Ehkä oli syyskuun 5 päivä, paistoi aurinko kuitenki korkeimmallaan
ollessaan niin lämpimästi kun kesäkuussa. Metsässä, missä tammi levitti
viheriätä verhoaan matkustajan pään yli, tuntui isosti viileämmältä
kuin aukealla ja varjo, minkä tuuheat lehvät loivat, oli paremmin
hämärän kuin kirkkaan päivän kaltainen. Tämmöisessä varjoisassa
seudussa istui mainittuna aikana sammaltuneella kivellä vanhahko vaimo
levähtäen vaelluksestansa väsyneitä jäseniään. Mitä muuten heikkoihin
kasvoin juonteisin tuli, niin oli niillä enemmän miehen kuu naisen
muoto, samate kun tässä tilaisuudessa kokoon rutistetuilla huulillaki
lepäsi epäillyttävä muoto päättäväisyydestä ja viekkaudesta. Vieressään
oli hänellä likainen pussi, jota vastaan aluksi nojautui toinen käsi,
toisen levätessä paksulla nojasauvalla; mutta kun hän oli hetken
istunut, oikoili hän vähän itseään tarkasti tutkien ruohottunutta
tietä, joka läheisyydessä kierteli metsässä ja alkoi sen jäljestä avata
säkkiään. Päällimäisenä oli muutamia rääsyjä ja niiden välissä kappale
mustaa leipää; mutta pohjasta otti hän, varovasti tarkastellen
ympärilleen, hienoa näkyleipää ja sen jäljestä lihaa, läskiä ja
parhaimman makuista juustoa. Näillä herkkupaloilla alkoi akka
sammuttamaan nälkäänsä saaden samalla vähän elävämmän näön.
Mutta samalla hän kuuli tiellä kahden ihmisen äänen, jotka lähenivät
lähenemistään. Silmänräpäyksessä katosivat hienot ruoat säkkiin saaden
muutamia rääsyjä päälleen, jonka jälkeen akka otti kappaleen mustaa
leipää käteensä ja asetti itseään nojaavaan asentoon sauvaansa
vastaan. Nyt tulivat kulkiat näkyviin puiden välistä. He olivat tuskin
viidenkymmenen askeleen päässä lepäävästä matkustajattaresta, ja hän
havaitsi tulioissa nuoren varustetun miehen sivullaan vielä nuorempi
vaimo repaleissa vaatteissa. He huomasivat myöskin akan ja äkkiä häntä
läheten sanoi mies:
"Jumalan rauha, muori! Taidatte varmaan sanoa meille täällä oikean
tien." -- "Se tulee sen päälle, minne matka pitää", mumisi puhuteltu,
vastaamatta heidän silmäyksiäänkään.
"Aiomme Rotnabyhyn, mutta emme tarkkaan tiedä, missä nyt olemme."
Rotnaby'n nimen kuultuaan katsoi akka puhujata, mutta tuskin oli saanut
silmät hänehen, ennenkun hän äkkiä nousi ylös täyteen pituuteensa ja
elävästi lausui:
"Herra Jumalani, sehän on Hannu Nörrum'in tytär ja Staffan sedän
veljenpoika -- ettekö tunne minua?"
"Ei, en kumminkaan minä", vastasi nuori mies; "mutta kyllä olette
oikeen sanoneet, kutka me olemme."
"Minä myöskään ne ole varma, kuka olette", sanoi Ellen; "mutta teillä
on hyvin yhtäläinen muoto kuin Peteri rihkamuksella. Ehkä olette hänen
sisarensa."
"En, minä olen Peteri itse, vaikka olen tämmöisessä pu'ussa", vastasi
valevaimo; "hädällä ei ole lakia, ja jos ei minulla olisi ollut tätä
pukua, en luultavasti enää olisi elävien lu'ussa."
"Niin, nyt näen että olette Peteri itse", sanoi Ellen; "mutta sanokaa
minulle, oletteko kuulleet mitään isästäni! Tiedättekö, elääkö hän vai
onko hän kuollut."
"Ole rauhassa, lapseni, hän elää! Vanha Inkeri, joka on yksi paikalle
jääneistä ja joka keskellä tappelun pyörrettä kulki ympäri
vahingoittumatta, löysi hänet eräällä kartanolla lähellä kirkkoa. Hän
oli viholliselta saanut pahan haavan, mutta kuitenki kaikeksi onneksi
päässyt kartanolle, ollen hänellä vielä sen verran ymmärrystä ja
voimaa, että makasi portin taakse. Kuumassa tappelun kiihkossa ei
kukaan häntä havainnut, eikä kukaan sittemmin siitä köyhästä talosta
välittänyt. Mutta Inkeri löysi hänen tilassa, missä oli jo vähällä
verensä kuiviin juosta. Hän sitoi hänen haavansa, niin että jo yöllä,
kun lähdin kaupungista, nähtiin hänen olevan vaaratta."
Ellen kuunteli kyynelsilmin kauppamiehen sanoja; mutta saattajansa,
joka myöski oli syvästi liikutettuna, tarttui Peterin käteen ja pudisti
sitä, lausuen lämpimät kiitokset lohduttavasta kertomuksesta.
"Niin, Jumala olkoon kiitetty, että kumminki se kunnon mies elää!"
lisäsi Peteri rihkamus. "Muuten luulen, että kaikki ystäväni ovat
kaatuneet. Sinun setäsi, vanha Staffan, on myöski saanut mennä
parempaan maailmaan."
"Minä tiedän sen", sanoi merimies syvästi huoaten; "minä itse näin
hänen saavan kuoleman lyönnin, mutta hän kaatui kunnialla."
"Ja toinen parhaista ystävistäni", jatkoi rihkamakauppias vähän
hämillään siitä muistutuksesta, minkä Jens'in sanat sisältivät omasta
pelkurimaisuudestaan, "Jens leipurin näin omilla silmilläni hakattavan
palasiksi. Minun oli mahdoton päästä avuksensa, sillä vihollinen
hurjana virtana tunti vallillemme. Samassa sain myöski nähdä, miten
jotkut sotamiehet raastoivat molempia pormestariamme mukaansa, mutta
heidän seuraavaa kohtaloansa en tunne. Mutta se on tarpeetonta niistä
puhua. Kertokaa sen sijaan, miten te olette onnistuneet välttämään
vaaran, jotta nyt tässä olette."
Jens ja Ellen istautuivat kauppamiehen viereen. Edellinen kertoi, miten
hän tulisimmassa taistelussa eräällä kartanolla oli tavannut kuoliaaksi
ammutun ruotsalaisen sekä hoksannut sen keinon, että pukea sen
vaatteita päälleen niin paljon kuin ennättäisi. Siinä vaatteuksessa oli
hänen onnistunut päästä vihollisten läpi ulos kaupungista ja
vihollisten rakentamaa siltaa myöten yli joen, jonka jäljestä hän meni
läpi metsän joen suulle, missä veneellä taas souti ylitse toiselle
rannalle. Nähtyänsä lähellä olevalta mäeltä, että vihollinen oli
palausmatkalla, joukko vankia muassaan, meni hän läpi metsäin ja maiden
Lyckön tielle. Kuinka hän sitte oli etäämmällä seurannut vihollisen
liikkeitä ja miten hänen vihdoin onnistui löytää ja pelastaa Ellen,
tuli myöski kerrotuksi.
"No, mutta hevonen sitte, jonka otit ruotsalaiselta jääkeriltä, minne
sen olet pannut?" kysyi kauppamies elävästi kuultuaan koristelematonta
kertomusta.
"Sen tahdon kohta kertoa", sanoi Jens. "Me ratsastimme hyvällä
vauhdilla eteenpäin ja olimme ennättäneet kappaleen matkaa toiselle
puolelle erään myllyn..."
"Varmaanki Bubbetorppa", katkaisi Peteri kauppias, joka oli Blekingen
tarkkaan matkustanut.
"Se on mahdollista", jatkoi Jens; "minä en koskaan ennen ole ollut
niillä tienoin, tiesin ainoastaan, että tie meni Rödeby'hyn. Me olimme,
miten mainittiin, ratsastaneet vasta mainitun myllyn ohi, kun kappaleen
matkaa edessäpäin kuulin meluamista ja hevoskavioin kopinaa. Minä
pidätin hevosen ja kuulin silloin pari ruotsalaista kirousta. Heti
arvasin niiden olevan vihollisen ratsumiehiä, jotka palasivat
ryöstöretkeltä, ja hyppäsin sentähden Ellen'in kanssa alas hevoselta.
Kohta vasemmallamme oli metsäinen mäki ja annettuani hyvän läimäyksen
hevoselle, jotta se vauhdissa lähti tulevia vastaan, kiirehdimme me,
niin sukkelaan kuin pääsimme, mäkeä ylös. Ennenkun oikein pääsimme
ylöskään, kuulimme jo ajettavan sillan yli. Heti sen jäljestä
kohtasivat he irtonaisen hevosen ja sinä aikana, kun he pysähtyivät
sitä tarkastamaan, menimme me syvemmälle metsään, ja sen jäljestä emme
heistä enää mitään kuulleet."
"No entä sitte?"
"Niin sitten tulimme vihdoin erääsen torppaan, jossa levähdimme, ja
tänäpänä olemme kulkuamme jatkaneet ensin Fridlefstan kirkonkylään ja
sitte erääsen taloon, nimeltä Wong. Sieltä tulemme nyt, vaan emme ole
varmat, mitä tietä pääsisimme Rotnabyhyn."
"Pitäkää niin paljon kuin mahdollista länttä kohden, niin kyllä tulette
Kalleberg'aan tahi johonki muuhun taloon pohjoispuolella kaupunkia.
Älkää kuitenkaan kaupungissa kauan viipykö, vaan asettakaa niin, että
voitte saada Hannu Nörrum'in turvallisempaan paikkaan. Vihollinen on
varmaanki kulkenut länteen Sölvitsborg'ia kohden, mutta parin päivän
perästä voipi hän jälleen olla takaisin. Minä puoleltani en suinkaan
enää koskaan sinne tule, kun nyt minulta on kaikki ryöstetty."
Peteri kauppias oli ääneti siitä, että sangen raskaan säkkinsä pohjalla
oli sekä puhdasta rahaa, että muita kalleuksia hyvässä tallessa. "Minä
aion nyt Twing'iin, jossa on useita sukulaisiani ja jossa saan raastaa
itseäni eteenpäin, miten parhaite taidan."
"Ah", lisäsi Ellen siihen, "itseki häpeän, ett'en ennemmin kysynyt
mitään äidistäni, mutta sano nyt, eikö hänkään vielä elä!"
"Ajattelepas, se on enempi kuin tiedän", vastasi kauppias; "minä en
kuullut kenenkään hänestä mitään mainitsevan ja sitä paitsi on hän vaan
äitipuolenne."
"Mutta kuitenki äitini", sanoi Ellen.
Hetken levähdyksen ja keskustelun perästä sanoivat nuoret jäähyväiset
ja jatkoivat metsäkulkuaan länteenpäin.
Matkustajat pääsivät maalinsa päähän. Sitä tietä, mikä Kalleberg'asta
Rotnajoen itärantaa vei kaupunkiin, tulivat he sinne ja menivät sisälle
arviolta samasta kohdasta, mistä ruotsalaiset ensin olivat tiensä
raivanneet. Siellä näkivät he rappumais-seinäisen kirkon seisovan
muuttumattomana ylängöllään, mutta kun tulivat sen lähelle ja loivat
silmänsä laaksoon, missä varsinainen kaupunki oli kaksi päivää
sitte seisonut täydessä komeudessaan, näkivät he ainoastaan
epäjärjestyksellisen joukon raunioita. Useammassa paikassa leimusivat
liekit muinoin hupaisien kotien viimeisistä jäännöksistä; taivaalla
taas näkyi paksuja savupylväitä kiertelevän avaruuteen taikka tuulen
henkäyksestä sekautuen toisiinsa ja levittävän itseään, ikäänkuin
himmeä huntu hävitettyjen omaisuuksien yli.
Missä oli se asunto ollut, jossa he niin useasti olivat toisiansa
kohdanneet; missä oli heidän lapsuutensa koti seisonut? He eivät siitä
hävityksestä tarkoin paikkaa tunteneet; mutta jäljellä seisovan ahjon
korkeine tornineen arvasivat he olevan saman, mikä äskettäin oli
kuulunut tuolle suurelle asepajalle. Mutta missä löytyi hän itse, rakas
isä? Miten olivat niin kauan viipyneet häntä etsimästä?
Samassa tuli näkyviin vanha mies, haperoiden keppi kädessä --
ensimäinen ihmisolento, minkä olivat kaupungin vallien sisällä nähneet.
Se oli kaupungin haudankaivaja, -- elävä muistutus siitä elosta, minkä
se väsymätön viikatemies oli tehnyt, ja siitä kohtelusta, joka heitäki
kerran -- ehkä pianki -- saavuttaa. He menivät ukkoa vastaan; mutta
ennenkun ennättivät luoksensakaan, oli hän tuntenut Ellen'in ja huusi
hänelle: "Sinä etsit isääsi -- onnellinen sinä, hän elää vielä! Tule,
minä saatan sinut hänen luoksensa!"
Pienimmässä mökissä Möllenmäellä -- pari semmoista seisoi siellä vielä
jäljellä -- näki Ellen isänsä. Syvästi liikutettuina kohtasivat he
toisiansa. Hän ei ollut uskonut Ellen'in enää löytyvän elävien
joukossa, ja hämmästyksensä oli sentähden niin suuri, ettei pitkään
aikaan voinut saada sanaa huuliltaan. Sen jäljestä puhui hän selkeästi
ja pontevuudella, mikä osoitti, etteivät hänen voimansa vielä olleet
särkyneet. Myöskin Jens tervehti häntä ja hän likisti lämpimästi nuoren
miehen kättä.
Asesepän haava oli tosin syvä, mutta ei hengenvaarallinen; hän
vaurastui siitä voimattomuudesta, minkä verenjuoksu teki, ja paitsi
Inkerin hyvää hoitoa lisäsi vielä hänen pikaista parantumistaan se
odottamatoin onni, että jälleen sai takaisin sen, jota enin rakasti.
Ilolla on ihmeellinen voima parantamaan niin hyvin ruumiillisessa kuin
hengellisessäki sairaudessa.
Ellen sai nyt kertoa, miten hän oli väistänyt sen lähellä olleen
hengenvaaran, jolloin isä tempaistiin hänen sivultaan. Eräs
vihollisista oli aikonut lyödä hänet maahan, mutta toinen esti sen ja
oli sen sijaan raahannut hänen vankina ruotsalaisten leiriin, minne
sittemmin suurin osa kaupungin naisasujamista oli viety. Mitä hän ja
muut vangit Vedby'n matkalla olivat saaneet kokea, kertoi hän niin
lyhyesti kuin suinki, jotta ei liikuttaisi kovin paljon sairasta.
Kuu Ellen oli lakannut, tuli Jens'in vuoro. Kun hän oli lopettanut,
sanoi Hannu Nörrum liikutetulla äänellä:
"Sinä olet useassa tilaisuudessa osoittanut itsesi mieheksi ja olet
sentähden hyvän palkan ansainnut. Kalliimpi, minkä omistan, olkoon
sinun."
Jens tässä tarttui Ellen'in käteen, luoden kysyvän silmäyksen mestari
Hannuun.
"Aivan niin olen aikonut", sanoi aseseppä, "ja Jumala olkoon teille
armollinen lapseni! Sinulla vasta on ainoastaan kaksi tyhjää kättä,
mutta ei minullakaan ollut enempää, josta aloin. Se, jolla on pari
terveitä käsiä ja miehuullinen luonto, pääsee hyvin edes, jos vaan on
Jumala mielessään. Koska näen, että rakastat lastani ainoastaan itsensä
tähden, niin tahdon teille mainita, etten ole vielä aivan alastoin.
Minulla on saamisia sekä herroilta että muilta hyvinvoivilta ihmisiltä,
jotka eivät ole rauhattomuudesta sanottavasti kärsineet. Näillä
rahoilla tahdon alkaa ammattiani uudestaan; mutta tänne emme enää
pysähdy. Rotnaby ei tule koskaan samaksi kaupungiksi kuin on ollut, ja
täällä voimme milloin hyvänsä tavata vihollisemme. Jos ei hän tule tänä
vuonna, niin tulee hän tulevana, ja mitä apua on heiltä odotettavana,
jotka ovat asetetut turvaksemme, olemme näinä päivinä saaneet kokea. Me
menemme Malmö'hön, missä isäni harjoitti samaa ammattia kuin minäki ja
missä se on yhtä suuressa arvossa kuin täälläkin. Malmö on hyvä
kauppakaupunki, missä Jens helposti voipi saada ansiota, ja jos saan
elää jonkun vuoden ja on terveyttä sekä voimia, luulen pian voivani
auttaa tykö, jotta hän saa oman laivan kuljettaakseen."
Moniaita päiviä myöhemmin saatiin tarkkoja tietoja, että Klaus
Kristerinpoian komennossa oleva armeijan osa oli mennyt länteenpäin ja
Pohjois-Skonen läpi kulkenut Holland'iin, kuitenkin vasta sitte, kun
ensin oli ryöstänyt ja polttanut pienet kaupungin Sölvitsborg'in ja
Elleholm'in. Edellinen oli Werner Passberg'in pelon tähden tullut
jätetyksi vihollisille, sillä hän oli jo syyskuun 6 p. pannut tulen
linnaansa ja purjehtinut Malmö'hön, missä sekä hän että saksalainen
merirosvo Schwarzberg kuitenki eroitettiin virastaan.
Hannu Nörrum ei koskaan saanut täydellistä tietoa vaimonsa kohtalosta,
mutta luultiin hänen, koettaissaan pelastaa niin paljon kuin
mahdollista oli huoneen omaisuutta, tulleen sisälle poltetuksi.
Syyskuun lopulla jätti aseseppä omaisineen sen paikan, missä niin monta
onnellista vuotta oli elänyt. Eroaminen tapahtui syvällisellä surulla
ja kaipauksella.
"Se on raskasta täytyä jättää, mitä on pitänyt niin rakkaana", sanoi
mestari Hannu eronhetkellä; "ja sitä raskaampaa, kun omasta
huolimattomuudesta on siihen pakoitettu. Maan mahtavat, jotka olisivat
voineet veljinä elää, saattoivat taisteluja toisiansa vastaan. Mutta
minä näen auringon säteen pilven raossa: minä luulen sen päivän, joski
myöhään, tulevan, jolloin kansat, yhtä hyvästi kuin nyt vihaavat,
rakastavat toisiaan, ja sen tekevät sekä ilossa, että murheessa."
Loppu.