1. Kun Alexandros palattuaan oli Mardoniokselle ilmoittanut
atenalaisten vastauksen, läksi Mardonios liikkeelle ja vei kiireesti
sotajoukkonsa Atenaa vastaan. Ja mistä hän kulki, otti hän asukkaat
liittolaisikseen. Eivätkä Tessalian johtomiehet ensinkään katuneet,
mitä ennen olivat tehneet, yllyttivät vain yllyttämistään persialaista,
ja larisalainen Thorex, joka oli saattanut Xerxestä hänen
pakomatkallaan, antoi nyt julkisesti Mardonioksen kulkea Hellasta
vastaan.
2. Mutta kun sotajoukko matkallaan oli joutunut Boiotiaan, koettivat
teebalaiset pidättää Mardoniosta. He selittivät näet, ettei ollut
sopivampaa leiripaikkaa kuin heidän maansa, eivätkä sallineet
Mardonioksen mennä edemmäs, vaan neuvoivat häntä asettumaan Boiotiaan
ja menettelemään niin, että hän taistelutta laskisi koko Hellaan
valtansa alle. Sillä jos helleenit pysyisivät yhtä yksimielisinä kuin
tähänkin asti, olisi kenenkä hyvänsä oleva vaikeata asevoimin heidät
voittaa. "Mutta jos teet, niinkuin me neuvomme", sanoivat he, "olet
vaivatta saava tietää kaikki heidän ankarat tuumansa. Lähetä rahaa
vaikuttaville miehille eri kaupunkeihin; jos sen teet, olet saattava
Hellaan eripuraiseksi. Sitten sinä helposti puoluelaistesi avulla olet
laskeva valtasi alaisiksi ne, jotka eivät pidä sinun puoltasi."
3. Näin he neuvoivat Mardoniosta, mutta tämä ei totellut, sillä hänessä
oli herännyt kiihkeä halu toinen kerta valloittaa Atena. Ja siihen oli
syynä osaksi uhkamielisyys, osaksi hän tahtoi merkkitulilla saaresta
saareen ilmoittaa Sardeessa oleskelevalle kuninkaalle valloittaneensa
Atenan. Attikaan saavuttuaan hän ei kuitenkaan silloin tavannut
atenalaisia, vaan sai tietää useimpien heistä olevan Salamiissa ja
saarissa. Ja niin hän valloitti aution kaupungin. Mutta kuninkaan
valloituksesta oli tähän myöhempään, Mardonioksen sotaretkeen, kulunut
kymmenen kuukautta.
4. Atenaan päästyään Mardonios lähetti Salamiiseen Murykhides nimisen
hellespontolaisen tekemään samoja esityksiä, kuin mitä makedonialainen
Alexandros oli tehnyt atenalaisille. Tämän sanan hän uudestaan lähetti
atenalaisille, vaikka ennestään tunsikin atenalaisten epäystävällisen
mielialan, sillä hän toivoi heidän herkeävän ymmärtämättömyydestään,
kun kerran Attikan maa oli valloitettu ja Mardonioksen vallan alaisena.
b. Tästä syystä hän lähetti Murykhideen Salamiiseen, ja tämä saapui
neuvoston eteen sekä esitti Mardonioksen tarjouksen. Neuvoston jäsenten
joukosta lausui Lykides mielipiteenään, että hänestä tuntui
edullisemmalta ottaa vastaan Murykhideen tekemä ehdoitus ja esittää se
kansalle. Tämän mielipiteen siis hän lausui, joko sitten Mardonioksen
lahjomana tai koska se häntä todella miellytti. Vaan atenalaiset, sekä
neuvoston jäsenet että sen kuultuaan ulkopuolellakin olevat, ympäröivät
Lykideen ja kivittivät hänet, mutta laskivat hellespontolaisen
Murykhideen vahingoittumattomana menemään. Lykideen vuoksi syntyi
Salamiissa hälinä, ja kun atenalaisten vaimot saivat tietää, mitä oli
tapahtunut, kehoittivat he toinen toistaan ja menivät joukossa
kenenkään käskemättä Lykideen talolle sekä kivittivät hänen vaimonsa ja
lapsensa.
6. Salamiiseen olivat atenalaiset muuttaneet tästä syystä. Niin kauan
kuin he odottivat sotajoukon Peloponnesoksesta tulevan heidän avukseen,
viipyivät he Attikassa. Mutta kun peloponnesolaiset lykkäämistään
lykkäsivät tulonsa ja vitkastelivat, ja toiselta puolen taas vihollisen
jo kerrottiin olevan Boiotiassa, toimittivat atenalaiset turviin kaiken
omaisuutensa ja siirtyivät itse Salamiiseen, mutta lähettivät samalla
sanansaattajia Lakedaimoniin moittimaan lakedaimonilaisia siitä, että
olivat sallineet barbarin hyökätä Attikaan eivätkä yhdessä atenalaisten
kanssa olleet menneet heitä vastaan Boiotiaan; ja samalla
sanansaattajien tuli muistuttaa lakedaimonilaisia siitä, mitä
persialainen oli luvannut atenalaisille, jos nämä muuttaisivat
kantansa, ja julistaa, että jos lakedaimonilaiset eivät puolustaisi
atenalaisia, nämäkin kyllä voisivat löytää jonkun mahdollisuuden
pelastua.
7. Tähän aikaan viettivät näet lakedaimonilaiset parhaillaan
Hyakinthia-juhlaa, he kun aina pitivät jumalan palvomista tärkeimpänä.
Mutta samalla valmistui valmistumistaan heidän Isthmokseen rakentamansa
muuri, ja oli jo ehditty rintasuojukseen. Niin pian kuin nyt Atenasta
tulleet sanansaattajat Megaran ja Plataiain lähettilästen kera olivat
saapuneet, menivät he eforien puheille ja lausuivat näin: "Meidät
lähettivät atenalaiset sanoen, että meedialaisten kuningas antaa
meille takaisin maamme sekä tahtoo tehdä meidät liittolaisikseen
kohtuullisilla ja tasapuolisilla ehdoilla, tahtoopa hän oman maamme
lisäksi antaa vielä toisenkin maan, minkä vain itse valitsemme. Mutta
kunnioituksesta Zeus Helleniosta kohtaan ja koska pidämme Hellaan
kavaltamista kauheana, emme ole tähän myöntyneet, vaan olemme
hyljänneet tarjouksen, vaikkakin helleenit ovat meille tehneet
vääryyttä ja meidät pettäneet ja vaikka ymmärrämmekin, että on
edullisempi tehdä sovinto persialaisen kanssa kuin sotia häntä vastaan.
Vaan emme silti vapaaehtoisesti aio tehdä sovintoa. Niin vilpittömästi
me menettelemme helleenejä kohtaan. Te sitävastoin pelkäsitte silloin
mitä ankarimmin, että me tekisimme sovinnon persialaisen kanssa. Mutta
kun olitte selvästi huomanneet meidän kantamme, että nimittäin me emme
milloinkaan aio kavaltaa Hellasta, ja teidän Isthmoksen poikki
rakentamanne muuri nyt on valmistumaisillaan, ette ollenkaan välitä
atenalaisista. Vaan vaikka olitte meidän kanssamme sopineet siitä, että
läksisitte persialaista vastaan Boiotiaan, petitte te ja sallitte
barbarin tunkeutua eteenpäin Attikaan. Atenalaiset ovat nyt siis tätä
nykyä vihoissaan teille, sillä te ette ole menetelleet, niinkuin olisi
pitänyt. Mutta nyt he ovat käskeneet teitä mitä pikimmin meidän
kerallamme lähettämään sotajoukon kohdataksemme barbaria Attikassa.
Sillä Boiotian menetettyämme on meidän maassamme Thrian tasanko sopivin
taistelupaikaksi."
8. Kuultuaan nyt tämän lykkäsivät eforit vastauksen antamisen
seuraavaan päivään, seuraavana päivänä taas sitä seuraavaan. Näin he
tekivät kokonaista kymmenen päivää, lykäten aina asian päivästä
päivään. Sillä välin kaikki peloponnesolaiset rakensivat suurella
kiireellä Isthmoksen muuria, ja työ oli heillä jo lähellä loppuaan.
Mutta siihen seikkaan, että he makedonialaisen Alexandroksen saavuttua
Atenaan tekivät kaiken voitavansa, jott'eivät atenalaiset menisi
meedialaisten puolelle, kun he sitävastoin nyt eivät siitä ensinkään
välittäneet, -- siihen seikkaan en saata mainita muuta syytä, kuin että
Isthmoksen muuri nyt oli heillä valmiina, jonka vuoksi eivät katsoneet
enää ollenkaan tarvitsevansa atenalaisia. Siihen aikaan sitävastoin,
jolloin Alexandros saapui Attikaan, ei muuri vielä ollut rakennettu,
vaan he työskentelivät parhaillaan, koska suuresti pelkäsivät
persialaisia.
9. Vihdoin kuitenkin spartalaiset antoivat vastauksen ja lähtivät
liikkeelle. Ja se tapahtui tällä tavoin. Viimeisen esittelyn edellisenä
päivänä sai muuan tegealainen Khileos, joka muukalaisten joukosta oli
vaikuttavin mies Lakedaimonissa, eforeilta tietää koko asianlaidan. Sen
kuultuaan hän lausui täten: "Näin on laita, miehet eforit. Jos
atenalaiset eivät ole meidän kanssamme sovussa, vaan barbarin
liittolaisia, on, huolimatta Isthmoksen poikki rakennetusta vahvasta
muurista, persialaisella oleva laaja portti selkoselällään avoinna
Peloponnesokseen. Vaan totelkaa atenalaisia, ennenkuin he tekevät
toisen päätöksen, semmoisen, joka tuottaa Hellaalle tuhon."
10. Tämän neuvon hän antoi lakedaimonilaisille. He ottivatkin sen heti
varteen, puhumatta kuitenkaan siitä mitään eri kaupungeista saapuneille
sanansaattajille. Mutta he lähettivät vielä samana yönä viisituhatta
spartalaista matkalle, määräten kunkin mukaan seitsemän helootia, ja
jättivät heidät Pausaniaan, Kleombrotoksen pojan johdettaviksi.
Ylijohto oli tosin Leonidaan pojalla, Pleistarkhoksella, mutta tämä oli
vielä lapsi, ja Pausanias oli hänen holhoojansa ja serkkunsa. Sillä
Kleombrotos, Pausaniaan isä ja Anaxandrideen poika, ei enää ollut
elossa, vaan oli kuollut vähän aikaa senjälkeen, kuin oli Isthmoksesta
tuonut takaisin sen sotajoukon, joka oli rakentanut muurin. Ja
Kleombrotos oli tuonut sotajoukon Isthmoksesta takaisin tästä syystä.
Kun hän marssiessaan persialaista vastaan toimitti uhria, oli aurinko
pimennyt taivaalla. Ja Pausanias otti mukaansa myös Euryanaxin,
Dorieuksen pojan, joka oli samaa huonetta.
11. Nämä siis läksivät Pausaniaan keralla Spartasta sotaan. Mutta
päivän valjettua sanansaattajat, jotka eivät tietäneet mitään
spartalaisten lähdöstä, tulivat eforien luo, aikoen palata itsekukin
kotiinsa. Ja näiden eteen astuttuaan he lausuivat näin: "Te
lakedaimonilaiset vain pysytte täällä kotosalla, viettäen
Hyakinthia-juhlaa sekä leikkejä, ja petätte siten liittolaisenne. Mutta
koska te olette loukanneet atenalaisia, ja he ovat liittolaisten
puutteessa, aikovat he mikäli mahdollista tehdä sovinnon persialaisen
kanssa. Ja jahka olemme heidän kanssaan sopineet -- onhan ilmeistä,
että meistä tulee kuninkaan liittolaiset --, niin lähdemme sotaan mihin
maahan vain he meitä johdattavat. Ja te saatte huomata, mitä teille
siitä on koituva." Tähän sanansaattajien puheeseen eforit vastasivat
vannoen, että luulivat spartalaisten jo Orestheionissa astuvan
"muukalaisia" vastaan. He sanoivat näet barbareja "muukalaisiksi".
Mutta sanansaattajat, jotka eivät asiasta tienneet, kysyivät mitä
tarkoitettiin. Saatuaan kyselemällä tietää koko totuuden he ihmeissään
läksivät pikimmiten matkoihinsa, seuraten spartalaisia kintereillä. Ja
heidän mukanaan oli viisituhatta lakedaimonilaisten perioikien joukosta
valittua raskasaseista miestä.
12. Nämä siis riensivät Isthmokseen. Mutta heti tiedon saatuaan siitä,
että Pausanias seuralaisineen oli lähtenyt Spartasta pois, lähettivät
argolaiset Attikaan parhaimman päiväjuoksijansa, mikä oli saatavissa;
he olivat näet aikaisemmin Mardoniokselle luvanneet itse estää
spartalaisia lähtemästä liikkeelle. Atenaan saavuttuaan viestinviejä
lausui näin: "Mardonios, meidät lähettivät argolaiset ilmoittamaan
sinulle, että Lakedaimonin nuori miehistö on marssinut kotoaan ja että
argolaiset eivät kykene estämään heitä lähtemästä matkalle. Onnistukoon
sinun keksiä joku hyvä neuvo tämän varalle."
13. Näin siis lausuttuaan sanansaattaja läksi takaisin. Mutta kun
Mardonios kuuli tämän, ei häntä ollenkaan enää haluttanut jäädä
Attikaan. Ennenkuin hän oli saanut tämän tietää, pysyi hän alallaan,
koska tahtoi päästä selville siitä, miten atenalaiset tulisivat
menettelemään. Siksi hän ei vahingoittanut eikä hävittänyt Attikan
maata, koska toivoi heidän aikaa myöten tekevän sovinnon hänen
kanssaan. Mutta kun hän ei saanut heitä taivutetuiksi ja nyt kuuli koko
asianlaidan, niin hän vetäytyi pois, ennenkuin Pausanias joukkoineen
oli saapunut Isthmokseen. Sitä ennen hän kuitenkin poltti Atenan ja
hajoitti sekä tasoitti maata myöten kaiken, mitä muureista ja
rakennuksista mahdollisesti enää oli pystyssä. Ja hän marssi tiehensä
siitä syystä, että Attikan maa ei ollut sovelias hevosväen liikkeille
ja että, jos hän vihollisen kanssa yhteen iskiessään olisi joutunut
tappiolle, hänellä ei olisi ollut muuta pääsöpaikkaa kuin sola, missä
muutamat harvat miehet saattoivat pidättää hänen väkensä. Hän päätti
siis väistyä Teebaan ja kohdata vihollista ystävällisen kaupungin
läheisyydessä ja hevosväelle sopivalla paikalla.
14. Siispä Mardonios vetäytyi takaisin. Ja hänen jo ollessaan tiellä
saapui sanoma, että toinen, tuhannen lakedaimonilaisen suuruinen
sotajoukko oli etujoukkona tullut Megaraan. Saatuaan tietää tämän hän
itsekseen neuvotteli, voisiko hän jollakin tavoin ensiksi vangita nämä.
Niinpä hän käänsi sotajoukkonsa takaisin ja vei sen Megaraan. Ja
ratsuväki, joka kulki edellä, hävitti tallaamalla koko Megaran maan. Se
oli etäisin kohta lännessä, mihin tämä Persian sotajoukko Europassa
saapui.
15. Mutta sitten tuli Mardoniokselle sana, että helleenit olivat
kokoontuneet Isthmokseen. Senvuoksi hän läksi takaisin Dekeleian
kautta. Siliä boiotarkit olivat noudattaneet luokseen asopolaisten
naapurit, ja nämä opastivat hänet Sfendaleaihin sekä sieltä Tanagraan.
Oltuaan Tanagrassa yötä ja käännyttyään seuraavana päivänä Skolokseen
Mardonios jo pääsi teebalaisten alueelle. Tällöin hän havitteli
teebalaisten maita, vaikka he olivatkin meedialaismielisiä. Eikä hän
tehnyt sitä vihamielisyydestä heitä kohtaan, vaan ankarasta pakosta;
hän tahtoi näet sinne tehdä suojavarustuksen leirilleen, ja laittaa
turvapaikan itselleen siltä varalta, että hänen kävisi taistelussa
toisin, kuin hän toivoi. Ja hänen leirinsä ulottui Erythraista alkaen
Hysiain sivu aina Plataiain alueeseen saakka pitkin Asopos-jokea. Sen
muuria ei kuitenkaan tehty näin laajaksi, vaan kukin sivu tehtiin noin
kymmenen stadionin pituiseksi.
16. Barbarien tätä puuhatessa valmisti muuan teebalainen Attaginos,
Frynonin poika, komeat vieraspidot ja kutsui niihin Mardonioksen
itsensä ynnä viisikymmentä huomattavinta persialaista. Nämä
noudattivatkin kutsua, ja ateria oli järjestetty Teebaan. Mutta sen,
mikä nyt tästä puolen seuraa, kuulin itse eräältä Thersandros nimiseltä
orkhomenolaiselta, joka oli innokkaimpia miehiä Orkhomenoksessa. Tämä
Thersandros kertoi, että Attaginos oli kutsunut hänetkin samoihin
pitoihin, joihin myös oli kutsuttu viisikymmentä teebalaista; eikä hän
ollut molempia kansoja sijoittanut erilleen toisistaan, vaan aina
kulloinkin persialaisen ja teebalaisen samalle leposijalle. Mutta
heidän jo aterialta päästyään, vaan vielä juodessaan oli Thersandroksen
persialainen vierustoveri alkanut puhua Hellaan kieltä ja kysynyt
häneltä, mistä päin hän oli, jolloin hän oli vastannut olevansa
orkhomenolainen. Siihen oli persialainen virkkanut: "Koska nyt olet
ollut pöytä- ja juomatoverini, tahdon jättää sinulle muiston
ajatuksistani, jotta myös voisit katsoa eteesi ja tehdä itsellesi
edullisimman päätöksen. Sinä näet nämä aterioivat persialaiset ja
sotajoukon, jonka jätimme leiriin joen rannalle. Näistä kaikista olet
vähän ajan kuluttua näkevä aniharvojen jääneen eloon." Näin lausuessaan
oli persialainen samalla viljalti vuodattanut kyyneleitä. Ihmeissään
moisesta puheesta Thersandros oli sanonut hänelle: "Eikö siis tule
tästä mainita Mardoniokselle ja niille persialaisille, jotka ovat häntä
lähinnä kunniassa?" Mutta persialainen virkkoi siihen: "Vieras, sitä,
minkä Jumala tahtoo tapahtuvaksi, on ihmisen mahdoton torjua. Sillä ei
kukaan tahdo uskoa, vaikka puhunkin uskottavia. Ja jos kohta monet
meistä persialaisista tämän ymmärrämme, niin me kuitenkin seuraamme
mukana, koska meitä sitoo pakko. Niinpä tuottaa ihmiselle mitä
katkerimman tuskan se, että vaikka ymmärtää paljon, ei ole voimaa estää
mitään." Tämän keskustelun kuulin orkhomenolaiselta Thersandrokselta ja
lisäksi sen, että hän itse heti oli kertonut sen muille ihmisille, jo
ennenkuin Plataiain taistelu oli tapahtunut.
17. Mardonioksen leiriydyttyä Boiotiaan asettivat kaikki siellä päin
asuvat helleenit, jotka olivat meedialaismielisiä, sotaväkeä. He olivat
myös hyökänneet Attikan alueelle. Ainoastaan fokilaiset, jotka nekin
täydellisesti olivat meedialaisten puolella, eivät olleet muiden mukana
hyökänneet; sitä he eivät kuitenkaan vapaaehtoisesti olleet tehneet,
vaan pakosta. Mutta muutamia päiviä siitä, kuin Mardonios oli saapunut
Teeban alueelle, tuli fokilaisia, tuhat raskasaseista miestä, ja heitä
johti muuan kansalaistensa kesken erittäin suuressa arvossa pidetty
mies, Harmokydes. Näidenkin saavuttua Teebaan Mardonios lähetti
ratsumiehiä, jotka käskivät heitä asettumaan erikseen omaan leiriinsä.
Fokilaisten niin tehtyä saapui paikalle heti koko ratsuväki. Silloin
levisi kautta koko meedialaisten mukana olevan helleeniläisen
sotajoukon huhu, että ratsuväki aikoi ampua fokilaiset kuoliaiksi, ja
tämä sama huhu liikkui myös itse fokilaisten keskuudessa. Tällöin
heidän päällikkönsä Harmokydes rohkaisi heitä näillä sanoin: "Oi
fokilaiset, on päivän selvää, että nämä ihmiset aikovat syöstä meidät
ilmeisen surman suuhun, sillä tessalialaiset ovat meitä panetelleet,
kuten minä arvelen. Nyt täytyy jokaisen teistä esiintyä urhoollisena.
Sillä parempi on jotakin toimittaa ja henkeään puolustaen lopettaa
elämänsä, kuin mitä hyvänsä sietäen saada tuhonsa häpeällisimmän
kohtalon kautta. Ja huomatkoon kukin heistä, että ne, joitten pään
varalle he, barbarit, ovat surmaa punoneet, ovat helleeniläisiä
miehiä."
18. Näin hän heitä rohkaisi. Mutta ratsumiehet saartoivat fokilaiset,
ajaa karauttivat heitä kohti, ikäänkuin surmatakseen heidät, ja
ojensivat jousiaan muka ampuakseen heitä, ja ehkäpä joku ampuikin.
Mutta fokilaiset asettuivat vastarintaan, joka puolelta vetäytyen
yhteen ja muodostaen niin taajan joukon kuin suinkin. Silloin
ratsumiehet peräytyivät ja ratsastivat takaisin. En saata täsmälleen
sanoa, tulivatko he tessalialaisten pyynnöstä todella surmatakseen
fokilaiset, mutta ratsastivat takaisin, nähdessään näiden käyvän
puolustautumaan, koska he itse pelkäsivät siitä kärsivänsä jotakin
vauriota -- niin oli näet Mardonios heille määrännyt --, vai tahtoiko
tämä vain koetella, oliko heissä uljuutta. Ratsumiesten ajettua
takaisin Mardonios lähetti kuuluttajan, jonka hän käski sanoa näin:
"Olkaa huoleti, fokilaiset. Te olette osoittautuneet urhoollisiksi
miehiksi ettekä semmoisiksi, kuin miksi minä olin teitä kuullut. Niinpä
käykää nyt innolla tätä sotaa, sillä hyvien töiden teossa te ette ole
voittavat minua ettekä kuningasta." Niin kävi fokilaisten.
19. Mutta Isthmokseen tultuaan lakedaimonilaiset leiriytyivät sinne.
Saatuaan tästä tiedon muut peloponnesolaiset, jotka kannattivat
parempaa asiaa ja jotka myös näkivät spartalaisten marssivan maastaan,
eivät katsoneet oikeaksi jäädä pois sotaretkeltä. Siispä he,
suoritettuaan hyväenteiset uhrit, matkasivat kaikki Isthmoksesta ja
saapuivat Eleusiiseen. Sielläkin toimitettuaan onnekkaita uhreja he
marssivat eteenpäin, ja heidän muassaan atenalaiset, jotka olivat
siirtyneet Salamiista ja Eleusiissä olivat heihin yhtyneet. Ja
saavuttuaan Boiotian Erythraihin huomasivat helleenit barbarien olevan
leirissä Asopos-joen rannalla, jonka vuoksi he asettuivat leiriin
vastapäätä vihollisia Kithaironin juurelle.
20. Mutta koska helleenit eivät laskeutuneet tasangolle, lähetti
Mardonios heitä vastaan koko ratsuväkensä. Sen päällikkönä oli muuan
persialaisten kesken arvossa pidetty mies, Masistios, jolle helleenit
ovat antaneet nimeksi Makistios, ja hänellä oli kultasuitsinen sekä
muutenkin kauniisti koristettu nesalainen hevonen. Kun nyt ratsumiehet
tällöin ajaa karauttivat helleenejä vastaan, hyökkäsivät he joukoissa
ja aikaansaivat hyökkäyksellään näille suurta vauriota sekä herjasivat
heitä naisiksi.
21. Sattumalta oli osunut niin, että megaralaiset olivat sijoittuneet
siihen paikkaan, mikä enimmin oli rynnäkköjen alaisena ja miltä
puolelta vihollisten ratsuväki teki useimmat hyökkäyksensä. Siksi
megaralaiset, ratsuväen hyökkäyksen ahdistamina, lähettivät helleenien
päällikköjen luokse kuuluttajan. Ja näiden luokse saavuttuaan lausui
kuuluttuja heille tämän: "Näin sanovat megaralaiset: 'Me, liittolaiset,
emme kykene yksin kestämään persialaisten ratsuväkeä, ollessamme tässä
paikassa, mihin me alusta pitäen asetuimme. Mutta vaikka ahdistettuina,
olemme kuitenkin sitkeästi ja miehuullisesti pitäneet puoliamme. Vaan
jos te nyt ette lähetä joitakin muita meidän sijaamme rintamaan, niin
tietäkää, että me jätämme paikkamme.'" Tämän hän siis ilmoitti heille.
Siiloin Pausanias kyseli helleeneiltä, tahtoivatko jotkut muut
vapaaehtoisesti mennä tuohon paikkaan ja asettua megaralaisten sijalle.
Kun eivät muut tahtoneet sitä tehdä, ottivat atenalaiset sen
tehdäkseen, ja heidän joukostaan kolmesataa valiomiestä, joiden
päällikkönä oli Olympiodoros, Lamponin poika.
22. Nämä ne olivat, jotka suostuivat tähän tehtävään ja sijoittuivat
muiden läsnäolevien helleenien edelle Erythraihin; sitä ennen he
kuitenkin olivat ottaneet mukaansa jousimiehet. Heidän taisteltuaan
jonkun aikaa sai taistelu tämmöisen päätöksen. Kun barbarien ratsuväki
joukottain hyökkäsi helleenejä vastaan, ammuttiin Masistioksen hevosta,
joka eteni muista edelle, nuolella kylkeen, jolloin se tuskasta kavahti
pystyyn ja ravisti selästään Masistioksen. Tämän suistuttua maahan
kävivät atenalaiset heti hänen kimppuunsa. Niinpä he ottivat hänen
hevosensa ja surmasivat hänet itsensä, vaikka hän kyllä koetti
puolustautua. Alussa he kuitenkaan eivät sitä voineet. Hänellä oli näet
tällaiset varustukset. Alla oli hänellä kultainen suomuhaarniska ja
haarniskan ylle hän oli pukenut purppuraisen ihopaidan. Senvuoksi eivät
helleenit lyömällä haarniskaan saaneet aikaan mitään, ennenkuin joku
huomasi asianlaidan ja iski Masistiosta silmään. Siten hän kaatui ja
kuoli. Tämä tapaus oli jostakin syystä jäänyt muilta ratsumiehiltä
huomaamatta. He näet eivät nähneet, kuinka hän suistui hevosen selästä,
enempää kuin hänen kuolemaansakaan, vaan vetäytyessään takasin ja
peräytyessään eivät he huomanneet tapausta. Mutta heti pysähdyttyään he
alkoivat häntä kaivata, kun ei ollut ketään heitä järjestämässä.
Huomattuaan nyt, mitä oli tapahtunut, he kaikki rohkaisten toisiaan
kannustivat hevosiaan vihollisia kohti, saadakseen haltuunsa ruumiin.
23. Nähdessään, että ratsumiehet eivät enää hyökänneet joukottain, vaan
kaikki yhdessä, huusivat atenalaiset muuta sotajoukkoa avukseen. Mutta
sillä välin kun koko jalkaväki riensi heidän avukseen, syntyi kiivas
taistelu kaatuneen ruumiista. Niin kauan kuin nuo kolmesataa olivat
yksinään, taistelivat he vallan alakynnessä ja jättivät ruumiin
sikseen. Mutta kun muu väki ennätti heidän avukseen, eivät vihollisten
ratsumiehet enää voineet pitää puoliaan, eikä heidän ollut mahdollista
saada ruumista valtaansa, vaan he kadottivat päällikkönsä lisäksi vielä
muitakin ratsumiehiä. Niinpä he vetäytyivät takaisin noin kahden
stadionin verran ja neuvottelivat, mitä oli tehtävä; ja tällöin he
katsoivat parhaaksi ratsastaa takaisin Mardonioksen tykö, koska olivat
menettäneet päällikkönsä.
24. Ratsuväen saavuttua leiriin herätti Masistioksen kuolema koko
sotajoukossa ja varsinkin Mardonioksessa mitä haikeinta surua; he
leikkasivat hiuksensa sekä hevosten ja juhtien harjat ja vaikeroivat
suunnattomasti. Ja koko Boiotia kaikui tästä, sillä Mardonioksen
jälkeen persialaisten ja kuninkaan luona suurinta arvoa nauttiva mies
oli menetetty.
25. Niin barbarit omalla tavallaan kunnioittivat Masistios-vainajaa.
Mutta kun nyt helleenit olivat kestäneet ratsuväen hyökkäyksen ja
torjuneet sen, kävivät he vielä paljon rohkeammiksi ja asettivat ensin
ruumiin vaunuihin sekä kuljettivat sitä pitkin rivejä. Ja ruumis
ansaitsi kyllä kokonsa ja kauneutensa vuoksi katsomista, jonka vuoksi
he myös tekivät näin: he jättivät paikkansa rintamassa ja kävivät
katsomassa Masistiosta. Sitten he päättivät laskeutua Plataiaihin.
Sillä Plataiain alue näytti heistä paljoa sopivammalta leiripaikaksi
kuin Erythrain seutu, samalla kuin siellä myös oli runsaammin vettä.
Tähän paikkaan ja siinä sijaitsevalle Gargafian lähteelle he siis
katsoivat parhaaksi tulla ja asettua järjestykseen sekä leiriytyä.
Niinpä he läksivät liikkeelle ja kulkivat, Kithaironin juurta kiertäen,
Hysiaihin Plataiain maahan. Ja saavuttuaan perille he järjestäytyivät
kansojen mukaan lähelle Gargafian lähdettä ja Androkrates nimisen
puolijumalan temppelialuetta, sekä pitkin matalia töyräitä että
tasaiselle maalle.
26. Tällöin syntyi järjestyttäessä sotarintaan ankara sanakiista
tegealaisten ja atenalaisten välillä. Kummatkin katsoivat näet
oikeudekseen johtaa toista siipeä ja toivat tämän tueksi esille sekä
uusia että muinaisia tekojaan. Niinpä tegealaiset lausuivat näin:
"Meidän ovat kaikki liittolaiset aina katsoneet ansaitsevan tämän
paikan kaikilla niillä yhteisillä retkillä, jotka peloponnesolaiset
sekä muinoin että nykyisin ovat suorittaneet, hamasta siitä ajasta
saakka, jolloin herakleidit Eurystheuksen kuoltua koettivat palata
Peloponnesokseen. Silloin me saimme sen oikeuden tällaisen teon kautta.
Kun me yhdessä akhaialaisten ja siihen aikaan Peloponnesoksessa asuvien
ioonilaisten kanssa olimme rientäneet Isthmokseen ja asetuimme leiriin
vastapäätä kotiinpalaajia, julistutti Hyllos -- niin kertoo tarina, --
ettei sotajoukon ollut tarvis iskeä yhteen sotajoukon kanssa ja
antautua alttiiksi vaaraan, vaan että peloponnesolaisten leiristä sen,
jonka nämä itse katsoivat urhoollisimmakseen, tuli hänen kanssaan
ryhtyä kaksintaisteluun sovituilla ehdoilla. Peloponnesolaiset
päättivätkin menetellä näin, ja sotajoukot tekivät sellaisen valallisen
sopimuksen, että jos Hyllos voittaisi peloponnesolaisten johtajan,
saisivat herakleidit palata perintömaahansa, mutta jos hänet itsensä
voitettaisiin, tuli herakleidien lähteä matkoihinsa ja viedä
sotajoukkonsa pois, eivätkä he sataan vuoteen saisi koettaa palata
Peloponnesokseen. Niinpä valitsivat kaikki liittolaiset vapaaehtoisesti
Ekhemoksen, Eeropoksen pojan ja Fegeuksen pojanpojan, joka oli meidän
sotapäällikkömme ja kuninkaamme, ja tämä suoritti kaksintaistelun
Hylloksen kanssa sekä surmasi hänet. Tästä teosta me saimme silloisilta
peloponnesolaisilta useiden muiden suurien kunniaetuuksien ohella,
joita yhä vielä nautimme, ennen muita oikeuden aina johtaa toista
siipeä, milloin yhteinen sotaretki tehdään. Teidän kanssanne nyt, oi
lakedaimonilaiset, emme kiistele, vaan myönnämme teille oikeuden
valita, kumpaako siipeä tahdotte johtaa. Mutta toisen siiven johdon
väitämme kuuluvan meille, samoinkuin ennenkin. Ja yksinpä tästä
kerrotusta teosta huolimattakin, me ansaitsemme paremmin kuin
atenalaiset tämän paikan rintamassa. Sillä monta mainehikasta taistelua
me olemme taistelleet teitä vastaan, Spartan miehet, monta taistelua
myös muitakin vastaan. Näin ollen on siis oikeampi, että siipi on
meidän hallussamme kuin atenalaisten, jotka eivät ole suorittaneet
semmoisia tekoja kuin me, ei uudempina aikoina, enemmän kuin
muinoinkaan."
27. Näin tegealaiset puhuivat. Siihen virkkoivat atenalaiset: "Me
ymmärrämme kyllä, että olemme kokoontuneet tänne taistellaksemme
barbaria vastaan emmekä riidelläksemme sanoista. Mutta koska
tegealainen on ottanut esittääkseen niitä sekä muinaisia että nykyisiä
urotöitä, joita me molemmat aikojen kuluessa olemme suorittaneet, on
meidän välttämättä osoitettava teille, minkä nojalla ennemmin meillä,
kuin arkadilaisilla, on isiltä peritty oikeus kelpomiehinä aina olla
ensi sijalla. Kun herakleidit, joiden johtajan nämä väittävät
Isthmoksessa surmanneensa, aikaisemmin olivat joutuneet kaikkien niiden
helleenien karkoittamiksi, joiden luo he paetessaan mykenalaisten
orjuutta olivat saapuneet, niin me yksin otimme heidät vastaan, siten
suistaen Eurystheuksen kopeuden, ja voitimme yhdessä heidän kanssaan
silloiset Peloponnesoksen valtiaat. Toiseksi väitämme, että kun
Polyneikeen myötä seuraavat argolaiset olivat käyneet Teebaa vastaan,
mutta sitten kaatuneet ja viruivat hautaamatta, me läksimme sotaan
kadmolaisia vastaan, korjasimme haltuumme kaatuneitten ruumiit ja
hautasimme ne omaan maahamme Eleusiiseen. Mainehikas on myös se teko,
jonka suoritimme silloin kun amazonit Thermodonjoen rannoilta kerran
hyökkäsivät Attikaan, emmekä me Troian sodassa jääneet kenestäkään
jälelle. Mutta ei näitä seikkoja kannata muistella. Sillä ne, jotka
silloin olivat kelpomiehiä, saattavat nyt olla kehnompia, ja ne, jotka
silloin olivat kehnoja, voivat nyt olla parempia. Mutta kylliksi nyt
muinaisista teoista. Sillä vaikka emme olisikaan muuta suorittaneet --
ja kuitenkin on meillä, jos keillään helleeneillä, useita mainehikkaita
tekoja näytettävänä, -- niin ansaitsemme ainakin Marathonin taistelun
nojalla tämän kunniaetuuden ynnä sen lisäksi muitakin me, jotka yksin
helleenien joukosta ryhdyimme taisteluun persialaista vastaan ja
kävimme käsiksi moiseen tehtävään, mutta kuitenkin säilyimme ja
voitimme kuusi viidettä kansaa. Eikö meillä jo yksin tämänkin tekomme
nojalla ole oikeutta pitää tätä paikkaa rintamassa? Mutta eihän
tämmöisessä tilaisuudessa sovi paikan vuoksi riidellä. Olemme senvuoksi
valmiit tottelemaan teitä, oi lakedaimonilaiset, ja asettumaan sinne,
missä ja keitä vastaan tahansa te näette hyväksi meidät asettaa
seisomaan. Sillä mihin paikkaan ikinä meidät asetettaneekin, tahdomme
koettaa olla kunnon miehiä. Johtakaa siis meitä, me kyllä tottelemme."
Näin he vastasivat. Ja koko lakedaimonilaisten sotajoukko huudahti
ääneen, että atenalaiset paremmin ansaitsivat paikan siivellä kuin
arkadilaiset. Siten atenalaiset pääsivät siivelle ja veivät voiton
tegealaisista.
28, Tämän jälkeen järjestyivät myöhemmin saapuvat ja aikaisemmin
tulleet helleenit näin. Oikealla sivustalla oli kymmenentuhatta
lakedaimonilaista. Näitten joukossa oli viisituhatta spartalaista,
joita ympäröi kolmekymmentäviisituhatta kevytaseista helootia,
seitsemän kutakin spartalaista kohti. Lähimmiksi vierustovereikseen
spartalaiset olivat valinneet tegealaiset, sekä kunnioittaakseen heitä
että heidän urhoollisuutensa vuoksi. Heitä oli tuhatviisisataa
raskasaseista. Näiden jälkeen asettuivat korintolaisten viisituhatta
miestä. He olivat Pausaniaalta hankkineet poteidaialaisille luvan
seisoa heidän vieressään, ja näitä oli Pallenesta saapunut kolmesataa.
Näiden vieressä seisoi kuusisataa Arkadian orkhomenolaista ja näiden
vieressä kolmetuhatta sikyonilaista. Näiden vieressä oli kahdeksansataa
epidaurolaista. Näitten viereen asettui tuhat troizenilaista,
troizenilaisten vieressä oli kaksisataa leprealaista, näiden vieressä
neljäsataa mykenalaista ja tirynsiläistä, näiden vieressä tuhat
fliuntilaista ja näiden vieressä kolmesataa hermionelaista. Lähinnä
hermionelaisia seisoi kuusisataa eretrialaista sekä styralaista, näiden
vieressä neljäsataa khalkidilaista, näiden vieressä viisisataa
amprakialaista, näiden jälestä seurasi kahdeksansataa leukadilaista ja
anaktorilaista, ja näitten vieressä oli kaksisataa palelaista
Kefalleniasta. Näiden jälkeen tuli viisisataa aiginalaista, ja näiden
jälkeen asettui kolmetuhatta megaralaista. Näihin liittyi kuusisataa
plataialaista. Viimeksi ja etumaisina seisoivat atenalaiset, joilla oli
hallussaan vasen sivusta, kahdeksantuhatta miestä. Heidän päällikkönään
oli Aristeides, Lysimakhoksen poika.
29. Lukuunottamatta niitä, joita oli asetettu aina seitsemän kunkin
spartalaisen ympärille, olivat helleenit raskasaseisia, luvultaan
yhteensä kolmekymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa miestä. Näin
monta oli kaikkiaan barbaria vastaan kokoontuneita raskasaseisia.
Kevytaseisten määrä taas oli tämä: spartalaisten riveissä oli
kolmekymmentäviisituhatta miestä, seitsemän kutakin spartalaista kohti,
ja niistä oli jokainen varustautunut kuten sotaan ainakin. Muiden
lakedaimonilaisten ja helleenien kevytaseisia, joita oli yksi kutakin
miestä kohti, oli kolmekymmentäneljätuhatta viisisataa.
30. Kaikkien taistelukuntoisten kevytaseisten luku teki siis
kuusikymmentäyhdeksäntuhatta viisisataa, ja koko Plataiaihin
kokoontuneen sotajoukon luku teki, raskasaseiset ja taistelukuntoiset
kevytaseiset niihin luettuina, tuhatta kahdeksaasataa vaille
satakymmenentuhatta miestä. Mutta eloonjääneiden thespialaisten kanssa
teki luku täyteen satakymmenentuhatta. Eloonjääneet thespialaiset
olivat näet myös saapuvilla leirissä, luvultaan noin tuhat
kahdeksansataa. Mutta he eivät olleet raskasaseisia. Nämä nyt siis
olivat asetetut leiriin Asopos-joen varrelle.
31. Mutta kun Mardonios ynnä hänen barbarinsa olivat kylliksi
murehtineet Masistiosta, saapuivat hekin, kuultuaan helleenien olevan
Plataiain alueella, niillä seuduin virtaavan Asopoksen rannalle. Ja
heidän saavuttuaan määräpaikkaansa Mardonios järjesti heidät vihollisia
vastaan tällä tavoin. Lakedaimonilaisia vastaan hän asetti
persialaiset. Ja koska persialaisia oli lukumäärältään niin paljon
enemmän, niin he olivat järjestetyt tavallista useampiin riveihin,
mutta ulottuivat kuitenkin vielä tegealaistenkin kohdalle. Ja Mardonios
asetti heidät tällä tavoin. Hän valitsi koko voimakkaimman osan heistä
ja asetti sen lakedaimonilaisia vastaan, mutta heikomman osan hän
sijoitti tegealaisten kohdalle. Tämän hän teki teebalaisten
osoituksesta ja neuvosta. Lähimmäksi persialaisia hän järjesti
meedialaiset. Nämä ulottuivat pitkin korintolaisia, poteidaialaisia,
orkhomenolaisia ja sikyonilaisia. Meedialaisten viereen hän järjesti
baktrialaiset. Nämä olivat epidaurolaisia, troizenilaisia,
leprealaisia, tirynsiläisiä, mykenalaisia ja fliuntilaisia vastassa.
Baktrialaisten jälkeen hän asetti indialaiset. Nämä olivat
hermionelaisia, eretrialaisia, styralaisia ja khalkidilaisia vastassa.
Indialaisten viereen hän sijoitti sakit, jotka olivat amprakialaisia,
anaktorilaisia, leukadilaisia, palelaisia ja aiginalaisia vastassa.
Sakien viereen hän asetti atenalaisia, plataialaisia ja megaralaisia
vastaan boiotilaiset, lokrilaiset, malilaiset, tessalialaiset ja tuhat
fokilaista. Kaikki fokilaiset näet eivät olleet meedialaismielisiä,
vaan muutamat heistä myös kannattivat helleenejä ja olivat suljettuina
Parnassoksen seutuihin, mistä käsin he ryöstivät ja raastoivat
Mardonioksen sotajoukkoa ja häneen yhtyneitä helleenejä. Ja Mardonios
järjesti myös makedonialaiset ja Tessalian asukkaat atenalaisia
vastaan.
32. Täten ovat nimitetyt suurimmat ja samalla mainioimmat ja
huomattavimmat niistä kansoista, jotka Mardonios asetti rintamaan.
Näiden joukkoon oli sekoitettu väkeä muistakin kansoista, kuten
fryygialaisia, traakialaisia, myysialaisia, paioneja ynnä muita,
sitäpaitsi myös etiopilaisia ja egyptiläisistä niinsanotut hermotybit
ja kalasirit, jotka käyttävät aseenaan väkipuukkoa ja ovat
egyptiläisten ainoat soturit. Näiden, jotka palvelivat merisotilaina,
hän vielä Faleronissa ollessaan oli antanut astua laivoista pois, sillä
egyptiläisiä ei oltu määrätty siihen maasotajoukkoon, joka Xerxeen
keralla saapui Atenaan. Näitä barbareja siis oli kolmesataatuhatta
miestä, kuten ennenkin olen osoittanut. Mutta niiden helleenien
lukumäärää, jotka olivat Mardonioksen liittolaisia, ei kukaan tiedä,
sillä niitä ei laskettu. Arviolta päättäisin niitä kerääntyneen
viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Nämä näin järjestetyt olivat
jalkaväkeä, mutta ratsuväki oli erikseen asetettuna.
33. Kun nyt siis kaikki olivat järjestyneet kansoittain ja
osastoittain, panivat he seuraavana päivänä kummallakin puolella
toimeen uhreja. Helleenien puolella oli Teisamenos, Antiokhoksen
poika, uhraajana. Hän seurasi näet tietäjänä tämän sotajoukon myötä.
Tämän miehen, joka oli elis-maalainen ja iamidien sukua, olivat
lakedaimonilaiset tehneet omaksi kansalaisekseen. Kun näet
Teisamenos kerran Delfoissa kysyi, oliko hän saava lasta,
julisti Pytia, että hän oli voittava viidessä mitä ankarimmassa
ottelussa. Erehtyen oraakelilauseen tarkoituksesta hän silloin
antautui voimisteluharjoituksiin, saavuttaakseen voittoja
voimistelukilpailuissa. Ja Teisamenos harjoitteli viisiottelua ja
voittikin Olympiassa kaikissa, paitsi yhdessä kilpailussa, jolloin hän
kiisteli androlaisen Hieronymoksen kanssa. Mutta lakedaimonilaiset,
jotka älysivät, että Teisamenoksen saama ennustus ei tarkoittanut
voimistelukilpailuja, vaan taisteluja, koettivat maksusta taivuttaa
häntä rupeamaan heidän herakleidi-syntyisten kuningastensa keralla
heidän johtajakseen sodassa. Kun nyt Teisamenos huomasi spartalaisten
pitävän tärkeänä, että saisivat hänet ystäväkseen, niin hän korotti
hintaa, ilmoittaen, että jos he tekisivät hänet kansalaisekseen ja
osalliseksi kaikista tähän kuuluvista oikeuksista, oli hän sen tekevä,
mutta muusta hinnasta ei. Kuullessaan tämän spartalaiset ensiksi
suuttuivat ja heittivät kokonaan sikseen pyyntönsä, mutta lopulta, kun
suuri pelko valtasi heidät persialaissotajoukon uhatessa, he antoivat
myöten ja suostuivat ehtoon. Mutta huomattuaan heidän muuttaneen
mielensä ei Teisamenos enää sanonut tyytyvänsä vain tähän, vaan vaati,
että myös hänen veljensä Hegias pääsisi Spartan kansalaiseksi samoilla
ehdoilla, kuin hän itsekin.
34. Näin sanoessaan hän jäljitteli Melampusta, jos nimittäin saattaa
keskenään verrata kuninkuuden ja kansalaisoikeuden vaatijoita. Sillä
kun Argoksen naiset olivat sairastuneet raivotautiin ja argolaiset
palkkasivat Melampuksen Pyloksesta parantamaan heidän naistensa tautia,
niin tämä vaati palkakseen puolet kuningaskunnasta. Argolaiset eivät
siihen suostuneet, vaan läksivät tiehensä. Mutta kun yhä useammat
naiset joutuivat raivoihinsa, ottivat argolaiset suorittaakseen, mitä
Melampus vaati, ja menivät antamaan sen. Nähdessään nyt heidän
muuttaneen mielensä tämä vaati yhä enempää, sanoen, että elleivät he
antaisi hänen veljelleen Biaallekin kolmannesta kuningaskunnasta, hän
ei aikonut tehdä, mitä he tahtoivat. Niinpä argolaiset ahdingossaan
suostuivat siihenkin.
35. Samalla tavoin myös lakedaimonilaiset, jotka hartaasti halusivat
Teisamenosta, myöntyivät kaikkiin hänen pyyntöihinsä. Ja heidän
suostuttuaan hänen viimeiseenkin vaatimukseensa tuli elis-maalainen
Teisamenos spartalaiseksi ja auttoi näitä, heidän tietäjänään,
saavuttamaan viisi mitä suurinta voittoa. Teisamenos ynnä hänen
veljensä ovat kaikkien vierasten joukosta ainoat, jotka ovat tulleet
Spartan kansalaisiksi. Ja nuo viisi ottelua olivat seuraavat:
ensimäinen tässä mainittu Plataiain taistelu, toinen se, joka
suoritettiin Tegeassa tegealaisia ja argolaisia vastaan, sitten
Dipaiassa kaikkia arkadilaisia, paitsi mantineialaisia vastaan käyty,
ja edelleen messenialaisia vastaan Isthmoksessa suoritettu; viimeinen
näistä viidestä ottelusta oli se, joka tapahtui Tanagrassa atenalaisia
ja argolaisia vastaan.
36. Silloin nyt siis tämä Teisamenos seurasi spartalaisten mukana ja
toimi tietäjänä Plataiain alueella. Ja uhrit lupasivat menestystä
helleeneille, jos he puolustautuisivat, mutta silloin eivät, jos he
astuisivat Asopos-joen yli ja itse aloittaisivat taistelun.
37. Mardoniokselle taas, joka innokkaasti halusi aloittaa taistelua,
eivät uhrit onnistuneet, mutta lupasivat menestystä siinä tapauksessa,
että hänkin vain puolustautuisi. Sillä Mardonioskin käytti
helleeniläisiä uhreja, ollen hänellä tietäjänä muuan elis-maalainen
Hegesistratos, joka oli huomatuin mies telliadien suvussa. Hänet olivat
spartalaiset ennen näitä tapauksia ottaneet vangiksi ja sitoneet
surmatakseen hänet, syystä että olivat hänen puoleltaan kärsineet
paljon kiusaa. Tässä onnettomassa tilassa, kun kysymyksessä oli henki
ja häntä ennen kuolemaa vielä odottivat monet surkeat kärsimykset, hän
suoritti uskomattoman teon. Hän oli kytkettynä raudoitettuun
jalkapuuhun, mutta sai kerran jollakin tavoin käsiinsä huoneeseen
tuodun rauta-aseen ja päätti heti panna toimeen teon, joka on
miehuullisin kaikista meille tunnetuista teoista. Hän mittasi näet
ensin, kuinka pitkälle hän voisi saada jalkansa pölkystä irti, ja
sitten hän leikkasi loput jalkaterästä pois. Tämän tehtyään hän, koska
vartijat häntä valvoivat, kaivoi puhki seinän ja karkasi Tegeaan,
matkaten öisin, mutta päivin piiloutuen metsiin ja pysytellen alallaan.
Ja vaikka lakedaimonilaiset miehissä häntä etsivät, pääsi hän
kolmantena yönä Tegeaan. Ja he ihmettelivät suuresti hänen rohkeuttaan,
kun näkivät toisen puolen jalkaa paikoillaan, mutta eivät voineet häntä
itseään löytää. Sillä kertaa hän täten pääsi lakedaimonilaisten käsistä
ja pakeni Tegeaan, joka ei niihin aikoihin ollut ystävyydessä
lakedaimonilaisten kanssa. Mutta terveeksi tultuaan hän laittoi
itselleen puujalan ja nyt hän julkisesti esiintyi lakedaimonilaisten
vihollisena. Tämä vihollisuus lakedaimonilaisia vastaan, johon hän oli
joutunut, ei kuitenkaan koitunut hänelle onneksi. Hänen näet
ennustellessaan Zakynthoksessa nämä ottivat hänet vangiksi ja
surmasivat hänet.
38. Hänen kuolemansa tapahtui kuitenkin vasta Plataiain taistelun
jälkeen. Mutta nyt Hegesistratos, joka Mardoniokselta oli saanut
melkoisen rahasumman palkaksi, Asopoksen varrella uhrasi suurella
innolla sekä vihasta lakedaimonilaisia kohtaan että voitonhimosta. Kun
nyt taistelua tarkoittavat uhrit eivät olleet hyväenteiset
persialaisille itselleen, enemmän kuin heidän mukanaan oleville
helleeneillekään -- näilläkin näet oli oma vasituinen tietäjänsä, muuan
leukadilainen Hippomakhos -- ja toiselta puolen tulvimistaan tulvi ja
karttui helleenejä, neuvoi eräs teebalainen Timegenides, Herpyksen
poika, Mardoniosta vartioimaan Kithaironin solia, huomauttaen, kuinka
helleenejä joka päivä siitä tulvi, ja että hän voisi ottaa suuren
joukon heitä vangiksi.
39. Kahdeksan päivää sotajoukot jo olivat olleet leirissä vastatusten,
kun Timegenides antoi tuon neuvon Mardoniokselle. Tämä käsitti, että
neuvo oli hyvä, minkä vuoksi hän yön tultua lähetti ratsuväkensä
Kithaironin soliin, jotka vievät Plataiaihin ja joita boiotilaiset
sanovat "Kolmeksi pääksi", atenalaiset taas "Tammenpäiksi". Eivätkä
paikalle lähetetyt ratsumiehet turhaan sinne saapuneet. He saivat näet
haltuunsa viisisataa juhtaa, jotka kuljettivat ruokavaroja
Peloponnesoksesta helleenien leiriin, ynnä juhtia seuraavat ihmiset,
näiden juuri astuessa solista tasangolle. Tämän saaliin saatuaan
persialaiset säälimättä tappoivat kaikki, ollenkaan säästämättä juhtia,
yhtä vähän kuin ihmisiäkään. Ja kyllikseen murhattuaan he saartoivat
loput ja ajoivat ne Mardonioksen luo leiriin.
40. Tämän tapauksen jälkeen molemmat sotajoukot taas kuluttivat
toimettomuudessa kaksi päivää, koska ei kumpikaan tahtonut aloittaa
taistelua. Barbarit tunkivat näet Asopos-joelle saakka, koetellen
helleenejä, mutta ei kumpikaan sotajoukko astunut sen yli. Kuitenkin
Mardonioksen ratsuväki alati ahdisti ja häiritsi helleenejä. Sillä
teebalaiset, jotka olivat erittäin meedialaismielisiä, kävivät
innokkaasti sotaa ja opastivat aina barbareja siihen saakka, kunnes
taistelu alkoi, mutta sitten astuivat persialaiset ja meedialaiset
heidän sijalleen, ja ne etenkin osoittivat kuntoa.
41. Kymmeneen päivään ei nyt tapahtunut mitään sen enempää.
Mutta kun molempien yhdettätoista päivää ollessa vastatusten leirissä
Plataiain alueella helleenien luku yhä kasvoi ja Mardonios jo kävi
kärsimättömäksi joutenolostaan, syntyi keskustelu Mardonioksen,
Gobryaan pojan, ja Artabazoksen, Farnakeen pojan, välillä, joka
jälkimäinen nautti aivan erikoista arvoa Xerxeen luona. Ja
neuvottelussaan he lausuivat nämä mielipiteet. Artabazos arveli, että
mitä pikimmin oli pantava sotajoukko liikkeelle ja mentävä Teeban
muurien sisälle, mihin he olivat vieneet paljon muonavaroja itseänsä
sekä rehua juhtia varten; siellä oli kaikessa rauhassa istuttava ja
ryhdyttävä keskusteluihin vihollisten kanssa menettelemällä tällä
tavoin. Koska persialaisilla oli paljon kultaa, sekä rahaksi lyötyä
että lyömätöntä, ja paljon myös hopeata sekä juoma-astioita, tuli
heidän säästämättä lähetellä niitä helleeneille, ja näiden joukosta
varsinkin eri valtioiden johtomiehille, jotka silloin kyllä pian
hylkäisivät vapauden asian. Mutta heidän ei tullut iskeä vihollisten
kanssa yhteen ja siten antautua vaaraan. Hänen ajatuksensa oli siis
sama kuin teebalaistenkin, koska hänkin oli kaukonäköisempi kuin
Mardonios; sillä tämä oli raju ja varomaton eikä vähintäkään tahtonut
antaa myöten. Mardonioksesta oli näet hänen oma sotajoukkonsa paljoa
vahvempi helleenien sotajoukkoa, jonka vuoksi hänen mielestään
viipymättä oli oteltava näiden kanssa eikä sallittava heitä kerääntyä
vielä enemmän, kuin mitä heitä jo oli koolla. Mutta Hegesistratoksen
uhrit hän jätti omaan arvoonsa eikä tahtonut pakoittamalla pakoittaa
niitä onnistumaan, vaan arveli, että tuli noudattaa persialaisten tapaa
ja käydä taisteluun.
42. Tätä Mardonioksen mielipidettä ei kukaan vastustanut, joten se
pääsi voimaan. Sillä hänhän se oli kuninkaalta saanut sotajoukon
päällikkyyden, eikä Artabazos. Noudatettuaan siis luokseen seurassaan
olevien helleenien osastonpäälliköt ja johtajat hän kysyi, tunsivatko
he mitään ennustusta, jonka mukaan persialaisten oli määrä tuhoutua
Hellaassa. Kun kokoukseen kutsutut pysyivät ääneti -- toiset näet
todella eivät tunteneet oraakelilauseita, toiset kyllä tunsivat, mutta
pitivät arveluttavana puhua niistä --, lausui Mardonios itse: "Koska
nyt te joko ette mitään tiedä tai ette uskalla puhua, niin tahdon minä
mainita asian, sillä minä tunnen sen hyvin. On olemassa sellainen
ennustus, että persialaisten on määrä, Hellaaseen saavuttuaan, ryöstää
Delfoin pyhättö ja ryöstön tehtyään joutua järjestänsä perikatoon.
Koska tunnemme tämän, emme aio mennä tuohon pyhättöön ja koettaa sitä
ryöstää, joten me siitä syystä emme joudukaan hukkaan. Näin ollen
kaikki ne teistä, jotka suotte persialaisille hyvää, voitte sen
puolesta olla iloissanne, sillä me pääsemme voitolle helleeneistä."
Näin sanottuaan hän käski heidän varustautua ja tehdä kaikki
taisteluvalmiiksi, sillä seuraavana päivänä oli aikomus iskeä yhteen
vihollisten kanssa.
43. Mutta sen oraakelilauseen, jonka Mardonios sanoi tarkoittavan
persialaisia, tiedän varmasti sepitetyksi illyrialaisista ja
enkheleiläisten sotajoukosta, eikä persialaisista. Sitävastoin on
olemassa toinen, Bakiin sepittämä juuri tätä taistelua tarkoittava
ennustus:
"... Kuulevi Thermodon ja Asopos heinäväranta
rynnäköt helleenein sekä barbaarein sotahuudon.
Sielläpä suistuva on moni jousenkantaja meedi,
vastoin salliman säätöä, tultua turmion päivän."
Tämän ynnä muita samanlaisia ennustuksia tiedän Musaioksen sepittäneen
persialaisista. Ja Thermodon-joki virtaa Tanagran ja Glisaan välitse.
44. Mutta senjälkeen kuin Mardonios oli tiedustellut oraakelilauseita
ja pitänyt rohkaisevan puheensa, tuli yö, ja sotajoukot asettuivat
vartijapaikkoihinsa. Vaan kun yötä oli pitemmälle kulunut ja näytti
siltä kuin kautta leirien olisi vallinnut hiljaisuus ja ihmiset
nukkuneet sikeimmässä unessaan, silloin ratsasti atenalaisten
vartijastojen luo Alexandros, Amyntaan poika, makedonialaisten
sotapäällikkö ja kuningas, ja pyysi päästä päällikköjen puheille.
Useimmat vartijat jäivät paikoilleen, mutta jotkut juoksivat
päällikköjen luo, ja sinne tultuaan he kertoivat, että meedialaisten
leiristä oli ratsain saapunut muuan henkilö, joka ei ollut mitään muuta
ilmaissut, kuin että mainitsi sotapäälliköt nimeltä ja sanoi tahtovansa
päästä heidän puheilleen.
45. Tämän kuultuaan päälliköt heti seurasivat näitä vartijastoille. Ja
heidän sinne saavuttuaan Alexandros lausui heille näin: "Atenan miehet,
nämä sanani uskon salaisuutena teidän huostaanne ja kiellän teitä
ilmaisemasta niitä kenellekään muulle kuin Pausaniaalle, jott'ette
minua syöksisi turmioon. Sillä en minä puhuisi, ellen olisi kovin
huolissani koko Hellaan puolesta. Olen näet itse syntyperältäni
alkujaan helleeni enkä soisi näkeväni Hellaan vapaasta joutuneen
orjuutetuksi. Niinpä minä siis ilmoitan, että uhrit eivät saata
onnistua Mardoniokselle ja hänen sotajoukolleen, sillä muuten olisitte
jo kauan sitten saaneet taistella. Mutta nyt hän on päättänyt jättää
uhrit omaan arvoonsa ja päivän valjetessa ryhtyä taisteluun. Hän näet
luullakseni pelkää, että teitä kokoontuisi vielä enemmän. Varustautukaa
siis tämän varalle. Jos taas Mardonios lykkää yhteentörmäyksen
toistaiseksi eikä siihen nyt ryhdy, niin jääkää kuitenkin itsepäisesti
paikoillenne, sillä muutamassa päivässä ovat heidän ruokavaransa
lopussa. Mutta jos tämä sota päättyy teille mieliksi, niin
muistettakoon silloin minunkin vapauttamistani, minun, joka alttiudesta
helleenejä kohtaan olen suorittanut näin uskalletun teon ja olen
tahtonut teille ilmoittaa Mardonioksen aikeen, jott'eivät barbarit
äkkiarvaamatta ja teidän mitään aavistamattanne hyökkäisi teidän
kimppuunne. Minä olen makedonialainen Alexandros." Näin sanottuaan hän
ratsasti takaisin barbarien leiriin ja paikallensa rintamaan.
46. Mutta atenalaisten päälliköt menivät oikealle sivustalle ja
kertoivat Pausaniaalle, mitä olivat Alexandrokselta kuulleet. Tästä
sanomasta säikähtäneenä hän, persialaisia peljäten, lausui näin: "Koska
nyt taistelu on määrätty tapahtuvaksi aamunkoitossa, tulee teidän,
atenalaisten, asettua persialaisia vastaan, meidän taas boiotilaisia ja
teidän kohdallenne sijoitettuja helleenejä vastaan. Ja tämä siksi, että
te tunnette meedialaiset ja heidän taistelutapansa, koska olette
Marathonin luona taistelleet, me sitävastoin emme ole kokeneet emmekä
oppineet tuntemaan näitä miehiä. Sillä ei yksikään spartalainen ole
mitellyt voimiaan meedialaisten kanssa, mutta olemme kyllä koetelleet
boiotilaisia ja tessalialaisia. Siispä tulee teidän lähteä liikkeelle
ja mennä tälle sivustalle, meidän taas vasemmalle." Tähän virkkoivat
atenalaiset näin: "Jo alusta saakka, kun näimme persialaisten
asettuneen teitä vastaan, aioimme sanoa teille sen, minkä nyt itse
ennätitte ennen meitä. Mutta me pelkäsimme, että tämä puhe ei olisi
teille mieleen. Vaan koska nyt itse olette tästä muistuttaneet, olemme
mielihyvällä kuulleet ehdoituksen ja olemme valmiit tekemään niin."
47. Koska tuuma miellytti molempia, vaihtoivat he aamun valjettua
paikkansa. Mutta boiotilaiset huomasivat, mitä oli tekeillä, ja
ilmoittivat asian Mardoniokselle. Sen kuultuaan tämäkin koetti muuttaa
asentoaan ja vei persialaiset lakedaimonilaisia vastaan. Huomattuaan
tämän Pausanias, joka ymmärsi aikeensa joutuneen ilmi, siirsi
spartalaiset takaisin oikealle sivustalle. Ja samoin teki myös
Mardonios persialaisiin nähden vasemmalla siivellään.
48. Kun kummatkin jälleen olivat asettuneet entisille paikoilleen,
lähetti Mardonios spartalaisten luo kuuluttajan, joka lausui näin: "Oi
lakedaimonilaiset, teitähän täkäläiset ihmiset sanovat urhoollisimmiksi
miehiksi, kehuen, että te ette pakene sodasta ettekä jätä riviänne,
vaan paikoillenne jääden joko tuhoatte vastustajanne tai itse
tuhoudutte. Mutta tässä kaikessa ei ollutkaan mitään perää. Sillä jo
ennenkuin iskimme yhteen ja antauduimme käsikähmään, näimme kuinka te
pakenitte, jätitte paikkanne, ja annoitte atenalaisten koetella meidän
urhoollisuuttamme, mutta itse asetuitte meidän orjiamme vastaan. Tämä
ei suinkaan ole kelpomiesten työtä, ja me olemme mitä suurimmassa
määrin teihin nähden pettyneet. Maineenne takia me näet odotimme, että
te olisitte lähettäneet luoksemme kuuluttajan haastamaan meidät
taisteluun ja olisitte tahtoneet otella vain persialaisia vastaan, ja
me olimme valmistautuneet niin tekemään. Mutta emme olekaan mitään
sellaista saaneet teistä kuulla, vaan pikemmin, että olette pötkineet
pakoon. Koska siis te ette ole tätä ehdoitusta ensin tehneet, niin
tahdomme me sen tehdä. Eikö nyt helleenien puolesta teidän, joita
pidetään urhoollisimpina, ja barbarien puolesta meidän tulisi, yhtä
monta kummallakin puolen, taistella toisiamme vastaan? Ja jos hyväksi
nähdään, että muidenkin tulee taistella, niin taistelkoot he kernaasti
sitten. Mutta jos ette niin katso hyväksi, vaan on kyllin, että me
yksin taistelemme, niin ratkaiskaamme me taistelu. Ja kummat tahansa
meistä voittanevatkin, niin he ovat koko sotajoukkonsa puolesta
voittaneet."
49. Näin lausuttuaan ja jonkun aikaa odotettuaan kuuluttaja läksi
takaisin, koska ei kukaan hänelle vastannut, ja perille saavuttuaan hän
ilmoitti Mardoniokselle, kuinka hänen oli käynyt. Ylen iloissaan ja
tyhjänpäiväisestä voitostaan ylpeänä tämä käski ratsuväkensä hyökätä
helleenejä vastaan. Ja hyökätessään ratsumiehet tuottivat suurta
vahinkoa koko helleenien sotajoukolle heittämällä keihäitään ja
ampumalla nuoliaan. Sillä koska he olivat hevos-jousiväkeä, ei voinut
päästä likelle heitä. Ja he hämmensivät ja loivat umpeen Gargafian
lähteen, josta koko helleeniläinen sotajoukko otti vettä. Tämän lähteen
kohdalle olivat ainoastaan lakedaimonilaiset asettuneet, mutta toisista
helleeneistä lähde oli enemmän tai vähemmän etäällä, aina sen mukaan,
mihin mikin osasto oli sijoitettu. Sitävastoin oli Asopos lähellä, vaan
koska he olivat Asopoksesta suljetut, kulkivat he lähteellä. Joesta
näet ei heidän ollut mahdollista noutaa vettä vihollisten ratsumiehiltä
ja heidän nuoliltaan.
50. Kun asiain tällä kannalla ollessa sotajoukolta oli riistetty
vedensaanti ja ratsuväki sitä häiritsi, kokoontuivat helleenien
sotapäälliköt neuvottelemaan niin hyvin näistä kuin muistakin seikoista
ja tulivat Pausaniaan tykö oikealle sivustalle. Sillä oli toinen
seikka, joka, enemmän kuin tämä, heitä huolestutti. Heillä näet ei enää
ollut ruokavaroja, syystä että heidän palvelijoiltaan, jotka olivat
lähetetyt Peloponnesokseen hankkimaan muonaa, oli ratsuväki sulkenut
tien, niin ett'eivät he voineet päästä leiriin.
51. Neuvotellessaan päättivät sotajoukot, siinä tapauksessa että
persialaiset sinä päivänä lykkäisivät taistelun suorittamisen
toistaiseksi, mennä "saareen". Tämä sijaitsee Asopoksesta ja Gargafian
lähteeltä, minkä ääressä helleenit silloin olivat leirissä, kymmenen
stadionin päässä, Plataiain kaupungin edustalla. Mainittu, keskellä
mannermaata sijaitseva saaren tapainen muodostuu tällä tavoin.
Virratessaan Kithaironin vuorelta alas tasangolle joki jakaantuu
kahteen uomaan, jotka ovat toisistaan noin kolmen stadionin päässä,
mutta yhtyvät sitten yhdeksi. Joen nimi on Oeroe, ja maanasukkaat
sanovat sitä Asopoksen tyttäreksi. Tähän paikkaan siis helleenit
päättivät siirtyä, jotta heillä olisi käytettävänään runsaasti vettä ja
jott'eivät vihollisten ratsumiehet heitä vahingoittaisi, kuten tekivät
nyt, jolloin he olivat suoraan vastapäätä helleenejä. Ja nämä katsoivat
parhaaksi toimittaa siirtymisen toisen yövartion aikana, jott'eivät
persialaiset näkisi heidän lähtevän liikkeelle ja niiden ratsuväki
seuraisi ja saattaisi heitä epäjärjestykseen. Edelleen he päättivät,
saavuttuaan tähän paikkaan, jonka ympäriltä Kithaironista virtaava
Asopoksen tytär Oeroe juuri juoksee, samana yönä lähettää puolet
sotaväestään Kithaironiin tuomaan kuormaväestön, joka oli lähtenyt
hankkimaan ruokavaroja. Tämä oli näet suljettu Kithaironiin.
52. Näin he päättivät tehdä, ja koko sen päivän ahdisti heitä
vihollisten ratsuväki, joten heillä oli kestettävänään hellittämätön
työ. Vaan kun päivä päättyi ja ratsumiehet olivat herjenneet
ahdistamasta, niin useimmat yön tultua ja lähtöön sovitun hetken
saavuttua nousivat ja läksivät tiehensä. Mutta heiliä ei ollutkaan
mielessä lähteä sovittuun paikkaan, vaan liikkeelle päästyään he
iloissaan pakenivat vihollisten ratsuväen edestä plataialaisten
kaupunkia kohti ja saapuivat pakomatkallaan Heran temppelille. Tämä
sijaitsee plataialaisten kaupungin edessä, kahdenkymmenen stadionin
päässä Gargafian lähteeltä. Ja sinne saavuttuaan he laskivat aseensa
pyhätön eteen.
53. Niinpä nämä leiriytyivät Heran temppelin ympärille.
Mutta huomatessaan heidän lähtevän leiristä käski Pausanias
lakedaimonilaisiakin tarttumaan aseihinsa ja menemään muitten jälestä,
jotka kulkivat edellä, arvellen heidän menevän sovittuun paikkaan.
Tällöin suostuivat muut osastonpäälliköt tottelemaan Pausaniasta, mutta
Amomfaretos, Poliadeen poika, pitanelaisten osaston päällikkö, sanoi,
ettei hän ainakaan aikonut paeta muukalaisia ja vapaaehtoisesti
häväistä Spartaa, ja kummasteli huomatessaan tekeillä olevan hankkeen,
koska hän ei ollut edellisessä neuvottelussa ollut läsnä. Mutta
Pausanias ja Euryanax pitivät arveluttavana, että hän ei totellut
heitä, mutta vielä arveluttavampana, siinä tapauksessa että hän
kieltäytyisi seuraamasta, jättää pitanelaisten osaston oman onnensa
nojaan, sillä jos he sen tekisivät, oli Amomfaretos seuralaisineen
yksikseen jättäytyneenä joutuva perikatoon. Näin he harkitsivat ja
antoivat lakonilaisen sotajoukon pysyä alallaan, mutta koettivat
vakuuttaa Amomfaretokselle, ettei tullut tehdä niin.
54. Niinpä he kehoittelivat Amomfaretosta, joka yksin
lakedaimonilaisista ja tegealaisista oli jäänyt jälelle. Mutta
atenalaiset taas tekivät näin. He pysyttelivät alallaan siinä paikassa,
mihin olivat asettuneet, koska ymmärsivät, että lakedaimonilaiset
puhuivat yhtä, ajattelivat toista. Vaan kun sotajoukko pantiin
liikkeelle, niin atenalaiset lähettivät joukostaan ratsumiehen
katsomaan, hankkivatko spartalaiset todella lähtöä vai eivätkö he
ollenkaan aikoneetkaan poistua, sekä kysymään Pausaniaalta, mitä tuli
tehdä.
55. Lakedaimonilaisten luo saavuttuaan kuuluttaja näki nämä
sijoittuneiksi paikoilleen ja heidän ensimäiset miehensä ilmi riidassa.
Sillä kun Euryanax ja Pausanias kehoittivat Amomfaretosta miehineen
olemaan antaumatta vaaraan jäämällä yksin lakedaimonilaisten joukosta
paikoilleen, eivät he häntä saaneet taivutetuksi. Lopulta syntyi heidän
välillään riita, ja samassa saapui atenalaisten kuuluttaja ja seisahtui
heidän viereensä. Riidan kestäessä Amomfaretos tarttuu molemmin käsin
kiveen ja asettaa sen Pausaniaan jalkojen eteen, lausuen sillä
äänestysliuskalla äänestävänsä, ettei paettaisi muukalaisia,
tarkoittaen tällä barbareja. Mutta Pausanias sanoi häntä hulluksi ja
mielensä menettäneeksi ja käski sitten atenalaisten kuuluttajan, kun
tämä kysyi kysyttävänsä, kertoa millainen asiain tila heillä oli, ja
pyysi atenalaisia vetäytymään heidän luokseen ja menettelemään
lähtöönsä nähden niinkuin he itsekin.
56. Kuuluttaja läksi siis takaisin atenalaisten luo. Mutta toiset
kiistelivät yhä, kunnes aamunkoitto heidät yllätti. Sill'aikaa
Pausanias pysyi liikkumatta, vaan koska hän ei luullut, että
Amomfaretos jäisi paikoilleen, jos muut lakedaimonilaiset lähtisivät
pois, niinkuin todella kävikin, niin hän antoi merkin ja vei kukkuloita
myöten pois kaikki muut. Ja tegealaiset seurasivat mukana. Mutta
atenalaiset kulkivat taistelujärjestyksessä toiseen suuntaan kuin
lakedaimonilaiset. Edelliset näet pysyttelivät penkereillä ja
Kithaironin juurella, koska pelkäsivät vihollisten ratsuväkeä,
atenalaiset taas kääntyivät alas tasangolle.
57. Amomfaretos, joka alussa ei luullut Pausaniaan ollenkaan uskaltavan
jättää heitä, pysyi lujasti siinä päätöksessään, että hänen miehineen
tuli jäädä paikoilleen eikä siitä lähteä minnekään. Mutta kun Pausanias
ynnä hänen väkensä olivat jonkun matkaa edenneet, käsitti Amomfaretos
heidän täydellä todella aikovan hyljätä hänet, jonka vuoksi hän käski
osastoansa tarttumaan aseisiin ja kulkemaan askel askeleelta muun
joukon luo. Vaan poistuttuaan noin kymmenen stadionin verran tämä jäi
odottamaan Amomfaretoksen osastoa, asettuen Moloeis-joen ja Argiopion
nimisen paikan lähistöön, missä myös on eleusiläisen Demeterin pyhättö.
Ja se jäi siitä syystä odottamaan, että, jos Amomfaretos ynnä hänen
joukkonsa eivät poistuisi siitä paikasta, mihin olivat asettuneet, vaan
jäisivät sinne, se voisi tulla heidän avukseen. Siinä saavutti heidät
Amomfaretos koko joukkoineen, ja samassa koko barbarien ratsuväki
hyökkäsi heidän kimppuunsa. Sillä ratsumiehet tekivät niinkuin heidän
aina oli tapana tehdä. Mutta nähtyään sen paikan tyhjäksi, mihin
helleenit edellisinä päivinä olivat olleet sijoittuneina, he hoputtivat
hevosiaan yhä vain eteenpäin, ja heti saavutettuaan helleenit he
alkoivat ahdistaa näitä.