Johdatus.
Tämä kirja ei käsittele n.s. tahdon vapautta, jota niin
onnistumattomasti on asetettu väärin nimitetyn filosofisen
välttämättömyyden vastakohdaksi, vaan yhteiskunnallista eli
kansalaisvapautta, s.o. sen vallan luontoa ja rajoja, jota
yhteiskunta oikeudenmukaisesti saattaa käyttää yksityisen
yli. Tämä on asia, jota harvoin on esitetty ja tuskin koskaan
yleisemmältä kannalta keskusteltu; mutta kuiteinkin se syvästi
vaikuttaa salaisella läsnäolollansa meidän ajan käytännöllisiin
riitakysymyksiin ja on varmaan pian saava itsensä tunnustetuksi
tulevan ajan elinkysymykseksi. Se ei suinkaan ole uusi; päin vastoin
se on ammoisista ajoista tavallansa hajottanut ihmiskunnan osiin.
Nykyaikana, kuin ihmiskunnan sivistyneemmät osat ovat niin kauaksi
edistyneet, esiintyy se itse uudessa muodossa ja vaatii erityistä,
perusteellisempaa käsittelyä.
Taistelu vapauden ja vallan välillä on enimmin esiintyvä piirre
niissä historian osissa, joihin ensiksi olemme tutustuneet,
erittäinkin Kreikan, Rooman ja Englannin historiassa. Mutta ennen
muinoin taistelivat alamaiset eli joku alamaisten luokka ja hallitus
keskenänsä. Vapaudella tarkotettiin silloin suojelusta hallitsijan
mielivaltaa vastaan. Hallitsijat olivat (paitsi muutamissa Kreikan
valtioissa) ikäänkuin hallitsemansa kansan luonnollisia vastustajia.
Hallitsevaisena oli joko yksinvaltias tahi vallitseva luokka eli
kasti, joka oli saanut valtansa perinnön tahi anastuksen kautta;
ainakaan se ei ollut hallittujen suostumuksella siihen päässyt,
vaikka tuota valtaa ei uskallettu, kenties ei tahdottukaan vastustaa,
ehkä kyllä sen sortoa vastaan keksittiin kaikellaisia varokeinoja.
Hallitsijain valtaa pidettiin välttämättömänä, mutta samassa erittäin
vaarallisena; sitä pidettiin aseena, jota he saattoivat käyttää
yhtä helposti omia alamaisiaan, kuin ulkonaisia vihollisia vastaan.
Suojelemaan yhteiskunnan heikompia jäseniä joutumasta lukemattomain
kotkain saaliiksi, tarvittiin yksi peto, väkevämpi muita, jonka
tuli pitää toisia kurissa. Mutta kuin pääpeto saattoi olla yhtä
ahnas raatelemaan laumaa, kuin yksikään pienempiä, niin oli aina
oltava varoillaan puolustamaan tämänkin hampaita ja kynsiä vastaan.
Sen vuoksi oli isänmaanystäväin silmämääränä panna rajat sille
vallalle, jota voi kärsiä hallitsijan käyttävän yhteiskunnan yli,
ja tätä rajoitusta silloin ymmärrettiin vapaudella. Siihen päästiin
kahta tietä. Ensiksi saamalla tunnustetuksi muutamia etuuksia,
n.s. valtiollisia vapauksia tahi oikeuksia, joita loukkaamisellaan
hallitsijan katsottiin rikkoneen velvollisuutensa sekä oikeuttaneen
yksityiseen tai yleiseen kapinaan. Toinen ja yleensä myöhempi keino
oli valtiomuodollisen valvonnan asettaminen, jossa yhteiskunnan
tai jonkun sen etuja edustavaksi oletetun virkakunnan myöntymistä
pidettiin välttämättömänä ehtona muutamille hallitsijavallan
tärkeämmille toimille. Edelliseen rajoitustapaan on hallitsijavalta
useimmissa Europan maissa pakotettu enemmän tai vähemmän alistumaan.
Toisen laita ei ole ollut sama; ja työ sen toteuttamiseksi, tahi,
jos se jossain määrin on toteutettu, sen täydellisentämiseksi on
kaikkialla tullut vapauden ystäväin pääpyrinnöksi. Ja niin kauvan
kuin tyydyttiin vastustamaan yhtä vihollista toisella ja sietämään
yhtä hallitsijaa, kuin vaan saatiin enemmän tai vähemmän varmoja
takeita hänen tyranniuttansa vastaan, ei vaatimuksissa käytykään tätä
kauvemmaksi.
Mutta ihmiskunnan kehityksessä tuli aika, jolloin lakattiin pitämästä
luonnon välttämättömyytenä sitä, että hallitus oli itsenäinen mahti,
jonka edut olivat toiset kuin kansan. Tämän ajan ihmisistä oli paljoa
parempi, että valtion virkamiehet olisivat heidän asianajajiansa
eli edustajiansa, joita saattoi mielinmäärin panna viralta. Näytti
siltä kuin he ainoastaan täten olisivat voineet saada täyden
varmuuden siitä, että hallituksen valtaa ei väärinkäytettäisi heidän
vahingokseen. Vähitellen tämä vaaliminen valittavaa ja määräaikaista
hallitusta tuli kansanpuolueen ponnistusten pääesineeksi, missä
vaan sellainen puolue oli olemassa, ja syrjäytti huomattavasti
edelliset puuhat rajoittaa hallitusvaltaa. Kuin pyrintö oli päässyt
siihen, että se alkoi selvittää hallitusvallan lähtevän hallittujen
määräaikaisista vaaleista, niin alkoivat useat arvella, että itse
hallitusvallan rajoittamista oli pidetty liian paljon silmällä.
_Tämä_ oli, siltä näytti, varokeino hallitsijoita vastaan, joitten
edut yleensä olivat kansan etujen vastakohtana. Nyt tarve vaati
ainoastaan, että hallitsijat olivat yhtä kuin kansa, että heidän
etunsa ja tahtonsa oli kansan etu ja tahto. Eihän kansa muka
tarvinnut suojelusta omaa tahtoansa vastaan. Eihän ollut pelkoa,
että se sortaisi itseänsä. Kuin vaan hallitsijat olivat kansalle
vastuunalaiset, kuin kansalla oli, valta niitä heti erottaa virasta,
niin saattoihan se kyllä uskoa niille vallan, jonka käyttämisen
se itse, määräsi. Hallitsijain valta oli muka kansan oma valta,
koottuna ja käytännöllisessä muodossa. Tämä ajattelemis- eli kentiesi
oikeammin tuntemistapa oli yleinen europalaisen liberalismin
viimeisessä miespolvessa; ja mannermaalla on se siinä vieläkin
selvästi vallitsevana. Ne, jotka myöntävät jonkunlaista rajoitusta
siinä, mitä hallitus saa tehdä, (sellaisista hallituksista puhumatta,
joita he eivät katso saavan olla olemassakaan), ovat loistavia
poikkeuksia mannermaan valtiollisissa ajattelijoissa. Samallainen
mielipiteen suunta olisi ehkä tähän aikaan päässyt meidänkin maassa
vallalle, jos ne seikat, jotka jonkun aikaa sitä edistivät, olisivat
muuttumattomina jatkuneet.
Mutta valtiollisissa ja filosofisissa teorioissa, samoin kuin
ihmisissäkin, paljastaa menestyminen virheet ja heikkoudet,
jotka muuten eivät olisi tulleet huomatuiksi. Se ajatus, ett'ei
kansan tarvinnut rajoittaa valtaansa itsensä yli, saattoi näyttää
selviöltä, kuin kansanhallitus vielä oli paljas unelma, kuin siitä
oli ainoastaan luettu, että se oli joskus entisinä aikoina ollut
olemassa. Eivätkä sellaisetkaan ajoittaiset hairahdukset, kuin
Ranskan vallankumouksessa tehtiin, välttämättömästi hämmentäneet
tätä ajatusta; pahimmat niistä muka olivat vallananastajavähemmistön
tekoja, jotka eivät mitenkään kuuluneetkaan kansallisten laitosten
toimintaan, vaan äkillisiin, suonenvedontapaisiin purkauksiin
yksin- ja ylimysvallan sortoa vastaan. Mutta levisipä sitten suureen
osaan maanpintaa demokratinen tasavalta, joka pääsi mahtavimpain
jäsenten joukkoon kansain keskuudessa; ja samalla joutui valittava,
vastuunalainen hallitus tarkastuksen ja muistutusten esineeksi, jotka
aina seuraavat suuria tapahtumia. Nyt huomattiin, ett'eivät sanelmat
"itsehallinnosta" ja "kansan vallasta itsensä yli" ilmaisseet asian
todellista laitaa. Se "kansa", joka valtaa käyttää, ei ole aina sama
kansa, jonka yli tätä valtaa käytetään, eikä se "itsehallinto",
josta puhutaan, ole kunkin hallinto itsensä ylitse, vaan hallinto
kunkin ylitse kaikkien muitten kautta. Sitä paitsi kansan tahto
käytännössä merkitsee väestön lukuisimman ja toimeliaimman _osan_
tahtoa, enemmistöä, tahi niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään
enemmistöksi tunnustetuiksi. Kansa niin muodoin saattaa haluta
sortaa jotakin osaansa, ja varokeinot ovat yhtä välttämättömät tätä,
kuin mitään muutakaan vallan väärinkäyttöä vastaan. Rajoittaminen
hallituksen valtaa individin ylitse on siis aivan yhtä tärkeätä
siinäkin tapauksessa, että vallanpitäjät ovat säännöllisesti
tilivelvolliset yhteiskunnalle s.o. sen voimakkaimmalle puolueelle.
Tämä katsantokanta on helposti päässyt vallalle, sillä se miellyttää
yhtä paljon ajattelijoita kuin niitä tärkeitä luokkia europalaisessa
yhteiskunnassa, joiden todellisten tai luuleteltujen etujen
vihollinen demokratia on; ja valtiollisissa mietelmissä luetaan
nykyjään "enemmistön tyrannia" niihin vaaroihin, joita vastaan
yhteiskunnan tulee olla varoillaan.
Samoin kuin muutkin tyranniat tuli enemmistönkin tyrannia
heti peljätyksi, ja sinä se on vieläkin yleensä, varsinkin
sen vaikutus julkisten virastojen toimissa. Mutta ajattelevat
ihmiset huomasivat, että kuin tyrannina on yhteiskunta itse --
yhteiskunta kokonaisuudessaan niiden individien ylitse, jotka
sen muodostavat -- niin eivät sen sortamiskeinot rajoitu niihin
toimiin, joita se harjoittaa virkamiestensä kautta. Yhteiskunta
voipi panna ja panee toimeen päätöksensä; vaan jos se tekee vääriä
päätöksiä oikeain sijasta, tai yleensä ollenkaan päättää asioista,
joihin se ei saisi ryhtyä, niin se harjoittaa sosialista sortoa,
kauheampaa kuin moni valtiollisen sorron laji; sillä vaikk'ei
sitä tavallisesti kannatakaan niin ankarat rangaistukset, niin on
siitä kuitenkin vaikeampi pelastua, koska se tunkeutuu syvemmälle
elämän erityiskohtiin ja orjuuttaa itse sielunkin. Suojelus
esivallan tyranniutta vastaan ei siis ole riittävä: tarvitaan
myöskin suojelusta vallitsevan mielipiteen ja tunteen tyranniutta
vastaan, vastaan yhteiskunnan taipumusta muilla välikappaleilla kuin
sivilirangaistuksilla tyrkyttää omia käsitteitänsä ja tapojansa
elinohjeeksi niille, jotka niistä poikkeavat; kahlehtia edistymistä
ja jos mahdollista estää muodostumasta individejä, jotka eivät
sovellu sen suuntaan, ja pakottaa kaikki luonteet mukaantumaan sen
omaan malliin. Yleisen mielipiteen oikeudenmukaiselle sekaantumiselle
individin vapauteen on raja: ja tämän rajan löytäminen sekä sen
suojeleminen loukkauksilta on yhtä välttämätön ihmiskunnan asiain
hyvälle järjestykselle, kuin suojeleminen valtiollista sortovaltaa
vastaan.
Mutta vaikka tätä väitöstä periaatteessaan tuskin vastustettaneen,
niin asian käytännöllinen puoli, mistä tämä raja on vedettävä --
kuinka on saatava oikea sovitus individin vapauden ja yhteiskunnan
valvonnan välille -- on aine, joka on melkein kokonaan selvittämättä.
Kaikki, mistä ihmisen oleminen saa arvonsa, vaatii muiden ihmisten
vapauden pakollista rajoittamista. Sen tähden täytyy säätää joitakin
käytösohjeita, etupäässä lain kautta, mutta monessa seikassa, johon
lain sekaantuminen ei sovellu, yleisen mielipiteen kautta. Mitä
näiden ohjeiden tulee olla, on pääkysymys ihmiskunnan asioissa;
mutta muutamia melkein itsestään selviä kohtia lukuunottamatta, on
tämä kysymys niitä, joiden ratkaisemisessa on vähimmin edistytty.
Ei ole kahta aikakautta, tuskinpa kahta maata, jotka olisivat sen
ratkaisseet samalla tavalla; ja toinen maa ja toinen aika kummastelee
toisensa ratkaisua. Kuitenkaan eivät minkään aikakauden, eivätkä
minkään maan ihmiset arastele siinä suurempia vaikeuksia olevan,
kuin jos ihmiskunta kaikkina aikoina olisi ollut siitä asiasta
yksimielinen. Ne säännöt, jotka heidän keskensä vallitsevat,
näyttävät heistä selviltä ja oikeutetuilta itsestään. Tämä melkein
yleinen hairahdus on sekin esimerkki tottumuksen taikavaikutuksesta,
tottumuksen, joka ei ainoastaan ole, niin kuin sananlasku sanoo,
"toinen luonto", vaan jota alinomaa pidetään ensimäisenä. Tottumuksen
voima estämään kaiken epäilyksen niiden ohjeitten suhteen, joita
ihmiset säätävät toisilleen, on sen vuoksi vielä täydellisempi
että tottumus on niitä asioita, joihin eivät ihmiset yleensä
pidä tarpeellisena lausua syitä, ei toisille eikä itselleen.
Ihmiset tapaavat uskoa, ja heitä ovat tässä uskossa vahvistaneet
jotkut, jotka tahtovat käydä filosofeista, että heidän tunteensa
tämällaisissa asioissa ovat pätevämmät, kuin järkevät ajatukset,
ja että tunteet korvaavat nämät jälkimäiset. Se käytännöllinen
periaate, jonka mukaan he muodostavat mielipiteensä ihmisten
käytöksen ohjaamisesta, on tuo jokaisen ihmisen mielessä oleva
tunne, että kaikkien tulisi toimia, niinkuin hän ja ne, joitten
kanssa hän on yhtä mieltä, soisivat hänen toimivan. Eikä todella
kukaan tunnusta itselleen, että hänen päätöstensä määrääjänä on
hänen oma mielitekonsa. Mutta sellaista mielipidettä käytöstavasta,
joka ei perustu järkisyihin, voi pitää ainoastaan personallisena
mieltymyksenä, ja jollei kerran ilmotetut järkisyyt ole muuta, kuin
paljasta vetoamista muiden ihmisten samallaiseen mieltymykseen,
niin on kuitenkin tämäkin vielä ainoastaan monen mielitekoa yhden
hengen mieliteon sijasta. Mutta tavalliselle ihmiselle ei hänen
oma mielitekonsa, täten kannatettuna, ole ainoastaan täydellisesti
tyydyttävä syy, vaan ainoa peruste, mikä hänellä yleensä on
niihin käsityksiinsä siveellisyydestä, aistista, sopivasta, jotka
eivät ole suoraan lausuttuina hänen uskontunnustuksessansa, ja
samalla pääohjeena tämänkin selvittämisessä. Siis ovat ihmisten
mielipiteet kiitettävästä ja moitittavasta niiden kaikkien erilaisten
syiden alaisina, jotka vaikuttavat heidän toivomuksiinsa toisten
käytöksen suhteen, ja jotka syyt ovat yhtä lukuisat kuin ne, jotka
määräävät heidän toivomuksiansa muissakin suhteissa: milloin
heidän järkensä, milloin taas heidän esiluulonsa eli taikauskonsa,
usein heidän yhteiskunnalliset, usein myöskin yhteiskuntavastaiset
taipumuksensa, heidän kateutensa tai epäluulonsa, heidän ylpeytensä
tai halveksimisensa, mutta tavallisimmin heidän toivomuksensa ja
huolehtimisensa omia etuja -- heidän oikeutettu tai epäoikeutettu
itsekkäisyytensä. Missä tahansa on olemassa vallitseva luokka,
lähtee melkoinen osa maan siveellisyyskäsitteitä sen luokkaeduista
ja sen paremmuusluulosta. Siveellisyyssuhteet spartalaisen ja
helotin, herran ja orjan, ruhtinaan ja alamaisen, aatelisen ja
aatelittoman, miehen ja vaimon välillä ovat enimmäkseen olleet
näiden luokkaetujen ja -tunteitten luomia; ja täten syntynyt
käsityskanta vaikuttaa puolestaan siveellisiin tunteisiin vallitsevan
luokan sisällisissä väleissä. Toisaalta taas, missä onnen vallassa
ollut luokka on menettänyt valtansa, tahi missä sen valta ei ole
kansanmieleinen, on vallitsevissa siveellisissä tunteissa jälkiä
maltittomasta vastenmielisyydestä etevämmyyttä vastaan. Toinen suuri
ratkaiseva periaate määrätessä käytöksen sääntöjä (mitä on tehtävä
tai jätettävä tekemättä), jotka ovat päässeet lakiin tai yleiseen
mielipiteeseen, on ollut ihmisten orjamainen alamaisuus maallisten
hallitsijainsa ja jumaliensa mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä
kohtaan. Tämä orjamaisuus, vaikka pääasiassa itsekästä, ei ole
teeskentelyä: siitä lähtee todellisia kammon tunteita, se on saanut
ihmisiä polttamaan noitia ja vääräuskoisia. Niin monien alhaisempien
vaikutusten rinnalla on varmaan yhteiskunnan yleisillä ja selvillä
eduilla ollut osansa, vieläpä melkoinen osa siveellisten tunteitten
ohjaamisessa; ei niinkään paljon järkisyytensä ja oman arvonsa,
kuin niiden sympatiain ja antipatiain kautta, jotka niistä eduista
kasvavat: ja sympatiat ja antipatiat, joilla on ollut hiukan tai ei
mitään tekemistä yhteiskunnan etujen kanssa, ovat aivan yhtä suurella
voimalla vaikuttaneet siveellisten käsitteiden määräämiseen.
Yhteiskunnan tai jonkun sen mahtavan osan taipumukset tai
vastenmielisyydet ovat siis käytännössä pääasiallisesti määränneet ne
ohjeet, joita kaikkien tulee noudattaa lain tai yleisen mielipiteen
rangaistuksen uhalla. Ja yleensä eivät ne, jotka ovat ajatuksiltaan
ja tunteiltaan olleet yhteiskuntaa edellä, ole koskeneet tämän seikan
periaatteesen, vaikka he ovatkin saattaneet sen erityiskohtien
kanssa riitaantua. He ovat enemmin tutkineet sitä, mitä yhteiskunnan
tulisi hyväksyä, mitä hylkiä, kuin kysymystä, tulisiko yhteiskunnan
hyväksymisen tahi hylkimisen olla lakina individille. He ovat
pitäneet parempana koettaa muuttaa ihmisten tunteita niissä kohdissa,
joissa he itse olivat eri mieltä, kuin yhtyä muiden erimielisten
kanssa puolustamaan vapautta. Ainoa kohta, jossa useampi ihminen
on ottanut tuon korkeamman kannan periaatteekseen ja lujasti siinä
pysynyt, on uskonnollisen mielipiteen ala. Seikka on monessa
suhteessa valaiseva ja varsinkin siinä, että se on mitä sattuvin
todiste n.s. "siveellisen tunteen" pettäväisyydestä, sillä rehellisen
umpiuskoisen _odium theologicum_ (uskonkiihko) on mitä selvin kohtaus
"siveellistä tunnetta". Ne, jotka ensinnä mursivat sen ikeen, joka
kutsui itseään yleiseksi (katoliseksi) kirkoksi, olivat yhtä vähän
taipuvaiset suvaitsemaan eriäväisiä uskonnollisia mielipiteitä,
kuin tämä kirkko itse. Mutta kuin kuumin taistelu oli ohitse ilman
että mikään puolue oli täydellisesti voittanut ja jokainen kirkko
eli lahko oli pakotettu tyytymään siihen alaan, joka sillä jo
oli, oli vähemmistöjen, kuin he nyt näkivät, ett'ei heillä ollut
toivomistakaan päästä enemmistöksi, täytymys pyytää niitä, joita he
eivät voineet kääntää, suvaitsemaan heidän erimielisyyttään. Siis
melkein yksinomaan tällä alalla on individin oikeus yhteiskuntaan
nähden tullut periaatteen selvällä pohjalla määrätyksi, ja
yhteiskunnan vaatimus käyttää valtaansa toisin ajattelevia vastaan
tullut julkisesti vastustetuksi. Ne suuret kirjailijat, joita
maailman on kiittäminen siitä uskonnonvapaudesta, joka sillä on;
ovat yhteisesti puolustaneet omantunnonvapautta loukkaamattomana
oikeutena sekä kerrassaan kieltäneet ihmisen tarvitsevan kenellekään
toiselle tehdä tiliä uskonnollisesta vakaumuksestaan. Mutta ihmisten
suvaitsemattomuus kaikissa asioissa, jotka todella heidän sydäntänsä
koskevat, on niin luonnollinen, että uskonnonvapautta tuskin on
missään pantu käytännössä voimaan, paitsi missä uskonnollinen
välinpitämättömyys, joka ei anna häiritä rauhaansa teologisilla
kiistoilla, on laskenut painonsa vaakakuppiin. Yleisesti tunnustavat
kaikki uskonnollismieliset henkilöt suvaitsevaisimmissakin maissa
suvaitsevaisuus velvollisuutta ainoastaan -- panemalla hiljaisesti
vastalauseen. Yksi myöntää, että kirkon hallinnossa saa poiketa,
mutta ei opissa; toinen saattaa suvaita kaikkia muita paitsi
paavilaisia ja unitarianeja, kolmas jokaista, joka vaan uskoo
ilmoitettua uskontoa; muutamain harvain kristillinen rakkaus ulottuu
vähän kauvemmaksi, vaan pysähtyvät hekin vaatimaan, että ainakin
jumalaan ja tulevaiseen elämään on uskominen. Kaikkialla, missä
enemmistön usko vielä on todellinen ja elävä, on se osottainnut hyvin
vähän alentaneensa kuuliaisuudenvaatimuksiansa.
Vaikka Englannissa valtiollisen historiamme omituisten seikkain
tähden yleisen mielipiteen ijes on ehkä raskaampi, niin lain ijes
taas on keveämpi, kuin missään muussa Europan maassa; ja täällä
vallitsee suuri vastenmielisyys kaikkea sekä lainsäätävän että
toimeenpanevan vallan sekaantumista vastaan yksityisen ihmisen
asioihin. Tämä ei sanottavasti lähde oikeasta kunnioituksesta
individin vapautta kohtaan, vaan yhä vielä jatkuvasta tottumuksesta
pitää hallitusta päinvastaisten etujen edustajana, kuin yleisön ovat.
Enemmistö ei ole vielä oppinut käsittämään hallituksen valtaa omaksi
vallaksensa, eikä sen mielipiteitä omiksi mielipiteikseen. Kuin se
siihen pääsee, joutuu personallinen vapaus yhtä paljon hallituksen,
kuin se nyt on yleisen mielipiteen sorron alaisena. Mutta vielä on
varalla melkoinen määrä tunnetta valmiina vastustamaan jokaista
yritystä lailla tarkastaa ihmisiä asioissa, joissa he eivät tähän
asti ole tottuneet sen tarkastusta kärsimään; ja tässä tehdään hyvin
vähän erotusta, kuuluuko asia lain tarkastuspiiriin, vai eikö; niin
vähän, että tuo tunne, niin terveellinen kuin se sinään onkin, on
niissä erityistapauksissa, joissa se on valtaan päässyt, kenties yhtä
usein ollut väärässä, kuin oikeassa. Eikä todella olekaan mitään
tunnustettua periaatetta, jonka mukaan hallituksen sekaantumisen
sopivaisuutta voisi asianomaisesti tutkia. Ihmiset päättävät omain
personallisten taipumustensa mukaan. Toiset mielellään kehottavat
hallitusta ryhtymään asiaan, milloin vaan jotain hyvää olisi tehtävä,
tahi jotain pahaa korjattava, toiset taas kärsivät ennen mitä
yhteiskunnallista pahaa tahansa, kuin yhdenkään lisäisivät niihin
inhimillisten etujen aloihin, jotka olisivat hallituksen tarkastuksen
alaisina. Ja kussakin erityisessä tapauksessa asettuvat ihmiset
sille tai tälle puolelle heidän tunteittensa yleisen suunnan mukaan,
joko sen mukaan, kuin he harrastavat sitä erityistä asiaa, joka on
esitetty hallituksen tehtäväksi, tahi sen mukaan kuin he luottavat
siihen, että hallitus tekee sen heidän mielensä mukaan; mutta ani
harvoin johdonmukaisesti seuraten periaatetta siitä, mitä hallituksen
sopii tehdä. Sen vuoksi minusta tämän perusohjeen eli prinsiipin
puutteessa toinen puolue nykyjään on yhtä väärässä kuin toinenkin;
hallituksen sekaantumista melkein yhtä usein sopimattomasti
vaaditaan, kuin sopimattomasti moititaan.
Tämän kirjan tarkotuksena on esittää hyvin yksinkertainen periaate,
joka olisi oikeutettu ehdottomasti määräämään yhteiskunnan pakotusta
ja valvontaa yksityisen suhteen, olkootpa käytetyt keinot sitten
fyysillistä voimaa lain rangaistuksen muodossa, tahi moralista
sitomista yleisen mielipiteen kautta. Tämä periaate on se, että
ainoa päämäärä, joka oikeuttaa ihmisiä yksityisesti tahi yhteisesti
sekaantumaan jonkun lähimäisensä toimintavapauteen, on itsepuolustus.
Ainoa tarkotus, jossa oikeudella voidaan käyttää valtaa jonkun
sivistyneen yhteiskunnan jäsenen yli vastoin hänen tahtoansa, on
tarkotus estää muiden vahinkoa. Hänen oma fyysillinen tai moralinen
etunsa ei ole riittävä syy. Häntä ei saa oikeudenmukaisesti pakottaa
tekemään jotain tai olemaan tekemättä sen vuoksi, että hänelle olisi
parempi tehdä niin, sen vuoksi, että se tekisi hänet onnellisemmaksi,
sen vuoksi, että muiden mielestä olisi viisaampaa ja vaikkapa
oikeampaakin tehdä niin. Näillä syillä kyllä saattaa häntä varottaa,
keskustella hänen kanssaan, vakuuttaa tai taivuttaa häntä, mutta ei
pakottaa eikä etsiä häntä millään pahalla, jos hän toisin toimii.
Oikeuttaakseen tähän täytyy sen menettelyn, josta häntä tahdotaan
estää, olla aiotun tekemään pahaa jollekulle muulle. Ainoa osa
ihmisen käytöstä, josta hän on vastuunalainen yhteiskunnalle, on se,
joka koskee muita. Siinä osassa, joka koskee häntä itseänsä, on hänen
vapautensa oikeudella ehdoton. Itsensä ylitse, oman ruumiinsa ja
sielunsa ylitse on ihminen itsevaltias.
Tuskin lienee tarpeellista sanoa, että tämä lause on aijottu
sovitettavaksi ainoastaan sellaisiin ihmisiin, joiden kyvyt ovat
täydellisesti kypsyneet. Me emme puhu lapsista, emmekä nuorista,
jotka eivät ole lain määräämässä täysijässä. Niiden, jotka vielä ovat
siinä asemassa, että muiden tulee pitää heistä huolta, täytyy saada
suojelusta sekä omia tekojansa että ulkonaista vääryyttä vastaan.
Samasta syystä emme ota lukuun sitä kehittymätöntä yhteiskuntatilaa,
jossa kansaa itseäänkin täytyy pitää vielä alaikäisenä. Ensimäiset
vaikeudet vapaaehtoisen edistymisen uralla ovat niin suuret, että
harvoin on vara valita välikappaleita niiden voittamiseen; ja
hallitsija on innokkaassa parantamishalussaan oikeutettu käyttämään
hyväkseen kaikkia keinoja, jotka voivat viedä muuten kenties
saavuttamattomaan tarkotusperään. Despotinen hallitustapa on
barbareihin nähden oikeutettu, jos nimittäin tarkotuksena on heidän
sivistämisensä ja jos tarkotuksen todellinen saavuttaminen oikeuttaa
keinot. Vapautta periaatteena ei voi mitenkään sovittaa oloihin,
jotka olivat ennen kuin ihmiset kehittyivät siihen määrään, että
heitä voi parantaa vapaan, puolueettoman keskustelun kautta. Siihen
saakka ei ollut muuta neuvoa, kuin sokeasti totella Akbaria[1]
tahi Kaarlo Suurta, jos onni sattui semmoisia suomaan; mutta niin
pian kuin ihmiset ovat kehittyneet vakaumuksen tahi vakuuttamisen
kautta parannukseen ohjattavaksi (johon ajanjaksoon kaikki ne
kansat, joista tässä puhumme, jo kauvan sitten ovat päässeet),
niin ei pakottaminen välittömässä muodossa eikä rangaistuksena ja
sakkona tottelemattomuudesta enää ole hyväksyttävä keinoksi heidän
parantamiseksensa; se on oikeutettu ainoastaan turvaamisessa muita
ihmisiä.
Tässä minun sopii mainita, että luovun kaikista eduista, jotka
todistukseni hyväksi saattaisi johtaa ehdottoman, hyödystä
riippumattoman oikeuden käsitteestä. Minä pidän hyötyä viimeisenä
ratkaisijana kaikissa eetillisissä (siveellisissä) kysymyksissä,
mutta hyötyä laveimmassa merkityksessä, perustuvaa edistyvän
ihmisen pysyviin etuihin. Minä väitän, että nämät edut oikeuttavat
taivuttamaan individin itsemääräämisen ulkonaisen tarkastuksen
alle ainoastaan niihin tekoihin katsoen, jotka koskevat toisten
ihmisten etuja. Jos joku tekee toista vahingoittavan teon, niin
onhan siinä jo selvä syy häntä rangaista, joko lain kautta tahi,
missä ei lain määräyksiä epäilyksettä voi sovittaa, yleisen
paheksumisen kautta. On myöskin monta suoranaista tekoa toisten
hyväksi, joita hänet oikeudella saattaa tekemään pakottaa,
niinkuin esim. tuomioistuimen edessä todistaminen, osanottaminen
maanpuolustukseen tai johonkin muuhun yhteiseen työhön, joka on
välttämätön sen yhteiskunnan eduille, jonka suojelusta hän nauttii,
ja muutamain erityisten hyväntekeväisyystekojen täyttäminen, esim.
lähimäisen hengen pelastaminen, tahi väliinastuminen turvattoman
puolustamiseksi pahoinpitelyä vastaan, joita kaikkia selvästi on
joka ihmisen velvollisuus tehdä ja joiden laiminlyömisestä hänet
saattaa oikeudella pitää yhteiskunnalle vastuunalaisena. Ihminen
saattaa tuottaa vahinkoa toisille ei ainoastaan tekojensa, vaan
myöskin laiminlyömistensä kautta, ja molemmissa tapauksissa on hän
velvollinen vastaamaan heille vahingosta. Tosin tulee jälkimäisessä
tapauksessa pakotusta käyttää paljoa varovaisemmin, kuin edellisessä.
Sääntö on, että jokainen on toiselle tekemästään vahingosta
vastuunalainen; tekeminen hänet vastuunalaiseksi siitä, ettei ole
vahinkoa estänyt, on verraten poikkeus. Mutta onpa monta kyllin
selvää ja kyllin tärkeää tapausta tätä poikkeusta oikeuttamaan.
Kaikissa asioissa, jotka koskevat ihmisen ulkonaisia oloja, on hän
oikeutta myöten vastuunalainen niille, joitten edut siinä ovat
kysymyksessä, ja vaadittaissa yhteiskunnalle, heidän suojelijalleen.
Usein on päteviä syitä olla vaatimatta häntä vastuusen, mutta näiden
syiden tulee lähteä erityisistä asianhaaroista: joko on kysymyksessä
tapaus, jossa voi luulla hänen yleensä toimivan paremmin jätettynä
omaan vapauteensa, kuin sen valvonnan alaisena, jolla yhteiskunnan
on valta häntä sitoa, tahi tuottaisi yritys käyttämään valvontaa
uusia vastuksia, suurempia kuin no, joita sillä oli estettävä.
Kuin tällaiset syyt estävät pakottamasta vastuunalaisuuteen, tulee
ihmisen omantunnon ruveta tuomariksi ja puollustaa niitä toisten
etuja, joilla ei ole mitään ulkonaista suojelusta; ja ihmisen tulee
arvostella itseänsä sitä ankarammin, kuin ei hän siinä voi tulla
lähimäistensä tuomion alaiseksi.
Mutta on yksi toiminta-ala, jossa yhteiskunnalla, individistä
erotettuna, on ainoastaan epäsuoria etuja, jos niitäkään; ja tämä ala
on koko se osa ihmisen elämää ja käytöstä, joka koskee ainoastaan
häntä itseään, tahi jos koskeekin muita, niin tekee sen ainoastaan
heidän vapaan, omaehtoisen, eksyttämättömän myöntymyksensä ja
osallisuutensa kautta. Kuin sanon, että se koskee ainoastaan häntä
itseänsä, tarkotan: suoranaisesti ja ensi sijassa, sillä mikä koskee
häntä itseänsä, se koskee muitakin hänen kauttansa, ja se vastaväite,
jonka voi perustaa tähän seikkaan, otetaan jäljempänä tutkittavaksi.
Tämä on siis ihmisvapauden oikea ala. Se sisältää ensiksi tajunnan
sisällisen maailman, vaatien omantunnon vapautta laajimmassa
merkityksessä, ajatuksen ja tunteen vapautta, ehdotonta mielipiteen
ja käsityksen vapautta kaikissa asioissa, niin käytännöllisissä kuin
mietinnöllisissä, tieteellisissä, siveellisissä ja uskonnollisissa.
Vapaus lausua ja julaista mielipiteitä saattaa näyttää alistuvan eri
periaatteesen, koska se kuuluu siihen osaan ihmisen käytöstä, joka
koskee muita ihmisiä; mutta kuin se on melkein yhtä tärkeä, kuin
ajattelemisenkin vapaus, ja kuin se suurimmaksi osaksi on samoilla
perusteilla, ei sitä käytännössä saata tästä erottaa. Toiseksi
tämä periaate vaatii meille taipumusten ja harrastusten vapautta,
vapautta suunnitella elämämme oman luonteemme mukaan, vapautta tehdä
ja tekemättä jättää, mitä haluamme, kunhan vastaamme tekojemme
seurauksista: ilman että lähimäisemme meitä estävät, kun vaan
eivät tekomme heitä vahingoita, vaikkapa, he pitäisivätkin meidän
käytöstämme narrimaisena, nurjana ja vääränä. Kolmanneksi seuraa
tästä kunkin individin vapaudesta vapaus yhdistyksiin individien
kesken, samojen rajojen sisässä, vapaus yhdistyä jotain tarkotusta
varten, josta ei lähde vahinkoa muille, edellyttämällä että
yhdistyvät henkilöt ovat täysikäisiä, eivätkä ole pakotettuja tahi
petettyjä.
Ei mikään yhteiskunta, jossa ei näitä vapauksia ylimalkaan pidetä
arvossa, ole vapaa, olkoon sen hallitusmuoto mikä tahansa, eikä
mikään yhteiskunta ole täydellisesti vapaa, jossa eivät nämät ole
ehdottomasti ja rajoituksitta voimassa. Ainoa vapaus, joka nimensä
ansaitsee, on se, että saamme etsiä onneamme omalla tavallamme,
kuin emme koeta ryöstää muilta heidän onneaan tahi estellä heidän
yrityksiään saavuttaa sitä. Kukin on itse oman onnensa luonnollinen
valvoja, sekä ruumiinsa että mielensä ja henkensä onnen. Siitä on
ihmisille enemmän etua, että kukin saa elää mielensä mukaan, kuin
että häntä pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää
parhaalta.
Vaikka tämä oppi ei suinkaan ole uusi ja vaikka se useasta
näyttänee kieltämättömältä totuudelta, niin ei ole kuitenkaan
toista oppia, joka suoranaisemmin poikkeaisi olemassaolevan
mielipiteen ja käytännön yleisestä suunnasta. Yhteiskunta on
nähnyt aivan yhtä paljon vaivaa koittaessaan ymmärryksensä mukaan
pakottaa ihmisiä mukaantumaan sen käsitteisin personallisesta,
kuin yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta. Vanhan ajan tasavallat
pitivät itsensä oikeutettuina valtiovallan kautta määräämään
ihmisten käytöksen yksityisseikkoihin saakka, ja vanhat filosofit
kannattivat samaa mielipidettä, sillä perusteella, että valtiolle
on jokaisen kansalaisen koko ruumiillinen ja siveellinen kasvatus
hyvin tärkeä. Tämä ajattelematapa oli kenties paikallansa pienissä
valtioissa, jotka olivat mahtavain vihollisten keskellä, alituisessa
vaarassa joutua ulkonaisen hyökkäyksen tai sisällisten metelien
kautta kukistetuksi, ja joille lyhytaikainenkin pontevuuden ja
itsensähillinnän puute saattoi niin helposti käydä tuhoisaksi,
ettei heillä ollut tilaisuutta odottaa vapauden terveellisiä ja
kestäviä vaikutuksia. Uuden ajan valtioyhteiskuntain suurempi koko,
ja ennen kaikkea hengellisen ja maallisen vallan erottaminen,
(jonka kautta ihmisten omaintuntojen johto siirtyi toisiin käsiin
kuin ne, jotka valvoivat heidän maallisia asioitansa), on estänyt
lakia niin tarkasti sekaantumasta yksityiselämän erityisseikkoihin.
Mutta siveellisen sorron välikappaleita on innokkaammin käytetty
poikkeamista vastaan vallitsevasta mielipiteestä yksityisissä,
kuin yhteiskunnallisissa asioissa; sillä uskonto, mahtavin niistä
aineksista, joista siveellinen tunne on syntynyt, on melkein aina
ollut joko kunnianhimoisen papiston, joka on koittanut valvoa
ihmisten käytöksen joka puolta, tahi puritanisen hengen vallassa. Ja
muutamat niistä uudenaikaista reformatoreista, jotka ovat asettuneet
jyrkimpään vastarintaan vanhoja uskontoja vastaan, eivät ole
mitenkään olleet kirkkoja tai lahkoja jäljessä vahvistamassa henkisen
ylivallan oikeutta. Varsinkin on Comte, jonka yhteiskunnallinen
järjestelmä, esitettynä hänen kirjassaan _Système de Politique
Positive_, tarkottaa vahvistaa yhteiskunnan sortovaltaa yksityisen
yli (vaikka enemmän siveellisten, kuin lain keinojen kautta),
mennyt yli kaiken, mitä säälimättöminkin rigoristi vanhanaikaisten
filosofein joukossa tuumaili valtioihanteeksi.
Yksityisten ajattelijoiden ominaisista mietteistä erillään on
maailmassa laajalla kasvava taipumus sopimattomasti ulottamaan
yhteiskunnan valtaa yksityisen yli sekä yleisen mielipiteen että
lainsäädännön voiman kautta; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset
pyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan individin
valtaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti
itsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä
vaarallisemmiksi. Ihmisten halua sekä hallitsijoina että kansalaisina
tyrkyttämään omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muitten käytöksen
ohjeeksi tukevat niin tehokkaasti muutamat ihmisluonnon parhaimmat ja
muutamat sen huonoimmat tunteet, että sitä tuskin muu voi hillitä,
kuin vallan puute; ja kun valta ei vähene, vaan lisääntyy, jollei
siveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan,
niin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen
yhä kasvavan.
On ehkä sovelijainta todistukselle, että me, sen sijaan että heti
kävisimme käsiksi yleiseen väitteesen, aluksi pysymme jossain
erityisessä osassa, johon katsoen tässä esitetty periaate on, jollei
täydellisesti, niin ainakin jossain määrin yleisen mielipiteen
tunnustama. Tämä osa on ajattelemisen vapaus, josta sen heimolaista,
puheen ja kirjoituksen vapautta ei mitenkään sovi erottaa. Vaikka
nämät vapaudet muodostavat melkoisen osan valtiollista siveysoppia
kussakin maassa, missä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vapaita
laitoksia tunnustetaan, niin eivät kenties sen sekä filosofiset että
käytännölliset perusteet ole niin selvillä yleiselle mielipiteelle,
eivätpä kenties useat mielipiteen johtajatkaan niiden arvoa niin
perin pohjin tunnusta, kuin olisi voinut odottaa. Näitä perusteita,
oikein ymmärrettyinä, voi sovittaa paljon laajemmalle, kuin
ainoastaan yhteen osaan tätä ainetta ja seikkaperäinen tutkimus tästä
osasta kysymystä on näyttäytyvä parhaaksi johdatukseksi jäljellä
olevaan. Ne, joille ei siinä, mitä nyt käyn sanomaan, ole mitään
uutta, antanevat toivoakseni minulle anteeksi, että minä uskallan
vielä kerran ryhtyä keskustelemaan aineesta, josta kolmen vuosisadan
kuluessa on niin usein ajatuksia lausuttu.