin tämällaiset paikat, koska rikokset yhteiskuntaa vastaan
ovat herkät juuri niissä syntymään. Senvuoksi sopii rajoittaa
näiden tavarain myyntivallan (ainakin paikalla nauttimista varten)
ihmisille, joiden kunniallinen käytös on tunnettu ja taattu;
tehdä sellaisia säännöksiä myymälän avaus- ja sulkemisajasta,
kuin julkinen tarkastus kaipaa; ottaa myyntioikeus pois, jos
rauhanhäiriöitä useammasti tapahtuu myymälän pitäjän leväperäisyyden
ja kykenemättömyyden tähden tahi jos myymälä tulee yhtymäpaikaksi
lainrikkomisten keksimistä ja valmistelemista varten. Sen enempää
rajoitusta en minä käsitä periaatteellisesti oikeutetuksi. Niin
esim. oluen- ja viinanmyymäläin luvun supistaminen julkilausutussa
tarkotuksessa tehdä niihin pääsö vaikeammaksi ja vähentää houkutuksen
tiloja ei ainoastaan tuota samaa hankaluutta kaikille, sentähden
että jotkut voisivat helppoutta väärinkäyttää, vaan ei sovikaan
muuhun yhteiskuntatilaan, kuin sellaiseen, jossa työtätekeviä
luokkia julkisesti kohdellaan kuin lapsia tahi villejä ja pidetään
pakkokasvatuksessa, jotta he vastaisuudessa soveltuisivat
laskettavaksi vapauden etuoikeuksiin. Ei tämä ole se periaate, jonka
mukaan työtätekeviä luokkia julkisesti hallitaan missään vapaassa
maassa, eikä kukaan ihminen, joka vapaudelle antaa oikean arvon,
myönny siihen, että heitä täten hallitaan, ennenkuin on kaikkia
koetettu kasvattaaksensa heitä vapauteen ja hallitaksensa heitä
kuin vapaita ihmisiä ja ennenkuin on lopullisesti näytetty, että
heitä voidaan hallita ainoastaan kuin lapsia. Paljas esittäminen
tämän alternatiivin osottaa, kuinka järjetöntä on olettaa sellaisia
ponnistuksia tehdyn missään niitä tapauksia, joita tässä tarvitsee
varteen ottaa. Ainoastaan sentähden, että tämän maan laitokset ovat
läjä epäjohdonmukaisuuksia, sallitaan meillä käytäntöön päästä
seikkoja, jotka kuuluvat despotiajärjestelmään tahi n.s. isälliseen
hallitukseen, samalla kuin meidän laitosten yleinen vapaus sulkee
ulos tarpeellisen tarkastuksen, jotta pakotus todella vaikuttaisi
siveellisen kasvatuksen tavoin.
Jo edellä huomautettiin tässä kirjassa, että yksityisen vapaus
seikoissa, jotka vaarantavat ainoastaan yksityiseen, sisältää
vastaavan vapauden jollekin individijoukolle keskinäisen sopimuksen
kautta järjestää ne asiat, jotka koskevat heihin yhteisesti ja
koskevat ainoastaan heihin. Tässä kysymyksessä ei ole mitään
vaikeuksia niin kauvan, kuin kaikkien asianosaisten tahto pysyy
muuttumattomana; mutta koska tämä tahto saattaa muuttua, on usein
tarpeen, ainoastaan heitä itseäänkin koskevissa asioissa, että
he menevät keskinäisiin sitoumuksiin, ja kuin he sen tekevät, on
sopivaa yleiseksi säännöksi, että näitä sitoumuksia on täytettävä.
Mutta luultavasti kaikkienkin maitten laeissa on tästä yleisestä
säännöstä joitakin poikkeuksia. Ei ainoastansa olla ihmisiä
velvottamatta pitämään sitoumuksiansa, jotka loukkaavat kolmannen
oikeutta, vaan katsotaan joskus riittäväksi syyksi päästämään heitä
sitoumuksestansa, kuin se sitoumus vahingottaa heitä itseänsä.
Tässä (Englannissa) ja useimmissa muissa sivistyneissä maissa esim.
sitoumus, jolla ihminen myisi itsensä tahi antaisi itsensä myydä
orjaksi, olisi aivan arvoton, eikä laki eikä yleinen mielipide
pakottaisi sitä pitämään. Perustus tähän rajoittamiseen hänen omaa
valtaansa määrätä omasta kohtalostaan maailmassa on ilmeinen ja näkyy
sangen selvästi tässä äärimmäisessä tapauksessa. Syynä sekaantumatta
olemiseen, paitsi muiden tähden, ihmisen omaehtoisiin tekoihin on
kunnioitus hänen vapauttansa kohtaan. Hänen vapaaehtoinen valintansa
on takeena siitä, että mitä hän siten valitsee on hänelle toivottavaa
tahi ainakin mukiinmenevää, ja että hänen hyvästänsä pidetään
parhaiten huolta antamalla hänen omin keinoinsa sitä tavotella.
Mutta myymällä itsensä orjaksi luopuu hän vapaudestansa; hän herkeää
sitä vastaisuudessa käyttämästä tästä yksityisestä teosta edespäin.
Hän siis itsepuolestaan tekee tyhjäksi juuri sen tarkotuksen, joka
oikeuttaa antamaan hänen määrätä itsestään. Hän ei enää ole vapaa,
vaan on siitäpuolin asemassa, jota ei puolusta sekään seikka, että
voisi luulla hänen vapaatahtoisesti siinä pysyvän. Vapauden aate ei
voi vaatia, että hänellä pitäisi olla vapaus olemaan epävapaa. Se ei
ole vapautta, että sallitaan jättää vapautensa. Näitä syitä, joiden
pätevyys tässä erityisessä tapauksessa on niin päivänselvä, sopii
silminnähtävästi sovittaa paljoa laajemmallekin. Tosin rajoja panevat
niihin kaikkialla elämän välttämättömyydet, jotka yhä vaativat meitä,
ei tosin luopumaan vapaudestamme, vaan myöntymään yhteen ja toiseen
rajoitukseen siinä. Mutta se periaate, joka vaatii tarkastuksetonta
toimintavapautta kaikessa, mikä vaarantaa ainoastaan tekijään
itseensä, vaatii, että niiden, jotka ovat sitouneet toisillensa
seikoissa, mitkä eivät kolmatta liikuta, pitäisi kyetä päästämään
toisensa sitoumuksesta: ja ilmankin sellaista vapaaehtoista päästöä
tuskin on sitä kontrahtia tahi sitoumusta, paitsi rahan tahi
rahanarvon kysymyksessä ollessa, josta uskaltaisi sanoa, ettei
siitä pitäisi olla mitään peräymisvapautta. Wilhelm von Humboldt
lausuu siinä erinomaisessa kirjassa, josta jo olen edellä lainannut,
vakaumuksenansa, ettei personallisia välejä tahi palveluksia
koskevain sitoumusten pitäisi koskaan laillisesti kestää yli
määräajan ja että tärkeimmän näistä sitoumuksista, avioliiton, ollen
siitä omituinen, että sen tarkotus on hukassa, joll'ei molempain
puolten tunteet ole sopusoinnussa sen kanssa, pitäisi kaipaamaan
ainoastaan toisen puolen ilmotettua tahtoa tullaksensa puretuksi.
Tämä aine on liian tärkeä ja liian monimutkainen tullaksensa
sivumennen selvitetyksi ja minä kosketan siihen ainoastaan sen
verran, kuin on tarpeellista minun aineeni valaistukseksi.
Jollei von Humboldtin tutkimuksen tiiviys ja ylimalkaisuus olisi
pakottanut häntä tässä seikassa tyytymään johtopäätöksen lausumiseen
premissejä esittämättä, olisi hän epäilemättä tunnustanut, ettei
kysymystä voi ratkaista niin yksinkertaisilla syillä, kuin
ne ovat, joihin hän rajottautuu. Kuin ihminen joko selvillä
lupauksilla tahi käytöksellään on saanut toisen luottamaan, että
hän edelleen toimii määrättyyn suuntaan, rakentamaan toiveita ja
tuumia ja tälle oletukselle laskemaan osan elinsuunnitelmaansa,
nousee hänen puoleltansa tuota toista ihmistä kohtaan uusi jakso
siveellisiä velvollisuuksia, jotka mahdollisesti saattavat tulla
voitetuiksi, mutta joita ei voi olla lukuun ottamatta. Jos taas
kahden kontrahtipuolen keskinäisestä välistä on lähtenyt seurauksia
toiselle; jos se on pannut kolmannen puolen erityiseen asemaan, tahi,
niinkuin avioliitossa on laita, on synnyttänyt kolmannen puolen
eloon, syntyy kummankin kontrahtipuolen puolelta velvollisuuksia tätä
kolmatta kohtaan, ja niiden täyttämisen tahi ainakin täyttämistavan
täytyy suuresti vaikuttaa alkuperäisten kontrahtipuolten välin
jatkumiseen tahi purkamiseen. Tästä ei seuraa, enkä minä voi
myöntää, että nämät velvollisuudet ulottuisivat vaatimaan kontrahdin
täyttämistä millä uhalla tahansa vastahakoisen puolen onnelle; mutta
ne ovat välttämättömiä seikkoja tässä kysymyksessä, ja jos kohta
von Humboldtin väitöksen mukaan niiden ei pitäisi mitenkään
tekemän erotusta puolten _laillisessa_ vapaudessa irtautua
sitoumuksestansa (eikä niiden minustakaan pidä paljoa tekemän sitä), ne
välttämättömästi tekevät suuren erotuksen _siveellisessä_ vapaudessa.
Ihminen on velvollinen ottamaan kaikki nämät seikat lukuun, ennenkuin
päättää astua askeleen, joka ehkä koskee muiden niin tärkeitä etuja;
ja jollei hän anna näille eduille oikeaa arvoa, on hän siveellisesti
vastuussa vahingosta. Minä olen tehnyt nämät selvät muistutukset
paremmin valaistakseni vapauden aatetta yleensä, enkä sentähden
että niitä ensinkään kaivataan erittäin tähän kysymykseen, jota
päinvastoin tavallisesti keskustellaan, niinkuin olisi lasten etu
kaikki ja täysi-ikäisten ei mikään.
Minä olen jo huomauttanut, että tunnustetun yleisen periaatteen
puutteessa vapautta usein suodaan, missä sen pitäisi olla kielletty,
sekä kielletään, missä sen pitäisi olla suotu, ja yksi niitä
seikkoja, joissa nykyisessä Europassa vapaudentunto on vahvin,
on seikka, jossa se minun mielestäni on aivan väärällä paikalla.
Ihmisellä pitää olla vapaus tehdä niinkuin tahtoo omissa asioissaan.
Mutta hänellä ei pitäisi olla vapautta tehdä niinkuin tahtoo
toimiessaan toisen puolesta sillä syyllä muka, että toisen asiat
ovat hänen omiansa. Samalla kuin valtio kunnioittaa itsekunkin
vapautta siinä, mikä erittäin liikuttaa häntä itseänsä, on sen
velvollisuus pitää tarkasti silmällä, kuinka yksityinen käyttää
valtaa, joka hänelle on suotu muiden yli. Tämä velvollisuus on
enimmäkseen kerrassaan laiminlyöty perheellisiin väleihin nähden,
jotka, suoranaisesti vaikuttaen ihmisonneen, ovat tärkeämmät kuin
kaikki muut yhteensä. Miehen melkein despotillisesta vallasta
vaimon yli ei tarvitse lavealta puhua tässä, koska ei mikään ole
enemmän tarpeen pahan perinpohjaista poistamista varten, kuin se
että aviovaimot pääsevät samoihin oikeuksiin ja saavat samoin
lain suojan, kuin kaikki muutkin ihmiset, ja koska tässä asiassa
vakauneen epäoikeuden puolustajat eivät nojaudu vapauteen, vaan
peittelemättä taistelevat holhontavallan puolesta. Mutta erittäinkin
lapsiin nähden ovat väärin sovitetut käsitykset vapaudesta
todellisena esteenä valtion täyttämiselle velvollisuuksiansa. Tulee
melkein ajattelemaan, että jonkun lapsia pidetään sanan mukaan
eikä kuvaannollisesti osana häntä itseänsä, niin närkäs on yleinen
mielipide vähimmästäkin lain sekaumisesta hänen ehdottomaan ja
yksinomaiseen valtaansa niiden yli, närkkäämpi kuin melkein mistään
sekaumisesta hänen omaan toimintavapauteensa: niin paljoa vähemmän
ihmiset yleensä panevat arvoa vapauteen, kuin valtaan. Ajatteleppas
esim. kasvatuksen laitaa. Eikö se ole jotenkin itsestään selvä asia,
että valtion pitäisi pakolla vaatia jokaista sen kansalaiseksi
syntynyttä kasvatettavaksi jonkun verran? Mutta kuka ei säikähdä
tunnustaa ja puolustaa tätä totuutta! Tuskin kukaan tosin kieltänee
olevan vanhempain pyhimpiä velvollisuuksia (tahi nykyisen lain ja
tavan mukaan isän), että he synnytettyään maailmaan ihmisolennon
antavat tälle olennolle kasvatuksen, joka tekee hänet; mahdolliseksi
täyttämään tehtävänsä elämässä muita ja itseänsä kohtaan. Mutta
vaikkakin yksimielisesti tunnustetaan tämä isän velvollisuudeksi,
tuskin kukaan tässä sietää kuulla velvottamisesta hänet täyttämään
sitä. Sen sijaan että hänet vaadittaisiin näkemään jotain vaivaa
tahi tekemään jokin uhraus taataksensa lapsellensa kasvatusta, on
jätetty hänen valittavaksensa vastaanottaa sitä tahi ottamatta olla,
kuin sitä ilmaiseksi huolehditaan! Sitä ei vielä käsitetä, että
saattaminen lapsen maailmaan ilman mitään toiveita kykenemisestä
ei ainoastaan laittamaan ruokaa sen ruumiille, mutta myös opetusta
ja kasvatusta sen mielelle on siveellinen rikos sekä kovaonnista
jälkeläistä että yhteiskuntaa vastaan, ja että, jollei isä täytä tätä
velvollisuuttansa, valtion tulisi pitää vaari sen täyttämisestä niin
paljon kuin mahdollista isän kustannuksella.
Kuin vaan myönnettäisiin oikeutetuksi vaatimus pakollista yleistä
kasvatusta, niin loppuisivat vaikeudet sen suhteen, mitä valtion
pitäisi opettaa ja kuinka sen pitäisi opettaa, jotka nyt kääntävät
koko asian paljaaksi lahkojen ja puolueitten taistelutantereksi
kuluttaen kiistelyyn kasvatuksesta ajan ja vaivan, jotka pitäisi
käyttää itse kasvatukseen. Jos hallitus ratkaisevasti päättäisi
vaatia joka lapselle hyvän kasvatuksen, säästäisi se itseltään
vaivan hankkia sitä. Se saattaisi jättää vanhempain huoleksi saada
lapsillensa kasvatus, missä ja kuinka he tahtovat, ja tyytyä
auttamaan koulumaksuissa köyhänpuolisten lapsia sekä suorittamaan
kaikki koulukulut niistä, joiden puolesta ei ole ketään maksajaa. Ne
vastaväitteet, jotka syyllä on tehty valtiokasvatusta vastaan, eivät
pysty siihen, että valtio pakottaa kasvatukseen, vaan siihen, että
valtio ottaa ohjatakseen tätä kasvatusta, joka on aivan kerrassaan
eri asia. Kansan koko kasvatuksen tahi suurimman osan joutumista
valtion huostaan vastustan minä yhtä paljon kuin kukaan. Kaikki se,
mitä on sanottu luonteen individualisuuden tärkeydestä, ihmisten
mielipiteiden ja käytöstavan eriäväisyydestä, käsittää yhtä tärkeäksi
kasvatuksen eriäväisyyttä. Yleinen valtiokasvatus on ainoastaan
keksimä, jolla tahdotaan valaa kaikki ihmiset aivan toistensa
kaltaisiksi, ja kuin valin, johon se ne heittää, on hallituksen
päävallan mielen mukainen, olkoon se sitten monarkki, papisto,
aristokratia tahi silloisen sukupolven enemmistö, niin samassa
määrässä kuin kasvatus vaikuttaa ja menestyy, samassa määrässä
vahvistaa se despotismia hengen yli, joka luonnollisesti pyrkii
ottamaan ruumistakin valtaansa. Valtion järjestämän ja tarkastaman
kasvatuksen pitäisi olla, jos sitä ollenkaan on, ainoastaan yhtenä
monien kilpailevain yritysten joukossa, jota kannatetaan esimerkin
ja kiihotuksen vuoksi, pitääkseen muita jonkunlaisen etevyyden
kannalla. Toista on tietysti, kuin yhteiskunta yleensä todella
on niin takapajulla, ettei se voi eikä tahdo hankkia itsellensä
oikeita kasvatuslaitoksia, jollei hallitus ottaisi sitä tehdäkseen:
silloin tosin valitkoon hallitus pienemmän kahdesta suuresta
pahasta ja ottakoon huolekseen koulut ja yliopistot, samoinkuin se
ottaa osakeyhtiöiden perustamisen, jollei maassa ole yksityistä
yrittäväisyyttä suuriin teollisiin hankkeisiin ryhtymään.
Mutta yleensä, jos maassa kerran on riittävästi sopivia ihmisiä
hoitamaan kasvatusta valtion johdossa, niin ne samat ihmiset
kykenisivät ja taipuisivat antamaan yhtä hyvää kasvatusta omin
päinsä, kuin heille olisi palkka taattuna lain kautta, joka panisi
kasvatuksen pakolliseksi ja vakuuttaisi valtionavun niille, jotka
eivät kykene suorittamaan maksojansa.
Keinona valvomiseen tämän lain täyttämistä olisi ainoastaan julkinen
tutkiminen, ulottuva kaikkiin lapsiin ja alkava jo nuoresta pitäin.
Ikä olisi määrättävä, jossa kukin lapsi olisi tutkittava osaako hän
lukea. Jos ei lapsi osaisi, olisi isä, jollei hänellä olisi mitään
riittävää puolustuksen syytä, tuomittava kohtuulliseen sakkoon,
joka olisi maksettava työllä, jos niin tarpeen, ja lapsi pantava
hänen maksulleen kouluun. Kerran kunakin vuonna pitäisi uudistaa
tutkintoa, asteettain laajentaen aineitten alaa, niin että yleinen
hankkiminen ja sen parempi vielä jos säilyttäminen joku alin määrä
yleisiä tietoja todella tulisi pakolliseksi. Tästä alimmasta määrästä
ylöspäin pitäisi kaikissa aineissa olla vapaaehtoisia tutkintoja,
joista kaikki, kuin ovat päässeet johonkin edistyskantaan, saisivat
vaatia todistuksen. Estääkseen, ettei valtio näiden laitosten
kautta saisi sopimatonta vaikutusvoimaa ajatuskantaan, tutkintoon
vaadittavain tietojen pitäisi (paitsi paljaita tiedonalkeita,
niinkuin esim. kielten oppimista ja niiden käyttämistä)
korkeammissakin tutkinnoissa rajoittua yksinomaan faktoihin ja
positivisiin tieteisiin. Tutkinnot uskonnossa, politiikissa ja
muissa väittelynalaisissa aineissa eivät koskisi jonkun ajatuksen
totuutta tahi vääryyttä, vaan ainoastaan itse tosiasiaa, että,
sitä ja sitä ajatusta kannattavat niillä ja niillä perusteilla ne
ja ne kirjailijat, koulut ja kirkot. Tämän järjestelmän mukaan
nouseva sukupolvi ei olisi huonompi kaikkiin väiteltyihin totuuksiin
nähden, kuin se nytkään on; siitä lähtisi valtiokirkollisia tahi
eriuskoisia, niinkuin nytkin: valtio vaan pitäisi huolta siitä,
että he olisivat oppineita kirkollisia ja oppineita eriuskoisia.
Ei mikään estäisi heitä saamasta uskonnonopetusta, jos heidän
vanhempansa tahtoisivat, samassa koulussa, jossa heille muutakin
opetettaisiin. Kaikki valtion yritykset suuntaamaan kansalaistensa
johtopäätöksiä keskustelunalaisissa asioissa ovat hyljättävät;
mutta aivan paikallaan olisi hankkia vakuutus ja todistus, että
kullakin kansalaisella on johtopäätöksen tekoon kustakin huomiota
ansaitsevasta asiasta tarvittava tieto. Filosofian lukijalle on
parempi, että hän kykenee suorittamaan tutkinnon sekä Locken että
Kantin opissa, liittyköönpä hän sitten kumpaanko tahansa tahi vaikkei
kumpaankaan, eikä ole mitään järjellistä estettä tutkimiselle
ateistia kristinopin todisteista, edellyttämällä ettei häntä
vaadita tunnustamaan uskovansa niitä. Mutta tutkintojen ylemmissä
tiedonhaaroissa pitäisi, minun käsittääkseni, olla kerrassaan
vapaaehtoisia. Annettaisiin liian vaarallinen valta hallitukselle,
jos sen sallittaisiin sulkea jonkun ihmisen hänen ammatistansa,
vieläpä opettajankin ammatista muka vaillinaisten tietojen vuoksi;
ja minä yhdyn Wilhelm von Humboldtiin siinä, että arvoja tahi muita
julkisia todistuksia tieteellisestä tahi ammattitiedosta pitäisi
antaa kaikille, jotka ilmottautuvat tutkintoon ja sen koetuksen
kestävät, vaan ettei sellaisten todistusten pitäisi tuottaa mitään
etuja kilpailijain suhteen, paitsi minkä arvon yleinen mielipide
niiden sisällykselle antaisi.
Kasvatus ei ole ainoa ala, jossa väärät käsitykset vapaudesta estävät
vanhempain siveellisiä velvollisuuksia tulemasta tunnustetuiksi ja
laillisia velvollisuuksia säädetyiksi silloinkin, kuin ovat vankimmat
syyt edelliseen aina ja jälkimäiseenkin useimmissa tapauksissa.
Itsessään on jo ihmisolennon eloon synnyttäminen vastuullisimpia
tekoja ihmiselämässä. Tähän vastuusen meneminen -- antaminen elon,
josta saattaa tulla joko kirous tahi siunaus -- on, jollei sillä
olennolla, jolle se annetaan, ole ainakin tavalliset mahdollisuudet
suotavaan elämään, rikos tuota olentoa vastaan. Ja liikaväkisessä
tahi semmoiseksi tulemassa olevassa maassa synnyttäminen lapsia,
hyvin vähäisen määrän yli, vaikuttaa työpalkkain alenemiseen ihmisten
kilpaillessa ja on kova rikos kaikkia vastaan, jotka elävät työnsä
ansiosta. Lait, jotka monessa manteren maassa kieltävät avioliiton,
joll'eivät puolisot voi näyttää heillä olevan keinoja elättää
perhettä, eivät käy valtion oikeudenmukaisen vallan yli: ja olkoot
sellaiset lait hyödyllisiä tahi ei (joka kysymys pääasiallisesti
riippuu paikallisista oloista ja mielipiteistä), ei niitä voi väittää
vapautta loukkaaviksi. Sellaisten lakien kautta sekautuu valtio
estämään turmiollista tekoa, muita vahingottavaa tekoa, joka olisi
moitittava ja yhteiskunnalliselta kannalta häpeälliseksi leimattava,
vaikkei katsottaisikaan sopivaksi sitä laillisesti rangaista. Mutta
tavalliset käsitykset vapaudesta, jotka niin helposti suostuvat
todellisiin sortamisiin yksityisvapautta seikoissa, mitkä koskevat
ainoastaan yksityisiin itseensä, torjuvat yrityksen panemaan joitakin
esteitä yksityisen taipumuksille, vaikka niiden seuraamisesta
lähtee yhden tahi useamman jälkeläisen kurja ja turmeltunut elämä
sekä monenlaista onnettomuutta niille, joihin hänen tekonsa ulottuu
jollakin tavoin vaikuttamaan. Kuin me vertaamme ihmisten kummallista
kunnioitusta vapautta kohtaan heidän kummalliseen kunnioituksen
puutteesensa, niin tulemme ajattelemaan, että ihmisellä on
välttämätön oikeus tehdä pahaa muille, vaan ei ensinkään oikeutta
menetellä mielensä mukaan kenellekään kiusaa tekemättänsä.
Minä olen loppuun säästänyt suuren luokan kysymyksiä hallituksen
sekaumisen rajoista, jotka kysymykset, vaikka ovatkin läheisessä
yhteydessä tämän kirjan aineen kanssa, eivät ahtaalle ottaen kuulu
siihen. Ne ovat tapauksia, joissa syyt sekaumista vastaan eivät
nojaudu vapauden aatteesen, joissa kysymys ei ole sitomisesta
individien tekoja, vaan auttamisesta niitä: kysytään pitäisikö
hallituksen tehdä tahi vaikuttaa tehtäväksi jotakin niiden
hyväksi, vaiko jättää heidän itsensä tehtäväksi yksityisesti tahi
vapaaehtoisessa yhteydessä muiden kanssa.
Vastaväitteet hallituksen sekaumista vastaan, kuin ei siinä ole
vapauden sortamista, saattavat olla kolmellaisia.
Ensimäinen on se, että tehtävä asia luultavasti tulee yksityisten
kautta paremmin tehdyksi kuin hallituksen. Yleensä sanoen ei kukaan
ole niin sovelias johtamaan jotakin puuhaa, tahi määräämään kuinka
ja kenen sitä pitää johtaa, kuin ne, joilla on personallista etua
siitä. Tämä periaate hylkää lainsäädännön tahi valtion virkamiesten
ennen niin tavalliset sekaumiset teollisuuden tavalliseen menoon.
Mutta tätä puolta asiata ovat riittävästi selvitelleet valtiotalouden
tutkijat, eikä se erittäin koske tämän kirjan aatteisiin.
Toinen vastaväite on paljoa lähemmässä yhteydessä meidän aineemme
kanssa. Monta kertaa, vaikk'eivät yksityiset ehkä suoritakaan jotakin
erityistä asiaa ylimalkaan niin hyvin kuin valtion virkamiehet,
on kuitenkin toivottavaa, että sen tekisivät yksityiset pikemmin
kuin hallitus: sillä tavoin näet yksityiset henkisesti kasvaisivat,
vahvistaisivat toimintakykyänsä, harjottaisivat arvosteluansa ja
likemmin perehtyisivät asioihin, joiden kanssa he siten olisivat
tekemisissä, Tämä on pääasiallisin, vaikkei ainoa juryoikeuden
puolustus (ei-valtiollisissa asioissa); samoin vapaitten,
kansaisten paikallis- ja kunnallislaitosten sekä teollisuus- ja
armelijaisuusyritysten johdon vapaaehtoisten yhdistysten kautta.
Nämät eivät ole vapauden kysymyksiä ja liittyvät tähän aineesen
ainoastaan etäältä, mutta ne ovat kehityksen kysymyksiä. Kuuluu eri
tilaisuuteen viipyminen näissä seikoissa, osissa kansalliskasvatusta:
ne ovat todella omituista kansalaisten harjottamista, käytännöllistä
puolta vapaan kansan politillisessa kasvatuksessa, sillä niissä
kansalaiset otetaan personallisen ja perheellisen itsekkäisyyden
ahtaasta piiristä ja totutetaan käsittämään yhteisiä etuja, hoitamaan
yhteisiä asioita, opetetaan toimimaan yleisten tahi puoliyleisten
vaikutinten mukaan ja ohjaamaan käytöstänsä tarkotusperiin, jotka
yhdistävät heitä eivätkä erota toisistansa. Ilman tätä tottumusta
ja kykyä ei vapaata valtiomuotoa voi syntyä eikä säilyä, niinkuin
näyttää politillisen vapauden usein ohimenevä luonne maissa, joissa
se ei ole riittävällä paikallisvapauden pohjalla. Hoitamista
puhtaasti paikallisia asioita paikallisvirastojen kautta ja
suuria teollisuusyrityksiä niiden yhdistymisen kautta, jotka
vapaaehtoisesti hankkivat niihin rahavarat, puolustavat sitäpaitsi
kaikki ne edut, joita tässä kirjassa on esitetty lähtevän kehityksen
individualisuudesta ja toimintatapojen moninaisuudesta. Hallituksen
toimet mielivät kaikkialla olemaan yhtäläisiä. Yksityisten ja
vapaaehtoisten yhdistysten kanssa tulee päinvastoin monenlaisia
kokeita ja loppumattomiin erilaisia kokemuksia. Hyödykseen voi valtio
tekeytyä monista koetteista saadun kokemuksen keskusvarastoksi sekä
toimelijaaksi levittäjäksi. Sen asia on tehdä jokaiselle kokeilijalle
mahdolliseksi hyötyä muitten kokeista, eikä olla suvaitsematta muiden
kokeita kuin omiansa.
Kolmas ja pätevin syy rajoittamiseen hallituksen sekaumista on vaara,
että sen valta karttuu tarpeettomasti. Jokainen tehtävä niiden
lisäksi, mitä hallituksella jo on, laajentaa yhä sen vaikutusvaltaa
toiveisiin ja pelkoihin ja muuttaa yhä enemmän toimelijaan ja
kunnianhimoisen osan yleisöä hallituksen hännystäjäksi tahi sen
puolueen, joka pyrkii pääsemään hallitukseen. Jos maantiet,
rautatiet, pankit, vakuutuslaitokset, suuret osakeyhtiöt, yliopistot
ja julkiset hyväntekeväisyyslaitokset kaikki olisivat hallituksen
eri haaroja, jos sen lisäksi kunnalliset ja paikalliset hallitukset
kaikkine tehtävineen tulisivat keskushallituksen osastoiksi, jos
hallitus määräisi ja palkkaisi virkamiehet kaikkiin näihin eri
yrityksiin ja he hallitukselta odottaisivat kaikkea ylennystä
virkatiellään, niin ei painovapaus eikä lainsäädännön kansainen
järjestelmä tekisi tätä (Englantia) eikä mitään muuta maata vapaaksi
muuta kuin nimeltä. Ja onnettomuus olisi sitä suurempi, jota
voimallisemmasti ja taitavammasti virkakoneisto olisi rakennettu
-- jota nerokkaampia olisivat keinot saadakseen sopivimmat kädet
ja päät sitä käyttämään. Englannissa on äskettäin, esitetty, että
kaikki valtion sivilivirkamiehet otettaisiin kilpailututkinnon
kautta, jotta niiksi saataisiin intelligentimmät ja oppineimmat
ihmiset, kuin on saatavissa; ja paljon on puhuttu sekä kirjoitettu
tämän esityksen puolesta ja sitä vastaan. Yksi todiste, johon sen
vastustajat ovat eniten takertuneet, on, ettei pysyväisen valtion
virkamiehen asema tarjoa riittäviä mahdollisuuksia tuloihin ja
vaikutukseen, jotta se vetäisi puoleensa parhaat kyvyt, joilla aina
on tiedossa houkuttelevampia uria ammateissa tahi yhtiöiden y.m.
palveluksessa. Se ei olisi kummastuttanut, jos tätä todistetta
olisivat käyttäneet esityksen ystävät, vastauksena sen pääasialliseen
vaarallisuuteen. Vastustajista lähtien on se kylläkin outo. Mitä
tuodaan esiin vastaväitteenä, on esitetyn järjestelmän varaventtiili.
Jos todella kaikki maan korkeat kyvyt _voitaisiin_ vetää valtion
palvelukseen, niin esitys, joka tämän perille pyrkisi, saattaisi
hyvinkin herättää levottomuutta. Jos jokainen yhteiskunnallisen
toimen haara, johon vaaditaan järjestettyä yhteistyötä tahi avaria
ja syviä näköaloja, olisi valtion käsissä ja jos valtion viroissa
olisi yksinomaan kykenevimpiä miehiä, niin maan koko korkeampi
kulttuuri ja käytännöllinen äly, paitsi puhtaasti spekulatiivista,
olisi puristettuna kokoon lukuisaan virkamiehistöön, johon koko muu
yhteiskunta kaikessa katseensa kääntäisi: rahvas odottaen johtoa ja
määräystä kaikissa tehtävissään, kyvykkäämmät ja yrittelijäämmät
tavotellen personallista ylennystä. Tuon virkamiehistön joukkoon
pääseminen ja siihen päästyä siinä kohoominen tulisi kunnianhimon
ainoaksi esineeksi. Tämän hallitusjärjestelmän aikana ei ainoastaan
ulkopuolella oleva yleisö olisi käytännöllisen kokemuksen puutteessa
kykenemätön tarkastamaan tahi hillitsemään virkamiehistön
menettelytapaa; vaan myös, jos sattumalta despotilliset
tahi luonnollisen menon mukaan kansaiset laitokset joskus
nostaisivatkin etupäähän hallitsijan tahi hallitsijoita, joilla olisi
uudistusharrastuksia, niin ei mitään reformia saataisi aikaan,
joka olisi virkamiehistön etujen vastainen. Despootti on voimaton
virkamieskuntaa vastaan; hän voi lähettää jokaisen virkamiehiänsä
vankilaan, mutta hän ei voi hallita ilman heitä, tahi vastoin heidän
tahtoansa. Jokaiseen hänen käskyynsä on heillä äänetön kieltovoima
_(veto)_ paljaan peräytymisen kautta sitä voimaan panemasta. Maissa,
joissa sivistys on enemmän edistynyt ja henki enemmän kapinallinen,
yleisö, totuttuaan odottamaan kaikkea tehtäväksi valtion kautta,
tahi ei ainakaan itse puolestaan mitään tekemään kysymättä valtiolta
ei ainoastaan lupaa tehdä sitä, mutta myös kuinka se on tehtävä,
luonnollisesti pitää valtiota vastuunalaisena kaikesta pahasta kuin
sille sattuu, ja kuin epäkohdat käyvät yli kansan kärsivällisyyden
rajojen, nousee se hallitusta vastaan ja tekee n.s. vallankumouksen,
jonka jälkeen joku muu joko kansan laillisella valtuutuksella
tahi ilman sitä pyörähtää valtaistuimelle, jakelee käskyjänsä
virkamiehistölle, ja kaikki käy melkein niinkuin ennenkin; virkavalta
on muuttumatta, eikä mikään muu kykene sen sijalle astumaan.
Kerrassaan toisellainen näytelmä esiytyy kansassa, joka on
itse tottunut ajamaan omat asiansa. Ranskassa, jossa suuri osa
kansaa on ollut sotapalveluksessa ja monet kohonneet ainakin
aliupseerin arvoon, on jokaisessa kansan kapinassa muutamia henkiä
kykeneviä ryhtymään johtoon ja suoraa päätä sepittämään jonkunkaan
toimintasuunnitelman. Mitä ranskalaiset ovat sota-asioissa, samaa
ovat amerikalaiset kaikellaisilla sivilialoilla: jätäppäs heidät
ilman hallitusta, niin jokainen amerikalaisyhdistys kykenee
tekaisemaan jonkinlaisen ja hoitamaan sitä, tahi mitä muuta julkista
puuhaa tahansa, riittävällä intelligenssillä, järjestyksellä ja
päättäväisyydellä. Tämmöisen juuri tulee jokaisen vapaan kansan
ollakkin; ja tähän kykenevä kansa on varma vapaudestansa, se ei anna
koskaan orjaksi tehdä itseänsä yhden tahi useamman miehen kautta
sentähden, että he saattavat anastaa keskihallituksen ohjakset ja
valtia niitä. Ei mikään virkavalta voi toivoa saavansa tällaista
kansaa tekemään tahi kärsimään mitään, johon ei kansa itse mielly.
Mutta missä kaikki tapahtuu virkamiehistön kautta, siinä ei voi
tapahtua mitään, jota virkamiehistö todella vastustaa. Valtiomuotona
sellaisissa maissa on kansan kokemus ja käytännöllinen kyky
järjestettynä harjotetulle virkamieskunnalle, jotta se hallitsisi
muita; ja jota täydellisempi tuo järjestys on, sitä paremmin
virkamieskunta menestyy vetämään puoleensa ja kasvattamaan itseänsä
varten kyvykkäimmät ihmiset kaikista yhteiskunnan kerroksista ja sitä
täydellisempi on kaikkien orjuus, myöskin virkakunnan jäsenet lukuun
otettuina. Sillä hallitsevat ovat yhtä suuresti järjestelmänsä ja
kurinsa orjia, kuin hallitut hallitsevain. Kiinalainen mandariini
on yhtä suuresti despotismin välikappale ja kätyri, kuin alhaisin
talonpoika. Yksityinen jesuiitti on alentavimpaan määrään saakka
ritarikuntansa orja, vaikka kunta itse on olemassa jäsentensä
yhteisen vallan ja merkityksen enentämiseksi.
Ei myöskään ole unhotettava, että maan kaiken parhaan kyvyn
imeytyminen virkamieskuntaan on turmiollinen ennemmin tahi myöhemmin
itse kunnan henkiselle toimelijaisuudelle ja edistyväisyydelle.
Toisistansa riippuvaisia kuin sen jäsenet ovat noudattaen
järjestelmää, joka, niinkuin kaikki järjestelmät, välttämättömästi
suuressa määrin käy vakauneitten sääntöjen mukaan, virkamieskunta
on alituisessa kiusauksessa vaipua kankeaan kaavallisuuteen
tahi, jos se silloin tällöin syrjäytyy tästä kiertokulusta,
syöksyä johonkin puolieräiseen kypsymättömään tuumaan, joka
on, pälkähtänyt jonkun kunnan johtavan miehen päähän: ja ainoa
sulku näihin likeisesti yhtyviin, vaikka näköjään vastaisiin
suuntiin, ainoa kiihotin, joka voi kannattaa korkealla itse kunnan
kykeneväisyyttä, on, että se on valppaan arvostelun alaisena
ulkopuolella olevan, yhtä suuren kykeneväisyyden puolelta. Sen
vuoksi on välttämätöntä, että keinoja on olemassa hallituksesta
riippumatta kehittää sellaista kykeneväisyyttä ja hankkia sille
tilaisuutta suurten käytännöllisten kysymysten oikeaan arvosteluun
tarvittavaan kokemukseen. Jos tahtoisimme meillä aina olevan taitavan
ja vaikuttavan virkamieskunnan, ennen kaikkea kunnan taipuvan
suostumaan parannuksiin ja kykenevän niitä alkuunpanemaan, ja jos
emme tahdo virkavaltamme alenevan turhimusvallaksi, niin tämä kunta
ei saa anastaa kaikkia toimia, missä muodostuvat ja viljeltyvät
ominaisuudet, joita kaivataan hallitsemisessa ihmiskuntaa.
Määrääminen sen rajan, mistä nuo ihmisvapaudelle ja -edistymiselle
niin kauhistavat epäkohdat alkavat, tahi oikeammin missä ne alkavat
päästä voitolle niistä eduista, jotka seuraavat yhteiskunnan voiman
kollektiivisesta käyttämisestä tunnustettujen päällikköjen johdolla
esteitten poistamiseksi sen vaurastumisen tieltä; turvaaminen
kaiken voiton vallan ja intelligenssin keskittämisestä, jonka
voiton voi saada juoksuttamatta hallituskanaviin liian suurta osaa
yleistä toimelijaisuutta, on vaikeimpia ja sekavimpia kysymyksiä
hallitustaidossa. Se on suureksi osaksi kysymys yksityisseikoista,
joissa monta ja monenlaista näkökantaa on silmällä pidettävä eikä
mitään poikkeuksetonta sääntöä voi tehdä. Mutta minun uskoakseni
se käytännöllinen aate, jossa turvallisuus on, se ihanne, joka on
silmällä pidettävä, se perusohje, jonka mukaan on arvosteltava
kutakin keinoa vaikeuden voittamiseksi, ehkä sisältyy näihin
sanoihin: valta on hajotettava niin paljon kuin tehokas toiminta
suinkin myöntää, tietoja on kartutettava keskustaan niin paljon kuin
suinkin ja levitettävä siitä. Niinpä kunnallishallituksessa tulisi,
kuten Uuden Englannin valtioissa onkin laita, kunnan valitsemain
virkamiesten keskenänsä tarkoin jakaa kaikki toimet, joita ei
olisi paras jättää niiden huostaan, ketä ne suoraan koskevat;
mutta sitäpaitsi pitäisi kussakin laajemmassa paikkakunnallisessa
piirissä olla keskeinen ylivirasto, joka samalla olisi yleisen
hallinnon haarana. Tämä ylivirasto kokoaisi juuri kuin ahjoon ne
moninaiset opetukset ja kokemukset, jotka saadaan saman julkisen
toiminnan menosta kussakin kunnassa, sitä vastaavilla aloilla
muissa maissa tehdyistä havainnoista sekä valtio-opin yleisistä
perusteista. Tämä keskusvirasto olisi oikeutettava saamaan tietää
kaikki, mitä on tehty, ja sen erityisenä velvollisuutena olisi oleva
yhdessä paikassa hankitun opin tekeminen tunnetuksi muillekin.
Korkean asemansa ja laajan havaintoalansa vuoksi vapautettuna
paikallisviraston pikkumaisista esiluuloista ja ahtaista näköaloista
saisi se luonnollisesti suurta arvoa neuvoillensa; mutta sen
vaikutusvalta pysyväisenä laitoksena olisi minun mielestäni
rajotettava pakottamiseen paikallisvirkamiehiä tottelemaan heidän
noudatettavaksensa säädettyjä lakeja. Kaikissa seikoissa, joista ei
yleisiä säädäntöjä ole, olisivat nuo virkamiehet jätettävät oman
arvostelunsa varaan ollen vastuussa valitsijoillensa. Asetusten
rikkomisesta pitäisi heidän olla vastuunalaisia lain edessä ja
asetukset olisivat lainsäädännön kautta määrättävät; keskushallitus
valvoisi ainoastaan niiden toimeenpanoa, ja, jolleivät ne oikein
pääsisi voimaan, vetoaisi asian luonnon mukaan tuomioistuimiin
pakottaaksensa lakia noudattamaan, tahi valitsijoihin, jotta he
erottaisivat virkamiehet, jotka eivät olleet lakia sen hengen
mukaisesti voimaan panneet. Sellainen on pääpiirteiltään se
keskustarkastus, jota _Poor Law Board_ (vaivaishoidonylihallitus)
on aijottu harjottamaan vaivaisveron hoitajain suhteen koko maassa.
Mitä tällä virastolla on valtaa tämän rajan yli, se on oikeutettua
ja tarpeellista tässä erityisessä kohdassa parantamiseksi huonon
hoidon juurtuneita epätapoja asioissa, jotka syvältä koskevat ei
ainoastaan paikkakuntiin vaan koko yhteiskuntaan; sillä ei millään
paikkakunnalla ole siveellistä oikeutta tekeytyä huonon hoidon
tähden köyhälistön pesäksi, joka välttämättömästi kuohuu muihinkin
paikkakuntiin ja turmelee koko työväenluokan siveellisen ja
ruumiillisen tilan. _Poor Law Board'in_ valta viralliseen pakotukseen
ja alistettuun lainsäädäntöön (jota se muuten yleisen mielipiteen
vuoksi hyvin niukasti käyttää), vaikka kerrassaan oikeutettu
ensiarvoisessa kansallisessa edussa, ei olisi ensinkään paikallaan
puhtaasti paikallisten etujen ylitarkastuksessa. Mutta keskusvirasto
opetuksen ja neuvojen levittämistä varten eri paikkakuntiin olisi
yhtä tärkeä kaikissa hallinnon osastoissa. Hallituksessa ei voi olla
liian paljoa sellaista toimelijaisuutta, joka ei ehkäise vaan auttaa
ja virittää yksityisen ponnistuksia ja kehitystä. Epäkohta alkaa
siinä, kuin se yksityisen ja yhdistysten toimelijaisuuden ja voimain
liikkeelle panemisen sijaan panee oman toimelijaisuutensa heidän
puolestansa; kuin se opettamisen, neuvomisen ja tarpeen vaatiessa
julkisen syyttämisen sijasta laittaa heidät kahleissa työskentelemään
tahi käskee heidän astua syrjään ja tekee heidän tehtävänsä.
Valtion arvo on ajan pitkään oleva niiden individien arvo, jotka
sen muodostavat; ja valtio, joka laiminlyöpi _heidän_ henkisen
kehityksensä ja ylentämisensä asiaa saavuttaaksensa vähää suurempaa
hallintotaitoa (tahi sen näköisyyttä, jota saa harjaantumisesta
jonkun toimen erityisseikkoihin); valtio, joka kasvattaa alamaisensa
kääpiöiksi, jotta he olisivat taipuvampia aseita, vaikkapa hyviinkin
tarkotuksiin -- tulee näkemään, ettei pikkumiehillä voi mitään
tosisuurta aikaansaada ja että koneen täydellisyys, jolle se on
kaikki uhrannut, ei sitä lopulta mihinkään auta sen elinvoiman
puutteessa, jonka hän halusi tukehuttaa, jotta kone muka kävisi
helpommin.
Viiteselitykset:
[1] Mogulin keisari, Tamerlanin sukua, (1542-1605). Hänen
valtaistuimelle nousustansa (1556) alkaa "itämainen suuruudenaika" l.
"Akbarin aika". Suom. muist.
[2] Tuskin olivat nämät sanat kirjoitetut, kuin, ikäänkuin
loistavasti kumotakseen ne, v. 1858 tapahtuivat hallituksen
vainoomiset painovapautta. Tämä epäviisas sekaantuminen valtiollisen
keskustelun vapauteen ei ole kuitenkaan saanut minua muuttamaan
ainoatakaan sanaa tekstissä, eikä se ole ollenkaan heikontanut minun
vakaumustani, että kauhun kohtauksia lukuun ottamatta rangaistuksen
ja sakon aika on valtiolliselta keskustelulta mennyt meidän maassa.
Sillä ensiksikään ei vainoja jatkettu; ja toiseksi ne eivät
oikeastaan olleetkaan mitään valtiollisia vainoja. Moitittu rikos ei
ollut siinä, että tarkastettiin laitoksia tahi hallitsijain toimia
tahi personia, vaan siinä että levitettiin epäsiveellisenä pidettyä
oppia: tyranninmurhan laillisuutta.
Jos tämän luvun todisteilla on jonkunkaanlaista arvoa, niin pitäisi
olla ihan täysi vapaus siveellisenä vakaumuksena tunnustaa kutakin
oppia ja siitä keskustella, pidettäköön sitä kuinka epäsiveellisenä
tahansa. Senvuoksi olisi hyödytöntä ja sopimatonta tässä ruveta
tutkimaan ansaitseeko oppi tyranninmurhan laillisuudesta tuota nimeä
vai ei. Minä tyydyn siihen, että sanon tämän asian aina olleen
siveysopin ratkaisemattomia kysymyksiä. Yksityisen kansalaisen
tekoa, kuin hän kukistaa rikoksellisen, joka nousemalla lain yli,
asettuu ulkopuolelle laillisen rangaistuksen ja tarkastuksen piiriä,
eivät kokonaiset kansakunnat eivätkä muutamat ihmisten parhaat ja
viisaimmat ole pitäneet rikoksena, vaan ylevän kunnon tekona, eikä se
(oikea tai väärä) ole murhan, vaan kansalaissodan luontoa. Sentähden
minä pidän, että kehotus siihen on kussakin tapauksessa sopiva
rankaisemisen syy, mutta ainoastaan jos selvä teko on seurannut sitä,
tahi voidaan näyttää ainakin todennäköinen yhteys teon ja kehotuksen
välillä. Eikä silloinkaan voi vieras hallitus, vaan juuri ahdistettu
hallitus itse, itseänsä puolustaen, lain mukaan rangaista sen omaa
olemista vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.
[3] "Oppineitten opettaja". Danten lausuma Aristoteleksesta. Suom.
muist.
[4] Thomas Pooley, Bodminin käräjät 31 p. heinäk. 1857. Seuraavassa
joulukuussa hallitus hänet vapautti.
[5] George Jacob Holyoake, 17 p. elok. 1857. Edward Truelove, heinäk.
1857.
[6] Paroni de Gleichen. Polisioikeus Marlborough streetissä, 4 p.
elok. 1857.
[7] Tärkeän varotuksen saapi siitä ankarasta vainoomahimojen
kiihkosta, joka yhdessä meidän kansallisluonteemme huonoimpain
puolten kanssa näyttäytyi Sepoykapinassa. Fanatikkojen ja
ulkokullattujen raivoa saarnastuolissa ei kannata mainitakaan; mutta
evankelisen puolueen päämiehet ovat julistaneet perusohjeekseen
hindulaisten ja muhamedilaisten hallituksessa, ettei valtion
varoilla ole kannatettava yhtään koulua, jossa ei raamattua
opeteta; ja välttämättömänä seurauksena siitä on, ettei mitään
valtionvirkaa ole annettava muille kuin todellisille kristityille
tahi sellaisiksi ilmoittautuneille. Erään alavaltiosihteerin
kerrotaan 12 p. marrask. 1857 vaalimiehilleen pitämässään puheessa
lausuneen: "Englannin hallituksen suvaitseminen heidän uskontoansa
(100 miljonan Englannin alamaisen uskontoa), taikauskoa, jota he
kutsuvat uskonnoksi, on hidastuttanut brittiläisen nimen valtaa, ja
ehkäissyt kristinuskon onnellista varttumista... Suvaitsevaisuus oli
tämän maan uskonnollisten vapauksien vankka nurkkakivi, mutta ei saa
antaa väärin käyttää tuota kallista sanaa. Hänen ymmärtääksensä se
tarkoitti täydellistä vapautta kaikille, vapaata jumalanpalvelusta
_kristittyjen kesken, jotka palvelivat samalla perustuksella_.
Se tarkotti kaikkien _kristittyjen_ lahkojen ja joukkioiden
suvaitsemista, _jotka uskoivat yhteen Vapahtajaan_." Minä tahdon
erittäin huomauttaa sitä seikkaa, että mies, joka on katsottu
soveliaaksi täyttämään korkeaa virkaa tämän maan hallituksessa
liberalisen ministeristön aikana, on sitä mielipidettä, että
kaikki, jotka eivät usko Kristuksen jumaluutta, ovat pidettävät
suvaitsevaisuuden piirin ulkopuolella. Kuka tämän tylsämielisen
puheen jälkeen voi pysyä siinä Illusionissa, että uskonnollinen vaino
on mennyt ei koskaan palatakseen?
[8] _Wilhelm von Humboldt_, Ideen zu einem Versuch die Grenzen
der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen. (Koe määrätä valtion
vaikutusalan rajoja).
[9] _Sterling,_ Essays.
[10] On sekä halveksittavaa että kauhistavaa siinä muutamia vuosia
voimassa olleessa todistustavassa, jonka nojassa ihminen voidaan
laillisesti julistaa kykenemättömäksi hoitamaan omia asioitansa,
ja kuolemansa jälkeen hänen jälkisäädöksensä omaisuudestansa
voidaan heittää syrjään, jos omaisuutta on kylläksi maksamiseen
oikeudenkäyntikustannukset -- jotka tuomitaan juuri siitä
omaisuudesta. Vähimmätkin yksityiskohdat hänen jokapäiväisestä
elämästään nuuskitaan, ja mitä vaan keksitään semmoista, joka
alhaisemmalle käsitys- ja esityskyvylle näyttää hiukankaan
jokapäiväisyydestä poikkeavalta, esiintuodaan jurylle todisteeksi
mielettömyyteen -- ja useinkin menestyksellä, sillä jurymiehet ovat
vähää, jos ollenkaan vähemmän yksinkertaisia ja tietämättömiä, kuin
todistajat; ja tuomarit tuolla erinomaisella puutteellisuudellaan
ihmisluonnon ja -elämän tuntemisessa, joka meitä aina hämmästyttää
englantilaisissa lakimiehissä, auttavat viemään heitä harhaan.
Nämät tutkimukset kertovat kuin paksut kirjat kansan tunteen ja
mielipiteen kannasta ihmisvapauteen nähden. Nimeksikään antamatta
arvoa individualisuudelle, nimeksikään kunnioittamatta kunkin
ihmisen oikeutta toimia -- yhdentekevissä asioissa -- niinkuin
hänen mielestään ja taipumuksestaan parhaalta näyttää, tuomarit
ja jurymiehet eivät voi käsittää kenenkään terveessä tilassa
sellaista vapautta kaipaavankaan. Entisinä aikoina, kuin ehdotettiin
ateisteja poltettaviksi, sääliväiset ihmiset tapasivat puolustaa
heitä hulluinhuoneesen pantaviksi: ei olisi mitään kummasteltavaa
näinä aikoina nähdä tätä samaa tehtävän ja tekijäin rehentelevän
siitä, että he uskonnon vainoomisen sijasta ovat ryhtyneet näin
ihmisystävälliseen ja kristilliseen tapaan kohdella noita onnettomia,
sen ohella salaisesti tyytyväisinä siitä, että ne ovat saaneet
ansaitun palkkansa.
[11] Bombaun parsien juttu on eriskummallinen esimerkki tästä
seikasta. Kuin tämä toimellinen ja yrittelijäs heimo, persialaisten
tulenpalvelijain jälkeläisiä, paetessaan syntymämaastaan Kalifien
edestä saapui Länsi-Indiaan, ottivat hindulaiset hallitsijat
suvaitaksensa heitä sillä ehdolla, etteivät he söisi härjänlihaa.
Kuin samat seudut myöhemmin joutuivat muhamedilaisten valloittajain
herruuteen, suvaittiin parseja edelleen sillä ehdolla, että
luopuisivat sianlihasta. Tämä kuulijaisuus esivallalle tuli toiseksi
luonnoksi, ja parsit vierovat nyt sekä härjän- että sianlihaa.
Vaikkei se olekaan heidän uskontonsa vaatimus, on tuo kaksinkertainen
kieltäymys ajan oloon ehtinyt juurtua heidän heimonsa tavaksi; ja
tapa on itämailla uskonto.