TOINEN LUKU.

Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta.

Se aika on toivottavasti mennyt, jolloin olisi ollut tarpeellista

puolustaa "painovapautta" yhtenä turvakeinona turmeltunutta ja

tyrannillista hallitusta vastaan. Luullaksemme ei tarvitse todistaa

vääräksi sitä, että sallittaisiin lainsäätävän tahi toimeenpanevan

vallan, jonka etu ei ole täydellisesti yhtä kansan edun kanssa,

säätää kansalle mielipiteitä ja määrätä, mitä oppeja tahi mitä

todisteita sen on suvaittava kuulla. Tätä puolta kysymystä ovat

sitä paitsi edelliset kirjailijat niin usein ja niin loistavasti

valaisseet, ettei siihen tarvitse tässä erittäin ryhtyä. Vaikka

Englannin laki kirjapainon suhteen, on vielä nyt yhtä orjamainen,

kuin se oli Tudorien aikana, niin ei ole juuri pelkäämistä, että

sitä todella pannaan käytäntöön valtiollista keskustelua vastaan,

paitsi jonkun satunnaisen kauhun aikana, kuin kapinan pelosta

ministerit ja tuomarit menettävät malttinsa[2]; ja yleisesti puhuen

perustuslaillisissa valtioissa ei ole vaaraa, että hallitus, olkoon

se sitten täydellisesti vastuunalainen kansalle tahi ei, usein

yrittäisi tarkastamaan yleisen mielipiteen lausumista, paitsi kuin

se sitä tehdessään tekeytyy yleisön yleisen suvaitsemattomuuden

välikappaleeksi. Otaksukaamme siis, että hallitus on aivan yhtä

mieltä kuin kansa, eikä koskaan ajattelekaan anastaa pakkovaltaa,

paitsi sen mukaan kuin se pitää sitä kansan tahtona. Mutta minä

kiellän kansalta oikeuden käyttää sellaista pakkoa, joko itse

tahi hallituksensa kautta. Tuo valta sinään on laiton. Parhaalla

hallituksella on siihen yhtä vähän oikeutta, kuin huonoimmalla. Se on

yhtä vahingollinen, tahi vielä vahingollisempi, kuin sitä käytetään

sovinnossa yleisen mielipiteen kanssa, kuin riidassa sen kanssa. Jos

koko ihmiskunta, paitsi yhtä ainoaa ihmistä, olisi samaa mieltä, ja

tuo yksi ainoa vaan olisi vastaista mielipidettä, ihmiskunta ei olisi

paremmin oikeutettu vaijistamaan tätä yhtä henkilöä, kuin tämä olisi

oikeutettu vaijistamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta.

Jos mielipide olisi personallista omaisuutta, joka olisi jonkun

arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa

olisi vaan yksityistä vääryyttä, niin olisi joku erotus tehdäänkö

vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha

vaijistamisessa mielipiteen julkilausumista on se, että siten

ryöstetään ihmissukua, niin hyvin jälkimaailmaa, kuin nykyistä

sukupolvea, vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä eroavat,

kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, on

heiltä otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä,

he menettävät melkein yhtä suuren edun, sen selvemmän käsityksen ja

elävämmän tunnon totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä

vastaan.

On tarpeen erikseen katsella näitä kahta olettamusta, joista

kummallakin on erityinen, ominainen todistehaaransa. Me emme voi

koskaan olla varmoja siitä, että se mielipide, jota me koetamme

tukehuttaa, on väärä; ja jos olisimmekin varmat, niin sen

tukehuttaminen olisi vielä sittenkin väärä.

Ensiksi: mielipide, jota on koetettu mahtisanalla lannistaa, voi

mahdollisesti olla tosi. Ne, jotka sitä haluavat lannistaa, tietysti

kieltävät siltä totuuden; mutta he eivät ole erehtymättömiä. Heillä

ei ole mitään valtaa ratkaista kysymystä koko ihmiskunnan puolesta

ja sulkea kaikki muut ihmiset tilaisuudesta arvostella asiaa.

Kieltäytyminen kuuntelemasta jotakin mielipidettä sentähden, että on

varma sen olevan väärän, on yhtä kuin otaksuminen, että _oma_ varmuus

on sama kuin _ehdoton_ varmuus. Kaikki keskustelun vaijistaminen on

oman erehtymättömyyden otaksumista. Sen hylkäämisen sallittakoon

nojautua tähän yleiseen todisteesen, joka ei ole siltä huonompi, että

se on yleinen.

Kaikeksi onnettomuudeksi ihmiskunnan terveelle järjelle ei

erehtyväisyys käytännössä saavuta läheskään samaa arvoa kuin opissa;

sillä vaikka jokainen hyvin tuntee itsensä erehtyväiseksi, harvat

pitävät tarpeellisena olla varoillansa omaa erehtyväisyyttänsä

vastaan tahi myöntävät sitä olettamista, että mielipide, josta he

ovat aivan varmat, olisi juuri yksi esimerkki sitä erehtyväisyyttä,

jonka alaiseksi he itsensä tunnustavat. Itsevaltiaat ruhtinaat

ja muut, jotka ovat tottuneet rajattomaan tottelevaisuuteen,

luottavat tavallisesti näin täydellisesti omaan mielipiteesensä

kaikissa asioissa. Onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset, jotka

joskus kuulevat heidän mielipidettänsä vastustettavan ja ovat

vähänkään tottuneet tulemaan oijaistuiksi, kuin he ovat väärässä,

luottavat näin rajattomasti ainoastaan niihin mielipiteisiinsä,

joita kannattavat kaikki, kuin heitä ympäröivät tahi joita he

tavallisesti kuuntelevat. Sillä samassa määrässä kuin ihmiseltä

puuttuu luottamusta omaan tavalliseen arvosteluunsa, hän tapaa

sokeasti luottaa yleensä "maailman" erehtymättömyyteen. Ja "maailma"

merkitsee kullakin ihmisellä sitä osaa siitä, jonka kanssa hän tulee

tekemiseen, hänen puoluettansa, hänen lahkoansa, hänen kirkkoansa,

hänen yhteiskuntaluokkaansa. Se ihminen on jo kutsuttava verraten

vapaamieliseksi ja laveanäköiseksi, joka "maailmalla" tarkoittaa

niin laajaa alaa, kuin hänen omaa maatansa tahi hänen omaa aikaansa.

Eikä hänen luottamuksensa tähän kollektiiviseen auktoriteetiin

horjahdu vähääkään hänen huomatessaan, että toiset ajat, maat,

lahkot, kirkot, luokat ja puolueet ovat ajatelleet ja vieläkin

ajattelevat ihan päinvastoin kuin hän. Hän panee oman "maailmansa"

vastuusen siitä, että se on oikeassa muitten ihmisten erimielistä

"maailmaa" vastaan; eikä se ensinkään huolestuta häntä, että paljas

sattumus on ratkaissut, mikä näistä lukuisista "maailmoista" on

hänen luottamuksensa saavuttanut, ja että samat syyt, jotka tekevät

hänet kirkollismieliseksi Lontoossa, olisivat saaneet hänet Buddhan

tahi Konfutsion oppilaaksi Pekingissä. Sitäpaitsi on itsestään niin

selvää, ettei se todisteilla selvemmäksi tule, että aikakaudet ovat

yhtä erehtyväisiä, kuin yksityiset ihmisetkin, sillä kukin aikakausi

on kannattanut useita mielipiteitä, joita seuraavat ajat eivät ole

pitäneet ainoastaan väärinä, vaan järjettöminä; ja on yhtä varmaa,

että tuleva aika hylkää montakin nykyään yleistä mielipidettä, kuin

että nykyaika on hyljännyt monta aikoinaan yleistä.

Vastaväite, joka luultavasti tehdään tätä todistetta vastaan,

esiintyy kaiketi seuraavassa muodossa. Siinä että kieltää väärän

opin levittämistä ei ole enempää erehtymättömyyden luulettelemista,

kuin missään muussakaan esivallan toimenpiteessä, joka tapahtuu

sen oman mielen mukaan ja sen omalla vastuulla. Arvostelukyky on

ihmisille annettu jotta he sitä käyttäisivät. Onko nyt sen vuoksi,

että sen käyttämisessä voi erehtyä, ihmisille sanottava, ettei

heidän tule käyttää sitä ollenkaan? Estäessään sitä, mitä hän pitää

turmiollisena, ei ihminen luulettele itseänsä erehtymättömäksi, vaan

täyttää velvollisuuttansa toimia, vaikka hän onkin erehtyväinen,

omantuntonsa vakaumuksen mukaan. Jos emme koskaan uskaltaisi toimia

mielipiteittemme nojalla, koska ne mielipiteet saattavat olla

vääriä, jättäisimme kaikki etumme valvomatta ja velvollisuutemme

täyttämättä. Moite, joka soveltuu käytökseen ylimalkaan, ei siltä ole

aina paikallaan kunkin yksityisen käytökseen nähden. Hallituksien

ja yksityisten velvollisuus on muodostaa niin oikeita mielipiteitä

kuin voivat, muodostaa niitä huolellisesti eikä koskaan tyrkyttää

niitä muille, jolleivät he ole aivan varmoja olevansa oikeassa.

Mutta kuin he ovat varmoja, sanovat sellaiset puhujat, niin se ei

ole tunnollisuutta, vaan raukkamaisuutta, että empii toimimasta

mielipiteensä mukaan ja sallii esteettömästi leviteltävän oppeja,

joita rehellisesti pitää vaarallisina ihmiskunnan onnelle joko

tässä tahi toisessa elämässä, sentähden muka että muut ihmiset

vähemmin valistuneina aikoina ovat vainonneet mielipiteitä, joita

nyt uskotaan oikeiksi. Pitäkäämme vaari, sanotaan, ettemme joudu

samaan erehdykseen. Mutta hallitukset ja kansat ovat erehtyneet

muissa asioissa, joissa ei hallitusvallan käyttämistä ole pidetty

sopimattomana. Ne ovat määränneet vahingollisia veroja, käyneet

vääriä sotia. Emmekö siis saa määrätä minkäänlaisia veroja, emmekä

ensinkään alottaa sotia? Ihmisten ja hallitusten tulee toimia

parhaan taitonsa mukaan. Ehdotonta varmuutta ei ole olemassa, mutta

ihmiselämän tarkotuksiin riittävää vakuutta on. Me saamme ja meidän

täytyy pitää mielipidettämme oikeana ohjeena omalle käytöksellemme;

eikä siinä ole sen liiempaa luulottelemista, että me kiellämme pahoja

ihmisiä mullistamasta yhteiskuntaa levittämällä oppeja, jotka meistä

ovat vääriä ja vahingollisia.

Minä vastaan, että siinä todella luuletellaan paljon enemmän. On

ääretön erotus siinä, että minä pidän jotakin oppia oikeana, koska

sitä ei ole kumottu, vaikka sen kumoamiseen on ollut täysi tilaisuus,

ja siinä että minä hyväksyn sen oikeaksi sentähden, ettei sen

kieltämistä sallita. Täysi vapaus vastustaa meidän mielipidettämme

ja hyljätä se on juuri ehto, joka meitä oikeuttaa pitämään sitä

mielipidettä totena toimintaa varten; eikä millään muulla keinolla

voi ihmisen kyvyillä päästä järkevään vakuuteen oikeassa olemisesta.

Katsellaanpa joko mielipiteitten historiaa tahi ihmiselämän

tavallista menoa. Kenen ansiota se on, ellei toinen eikä toinen

niistä ole huonompi, kuin no todella ovat. Ei ainakaan ihmisjärjen

sisällisen voiman; sillä missä asiassa tahansa, joka ei ole aivan

itsestään selvä, on yhdeksänkymmentä yhdeksän aivan kykenemätöntä

sitä arvostelemaan yhtä vastaan, joka siihen pystyy; ja sadannenkin

ihmisen kyky on ainoastaan suhteellinen. Sillä enemmistö kunkin

menneen sukupolven eteviä miehiä kannatti monta mielipidettä,

joitten nyt tunnetaan olevan erehdystä, ja teki tahi hyväksyi monta

tekoa, joita ei nykyään enää kukaan pidä oikeina. Miksi siis yleensä

ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla?

Jos ne todella ovat voitolla -- ja niiden täytyy olla, vaikka

ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla

-- niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee

kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona

on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat

korjattavissa. Hän kykenee oikaisemaan hairauksensa keskustelun ja

kokemuksen kautta. Ei kokemuksen kautta yksinään. Keskustelua täytyy

olla näyttämään, kuinka kokemus on selitettävä. Väärät luulot ja

tavat väistyvät vähitellen faktojen ja todisteitten edestä. Mutta

faktat ja todisteet, ennenkuin ne vaikuttavat mitään mieleen, ovat

saatettavat sen eteen. Sangen harvat tapahtumat kykenevät kertomaan

oman historiansa ilman selitystä sen tarkotuksen valaisemiseksi.

Koska siis ihmisen arvostelun koko voima ja arvo on siinä yhdessä

ominaisuudessa, että sitä saattaa oikaista, kuin se on väärässä,

niin voi siihen luottaa ainoastaan kuin keinot sen oikaisemiseen

ovat aina olleet käsillä. Jos jonkun ihmisen arvostelu ansaitsee

luottamusta, niin kuinka se on sellaiseksi tullut? Siten että hän

on pitänyt mielensä avoinna tarkasteluille hänen mielipiteitänsä

ja käytöstänsä. Siten että hän on tavannut kuunnella kaikkea, mitä

häntä vastaan voidaan sanoa, tavannut ottaa onkeensa sen, mitä siinä

oli oikeutettua, ja paljastaa itselleen ja sopivassa tilassa muille

virheen siinä, mikä oli virheellistä. Siten, että hän on tuntenut

ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan

tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä

siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä

kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. Ei

kukaan viisas mies ole hankkinut viisauttaan muulla kuin tällä

tavalla. Ja ihmisen järjen luonto on sellainen, ettei hän millään

muulla tavalla voi tulla viisaaksi. Alituinen tapa oikaista ja

täydentää mielipidettänsä vertaamalla sitä muitten mielipiteisiin

ei suinkaan synnytä epäilystä ja empimistä sen käytäntöön panossa,

vaan on ainoa luja pohja oikealle luottamukselle siihen. Sillä

tuntien kaikki, mitä ainakin julkisesti voidaan häntä vastaan sanoa,

ja varustauduttuaan kaikkia hangoittelijoita vastaan, tietäen että

hän on hakenut vastuksia ja vaikeuksia, eikä niitä välttänyt, ettei

hän ole sysännyt syrjään mitään valoa, jota joltakin puolelta

voidaan asiaan saada -- hänellä on oikeus ajatella omaa päätelmäänsä

paremmaksi kuin kenenkään muun ihmisen, tahi kenenkään joukon, joka

ei ole läpikäynyt samaa koetusta.

Ei ole liiallista vaatia, että mitä ihmiskunnan viisaimmat, jotka

ovat parhaiten oikeutetut luottamaan omaan arvosteluunsa, pitävät

välttämättömänä vakautuakseen luottamassa arvosteluunsa, että

saman koetuksen alaisena on tuo yleisöksi kutsuttu kirjava joukko

harvoja viisaita ja useita typeriä. Suvaitsemattomin kirkko,

roomalais-katolinen kirkko laskee pyhimykseksi-julistamistilaisuuteen

saapuville "perkeleen asiamiehen" ja kuuntelee kärsiväisesti häntä.

Siitä näkyy, ettei pyhimpiäkään ihmisiä voida laskea jälkimaailmaan

kunnioitukseen, ennenkuin on tunnettu ja punnittu, mitä paholaisella

on heistä sanomista. Jos ei Newtonin filosofiaa olisi sallittu

epäillä, niin ei ihmiskunta olisi niin täydellisesti vakuutettu

sen totuudesta, kuin se on. Niillä uskonkappaleilla, joista meillä

on varmimmat takeet, ei ole mitään parempaa turvaa, kuin alituinen

kehotus koko maailmalle näyttämään niitä perättömiksi. Jollei

kehotusta oteta vastaan tahi jollei yritys onnistu, niin emme siltä

vielä ole läheskään varmat. Mutta me olemme tehneet parhaiten, kuin

nykyisessä ihmisjärjen tilassa voimme; emme ole laiminlyöneet mitään,

joka voisi antaa totuudelle tilan saavuttaa meidät. Kuin tie on auki,

voimme toivoa, että jos parempaa totuutta on olemassa, se löydetään,

saati vaan ihmisjärki kyennee sitä käsittämään. Ja sillä aikaa saamme

luottaa päässeemme totuutta niin lähelle, kuin meidän aikanamme on

mahdollista. Tämä on se määrä varmuutta, mihin erehtyväinen olento

voi päästä, ja tämä on tie, jota siihen päästään.

Omituista on, että ihmiset myöntävät arvoa todisteille vapaan

keskustelun puolesta, mutta vastustavat niiden "saattamista

äärimäisiin saakka", ymmärtämättä, että joll'eivät perusteet

kelpaa "äärimäisessä" takauksessa, niin ne eivät kelpaa missään

tapauksessa. Omituista, etteivät he mielestänsä luulettele

itseänsä erehtymättömiksi, kuin he myöntävät vapaata keskustelua

kaikista asioista, jotka mahdollisesti voivat olla _epäiltäviä_,

mutta ajattelevat pitävän kieltää epäilemästä muutamia erityisiä

periaatteita tahi opinkappaleita, koska ne muka ovat niin _varmoja_,

s.o. koska _he ovat niin varmoja_, että ne ovat varmoja. Pitäminen

jotakin seikkaa varmana, jos olisi yksikään, joka sitä varmuutta

kieltäisi, kuin hänen vaan sallittaisiin se tehdä, on luulettelua,

että juuri me ja ne, jotka yhtyvät meihin, olemme oikeita varmuuden

tuomareita, ja kuulustelematta edes toista puolta. Nykyaikana --

jota on kuvailtu "uskottomaksi, mutta epäilyksessään vapisevaksi"

-- jona, ihmiset tuntevat varmaan, ei niinkään sitä, että heidän

mielipiteensä ovat todet, kuin etteivät he tiedä mitä tehdä ilman

niitä, vaatimukset jonkun mielipiteen suojelemiseksi yleisön

ahdistuksilta eivät perustu siinä määrin tämän mielipiteen totuuteen,

kuin sen tärkeyteen yhteiskunnalle. On olemassa, sanotaan, muutamia

opinkappaleita niin hyödyllisiä, melkein sanomme välttämättömiä

menestykselle, että hallitusten velvollisuus on yhtä paljon suojella

niitä, kuin mitään muutakaan yhteiskunnan etua. Kuin tällainen

välttämättömyys on olemassa ja näin suoranainen yhteys velvollisuuden

kanssa, oikeuttaa, vieläpä paneekin, niin väitetään, vähempikin kuin

tuuleteltu erehtymättömyys hallituksia toimimaan oman mielipiteensä

mukaan, vahvistettuina ihmisten yleisen mielipiteen kautta. Sen

vuoksi on usein lausuttu, vielä useammin ajateltu, että ainoastaan

kehnot ihmiset haluavat heikontaa näitä terveellisiä opinkappaleita.

Eikä ole ensinkään väärin, ajatellaan, pidättää pahoja ihmisiä ja

estää, mitä ainoastaan millaiset ihmiset tahtovat tehdä. Tämän

ajattelemistavan mukaan ei oikeutuksessa kahlehtimaan keskustelua

ole kysymystä opin totuudesta, vaan sen hyödyllisyydestä; ja

sillä keinolla päästään muka olemasta vastuussa tekeytymästään

erehtymättömäksi mielipiteitten tuomariksi. Mutta ne, jotka tällä

tyydyttävät itseänsä, eivät käsitä, että erehtymättömyyden luulettelu

on vaan muuttunut toisesta paikasta toiseen. Kunkin mielipiteen

hyödyllisyys on sekin mielipiteen esine, yhtä epävarma, yhtä

suuresti keskustelunalainen ja yhtä paljon keskustelua kaipaava,

kuin mielipide itsekin. Tarvitaan yhtä suuresti erehtymätöntä

mielipiteitten tuomaria ratkaisemaan jonkun mielipiteen olevan

vahingollisen, kuin ratkaisemaan sen olevan väärän, joll'ei

tuomitulla mielipiteellä ole täysi tila puolustautumaan. Eikä

sovi sanoa, että vääräuskoisen sallittakoon pitää ajatustansa

hyödyllisenä tahi vahingottomana, vaikka häntä kielletään pitämästä

sitä oikeana. Mielipiteen, totuus on osa sen hyödyllisyyttä. Jos

tahdomme tuntea, onko toivottava, että jotakin lauselmaa uskotaan,

niin onko mahdollista olla huomioon ottamatta, onko se tosi vai ei?

Ei huonojen, vaan parhaitten ihmisten mielestä ei mikään oppi, joka

on totuuden vastainen, voi olla todella hyödyllinen. Ja voitko estää

sellaisia ihmisiä vetoamasta tähän väitteesen, kuin heitä syytetään

kieltämästään jotakin oppia, jota heille on kuvailtu hyödylliseksi,

mutta jonka he uskovat olevan väärän? Ne, jotka ovat suvaittujen

mielipiteitten puolella, eivät jätä käyttämättä tätä vastausta

hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Et kuule _heidän_ punnitsevan

kysymystä hyödyllisyydestä aivan kuin sen voisi kokonansa erottaa

totuudesta. Päinvastoin juuri sentähden, että heidän oppinsa on

"tosi", pidetään sen tuntemista ja uskomista niin välttämättömänä.

Ei voi olla rehellistä keskustelua hyödyllisyyden asiasta, kuin

toisella puolella saa käyttää niin tärkeää todistetta, vaan ei

toisella. Ja asiassa pysyäksemme, kuin laki tahi yleinen mielipide

eivät salli jonkun opin totuudesta väiteltävän, suvaitsevat ne juuri

yhtä vähän sen hyödyllisyyden kieltämistä. Korkeintaan sallivat ne

tingittävän sen ehdottomasta välttämättömyydestä tahi varsinaisesta

rikoksellisuudesta sen kumoamisessa.

Täydellisemmin valaistaksemme, kuinka vahingollista on kieltäytyä

kuuntelemasta ajatuksia sen vuoksi että me mielessämme olemme ne

tuominneet, haluamme rajoittaa keskustelun määrättyihin kohtiin;

ja minä valitsen juuri ne kohdat, jotka minulle ovat vähimmän

edullisia -- joissa todisteet ajatuksen vapautta vastaan sekä

totuuden että hyödyllisyyden puolesta ovat pidetyt lujimpina.

Olkoot vastustetut opit usko Jumalaan ja tulevaan elämään, tahi

joku yleinen perinnäinen siveellisyyden oppi. Tällaisella pohjalla

taisteleminen suo suuren edun epärehelliselle vastustajalle, sillä

varmaan sanoo hän (ja moni, joka ei tahdo olla epärehellinen, sanoo

niin itsekseen): ovatko nämät ne opit, joita te ette pidä kyllin

varmoina otettavaksi lain suojelukseen. Onko usko Jumalaan yksi

niitä oppeja, joista itsensä varmaksi tuntiessaan teidän mielestänne

luulettelekse erehtymättömäksi? Mutta sallittakoon minun huomauttaa,

etten minä kutsu itseänsä varmaksi tuntemista jostakin opista

(olkoon se mikä tahansa) luulettelemiseksi erehtymättömyyttä. Sitä

on vaan yritys ratkaisemaan tämä oppi _muitten puolesta_, sallimatta

heidän kuulla, mitä vastaiselta puolelta voidaan sanoa. Enkä minä

syytä ja moiti tätä yritystä sitä vähemmän, jos sitä käytetään

pyhimpäin vakaumusteni puolesta. Olkoon ihmisellä kuinka tahansa

määrätty vakaumus jonkun opin ei ainoastaan vääryydestä, vaan myös

vahingollisista seurauksista -- ei ainoastaan vahingollisista

seurauksista, mutta myös (käyttääkseni lauseita, jotka kerrassaan

hylkään) epäsiveellisyydestä ja jumalattomuudesta; kuitenkin, jos

hän tämän yksityisen mielipiteensä nojalla, vaikkapa maansa ja

aikalaistensa yleisen mielipiteen kannattamanakin, estää jonkin

ajatuksen pääsemästä kuuluville sen puolustukseksi, hän luulettelekse

erehtymättömäksi. Eikä se luulettelu ole suinkaan sitä vähemmän

vastustettava ja vaarallinen sen vuoksi, että tuota oppia kutsuttiin

epäsiveelliseksi ja jumalattomaksi; päinvastoin juuri tässä

tapauksessa ennen muita se on enimmän turmiollinen. Nämät ovat juuri

ne tapaukset, joissa jonkun sukupolven ihmiset tekevät noita surkeita

harhateitä, jotka herättävät jälkimaailman hämmästystä ja kauhua.

Niissä tapaamme ne muistettavat kohdat historiassa, joissa lain

voimaa käytettiin hävittämiseen parhaat ihmiset ja ylevimmät opit,

valitettavasti kyllä menestyksellä ihmisiin nähden, vaikka jotkut

opit ovat säilyneet tullaksensa (ikäänkuin ivalla) mainittavaksi

samanlaisen käytöksen puolustukseksi sellaisia vastaan, jotka eroavat

_niistä_ tahi niiden perinnäisestä selityksestä.

Ihmiskunnalle voi tuskin liian usein muistuttaa, että kerran eli

Sokrates niminen mies, joka oli merkillisessä riidassa laillisen

auktoriteetin ja silloin vallitsevan yleisen mielipiteen kanssa.

Tätä miestä, vaikka hän oli syntynyt suurista individeistä

rikkaassa ajassa ja maassa, ovat hänen ja sen ajan parhaat

tuntijat kuvanneet kunnollisimmaksi mieheksi silloin elävistä; ja

me tunnemme hänet kaikkien seuraavien siveellisyyden opettajien

päämieheksi ja esikuvaksi, yhtä hyvin Platonin ylevän innostuksen,

kuin Aristoteleksen terävän hyötyopin alkuunpanijaksi, _"i maêstri

di color che sanno"_[3], kahden eetillisen ja muunkin filosofian

alkulähteen. Tämän kaikkien sittemmin eläneitten suurten ajattelijain

tunnustetun opettajan -- jonka maine kukoistaen vielä enemmän kuin

kahden tuhannen vuoden kuluttua voittaa kaikkien muitten mainioitten

miesten maineen, jotka ovat tehneet hänen kotikaupunkinsa kuuluisaksi

-- tappoivat hänen omat kansalaisensa laillisesti tuomittuna

jumalattomuudesta ja siveettömyydestä. Jumalattomuudesta, koska hän

muka oli kieltänyt valtion hyväksymät jumalat; oikeastaan hänen

syyttäjänsä vakuuttivat, ettei hän uskonut mitään jumalia (ktso

"Puolustuspuhetta"). Siveettömyydestä, koska hän oli opeillansa ja

neuvoillansa "nuorisoa turmellut". Näihin rikoksiin tuomioistuin --

on meillä täysi syy uskoa -- rehellisesti piti häntä syyllisenä, ja

tuomitsi rikoksellisena kuolemaan miehen, joka luultavasti parhaiten

kaikista aikalaisistansa oli ansioittanut itsensä ihmiskunnan edessä.

Siirtykäämme tästä vielä yhteen toiseen tapaukseen lain harjoittamaa

vääryyttä, ainoaan, jonka mainitseminen Sokrateksen tuomion jälkeen

ei ole antiklimax: tapaukseen Golgathalla yli kahdeksantoista

vuosisataa sitten. Mies, jonka siveellinen suuruus vaipui niin

syvälle kaikkien niiden muistoon, jotka näkivät hänen elämäänsä

ja kuulivat hänen puhettansa, että kahdeksantoista seuraavaa

vuosisataa on palvellut häntä kuin itseä kaikkivaltiasta, tapettiin

häpeällisesti. Ja miksi? Jumalanpilkkaamisesta. Ihmiset eivät

ainoastaan tunteneet hyväntekijäänsä väärin; he pitivät häntä

juuri vastakohtana siihen, mitä hän oli, ja kohtelivat häntä juuri

semmoisena jumalattomuuden hirviönä, jona heitä itseänsä nyt pidetään

tämän menettelynsä tähden. Ne tunteet, joilla ihmiset nyt katsovat

näitä surkeita tekoja, varsinkin jälkimäistä niistä, saattavat

heidät kerrassaan väärin tuomitsemaan niiden onnettomia tekijöitä.

Nämät eivät olleet hyvin luultavastikaan pahoja ihmisiä -- eivät

pahempia kuin ihmiset yleensä ovat; pikemmin päinvastoin olivat

he ihmisiä, joissa olivat täydellisesti ja vähän enemmänkin kuin

täydellisesti heidän aikansa ja kansansa uskonnolliset, siveelliset

ja isänmaalliset tunteet: juuri sellaisia ihmisiä, joilla kaikkina

aikoina, meidän omammekin siihen luettuna, on täydet toiveet kulkea

elämänsä läpi nuhteettomina ja kunnioitettuina. Ylimäinen pappi,

joka repi vaatteensa, kuin lausuttiin ne sanat, jotka hänen maansa

ajatusten mukaan olivat synkin rikos, oli hyvin luultavasti yhtä

totinen kauhussaan ja harmissaan, kuin yleensä kunnioitettavat ja

hurskaat miehet nykyään ovat niissä uskonnollisissa ja siveellisissä

ajatuksissa, joita he tunnustavat; ja useat, jotka nykyään

kauhistuvat hänen tekoaan, olisivat tehneet aivan samoin kuin hänkin,

jos olisivat eläneet hänen aikanansa ja syntyneet juutalaisina.

Oikeauskoiset kristityt, jotka mielivät ajattelemaan, että

ensimäisten marttyrien kivittäjät varmaan olivat pahempia ihmisiä

kuin he, muistakoot, että yksi noita vainoojia oli pyhä Paavali.

Lisätkäämme vielä yksi esimerkki, sattuvin kaikista, jos erehdyksen

vaikuttavaisuus mitataan sen viisauden ja kunnon mukaan, joka siihen

joutuu. Jos kellään vallanpitäjällä oli keisari Markus Aureliuksella

syytä ajatella itseään parhaaksi ja valistuneimmaksi aikalaisistansa.

Koko sivistyneen maailman itsevaltiaana säilyi hän kaiken elinaikansa

ei ainoastaan mitä puhtaimmasti oikeamielisenä, vaan myös -- jota

oli vähemmin odottamistakaan hänen stoalaiselta sivistykseltään --

sangen helläsydämisenä. Ne harvat virheet, jotka hänelle luetaan,

olivat kaikki pehmeyden syytä, ja hänen kirjoituksensa, vanhan ajan

hengen korkeinta siveellistä tuotetta, eroavat tuskin huomattavasti,

jos eroavat ollenkaan, Kristuksen kuvaavimmista opeista. Tämä mies,

parempi kristitty kaikessa paitsi sanan dogmillisessa merkityksessä

kuin melkein kukaan niitä näköjään kristityitä keisareita, jotka

sittemmin ovat hallinneet, vainosi kristinuskoa. Vaikka hän oli

ihmisyyden edellisten voittojen huipulla, oli avoin-, vapaajärkinen,

ja luonteensa saattoi hänet itsestään siveellisiin kirjoituksiinsa

omistamaan kristillisen ihanteen, ei hän kuitenkaan nähnyt, että

kristinusko oli tuleva hyväksi eikä pahaksi maailmalle, jota kohtaan

hän tunsi niin syvää velvoitusta. Silloisen yhteiskunnan tunsi hän

olevan surkeassa tilassa. Mutta mimmoinen se olikaan, näki hän, eli

ajatteli näkevänsä, että se pysyi koossa ja estyi yhä pahentumasta

juuri uskonsa kautta perittyihin jumaloihin ja kunnioituksensa kautta

heitä kohtaan. Ihmiskunnan hallitsijana piti hän velvollisuutenansa

pidättää yhteiskuntaa lohkeilemasta pirstoiksi, eikä käsittänyt,

miten olisi muodostettava uusia siteitä, jotka jälleen liittäisivät

sen kokoon, jos entiset siteet katkaistaisiin. Uusi uskonto

julkisesti tarkotti näitten siteitten irroittamista; jollei siis

ollut hänen velvollisuutensa omistaa tämä uskonto, näytti olevan

hänen velvollisuutensa tukehduttaa se. Koska nyt kristillisyyden

jumaluusoppi ei hänestä näyttänyt todelta eikä jumalasta alkunsa

saaneelta; koska tuo kumma kertomus ristiinnaulitusta jumalasta ei

tuntunut hänestä uskottavalta ja koska hän ei voinut arvata, että

järjestelmä, joka nojautui hänestä niin kokonansa uskomattomalle

pohjalle, olisi se uudistava voima, joksi se, kaikkien tappioitten

perästä, todella on osottautunut, niin tuo lempein ja hellin

filosofeista ja hallitsijoista antoi käskyn vainoamaan kristityitä.

Minun mielestäni tämä on traagillisimpia tapauksia koko historiassa.

Tuntuu katkeralta ajatella, kuinka erilainen nykyistään maailman

kristillisyys olisi ollut, jos kristinusko omistettiin keisarikunnan

uskonnoksi Markus Aureliuksen eikä Konstantinuksen johdolla. Mutta

olisi yhtä väärin häntä kuin totuutta vastaan, jos kieltäisi,

että kaikki puolusteet, joihin voidaan vedota vastakristillisten

oppien rankaisemisessa, olivat Markus Aureliuksenkin puolella hänen

rangaistessaan kristinuskon levittämistä. Ei kukaan kristitty

lujemmin usko, että ateismi (jumalankieltäminen) on väärää ja viepi

yhteiskunnan hajoamiseen, kuin Markus Aurelius uskoi tätä samaa

kristinuskosta; hän, jota kaikista silloin elävistä miehistä voitiin

pitää parhaiten kykenevänä arvostelemaan sitä. Jollei siis se, joka

hyväksyy mielipiteitten levittämisen rankaisemista, mairittelekse

viisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi, kuin Markus Aurelius,

syvempään syöpyneeksi aikansa viisauteen ja intelligenssinsä avulla

korkeammalla sen yli seisovaksi -- totisemmaksi totuutta etsimässä

ja hartaammaksi sitä löydettynä palvelemassa, luopukoon hän

luulettelemasta omaa ja yleisön erehtymättömyyttä, niinkuin suuri

Antoninus teki niin onnettomalla seurauksella.

Huomaten mahdottomaksi puolustaa rangaistuksen käyttämistä

epäuskonnollisten oppien tukehduttamiseksi todisteilla, jotka eivät

oikeuttaisi myöskin Markus Antoninusta, uskonnollisen vapauden

vihaajat joskus kovasti ahdistettuina hyväksyvät tämän johtopäätöksen

ja sanovat, niinkuin t:ri Johnson, että kristinuskon vainoojat olivat

oikeassa, että vaino on koetus, jonka läpi totuuden tulee käydä ja

jonka läpi se aina menestyksellä käy, sillä lain rangaistukset ovat

lopuksi voimattomat totuutta vastaan, vaikka joskus vaikuttavat

hyvää vahingollisia harhaoppia vastaan. Tämä on yksi laji todisteita

uskonnollisen suvaitsemattomuuden puolesta ja siksi huomattava,

ettemme saa sitä jättää vaariin ottamatta.

Väitettä, jonka mukaan totuutta oikeuden mukaisesti saa vainota,

koska vainon muka on mahdoton sitä vahingoittaa, ei voi syyttää

tarkoitukseltaan vihamieliseksi uusien totuuksien vastaanottamiselle,

mutta emme voi myöskään jalomieliseksi ylistää sen kohtelua niitä

miehiä, joita ihmiskunnan tulee noista totuuksista kiittää.

Keksiminen maailmalle jotakin, joka sitä syvästi koskee ja jota

se ei ennen tuntenut; näyttäminen että se on erehtynyt jossakin

maallisessa tahi hengellisessä elinkysymyksessä on niin tärkeä

palvelus kuin ihmisolento yleensä voi tehdä lähimäisilleen, ja

joissakin tapauksissa, niinkuin esim. ensimäisiin kristittyihin ja

uskonpuhdistajiin nähden, uskovat t:ri Johnsonin mieliset sen olleen

kalliimman lahjan, kuin ihmiskunnalle voitiin antaa. Että sellaisten

hyväin töitten tekijät palkitaan marttyrikuolemalla, että heidän

korvauksensa on tulla kohdelluiksi kurjimpina rikoksellisina, ei

ole tämän opin mukaan erehdys ja onnettomuus, jota ihmiskunta saisi

valittaa säkissä ja tuhassa, vaan luonnollinen ja oikea asiain meno.

Uuden totuuden esittäjän pitäisi tämän opin mukaan seisoa, kuten

Iokrilaisten lain mukaan uuden lain ehdottajan, nim. nuora kaulassa

tullaksensa heti kuristettavaksi, jollei kansankokous kuultuaan hänen

perusteensa paikalla hyväksynyt hänen esitystänsä. Ihmisten, jotka

puolustavat tällaista tapaa kohdella hyväntekijöitä, ei voi olettaa

antavan suurta arvoa itselle hyvälle työlle. Ja minä uskon tämän

näkökannan rajoittuvan pääasiallisesti sellaisiin ihmisiin, jotka

ajattelevat, että uudet totuudet ovat saattaneet ennen aikaan olla

toivottavia, mutta että meillä on nyt jo niitä kylläksemme.

Mutta muuten sanelma, että totuus aina pääsee vainossa voitolle, on

yksi noita hauskoja erehdyksiä, joita ihmiset kertaavat toistensa

perässä, kunnes ne tulevat jokapäiväisiksi, mutta jotka kaikki

kokemus kumoaa. Historia on täynnä tapauksia, joissa totuus on vainon

kautta tukehdutettu; jos ei ainaiseksi masennettu, niin ainakin

syrjäytetty vuosisadoiksi. Ainoastaan uskonnollisista mielipiteistä

puhuaksemme: uskonpuhdistus puhkesi vähintään kaksikymmentä kertaa

ennen Lutheria, ja ehkäistiin. Arnold Brescialainen sortui.

Fra Dolcino sortui. Savonarola sortui. Albigensit sortuivat.

Valdolaiset sortuivat. Lollardit sortuivat. Hussilaiset sortuivat.

Ja Lutherin ajan jälkeenkin onnistui vaino, missä sitä pitkitettiin.

Espanjasta, Italiasta, Flandernista, Itävallan keisarikunnasta

hävitettiin protestanttisuus juuriaan myöten, ja hyvin luultavasti

olisi samoin käynyt Englannissakin, jos Maria kuningatar olisi

elänyt tahi Elisabet kuollut. Vaino on aina menestynyt, paitsi

missä harhauskoiset ovat olleet liian voimakas puolue tullaksensa

kyllin voimakkaasti ahdistetuksi. Ei kukaan järkevä ihminen voi

epäillä, ettei kristinusko olisi saattanut tulla hävitetyksi Kooman

keisarikunnasta. Se levisi ja tuli vallitsevaksi, koska vainot

olivat vaan tilapäisiä, kestivät ainoastaan lyhyen ajan ja niiden

välissä oli pitkät ajat, jolloin oppia häiritsemättä levitettiin.

Se on paljasta hellätuntoista puhetta, että totuudessa, ainoastaan

totuutena, on joku sisällinen, valheelta kielletty voima päästä

voitolle vankilasta ja roviosta. Ihmiset eivät ole hartaampia

totuuden, kuin he usein ovat valheen puolustajia, ja lain tahi

myös yhteiskunnallisten rangaistusten riittävä käytäntö onnistuu

tavallisesti ehkäisemään kummankin levittämisen. Todellinen etu, joka

totuudella on, on se, että kun joku aate on tosi, saa sen tukehduttaa

kerran, kahdesti tahi useammin, mutta aikain kuluessa löytyy aina

ihmisiä keksimään sitä uudestaan, kunnes kerran sen ilmestyminen

sattuu aikaan, jolloin se suosiollisissa olosuhteissa pelastuneena

vainolta varttuu siksi, että kykenee kestämään kaikki seuraavat

kukistamisyritykset.

Sanotaan, ettemme me nyt enää tapa uusien oppien esittäjiä: me

emme ole niinkuin esi-isämme, jotka löivät profetat kuoliaaksi, me

pystytämme heille muistomerkkiä. Tosin emme enää kuoleta eriuskoisia.

Ja se rangaistuksen määrä, minkä nykyaikainen tunto luultavasti

suvaitsisi vahingollisimpiakin oppeja vastaan, ei ole riittävä

hävittämään niitä. Mutta älkäämme imarrelko itseämme olevamme vielä

vapaat lain kautta harjoitetun vainon häpeätahrasta. Rangaistuksia

opista tahi ainakin sen julkilausumisesta on vielä laissa; eikä

niiden voimaanpano ole tänäkään aikana niin kokonaan esimerkkiä

vailla, ettei olisi ensinkään uskomista, niiden vielä kerran pääsevän

täyteen voimaan. V. 1857 Cornwallin kreivikunnan kesäkäräjissä

tuomittiin eräs miesparka,[4] kaikessa elämässään moitteettomaksi

mainittu, kahdenkymmenenviiden kuukauden vankeuteen siitä että

oli lausunut ja kirjoittanut eräälle portille joitakin loukkaavia

sanoja kristinopista. Kuukauden kuluessa siitä Old Baileyssä kaksi

henkilöä[5] eri tiloissa hyljättiin jurymiehen toimesta, ja toista

tuomari ja yksi neuvonantaja vielä törkeästi soimasivat, sentähden

että he rehellisesti ilmoittivat, ettei heillä ollut uskonnollista

mielipidettä; ja kolmannelta, eräältä muukalaiselta,[6] samasta

syystä kiellettiin oikeus muutamaa varasta vastaan. Tämä hyvityksen

kielto tapahtui sen lainmääräyksen nojassa, ettei saa todistaa

oikeuden edessä kukaan, joka ei tunnusta uskoa jumalaan (joku

jumala riittää) ja tulevaiseen elämään, joka on sama kuin julistaa

sellaiset henkilöt henkipatoiksi, suljetuiksi tuomioistuinten

suojeluksesta: jotta ei ainoastaan heitä itseänsä saa rankaisematta

ryövätä ja ahdistaa, jollei ole läsnä muita kuin he itse tahi toisia

samanmielisiä henkilöitä; vaan myöskin ketä tahansa muita saa

ryövätä ja ahdistaa, jos asian toteennäyttö on heidän todistuksensa

varassa. Tämä perustuu siihen otaksumiseen, että semmoisen ihmisen

vala, joka ei usko tulevaan elämään, on arvoton -- joka otaksuminen

osottaa sen kannattajien sangen vähän tuntevan historiaa (sillä

se on historiallisesti totta, että suuri osa uskottomia on ollut

sangen rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä); eikä siinä pysy kukaan,

jolla on vähintäkään tietoa siitä, kuinka monen niin kuntonsa

kuin luonnonlahjainsa tähden maailmassa sangen korkeassa arvossa

olevan ihmisen, ovat ainakin heidän likeisimpänsä tunteneet olevan

uskottoman. Tuo määräys syöpi sitäpaitsi itsensä ja kumoaa oman

perustuksensa. Vaikka se väittää, että ateistit välttämättömästi ovat

valehtelijoita, sallii se todistaa kaikkien ateistien, jotka tahtovat

valehdella, ja hylkää ainoastaan ne, jotka ennen uhoittelevat kirotun

uskon julkisesta tunnustamisesta lähtevää panettelua kuin vakuuttavat

valetta. Määräys, joka täten todistaa itsensä järjettömäksi omaan

tunnustettuun tarkotukseensa nähden, voi pysyä voimassa ainoastaan

vihan merkkinä, vainon jäännöksenä, vieläpä vainon, jolla on se

omituisuus, että sen alaiseksi joutuu selvästi osotettuansa, ettei

sitä ansaitsisi. Tämä määräys, ja se oppi, joka siinä on, loukkaa

tuskin vähemmin uskovaisia, kuin uskottomiakaan. Sillä jos se, joka

ei usko tulevaiseen elämään, välttämättömästi valehtelee, siitä

seuraa että niitä, jotka uskovat, estää valehtelemasta (jos heitä

mikään estää) helvetin pelko. Emme tahdo tehdä tämän määräyksen

keksijöille emmekä kannattajille niin väärin, että olettaisimme

heidän käsityksensä kristillisestä kunnosta lähteneen heidän

tajunnastaan.

Nämät tosin ovat vainon rääsyjä ja sirpaleita vaan, ja niitä saattaa

ajatella pikemmin kuin haluksi vainota vain esimerkiksi tuota

englantilaisten mielissä yleistä heikkoutta, että he kummallisen

mieluisasti säilyttävät huonoja periaatteita, kuin eivät enää itse

ole kyllin huonoja haluamaan niitä todella voimaan pantavaksi.

Mutta pahaksi onneksi ei yleisen mielipiteen tilassa ole mitään

takeita siitä, että laillisen vainon pahimpien muotojen väliaikainen

lakkauttaminen, joka on kestänyt noin miespolven ajan, on edelleen

jatkuva. Tänä aikana asiain vanha vakava meno rikkoutuu yhtä usein

yritysten kautta eloon herättää menneitä pahoja, kuin saada toimeen

uusia hyviä hankkeita. Mitä nykyaikana pöyhkeillen kutsutaan uskonnon

uudestisyntymiseksi, on varmaan ahtaissa ja sivistymättömissä

mielissä ainakin yhtä suuresti ulkokultaisuuden uudestasyntymistä.

Ja missä niin tehokasta ja pysyvää uskonnollisen suvaitsemattomuuden

sytykettä on kansan tunteissa, kuin on kaikkina aikoma säilynyt tämän

maan keskiluokassa, siellä tarvitsee ainoastaan hiukkasen yllyttää

vainoomaan niitä, joita aina on pidetty sopivina vainon esineinä.[7]

Sillä tämä se juuri on, nim. ihmisten ajatukset ja tunteet niistä,

jotka hylkäävät ne uskonkappaleet, joita he pitävät tärkeinä, kuin

tekee, ettei meidän maa ole henkisen vapauden paikka. Pitkät ajat on

jo ollut laillisten rangaistusten pääepäkohtana, että ne vahvistavat

yhteiskunnallista häpeätahraa. Tämä häpeätahra se on, joka on

todella vaikuttava, ja niin vaikuttava on se, että tunnustaminen

mielipiteitä, jotka ovat yhteiskunnan kirouksen alaisia, on vähemmän

tavallinen Englannissa, kuin monessa muussa maassa on julkilausuminen

sellaista, mikä on vaarassa tulla laillisen rangaistuksen alaiseksi.

Kaikkiin ihmisiin nähden, paitsi niihin, joita rahaseikat tekevät

rippumattomiksi muitten ihmisten hyvästä tahdosta, yleinen mielipide

tässä asiassa on yhtä vaikuttava kuin laki; ihmisiä saa yhtähyvin

vangita, kuin sulkea tilaisuudesta ansaitsemaan leipänsä. Joilla jo

on varma leipä ja jotka eivät pyri vallanpitäjäin, yhdistysten tahi

yleisön suosioon, heillä ei ole muuta pelkäämistä julkilausumastaan

mitä ajatuksia tahansa, kuin että heistä ajatellaan ja puhutaan

pahaa, eikä luulisi tarvittavan kovin suurta sankarillisuutta

kestämään tätä. Ei ole ensinkään syytä vedota ad misericordiam

(sääliin) sellaisten ihmisten puolesta. Mutta vaikkemme nyt enää

kohtele niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me, niin pahoin kuin

ennen oli tapamme tehdä, niin teemme itsellemme vahinkoa kenties

enemmän kuin koskaan ennen kohtelullamme heitä. Sokrates tapettiin,

mutta Sokrateksen filosofia nousi kuin aurinko taivaalle ja levittää

valoaan koko henkisen maailman yli. Kristityitä heitettiin leijonain

eteen, mutta kristillinen kirkko kasvoi suureksi ja tuuheaksi

puuksi, kohoten vanhempain ja heikompain kasvien yli ja peittäen ne

varjollansa. Meidän puhtaasti yhteiskunnallinen suvaitsemattomuutemme

ei tapa ketään, ei peräti hävitä mitään oppia, vaan saattaa

ihmiset pukemaan ne valepukuun tahi luopumaan niitä tehokkaasti

levittämästä. Meillä harhaopit eivät huomattavasti voita eivätkä

menetä alaa vuosikymmenessä tahi miehenijässä; ne eivät koskaan

leimahda ilmi laajalta, vaan kytövät yhä ajattelijain ja oppineitten

ahtaissa piireissä, joista ovat peräisinkin, koskaan valaisematta

ihmiskunnan yleisiä asioita todellisella tahi valhevalollaan. Ja

siten pysyy voimassa asiain tila, joka muutamien mielestä on hyvinkin

tyydyttävä, koska se ilman noita ikäviä sakottamisia ja vangitsemisia

säilyttää kaikki vallitsevat mielipiteet näennäisesti häiritsemättä,

samalla kuin ei se kokonaan tuomitse toisinajattelevia, joilla

on ajattelemisen vikaa, järkeään käyttämästä. Sopiva ohjelma

säilyttämiseen rauhaa hengen maailmassa ja antamiseen kaikkein

asiain mennä melkein samaa menoa kuin ennenkin. Mutta tämän tapaisen

henkisen rauhan hinnaksi uhrataan ihmishengen koko siveellinen ponsi.

Asiain tila, jossa suuri osa toimeliaimpia ja tutkivimpia henkiä

näkee viisaimmaksi kätkeä vakaumustensa yleiset ohjeet ja perusteet

omaan rintaansa ja koettaa yleisön puoleen kääntyessään kykynsä

mukaan sovittaa johtopäätöksensä perustermiin, jotka he mielessään

ovat hyljänneet, ei voi synnyttää niitä suoria, pelottomia luonteita

ja loogillisia, vakavia henkiä, jotka ennen kaunistivat ajatuksen

maailmaa. Se ihmislaji, jota siinä voi tavata, on joko paljaita

tavanmukaisuuden tavottelijoita tahi totuuden teeskentelijöitä,

joiden todisteet kaikissa suurissa asioissa ovat sovitetut kuulijain

mukaan eivätkä ole ne samat, joista he itse ovat vakaumuksensa

saaneet. Ne, jotka pelastuvat kummastakin näistä, tekevät sen

supistamalla ajatuksensa ja harrastuksensa asioihin, joista voi

puhua joutumatta periaatteitten vaaralliselle alalle s.o. pieniin

käytännöllisiin asioihin, jotka selkeäisivät itsestänsä, kuin vaan

ihmisten henki vahvistuisi ja laajenisi, ja jotka eivät koskaan

todella selviä ilman sitä. Mutta se, joka vahvistaisi ja laajentaisi

ihmishengen, vapaa ja rohkea mietiskely korkeimpia asioita, jätetään

sikseen.

Niiden, joiden mielestä tästä harhaoppisten vaitiolosta ei ole

mitään pahaa, pitäisi miettiä ensiksikin, että juuri sen vaitiolon

tähden ei ole rehellistä, tarkkaa keskustelua harhaoppisista

mielipiteistä ja että juuri sen tähden sellaiset harhaopit, jotka

eivät kestä keskustelua, eivät häviä, vaikka ne voitaisiinkin estää

leviämästä. Mutta ne eivät ole harhaoppisten omat henget, jotka

enemmän turmeltuvat kiroamisesta kaiken tutkimuksen, joka ei vie

oikeaoppisiin johtopäätöksiin. Suurin vahinko tapahtuu niille, jotka

eivät ole harhaoppisia ja joiden koko henkinen kehitys ehkäistyy

ja järki aristuu vääräuskoisuuden pelosta. Kuka voi arvostella,

kuinka paljon maailma menettää niissä monissa lupaavissa, arkaan

luonteesen yhtyneissä neroissa, jotka eivät uskalla seurata

rohkeaa, elinvoimaista, itsenäistä ajatustapaa, varsinkin jos

se veisi heidät johonkin, jota voisi pitää epäuskonnollisuutena

tahi epäsiveellisyytenä? Niissä saatamme toisinaan nähdä syvästi

tunnollisia ihmisiä, terävä- ja hienoälyisiä, jotka kuluttavat

aikansa viisastellen järkeä vastaan, jota he eivät saata

vaijentaa, ja tyhjentävät neronsa lähteet yrityksiin sovittaa

omantunnon ja järjen vaatimuksia oikeaoppisuuden kanssa, jota he

kenties eivät perältäkään onnistu tekemään. Ei saata tulla suurta

ajattelijaa kenestäkään, joka ei tunnusta, että ajattelijana hänen

velvollisuutensa on seurata järkeänsä, mihin johtopäätöksiin

tahansa se vieneekin. Totuudelle on enemmän voittoa sellaisen

erehdyksestäkin, joka tarpeellisen tutkimisen ja valmistuksen

ohessa itse ajattelee, kuin niiden oikeista mielipiteistä, jotka

kannattavat näitä mielipiteitä sen vuoksi, etteivät ne suo heidän

ajattelevan. Tosin ei ajatuksen vapautta vaadita yksinomaisesti tahi

pääasiallisesti edes synnyttämään suuria ajattelijoita. Päinvastoin,

on yhtä välttämätöntä ja välttämättömämpääkin saattaa keskinkertaisia

ihmisiä kykeneviksi kohoamaan siihen henkiseen suuruuteen, johon

heidän voimansa riittävät. On ollut ja saattaa vastakin olla suuria

yksityisiä ajattelijoita yleisen henkisen orjamaisuuden ilmanalassa.

Mutta ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan tässä

ilmanalassa henkisesti toimeliasta kansaa. Missä joku kansa on ajaksi

lähestynyt tätä kantaa, on se tehnyt sen siitä syystä, että pelko

eriuskoista ajattelemista vastaan on joksikin ajaksi keskeytynyt.

Missä on hiljainen sopimus, "ettei periaatteista pidä väitellä";

missä keskustelu suuremmista kysymyksistä, jotka voivat antaa

ihmisille tekemistä, katsotaan päättyneeksi, siellä emme voi toivoa

tapaavamme sitä yleistä korkeaa määrää henkistä toimeliaisuutta, joka

on tehnyt muutamat ajanjaksot historiassa niin huomattaviksi. Kuin

väittely karttaa asioita, jotka ovat siksi laajoja ja tärkeitä että

ne sytyttävät innostusta, ei kansan mieli koskaan kiihdy pohjiansa

myöten, eikä tapahdu sitä herätystä, joka kehotti älyltään hyvinkin

tavalliset ihmiset jonkunlaiseen ajattelevain olentoin arvoon. Siihen

oli meillä loistava esimerkki Europan tilassa uskonpuhdistusta

suorastaan seuraavina aikoina; toinen, vaikka mannermaalle ja vähän

sivistyneempiin luokkiin rajoittuva, 18:sta vuosisadan jälkeisessä

puoliskossa tapahtuneessa henkisessä liikkeessä; kolmas, vielä

lyhytaikaisempi, Saksan henkisessä kuohumistilassa Goethen ja

Fichten aikoina. Nämät ajanjaksot eroavat suuresti niiden eri oppien

puolesta, joita ne kehittivät; mutta yhteistä niille oli se, että

auktoriteetin ijes oli jokaisessa niissä murrettuna. Kussakin oli

vanha henkinen despotismi luotu pois eikä mikään uusi ollut vielä

päässyt sen sijalle. Näinä kolmena ajanjaksona saatu herätys on

tehnyt Europan siksi, mitä se nyt on. Joka ainoa parannus, kuin on

tapahtunut ihmisten mielissä tahi laitoksissa, on selvästi peräisin

joltakin niistä. Ilmiöt ovat jonkun aikaa osottaneet, että kaikki

nämät kolme herätystä ovat nyt jo melkein tyhjennetyt; emmekä me voi

odottaa uutta vauhtia, ennenkuin jälleen vaadimme henkemme vapauden

takaisin.

Siirtykäämme nyt toiseen osaan todistusta. Jättäkäämme sikseen

edellytys, että nuo perinnäiset opit ovat vääriä, olettakaamme

niiden olevan tosia ja tarkastelkaamme sen tavan arvoa, jolla niitä

todenmukaisesti kannatetaan, kuin niiden totuutta ei saada vapaasti

ja peittelemättä punnita. Kuinka vastenmielisesti henkilö, joka on

mielipiteessään luja, myöntäneekin mahdolliseksi, että hän ehkä on

siinä väärässä, pitää häneen koskeman sen ajatuksen, että olkoon

se kuinka tosi tahansa, jollei siitä perinpohjin usein ja pelotta

keskustella, pidetään sitä kuolleena oppina, dogmina, eikä elävänä

totuutena.

On olemassa ihmisluokka, onneksi ei enää niin lukuisa kuin ennen,

jotka pitävät riittävänä, että ihmiset ilman epäilystä myöntyvät

siihen, mitä he oikeaksi ajattelevat, vaikkei noilla ihmisillä

itsellään olekaan ensinkään mitään tietoa sen ajatuksen perusteista,

eivätkä voi pätevästi puolustaa sitä pintapuolisimpiakaan

vastaväitteitä vastaan. Sellaiset henkilöt, jos he kerran saavat

vallanpitäjät heidän uskoonsa, luonnollisesti ajattelevat, ettei

siitä lähde mitään hyvää, vaan suurta vahinkoa, jos tuota uskoa

sallitaan epäillä. Missä he saavat vaikutusvaltaa, tekevät he melkein

mahdottomaksi kumota perinnäistä oppia viisaasti ja maltilla, vaikka

se vielä saattaa tulla kumotuksi hätäisesti ja taidottomasti. Sillä

harvoin on mahdollista kokonaan tukehduttaa keskustelua, ja kuin se

kerran pääsee pujahtamaan esiin, niin vakaumukseen perustumattomat

uskonkappaleet ovat valmiit väistymään vähänkin todisteitten

tapaistenkaan edestä. Mutta sekin mahdollisuus sinään -- olettaen

että oikea mielipide pysyy ihmisissä, vaan pysyy edeltäluulona,

todistuksesta riippumattomana ja siltä suljettuna uskonkappaleena --

niin ei tämä ole se tapa, jolla järjellisen olennon tulee totuutta

kannattaa. Tämä ei ole totuuden tuntemista. Totuus täten säilytettynä

on vaan yksi taikaluulo lisää, sattumalta yhdistettynä sanoihin,

jotka ilmoittavat totuutta.

Jos ihmiskunnan intelligenssiä ja arvostelukykyä pitää viljellä,

jota eivät ainakaan protestantit kiellä, niin missä ihminen voi

näitä kykyjänsä paremmin harjoittaa kuin asioissa, jotka vaarantavat

häntä niin suuresti, että pidetään hänelle välttämättömänä muodostaa

itselleen niistä vakaumusta? Jos ymmärryksen kehitystä edistää

toinen asia enemmän kuin toinen, varmaan edistää sitä oppiminen

omien mielipiteittensä perusteet. Mitä hyvänsä ihmiset uskovatkin

asioista, joista ennen kaikkea on tärkeää että he ovat oikeassa

uskossa, pitää heidän kyetä puolustautumaan ainakin yleisimpiä

vastaväitteitä vastaan. Mutta joku sanonee: "Opetettakoon

heille mielipiteittensä perusteet. Mielipiteet eivät siltä ole

välttämättömästi paljasta matkimista, ettei ole kuullut niistä

kiisteltävän. Ihmiset, jotka lukevat mittausoppia, eivät ainoastaan

pane teoreemiä suoraan muistoonsa, mutta oppivat ymmärtämään

samoin myös todistuksen; ja olisi järjetöntä sanoa, että he jäävät

tietämättä mittausopin totuuden perusteita, kosk'eivät kuule koskaan

kenenkään yrittävän niitä kumoamaan." Epäilemättä; ja sellainen

opetus riittää matematikin tapaisessa aineessa, jossa ei ole mitään

sanottavaa asian väärästä puolesta. Matematillisen totuuden selvyys

on juuri siitä omituinen, että kaikki todisteet ovat yhdellä

puolella. Siinä ei ole mitään vastaväitteitä eikä vastauksia

vastaväitteisiin. Mutta joka asiassa, josta eri mielipiteitä voi

olla, on totuus tasapainon hankkimisessa kahden yhteensattuvan

järkisyitten jakson välillä. Luonnon filosofiassakin on aina joku

muukin selitys samasta seikasta mahdollinen, joku geosentrinen

(maakeskeinen) teoria heliosentrisen (aurinkokeskeisen) sijasta,

joku flogistinen oksygeenisen sijasta; on näytettävä, miksei tuo

toinen teoria voi olla oikea, ja ennenkuin se on tehty, emme me

ymmärrä mielipiteemme perusteita. Mutta jos me käännymme äärettömästi

enemmän kietoutuneisiin asioihin: siveellisiin, uskonnollisiin,

valtiollisiin, yhteiskunnallisiin seikkoihin ja elämän toimintaan,

niin kolme neljättä osaa todisteita kunkin riidanalaisen ajatuksen

puolesta on kumoamisessa niitä todennäköisyyksiä, jotka puolustavat

jotakin siitä eriävää ajatusta. Vanhan ajan suurimmasta puhujasta

-- yhtä ainoaa lukuun ottamatta -- on säilynyt kertomus, että hän

aina tutki vastustajansa asian yhtä suurella, joll'ei suuremmalla

tarkkuudella, kuin omansa. Samaa keinoa, jota Ciceron oli tapana

käyttää onnistuakseen oikeudenistunnoissa, vaatii noudattaa jokaisen,

joka tutkii jotakin asiaa aikomuksessa päästä totuuden perille.

Se, joka tuntee ainoastaan oman puolensa asiaa, tuntee sitä vähän.

Hänellä saattavat olla hyvät perusteet, eikä kenties kukaan ole

pystynyt niitä kumoamaan. Mutta jos hän on yhtä kykenemätön kumoamaan

vastapuolen perusteita, jos hän ei edes tunne, mitkä ne ovatkaan,

ei hänellä ole mitään syytä pitää toista mielipidettä toistansa

parempana. Järkevintä hänen olisi lykätä arvostelunsa vastaiseksi,

ja joll'ei hän tyydy siihen, on hän auktoriteetin johdettavana tahi

kallistuu, niinkuin maailmassa yleensä tapahtuu, sille puolelle,

jolle hän tuntee suurinta vetoa. Eikä ole siinäkään kyllin, että

hän kuuntelisi vastapuolen todisteita omilta opettajiltaan, siinä

muodossa kuin he esittävät niitä yhdessä sen kanssa, mitä he tuovat

esiin kumotakseen niitä. Tällä keinoin ei anna todisteille oikeata

arvoa eikä saata niitä suoraan sattumaan mieleensä. Ihmisen täytyy

kestää kuulla ne niiltä, jotka niitä todella uskovat, jotka niitä

totuudessa puolustavat ja tekevät parhautensa niiden puolesta. Hänen

täytyy tuntea ne miellyttävimmässä, vakuuttavimmassa muodossa. Hänen

täytyy tuntea, kuinka suuria vaikeuksia totuuden etsiminen eteemme

panee ja sisältää. Muuten ei hän koskaan saavuta kylliksi totuutta

vastustaakseen tätä vaikeutta ja voittaakseen sen. Yhdeksänkymmentä

yhdeksän sadasta n.s. sivistyneitä on tässä tilassa, niitäkin,

jotka voivat sujuvasti todistella mielipiteensä puolesta. Heidän

johtopäätöksensä saattaa olla oikea, mutta mistä he tietävät, ettei

se ole väärä? He eivät ole koskaan heittäytyneet niiden henkiseen

tilaan, jotka ajattelevat toisin kuin he, eivätkä miettineet, mitä

niillä saattaa olla sanottavaa; ja siis he eivät, sanan oikeassa

merkityksessä, tunne sitä oppia, jota he itse tunnustavat. He eivät

tunne niitä osia siitä, jotka selvittävät ja oikeuttavat lopun;

niitä syitä, jotka näyttävät, että näennäisesti ristiriidassa

toisen kanssa oleva asia on sovitettavissa sen kanssa eli että

kahdesta selvästi pätevästä syystä toinen on pidettävä tärkeämpänä

kuin toinen. Koko sille osalle totuutta, joka painaa vaa'an ylös

ja ratkaisee täydellisesti valaistun hengen arvostelun, ovat he

vieraita; eikä sitä osaa todella tunnekaan kukaan muu, kuin se,

joka on kuunnellut samalla tavoin puolueettomasti kumpaakin puolta

ja koittanut nähdä kummankin puolen syyt ja perusteet vankimmassa

valossa. Niin oleellinen on tämä kuri oikein ymmärtämiselle

moralisia ja inhimillisiä asioita, että jollei jokaisen tärkeän

totuuden vastustajia ole olemassa, on välttämätöntä kuvitella niitä

ja varustaa ne lujimmilla todisteilla kuin taitavin "perkeleen

asianajaja" voi keksiä.

Vähentääkseen näiden mietelmäin pontta vapaan keskustelun viholliset

luultavasti sanovat, ettei ole ensinkään välttämätöntä ihmisten

ylipäänsä tuntea ja ymmärtää kaikkea, mitä filosofeilla ja

teologeilla on sanomista heidän mielipiteitänsä vastaan tahi niiden

puolesta. Ettei ole ensinkään tarpeen tavallisen ihmisen kyetä

paljastamaan nerokkaan vastustajan vääristelyjä ja sofismeja. Että

siinä on kyllin, kuin aina on joku kykenevä vastaamaan niihin, niin

ettei mitään tietämättömiä ehkä hairahduttavaa jää kumoamatta. Että

yksinkertaiset ihmiset, opittuaan heihin iskettyjen oppien selvimmät

perusteet, luottakoot lopuksi auktoriteetiin, ja havaittuaan, ettei

heillä ole tietoa eikä taitoa pääsemään yhdestäkään kohtaavasta

pulmasta, jääkööt tyynesti luottamaan, että kaikki pulmat, kuin ovat

kohdanneet, ovat selvittäneet tahi voivat selvittää ne, jotka ovat

sitä varten erittäin opetetut.

Vaikka myönnämmekin tälle näkökannalle kaikki, mitä sen hyväksi

voivat vaatia nuo, jotka tyytyvät niin vähän määrään totuuden

ymmärtämistä kuin suinkin, jättäen lopun uskomisen asiaksi, niin

ei sittenkään todistus vapaan keskustelun puolesta ole mitenkään

heikontunut. Sillä tämäkin oppi tunnustaa, että ihmisillä pitää

olla järjellinen vakaumus siitä, että kaikkiin vastaväitteisiin on

tyydyttävästi vastattu. Mutta kuinka niihin on voitu vastata, jollei

asiaa, johon vastausta vaaditaan, ole lausuttu? Tahi kuinka on

vastaus tunnettava tyydyttäväksi, joll'ei vastustajilla ole mitään

tilaisuutta näyttää sitä tyydyttämättömäksi? Jollei yleisön, niin

ainakin filosofien ja teologien, jotka ovat pulmien selvittämistä

varten, täytyy tutustua näiden pulmien sekavimpiinkin sokkeloihin,

eikä tämä voi tapahtua, joll'ei pulmia saa vapaasti panna ja esittää

niin edullisessa valossa, kuin ne suinkin myöntävät, Katolisella

kirkolla on oma tapansa kohdella, tätä mutkallista probleemia.

Se tekee leveän erotuksen niiden välillä, joiden voidaan sallia

omistaa oppinsa vakaumuksesta, ja niiden, joiden täytyy hyväksyä se

luottamuksesta. Tosin ei kenenkään ole sallittu valita, mitä hän

tahtoo hyväksyä; mutta papit, ainakin ne, joihin voi täydellisesti

luottaa, saavat luvalla ja omaksi ansiokseen tutustua vastustajain

todistuksiin vastatakseen niihin, ja saavat siis lukea vääräoppisia

kirjoja; maallikot eivät ilman erityistä, vaikeasti saatavaa lupaa.

Tämä oppi tunnustaa vihollisen asian tuntemisen hyödylliseksi

opettajille, mutta keksii oppinsa mukaisesti keinoja millä kieltää

sen muulta maailmalta: antaen siten "eliitille" (valituille) enemmän

hengen viljelystä, vaikk'ei enemmän hengen vapautta, kuin se sallii

suurelle joukolle. Tällä viekkaudella onnistuu se saavuttamaan sen

henkisen etevämmyyden, jota sen tarkotus vaatii; sillä vaikk'ei

sivistys koskaan ilman vapautta ole luonut voimallista, vapaamielistä

henkeä, voi se synnyttää jollekin seikalle sukkelia advokaateja.

Mutta protestanttisuutta tunnustavissa maissa tämä keino on

kielletty; sillä protestantit sanovat, ainakin opissaan, että

vastuunalaisuutta uskonnon valitsemisesta täytyy kantaa jokaisen itse

puolestaan eikä sitä saa sysätä opettajille. Sitäpaitsi on maailman

nykyisellä kannalla käytännöllisesti mahdoton oppimattomilta pidättää

kirjoituksia, joita oppineet lukevat. Jos ihmiskunnan opettajain on

mieli tulla tuntemaan kaikkea, mitä heidän tulee tuntea, täytyy mitä

tahansa saada vapaasti kirjoittaa ja esteettömästi julkaista.

Mutta jos vapaan keskustelun puutteen turmiollinen vaikutus, kuin

perinnäiset mielipiteet ovat tosia, rajoittuisi siihen, että se

jättää ihmiset tietämättömiksi noiden mielipiteiden perusteista,

niin ajatellaan ehkä, ettei tämä ole siveellinen, jos kohta onkin

intellektuaalinen onnettomuus, eikä vaikuta mielipiteiden arvoon

niiden vaikutukseen nähden ihmisluonteesen. Mutta seikka on se,

ettei ainoastaan opin perusteet unehdu keskustelun puutteessa, mutta

useinpa itse opin tarkotus. Sanat, jotka sitä ilmoittavat, lakkaavat

johdattamasta mieleen ajatuksia, tahi johdattavat ainoastaan pienen

osan niitä, kuin niillä alkujaan lausuttiin. Selvän käsityksen ja

elävän uskon sijaan jääpi ainoastaan muutamia tavan kautta säilyneitä

korulauseita; tahi, jos joku osa, niin kuori ja päällys ajatuksesta

säilyy, vaan hienompi mehu katoaa. Sitä suurta lukua ihmiskunnan

historiassa, johon tämä seikka antaa sisällyksen ja jonka se täyttää,

ei voi liian vakavasti tutkia ja punnita.

Sitä valaisee melkein jokaisen siveellisen opin ja hengellisen

uskonkappaleen kokemus. Kaikki ne ovat sisällystä ja eloa täynnä

keksijöillä ja keksijäin omilla oppilailla. Niiden sisällys

käsitetään vähenemättömässä voimassa ja saatetaan ehkä vielä

täydellisempään selvyyteen, niin kauan kuin kestää taistelua

hankkimiseksi opille tahi uskonkappaleelle valtaa muiden

uskonkappalten yli. Lopuksi pääsee se vallalle ja tulee yleiseksi

mielipiteeksi; tahi sen edistys pysähtyy: se pitää hallussaan sen

alan, jonka se on saanut, mutta lakkaa leviämästä laajemmalle. Kuin

jompikumpi näitä tuloksia on saatu, kiistely asiasta laimistuu

ja vähitellen lakkaa. Opinsääntö on saanut paikkansa, jollei

perinnäisenä mielipiteenä, niin yhtenä mielipiteen suvaittuna

osana. Ne, jotka sitä kannattavat, ovat yleensä perineet sen,

eivätkä valinneet sitä; ja kääntyminen toisesta näitä oppeja

toiseen tapahtuu poikkeustilassa ja ajatuttaa hyvin vähän niiden

tunnustajia. Sen sijaan että he, niinkuin ensi alussa, aina olisivat

varoillaan puolustaimaan maailmaa vastaan, tahi saadakseen maailmaa

puolelleen, ovat he vaipuneet taipuvaisuuteen, eivät kuuntele,

jos voivat siitä päästä, todistuksia heidän uskoansa vastaan,

eivätkä häiritse eriajatuksisia, jos niitä on, todistuksilla sen

puolesta. Tästä ajasta tavallisesti nähdään alkavan opin eläviin

voiman laskeutumisen. Usein kuulemme kaiken uskoisten opettajain

valittavan vaikeaksi ylläpitää uskovaisten mielissä niin elävää

tuntoa totuudesta, jota he nimeksi tunnustavat, että se tunkisi

läpi tunteitten ja todella saisi vallan käytöksen yli. Sellaisesta

vaikeudesta ei mitään valitettu niin kauvan kuin usko vielä taisteli

olemisestaan, heikommatkin taistelijat silloin tiesivät ja tunsivat,

minkä puolesta he taistelivat, sekä erotuksen omansa ja muiden

oppien välillä; ja siinä ajanjaksossa kunkin uskon olemisaikaa ei

ollut niitä ihmisiä vähän, jotka olivat kaikissa ajatuksen muodoissa

toteuttaneet sen periaatteet, olivat punninneet ja miettineet ne

kaikissa tärkeissä suhteissa ja tunteneet koko sen vaikutuksen, jonka

tämä oppi voi tehdä sillä kokonaan täytettyyn mieleen. Mutta kuin

oppi on käynyt perittäväksi uskoksi ja otetaan vastaan passiivisesti

eikä aktiivisesti, kuin ei mieltä enää pakoteta, samassa määrin kuin

alussa, käyttämään elinvoimiansa niihin kysymyksiin, joita usko

sille esittää, ilmestyy asteettainen taipumus unhottamaan uskosta

muun paitsi kaavat, tahi välittämättä ja nuopeasti myöntymään

siihen, ikäänkuin jos luottamuksella omistaminen vapauttaisi pakosta

toteuttaa sitä tajunnassaan ja todistaa sitä oman kokemuksensa

kautta, kunnes se vähitellen kerrassaan lakkaa liikuttamasta ihmisen

sisällistä elämää. Silloin nähdään noita tähän maailman aikaan niin

lukuisia, melkein enemmistönä olevia tapauksia, kuin uskonkappale

jää juuri kuin hengen ulkopuoleksi, karaisten ja jäykistäen sitä

kaikkia muita luontomme korkeampia osia kohti suunnattuja vaikutuksia

vastaan, osottaen valtaansa sillä, ettei suvaitse tuoreen ja elävän

vakaumuksen juurtua, tekemättä siltä mielelle tahi sydämmelle muuta,

kuin vahtii, että ne pysyvät tyhjinä.

Missä määrin opit, jotka itsestään ovat omiansa tekemään mitä

syvimmän vaikutuksen mieleen, jäävät siihen kuolleeksi uskoksi,

tulematta koskaan toteutetuksi mielikuvituksessa, tunteissa,

ymmärryksessä, siitä on esimerkkinä se tapa, jolla useimmat

uskovaiset tunnustavat kristinuskoa. Kristinuskolla ymmärrän minä

tässä samaa kuin kirkot ja lahkot sinä pitävät -- Uuden Testamentin

perusohjeita ja opetuksia. Kaikki kristinuskon tunnustajat pitävät

näitä pyhinä ja hyväksyvät ne laiksi. Mutta tuskin on liikaa

sanoa, ettei yksi kristitty tuhannesta ohjaa tahi tuomitse omaa

käytöstänsä näiden lakien mukaan. Se ohje, johon hän liittyy, on

hänen kansansa, säätyluokkansa tahi uskonlahkonsa tapa. Hänellä on

siis toisaalla kokoelma siveysopillisia perusohjeita, joita hän

uskoo erehtymättömän viisauden hänelle ilmoittaneen johdoksi hänen

elämälleen; ja toisaalla joukko jokapäiväisiä huomioita ja tapoja,

jotka jonkun matkaa yhtyvät muutamiin noita perusohjeita toisiin

eivät niinkään pitkältä, ovatpa suoraan joitakin vastaan ja ovat

ylimalkaan sovittelu kristinuskon sekä maallisen elämän etujen ja

mielijohteitten välillä. Ensimmäiselle näistä ohjeista omistaa hän

kunnioituksensa, toista hän todella noudattaa. Kaikki kristityt

uskovat, että autuaat ovat köyhät ja halvat ja ne jotka kärsivät

pilkkaa maailmassa; että helpompi on kamelin mennä neulan silmän

läpi kuin rikkaan miehen tulla taivaan valtakuntaan; ettei heidän

pidä tuomitseman, ettei heitä tuomittaisi; etteivät he saa ensinkään

kirota; että heidän tulee rakastaa lähimaistaan niinkuin itseään;

että jos joku ottaa heidän viittansa, heidän pitää sille antaa

takkinsakin; ettei heidän pidä huolehtiman huomisesta päivästä;

että jos he tahtovat olla täydellisiä, tulee heidän myydä kaikki

mitä heillä on ja antaa köyhille. He eivät teeskentele sanoessaan,

että he uskovat kaikkia näitä. He uskovat niitä, niinkuin ihmiset

uskovat kaikkea, mitä he ovat kuulleet aina ylistettävän, vaan

ei koskaan pantavan keskustelun alaiseksi. Mutta siitä elävästä

uskosta puhuen, joka määrää ihmisen käytöksen, uskovat he näitä

oppeja juuri saman verran kuin he tavallisesti niiden mukaan elävät.

Oppilauseet sinään ovat sopivia aseiksi vastustajia vastaan; ja se on

ymmärrettävää, että ne vedetään esiin, milloin mahdollista, ikäänkuin

syiksi kaikkeen siihen, mitä tehdään semmoista, jota kiitettäväksi

ajatellaan. Mutta jos joku muistuttaisi, että perusohjeet vaativat

äärettömän paljon muuta, jota eivät he ajattelekaan tehdä, ei

hän voittaisi sillä mitään, vaan luettaisiin hän niihin sangen

epäsuosittuihin henkilöihin, jotka tahtovat olla parempia kuin

muut ihmiset. Opeilla ei ole mitään voimaa tavallisiin uskovaisiin

-- ne eivät ole valta heidän mielessään. Heillä on tavanmukainen

kunnioitus niiden äänteitä vastaan, mutta ei tunnetta, joka sanasta

vie sen käsitteesen ja joka panee vastaanottamaan ne ja saa heidät

muodostumaan ohjeen mukaan. Heti kuin käytös on kysymyksessä,

katselevat he ympärilleen A:ta ja B:tä, nähdäkseen mihin saakka on

Kristusta seurattava.

Me saamme olla vakuutetut siitä, ettei ensimäisten kristittyjen

laita ollut tämä, vaan kerrassaan toinen. Jos näin olisi ollut, niin

kristinusko ei olisi koskaan noussut halveksittujen juutalaisten

vähäpätöisestä lahkosta Rooman keisarikunnan uskonnoksi. Kuin heidän

vihollisensa sanoivat: "Katsokaa, kuinka nuo kristityt rakastavat

toisiaan", jota huomautusta ei luultavasti kukaan nyt enää tee, niin

oli kristityillä varmaan paljon elävämpi tunto uskonsa tarkotuksesta

kuin heillä koskaan sitten on ollut. Ja tämä seikka on luultavasti

pääasiallisena syynä siihen, että kristinusko nyt niin vähän edistyy

laajentamassa alaansa ja kahdeksantoista vuosisadan jälkeen on vielä

rajoittunut melkein vaan europalaisiin ja europalaisten jälkeläisiin.

Huolellistenkin uskovaisten, joille heidän oppinsa on täyttä totta

ja jotka panevat suuremman merkityksen useaankin niitä kuin ihmiset

yleensä tekevät, käy tavallisesti niin, että se osa, joka täten on

verraten vaikuttavana heidän mielissään, on se, jonka Kalvin tahi

Knox ovat keksineet tahi joku muu luonteeltaan hyvin heidän itsensä

kaltainen mies. Kristuksen sanat ovat tehottomina heidän mielessään,

synnyttäen tuskin muuta vaikutusta kuin niitä tekee paljas

kuunteleminen niin lempeitä ja suloisia sanoja. Epäilemättä on monta

syytä siihen, että opit, jotka ovat jonkun lahkon tunnusmerkkiä,

säilyttävät paremmin elonvoimaansa, kuin kaikille tunnustetuille

lahkoille yhteiset, ja että lahko-oppien opettajat näkevät enemmän

vaivaa pitääkseen niiden merkitystä eleillä, mutta yksi syy on

varmaan se, että noita lahko-oppeja useammin tutkistellaan ja niitä

pitää useammin puolustaa julkisia kieltäjiä vastaan. Sekä opettajat

että oppilaat nukkuvat paikalleen heti kuin vihollinen lakkaa

kuulumasta kentällä.

Sama totuus vallitsee, ylimalkaan sanoen, kaikissa perinnäisissä

opeissa -- opeissa viisaudesta ja elämänkokemuksesta sekä

siveysopista ja uskonnosta. Kaikki kielet ja kirjallisuudet ovat

täynnä yleisiä huomioita elämästä, sekä mitä se on että kuinka

siinä on käyttäydyttävä; huomioita, joita kukin tuntee, joita kukin

kertaa tahi hyväksyen kuulee, jotka käyvät selvistä totuuksista,

mutta joiden merkityksen useimmat ihmiset vasta sitten oikein

oppivat, kuin kokemus, enimmäkseen kova kokemus, on sen tehnyt

heille täydeksi todeksi. Kuinka usein ihmiselle, kärsiessään jonkun

arvaamattoman onnettomuuden tahi erehdyksen alaisena, muistuukaan

mieleen sananparsi, koko hänen elinajallaan tuttu, jonka merkitys,

jos hän olisi sen koskaan ennen niin tuntenut kuin nyt, olisi hänet

pelastanut onnettomuudesta. Tosin on tähän muitakin syitä kuin

keskustelun puute: on monta totuutta, joiden täyttä merkitystä ei

voi selvittää, ennenkuin oma kokemus on sen opettanut. Mutta paljon

niidenkin merkityksestä olisi ymmärretty, ja se mitä ymmärrettiin

olisi syvemmälle painunut mieleen, jos ihminen olisi tottunut

kuulemaan ihmisten, jotka asian ymmärtävät, todistelevan puolesta

ja vastaan. Ihmisten surkea taipumus lakata ajattelemasta asiaa,

kuin ei se enää ole epäilyksen alainen, on syynä puoliin heidän

onnettomuuksiinsa. Eräs nykyajan kirjailija on sattuvasti puhunut

ratkaistun mielipiteen syvästä unesta.

Mitä, kysyttäneen. Onko yksimielisyyden puute välttämätön ehto

totiseen tietoon? Onko tarpeen jonkun osan ihmiskuntaa pysyä

erehdyksessään, jotta joku kykenisi pääsemään totuuteen? Lakkaako

uskonkappale olemasta todellinen ja elävä, heti kuin se yleisesti

tunnustetaan -- ja eikö asiaa koskaan perinpohjin ymmärretä ja

tunneta, jollei siitä ole jotakin epäilystä? Häviääkö totuus

ihmisiltä kohta kuin he yksimielisesti hyväksyvät sen? Edistyneen

intelligenssin korkein tarkotus ja paras tulos, on tähän saakka

ajateltu, on enemmän ja enemmän yhdistää ihmiskuntaa tärkeitten

totuuksien tuntemisessa: kestääkö nyt intelligenssi vaan sen aikaa,

kunnes se pääsee tarkotuksensa perille? Häviävätkö valloituksen

hedelmät voiton täydellisyyden vuoksi?

Minä en ensinkään väitä sitä. Ihmiskunnan edistyessä oppien luku,

joita ei enää keskustella eikä epäillä, on yhä kasvamassa; ja,

ihmiskunnan tilan voi melkein arvostella niiden totuuksia luvun

ja arvon mukaan, jotka ovat päässeet siihen ettei niistä enää

kiistellä. Totisen riidan lakkaaminen kysymyksestä toisensa perään

on välttämätöntä mielipiteen vakautumiseksi; ja vakautuminen on yhtä

hyödyllinen tosien mielipiteitten suhteen kuin se on vaarallinen ja

vahingollinen, kuin mielipide on väärä. Mutta vaikka tämä ajatusten

eroavaisuuden asteettainen supistaminen on välttämätön sanan

kummassakin merkityksessä, koska ei sitä voi välttää eikä ilman

sitä tule toimeen, niin ei ole meidän pakko siitä päättää, että

kaikki sen seuraukset ovat hyödyllisiä. Menettäminen niin tärkeän

apukeinon totuuden valistuneesen ja elävään käsitykseen, kuin

lähtee pakosta selvittää sitä vastustajille tahi puolustaa heitä

vastaan, ei tosin riitä täydellisesti vastaamaan totuuden yleisen

tuntemisen onnea, vaan on kuitenkin melkoinen korvaus siitä. Missä

ei tuota onnea enää ole olemassa, tunnustan että minua ilahuttaisi

nähdä ihmiskunnan opettajain koettavan hankkia korvausta siitä;

koettavan keksiä jotakin keinoa tehdäkseen kysymyksen vaikeudet

niin selväksi oppilasten tajuntaan, kuin tyrkyttäisi niitä heille

kääntämisinnoissaan vastaisen mielipiteen puolustaja.

Mutta sen sijaan, että he tätä varten keinoja keksisivät, ovat he

päästäneet entisetkin käsistään. Sokrateksen dialektiset väittelyt,

joista Platonin dialogeissa on niin loistavia näytteitä, olivat

sellainen keino. Ne olivat oikeastaan negatiivista keskustelua

filosofian ja elämän suurista kysymyksistä, ja erinomaisella taidolla

pyrkivät ne vakuuttamaan jokaista, joka oli ainoastaan omistanut

perinnäisen mielipiteen yleislauselmat, ettei hän ymmärtänyt asiaa --

ettei hän vielä ollut antanut määrättyä sisällystä tunnustamillensa

opeille; jotta hän, huomattuaan tietämättömyytensä, joutuisi oikealle

tielle päästäksensä lujan uskon saamiseen, jonka on nojauduttava

oppien sisällyksen ja niiden todisteitten selvästi käsittämiseen.

Keskiajan kouluväitelmillä oli melkein sama tarkotus. Millä

tahdottiin varmistua siitä, että oppilas käsitti mielipiteensä ja

(välttämättömänä seurauksena) sen vastaisen mielipiteen, sekä osasi

esittää omansa perusteet ja kumota toisen. Näissä viimemainituissa

kiistoissa oli todella se auttamaton vika, että premissit, joista

lähdettiin, olivat otetut auktoriteetista eikä järjestä; ja järjen

kurina olivat ne kaikin puolin huonommat, kuin ne mahtavat väittelyt,

joissa "socratici viri" (S:n oppilaat) terottivat ymmärrystään.

Mutta nykyajan henki on kummallekin velkaa enemmän kuin se yleensä

tahtoo myöntää; eikä nykyisissä kasvatustavoissa ole mitään,

joka vähimmässäkään määrässä täyttäisi toisen tahi toisen sijaa.

Ihminen, joka saa kaiken oppinsa opettajilta tahi kirjoista, jos

pelastuukin houkutuksesta tyytyä muistitietoon, ei ole mitenkään

pakotettu kuuntelemaan toista puolta; sen vuoksi ei ole suinkaan

yleistä ajattelijainkaan kesken tuntea molemmat puolet; ja heikointa,

mitä ken sanoo ajatuksensa puolustukseksi, on se, minkä hän pitää

vastineena vastustajalle. Nykyaikaan on muotina pilkata negatiivistä

logikia -- nim. sitä, joka näyttää heikot puolet opissa ja erehdykset

käytännössä, esittämättä positiivisia totuuksia. Sellainen

negatiivinen tarkastelu olisi kyllä köyhä lopulliseksi päätökseksi,

mutta keinona positiivisen tiedon tahi nimensä arvoisen vakaumuksen

saamiseen ei sitä voi liian korkealle arvostaa; ja kunnes ihmiset

taas järjesteellisesti harjoitetaan siihen on suuria ajattelijoita

vähä ja ymmärryksen keskimäärä alhainen muissa tutkistelun aloissa

paitsi matematillisissa ja luonnontieteellisissä. Muissa asioissa

ei kenenkään mielipide ansaitse tiedon nimeä, jollei hän ole muiden

vaikutuksesta tahi omasta itsestään käynyt saman henkisen kurin läpi,

jota häneltä olisi vaadittu antautuessaan todella riitaan vastustajan

kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan päästää menemään sitä, kuin se

itsestään tarjoutuu meille, joka on niin välttämättömän tarpeellista

ja niin vaikeaa saavuttaa, kuin sitä puuttuu! Jos on joitakin

ihmisiä, jotka hangoittelevat perinnäistä mielipidettä vastaan, tahi

jotka tekisivät sitä, jos laki ja yleinen mielipide sallisivat,

kiittäkäämme heitä siitä, avatkaamme korvamme kuuntelemaan heitä ja

iloitkaamme, että toiset tekevät meille sitä, mitä meidän muuten, jos

ollenkaan välitämme vakaumustemme varmuudesta ja elävyydestä, pitäisi

paljon suuremmalla vaivalla tehdä itse puolestamme.

On vielä puhuttavana yhdestä pääsyystä, miksi mielipiteiden

eriäväisyys on edullinen ja on edelleenkin sinä pysyvä, kunnes

ihmiskunta pääsee henkisen edistyksen kannalle, joka vielä näyttää

olevan arvaamattoman kaukana. Tähän saakka olemme tarkastaneet

ainoastaan kahta mahdollisuutta: että perinnäinen mielipide ehkä on

väärä ja siis joku muu oikea, ja että perinnäinen mielipide on oikea,

jolloin taistelu vastaavan erehdyksen kanssa on välttämätön sen

totuuden selvästi käsittämiseksi ja syvästi tuntemiseksi. Mutta on

vielä yleisempi tapaus, kuin kumpikaan näistä: kuin näet taistelevat

opit, sen sijaan että toinen olisi tosi, toinen väärä, ovat kumpikin

osaksi totta, osaksi väärää; eroavan opin täytyy silloin korvata

osan totuutta, jota perinnäisessä hyväksytyssä opissa on vaan

osaksi. Yleiset mielipiteet asioista, jotka eivät ole aistimilla

käsitettävissä, ovat usein tosia, mutta harvoin tahi ei koskaan

koko totuutta sisältäviä. Niissä on osa totuutta, joskus isompi,

toisinaan pienempi, mutta liioteltuna, väännettynä ja erotettuna

niistä totuuksista, joiden seurassa ja rajoissa sen pitäisi olla.

Eriävät mielipiteet toisaalta ovat tavallisesti noita poljettuja

ja laiminlyötyjä totuuksia, jotka luoden päältään heitä painavien

kahleiden taakan joko etsivät sovintoa yleisessä mielipiteessä olevan

totuuden kanssa tahi vihollisina haastavat sitä taisteluun esiintyen

yhtä kopeina koko totuuden nimessä.

Jälkimäinen tapaus on tähän saakka ollut paljon tavallisempi, sillä

yksipuolisuus on ihmisissä aina ollut sääntönä, monipuolisuus

poikkeuksena. Siksipä mielipiteen kumouksissakin toinen osa

totuutta tavallisesti vaipuu toisen noustessa. Edistyskin, jonka

pitäisi lisätä, tavallisesti vaan vaihtaa yhden osittaisen ja

epätäydellisen totuuden toiseen; voitto on pääasiassa siinä,

että totuuden uusi palanen on enemmän tarpeen vaatima, ajan

hätään paremmin sopiva, kuin sen syrjäyttämä. Kuin vallitsevan

mielipiteen luonne on näin yksipuolinen sen oikeallakin pohjalla

ollen, pitäisi jokaista mielipidettä, joka sisältää jonkun haaran

sitä, minkä yleinen mielipide laiminlyö, pitää arvossa olkoon se

kuinka hyvänsä erehdyksen ja sekotuksen vallassa. Ei kenelläkään

ihmisasioita maltillisesti arvostelevalla ole aihetta suuttua siitä

että ne, jotka saattavat meidän tietoomme totuuden, josta emme

muuten olisi välittäneet, eivät ota huomioonsa kaikkia totuuksia,

mitä me käsitämme. Pikemmin ajatelkoon hän, että niin kauvan

kuin hyväksytty totuus on yksipuolinen, on hyvin suotava että

hyljätylläkin totuudella on yksipuolisia kiivastelijoita, sillä ne

ovat tavallisesti jäykimmät ja sopivimmat vetämään huomiota vasten

tahtoansakin sen viisauden sirusen puoleen, jota he täydellisenä muka

huutavat maailmalle.

Niinpä kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin kaikki oppineet

ja oppimattomista kaikki ne, jotka olivat heidän johdettavinansa,

olivat vaipuneet ihailemaan n.s. sivistystä ja uudenaikaisen taiteen,

kirjallisuuden ja filosofian ihmeitä ja jolloin he, suuresti

liioitellen uuden ajan ja vanhan ajan ihmisten eroa, taipuivat

uskomaan koko erotuksen olevan heidän edukseen, kuinka terveellisesti

puistuttaen räjähtelivätkään silloin Rousseaun paradoksit heidän

sekaansa juurikuin pommit, hajottaen yksipuolisen mielipiteen taajat

rivit ja saattaen sen ainekset yhdistymään paremmassa muodossa ja

lisäosien kanssa. Eipä sillä, että vallitsevat mielipiteet silloin

olivat muka kauvempana totuudesta, kuin Rousseaunkaan; päinvastoin

ne olivat vielä lähempänä sitä, niissä kuin oli enemmän suoranaista

totuutta ja paljon vähemmän hairahdusta. Mutta Rousseaun opissa oli

ja on siitä valunut pitkin yleisen mielipiteen virtaa koko joukko

juuri niitä totuuksia, joita tuolta mielipiteeltä puuttui; ja ne

jäivät varastona pohjaan, kuin virtaus oli ohitse. Yksinkertaisen

elämän suuri ansio, konstikkaan seuraelämän kahleitten ja

ulkokultaisuuden veltostava ja turmeleva vaikutus ovat ajatuksia,

jotka eivät ole kertaakaan perin hävinneet sivistyneitten mielestä,

sittenkuin Rousseau niistä kirjoitti; ja aikanaan ne tekevät kyllä

vaikutuksensa, vaikka niitä nykyään pitää vakuuttaa yhtä paljon kuin

koskaan, ja vakuuttaa teoilla, sillä sanat ovat tässä asiassa melkein

menettäneet vaikutuksensa.

Valtiotaidon alalla taas on melkein päivänselvää, että järjestys- tahi

vanhoillinen sekä edistys- tahi uudistuspuolue ovat yhtä

välttämättömiä aineksia politisen elämän terveydentilalle, kunnes

toinen tai toinen on siksi laajentanut henkistä valtaansa, että se on

samalla järjestys- ja edistyspuolue, tuntee ja ymmärtää, mitä sopii

säilyttää, mitä pitää viskata pois. Toinen näistä ajatustavoista

(s.o. puolueista) hyötyy toisensa puutteista; mutta suuressa

määrässä toisen vastustus pitää toista järjen ja maltin rajoissa.

Joll'ei mielipiteitä kansanvallan ja ylimysvallan, omistusoikeuden

ja tasajaon, yhteistyön ja kilpailun, ylellisyyden ja kohtuuden,

yhteiskunnan ja yksityisen, vapauden ja kurin, sekä kaikkien

käytännöllisen elämän pysyväin riitakysymysten puolesta saa yhtä

vapaasti lausua eikä yhtä taidokkaasti ja innokkaasti selvitetä

ja puolusteta, ei ole toivomistakaan, että kumpikin saa oikean

osansa; varmaan toinen vaakakuppi nousee toisen laskiessa. Totuus

elämän suurissa riitakysymyksissä on siinä määrin vastakkaisuuksien

yhdistämistä ja sovittelua, että harvoilla on riittävästi kykyä ja

tasapuolisuutta ratkaisussaan edes lähentelemään oikeaa; ja siihen

on päästävä kiivaan taistelun kautta vihamielisten lippujen juuressa

taistelevain välillä. Jos äsken luetelluista ratkaisematta olevista

suurista kysymyksistä yhdellä tahi toisella mielipiteellä on parempi

oikeus ei ainoastaan tulla suvaituksi, mutta myös rohkaistuksi ja

suosituksi, on se oikeus oleva sillä, joka kunakin aikana ja kussakin

paikassa sattuu olemaan vähemmistössä. Sillä se mielipide sinä aikana

edustaa laiminlyötyjä etuja, se puoli ihmisten menestystä silloin

on vaarassa saada vähemmän kuin sille tuleva on. Minä tiedän, ettei

tässä maassa ole suvaitsemattomuutta mielipiteen eroavaisuuksia

vastaan useimmissa noissa asioissa. Olen ne maininnut hyväksyttävillä

ja lukuisilla esimerkeillä näyttääkseni sitä yleistä tosiasiaa,

että ihmishengen nykyisellä kannalla ainoastaan mielipiteen

eroavaisuuksien kautta on toiveita totuuden kaikkien puolien päästä

julki. Jos ihmisiä on olemassa, jotka ovat poikkeuksena maailman

näennäisestä yksimielisyydestä jossakin asiassa, niin, vaikkapa

maailma olisikin oikeassa, on kuitenkin aina luultavaa, että

erimielisillä on puolestaan sanottavana jotakin kuulemisen arvoista

ja että totuus kärsii vahinkoa heidän vaitiolonsa tähden.

Kenties vastataan: "Mutta _jotkut_ perinnäiset mielipiteet, varsinkin

korkeimmista elinkysymyksistä, ovat enemmän kuin puolitotuuksia.

Kristillinen siveysoppi esimerkiksi on täysi totuus alallansa, ja

jos joku opettaa siitä poikkeavaa siveysoppia, hän on kokonaan

väärässä." Koska tämä on käytännössä tärkein kaikista tapauksista,

niin ei mikään ole soveliaampi tarkastamiseen yleistä sääntöä. Mutta

ennenkuin lausumme kristillisestä siveysopista sitä tahi tätä,

olisi määrättävä, mitä kristillisellä siveysopilla tarkotetaan.

Jos sillä tarkotetaan Uuden Testamentin siveysoppia, kummastelen

kenenkään, jolla on tietonsa siitä itsestä tuosta kirjasta, voivan

luulla että se ilmotettiin täydellisenä siveysoppina eli että sillä

sitä tarkotettiin. Evankeliumi viittaa aina entiseen siveysoppiin

ja supistaa opetuksensa niihin osiin, joissa tämä siveysoppi oli

oikaistava tahi korvattava laajemmalla ja ylevämmällä; ja se esiintyy

sitä paitsi aivan yleisissä lauselmissa, joita usein on mahdoton

sanain mukaan selvittää ja jotka tuntuvat pikemmin runollisuudelta

tahi korulauseilta, kuin lainsäädännön tarkkuudelta. Pusertaminen

siitä siveysopillisen järjestelmän ei ole koskaan ollut mahdollista

ottamatta täydennykseksi Vanhaa Testamenttia, s.o. todella

muokattua systeemiä, vaan monessa suhteessa raakaa ja ainoastaan

barbarikansalle aiottua. P. Paavali, joka julkisesti vihasi tätä

juutalaisten tapaa selvittää ja täydentää hänen Mestarinsa oppia,

olettaa samoin edellä olleen siveysopin, nim. kreikkalaisten ja

roomalaisten; ja hänen neuvonsa kristityille ovat suuressa määrin

siihen sovitettua järjestelmää, jopa siihen asti, että hän selvästi

hyväksyy orjuuden. Tuo n.s. kristillinen, oikeammin teologillinen

siveysoppi ei ollut Kristuksen eikä apostolien tekoa, vaan on paljoa

myöhempää alkuperää, sillä sen on vähitellen kyhännyt katolinen

kirkko viitenä ensimäisenä vuosisatana, ja vaikka nykyaikaiset

ihmiset ja protestantit eivät ole sitä suoraan hyväksyneet, on sitä

kuitenkin muodosteltu vähemmin kuin olisi odottanut. Enimmäkseen

ovat he tyytyneet kitkemään pois keskiajan lisäykset ja kukin

lahko on täyttänyt paikan uusilla lisäyksillä oman luonteensa ja

taipumustensa mukaan. Että ihmiskunta on suuressa velassa tälle

siveysopille ja sen aikaisimmille opettajille olisin minä viimeinen

kieltämässä; mutta en häikäile sanoa siitä, että se on monessa

tärkeässä kohdassa epätäydellinen ja yksipuolinen ja että, joll'eivät

aatteet ja tunteet, joita se ei ole hyväksynyt, olisi auttaneet

europalaisen elämän ja luonteen muodostukseen, niin ihmiskunnan asiat

olisivat huonommalla kannalla, kuin ne nyt ovat. Kristillisessä

siveysopissa (niin sanotussa) ovat kaikki taantumuksen merkit, se

on suureksi osaksi vastalause pakanuutta vastaan. Sen ihanne on

oikeammin negatiivinen kuin positiivinen; passiivinen oikeammin kuin

aktiivinen; viattomuus pikemmin kuin ylevyys; kieltäymys pahasta

pikemmin kuin ponteva tavottaminen hyvää; sen käskyissä on, niinkuin

on sattuvasti huomautettu, "ei sinun pidä" paljoa suuremmassa

vallassa kuin "sinun pitää". Kauhistuen lihallisuutta teki se

epäjumalakseen lihankidutuksen, jonka sijaan on sitten vähitellen

muodostunut laintäyttämys. Se esittää taivaan toivon ja helvetin

pelon määrättyinä ja sopivina vaikuttimina hyveelliseen elämään,

jääden tässä suuresti jälkeen parhaita vanhan ajan viisaita ja tehden

parastaan antaaksensa ihmisen siveydelle kovin itsekkään luonnon,

erottamalla hänen velvollisuudentuntonsa lähimäisen edusta, jollei

oma etu saa ottamaan siitä vaaria. Se on pääasiallisesti passiivisen

tottelevaisuuden oppia; se terottaa mieleen alistumista kaikelle

olevalle esivallalle, jota tosin ei tule aktiivisesti totella, jos

se käskee vastoin uskonnon kieltoa, mutta jota ei saa vastustaa,

vielä vähemmin kapinoida vastaan, tehköön se mitä vääryyttä

tahansa ihmiselle. Ja sen sijaan että parhaitten pakanakansain

siveysopissa velvollisuus valtiota kohtaan on suunnattoman suuri

ja loukkaa oikeaa ihmisvapautta, puhtaasti kristillinen siveysoppi

tuskin ollenkaan mainitsee tahi tunnustaa tätä velvollisuutta.

Koranissa on seuraava ohje, jota emme tapaa Uudessa Testamentissa:

"Hallitsija, joka määrää jonkun virkaan, vaikka hänen valtakunnassaan

on toinen siihen sopivampi, tekee syntiä Jumalaa ja valtiota

vastaan". Se vähä tunnustusta, kuin velvollisuudella yleisöä

kohtaan on nykyisessä siveysopissa, on peräisin kreikkalaisista ja

roomalaisista lähteistä ei kristillisistä, samoin kuin se, mitä

yksityiselämän siveellisyydessä on jalo- ja ylevämielisyyttä,

personallista arvokkaisuutta, vieläpä kunniantuntoakin, on johtunut

kasvatuksemme ihmisellisestä, ei uskonnollisesta puolesta, eikä olisi

mitenkään voinutkaan versoa siveellisestä järjestelmästä, jossa

tottelevaisuudella vaan on suoraan tunnustettu arvo.

Yhtä vähän kuin kukaan muu väitän minä, että nämät puutteet ovat

välttämättömiä kristillisessä siveysopissa, käsitettäköön sitä miten

tahansa, tahi että ei niitä monia täydelliseen järjestelmään kuuluvia

kohtia, jotka siitä puuttuvat, sopisi siihen liittää. Vielä vähemmän

sanoisin edes viittaamalla tätä Kristuksen omista opetuksista ja

käskyistä. Minä uskon, että Kristuksen sanat ovat kaikkea sitä, mitä

minä voin ymmärtää niillä tarkotetunkin, että ne kyllä soveltuvat

kaikkiin täydellisen siveysopin vaatimuksiin, että mitä tahansa

kelvollista siveysopin alalla on, käy yhdistäminen niihin, vähääkään

enempää loukkaamatta niiden lauseita kuin ne ovat tehneet, jotka ovat

koittaneet niistä johtaa kaiken käytöksen praktillista järjestelmää.

Mutta aivan hyvin tähän soveltuu usko, että ne sisältävät ja

tarkotettiin sisältäviksi ainoastaan osan totuutta, että monta

korkeimman siveysopin pääkohtaa ei ole vaarinotettu eikä tahdottukaan

vaarinottaa kristinuskon perustajan säilyneissä opeissa ja että ne on

kerrassaan jätetty syrjään siinä siveysopillisessa järjestelmässä,

jonka kristillinen kirkko on noiden oppien pohjalle perustanut.

Jos asian laita on sellainen, niin minä pidän suurena erehdyksenä,

että yhä yritetään kristinopista saamaan ilmi niitä täydellisiä

elämänohjeita, jotka sen opin perustaja tahtoi pyhittää ja vahvistaa,

vaan ainoastaan osittaisesti esittää. Minä uskon vielä, että tästä

ahtaasta teoriasta on tulossa suuri käytännöllinen paha, joka

suuresti heikontaa sitä siveellistä kasvatusta ja opetusta, jota niin

moni hyvää tarkoittava ihminen vihdoin viimein on puolestaan kaikin

voimin koettanut edistää. Pahoin pelkään, että yritys muodostamaan

mielet ja tunteet paljastaan uskonnolliseen malliin ja jättämään

nuo vuosisataiset maalliset kaavat (joiksi niitä paremman nimen

puutteessa kutsumme), jotka tähän saakka ovat olleet kristillisen

siveysopin rinnalla ja sen täydennyksenä, ottaen itseensä jonkun

verran sen henkeä ja vuodattaen omaansa siihen, on luova ja on jo

luonut alhaisia, halpoja, orjallisia luonteita, jotka kyllä alistuvat

luulemansa korkeimman tahdolle, vaan eivät voi kohota eikä mieltyä

käsittämään korkeinta hyvyyttä. Minä uskon, että muita siveysoppeja,

kuin jotka on johdettu umpikristillisistä lähteistä, täytyy olla

olemassa kristillisen siveysopin rinnalla, vaikuttaakseen ihmiskunnan

siveellisen uudistumisen, ja ettei kristinoppi ole poikkeuksena

säännöstä, että ihmisjärjen epätäydellisenä ollessa totuuden edut

vaativat ajatusten eroavaisuutta. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset

lakatessaan laiminlyömästä kristillisyydessä olemattomia siveellisiä

totuuksia, laiminlyövät myöskin siinä olevia. Sellainen esiluulo

tahi epähuomio, missä se tapahtuu, on kerrassaan paha; mutta se

on paha, josta emme voi toivoa aina olevamme vapaat, ja se on

katsottava arvaamattoman hyvän hinnaksi. Puolinaisen totuuden jyrkkää

vaatimusta käydä kokonaisesta pitäisi ja täytyy aina vastustaa. Jos

vastustuskiihko tekee vastustajat vuorostaan epäkohtuullisiksi, niin

tämä yksipuolisuus samoin kuin muukin on surkuteltava, mutta sitä

täytyy kuitenkin suvaita. Jos kristityt haluavat opettaa uskottomia

olemaan oikeamielisiä kristinuskoa kohtaan, olisi heidän itse oltava

uskottomuutta kohtaan oikeamielisiä. Totuutta ei palvella ensinkään

sillä, ettei olla tuntevinansa tuota kaikille, joilla on aivan

jokapäiväisinkään tieto kirjallisuuden historiasta, tuttua asiaa,

että suuri osa ylevintä ja tärkeintä siveellistä opetusta ei ole

ainoastaan kristinuskoa tuntemattomien, vaan sen tunteneitten ja

hylkääjien tekoa.

Minä en väitä, että aivan rajoittamaton vapaus julkaista kaikkia

mahdollisia mielipiteitä tekisi lopun uskonnollisen tahi

filosofillisen lahkolaisuuden pahoista seurauksista. Kaikkea

totuutta, jota ahdasmieliset ihmiset ovat vakavasti ottaneet

uskoaksensa, varmaan vakuutetaan, mieliin terotetaan ja monella

tavalla toimeenpannaan, juurikuin ei muuta totuutta maailmassa

olisikaan, ei ainakaan semmoista, joka voisi rajoittaa tahi muodostaa

tätä. Minä tunnustan, ettei kaikkien mielipiteitten taipumusta

lahkolaisuuteen auteta vapaimmallakaan keskustelulla, vaan että tuo

taipumus usein siitä lisääntyy ja katkeroittuu; sillä totuus, joka

aijottiin käsitettäväksi, mutta jota ei käsitettykään, hyljätään

sitä väkivaltaisemmin, kuin sen julistajina ovat esiintyneet

vastustajina pidetyt ihmiset. Mutta ne eivät olekaan nämät kiihkoiset

lahkolaiset, vaan kylmemmät ja puolueettomammat syrjäiset, joihin

tämä mielipiteitten yhteensattumus vaikuttaa terveellisesti. Ei

tuo raju kiista totuuden eri puolien välillä, vaan toisen puolen

hiljainen tukehduttaminen on kauhistava onnettomuus: aina on toivoa,

kuin ihmiset ovat pakotetut kuulemaan molempia puolia; kuin he

ottavat huomioonsa ainoastaan toisen puolen, piityvät erehdykset

esiluuloiksi, ja totuudeltakin lakkaa totuuden voima, kuin se

liiotellaan valheeksi asti. Ja koska harvat hengen ominaisuudet ovat

harvinaisempia, kuin arvostelukyky, joka voi oikein ratkaista asian

kahden puolen välillä, joista ainoastaan toista edustaa asiamies, ei

totuudella ole toivoa päästä ilmi kuin sen mukaan, kuin kukin puoli,

kukin mielipide, jossa on joku haara totuutta, ei ainoastaan saa

puoltajia, mutta tulee niin puolustetuksi, että se tulee kuulluksi.

Me olemme täten neljällä eri perusteella esittäneet välttämättömäksi

ihmiskunnan henkiselle menestykselle, jossa kaikki muu menestys

on, mielipiteen ja sen lausumisen vapauden. Me kertaamme ne vielä

lyhyesti. Ensiksi: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan,

saattaa olla tosi, niinkuin varmaan tunnemme. Joka tämän kieltää,

luulottelee itseään erehtymättömäksi. Toiseksi: Vaikka vaijistettu

mielipide olisikin erehdystä, saattaa siinä olla joku määrää totuutta

ja usein onkin; ja kuin yleinen eli vallitseva mielipide jostakin

asiasta harvoin, jos koskaan, on koko totuus, niin ainoastaan

vastaisten mielipiteiden yhteensattumisen kautta voi toivoa totuuden

muun osan tulevan korvatuksi. Kolmanneksi: Vaikkapa perinnäinen

mielipide olisikin ei ainoastaan tosi, vaan koko totuus, joll'ei

sallita voimakkaasti ja vakavasti sitä vastustaa ja joll'ei todella

sitä tehdäkin, niin useimmat, jotka sen perivät, kannattavat sitä

esiluulon tavalla, vähän käsittäen ja tuntien sen järkiperusteita.

Ja sitäpaitsi vielä, neljänneksi, itse opin sisällyskin on vaarassa

joutua hukkaan tahi heikontua ja menettää elävän vaikutuksensa

luonteesen ja käytökseen, itse oppi käydä paljaaksi muodolliseksi

tunnustukseksi, joka on tehoton hyvään, mutta koventaen mielen

estää varttumasta totisen ja syvän, järkeen tahi omaan kokemukseen

perustuvan vakaumuksen.

Ennenkuin lopetamme puhelun mielipiteen vapaudesta, sopii ottaa

hiukan tarkastettavaksi niitä, jotka sanovat, että mielipiteitten

vapaata julkilausumista olisi sallittava sillä ehdolla, että

lausumistapa olisi maltillinen ja pysyisi rehellisen keskustelun

rajojen sisässä. Paljon olisi sanottavaa siitä, kuinka mahdoton on

määrätä, mihin nämät luuletellut rajat ovat asetettavat; sillä jos

tunnustimena on esim. loukkaus niitä vastaan, joitten mielipiteitä

ahdistetaan, niin luulen kokemuksen todistavan, että tämä loukkaus

tapahtuu aina kuin ahdistaminen on voimallista ja tepsivää ja että

jokainen vastustaja, joka pitelee heitä lujalla ja jolle on vaikea

vastata, näyttää heistä maltittomalta vastustajalta, varsinkin

jos hän osottaa lujaa pontevuutta asiassaan. Mutta vaikka tämä

seikka on käytännölliseltä kannalta tärkeä, katoaa se erääsen

perusteellisempaan vastaväitteesen. Epäilemättä tapa puolustaa

jotakin mielipidettä, vaikka tämä olisikin oikea, saattaa olla

sangen moitittava ja syystä tulla ankarasti arvostelluksi. Mutta

suurimmat tähän kuuluvat rikokset ovat semmoisia, että on enimmiten

mahdotonta, paitsi satunnaisten itsetunnustusten kautta, näyttää joku

niihin syylliseksi. Raskaimpia semmoisia rikoksia ovat sofistinen

todistaminen, faktojen tahi todisteitten salaaminen, asian pohjan

vääristäminen ja vastaisen mielipiteen väärin esittäminen. Mutta

kaikkia näitä ovat mitä suurimmassa määrässä niin usein tehneet aivan

vilpittömässä mielessä ihmiset, joita ei ole pidetty ja jotka monessa

muussa suhteessa eivät ansaitsekaan tulla pidetyiksi tietämättöminä

ja kykenemättöminä, että harvoin on mahdollista täydellä syyllä ja

omantunnon mukaan leimata väärää esitystä siveelliseksi rikokseksi,

ja vielä vähemmän voi laki vaatia oikeutta sekaantua tähän huonoon

käytökseen kiista-asioissa. Tavallisesti tarkotetaan maltittomalla

keskustelulla herjausta, ilkkumista, mieskohtaisuuksia y.m.s., ja

syyttäminen näiden aseiden käyttämisestä ansaitsisi todella suurempaa

kannatusta, jos kerrankaan esitettäisiin tuomittavaksi ne yhdellä

lailla kummaltakin puolelta; mutta halutaan vaan ehkäistä niiden

käytäntöä vallitsevaa mielipidettä vastaan, vähemmistön mielipidettä

vastaan ei näitä ainoastaan saa ilman yleistä paheksumista käyttää,

vaan ne yleensä tuottavat sille, joka niitä käyttää, ylistystä

ylevästä innosta ja oikeutetusta harmista. Mutta mitä kaikkea

onnettomuutta tuottaakaan niiden käyttäminen, niin on se suurin, kuin

niitä käytetään verraten turvatonta vastaan; ja mitä väärää hyötyä

jollekin mielipiteelle lähteekään tällaisesta puolustamistavasta,

tulee se enimmiten yksinomaan perinnäisten mielipiteitten hyväksi.

Pahin tämän tapainen loukkaus, jonka kynäsodassa saattaa tehdä,

on leimata niitä, jotka ovat vastaista mielipidettä, huonoiksi ja

siveettömiksi ihmisiksi. Tällaisen häväistyksen alaiseksi joutuvat

erittäin ne, jotka kannattavat epäsuosituita mielipiteitä, koska ne

yleensä ovat harvalukuiset ja ilman vaikutusvoimaa, eikä kukaan muu

kuin he itse suuresti huolehdi, että heille oikein tehtäisiin; mutta

tämä ase on asian luonnon mukaan kielletty niiltä, jotka ahdistavat

vallitsevaa mielipidettä, sillä he eivät voi koskaan käyttää sitä

eduksensa, eikä, jos he voisivatkin, se vaikuttaisi muuta kuin

painaisi heidän omaa asiaansa. Ylimalkaan yleisesti omistettuja

mielipiteitä vastustavia ajatuksia otetaan korviinsa ainoastaan

huolellisen tyynessä muodossa esitettyinä, kuin mitä varovaisimmin

vältetään tarpeettomia loukkauksia; siitä ne tuskin koskaan saavat

hiukkaakaan horjahtaa menettämättä pohjaansa. Sen sijaan määrätön

moite vallitsevan mielipiteen puolelta käytettynä kauhistaa ihmisiä

tunnustamasta vastaisia ajatuksia ja kuuntelemasta niitä, jotka

sellaisia tunnustavat. Siis on totuuden ja oikeuden asialle paljon

tärkeämpää hillitä tätä jälkimäistä moittivan puheen käyttämistapaa,

kuin muita; ja jos olisi pakko valita esimerkki, niin sanoisin, että

on paljon tarpeellisempi pelottaa ahdistamasta uskottomuutta kuin

uskontoa. Mutta on selvää, ettei lailla eikä virastoilla ole mitään

tekemistä kummankaan hillitsemisessä, sillä yleisen mielipiteen tulee

kussakin tapauksessa lausua päätöksensä esillä olevan yksityisen

asian haarojen mukaan, tuomita jokaisen, asettukoon hän kummalleka

puolelle tahansa, jonka asianajamistavassa joko rehellisyyden

puute tahi ilkeys, tekopyhyys tahi suvaitsemattomuus ilmestyy;

mutta johtamatta näitä virheitä siitä mielipiteestä, jota hän

kannattaa, olkoonpa se vaikka vastakkainen hänen omallensa, ja antaen

ansaitun kunnian jokaiselle, mitä mielipidettä hän kannattaneekin,

joka on kyllin tyyni nähdäkseen ja rehellinen tunnustaakseen,

mitä hänen vastustajansa ja heidän mielipiteensä todella ovat,

lisäämättä mitään niiden vahingoksi, peittämättä mitään, mikä puhuu

tahi voidaan olettaa puhuvan niiden puolesta. Tämä on julkisen

keskustelun todellinen siveysoppi: ja jos sitä usein loukataankin,

niin mielihyväkseni ajattelen, että on monta riitakumppania, jotka

sitä suuressa määrin noudattavat ja vielä suurempi joukko, jotka

tunnollisesti tavottavat sitä.