126. Näillä seuduin on runsaasti sekä jalopeuroja että villihärkiä,

joiden ylen suuria sarvia tuodaan Hellaaseen. Jalopeurojen

asuinpaikkojen rajoina ovat Abderan alueen halki virtaava Nestos-joki

ja Akarnanian läpi virtaava Akheloos. Sillä itäpuolella Nestos-jokea ei

missään koko etupuolisessa Europassa saata nähdä jalopeuraa, eikä

myöskään Akheloos-joen länsipuolella koko muulla mantereella, vaan

niitä tavataan ainoastaan näiden kahden joen välillä. [Tämä kohta on

joko kirjoitettu Aasiassa, tai on Herodotos tässä käyttänyt aasialaista

lähdettä.]

127. Thermeen saavuttuaan Xerxes sijoitti sinne sotajoukkonsa. Ja

siihen paikkaan leiriytyvä sotajoukko täytti niin suuren osan

merenrantaa, että se, alkaen Thermen kaupungista ja Mygdoniasta,

ulottui Lydias- ja Haliakmon-joille saakka, jotka eroittavat

Bottiaiïs-maan ja makedonialaisten alueen toisistaan, ja yhdistävät

vetensä samaan uomaan. Näissä seuduissa siis barbarit pitivät leiriä.

Mutta näistä luetelluista joista vain Kheidoros yksin ei riittänyt

sotajoukolle, vaan ehtyi juotaessa.

128. Mutta Thermestä Xerxes näki nuo ylen korkeat Tessalian vuoret,

Olympoksen ja Ossan. Ja kun hän sai tietää, että niiden välillä oli

vain kapea laakso, jonka läpi virtaa Peneios, ja kuuli, että sieltä vei

tie Tessaliaan, teki hänen mieli purjehtia katsomaan Peneioksen suuta,

koska hän sitten aikoi marssia ylempänä asuvien makedonialaisten alueen

kautta perraibien maahan ja Gonnos-kaupungin luo. Tästä näet hän kuuli

olevan turvallisimman tien. Ja hän noudattikin heti tätä mielitekoaan.

Hän astui sidonilaiseen laivaan, johon hänen aina oli tapana astua,

milloin hän tahtoi tehdä jotakin tämmöistä, ja antoi merkin muillekin

laivoille lähteä merelle sekä jätti maasotajoukon paikoilleen. Mutta

kun Xerxes oli saapunut ja katsellut Peneioksen suuta, ihmetteli hän

suuresti ja kutsui luokseen oppaat sekä kysyi, oliko mahdollista

kääntää joen suunta muuanne ja antaa sen toiselta kohtaa laskea mereen.

129. Mutta on sellainen puhe, että Tessalia muinoin oli järvenä, sitä

kun kaikkialta saarsivat ylen korkeat vuoret. Sillä idässä sen sulkevat

Pelion- ja Ossa-vuoret, jotka juurelta yhtyvät toisiinsa, pohjoisessa

Olympos, lännessä Pindos, etelässä ja suvituulen puolelta Othrys.

Näiden lueteltujen vuorten keskellä oleva umpilaakso on Tessalia. Tähän

laskee useita jokia, mutta huomattavimmat niistä ovat nämä viisi:

Peneios, Apidanos, Onokhonos, Enipeus ja Pamisos, jotka, omanimisinä

Tessaliaa sulkevilta vuorilta laskien, yhtyvät tällä tasangolla ja

purkautuvat yhden ainoan solan kautta, joka sekin vielä on kapea,

mereen, sitä ennen kaikki yhdistettyään vetensä toisiinsa. Vaan heti

kun ne ovat yhtyneet, pääsee jo Peneios nimi voitolle ja saattaa muut

joet nimettömiksi. Mutta muinoin -- niin väitetään --, silloin kun ei

vielä ollut tätä solaa eikä tätä läpikulkua, ei näillä joilla eikä

näiden jokien lisäksi Boibeis-järvellä ollut niitä nimiä, jotka niillä

nyt on. Ne virtasivat kuitenkin yhtäkaikki samalla tavoin kuin nytkin

ja tekivät virratessaan koko Tessalian mereksi. Nytpä tessalialaiset

itse väittävät Poseidonin luoneen sen solan, jonka läpi Peneios virtaa,

ja puhuvatkin siinä todenmukaisesti. Jokainen näet, joka arvelee

Poseidonin järkyttävän maata ja maanjäristyksien aikaansaamien

halkeamien olevan tämän jumalan töitä, saattaisi senkin nähdessään

väittää sitä Poseidonin tekemäksi. Sillä, niinkuin minusta näyttää, on

tuo vuorten halkeama maanjäristyksen työtä.

130. Mutta kun Xerxes kysyi, oliko Peneioksella muuta laskupaikkaa

mereen, virkkoivat oppaat, jotka tarkalleen tunsivat asian: "Kuningas,

tällä joella ei ole muuta laskua mereen kuin juuri tämä; sillä koko

Tessalia on ylt'ympäri vuorten reunustama." Siihen kerrotaan Xerxeen

virkkaneen: "Ovelaa väkeä ovat tessalialaiset. Tätähän he, muuttaessaan

mielensä, jo aikoja sitten pitivät silmällä, nimittäin muun muassa

juuri sitä seikkaa, että heillä oli helposti valloitettava ja nopeaan

otettava maa. Sillä ei tarvittaisi muuta kuin että laskettaisiin joki

heidän maahansa, padolla tunkemalla se pois solasta ja kääntämällä sen

kulku, niin että koko Tessalia, vuoria lukuunottamatta, joutuisi

tulvaveden alle." Tämän hän lausui silmällä pitäen Aleuaan poikia,

jotka olivat tessalialaisia ja ensimäisinä helleenien joukosta olivat

antautuneet kuninkaalle. Xerxes luuli nimittäin heidän julistaneen

ystävyyttään koko kansan puolesta. Tämän sanottuaan ja katseltuaan

paikkaa hän purjehti takaisin Thermeen.

131. Niinpä hän Pierian seuduilla kulutti useita päiviä. Yksi

sotajoukon kolmannes raivasi näet puhtaaksi Makedonian vuoren, jotta

koko sotajoukko tätä tietä kulkisi perraibien maan puolelle. Mutta

Hellaaseen maata vaatimaan lähetetyt kuuluttajat saapuivat, toiset

tyhjin käsin, toiset tuoden maata ja vettä.

132. Ja ne, jotka sitä antoivat, olivat seuraavat: tessalialaiset,

dolopit, ainianit, perraibit, lokrilaiset, magnetit, Maalis-maalaiset,

Fthian akhaialaiset ja teebalaiset ynnä muut boiotilaiset, paitsi

tessalialaisia ja plataialaisia. Näiden varalle olivat barbareja

vastaan sotaan nousseet helleenit tehneet valaliiton. Ja vala sisälsi

sen, että kun heidän oli sodassa käynyt hyvin, he Delfoin jumalalle

pyhittäisivät kymmenykset kaikkien niiden helleenien omaisuudesta,

jotka, olematta siihen pakoitettuja, olivat antautuneet persialaisille.

Näin kuului helleenien vala.

133. Mutta Atenaan ja Spartaan Xerxes ei tästä syystä lähettänyt

kuuluttajia vaatimaan maata. Sillä kun Dareios juuri tätä varten oli

lähettänyt airuet, olivat atenalaiset viskanneet heidät kuiluun ja

lakedaimonilaiset kaivoon, käskien heitä sieltä tuomaan maata ja vettä

kuninkaalle. Tästä syystä Xerxes ei lähettänyt sinne maanvaatijoita.

Mikä onnettomuus kohtasi atenalaisia sen johdosta, että he olivat näin

kohdelleet kuuluttajia, sitä en saata mainita -- paitsi että heidän

maansa ja kaupunkinsa hävitettiin. Vaan sen en luule tästä syystä

tapahtuneen.

134. Mutta lakedaimonilaisia ainakin kohtasi Talthybioksen, Agamemnonin

kuuluttajan, viha. Spartassa on näet olemassa Talthybioksen pyhättö,

onpa siellä myöskin Talthybioksen jälkeläisiä, niinsanotut

talthybiadit, joille kaikki Spartan puolesta suoritettavat

kuuluttajatoimet ovat kunniakirjaksi annetut. Kun nyt spartalaiset tuon

tapauksen jälkeen uhrasivat, ei mikään uhri heille onnistunut. Tätä

jatkui näin jonkun aikaa. Lakedaimonilaiset olivat murheissaan ja

pahoillaan, jonka vuoksi he pitivät useita kansankokouksia ja

kuuluttamalla kysyivät, tahtoiko joku lakedaimonilainen kuolla Spartan

puolesta. Silloin Sperthias, Aneristoksen poika, ja Bulis, Nikolaan

poika, kaksi ylhäissukuista ja varakasta spartalaista, vapaaehtoisesti

ottivat kärsiäkseen rangaistuksen Xerxeeltä Dareioksen Spartassa

tuhoutuneitten kuuluttajain hyvitykseksi. Siten spartalaiset lähettivät

heidät Meediaan, kuten kuolemaan ainakin.

135. Tämä miesten rohkeus ansaitsee ihailua, samoinkuin myös nämä

heidän sanansa. Matkallaan Susaan he näet saapuivat Hydarneen luo. Ja

Hydarnes oli syntyperältään persialainen sekä Aasian rannikolla

asuvaisten ylipäällikkö. Tämä kutsui heidät vieraikseen ja kestitsi

heitä, ja kestitessään hän kyseli heiltä näin: "Lakedaimonin miehet,

minkä vuoksi vierotte kuninkaan ystävyyttä? Katsokaa minua ja minun

tilaani ja nähkää, kuinka kuningas ymmärtää kunnioittaa urhoollisia

miehiä. Niinpä, jos tekin antautuisitte kuninkaalle -- hän näet pitää

teitä urhoollisina miehinä --, voisi kukin teistä kuninkaan

suostumuksella hallita Hellasta." Tähän he vastasivat näin: "Hydarnes,

se neuvo, jonka meille annat, on yksipuolinen. Sillä toista olet

kokenut ja osaat neuvoa, mutta toista et. Orjana kyllä ymmärrät olla,

mutta vapautta et ole kokenut etkä tiedä, onko se suloinen vai ei.

Sillä jos olisit sitä kokenut, niin neuvoisit meitä sen puolesta

taistelemaan ei vain keihäin, vaan kirveinkin."

136. Näin he vastasivat Hydarneelle. Kun sitten heidän saavuttuaan

Susaan ja tultuaan kuninkaan eteen henkivartijat ensin käskivät heitä

lankeamaan kasvoilleen ja osoittamaan kunnioitustaan kuninkaalle sekä

koettivat väkisin pakoittaa heitä siihen, niin he lausuivat, että

vaikka heidät työnnettäisiin suin päin maahan, he eivät ikinä sitä

tekisi. Sillä heillä ei ollut tapana maassa ryömien ketään ihmistä

kumartaa eivätkä he sitä varten olleet tulleet. Saatuaan tämän

torjutuksi he sitten pitivät tämmöisen puheen ja lausuivat

sen yhteydessä vielä tämänkin: "Oi meedialaisten kuningas,

lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät kärsimään rangaistusta

Spartassa tuhottujen kuuluttajien hyvitykseksi." Heidän puhuessaan

näin sanoi Xerxes jalomielisyydessään, ettei hän aikonut olla

lakedaimonilaisten kaltainen. Nämä olivat näet hämmentäneet yleistä

kansainoikeutta surmaamalla kuuluttajat, mutta itse hän ei aikonut

tehdä sitä, josta hän heitä moitti, eikä, kostoksi surmaamalla näitä

lähettejä, vapauttaa lakedaimonilaisia syyllisyydestä.

137. Siten taukosi, spartalaisten tehtyä näin, Talthybioksen viha heti,

vaikkakin Sperthias ja Bulis palasivat Spartaan. Mutta kauan aikaa

myöhemmin, peloponnesolaisten ja atenalaisten välisen sodan aikana,

heräsi se jälleen, kuten lakedaimonilaiset kertovat. Ja tämä näyttää

minusta olevan kaikkein ihmeellisimpiä tapauksia. Sillä se, että

Talthybioksen viha kohtasi sanansaattajia eikä tauonnut, ennenkuin se

oli täyttynyt, se oli sulaa oikeutta. Mutta että se kohtasi niiden

miesten lapsia, jotka tuon vihan johdosta olivat laittautuneet

matkaan kuninkaan tykö, nimittäin Buliin poikaa, Nikolasta, ja

Sperthiaan poikaa, Aneristosta, joka miehitetyllä laivalla purjehti

Halieis-kaupunkiin ja valloitti tämän sen Tirynsistä tulleilta

asujamilta, se on minusta selvästi tapahtunut jumalallisesta

sallimuksesta. Lakedaimonilaiset lähettivät näet nämä miehet

sanansaattajina Aasiaan, mutta traakialaisten kuninkaan Sitalkeen,

Tereuksen pojan, ja erään abderalaisen Nymfodoroksen, Pytheuksen

pojan, kavaltamina heidät vangittiin Hellespontoksen alueella

sijaitsevan Bisanthen tienoilla, vietiin Attikaan, jossa he saivat

surmansa atenalaisten toimesta, ja heidän mukanaan myös muuan

korintolainen, Aristeas, Adeimantoksen poika. Tämä nyt kuitenkin

tapahtui monta vuotta kuninkaan retken jälkeen. Mutta minä tahdon

palata aikaisempaan kertomukseeni.

138. Kuninkaan sotaretki oli nimeksi aiottu Atenaa vastaan, mutta

tarkoitti todellisuudessa koko Hellasta. Vaan helleenit, jotka jo

aikoja sitten olivat siitä saaneet tietää, eivät kaikki tätä viestiä

ottaneet samalla tavoin vastaan. Toiset näet niistä, jotka

persialaisille olivat antaneet maata ja vettä, olivat siinä rohkeassa

luottamuksessa, etteivät tulisi barbarin puolelta kärsimään mitään

ikävyyttä. Ne taas, jotka eivät olleet sitä antaneet, olivat suuressa

pelossa, koska Hellaassa ei ollut riittävää määrää laivoja uhkaavan

vihollisen torjumiseksi ja koska useimmat eivät tahtoneet ryhtyä

sotaan, vaan olivat varsin meedialaismieliset.

139. Tässä paikassa olen pakoitettu lausumaan mielipiteen, joka kyllä

on epämieluisa useimmille, mutta jota en saata olla lausumatta, koska

se minusta näyttää olevan tosi. Jos näet atenalaiset säikähtyneinä

uhkaavasta vaarasta, olisivat lähteneet maastaan tai myös, sieltä

lähtemättä ja paikoilleen jääden, olisivat antautuneet Xerxeen valtaan,

ei olisi yksikään yrittänyt merellä tehdä kuninkaalle vastarintaa. Jos

nyt siis ei yksikään olisi merellä Xerxestä vastustanut, olisi

mantereella käynyt näin: joskin peloponnesolaiset olisivat Isthmoksen

kautta rakentaneet suojamuureja ikäänkuin haarniskapaidaksi itselleen,

olisivat lakedaimonilaiset jääneet yksikseen; sillä liittolaiset

olisivat jättäneet heidät pulaan, ei tosin vapaaehtoisesti, mutta

pakosta, kun barbarien laivasto olisi heiltä vallannut kaupungin

toisensa perästä. Ja yksikseen jääneinä he suurtöitä suoritettuaan

olisivat urheasti kaatuneet. Joko olisi heidän käynyt näin, tai

olisivat he jo ennen, nähdessään muiden helleenien pitävän

meedialaisten puolta, tehneet Xerxeen kanssa sovinnon. Ja siten olisi

Hellas kummassakin tapauksessa joutunut persialaisten valtaan. Sillä

minä en saata käsittää, mikä hyöty oli Isthmoksen poikki rakennetuista

muureista, jos kerran kuningas vallitsi merellä. Jos nyt joku sanoisi

atenalaisten tulleen Hellaan pelastajiksi, ei hän erehtyisi totuuteen

nähden. Sillä sille puolelle, johon he kääntyivät, täytyi asiain

kallistua. Ja sen kautta, että atenalaiset valitsivat Hellaan vapaana

säilymisen, tuli heistä juuri ne, jotka herättivät koko muun Hellaan,

paitsi meedialaisten puolelle menneitä, ja, lähinnä jumalten jälkeen,

torjuivat kuninkaan. Eivätkä nuo kauheat Delfoista tulevat

oraakelilauseet, jotka syöksivät heidät pelkoon, voineet taivuttaa

heitä hylkäämään Hellasta, vaan paikoilleen jääden he uskalsivat

kohdata maatansa vastaan hyökkäävää vihollista.

140. Atenalaiset olivat näet lähettäneet Delfoihin tiedustelijoita,

koska halusivat saada oraakelilta neuvoa. Ja kun tiedustelijat, pyhätön

ääressä suoritettuaan säädetyt menot, olivat astuneet temppelisaliin,

antoi Pytia, jonka nimi oli Aristonike, tämän vastauksen.

Mies-polot, oi mitä viivytte? Pois, pois maailman ääriin,

taa kodit, korkeat taa jätä kaupungin kehämuurit,

sillä sen ei pysy pystynä pää, ei vankkana varsi,

ei jalat allaan, ei kädet, ei muu vyötärys säily,

tyhjiin raukenevat, tuli kaataa kaikki ja tuima

Ares, kiidättäin sotavaunuin syyrialaisin.

Sortaa myös monet muut hän linnat, ei sinun yksin,

suojat kuolematonten suo rajun valkean raastaa.

Kaiketi kammoissaan jopa huojunevat, hiki tihkuu

virtana heistä, jo mustan hurmehtii katonharjat

hurmeen, ennustain tuhopäivää torjumatonta.

Vaan pyhätöstäni pois, epätoivoon valmihit olkaa!

141. Tämän kuultuaan joutuivat atenalaisten tiedustelijat mitä

suurimman murheen valtaan. Mutta heidän ollessaan ennustetusta

onnettomuudesta epätoivoissaan neuvoi Timon, Androbuloksen poika,

delfolaisten kesken suurta arvoa nauttiva mies, heitä ottamaan käteensä

turvananojan-oksat ja, kuten turvananojat ainakin, uudestaan kääntymään

oraakelin puoleen. Atenalaiset tottelivat neuvoa ja lausuivat:

"Oi ruhtinas, anna meille parempi vastaus isänmaahamme nähden

kunnioituksesta näitä turvananojan-oksia kohtaan, jotka sinulle tuomme

tullessamme, sillä muuten emme poistu pyhästä suojastasi, vaan jäämme

tänne hamaan kuolemaan saakka." Heidän näin lausuttuaan julisti papitar

heille tämän toisen vastauksen:

Zeusta Olympon ei rukoukset taivuta Pallaan,

vaikk' ylen runsaat hällä ne lie sekä mielevät neuvot.

Tää toki säilyvä on sana kuin teräs särkymätönnä:

muun vihamies kun on kaiken vallannut, mitä äärtää

kallio Kekropsin ja Kithaironin pyhä rotko,

Tritogeneialle turvan kestävän Zeus jylylaaja

lahjoittaa: puumuuri on sun sekä lastesi suoja,

ällös vartoamaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö

joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta,

väistyös, selkäsi kääten, viel' olet iskevä päinkin.

Oi Salamis jumalainen, sa kuoletat saamia vaimoin,

kun Demeterin antimet kootaan tai sirotellaan.

142. Koska tämä vastaus heistä näytti suotuisammalta, niinkuin se

olikin, kirjoittivat he sen muistiin ja läksivät matkoihinsa Atenaan.

Kun tiedustelijat palattuaan ilmoittivat vastauksen kansalle,

lausuttiin useita eri arveluja ennustuksen tarkoituksesta. Mutta

varsinkin nämä kaksi keskenään vastakkaista ajatusta esitettiin.

Muutamat iäkkäämmät arvelivat jumalan julistaneen, että linna oli

säilyvä. Atenalaisten muinainen linna oli näet pensasaitauksen

ympäröimä. Toiset päättivät siis, että tämä juuri oli tuo puinen muuri,

toiset taas väittivät jumalan tarkoittavan laivoja ja käskivät

varustamaan näitä sekä jättämään kaiken muun sikseen. Mutta niitä,

jotka sanoivat puisen muurin merkitsevän laivoja, arvelutti kaksi

Pytian viimeksi lausumaa säettä:

"Oi Salamis jumalainen, sa kuoletat saamia vaimoin,

kun Demeterin antimet kootaan tai sirotellaan."

Nämä säkeet hämmensivät niiden mielipidettä, jotka väittivät laivoilla

tarkoitettavan puista muuria. Ennuslauseidenselittäjät tekivät näet

tästä lausunnosta sen johtopäätöksen, että heidän oli joutuminen

tappiolle Salamiin luona, jos hankkiutuisivat meritaisteluun.

143. Atenalaisten kesken oli eräs äskettäin ensimäisten riviin kohonnut

mies, jonka nimi oli Themistokles ja joka mainittiin Neokleen pojaksi.

Tämä mies väitti, että ennuslauseidenselittäjät eivät päätelleet vallan

oikein, ja hän puhui näin: jos tuo sana todella olisi atenalaisia

tarkoittanut, ei se hänen mielestään olisi niin lempeässä muodossa

lausuttu, vaan kuuluisi: "Oi Salamis, sinä hirveä", eikä: "Oi Salamis

jumalainen" -- koska kerran asukkaiden oli määrä siinä paikassa saada

surmansa. Mutta jos oikein ymmärsi oraakelilauseen, oli jumala lausunut

tämän sanan vihollisista. Hän neuvoi siis näitä varustautumaan

meritaisteluun, koska muka juuri laivat olivat tuo puinen muuri.

Tätä Themistokleen neuvoa katsoivat atenalaiset itselleen

otollisemmaksi kuin ennustustenselittäjäin käsitystä, nämä kun epäsivät

varustautumasta meritaisteluun ja sanalla sanoen tahtoivat, ettei

kohotettaisi kättäkään, vaan että lähdettäisiin Attikasta pois ja

siirryttäisiin asumaan johonkin toiseen maahan.

144. Mutta jo tätä ennen oli eräs toinen Themistokleen ehdoitus

kaikeksi onneksi pantu täytäntöön. Kun nimittäin atenalaisten

valtiorahastoon oli kertynyt paljon rahaa, jota heille tuli Laureionin

metallikaivoksista, ja heidän piti itse kunkin vuoroonsa saaman

kymmenen drakmaa, taivutti Themistokles atenalaiset lakkaamaan tuosta

jakelusta ja näistä rahoista teettämään kaksisataa laivaa Aiginan sotaa

varten, kuten hän sanoi. Tämän sodan syttyminen siis sillä kertaa

pelasti Hellaan, koska se pakoitti Atenan rupeamaan merivallaksi.

Laivoja tosin ei käytetty siihen tarkoitukseen, jota varten ne oli

tehty, mutta Hellaan menestykseksi ne täten saatiin aikaan. Nämä laivat

olivat siis atenalaisilla jo valmiiksi tehtyinä, mutta toisia oli

niiden lisäksi rakennettava. Ja neuvoteltuaan oraakelivastauksesta he

päättivät miehissä lähteä laivoillaan Hellaaseen hyökkäävää barbaria

vastaan, luottaen jumalaan ja yhdessä niiden helleenien kanssa, jotka

tahtoivat seurata.

145. Nämä oraakelilauseet olivat siis atenalaiset saaneet. Ja kun nyt

kaikki Hellaan menestyksestä huolehtivat helleenit olivat kokoontuneet

ja antoivat toisilleen lupauksia ja uskollisuuden-vakuutuksia,

katsoivat he neuvotellessaan parhaaksi kaikkein ensiksi sovittaa omat

vihollisuutensa ja keskenäiset sotansa. Useatkin heistä olivat

selkkauksissa toistensa kanssa, mutta ankarin oli atenalaisten ja

aiginalaisten välinen sota. Saatuaan sitten tietää Xerxeen olevan

sotajoukkoineen Sardeessa päättivät he lähettää miehiä Aasiaan

vakoilemaan kuninkaan toimia ja laittaa sanansaattajia Argokseen

tekemään aseliittoa persialaisia vastaan sekä toisia Sikeliaan,

Gelonin, Deinomeneen pojan, luo ja Kerkyraan kutsumaan kumpiakin

Hellaan avuksi ja vielä toisia Kreetaan. Heillä oli näet huolenaan,

että kaikki, mitä vain helleenejä oli, liittyisivät yhteen ja

toimisivat yksissä tuumin, koska vaarat yhtäläisesti uhkasivat kaikkia

helleenejä. Mutta Gelonin mahtia sanottiin suureksi, jopa paljoa

suuremmaksi kaikkein muitten helleenien valtaa.

146. Tämän päätöksen tehtyään he sovittivat keskenäiset vihollisuutensa

ja lähettivät ensiksi kolme miestä vakoojina Aasiaan. Saavuttuaan

Sardeeseen nämä ottivat selvän kuninkaan sotajoukosta, mutta joutuivat

ilmi, jonka jälkeen maasotajoukon päälliköt antoivat kiduttaa heitä ja

viedä heidät surmattavaksi. Niinpä heillä oli varmasti kuolema

edessään. Mutta saatuaan tietää tämän Xerxes paheksui sotapäällikköjen

tuumaa ja lähetti muutamia henkivartijoistaan matkaan, käskien näiden,

jos tapaisivat vakoojat hengissä, tuoda heidät hänen luoksensa. He

tapasivatkin heidät vielä hengissä ja toivat heidät kuninkaan eteen.

Kuultuaan sitten, mitä varten he olivat tulleet, käski Xerxes

henkivartijoiden kuljettaa heitä ympäri ja näyttää heille koko

jalka- ja ratsuväkensä; ja kyllältään kaikkea ihailtuansa olivat he

vahingoittumatta lähetettävät mihin maahan vain itse tahtoivat.

147. Ja antaessaan tämän käskyn hän lisäsi, että jos vakoojat

tuhoutuisivat, eivät helleenit ennakolta saisi tietoa hänen valtansa

suuruudesta, jota ei saattanut kielin kertoa, eivätkä he toiselta

puolen sanottavasti vahingoittaisi vihollisia, jos surmaisivat heistä

kolme miestä. Jos sitä vastoin nämä palaisivat Hellaaseen, arveli hän

helleenein luovuttavan hänelle vapautensa, kun ennen suunniteltua

sotaretkeä kuulisivat hänen mahdistaan. Siten ei hänen tarvitsisi nähdä

vaivaa lähtemällä sotaretkelle. Samantapaisen ajatuksen hän lausui

toisenkin kerran. Ollessaan näet Abydoksessa Xerxes näki Pontoksesta

viljaa kuljettavia aluksia purjehtimassa Hellespontoksen kautta,

matkalla Aiginaan ja Peloponnesokseen. Saatuaan tietää alusten olevan

vihollisten omia valmistautuivat Xerxeen seuralaiset ottamaan ne

valtaansa ja katsoivat kuninkaaseen, odottaen tämän käskyä. Mutta

Xerxes kysyi laivamiehiltä, minne he purjehtivat. He vastasivat: "Me

viemme viljaa sinun vihollisillesi, oi valtias." Siihen kuningas

virkkoi: "Emmekö me itsekin, varustettuina sekä viljalla että muillakin

tarpeilla, purjehdi juuri sinne, mihin nämäkin? Mitä vahinkoa siis nämä

meille tekevät, kun toimittavat meille viljaa?"

148. Saatuaan siten katsella kaikkea vakoojat lähetettiin matkoihinsa

ja palasivat Europpaan. -- Mutta vakoojat lähetettyään laittoivat

persialaista vastaan valaliiton tehneet helleenit toiseksi

sanansaattajia Argokseen. Ja argolaiset kertovat näille käyneen tällä

tavoin. Argolaiset olivat näet heti alussa kuulleet barbarin keräävän

sotavoimia Hellasta vastaan. Ja sen tiedon saatuaan ja käsittäen, että

helleenit koettaisivat voittaa heidät puolelleen sodassa persialaista

vastaan, lähettivät he tiedustelijoita Delfoihin kysymään jumalalta,

kuinka heidän oli parasta tehdä. Heitä oli näet äskettäin kaatunut

kuusituhatta miestä taistelussa lakedaimonilaisia ja Kleomenesta,

Anaxandrideen poikaa, vastaan. Siitä syystä he siis lähettivät

Delfoihin sanan. Ja Pytia antoi heidän kysymykseensä tämän vastauksen:

"Naapuries vihamies, vaan suosima kuolematonten,

Vartiopaikallas pysy peitsin varjelu-valmiin,

Päätäsi varjellos, näet pää on ruumihin turva."

Näin oli Pytia aikaisemmin julistanut. Mutta sanansaattajat tulivat

Argokseen ja saapuivat neuvostoon sekä lausuivat sanottavansa. Lausuman

johdosta neuvosto selitti argolaisten olevan valmiit noudattamaan sitä,

jos lakedaimonilaiset kolmeksikymmeneksi vuodeksi tekisivät välirauhan

heidän kanssaan ja argolaiset itse saisivat toisen puolen koko liiton

johdosta. Oikeastaan olisi koko johdon pitänyt joutuman heidän

käsiinsä, mutta yhtäkaikki he tyytyivät puoleen johtoon.

149. Näin he kertovat neuvoston vastanneen, vaikka oraakeli oli

kieltänyt heitä yhtymästä helleenien liittoon. Mutta ennuslauseen

pelosta he halusivat saada aikaan sotalakkoa kolmeksikymmeneksi

vuodeksi, jotta heidän poikansa näiden vuosien kuluessa ehtisivät

miehistyä. Siinä tapauksessa taas, että sotalakkoa ei saataisi aikaan,

pelkäsivät he vastaisuudessa joutuvansa lakedaimonilaisten alamaisiksi,

jos jo tapahtuneen onnettomuuden lisäksi heitä vielä kohtaisi joku

toinen vaurio, nimittäin persialaisten puolelta. Näihin neuvoston

sanoihin virkkoivat Spartasta tulleet lähetit näin: mitä välirauhaan

tuli, aikoivat he siitä tehdä esityksen kansankokoukselle, mutta

ylijohdosta oli heitä käsketty itse vastaamaan; niinpä he siis

lausuivat spartalaisilla olevan kaksi kuningasta, argolaisilla vain

yhden. Näin ollen ei käynyt päinsä riistää jommaltakummalta Spartan

kuninkaalta johtoa, mutta ei mikään estänyt argolaista saamasta

yhtäläistä äänioikeutta, kuin mikä heidän kahdella kuninkaallaan oli.

Tämän johdosta siis argolaiset selittävät, etteivät he voineet sietää

spartalaisten vallanhimoa, vaan valitsivat mieluummin barbarien

herruuden kuin sen, että jossakin kohden olisivat antaneet myöten

lakedaimonilaisille. Ja he julistivat sanansaattajille, että näiden

ennen auringon laskua oli poistuttava argolaisten alueelta; muutoin

heitä kohdeltaisiin vihollisina.

150. Näin kertovat argolaiset itse näistä tapauksista. Mutta helleenien

kesken kerrotaan myös toisin, nimittäin että Xerxes oli lähettänyt

kuuluttajan Argokseen, ennenkuin hän lähti sotaretkelle Hellasta

vastaan. Ja perille tultuaan kerrotaan airuen lausuneen: "Argoksen

miehet, kuningas Xerxes lausuu teille näin: me olemme sitä mieltä, että

kantaisämme on Perses, Perseuksen, Danaen pojan, poika, joka syntyi

Kefeuksen tyttärestä Andromedasta. Siten polveudumme tavallaan teistä.

Ei ole siis kohtuullista, että lähdemme sotaretkelle esi-isiämme

vastaan ja että te, muita auttaen, asetutte meitä vastaan, vaan tulee

teidän pysyä erillänne ja alallanne. Sillä jos minulle käy mieltäni

myöten, en ole kunnioittava keitään enemmän kuin teitä." Tämän

kuultuaan kerrotaan argolaisten, jotka pitivät asiaa tärkeänä, aluksi

olleen lupaamatta tai pyytämättä mitään. Mutta kun helleenit koettivat

saattaa heidät liittoonsa, niin he, käsittäen, että lakedaimonilaiset

eivät antaisi heille osaa päällikkyydessä, vaativat tätä, jotta siten

saisivat tekosyyn pysyäkseen alallaan.

151. Tämän esityksen kanssa pitää yhtä myös seuraava, helleenien

kertoma kohtaus, joka sattui useita vuosia näiden tapausten jälkeen.

Memnonilaisessa Susassa osuivat jollakin asialla olemaan atenalaisten

sanansaattajina Kallias, Hipponikoksen poika, ynnä hänen seurassaan

sinne matkanneet. Samaan aikaan lähettivät myös argolaiset

sanansaattajia Susaan kysymään Xerxeen pojalta Artaxerxeeltä, vieläkö

heidän Xerxeen kanssa solmimansa ystävyys, josta he itse pitivät

kiinni, pysyi voimassa, vai katsoiko kuningas heitä vihollisikseen.

Siihen kuningas Artaxerxes virkkoi, että ystävyys kyllä pysyi voimassa

ja ettei hän pitänyt mitään kaupunkia Argosta rakkaampana.

152. Lähettikö nyt todella Xerxes tuolla tavoin puhuvan kuuluttajan

Argokseen ja lähtivätkö argolaisten sanansaattajat Susaan kysymään

Artaxerxeeltä heidän ystävyydestään, sitä en saata täsmälleen sanoa

enkä siitä esitä mitään arvelua, vaan ilmoitan juuri sen, mitä

argolaiset itse kertovat. Mutta sen verran minä ymmärrän, että

jos kaikki ihmiset toisivat yhteen paikkaan nähtäväksi omat

onnettomuutensa, vaihtaakseen niitä lähimmäistensä kanssa, niin kukin

tarkastettuaan lähimmäistensä onnettomuuksia mielellään veisi omat

tuomansa takaisin. Niinpä ei ole argolaistenkaan menettely niinkään

paljoa häpeällisempi kuin muitten. Minä olen velvollinen kertomaan,

mitä kerrotaan, mutta en suinkaan ole velvollinen kaikkea uskomaan; ja

tämä sanani pitäköön paikkansa joka kertomukseeni nähden. Kerrotaanhan

niinkin, että juuri argolaiset ne olivat kutsuneet persialaisen

Hellaaseen, koska heidän oli käynyt huonosti sodassa lakedaimonilaisia

vastaan ja he siis halusivat vaikka mitä ennemmin kuin jäädä silloiseen

surkeaan tilaansa.

153. Näin on argolaisista sanottu. Mutta Sikeliaan tuli niiden muiden,

liittolaisten lähettämien sanansaattajien muassa, joitten tuli ryhtyä

keskusteluihin Gelonin kanssa, myös lakedaimonilaisten luota Syagros.

Tämän Gelonin esi-isä, Gelan asuttaja, oli kotoisin Triopionin ääressä

sijaitsevasta Telos-saaresta. Hän näet ei jäänyt kotiinsa, silloin kun

Rhodoksen lindolaiset ja Antifemos perustivat Gelan. Aikaa myöten

pääsivät hänen jälkeläisensä maanalaisten jumalatarten ylipapeiksi ja

pysyivät tässä toimessa, sittenkuin Telines oli sen hankkinut itselleen

seuraavalla tavalla. Muutamat puolueriidassa tappiolle joutuneet

gelalaiset olivat paenneet Maktorionin kaupunkiin. Heidät Telines toi

takaisin Gelaan, käyttämättä mitään sotavoimaa, vaan ainoastaan

mainittujen jumalatarten pyhien esineiden avulla. Mistä hän ne oli

saanut tai hankkinut itselleen, sitä en saata sanoa. Joka tapauksessa

hän, niihin luottaen, toi gelalaiset takaisin. Ja hän teki sen sillä

ehdolla, että hän itse ja hänen jälkeläisensä pääsisivät jumalatarten

ylipapeiksi. Ja katsoen siihen, mitä Telineestä olen saanut tietää, on

ihme sekin, että hän moisen teon suoritti. Sillä sellaisia tekoja en

luule joka miehen toimittavan, vaan ne vaativat rohkeata mieltä ja

miehekästä voimaa. Mutta nytpä Sikelian asukkaat kertovat hänen

päinvastoin olleen naisellisen ja jotenkin hempeähkön miehen.

154. Niin siis Telines oli saanut tämän kunniatoimen. -- Mutta

Kleandroksen, Pantareen pojan kuoltua, joka seitsemän vuotta oli ollut

Gelan itsevaltiaana ja oli saanut surmansa erään Sabyllos nimisen

gelalaisen kädestä, anasti yksinvaltiuden Hippokrates, Kleandroksen

veli. Hippokrateen itsevaltiaana ollessa oli Gelon, Telines ylipapin

jälkeläinen, samoinkuin monet muut, kuten Ainesidemos, Pataikoksen

poika, Hippokrateen henkivartijana. Mutta jonkun ajan kuluttua hänet

urhoollisuutensa vuoksi nimitettiin koko ratsuväen päälliköksi. Sillä

Hippokrateen piirittäessä kallipolilaisia, naxolaisia, zanklelaisia,

leontinoilaisia ja lisäksi vielä syrakusalaisia ynnä lukuisia barbareja

Gelon esiintyi näissä sodissa mitä loistavimmalla tavalla. Eikä

mainitsemistani kaupungeista yksikään, lukuunottamatta Syrakusaa,

välttynyt joutumasta Hippokrateen orjuuteen. Syrakusalaiset taas, jotka

olivat kärsineet tappion Eloros-joen rannalla, pelastuivat

korintolaisten ja kerkyralaisten avulla, ja nämä pelastivat heidät

aikaansaamalla sellaisen sovinnon, että syrakusalaiset luovuttivat

Kamarinan Hippokrateelle. Kamarina kuului näet vanhastaan

syrakusalaisille.

155. Mutta Hippokrateen oltua itsevaltiaana yhtä monta vuotta kuin

hänen veljensä Kleandros, kohtasi kuolema hänetkin Hyblan kaupungin

luona, kun hän oli lähtenyt sotaretkelle sikelialaisia vastaan. Silloin

Gelon oli puolustavinaan Hippokrateen poikien, Eukleideen ja

Kleandroksen oikeutta näiden maanmiehiä vastaan, jotka eivät enää

tahtoneet olla heidän alamaisinaan; mutta tosiasiassa hän,

masennettuaan taistelussa gelalaiset, riisti Hippokrateen pojilta

hallituksen ja hallitsi itse. Tämän myötäkäymisen jälkeen hän vei

rahvaan ja omien orjiensa, niin sanottujen kyllyrien karkoittamat,

gamoreiksi nimitetyt syrakusalaiset Kasmene-kaupungista takaisin

Syrakusaan, jolloin hän sai haltuunsa tämänkin. Sillä Gelonin

lähestyessä jätti syrakusalaisten rahvas Gelonin haltuun kaupunkinsa ja

oman itsensä.

156. Mutta saatuaan valtaansa Syrakusan Gelon vähemmän välitti Gelan

hallituksesta ja jätti sen veljelleen Hieronille. Sen sijaan hän

vahvisti Syrakusaa, ja Syrakusa oli hänelle kaikki kaikessa. Ja ennen

pitkää se alkoi kohota ja kukoistaa. Sillä ensiksikin Gelon toi kaikki

kamarinalaiset Syrakusaan ja antoi heille kansalaisoikeudet sekä

hävitti Kamarinan kaupungin; sitten hän teki useammille kuin toiselle

puolelle gelalaisista maanmiehistään samoin kuin kamarinalaisille. Ja

kun piiritetyt Sikelian megaralaiset sopimuksen nojalla olivat

antautuneet, niin hän toi heidän varakkaansa, jotka juuri olivat

panneet vireille sodan häntä vastaan ja siitä syystä odottivat

joutuvansa tuhon omiksi, Syrakusaan ja antoi heille kansalaisoikeudet.

Megaralaisten rahvaan taas, joka ei ollut syypää tähän sotaan eikä

odottanut mitään pahaa kärsivänsä, hän niinikään toi Syrakusaan, mutta

möi sen vietäväksi muuanne Sikeliasta. Samoin hän myös teki Sikelian

euboialaisille, kohdellen eri kansanluokkia eri tavoin. Näin hän teki

kummankin kaupungin asukkaille, koska piti rahvasta mitä hankalimpina

asuintovereina.

157. Moisella tavalla oli siis Gelonista tullut mahtava itsevaltias.

Mutta nyt, kun helleenien sanansaattajat saapuivat Syrakusaan,

niin he menivät hänen puheilleen ja lausuivat näin: "Meidät ovat

lakedaimonilaiset ynnä näiden liittolaiset lähettäneet pyytämään sinua

kanssansa liittoon barbaria vastaan. Varmaankin olet jo kuullut, että

hän lähestyy Hellasta, että Persian mies aikoo tehdä sillan

Hellespontoksen poikki, tuoda koko itämaisen sotajoukkonsa Aasiasta, ja

lähteä sotaretkelle Hellaaseen, näennäisesti marssiakseen Atenaa

vastaan, mutta todellisuudessa aikoen saattaa koko Hellaan valtaansa.

Koska nyt olet kohonnut suureen mahtavuuteen etkä, Sikelian

hallitsijana ollen, vallitse vähintä osaa Hellaasta, niin tule niiden

avuksi, jotka aikovat pelastaa Hellaan, ja ota itse osaa sen

pelastamiseen. Sillä koko Hellaan kokoontuminen on aikaansaanut suuren

sotavoiman, ja me vedämme vertoja niille, jotka meitä vastaan

hyökkäävät. Mutta jos toiset meistä pettävät, toiset eivät tahdo

auttaa, ja se osa Hellasta, mikä on terveenä, on vähäinen, niin silloin

kyllä pyörii vaara, että koko Hellas sortuu. Sillä älä toivo, että kun

persialainen taistelussa on meidät kukistanut, hän ei tule sinun

luoksesi, vaan pidä sinä vain sitä ennen varasi. Jos meitä autat,

puolustat näet itseäsi. Ja hyvin harkittua hanketta seuraa tavallisesti

hyvä loppu."

158. Näin he puhuivat. Mutta Gelon vastasi kiivaasti näin sanoen:

"Hellaan miehet, te pidätte julkeata puhetta, kun olette uskaltaneet

tulla pyytämään minua liittolaiseksi barbaria vastaan. Silloin kun oli

syttynyt sota minun ja karkhedonilaisten välillä ja minä pyysin teitä

kerallani käymään barbari-sotajoukon kimppuun sekä panin sydämellenne,

että kostaisitte egestalaisille Dorieuksen, Anaxandrideen pojan surman,

ja lupasin avustaa teitä kauppapaikkojen vapauttamisessa, joista teille

on koitunut suurta hyötyä ja voittoa, silloin te itse ette tulleet

auttamaan minua ja kostamaan Dorieuksen surmaa. Ja, teidän varaanne

jääden, olisi nyt kaikki tämä barbarien vallassa. Mutta asiat ovat

kääntyneet meille onneksi ja parempaan päin. Vaan nyt vasta, kun sota

on tehnyt kiertokulkunsa ja saapunut teillekin, muistuu mieleen Gelon.

Mutta vaikka teidän puoleltanne olen kohdannut halveksumista, en tahdo

olla teidän kaltaisenne, vaan olen valmis auttamaan ja asettamaan

kaksisataa kolmisoutua, kaksikymmentätuhatta raskasaseista,

kaksituhatta hevosmiestä, kaksituhatta jousimiestä, kaksituhatta

linkoojaa ja kaksituhatta kevytaseista ratsastajaa. Ja minä sitoudun

hankkimaan viljaa koko helleenien sotajoukolle siksi ajaksi, minkä sota

kestää. Ja tämän minä lupaan sillä ehdolla, että minä pääsen helleenien

ylipäälliköksi ja johtajaksi barbaria vastaan. Mutta muulla ehdolla en

tahtoisi itse tulla enkä lähettää muitakaan."

159. Tämän kuultuaan ei Syagros voinut itseään hillitä, vaan lausui

näin: "Kyllä tosiaan pelopidi Agamemnon kovasti vaikeroisi, jos kuulisi

Gelonin ja syrakusalaisten riistäneen spartalaisilta johdon. Mutta älä

enää mainitse mitään siitä ehdoituksesta, että meidän tulisi sinulle

luovuttaa ylijohto. Vaan jos tahdot auttaa Hellasta, niin tiedä, että

olet oleva lakedaimonilaisten johdon alaisena. Jos siis et tahdo

alistua hallittavaksi, niin älä tule avuksikaan."

160. Kun Gelon kuuli Syagroksen tylyt sanat, lausui hän lopuksi näin:

"Oi spartalainen vieras, kun ihmistä kohtaan syydetään herjauksia,

joutuu tavallisesti hänen mielensä kuohuksiin. Mutta vaikka puheesi on

osoittanut röyhkeyttä, et kuitenkaan ole saattava minua vuorostani

esiintymään sopimattomasti. Vaan koska te niin kiivaasti pidätte kiinni

ylijohdosta, olisi luonnollista, että minä, vielä enemmän kuin te,

siitä pitäisin kiinni, minä, joka olen paljoa suuremman sotajoukon ja

monta vertaa lukuisampien laivojen johtaja. Mutta koska tämä ehdoitus

on niin kovin vastenmielinen teille, tahdomme mekin jossakin kohden

peräytyä entisestä vaatimuksestamme. Jos siis te johdatte

maasotajoukkoa, johdan minä laivastoa. Mutta jos teitä haluttaa johtaa

merellä, tahdon minä johtaa maajoukkoa. Ja teidän täytyy joko tyytyä

tähän tai mennä matkoihinne, vailla tämmöisiä sotatovereita."

161. Tämän esityksen siis Gelon teki. Mutta atenalaisten sanansaattaja

ehätti lakedaimonilaisen edelle ja vastasi näin: "Oi syrakusalaisten

kuningas, ei johtajan, vaan sotajoukon tarpeessa on Hellas meidät

luoksesi lähettänyt. Mutta näyttää siltä kuin et sinä tahtoisi

lähettää sotajoukkoa muulla ehdolla, kuin että itse pääset Hellaan

ylijohtajaksi, ja että vain halusta tähän olet tuova sotajoukkosi. Niin

kauan kuin nyt pyysit johtaa koko helleeniläistä sotajoukkoa, oli

meille atenalaisillo kyllin pysyä alallamme, koska ymmärsimme

lakonilaisen jaksavan puhua meidän molempienkin puolesta. Mutta koska

luovut koko sotajoukon johdosta ja pyydät vain laivaston päällikkyyttä,

niin on asianlaita tämä. Vaikkakin lakonilainen sallisi sinun olla sen

päällikkönä, niin me emme kuitenkaan ole sitä sallivat. Sillä se on

meidän, jos nimittäin eivät lakedaimonilaiset itse sitä halua. Jos siis

nämä tahtovat sitä johtaa, emme me pane vastaan, mutta kenenkään muun

emme aio sallia olla laivaston päällikkönä. Suottahan olisimme silloin

itsellemme hankkineet suurimman merivoiman helleenein kesken, jos

myöntäisimme johdon syrakusalaisille -- me atenalaiset, jotka

muodostamme vanhimman kansan ja olemme ainoat helleenit, jotka emme ole

muualta siirtyneet. Atenalaisten keskuudestahan runoilija Homeroskin

sanoi sen miehen tulleen Ilioniin, joka parhaiten osasi asettaa

taistorintamaan ja järjestää sotajoukon. Niinpä ei meitä ollenkaan voi

moittia, kun näin puhumme."

162. Gelon vastasi näin: "Atenalainen vieras, näyttää siltä kuin teillä

olisi käskijöitä, mutta ei tulisi olemaan käskettäviä. Koska nyt

kuitenkin, missään kohden myöntymättä, tahdotte kaikkea, niin lähtekää,

kuta pikemmin, sitä parempi, takaisin ja ilmoittakaa Hellaalle, että

sen vuodelta on riistetty kevät." Sen lausunnon merkitys on tämä.

Samoinkuin on selvää, että vuodessa kevät on arvokkain, samoin oli

helleenien sotajoukossa Gelonin sotavoima arvokkain. Hän oli siis sitä

mieltä, että kun Hellaalta oli riistetty liitto hänen kanssaan, oli

ikäänkuin jos vuodelta olisi riistetty kevät.

163. Näin siis Gelonin kanssa neuvoteltuaan helleenien sanansaattajat

purjehtivat tiehensä. Senvuoksi Gelon, joka pelkäsi, että helleenit

eivät voisi päästä voitolle barbarista, ja piti kovana ja

sietämättömänä tulla Peloponnesokseen ja joutua lakedaimonilaisten

hallittavaksi, vaikka itse oli Sikelian itsevaltias, heitti sikseen sen

tien ja kääntyi toiselle. Sillä heti saatuaan tietää persialaisen

astuneen Hellespontoksen yli, hän lähetti erään Kos-saaren miehen,

Kadmoksen, Skytheen pojan, kolmella viisikymmenairokkaalla Delfoihin,

mukanaan paljon rahaa ja huulillaan ystävällisiä sanoja, odottamaan,

mille puolelle taistelu kallistuisi; ja jos barbari voittaisi, tulisi

hänen antaa tälle rahat sekä maata ja vettä niiden puolelta, joita

Gelon hallitsi, mutta jos helleenit voittaisivat, tuli hänen tuoda ne

takaisin.

164. Mainittu Kadmos oli ennen näitä tapauksia isältään vastaanottanut

Kos-saaren vahvaksi lujitetun itsevaltiuden, mutta vapaaehtoisesti,

eikä minkään vaaran pakosta, vaan oikeamielisyydestä, hän oli

luovuttanut hallituksen Kos-saarelaisten omiin käsiin ja lähtenyt

Sikeliaan, missä hän samolaisilta oli ottanut Zanklen kaupungin, joka

sittemmin on saanut nimen Messene, ja sinne asettunut. Tämän Kadmoksen,

joka sillä tavoin oli Sikeliaan saapunut, siis Gelon lähetti matkaan

hänen oikeamielisyytensä takia, minkä hän muistakin seikoista tunsi. Ja

muitten oikeamielisten tekojensa lisäksi Kadmos jätti muistoksi myös

tämän, joka ei ollut vähimpiä. Vaikka hän olisi voinut jäädä pitämään

niitä suuria rahasummia, jotka Gelon hänen huostaansa oli uskonut, ei

hän sitä tahtonut tehdä, vaan senjälkeen kuin helleenit olivat

meritaistelussa päässeet voitolle ja Xerxes lähtenyt matkoihinsa,

saapui hänkin Sikeliaan, tuoden takaisin kaikki rahat.

165. Sikelian asukkaat kertovat myös näin, että vaikkakin Gelon olisi

joutunut olemaan lakedaimonilaisten päällikkyyden alaisena, hän

kuitenkin olisi auttanut helleenejä, ellei Terillos, Krinippoksen poika

ja Himeran itsevaltias, akragantilaisten yksinvaltiaan, Theronin,

Ainesideraoksen pojan, Himerasta karkoittamana olisi tähän samaan

aikaan tuottanut maahan kolmeasataatuhatta foinikialaista, libyalaista,

iberiläistä, ligyiläistä, elisykiä, sardolaista ja kyrnolaista heidän

päällikkönsä Amilkaan, Annonin pojan, karkhedonilaisten kuninkaan

johdolla, jonka Terillos oman kestiystävyytensä nojalla ja varsinkin

Anaxilaoksen, Kretineen pojan alttiuden avulla oli siihen taivuttanut.

Tämä, joka oli Rhegionin itsevaltias, oli antanut omat lapsensa

panttivangeiksi Amilkaalle ja sitten, appeansa auttaakseen, tuonut

Amilkaan Sikeliaan. Anaxilaos oli näet nainut Terilloksen tyttären,

jonka nimi oli Kydippe. Tästä syystä ei muka Gelon kyennyt auttamaan

helleenejä ja siksi hän lähetti rahat Delfoihin.

166. Tähän he vielä lisäävät senkin, että samana päivänä, jolloin Gelon

ja Theron voittivat karkhedonilaisen Amilkaan Sikeliassa, myös

helleenit voittivat persialaisen Salamiin luona. Mutta Amilkaasta, joka

isän puolelta oli karkhedonilainen, vaan äidin puolelta syrakusalainen,

ja miehuutensa vuoksi oli päässyt karkhedonilaisten kuninkaaksi, olen

kuullut, että hän hävisi heti taistelun jälkeen, jouduttuaan siinä

tappiolle. Sillä häntä ei näkynyt missään, ei elävänä eikä kuolleena,

vaikka Gelon antoi etsiä häntä järjestänsä kaikkialta.

167. Mutta karkhedonilaiset itse kertovat tällaisen tarinan, joka onkin

todennäköinen, että nimittäin barbarit taistelivat helleenejä vastaan

Sikeliassa, alkaen aamunkoitosta iltamyöhään saakka -- niin pitkälle

kerrotaan näet ottelun venyneen --, mutta että Amilkas sill'aikaa

viipyi leirissä uhraten ja poltti suurella roviolla kokonaisia

teuraanruumiita. Ja kun hän parhaillaan valellessaan uhriteuraita, näki

omaistensa pakenevan, heittäytyi hän tuleen. Ja siten hän paloi poroksi

ja hävisi. Mutta Amilkaan kunniaksi, hävisipä hän sitten sillä lailla,

kuin foinikialaiset kertovat, tai jollakin muulla tavoin, he edelleen

uhraavat, ja lisäksi he ovat siirtolain kaikkiin kaupunkeihin tehneet

hänestä muistomerkkejä, mutta varsinkin itse Karkhedoniin.

168. Sen verran Sikeliasta. Mutta kerkyralaiset vastasivat

lähettiläälle seuraavasti, ja tekivät näin. Sillä samat henkilöt,

jotka olivat saapuneet Sikeliaan, koettivat saada puolelleen

kerkyralaisetkin, puhuen heille samalla tavoin kuin Gelonille. Ja nämä

lupasivatkin heti paikalla lähettää apua, selittäen, etteivät voineet

sietää Hellaan joutuvan perikatoon. Sillä jos se sortui, ei heillä

itsellään ollut edessään muuta kuin ensi tilassa joutua orjiksi. Niinpä

heidän tulisi auttaa, mikäli mahdollista. Näin kauniilta kuulostavan

vastauksen he antoivat. Vaan kun tuli aika lähteä avuksi, miehittivät

he, vaikka heillä olikin mielessään muuta, kuusikymmentä laivaa, mutta

laskivat töin tuskin ulapalle ja pysyttelivät lähellä Peloponnesosta,

pitäen laivoja ankkurissa Pyloksen ja Tainaronin kohdalla,

lakedaimonilaisten maassa, ja odottaen hekin, mille puolelle sota oli

kallistuva. Eivätkä he uskoneet helleenien pääsevän voitolle, vaan

luulivat persialaisen täydellisesti voittavan ja saavan koko Hellaan

valtaansa. He tekivät siis tahallaan näin, voidakseen persialaiselle

lausua tähän tapaan: "Oi kuningas, silloin kun helleenit koettivat

saada meidät liittolaisiksi tähän sotaan, emme me tahtoneet asettua

vastaasi emmekä tehdä mitään sinun mieltäsi vastaan, vaikka meidän

sotavoimamme ei ollut suinkaan pienin ja vaikkemme olisi mukaamme

ottaneet vähintä laivamäärää, vaan päinvastoin useimmat, ainakin

atenalaisten jälkeen." Näin sanomalla he toivoivat voittavansa

suurempia etuja kuin muut. Ja niin olisikin luullakseni käynyt.

Helleenien varalle taas oli heillä valmiina toinen puolustus, jota he

todella käyttivätkin. Kun nimittäin helleenit syyttivät heitä siitä,

etteivät he olleet tulleet avuksi, sanoivat he miehittäneensä

kuusikymmentä kolmisoutua, mutta eivät muka olleet asuntatuulilta

voineet sivuuttaa Maleaa. Tämä oli ollut syynä siihen, etteivät olleet

tulleet Salamiiseen, eivätkä he suinkaan mistään pahasta aikeesta

olleet jättäytyneet meritaistelusta pois.

169. Täten he pettivät helleenit. Mutta kun kreetalaisten luokse

määrätyt helleenit koettivat saada nämä puolelleen, tekivät

kreetalaiset näin. He lähettivät yhteisesti tiedustelijoita Delfoihin

kysymään jumalalta, olisiko heidän edullista auttaa Hellasta. Mutta

Pytia vastasi: "Oi te houkkiot, te valitatte niitä kyyneleitä, joita

Minos Menelaokselle antamanne avun vuoksi teille tuotti, vihoissaan

siitä, että helleenit eivät auttaneet kostamaan hänen surmaansa

Kamikoksessa, mutta että itse autoitte heitä, silloin kun muukalainen

mies ryösti tuon naisen Spartasta." Kuultuaan tämän vastauksen

kreetalaiset pidättäytyivät lähtemästä avuksi.

170. Kerrotaan näet Minoksen, etsiessään Daidalosta, saapuneen

Sikaniaan, jota nyt sanotaan Sikeliaksi, ja siellä kärsineen

väkivaltaisen kuoleman. Mutta jonkun ajan kuluttua saapuivat

kreetalaiset jumalan yllytyksestä, kaikki, lukuunottamatta

polikhnelaisia ja praisolaisia, suurella sotajoukolla Sikaniaan ja

piirittivät viiden vuoden ajan Kamikos-kaupunkia, jossa minun aikoinani

akragantilaiset ovat asuneet. Vaan kun he eivät kyenneet sitä

valloittamaan eivätkä nälän ahdistamina voineet jäädä paikoilleenkaan,

jättivät he aikeensa sikseen ja läksivät tiehensä. Mutta heidän

jouduttuaan matkallaan Iapygian kohdalle, yllätti heidät ankara myrsky,

joka viskasi heidät maihin. Ja kun alukset särkyivät eikä heillä

niinmuodoin näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta matkata Kreetaan,

perustivat he siihen paikkaan Hyrian kaupungin, jäivät sinne ja

muuttuivat kreetalaisista iapygilaisiksi messapiolaisiksi sekä

saarelaisista mannermaalaisiksi. Hyrian kaupungista käsin he perustivat

muitakin kaupunkeja, joita tarantolaiset paljoa myöhemmin koettivat

hävittää, mutta kärsivät suuren tappion, niin että siitä koitui

kaikista meille tunnetuista tappioista suurin helleenein mieshukka. Ja

siinä kuoli sekä tarantolaisia itse että kolmesataa Rhegionin

kansalaista, jotka Mikythoksen, Khoiroksen pojan, pakoittamina, olivat

saapuneet auttamaan tarantolaisia, mutta kaatuneita tarantolaisia

itseään ei laskettu. Vaan Mikythos oli Anaxilaoksen palvelija ja oli

jätetty Rhegionin vallanpitäjäksi. Sittemmin hänet karkoitettiin

Rhegionista, jonka jälkeen hän asutti Tegean Arkadiassa sekä vihki

Oiympiaan useita kuvapatsaita.

171. Mutta se, mikä rhegionilaisista ja tarantolaisista mainittiin, on

välikohtaus kertomuksessani. Vaan autioksi jääneeseen Kreetaan asettui,

kuten praisolaiset kertovat, paljon ihmisiä, muiden muassa varsinkin

helleenejä. Ja kolme miespolvea Minoksen kuoleman jälkeen sattuivat

Troian tapaukset, joissa kreetalaiset eivät esiintyneet kehnoimpina

Menelaoksen puoltajina. Tämän johdosta kohtasivat, heidän Troiasta

palattuaan, nälkä ja rutto heitä, samoinkuin heidän karjaansa, kunnes

Kreeta toistamiseen joutui autioksi ja siihen asettui kolmas

asujaimisto, joka nykyään, vanhan väestön jäännösten keralla, sitä

viljelee. Näistä seikoista siis muistuttamalla Pytia pidätti

kreetalaisia, kun he halusivat lähteä avustamaan helleenejä.

172. Tessalialaiset taas pitivät aluksi pakosta meedialaisten puolta,

sillä he osoittivat, että aleuadien vehkeet eivät heitä miellyttäneet.

Heti näet saatuaan tietää persialaisen aikovan astua Europan puolelle

he lähettivät sanansaattajia Isthmokseen. Isthmoksessa olivat nimittäin

koolla Hellaan edustajat, jotka Hellaan parasta tarkoittavat kaupungit

olivat valinneet. Heidän luokseen saavuttuaan lausuivat tessalialaisten

sanansaattajat: "Hellaan miehet, tulee vartioida Olympoksen ääreistä

pääsypaikkaa, jotta Tessalia ja koko Hellas olisivat turvassa sodalta.

Me puolestamme olemme valmiit ottamaan osaa vartioimiseen, mutta

teidänkin täytyy lähettää suuri sotajoukko, sillä, jollette lähetä,

niin tietäkää, että aiomme tehdä sovinnon persialaisen kanssa. Sillä ei

meidän yksinään tarvitse, niin kaukana muun Hellaan edustalla vahtia

pitäen, teidän puolestanne tuhoutua. Mutta jollette tahdo auttaa, ette

toisaalta myöskään saata pakoittaa meitä mihinkään. Sillä kaikkea

pakkoa voimakkaampi on mahdottomuus. Ja silloin me itse koetamme keksiä

jonkun keinon pelastuaksemme." Näin lausuivat tessalialaiset.

173. Helleenit päättivät tämän johdosta lähettää Tessaliaan merta

myöten maasotajoukon vartioimaan pääsypaikkaa. Ja kun sotajoukko oli

kokoontunut, purjehti se Euripoksen kautta. Päästyään Alokseen

Akhaiassa se astui maihin ja matkasi Tessaliaan, jätettyään laivat

siihen paikkaan, sekä saapui Tempe-laaksoon, joka alisesta Makedoniasta

kulkee Tessaliaan Peneios-joen vartta pitkin, Olympos- ja Ossa-vuorten

välitse. Sinne asettuivat kokoontuneet helleenit, noin kymmenentuhatta

raskasaseista, leiriin, ja niitten lisäksi tuli tessalialaisten

ratsuväki. Lakedaimonilaisten päällikkönä oli Euainetos, Karenoksen

poika, joka oli valittu polemarkkien joukosta, mutta ei ollut

kuninkaallista sukuperää, atenalaisten taas Themistokles, Neokleen

poika. Siellä he viipyivät vain muutamia päiviä. Sillä makedonialaisen

Alexandroksen, Amyntaan pojan, luota saapui sanansaattajia, jotka

neuvoivat heitä lähtemään matkoihinsa eikä jäämään solaan, jotteivät

joutuisi lähestyvän sotaväen jalkoihin tallatuiksi, viitaten sillä

lukuisaan sotajoukkoon ja laivastoon. Kun sanansaattajat neuvoivat

heitä näin ja kun neuvo näytti hyvältä ja makedonialainen ilmeisesti

oli heitä kohtaan hyvänsuopa, niin he noudattivat sitä. Mutta minun

luullakseni taivutti heidät siihen pelko, koska kuulivat toisestakin

Tessaliaan vievästä tiestä, joka ylisen Makedonian puolelta kulki

perraibien alueen kautta Gonnos-kaupungin kohdalta ja josta itse

asiassa Xerxeen sotajoukko tunkeutuikin maahan. Niinpä helleenit

astuivat takaisin laivoihinsa ja matkasivat jälleen Isthmokseen.

174. Tämä Tessalian-retki tapahtui silloin, kun kuningas juuri oli

astumaisillaan Aasiasta Europan puolelle ja jo oli Abydoksessa. Mutta

liittolaisensa menettäneet tessalialaiset kävivät nyt alttiisti, eikä

enää epäröiden, meedialaisten puolelle, niin että he tapausten

kehittyessä osoittautuivat kuninkaalle mitä hyödyllisimmiksi.

175. Mutta Isthmokseen saavuttuaan helleenit keskenään neuvottelivat

Alexandroksen sanojen johdosta, miten ja mihinkä paikkoihin he

järjestäisivät sodan. Ja voitolle pääsi se mielipide, että tuli

vartioida Thermopylain solaa. Se näet näytti olevan kapeampi

Tessaliassa olevaa ja samalla lähempänä heidän omaa maataan. Vaan siitä

polusta, jonka avulla helleenit sitten Thermopylaissa saarrettiin, he

eivät tienneet mitään, ennenkuin Thermopylaihin saavuttuaan saivat

siitä tiedon trakhinialaisilta. Tätä solaa he siis päättivät vartioida

estääkseen barbaria tunkeutumasta Hellaaseen; laivaston taas oli määrä

purjehtia Histiaiotis-maakunnassa sijaitsevaan Artemisioniin. Nämä

paikat ovat näet lähellä toisiaan, niin että toisesta voi saada tietää,

mitä toisessa tapahtuu, ja ne ovat tämänluontoiset.

176. Mitä ensiksikin Artemisioniin tulee, on siinä leveä Traakian-meri

joka kapenee kaidaksi, Skiathos-saaren ja Magnesian mantereen väliseksi

väyläksi. Ja heti tämän kapean salmen ääressä on jo Artemisionin

rannikko Euboiassa, ja siinä on Artemiin pyhättö. Trakhinian kautta

Hellaaseen vievä sola taas on kapeimmalta kohdaltaan puolen pletrin

levyinen. Kapein väli ei kuitenkaan ole tällä kohdalla, vaan muualla

maassa, nimittäin Thermopylain edessä ja takana; toinen paikka on solan

takana olevan Alpenoin ääressä, missä on vain yksien vaunujen

kuljettava tie, toinen sen edessä, Foinix-joen varrella, lähellä

Anthelen kaupunkia, missä niinikään on vain yksien vaunujen kuljettava

tie. Thermopylain länsipuolella on pääsytön, jyrkkä ja korkea vuori,

joka jatkuu Oitaan saakka. Tiestä itäänpäin taas alkavat meri ja

rämeet. Solassa on tällä kohtaa lämpimiä lähteitä, joitten nimenä maan

asukasten kesken on Khytroi (s.o. "Padat"), ja näitten ääressä

sijaitsee Herakleen alttari. Tämän solan kohdalle oli rakennettu muuri,

jossa vanhastaan oli portti. Muurin olivat fokilaiset pelosta

rakentaneet, silloin kun tessalialaiset olivat tulleet thesprotien

alueelta asettuakseen asumaan Aiolismaahan, jonka he vielä nytkin

omistavat. Ja kun nyt siis tessalialaiset silloin koettivat laskea

heidät valtansa alle, torjuivat fokilaiset heidät ja johdattivat kuumaa

vettä solaan, saattaakseen seudun tulvilleen. Ja he tekivät kaiken

voitavansa estääksensä tessalialaisia samoamasta heidän maahansa.

Ikivanha muuri oli nyt siis ennestään olemassa, mutta enin osa siitä

oli aikojen kuluessa jo sortunut. Vaan nytpä helleenit päättivät

uudestaan pystyttää sen ja siltä kohtaa torjua barbarin Hellaasta.

Aivan lähellä tietä on Alpenoi niminen kylä. Siitä arvelivat helleenit

saavansa elatusta.

177. Nämä paikat siis näyttivät helleeneistä sopivilta. Sillä kaikkea

ennakolta harkittuaan ja ottaen huomioon, että barbarit eivät voisi

käyttää suurta mieslukuaan eikä ratsuväkeään, he päättivät siellä

kohdata Hellaaseen hyökkäävää vihollista. Ja saatuaan tietää

persialaisen olevan Pieriassa he hajaantuivat Isthmoksesta ja läksivät

sotaan, toiset heistä jalkasin Thermopylaihin, toiset merta myöten

Artemisioniin.

178. Siispä helleenit kiireimmän kautta riensivät sinne, mihin kukin

oli määrätty. Mutta sillä välin delfolaiset, peloissaan omasta ja

Hellaan puolesta, kysyivät jumalalta neuvoa, ja heille vastattiin, että

heidän tuli rukoilla tuulia; näistä näet oli Hellas saapa vahvat

liittolaiset. Saatuaan tämän oraakelinvastauksen delfolaiset ensiksi

ilmoittivat niille helleeneille, jotka tahtoivat pysyä vapaina,

saamansa vastauksen, ja ilmoittamalla sen näille, jotka kovasti

pelkäsivät barbareja, he hankkivat itselleen ikuista kiitosta. Tämän

jälkeen delfolaiset vihkivät tuulille alttarin Thyiassa. missä

Kefisoksen tyttären, Thyian, pyhä alue sijaitsee, hänen jonka mukaan

itse paikkakin kantaa tätä nimeä, ja uhrasivat niille.

179. Niinpä delfolaiset oraakelinlauseen johdosta vielä nytkin

suostuttavat tuulia. Mutta Xerxeen laivasto lähti liikkeelle Thermen

kaupungista ja suuntausi kymmenellä parhaiten kulkevalla laivallaan

suoraa päätä Skiathosta kohti, missä ennestään oli vartioimassa kolme

helleeniläistä laivaa, troizenilainen, aiginalainen ja attikalainen.

Vaan nähdessään kaukaa barbarien laivat helleenit lähtivät pakoon.

180. Jälestä seuraavat barbarit valtasivat heti troizenilaisen laivan,

jonka päällikkönä oli Prexinos, ja sitten he veivät sen miehistön

kauniimman miehen laivan kokkaan ja teurastivat hänet, pitäen

onnellisena enteenä, että se helleeni, jonka he kaikista ensiksi olivat

saaneet haltuunsa, myös oli kauniin. Mutta tämän teurastetun miehen

nimi oli Leon. Ja kenties hän kohtalostaan osaksi myös sai kiittää

nimeään [Leon merkitsee "jalopeuraa"].

181. Mutta aiginalainen laiva, jonka päällikkönä oli Asonides, tuotti

heille vastusta. Siinä oli soturina Pythes, Iskhenooksen poika, joka

sinä päivänä esiintyi mitä urhoollisimmin. Sillä laivan jouduttua

vihollisten valtaan hän teki vastarintaa siihen saakka, kunnes oli

miltei kappaleiksi hakattu. Mutta kun hän kaatuessaan ei kuollut, vaan

jäi henkiin, tekivät laivastosotureina palvelevat persialaiset

kaikkensa pelastaakseen hänet, lääkiten hänen haavojaan mirhamilla ja

käärien niitten ympäri byssos-liinaisia siteitä. Ja saavuttuaan

takaisin omaan leiriinsä he suuresti ihaillen näyttelivät häntä koko

sotajoukolle ja hoitelivat häntä hyvin. Mutta muita, samasta laivasta

vangitsemiaan helleenejä, he kohtelivat orjina.

182. Sillä tavoin vallattiin kaksi näistä laivoista. Kolmas sitä

vastoin, jonka päällikkönä oli eräs atenalainen Formos, pakeni, mutta

ajautui karille Peneioksen suulla, jolloin barbarit saivat haltuunsa

laivan, mutta eivät miehistöä. Sillä heti karille jouduttuaan

atenalaiset hyppäsivät maihin Tessaliassa ja matkasivat kotia Atenaan.

183. Tämän saivat Artemisionin luo leiriytyneet helleenit tietää

Skiathos-saaressa olevista vartionuotioista. Ja saatuaan sen tietää he

pelästyivät ja siirtyivät Artemisionista Khalkiiseen, vartioidakseen

Euriposta, mutta jättivät päivävahteja Euboian kukkuloille. Vaan

barbarien kymmenestä laivasta kulki kolme Skiathos-saaren ja Magnesian

välisen riutan luo, jonka nimenä on Myrmex. Sinne barbarit pystyttivät

kivipatsaan, jonka olivat tuoneet muassaan. Sitten itse laivasto lähti

liikkeelle Thermestä, ja koska heillä oli reitti selvänä, laskivat he

kaikilla laivoillaan vesille, yhdentoista päivän kuluttua siitä, kun

kuningas oli alkanut marssia Thermestä. Mutta riutan, joka on melkein

itse salmessa, oli heille näyttänyt skyrolainen Pammon. Ja koko päivän

purjehtien barbarit suorittivat matkan Magnesian aluetta olevaan

Sepias-niemeen saakka sekä Kasthanaian kaupungin ja Sepias-niemen

väliseen rantaan.

184. Tähän paikkaan ja Thermopylaihin saakka oli sotajoukko päässyt

vaurioitta, ja sen lukumäärä oli silloin vielä, kuten minä laskemalla

olen havainnut, tämä. Aasiasta tulleilla laivoilla, joita oli

tuhatkaksisataaseitsemän, teki alussa kaikista kansoista muodostunut

väkijoukko kaksisataaneljäkymmentäyksituhatta neljäsataa

miestä, kun laskee kussakin laivassa olleen kaksisataa miestä.

Näillä laivoilla palveli sotilaina, lukuunottamatta kunkin

laivan vakinaisia merisotamiehiä, kolmekymmentä miestä,

persialaisia, meedialaisia ja sakeja; tämä toinen joukko tekee

kolmekymmentäkuusituhattakaksisataakymmenen miestä. Tähän ja

aikaisempaan lukumäärään minä vielä lisään viisikymmenairokkaitten

miehistön, olettaen sen -- oli se sitten suurempi tai pienempi --

kahdeksaksikymmeneksi mieheksi kutakin kohti. Näitten alusten luku

laskettiin, kuten jo ennen on mainittu, kolmeksi tuhanneksi; siis

tekisi niissä olevien miesten luku kaksikymmentäneljätuhatta. Tämä

siis oli Aasiasta tullut merisotaväki, joka teki kaikkiaan

viisisataaseitsemäntoistatuhatta kuusisataakymmenen miestä.

Jalkaväkeä taas oli miljoona seitsemänsataatuhatta, ratsuväkeä

kahdeksankymmentätuhatta. Näihin minä vielä tahdon lisätä kameleilla

ratsastavat arabialaiset ja vaunuissa ajavat libyalaiset, joitten

määrän oletan kahdeksikymmeneksituhanneksi. Siispä laivaväen ja

maasotajoukon lukumäärä yhteenlaskettuna tekee kaksi miljoonaa

kolmesataaseitsemäntoistatuhatta kuusisataakymmenen miestä. Tässä on

mainittu itse Aasiasta tuotu sotajoukko, jättämällä sikseen

myötäseuraava palvelusväki ja viljankuljetus-alukset sekä kaikki ne,

jotka niissä purjehtivat.

185. Mutta nyt on koko tämän jo yhteenlasketun sotajoukon lisäksi

luettava vielä Europasta tuotu sotajoukko. Tässä täytyy kuitenkin

rajoittua vain arveluihin. Niinpä Traakian ja Traakian edustalla

olevien saarten helleenit asettivat satakaksikymmentä laivaa, ja

näitten laivojen miehistö teki kaksikymmentäneljätuhatta. Ja sen

maasotaväen määrä, jonka asettivat traakialaiset, paionit, eordit,

bottiaiïlaiset, khalkidien heimo, brygit, pieriläiset, makedonialaiset,

perraibit, ainianit, dolopit, magnetit, akhaialaiset ja kaikki

Traakian rannikolla asustavaiset -- näiden kansojen maasotaväen

lukumäärä teki luullakseni kolmesataatuhatta miestä. Tämä summa,

lisättynä Aasiasta tulleitten lukuun, tekee kaikkiaan kaksi miljoonaa

kuusisataaneljäkymmentäyksituhatta kuusisataakymmenen taistelukuntoista

miestä.

186. Näin suuri oli luvultaan taistelukuntoinen sotaväki, mutta sen

mukana seuraavaa palvelusväkeä, viljankuljetusveneitä ynnä muitten

sotajoukon myötä purjehtivien alusten miehistöä en arvele olleen

ensinmainittua joukkoa vähemmän, vaan enemmän. Mutta minä oletan

niiden luvun yhtä suureksi kuin taistelukuntoisen väen, en ollenkaan

suuremmaksi enkä pienemmäksi. Ja jos niiden luku pannaan yhtä

moneksi kuin oli taistelukuntoisia, teki niitten määrä täyteen

yhtä monta tuhatta miestä. Niin muodoin vei Xerxes, Dareioksen

poika, Sepias-niemeen ja Thermopylaihin saakka viisi miljoonaa

kaksisataakahdeksankymmentäkolmetuhatta kaksisataakaksikymmentä miestä.

187. Tämä siis oli Xerxeen koko sotajoukon miesluku, mutta naisten,

sekä ruuanlaittajain että jalkavaimojen, samoinkuin kuohilasten määrää

ei kukaan saattane täsmälleen sanoa. Eikä myöskään juhtien ynnä muiden

taakkoja kantavien elukoiden sekä mukana seuraavien indialaisten

koirien lukumäärää kukaan voisi ilmoittaa. Näin ollen ei minusta ole

ensinkään ihme, että jokien vedet ehtyivät, vaan enemmänkin minua

kummastuttaa, että ruokavarat riittivät niin monelle kymmenelle

tuhannelle hengelle. Sillä olen laskenut ja havainnut, että jos kukin

päivässä olisi saanut khoiniksin vehnää, eikä enempää, olisi kutakin

päivää kohti suoritettu satakymmenentuhatta kolmesataaneljäkymmentä

medimniä. [Summassa on laskuvirhe. Jos jokainen 5,283,220:sta miehestä

kunakin päivänä sai khoiniksin, tekee, koska 1 medimni oli 48

khoiniksia, puheenalainen määrä 110,067 1/12 medimniä.] Vaan sitä, mikä

meni naisille, kuohilaille, juhdille ynnä koirille, en laske. Mutta

niin monien tuhansien miesten joukossa ei yksikään kauneutensa eikä

kokonsa puolesta paremmin ansainnut olla tämän sotajoukon johtajana

kuin Xerxes itse.

188. Ja kun nyt laivasto liikkeelle lähdettyään purjehti vesille ja

laski Kasthanaian kaupungin ja Sepias-niemen väliseen rantaan,

kiinnitettiin ensimäiset laivat maahan, mutta muut näitten eteen

ankkureihin. Sillä koska rannikko ei ollut laaja, olivat laivat

asetetut, keula merelle päin, kahdeksaan riviin. Sen yön he viettivät

täten, mutta varhain aamulla alkoi, ilman oltua selkeä ja tyyni, meri

kohista, ja nousi ankara myrsky ja raju itätuuli, jota näitten seutujen

asujamet sanovat "Hellespontoksen tuuleksi". Kaikki ne miehistöstä,

jotka huomasivat tuulen yltyvän ja joitten ankkuripaikka sen salli,

vetivät ennen myrskyn tuloa laivansa maihin ja pelastuivat siten itse,

samoinkuin heidän laivansa. Mutta kaikki ne laivat, jotka myrsky

ulapalla yllätti, se ajoi osaksi niinsanottuun Ipnoihin, Pelionin

äärelle, osaksi rannikkoa kohti. Toiset ajautuivat itse Sepias-nientä

vastaan, toiset Meliboian kaupunkiin, toiset taas viskautuivat

Kasthanaiaan. Ja myrskyä oli kerrassaan mahdoton kestää.

189. Mutta kerrotaan sellainen tarina, että atenalaiset erään

ennuslauseen nojalla olivat kutsuneet avukseen Boreaan [s.o.

Pohjatuulen], koska heille aikaisemmin oli tullut toinen oraakelineuvo,

joka käski heidän kutsua avukseen vävynsä. Helleenien kertomuksen

mukaan on näet Boreaalla attikalainen vaimo, Erekhtheuksen tytär

Oreithyia. Tämän lankouden nojalla siis, kuten maine käy, atenalaiset

päättivät Boreaan olevan heidän vävynsä. Ja kun he, ollessaan

laivaleirissä Euboian Khalkiissa, huomasivat myrskyn kiihtyvän tai jo

sitä ennen, he kutsuivat avuksi Boreasta ja Oreithyiaa, rukoillen näitä

auttamaan heitä itseään sekä tuhoamaan barbarien laivat, kuten ennenkin

olivat Athoksen luona tehneet. Tämänkö vuoksi Boreas kävi barbarien

kimppuun heidän ollessaan ankkurissa, sitä en saata sanoa. Mutta

ainakin atenalaiset kertovat Boreaan, joka jo ennen oli heitä auttanut,

nytkin tämän teon aikaansaaneen. Ja palattuaan kotiin he pystyttivät

Boreaalle pyhätön Ilisos joen partaalle.

190. Tässä onnettomuudessa kertovat ne, jotka vähimmän määrän

mainitsevat, tuhoutuneen ainakin neljäsataa laivaa ja miehiä

suunnattoman luvun sekä äärettömän paljon tavaraa. Niinpä tämä

haaksirikko koitui erinomaisen hyödylliseksi eräälle Ameinokles

nimiselle magnetille, Kretineen pojalle, joka omisti maata

Sepias-niemen seuduilla. Hän korjasi näet haltuunsa paljon kultaisia

juoma-astioita, jotka myöhemmin ajautuivat maihin, ja niinikään paljon

hopea-astioita; löysipä hän persialaisten sotarahastonkin ja anasti

suunnattomat määrät tavaraa. Mutta vaikka hän löydöstään suuresti

rikastuikin, ei hän muissa kohdin ollut onnellinen. Sillä hänelle

tuotti surua muuan tuskallinen tapaus, hän kun joutui oman poikansa

surmaajaksi.

191. Mutta tuhoutuneitten viljankuljetus- ja muiden alusten määrää ei

laskettukaan. Niinpä laivaston päälliköt, peloissaan että

tessalialaiset heitä ahdistaisivat, kun heidän oli käynyt näin

huonosti, laittoivat itselleen korkean suoja-aitauksen laivahylyistä.

Sillä myrskyä kesti kolme päivää. Lopuksi maagit toimittivat

teurasuhreja ja koettivat loitsuilla tyynnyttää tuulta, jonka ohella he

myös uhrasivat Thetiille ja nereideille. Ja neljäntenä päivänä he

taltuttivat tuulen, taikka sitten se muuten itsestään asettui. Mutta

Thetiille he uhrasivat, kuultuaan ioonilaisilta sen tarinan, että hänet

oli tästä paikasta ryöstänyt Peleus ja että koko Sepias-niemen rannikko

oli hänen ja muiden nereidien oma.

192. Niinpä tuuli neljäntenä päivänä asettui. Mutta seuraavana päivänä,

ensimäisenä siitä, kun myrsky oli päättynyt, juoksivat päivävahdit alas

Euboian kukkuloilta ja ilmoittivat helleeneille kaikki, mitä

haaksirikossa oli tapahtunut. Saatuaan siitä tiedon nämä rukoilivat

Poseidon pelastajaa ja valoivat juomauhrin, jonka jälkeen he kiireimmän

kautta riensivät takaisin Artemisioniin, toivoen tapaavansa vain

aniharvoja laivoja vastassansa.

193. Tultuaan nyt toisen kerran Artemisionin kohdalle he asettuivat

sinne laivaleiriin. Ja helleenit ovat siitä perin käyttäneet Poseidon

"pelastajan" nimitystä aina näihin saakka. Mutta tuulen taltuttua ja

laineiden asetuttua barbarit työnsivät laivansa vesille ja lähtivät

purjehtimaan manteren rantaa myöten. Ja kierrettyään Magnesian niemen

kärjen he oikopäätä purjehtivat Pagasaihin johtavaan poukamaan. Tässä

Magnesian poukamassa on se paikka, mihin Iasonin tovereineen kerrotaan

jättäneen Herakleen, silloin kun tämä, heidän ollessaan matkalla

kolkhilaiseen Aiaan noutaakseen oinaantaljan, oli Argo-laivasta

lähetetty hakemaan vettä. Sieltä oli heidän määrä, otettuaan vettä,

laskea ulapalle. Tämän johdosta paikka sai nimen Afetai. [Nimi

muistuttaa erästä kreikkalaista verbiä, joka merkitsee: lähettää pois

t. liikkeelle.] Siihen siis Xerxeen väki asettui ankkuriin.

194. Mutta viisitoista näistä laivoista sattui lähtemään vesille paljoa

myöhemmin kuin muut, ja ne nähtävästi huomasivat Artemisionin luona

olevat helleenien laivat. Tällöin barbarit luulivat näitä omikseen,

mutta purjehtiessaan niitä kohti he joutuivatkin helleenien käsiin.

Niitten päällikkönä oli Aiolian Kymen käskynhaltija Sandokes,

Thamasioksen poika, jonka Dareios kuningas ennen näitä tapauksia

tällaisesta syystä oli otattanut kiinni ja käskenyt ristiinnaulita.

Sandokes, joka oli kuninkaallisia tuomareita, oli ottanut lahjoja ja

langettanut väärän tuomion. Mutta kun hän parhaillaan ristissä riippui,

havaitsi Dareios punnitessaan, että Sandokeen kuninkaallista huonetta

kohtaan tekemät hyvät työt olivat suuremmat kuin hänen hairahduksensa.

Sen havaittuaan ja käsittäen itse menetelleensä suuremmalla

pikaisuudella kuin viisaudella Dareios päästi hänet vapaaksi. Mutta

vaikka siis Sandokes täten oli pelastunut Dareios kuninkaan määräämästä

kuolemanrangaistuksesta ja jäänyt henkiin, ei hänen nyt, helleenejä

vastaan purjehtiessaan, ollut sallittu toistamiseen pelastua ja jäädä

eloon. Sillä nähtyään barbarien purjehtivan päin, helleenit, jotka

huomasivat heidän tekemänsä erehdyksen, laskivat heitä vastaan ja

vangitsivat heidät huokeasti.

195. Yhdessä näistä laivoista purjehti ja joutui vangiksi Aridolis,

Kaarian Alabandan itsevaltias, toisessa pafolainen sotapäällikkö

Penthylos, Demonooksen poika, joka toi kaksitoista laivaa Pafoksesta,

mutta, Sepias-niemen luona vallinneessa myrskyssä kadotettuaan niistä

yksitoista, purjehti ainoalla jälellejääneellä laivallaan, silloin kun

hän Artemisionin luona joutui vangiksi. Näiltä utelivat helleenit, mitä

tahtoivat saada tietää Xerxeen sotajoukosta, ja lähettivät heidät

sitten sidottuina Korintoksen kannakselle.

196. Barbarien laivasto, lukuunottamatta niitä viittätoista, joita

mainitsin Sandokeen johtaneen, saapui siis Afetaihin. Mutta Xerxes ynnä

maasotajoukko matkasi Tessalian ja Akhaian kautta ja oli jo kolme

päivää sitten tunkeutunut Malis-maakuntaan. Sitä ennen hän oli

Tessaliassa pannut toimeen ratsukilpailun, missä koetteli omaansa ja

tessalialaista hevosväkeä, koska hän oli kuullut tämän olevan

helleenien kesken parhaimman. Mutta siinä jäivät helleeniläiset hevoset

toisista paljon jälelle. Ja Tessalian joista oli Onokhonos ainoa, joka

ei riittänyt sotaväelle, kun sen vettä juotiin. Mutta Akhaiassa

virtaavista joista yksin sekin, joka niistä on suurin, nimittäin

Epidanos, riitti vain töin tuskin.

197. Xerxeen saavuttua Alokseen Akhaiassa kertoivat hänelle oppaat,

jotka tahtoivat kaikkea selittää, Zeus Lafystioksen pyhättöä koskevan

paikallistarun, jonka mukaan Athamas, Aioloksen poika, oli, yksissä

neuvoin Inon kanssa, keksinyt Frixoksen pään varalle salajuonen ja

kuinka sittemmin akhaialaiset oraakelinlauseen johdosta ovat säätäneet

tämän jälkeläisille tämmöiset tehtävät. Sitä, joka tästä suvusta on

vanhin, he käskevät pysyttelemään poissa "Leiton'ista" (s.o.

kansantalosta) ja vartioivat sitä itse. "Leiton'iksi" sanoivat näet

akhaialaiset prytaneionia. Mutta jos hän käy siihen sisälle, ei hän

millään keinoin pääse sieltä ulos, ennenkuin hänen on määrä joutua

uhrattavaksi. Jo monet näistä, joitten täytyy joutua uhrattaviksi,

ovat, tätä peläten, lähteneet karkuun toiseen maahan; mutta jos he ajan

vierittyä palaavat takaisin ja saadaan kiinni, toimitetaan heidät

prytaneioniin. Sitten viedään mies ylt'yleensä seppeleiden peittämänä

ja juhlasaatossa uhrattavaksi. Tämä kohtalo on tullut Kytissoroksen,

Frixoksen pojan, jälkeläisten osaksi, siitä syystä, että kun

akhaialaiset oraakelinlauseen johdosta aikoivat tehdä Athamaasta,

Aioloksen pojasta, sovitusuhria maan puolesta ja juuri olivat

uhraamaisillaan hänet, tämä Kytissoros saapui kolkhilaisesta Aiasta ja

pelasti hänet. Mutta tämän tekonsa kautta hän nostatti jumalan vihan

omiin jälkeläisiinsä. Vaan kun Xerxes tämän kuultuaan saapui pyhän

lehdon läheisyyteen, pysytteli hän itse aina siitä syrjässä ja käski

koko sotajoukon tehdä samoin; ja Athamaan jälkeläisten taloa hän piti

kunniassa samalla tavoin kuin temppelialuettakin.

198. Tämä tapahtui Tessaliassa ja Akhaiassa. Niiltä seuduilta Xerxes

kulki Malis-maahan merenlahden vartta, jossa joka päivä syntyy vuoksi

ja luode. Tämän lahden rannoilla on tasainen kohta, joka toiselta

puoleltaan on leveä, toiselta hyvin kaita. Paikan ympärillä on korkeita

pääsyttömiä vuoria, niinsanotut Trakhinian kalliot, jotka sulkevat koko

Malis-maan. Ensimäinen kaupunki lahden äärellä, Akhaiasta tullessa, on

Antikyra, jonka luona ainianien maasta virtaava Sperkheios-joki laskee

mereen. Siitä on noin kahdenkymmenen stadionin päässä toinen, Dyras

niminen joki, jonka tarina tietää ilmestyneen Herakleen avuksi, silloin

kun tämä paloi. Siitä on, taaskin kahdenkymmenen stadionin päässä,

kolmas joki, jonka nimenä on Melas.

199. Tästä Melas-joesta on noin viiden stadionin päässä

Trakhis-kaupunki. Siltä kohtaa on koko tämän maan levein väli vuorilta

mereen, ja niiden luona sijaitsee Trakhis. Tasanko on näet siitä

paikasta kahdenkymmenenkahden tuhannen pletrin levyinen. Mutta

Trakhinian maata ympäröivässä vuoressa on, Trakhis-kaupungista etelään

päin, rotko, ja tämän rotkon halki virtaa Asopos-joki pitkin vuoren

juurta.

200. On myös toinen, ei varsin suuri joki, Foinix, joka on etelään

päin Asopoksesta ja, virraten näistä vuorista, laskee Asopokseen.

Foinix-joen kohdalla on väli kapein, sillä siellä on ainoastaan siihen

rakennettu ajotie. Foinix-joesta taas on viisitoista stadionia

Thermopylaihin. Mutta Foinix-joen ja Thermopylain välillä on Anthele

niminen kylä, jonka ohitse juuri Asopos virtaa ja sitten laskee mereen,

ja sen ympärillä on leveä tasanko, mihin on perustettu Demeter

Amfiktyoniin pyhättö ja missä sijaitsevat amfiktyonien istuimet ja itse

Amfiktyonin pyhättö.

201. Kuningas Xerxes siis piti leiriä Malis-maan Trakhiniassa, mutta

helleenit solatiessä. Tämän paikan nimenä on useimpien helleenien

kesken Thermopylai, mutta maanasukasten ja ympärillä asuvaisten kesken

Pylai. Molemmat sotajoukot olivat niinmuodoin leirissä näissä

paikoissa, ja Xerxes vallitsi koko pohjoista seutua Trakhis-kaupunkiin

saakka, helleenit taas koko etelän ja suven puoleista seutua tällä

mantereella.

202. Ja ne helleenit, jotka tässä paikassa jäivät odottamaan

persialaista, olivat seuraavat: kolmesataa raskasaseista

spartalaista, tuhat tegealaista ja mantineialaista, puolet kumpiakin,

satakaksikymmentä miestä Arkadian Orkhomenoksesta sekä muusta

Arkadiasta tuhat. Näin monta oli arkadialaisia. Korintoksesta taas oli

neljäsataa ja Flius-kaupungista kaksisataa sekä Mykenaista

kahdeksankymmentä miestä. Nämä olivat saapuneet Peloponnesoksesta;

boiotilaisia taas oli seitsemänsataa thespialaista ja neljäsataa

teebalaista.

203. Näitten lisäksi tulivat opuntilaiset lokrilaiset, jotka koko

sotavoimineen olivat aseisiin kutsutut, sekä tuhat fokilaista. Heidät

olivat näet helleenit kutsuneet avukseen, sanansaattajien kautta

ilmoittaen itse tulleensa toisten etujoukkona ja muiden liittolaisten

olevan joka päivä odotettavissa; meri oli heillä turvattuna, sitä kun

vartioivat atenalaiset, aiginalaiset ynnä muut laivastopalvelukseen

määrätyt, eikä heillä ollut mitään pelättävää. Sillä se, joka Hellasta

vastaan hyökkäsi, ei ollut jumala, vaan ihminen, eikä ollut eikä tulisi

olemaan ketään kuolevaista, jota ei heti hänen syntymästään saakka

onnettomuus olisi seurannut; ja kuta suurempi henkilö oli, sitä

suurempi oli onnettomuuskin. Siis täytyi myös hyökkääjän, koska kerran

oli kuolevainen, voida suistua kunniastaan. Tämän kuultuaan he

riensivät helleenien avuksi Trakhis-kaupunkiin.

204. Näillä oli kyllä useitakin sotapäällikköjä, kullakin kaupungilla

omansa, mutta se, jota enimmin ihailtiin ja joka johti koko

sotajoukkoa, oli lakedaimonilainen Leonidas, Anaxandrideen poika; tämän

isä oli Leon, hänen isänsä Eurykratides, hänen Anaxandros, hänen

Eurykrates, hänen Polydoros, hänen Alkamenes, hänen Teleklos, hänen

Hegesilaos, hänen Doryssos, hänen Leobotes, hänen Ekhestratos, hänen

Agis, hänen Eurysthenes, hänen Aristodemos, hänen Aristomakhos, hänen

Kleodaios, hänen Hyllos ja hänen isänsä Herakles. Ja Leonidas oli

saavuttanut Spartan kuninkuuden odottamattaan.

205. Sillä koska hänellä oli kaksi vanhempaa veljeä, Kleomenes ja

Dorieus, oli kuninkuuden toivo häneltä riistetty. Mutta kun Kleomenes

oli kuollut jättämättä jälkeensä miespuolista perillistä eikä

Dorieuskaan enää ollut elossa, vaan hänkin oli Sikeliassa kuollut,

joutui kuninkuus niinmuodoin Leonidaalle, niin hyvin siitä syystä, että

hän oli syntynyt ennen Kleombrotosta -- tämä näet oli Anaxandrideen

nuorin poika -- kuin siitä syystä, että hän myös oli nainut Kleomeneen

tyttären. Tämä Leonidas läksi silloin Thermopylaihin, valittuaan

mukaansa tavanmukaiset kolmesataa miestä semmoisten joukosta, joilla

oli lapsia. Ja hän saapui kutsuttuaan aseisiin nämä sekä teebalaisia

niin monta kuin luetellessani mainitsin; näiden päällikkönä oli

Leontiades, Eurymakhoksen poika. Ja Leonidas oli siitä syystä katsonut

tärkeäksi kutsua aseisiin ainoastaan nämä helleenit, että heitä kovasti

syytettiin meedialaismielisyydestä. Senvuoksi hän kutsui heidät sotaan,

koska tahtoi tietää, lähettäisivätkö he väkeä muitten mukana vai

hylkäisivätkö he julkisesti helleenien liittolaisuuden. Ja he

lähettivät, vaikka heiliä olikin muuta mielessään.

206. Spartalaiset olivat lähettäneet Leonidaan ja nämä hänen

seuralaisensa ensimäisiksi, jotta muut liittolaiset, nähdessään heidät,

lähtisivät sotaan eivätkä menisi meedialaisten puolelle hekin, jos

kuulisivat näiden vitkastelevan. Mutta sitten -- heillä oli näet

esteenä Karneia-juhla -- he aikoivat, juhlittuaan ja jätettyään

vartiostoja Spartaan, kiiruimmiten miehissä rientää avuksi. Samalla

tavoin aikoivat myös muut liittolaiset tehdä. Sillä samoihin aikoihin

näiden tapausten kanssa sattui Olympia-juhla. Ja koska he eivät

luulleet Thermopylain ottelun niin nopeasti tulevan ratkaistuksi,

lähettivät he vain nämä etujoukot.

207. Näin nyt siis he aikoivat tehdä. Mutta kun persialainen lähestyi

solaa, ajattelivat Thermopylaissa olevat helleenit peloissaan

lähteä pois. Niinpä nyt muut peloponnesolaiset päättivät mennä

Peloponnesokseen ja vartioida Isthmosta. Mutta koska fokilaiset ja

lokrilaiset tästä päätöksestä olivat kovin suutuksissaan, äänesti

Leonidas, että jäätäisiin siihen paikkaan ja lähetettäisiin

sanansaattajia kaupunkeihin, käskien näitä tuomaan heille apua, koska

itse olivat liian harvalukuiset torjuakseen meedialaisten sotajoukon.

208. Heidän tästä neuvotellessaan lähetti Xerxes vakoojana ratsumiehen

katsomaan, montako heitä oli ja mitä he mahtoivat tehdä. Vielä

Tessaliassa ollessaan hän näet oli kuullut, että tähän paikkaan oli

koottu vähäinen sotavoima, ja että johtajina olivat lakedaimonilaiset

ja Leonidas, joka sukuperältään oli herakleidi. Leirin luo

lähestyttyään ratsumies katseli sitä, mutta ei nähnyt sitä kokonaan.

Sillä sen muurin sisäpuolelle asetettuja, jonka he olivat pystyttäneet

ja jota he vartioitsivat, ei ollut mahdollista nähdä. Vaan hän tarkasti

ulkopuolella olijoita, jotka olivat asettuneet muurin edustalle. Ja

sillä haavaa sattuivat lakedaimonilaiset olemaan sijoitettuina

ulkopuolelle. Tällöin hän näki toisten miesten voimistelevan, toisten

sukivan hiuksiaan. Tätä katsellessaan hän ihmetteli ja otti selvän

heidän luvustaan. Ja täsmälleen otettuaan joka asiasta selvän hän

kaikessa rauhassa ratsasti takaisin. Sillä ei yksikään häntä ajanut

takaa, vaan häntä kohtasi täydellinen välinpitämättömyys. Ja palattuaan

hän kertoi Xerxeelle kaiken, mitä oli nähnyt.

209. Sen kuullessaan Xerxes ei voinut käsittää asianlaitaa, että he

nimittäin voimiensa takaa varustautuivat itse kuolemaan ja vihollisia

surmaamaan. Vaan koska he hänestä näyttivät tekevän jotakin

naurettavaa, noudatti hän luokseen Demaratoksen, Aristonin pojan, joka

oleskeli leirissä. Hänen saavuttuaan kysyi Xerxes tätä kaikkea, koska

hän tahtoi saada selville, mitä lakedaimonilaiset tekivät. Mutta

Demaratos lausui: "Sinä olet ennenkin minulta kuullut näistä miehistä,

silloin kun läksimme liikkeelle Hellasta vastaan. Mutta sen kuultuasi

teit minusta pilkkaa, sanoessani, kuinka näin tämän kaiken päättyvän.

Sillä korkein pyrkimykseni on sinun edessäsi, kuningas, noudattaa

totuutta. Kuule siis nytkin. Nämä miehet ovat saapuneet taistelemaan

meitä vastaan solasta, ja siihen he valmistautuvat. Sillä heillä on

tällainen tapa. Aina milloin he ovat aikeessa panna alttiiksi henkensä,

he koristavat päänsä. Ja tiedä, että jos kukistat nämä sekä Spartaan

jääneen joukon, ei yksikään muu kansa maailmassa ole jäävä paikoilleen

nostaen kättään sinua vastaan, kuningas. Sillä nyt käyt Hellaan

kauneinta kuningaskuntaa ja sen parhaimpia miehiä vastaan." Kovin

uskomattomalta tuntui Xerxeestä tämä kuulemansa, ja toistamiseen hän

kysyi, millä tavoin he, noin vähäinen määrä, voivat hänen sotajoukkoaan

vastaan taistella. Vaan Demaratos virkkoi: "Oi kuningas, kohtele minua

valehtelijana, jollei tämä asia pääty, niinkuin minä sanon."

210. Näin hän lausui, mutta ei voinut saada Xerxesta uskomaan sanojaan.

Ja neljä päivää oli jo Xerxes antanut kulua, aina vain toivoen

helleenien karkaavan tiehensä. Mutta kun he viidentenäkään päivänä

eivät lähteneet pois, vaan, kuten hänestä näytti, julkeudesta ja

ymmärtämättömyydestä aikoivat edelleen sinne jäädä, lähetti hän

suutuksissaan heitä vastaan meedialaiset ja kissiläiset, joille hän oli

antanut tehtäväksi ottaa helleenit elävinä käsiinsä ja tuoda heidät

hänen eteensä. Ja kun meedialaiset hyökkäsivät ja kävivät helleenien

kimppuun, kaatui heitä useita; mutta uusia tuli sijaan, kääntymättä

takaisin, vaikka he kärsivätkin suuren tappion. Ja he tekivät selväksi

jokaiselle, eikä vähimmin kuninkaalle itselleen, että heitä kyllä oli

paljon ihmisiä, mutta vähän miehiä. Ja ottelua kesti koko päivän.

211. Mutta saatuaan näin tuiman vastaanoton väistyivät meedialaiset

pois, ja heidän sijalleen astuen hyökkäsivät ne persialaiset, joita

kuningas nimitti "kuolemattomiksi" ja joitten päällikkönä oli Hydarnes;

näiden piti muka helposti tehdä loppu helleeneistä. Mutta jouduttuaan

näitten kanssa käsikähmään ei heidän ollenkaan käynyt sen paremmin kuin

meedialaisenkaan sotajoukon, vaan samalla tavoin, syystä että he

taistelivat ahtaassa paikassa ja käyttivät lyhyempiä keihäitä

kuin helleenit eivätkä voineet levittää sotavoimaansa. Mutta

lakedaimonilaiset taistelivat mainehikkaasti. Ja he osoittivat monella

tavoin taistelevansa sotataitoisina taitamattomia vastaan. Mutta

varsinkin he sen tekivät, aina milloin he käänsivät selkänsä ja olivat

joukossa pakenevinaan. Silloin barbarit, nähdessään heidän pakenevan,

huudolla ja melulla kävivät päin, mutta juuri kun he olivat

saavuttamaisillaan helleenit, kääntyivät nämä heitä vastaan ja löivät,

kääntyessään takaisin lukemattomia persialaisia. Kuolipa siinä myös

muutamia itse spartalaisista. Mutta kun persialaiset kaikista

yrityksistään huolimatta eivät ollenkaan voineet saada haltuunsa solaa,

vaikka he sekä osastottain että koko voimallaan hyökkäsivät,

vetäytyivät he takaisin.

212. Näiden rynnäkköjen kestäessä kerrotaan kuninkaan, joka katseli

taistelua, kolmasti kavahtaneen valtaistuimeltaan, pelästyen

sotajoukkonsa puolesta. Näin he silloin kamppailivat, mutta seuraavana

päivänä eivät barbarit otelleet ollenkaan sen paremmin. Sillä koska

helleenejä oli niin vähän, luulivat he näiden olevan yli-yltään

haavoitettuja eikä enää kykenevän kättänsä kohottamaan, ja kävivät

heidän kimppuunsa. Mutta helleenit olivat järjestyneinä aselajien ja

heimojen mukaan ja taistelivat kukin rivissään, lukuunottamatta

fokilaisia. Nämä olivat asetetut vuorelle vartioimaan polkua. Ja kun

nyt persialaiset huomasivat, ettei edellisestä päivästä ollut mitään

muutosta tapahtunut, vetäytyivät he pois.

213. Mutta kuninkaan ollessa neuvotonna, mitä tehdä asian tällä

kannalla ollessa, tuli hänen puheilleen eräs Efialtes niminen

malilainen, Eurydemoksen poika. Arvellen kuninkaalta saavansa suuren

palkinnon, tämä ilmoitti, että vuoren kautta vei Thermopylaihin polku,

ja syöksi siten turmioon sinne jääneet helleenit. Myöhemmin hän,

peläten lakedaimonilaisia, pakeni Tessaliaan, ja hänen paettuaan

julistivat Pylaia-istuntoon kokoontuneet pylagorit palkkion hänen

hengestään. Sittemmin hän palasi Antikyraan, jossa sai surmansa

Athenades nimisen trakhinialaisen kädestä. Tämä Athenades kuitenkin

tappoi hänet toisesta syystä, jonka myöhemmissä kertomuksissani aion

mainita; mutta yhtä kaikki iakedaimonilaiset sen johdosta osoittivat

hänelle kunniata.

214. Tällä tavoin siis Efialtes kuoli näitä tapauksia myöhemmin. Mutta

on myös olemassa toinen kertomus, jonka mukaan karystolainen Onetes,

Ifanagoraan poika, ja antikyralainen Korydallos ovat ne, jotka asian

ilmaisivat kuninkaalle ja veivät persialaiset vuoren ympäri. Vaan tämä

ei ainakaan minusta ole ensinkään uskottava. Sen saattaa näet

ensiksikin päättää siitä, että helleenien pylagorit, jotka kaiketi

tarkimmin olivat asian tutkineet, eivät kuuluttaneet palkkiota Oneteen

eikä Korydalloksen, vaan trakhiniaiaisen Efialteen päästä. Toiseksi

tiedämme Efialteen tästä syystä paenneen. Olisihan tosin Onetes voinut

tuntea tuon polun, vaikkei ollutkaan malilainen, syystä että oli siinä

maassa paljon oleskellut. Mutta oli miten oli, Efialtes oli se, joka

johdatti persialaiset vuoren ympäri polkua myöten, ja siksi minä

mainitsen hänet syylliseksi.

215. Mutta koska Efialteen lupaus miellytti Xerxestä, ihastui hän heti

suuresti ja lähetti matkaan Hydarneen ynnä hänen johdonalaisensa väen.

Ja he läksivät liikkeelle leiristä siihen aikaan, jolloin valot

sytytetään. Tämän polun olivat Malis-maan asukkaat keksineet, ja sen

keksittyään he olivat opastaneet tessalialaiset fokilaisia vastaan,

silloin kun fokilaiset, sulkemalla solan muurilla, olivat turvanneet

itsensä sodalta. Ja näistä ammoisista ajoista saakka oli malilaisille

selvää, ettei sola ollut miksikään hyödyksi.

216. Tämä polku on tällainen. Se alkaa Asopos-joen luota, joka virtaa

rotkon halki, ja vuorella sekä polulla on sama nimi, Anopaia.

Anopaia-polku kulkee pitkin vuorenselkää ja päättyy Alpenos-kaupungin

kohdalla, joka on lokrilaisten ensimäinen kaupunki malilaisia vastassa,

sekä niinsanotun Melampygos-kiven ja kerkopien istuinten kohdalla,

siinä, missä myös on kapein väli.

217. Tätä tämänluontoista polkua myöten persialaiset, astuttuaan

Asopos-joen yli, kulkivat koko yön, oikealla kädellään Oitan,

vasemmalla Trakhinian vuoret. Aamunkoitossa he pääsivät vuoren

kukkulalle. Tällä kohtaa vuorta vartioi, kuten ennenkin olen

osoittanut, tuhat fokilaista raskasaseista, varjellen omaa maataan ja

suojellen polkua. Sillä allaolevaa pääsypaikkaa vartioivat mainitut

helleenit, mutta vuoren päällitse kulkevaa polkua olivat fokilaiset

Leonidaalle tarjoutuneet vartioimaan.

218. Ja tällä tavoin fokilaiset havaitsivat vihollisten päässeen

vuorelle. Noustessaan olivat näet persialaiset jääneet heiltä

huomaamatta, koko vuori kun on puiden peitossa. Mutta koska oli tyyni,

syntyi luonnollisesti kova kahina lehdistä, joita oli paksulta

kulkijain jaloissa. Silloin fokilaiset kavahtivat pystyyn ja pukivat

aseet ylleen. Ja samassa olivatkin barbarit läsnä. Nähdessään siinä

aseellista väkeä hämmästyivät barbarit, sillä he olivat toivoneet,

etteivät kohtaisi mitään vastarintaa; sensijaan he tapasivatkin

edessään sotajoukon. Tällöin Hydarnes, joka pelkäsi näiden olevan

lakedaimonilaisia, kysyi Efialteelta, mitä miehiä he olivat. Saatuaan

tarkoin tietää tämän hän järjesti persialaiset taisteluun. Ja kun nyt

fokilaiset joutuivat ankaran ja taajan nuolisateen alaisiksi, läksivät

he pakoon vuoren huipulle, siinä uskossa, että viholliset ensi sijassa

olivat heitä vastaan lähteneet, ja valmistautuivat kuolemaan. Tämä siis

oli heidän ajatuksensa, mutta Efialtesta ja Hydarnesta seuraavat

persialaiset eivät ensinkään välittäneet fokilaisista, vaan

laskeutuivat kiireesti vuorelta.

219. Thermopylaissa oleville helleeneille oli ensiksi Megistias

tietäjä, uhriteuraita tutkittuaan, julistanut, että heitä aamun tullen

odotti kuolema; lisäksi oli myös saapunut karkulaisia, jotka

ilmoittivat persialaisten kiertomarssin. Nämä ilmaisivat tietonsa vielä

yön aikana. Mutta kolmanneksi, päivän jo valjetessa, toivat sanan

päivävahdit, juosten kukkuloilta alas. Helleenit silloin neuvottelivat

keskenään, ja heidän mielipiteensä kävivät eri suuntiin. Toiset näet

kehoittivat jäämään paikoilleen, toiset epäsivät. Vihdoin he erkanivat

toisistaan, jolloin toiset läksivät pois ja hajaantuivat eri tahoille

sekä kääntyivät kukin kaupunkiinsa; toiset taas valmistautuivat yhdessä

Leonidaan kanssa jäämään paikoilleen.

220. Kerrotaan myös Leonidaan itsensä lähettäneen heidät pois, pitäen

huolta siitä, etteivät joutuisi hukkaan; mutta hänen itsensä,

samoinkuin saapuvilla olevien spartalaisten ei käynyt päinsä jättää

sitä paikkaa, mitä he alun pitäen olivat tulleet vartioimaan. Itsekin

olen täydellisesti sitä mieltä, että kun Leonidas näki liittolaisten

olevan haluttomia ja vastahakoisia kohtaamaan yhteisesti vaaraa, niin

hän käski heidän lähteä tiehensä, mutta katsoi sopimattomaksi itse

poistua; jos hän sitävastoin pysyi paikoillaan, oli hän jättävä

muistoksi suuren kunnian, eikä Spartan onni ikipäivinä ollut sammuva.

Kun näet spartalaiset heti sodan sytyttyä olivat tämän johdosta

kysyneet oraakelilta neuvoa, oli Pytia vastannut heille, että joko

Lakedaimon oli joutuva barbarien hävitettäväksi tai heidän kuninkaansa

hukkuva. Tämän hän heille julisti näin kuuluvin kuusimitta-säkein:

"Teilt', oi Spartan aukeatanterisen asujoilta,

suuren, mainion kaupungin joko Perseun pojat

kaatavat, tai jää kaihoamaan Lakedaimonin ääret

kaattua valtijataan, jok' on Herakleen sukukantaa.

Ei näet estää voi väki sonnin, ei jalopeuran

vainoajaa, väki Zeun häll' on, eik' estyvä ennen

lie, kuin raastanut jommankumman on kappalehiksi."

Tätä lauselmaa siis Leonidas ajatteli, ja koska hän tahtoi jättää

kunnian yksistään spartalaisille, niin luulen pikemmin hänen

lähettäneen luotaan liittolaiset, kuin poislähteneiden olleen eri

mieltä hänen kanssaan ja siksi noin kurittomasti menneen menojaan.

221. Tästä on mielestäni melkoisena todistuksena se, että Leonidas

ilmeisesti myös käski luotaan sotajoukon mukana seuraavan tietäjän,

akarnanilaisen Megistiaan, jonka sanottiin polveutuvan Melampuksesta ja

joka uhriteuraitten nojalla oli lausunut, kuinka heidän oli käyvä. Ja

tämän Leonidas oli tehnyt siinä tarkoituksessa, ettei tietäjä kuolisi

hänen kerallaan. Mutta vaikka hänen käskettiinkin poistua, ei hän

kuitenkaan hyljännyt Leonidasta. Sen sijaan lähetti hän luotaan

sotajoukon myötä olleen ainoan poikansa.

222. Leonidaan luota lähetetyt liittolaiset läksivät nyt

pois, totellen häntä, mutta thespialaiset ja teebalaiset

jäivät yksin lakedaimonilaisten luo. Näistä jäivät teebalaiset

vastahakoisesti ja tahtomattaan, sillä Leonidas pidätti heidät luonaan

ikäänkuin panttivankeina. Sitävastoin jäivät thespialaiset täysin

vapaaehtoisesti, selittäen etteivät aikoneet jättää Leonidasta ynnä

hänen seuralaisiaan ja lähteä matkoihinsa; vaan he jäivät paikoilleen

ja kuolivat heidän kerallaan. Ja heidän päällikkönään oli Demofilos,

Diadromeen poika.

223. Auringon noustessa toimitettuaan juomauhrin Xerxes pysyi alallaan

noin toriaikaan saakka ja teki sitten hyökkäyksen. Sillä niin oli

Efialtes neuvonut. Vuorelta lasku on näet suorempi ja väli siltä kohtaa

paljoa lyhyempi kuin kiertotie ja vuorelle nousu. Niinpä Xerxes

joukkoineen kävi lähemmäksi. Ja Leonidas ynnä hänen mukanaan olevat

helleenit, jotka nyt astuivat kuoloa kohti, etenivät tällä kertaa jo

paljoa loitommas kuin alussa, nimittäin solan leveimpään kohtaan.

Muurin suojavallia tosin vielä vartioitiin, mutta sen sijaan, että he

edellisinä päivinä olivat väistyneet kapeaan kohtaan ja siellä

taistelleet, ottelivat he nyt sen ulkopuolella. Ja lukuisa joukko

barbareja kaatui. Sillä osastojen takana seisoivat päälliköt, jotka

ruoskalla sivalsivat joka miestä, siten aina vain hoputtaen heitä

eteenpäin. Siksi monet heistä suistuivat mereen ja hukkuivat, vielä

useammat tallaantuivat kuoliaiksi toistensa jalkoihin; eikä yhtään

välitetty siitä, joka hukkui. Sillä koska helleenit käsittivät, että

heitä uhkasi kuolema vuoren ympäri kiertäneitten puolelta, ponnistivat

he, mistään piittaamatta ja vihan vimmoissaan, kaikki voimansa

barbareja vastaan.

224. Jo olivat useimmilta keihäät katkenneet, mutta nyt he miekoillaan

alkoivat tuhota persialaisia. Ja tässä ottelussa kaatui Leonidas, mitä

urhoollisimmin taisteltuaan, ja hänen kerallaan muut mainehikkaat

spartalaiset, joiden nimistä olen ottanut selvää, koska he sen ovat

ansainneet. Ja minä olen saanut selville kaikkien kolmensadan nimet.

Mutta persialaistenkin puolella kuoli tässä monta mainittavaa miestä,

muiden muassa myös kaksi Dareioksen poikaa, Abrokomes ja Hyperanthes,

jotka Artaneen tytär Fratagune oli Dareiokselle synnyttänyt. Tämä

Artanes oli Dareios kuninkaan veli ja Arsameen pojan, Hystaspeen,

poika. Ja naittaessaan tyttärensä Dareiokselle hän samalla antoi tälle

koko omaisuutensa, koska hänellä ei ollut muuta lasta kuin tämä yksi

tytär.

225. Niinpä kaatui täällä taistellen kaksi Xerxeen veljeä. Mutta

Leonidaan ruumiista syntyi persialaisten ja lakedaimonilaisten kesken

ankara temmellys, kunnes helleenit urhoudellaan vetivät sen puolelleen

ja käänsivät vastustajat neljästi pakoon. Tätä kesti siihen saakka,

kunnes Efialtes tovereineen saapui. Helleenien saatua tiedon näiden

tulosta, muuttui jo taistelu. He näet väistyivät jälleen solatiehen, ja

kuljettuaan muurin ohi he asettuivat miehissä kaikki, paitsi

teebalaiset, eräälle kummulle. Tämä kumpu on siinä paikassa, mistä

pääsee solaan ja missä nyt sijaitsee Leonidaan muistoksi pystytetty

kivijalopeura. Tässä paikassa puolustautuivat puukoilla ne, joilla

vielä sattui semmoisia olemaan, toiset taas käsin ja hampain. Ja siinä

he hautaantuivat barbarien heittoaseitten alle, kun toiset näistä

hyökkäsivät heitä kohti suoraan edestä ja hajoittivat muurin

vallituksen, toiset taas kiersivät heidät ylt'ympäri joka puolelta.

226. Miten urhoollisesti lakedaimonilaiset ja thespialaiset

esiintyivätkään, mainitaan kuitenkin erään spartalaisen Dienekeen

olleen kaikista urhoollisimman. Kerrotaan näet hänen, ennenkuin

helleenit iskivät yhteen meedialaisten kanssa, kuulleen eräältä

trakhinialaiselta, että kun barbarit ampuvat, pimenee heidän nuoliensa

paljoudesta aurinko. Niin suuri oli muka niiden luku. Mutta tästä

hämmästymättä ja meedialaisten paljoudesta välittämättä hän sanoi, että

trakhinialainen vieras ilmoitti pelkkää hyvää, jos meedialaiset

pimittivät auringon: silloinhan helleenit saivat taistella varjossa

eikä päivänpaisteessa.

227. Tämän ynnä muita samankaltaisia lausuntoja kerrotaan

lakedaimonilaisen Dienekeen jättäneen muistoksi itsestään. Hänen

jälkeensä kerrotaan kahden lakedaimonilaisen veljeksen, Alfeoksen ja

Maronin, Orsifantoksen poikien, kunnostautuneen parhaiten.

Thespialaisten joukosta taas herätti enimmin huomiota eräs, jonka nimi

oli Dithyrambos, Harmatideen poika.

228. Nämä, samoinkuin ne, jotka olivat kaatuneet ennenkuin Leonidas

lähetti osan helleeneistä pois, ovat haudatut siihen paikkaan, mihin he

kaatuivatkin. Ja niiden hautapatsaisiin on piirretty näin kuuluvat

kirjoitukset:

Torjui kolmea miljoonaa tuhatkuntia neljä

tässä; ne Pelopsin niemi on kasvattanut.

Tämä siis on kirjoitettuna kaikille yhteisesti; mutta spartalaisille

erityisesti:

"Vieras, Spartaan vie tämä viesti, me uinumme tässä,

käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain."

Tämä siis on omistettu lakedaimonilaisille, tietäjälle taas tämä:

"Tään sai haudan kuulu Megistias; surmasi meedit

tietäjän, kun yli pääs' Sperkheios-joen nuo.

Tuiman vartoavan tuhosurman ties, toki voinut

ei Lakedaimonin pään luota hän luopua pois."

Nämä hautakirjoitukset ja patsaat, paitsi tietäjälle omistettua

kirjoitusta, ovat amfiktyonit heidän kunniakseen toimittaneet. Mutta

Megistias tietäjälle sepitetyn kirjoituksen teki Simonides, Leoprepeen

poika, syystä että he olivat toistensa kestiystäviä.

229. Kerrotaan, että kaksi näistä kolmestasadasta, Eurytos ja

Aristodemos, olisivat molemmat yksissä tuumin voineet yhdessä pelastua

Spartaan; he olivat näet Leonidaalta saaneet luvan lähteä sotajoukosta

pois ja viruivat Alpenoissa, sairastaen ankaraa silmätautia. Jos he

taas eivät olisi tahtoneet palata, olisivat he toistensa kera voineet

kuolla. Mutta vaikka heidän olisi ollut tilaisuus tehdä jompikumpi

näistä, eivät he tahtoneet menetellä samalla tapaa, vaan joutuivat

erimielisiksi. Kuultuaan näet persialaisten kiertomarssista Eurytos

pyysi saada aseensa, ja puettuaan ne ylleen hän käski helootin viedä

itsensä taistelevien keskelle. Ja vietyään hänet perille palvelija

läksi pakoon, mutta Eurytos syöksyi keskelle taisteluntuoksinaa ja

tuhoutui. Aristodemos sitävastoin jättäytyi pelkurimaisesti taistelusta

pois. Ja jos nyt Aristodemos yksin olisi, mistään väliä pitämättä,

palannut Spartaan taikka myös heidän molempien matkansa olisi

tapahtunut yhteisesti, eivät spartalaiset luullakseni ensinkään olisi

kantaneet vihaa häntä kohtaan. Nyt sitävastoin, kun toinen heistä oli

saanut surmansa, mutta toinen, jolla ei ollut sen parempaa perustetta

menettelyynsä kuin toisellakaan, ei ollut tahtonut kuolla, seurasi

välttämättömästi, että he vihastuivat ankarasti Aristodemokseen.

230. Tällä tavoin ja tämmöisestä syystä kertovat muutamat

Aristodemoksen pelastuneen Spartaan, toiset taas kertovat, että hänet

sanansaattajana oli lähetetty leiristä ja että hän, vaikka ajoissa

olisi voinut ehtiä parhaillaan kestävään taisteluun, ei sitä tahtonut,

vaan oli viipynyt matkalla ja siten jäänyt henkiin; mutta hänen

toverinsa oli saapunut taisteluun ja kuollut.

231. Mutta Lakedaimoniin palattuaan Aristodemos sai osakseen häpeätä ja

kunniattomuutta. Ja kunniattomana ollen hänen täytyi kärsiä tällaista

kohtelua: ei yksikään spartalainen sytyttänyt hänelle tulta eikä häntä

puhutellut, ja hänen täytyi kestää sitä häväistystä, että hän kulki

nimellä "pakolais-Aristodemos".

232. Vaan Plataian taistelussa hän puhdistautui koko siitä syytöksestä,

jonka hän oli vastaansa aiheuttanut. Kerrotaan, että myös eräs toinen

näiden kolmensadan joukkoon kuuluva mies, joka oli sanansaattajana

lähetetty Tessaliaan, siten oli pelastunut, ja hänen nimensä oli

Pantites. Mutta kun hän Spartaan palattuaan menetti kunniansa, niin hän

hirttäytyi.

233. Mutta teebalaiset, joiden päällikkönä oli Leontiades, taistelivat

pakosta jonkun aikaa yhdessä helleenien kanssa kuninkaan sotajoukkoa

vastaan. Vaan kun he näkivät persialaisten pääsevän voitolle, niin he,

Leonidaan mukana olevien helleenien rientäessä kummulle, erosivat

näistä ja menivät, kurottaen käsiään, lähemmäs barbareja. Ja samalla he

vallan totuudenmukaisesti sanoivat olevansa meedialaismielisiä ja

olleensa ensimäisiä, jotka kuninkaalle antoivat maata ja vettä; he

olivat pakosta saapuneet Thermopylaihin ja olivat syyttömiä kuningasta

kohdanneeseen vaurioon. Tämän ilmoituksen johdosta he saivat jäädä

eloon, sillä näiden heidän väitteittensä puolesta todistamassa olivat

myös tessalialaiset. Mutta ei heillä kuitenkaan kaikessa ollut onnea.

Sillä kun he tulivat barbarien luo, niin nämä vangitsivat heidät ja

surmasivat muutamia heistä heidän lähestyessään. Vaan useimpiin heistä

he Xerxeen käskystä polttivat kuninkaalliset poltinmerkit, alkaen

ylipäälliköstä Leontiadeesta, jonka pojan Eurymakhoksen plataialaiset

myöhemmin surmasivat, kun hän neljänsadan teebalaisen miehen etunenässä

oli vallannut plataialaisten kaupungin.

234. Näin kamppailivat helleenit Thermopylain luona. Mutta Xerxes

kutsui luokseen Demaratoksen ja alkoi kysyä häneltä näin: "Demaratos,

sinä olet kunnon mies. Sen minä päätän tosiasioista. Sillä kaikki on

päättynyt sillä lailla, kuin olet maininnut. Sano nyt siis minulle,

kuinka monta muuta lakedaimonilaista on olemassa ja kuinka monet näistä

ovat yhtä sotakuntoisia kuin nämä, vai ovatko kaikki sellaisia." Hän

virkkoi: "Oi kuningas, kaikkien lakedaimonilaisten luku on suuri ja

monet ovat niiden kaupungit. Mutta sen, minkä tahdot saada tietää,

olet saava. Lakedaimonissa on Spartan kaupunki, jossa on noin

kahdeksantuhatta miestä. Kaikki nämä ovat samanlaiset kuin ne, jotka

täällä ovat taistelleet. Muut lakedaimonilaiset eivät tosin ole

samanlaisia kuin nämä, mutta ovat kelpo miehiä nekin." Tähän lausui

Xerxes: "Demaratos, millä keinoin me vähimmällä vaivalla saamme nämä

miehet kukistetuiksi? Selitä se! Sinähän tunnet heidän ajatusjuoksunsa,

koska olet ollut heidän kuninkaanaan."

235. Ja Demaratos vastasi: "Oi kuningas, koska nyt niin hartaasti kysyt

mieltäni, on kohtuullista, että ilmaisen parhaimman neuvoni. Niinpä

sinun pitäisi lähettää laivastostasi kolmesataa laivaa Lakonian maahan.

Sen ääressä on Kythera niminen saari, josta Khilon, viisain meidän

keskuudessamme elänyt mies, sanoi, että spartalaisille olisi

etuisampaa, jos se vajoaisi mereen, kuin että se siitä kohoaa. Hän näet

aina aavisti siitä koituvan jotakin sentapaista, kuin mitä minä nyt

lähden esittämään. Ja kuitenkaan ei hän ennakolta sinun retkestäsi

mitään tietänyt, vaan pelkäsi yhtä lailla mitä miesten retkeä hyvänsä.

Tästä saaresta käsin säikytelköön sinun väkesi lakedaimonilaisia.

Sillä, jos heillä on läheisyydessään heitä itseään koskettava sota, ei

sinun ensinkään tarvitse pelätä, että he rientävät muun Hellaan avuksi,

silloin kun maasotajoukkosi sen valtaa. Ja jos muu Hellas orjuutetaan,

jää Lakonia yksin heikoksi. Mutta jos et tätä tee, saat odottaa käyvän

näin. Peloponnesoksessa on kapea kannas. Jos kaikki peloponnesolaiset

siinä paikassa liittyvät kohtaamaan sinua, on sinulla odotettavissa

toisia taisteluita, vielä ankarampia kuin tähänastiset. Mutta jos

menettelet neuvoni mukaan, on tämä kannas, samoinkuin kaupungit,

taistelutta joutuva sinulle."

236. Hänen jälkeensä puhui Akhaimenes, Xerxeen veli ja merivoiman

ylipäällikkö, joka sattumalta oli keskustelussa läsnä ja pelkäsi, että

Xerxes taipuisi tekemään, niinkuin neuvottiin. Ja hän lausui näin: "Oi

kuningas, minä näen, että kuuntelet miehen sanoja, joka kadehtii sinun

myötäkäymistäsi taikka myös kavaltaa sinun asiasi. Sillä tämmöinen on

helleenien tapa ja tästä he iloitsevat: toisen myötäkäymistä he

kadehtivat ja etevämmyyttä he vihaavat. Mutta jos, asiain tällä

kannalla ollen, niistä laivoista, joista neljäsataa on joutunut

haaksirikkoon, lähetät vielä toiset kolmesataa kiertämään

Peloponnesosta, tulevat vastustajamme tasaväkisiksi. Vaan jos

merivoimamme pysyy koossa, on vihollisten oleva hankala käydä sen

kimppuun, eivätkä he ensinkään voi vetää sille vertoja, ja koko

laivasto on puolustava maasotajoukkoa ja maasotajoukko laivastoa, jos

ne liikkuvat yhdessä. Mutta jos poistat nuo laivat, et sinä voi olla

niille hyödyksi, eivätkä ne sinulle. Ja minä olen sitä mieltä, että

sinun tulee vain hyvin järjestää omat asiasi, puuttumatta vihollisten

asioihin ja välittämättä siitä, mihin paikkaan he tahtovat sijoittaa

sodan, mitä he aikovat tehdä ja kuinka suuri heidän mieslukunsa on.

Sillä kun he kykenevät itse hoitamaan omat asiansa, niin kykenemmehän

mekin samalla lailla hoitamaan omamme. Ja joskin lakedaimonilaiset

käyvät persialaisia vastaan taisteluun, eivät he kuitenkaan voi

parantaa jo kärsimäänsä vauriota."

237. Xerxes vastasi näin: "Akhaimenes, sinä puhut mielestäni hyvin, ja

minä tahdon tehdä tällä tavoin. Ja Demaratos lausuu myöskin, mitä hän

katsoo minulle parhaimmaksi, mutta sinun mielipiteesi vie hänen

antamastaan voiton. Vaan sitä väitettä minä en hyväksy, että muka hän

ei olisi hyvänsuopa minua kohtaan. Sen minä päätän jo hänen

aikaisemmista lausunnoistaan, mutta varsinkin tästä tosiasiasta:

kansalainen kadehtii toista, onnellista kansalaista ja hautoo

mielessään ääneti nurjuutta häntä kohtaan; ja jos kansalainen kysyy

toiselta neuvoa, ei luultavasti tämä neuvo hänelle sitä, mikä hänestä

itsestään on parasta, ellei hän ole erittäin pitkälle edistynyt hyveen

tiellä. Mutta semmoisia on harvassa. Kestiystävä sitävastoin on

onnellista kestiystäväänsä kohtaan kaikkein hyväntahtoisin ja olisi

valmis antamaan tälle, hänen neuvoa kysyessään, mitä parhaimman neuvon.

Niinpä minä siis en salli kenenkään vastaisuudessa panetella

Demaratosta, joka on minun kestiystäväni."

238. Näin lausuttuaan Xerxes kulki kuolleitten välitse, ja tultuaan

Leonidaan luo sekä kuultuaan hänen olleen lakedaimonilaisten kuninkaan

ja ylipäällikön, hän käski hakata häneltä pään ja naulita sen paaluun.

Monesta merkistä, mutta kaikkein parhaiten tästä minusta käy ilmi, että

Leonidas oli kaikkein ihmisten joukosta se, johon kuningas Xerxes hänen

eläessään oli enimmin vihastunut. Sillä ei kuningas muuten olisi näin

vasten kaikkea lakia ja tapaa kohdellut vainajaa, koska juuri

persialaisilla, enemmän kuin keilläkään ihmisillä, joita minä tunnen,

on tapana kunnioittaa sodassa urhoollisia miehiä. Niinpä ne, joitten

tehtävänä se oli, panivat käskyn toimeen.

239. Mutta minä palaan siihen kohtaan kertomustani, mihin se

aikaisemmin keskeytyi. Lakedaimonilaiset olivat ensimäiset, jotka

olivat saaneet tietää kuninkaan hankkiutuvan sotaan Hellasta vastaan,

ja lähettivät niinmuodoin sanan Delfoin oraakelin luo, mistä heille

annettiin vähän ylempänä mainitsemani vastaus. Ja tästä he saivat

ihmeellisellä tavalla tiedon. Demaratos. Aristonin poika, joka oli

paennut meedialaisten luo, ei ollut, kuten luulen, -- ja sen puolesta

puhuu myös todennäköisyys -- lakedaimonilaisia kohtaan suopea;

kuitenkin on täysi valta otaksua hänen tehneen sen, josta kohta tulee

puhe, joko hyväntahtoisuudesta tai vahingonilosta. Kun näet Xerxes oli

päättänyt lähteä sotaretkelle Hellasta vastaan, tahtoi Demaratos,

joka oleskeli Susassa ja oli kuullut asian, ilmoittaa sen

lakedaimonilaisille. Mutta kun hän ei muulla tavoin voinut sitä

ilmaista -- hän oli näet vaarassa joutua kiinni teostaan -- keksi hän

tämän juonen. Hän otti kahdenkertaisen kirjoitustaulun, kaapi siitä

pois vahan ja kaiversi puuhun kuninkaan päätöksen. Ja sen tehtyään hän

valoi sulaa vahaa kirjoitukselle, jottei tyhjä taulu kuljetettaessa

herättäisi mitään epäluuloa tienvartijoissa. Kun sitten taulu tuli

perille Lakedaimoniin, eivät lakedaimonilaiset voineet arvata sen

merkitystä, ennenkuin, kuten olen kuullut, Kleomeneen tytär Gorgo,

Leonidaan vaimo, itsestään sen keksi. Hän näet neuvoi ja käski heitä

kaapimaan pois vahan, sanoen heidän silloin löytävän kirjoituksen

puusta. He tottelivat, löysivät kirjoituksen ja lukivat sen; ja sitten

he lähettivät taulun muille helleeneille. Näin kerrotaan tämän

tapahtuneen.