Kuusien ja koivujen välissä seisoo vanha sammaltunut harjusmökki. Se
oli niin puiden varjoamana, jotta sitä tuskin huomattiin, ennenkun
oltiin aivan sen vieressä. Jotta tuvan asujamilla näinä vaarallisina
aikoina vielä oli katto päällänsä tuli heidän pääasiallisesti kiittää
tuvan asemaa. Sillä heidän asuntonsa ei muuten ollut kaukana sangen
vaarallisesta tiestä, missä vihollisjoukkoja jo oli parin viikon ajan
ollut näkyvissä ja missä he ryöstettyihin taikka poltettuihin taloihin
olivat jättäneet, jos ei juuri unhottumattomia, niin kumminki syvästi
koskevia muistoja.
Samana päivänä, kun Rotnaby kärsi surkean hävityksensä, nähtiin
mainitussa tuvassa vanhan akan askaroivan, silloin tällöin katkaisten
huoneellisia toimiaan äkillisellä ulosmenolla kuuntelemaan ja
katselemaan kiertelevälle jalkapolulle, mikä yhdisti asumuksen
valtatien kanssa. Viimeisellä kerralla, kun akka oli ulkona
vainuamassa, oli aurinko jo niin pitkälle kulkenut rataansa, että se
seutu, missä tupa oli, jo oli varjossa, ehkä vielä vastakkaista
laaksosivua sen säteet kirkkaasti valaisivat.
"Hm!" sanoi akka itsekseen, "Nyt viipyy hän kovin kauan; kun ei hän
vaan olisi sattunut vihollisen eteen."
Sitte meni hän taas toimiinsa. Muutamia minuuttia myöhemmin kuuli hän
äkkiä oven aukeavan, mikä häntä niin säikähdytti, jotta ei päässyt
paikastaan, mutta kuitenki taas pian tyyntyi nähtyään, että se oli
miehensä, joka tuli.
"Oh kun säikähdin", sanoi vanhus. "Oli hyvä että tulit, aloin jo käydä
levottomaksi, josko sinua joku onnettomuus olisi kohdannut.
Ruotsalainen saattaisi..."
"Hiljaa!" vastasi mies osoittaen ovelle.
Se avattiin uudestaan ja kaksi outoa henkilöä astui sisään. Toinen
heistä oli vanha ruotsalainen jääkeri, toinen nuori nainen, jota
jääkeri piti käsivarresta kiinni, kun jos olisi peljännyt sen menevän
matkaansa. Mitään semmoista ei kuitenkaan voinut tapahtua, sillä hänen
seuraajansa, tahi oikeammin sanoen vanki -- se oli nimittäin
tanskalainen nainen, jota hän kuljetti -- näytti niin hervottomalta,
että hän sangen vaikeasti olisi päässyt pakoon, jos silmänräpäykseksi
olisiki voinut piiloutua vahdiltaan. Että hän tänäpäivänä oli kokenut
kovaa kohtelua, nähtiin ei ainoastaan hermottomasta käynnistään vaan
myöski rikkinäisistä vaatteistaan ja rikkaina, tummina aaltoina olalle
valuvista hiuksistaan.
"Istuikse", sanoi jääkeri päästäen nyt vasta tytön käsivarren, jolloin
tämä vaipui äänettömänä penkille. "Kuulkaa vähän, hyvä väki!" jatkoi
hän sitte tuvan asukkaille, "antakaa meille jotaki syötävää, minä olen
näljissäni kuin susi, ja tyttö hetukka myöski jotaki, jotta hän ei
pakene, ennenkun jätän hänet tyköäni. Itse olen vanha pitämään
tämmöistä otusta, mutta olen luvannut vartioida häntä erään nuoren
herramme hyväksi; kiirehtikää sentähden hankkimaan mitä tarvitsemme."
Tämän puheen aikana kohotti tyttö uhkeasti päätään mitaten
ylenkatseellisella silmäyksellä puheliasta jääkeriä. Muori tuvassa
alkoi ottaa esiin mitä syötäväksi kelpaavata hänellä oli, jossa ei
ollut paljon valikoimista -- koko valmistus pysähtyi kauransekaiseen
leipään ja pariin kupilliseen maitoon.
"Eikö teillä ole läskiä taikka lihaa myöski?" kysyi ruotsalainen
kopeasti. "Rotnabyssä näin paljon hyvyyksiä ulkohuoneissa. Vahinko
vaan, että siellä oli niin kirotun kuuma, ettei ennättänyt kaikkia
mukaansa ottaa, mitä löysi!"
"Esille mitä teillä on ja se paikalla!"
Tässä silmänräpäyksessä aukeni taas ovi ja nuori näköjään ruotsalainen
jääkeri astui tupaan.
"Hyvää iltaa, kamraatti!" tervehti vanhempi jääkeri, joka odottaissaan
toisia virvoituksia oli asettunut sen ainoan pöydän ääreen, mikä
huoneessa oli.
"Kamraatti sinun kanssasi!" sanoi nuorempi, joka kantoi pukua, mikä
osoitti hänen olevan paremman kuin tavallisen jääkerin.
"Luulen ett'et ole ruotsalainen!" sanoi ensiksi tullut ja nousi pöydän
äärestä.
"Etkä sinä tanskalainen", sanoi toinen; "mutta älä siitä pidä huolta,
vaan puolusta itseäsi, jos voit!"
Näitä sanoessaan veti hän sivultaan lyhyen miekan ja ryntäsi vanhemman
jääkerin päälle, mikä myöski oli tarttunut aseisinsa, vaan liikkui niin
kömpelösti, jotta hän pian voitettiin ja syvällä haavalla kaulassa
kaatui laattialle.
"Jens!" huusi nyt nainen ja astui odottamattoman pelastajansa luo.
"Ellen!" sanoi tämä ja tahtoi hänen sulkea syliinsä, mutta lisäsi
samassa; "mitä -- luulen, ettei se ole Ellen! Onko se Ellen taikka
kuinka?"
"Ei, minä en ole Hannu Nörrum'in Ellen, jota tarkoitat", vastasi tyttö,
"mutta minä olen niinkuin hänki syntynyt Rotnabyssä ja useasti olemme
lapsena leikkineet yhdessä. Isäni on Olli kirjansitoja ja minä aina
olen ollut hyvin Ellen'in näköinen, erittäinki näinä viimeisinä
vuosina."
"Ah, nyt muistan!" sanoi merimies Jens -- sillä se oli hän -- "Sigrid
on nimesi. Mutta sano kohta, jos tiedät, missä Ellen on! Elääkö hän vai
onko hän kuollut?"
"Vielä puolen tuntia sitte näin hänen, kun yhdessä satamäärin vaimoin
ja lasten kanssa haalattiin meitä alas kaupungista", sanoi Sigrid
antaen kyyneleensä vapaasti juosta. "Meitä on kohdeltu ei ihmisinä vaan
sieluttomina eläiminä. Me olemme saaneet juosta hevosien välissä, ja
kun valitimme taikka pyysimme saada vettä virvoitukseksemme, on meitä
pakoitettu hosumisella ja lyönneillä eteenpäin."
"Olen kyllä sen nähnyt", sanoi Jens puristaen miekkansa kahvaa. "Minä
olen sivuteillä ja poluilla aina varhain iltapäivästä asti seurannut
vihollista sen palausmatkalla tännepäin; olen enemmän kuin yhden kerran
ollut valmis hyökkäämään esiin ja surmaamaan yhden ja toisen niistä
murhaajista, mutta en nähnyt missä Ellen oli. Sitten tulin tänne
Vedbyhyn ja kuulin, että suurimman osan sotaväkeä piti tiellä levätä
yönsä. Silloin sain nähdä sinut ja olin aivan vakuutettu, että sinä
olit Ellen. Minä näin jääkerin, joka tuossa makaa, vievän sinut pois
hevosellaan; Minä seurasin teitä vähän etäämmällä puiden suojassa ja
näin, kuinka sitte kohtasitte tämän talon vaarin, joka ohjasi teidät
tänne, ja minä seurasin samaa tietä. Mutta sano missä Ellen on, jotta
voin hänen pelastaa, ennenkun se on myöhäistä."
"Viimeksi hänen nähtyäni vietiin hän vaimo- ja lapsijoukon kanssa
eräälle parin ladon takana olevalle kartanolle ja moniaita sotamiehiä
asetettiin ulkopuolelle vahdiksi. Ladot ovat eteläpuolella aivan tien
vieressä ja ovat hyvin suuret."
"Kiitoksia, minä menen heti sinne koettamaan häntä saada vihollisen
kädestä."
"Älä heti mene", sanoi huoneen ukko, "se saattaa, nuori mies, maksaa
henkesi mitään aikaan saamatta. Näin valoisalla, kun vielä on, voit
pian tulla huomatuksi."
"Täällähän on jo hämärä", muistutti Jens, "ja ken tietää mitä voipi
hänelle tapahtua, jos minä viivyn."
"Täällä on, niinkuin sanoit, hämärä", jatkoi ukko; "mutta meillä täällä
metsässä on puolta tuntia aikaisemmin pimeä kuin aukealla kentällä."
"Minun pitää kaiketi sitte hetkinen viipyä. -- Mutta miten jääkerin
kanssa on, joka tuossa makaa?"
"Hän on kaikki nähtävänsä nähnyt maailmassa. Kuu tulee aivan pimeä,
heitän ruumiin virtaan."
"Oletteko vaan vakuutettu, että hän varmaan on kuollut?"
"Niin todella kun itse kerran olen menevä samaa tietä."
"Ah, rakas Jens", puhkesi nyt Sigrid sanomaan, "minne minä täältä
joudun? Minä en ole koskaan ollut näillä seuduin."
"Älä mene täältä tänä iltana, siksi olet sinä liian väsynyt. Vaari ja
muori kyllä antavat sinulle yösijaa ja sitten voit metsätietä koettaa
kotiapäin Rotnaby'hyn."
"Hän saa maata ylähällä luhdissa", sanoi akka, "sinne en luule
kenenkään menevän etsimään häntä, ja kun päivä tulee, tulee neuvo
myös."
"Mutta jos kotia tultuani isä ja äiti ei enää olekaan elossa, mitä
sitte otan eteeni?"
"Toivoaksemme parasta!" sanoi merimies lohdutellen, "täällä on monta,
joilla on yhtäsuuri taikka suurempiki murhe kuin sinulla. Ajattele vaan
heitä, jotka vielä ovat vihollisen kädessä, ja kiitä Jumalaa, että sinä
kumminki olet vapaa."
Sigrid vaikeni, mutta syvä huokaus pakotti esiin ahdistetusta
rinnastaan.
Jo oli pimeys niin pitkälle joutunut, että Jens katsoi olevan aian
sisällä alkaa vaarallista matkaansa ruotsalaisten leiriin.
"Se on vaarallinen yritys", arveli ukko, "ja Jumala antakoon onnistua,
niinkuin toivot."
"Ei mikään ole vaarallista kun ei vaan pelkää", arveli Jens. "Se on
vaarallisin kaikista. Ehkä olen nuori, olen jo nähnyt kuoleman silmäini
edessä enemmän kuin yhden kerran, mutta en sen edessä vaalennut."
"Ajattele, jos kuulisivat puheestasi, että olet ruotsalainen",
muistutti akka.
"Voin jotensaki kieleni suhteen selvitä, sillä olen useissa satamissa
tavannut ruotsalaisia merimiehiä, mutta ylipäätään en tarvitsekaan joka
sanaa huutaa, vaan puhua varovasti."
Tässä otti Jens jäähyväiset ja lähti tuvalta kiireesti metsäpolkua
myöten. Noin viidenkymmenen askeleen päässä tuvasta seisoi jääkerin
hevonen puuhun kiinnitettynä. Sen päästi hän ja astui satulaan,
ajaen ensi aluksi käyden alas maantielle, tarkoin punniten, miten
viisaimmin käyttäisi itseään leiriin tultuaan. Hänellä oli tuskin
puolenneljennestä matkaa Vedby'hyn ja monta minuuttia ei hän vielä
ollut ratsastanut, ennenkun kuuli pauhun ruotsalaisten leiripaikasta,
missä siellä täällä oli nuotioita tehty. Aukeilla kentillä Lyckö'n tien
varsilla löysi merimiehemme ruotsalaiset vielä liikkeellä. Niin oli
laita erittäinki jääkerien, mitkä toivat ladoista heiniä hevosilleen
sillä aikana, kun toiset tervehtivät palosta säilyneitä huoneita
hankkiakseen jotaki suun-avausta.
Suuren nuotiotulen ääressä, minkä ohitse Jens ajoi, näki hän koko
joukon sotamiehiä joukoissa, muutamat jo vaipuneina syvään uneen,
toiset taas puhuen hälisten taikka näytellen toverilleen ryöstettyjä
kapineita, harjoittaen niiden kanssa jo vaihtokauppaaki. Yksi oli
löytänyt muutamia sormuksia, toinen kalliita koristuksia: joku oli
saanut hienoa kangasta, joku taas tyhjensi kädelleen kukkaroa,
sisältävä pientä rahaa, minkä arvoa ei tuntenut, vaan josta pari meni
toverilleen läskipalasen edestä, jota hänen oli onnistunut löytää.
Eräässä joukossa kulki joitakuita nahkaleiliä, täytettyinä
tuntemattomalla viinilajilla, mies mieheltä, joista useampi kaatoi
hyvänmakuista juomaa hopeapikareihin, joita olivat siitä rikkaasta
kaupungista valloittaneet.
Merimies kiiruhti joutuisasti niiden voittojuoneiden vihollisten ohi,
ehkä hän kyllä mielellään olisi laittanut kuolettavaisen verilöylyn
niiden sekaan, jos vaan hänellä siihen olisi ollut tarpeeksi voimia.
Lähellä olevan Rödebyn kylään menevän tien viereen sitoi hän hevosensa
puuhun ja lähti painavilla askelilla eteläpuolelle tietä, missä Ellen,
Sigrid'in päätöksen mukaan piti löytymän toisten naisten joukossa.
Täällä kohtasi häntä yksi ja toinen ruotsalainen, joka hetken likemmin
häntä tarkasti, vaan ei välittänyt hänestä sen enempää, koska hän yhtä
vapaasti kuin ennenki astui eteenpäin. Vähäisen etsimisen perästä
onnistui nuoren tanskalaisemme löytää ne molemmat rakennukset, joiden
takana Ellen mahdollisesti löytyi. Hän kuuli kartanolta vaikeroivia
lapsia ja valittavia naisia ja meni vakavilla askelilla, mutta
voimallisesti tykyttävällä sydämmellä suoraan sen sotamiehen luo, joka
portin luona häntä lähinnä seisoi.
"Anna minun mennä tänne sisälle!" lausui hän hiljaa sotamiehelle.
"Hm, mitä siellä teet?" kysyi sotilas tarkkaan tarkastaen merimiestä.
"Minä en tiedä, minne kuulut."
"Kas tässä!" kuiskasi Jens ja pisti toisen Werner Passberg'iltä saadun
kultarahan miehen kouraan.
"Mistä on kysymys?" yhdistyi tähän toinenki sotumies, joka edellisen
kanssa teki koko vahdiston näillä seuduin.
"Hiljaa!" kuiskasi hän, joka oli kultarahan saanut, "se on eräs
nuorista aatelisjääkereistä, joka tahtoo mennä kartanolle vaimojen luo.
Hän antaa meille kultarahan juomarahaksi."
"Saanko nähdä?" sanoi toinen, mutta silmänsä suureni nähtyään kullan.
"Minä tulen kohta!" kuiskasi Jens miehille ja meni samalla estämättä
niiden ohitse kartanolle.
Se oli joka puolelta ympäri rakettu niin, että kaikki sen osat, mitkä
olivat huoneiden varjossa, olivat pilkko pimeässä. Vaimot ja lapset
makasivat tiheästi lähellä toisiaan, osa olkialustoilla, joita jotkut
armeliaat sotamiehet olivat heille heittäneet, mutta toiset paljaalla
maalla. Lapset ruikuttivat vilusta ja näljästä; äidit sulkivat
lohduttaen heitä rintoihinsa, missä ei sydän nyt tykyttänyt
tulevaisuuden toivosta. Nuori merimies oli tästä kurjuudesta hyvästi
liikutettuna ja hän kumartui alas yhden ja toisen puoleen, kuiskaten
lohdutuksen sanoja. Mutta useammat, kun kuulivat hänen olevan
maanmiehen, nousivat ylös katsomaan, kuka se oli, niin että Jens'in
täytyi varoittaa heitä menemään paikoilleen ja sitte pistäytyä pois,
jotta ei heidän varomattomuutensa tulisi huomatuksi.
"Ehkä tunnetutan itseni niillä merkeillä, joita ainoastaan hän
ymmärtää", ajatteli Jens ja alkoi heti hiljakseen viheltämään samaa
laulun säveltä, jota mereltä tultuaan Hannu Nörrum'in kartanolla oli
laulanut.
Kun hän oli sen viheltänyt, kuunteli hän kokeakseen, josko oli tullut
ymmärretyksi, mutta hän kuuli ainoastaan erään äänen kysyvän: "kuka se
on, joka viheltää?" ja se ei ollut Ellen'in ääni.
Hän teki vielä pari koetusta, ja vasta kun se kolmannen kerran
kerrottiin, kuuli hän nimensä puolikorkealla äänellä lausuttavan. Tällä
kertaa oli se Ellen'in ääni. He lähenivät toisiaan ja hän kuiskasi:
"Rohkeutta, Ellen, nyt tarvitaan sitä!"
"Minulla on kyllä rohkeutta", vastasi hän; "minä mielelläni kuolen
kanssasi."
"Ei, sinun pitää elää!" Näin sanoen vei hän hänen pihan portille, missä
sotamiehet vielä seisoivat paikallaan.
"Kas niin, tule nyt lapseni!" sanoi hän tässä Ellen'ille, joka
ikäänkuin vastahakoisesti näytti häntä seuraavan. "Tuossa, toverit!"
kuiskasi hän samassa sotamiehille ja ojensi heille toisen kultarahan,
mikä oli jäljellä. "Minä olen taas kohta täällä."
Sitten tulivat he huomaamatta tielle, jossa yksi ja toinen vastaan
tuleva sotamies kurkisti tytön silmiin, jolloin ei myöskään raakaa ivaa
säästetty. Hevonen tavattiin samalla paikalla, johon oli asetettu, ja
nyt tuli Jens'ille silmänräpäyksessä tehtäväksi heittää itsensä
satulaan ja myöski auttaa Ellen'iä siihen.
Merimiehemme antoi aluksi hevosen juosta aivan hiljaa, kääntyen heti
valtatielle, ja ratsasti pohjosta kohden Rödeby'tä vastaan. Vasta kun
hän oli ennättänyt kappaleen matkaa Vedby'stä, painoi hän korot kelpo
juoksijansa kylkeen ja antoi sen juosta vauhdissa eteenpäin. --
"Jääkäriä, mikä vei tytön, ei näykään", muistutti toinen
vahtisotamiehistä parin tunnin kuluttua.
"Tuskin hän koskaan tulee takaisin", vastasi toverinsa. "Minun tekee
mieli kaikki sisällä olevat päästää irti. Mitä joukko vaimoja ja lapsia
on meille tehnyt pahaa?"