Syväpiirteitä Pehr Tuomaanpojalta.
Suom. --k. --e. --n.
1.
Ennen muinoin, noina "menneinä kultaisina aikoina", kun komeus, hienous
ja loiston halu ei läheskään niin suuri ollut, kuin nykyaikaan,
tapahtui usein, että kuninkaalliset henkilöt, tuntemattomina,
suurimmassa hiljaisuudessa matkustivat maansa lävitse, ja niillä
matkoillaan hankkivat luotettavampia tietoja maan asukasten
sisällisistä oloista: heidän tarpeistaan ja toiveistaan, kuin jos he
olisivat matkustaneet suurella komeudella ja loistavan seuran
ympäröiminä, niinkuin maan vallitsijat nykyaikaan tekevät. Yleensä on
tietty, kuinka kuningas Kaarlo Yhdestoista usein huvitteli itseänsä,
matkustellen, puettuna halpaan matkustaja-pukuun, ristiin rastiin
valtakunnassaan, niin myös, että hän näillä matkoillaan, tuntemattomana
kulkeissaan, sai tietoja monista tärkeistä seikoista, jotka muutoin
eivät olisi millään tavalla tulleet hänen korviinsa, samalla oli hän
myös tilaisuudessa palkitsemaan monta hyvää työtä ja rankaisemaan
kelvottomia, kansaa sortavia virkamiehiä. Samoin myös Kaarlo Yhdeksäs,
"talonpojan kuningas", joksi häntä nuo korkiat, kuningas Sigismundin
joukkoon kuuluvat herrat ylenkatseellisesti nimittivät, matkusti usein
maakunnissa tuntematoinna kaikilta muilta, kuin ani harvoilta
uskotuiltaan, jotka hän valitsi talonpoikais-säädystä ja joiden tykönä
hän majaili matkoilla ollessaan. Varsinkin silloin, kun hän oli
ainoastaan herttua ja sen vuoksi vapaampi, oli hän melkeen aina
mainituilla matkoilla; kansan muistissa, Länsi-götlandissa, Nerikessä
ja varsinkin Vermlandissa, onkin aina meidän aikoihin säilynyt monta
kertomusta siltä ajalta, joka olikin kentiesi onnellisin aika hänen
elämässään, vaikka hän sittemmin, niinkuin tiedämme, tuli kuninkaaksi
Ruotsissa. Kaarlo oli aina näillä matkoillaan mainion hyvällä tuulella,
eikä ylenkatsonut kuppia eikä kannua, ja voitti puoleensa niiden
sydämmet, joiden seuroihin hän sattui. Suuren isänsä Kustaa Vasan
historiasta oli hän oppinut, että talonpoikain uskollisuus ja
alttiiksi-antavaisuus on enimmiten luotettavampi, kuin noiden
valtioverkkoa kutovain herrain kauniit lupaukset ja valat, ja
kentiesi olikin aikomuksensa mainittujen seurustelemisiensa kautta
voittaa heidän suosionsa, jos hänen kerran piti nouseman Ruotsin
valtio-istuimelle. Jos tämä todella oli tarkoituksensa, näemme
historiasta, että hän tässä tapauksessa menetteli aivan taitavasti,
niin myös, ettei tätä aikaiseen voitettua rakkautta yleisö milloinkaan
häneltä kieltänyt niiden valtion-riitojen aikana, jotka sittemmin
nousivat, syystä, että kuningas Sigismundi oleskeli Puolassa,
hallituksestaan huolta pitämättä, ja sitten monasti, ehkä turhaan, koki
asevoimalla takaisin voittaa Ruotsissa menetettyä kruunuansa. Kaarlon
järkähtämätöin suosio isänsä maahan tuomaa Lutherin puhdasta oppia ja
sen tunnustajia kohtaan, hänen vilpitöin Jumalan pelkonsa, luonnon
laatunsa, lujuus ja ankara oikeuden tuntonsa lienevät myöskin paljon
auttaneet häntä yleisön suosion voittamisessa.
Oli kylmä talvi-ilta vuoden 1585 alussa. Pitkin erästä hyvin
auroitettua maantietä Vermlandissa kiiti tuimalla vauhdilla muuan
yksinkertainen matkareki, lihavan juoksian vetämänä, jonka ajaja,
seisoen takana reen jalaksilla, silloin tällöin kumartui ales
kuullaksensa, mitä reessä istuva, suureen sarkavaippaan kääritty
matkustaja hänelle puhui. Olivatpa nyt erään jyrkän mäen juurella,
jossa matsustavainen nousi kävelemään, tuossa kaksitarkoituksessa,
saadakseen kylmästä jähmettyneet jäsenensä sulamaan kävellessä, ja
helpoittaaksensa kyytihevosen ponnistusta vastamäessä. Kyytipoika,
vilkas nuorukainen, noin 18-vuotinen, seurasi kohta matkustajan
esimerkkiä ja molemmat astuskelivat nyt kovaan jäätyneellä lumella,
joka narskui heidän jalkainsa alla.
"Kuulepas, poikaseni", -- alkoi matkustaja, kiskoen jääpuikkoja
parrastaan, "tiedätkö sinä, josko täällä läheisyydessä olisi joku
tölli, jossa saisimme hetken lämmitellä? Sillä nyt on hiton lailla
kylmä."
"Tiedän kyllä", -- vastasi kyytipoika vihkeästi. -- "Meillä on
ainoastaan neljännes penikulmaa lähimpään vuorelaistaloon, ja siellä on
häät parhaillansa. Siellä voitten saada tuopin lämmintä oluttakin, jos
haluatten."
"Mutta minä en tunne asukkaita siellä, jonkatähden on kentiesi
sopimatoin mennä sinne keskellä hää-iloa?"
"Ei ollenkaan, hyvä herra! Vermlandilaisten pitoihin ovat kaikki
tervetulleet ja matkustajat varsinkin, sillä niiltä saavat he kuulla
uutisia."
"Noh, hyvä on", -- jatkoi matkustaja, "mennään sitte sinne vähäksi
aikaa." Näin puhuen olivat he päässeet mäen päälle, jossa
matkustavainen astui rekeen, kyytipoika nousi jalaksille, ja niin
mentiin tuimaa vauhtia pitkin liukasta maantietä alasmäkeä.
Pian huomasivat he vähän matkan päässä kirkkaan tulen leimun, joka,
illan hämärässä etäältä katsoen, näytti tulipalolle.
"Aja paremmin, tuolla on valkea irti", -- huusi matkustaja kiireisellä
äänellä.
"Ei hätääkään!" -- vastasi kyytipoika järkähtämättömällä vakavuudella.
-- "Näillä on vaan muutamia tervatynnyriä palamassa tuolla häätalon
pihalla, se on sellainen tapa täällä meillä. -- Mutta ilman sitä, kyllä
rusko juosta saa, jos niin tahdotte."
Läimähdys piiskalla antoi ruskon jaloille liukkaamman liikkeen ja
pianpa oltiinkin tuon muhkean talon pihassa, jonka omistaja oli yksi
varakkaista vuorelaistalonpojista. Vinkuvain viulujen ja rämisevien
klarinettien ääni suuresta rakennuksesta ilmaisi tanssin olevan
täydessä vauhdissa ja että häätuvassa oli iloa kattoon asti.
Matkustavainen hyppäsi ylös reestä, astuen suoraan suurta rakennusta
kohden, jonka portaita hän ylös nousi, jolla ajalla kyytipoika talutti
hevosen aidan viereen, levittäen huolellisesti loimen hänen selkäänsä,
puhuen samalla tyytyväisellä äänellä itsekseen:
"Eikö tuo ollut sukkelasti tehtynä sinulta, Lauri, että sait herrasi
tulemaan tänne. Totta Jumal' auta olikin se sukkelasti. Nyt saat nähdä,
että hän viipyy täällä koko yön, ja sinä saat hyppiä purpuria Liisan
kanssa siksi, kunnes päivä koittaa! Hyvästi ruskopoika siksi, kyllä
toimitan sinut talliin, kunhan vaan saan jonkun talon rengistä
käsiini." -- Näin puhellen jätti hän tyytymättömän ruskon, asettaen
askeleensa väen huoneisin pihan sivulla, josta hän valaistujen
akkuna-ruutujen läpi näki kirjavan joukon tanssissa pyörivän ja josta
iloinen hälinä sekautui soiton säveleihin. Hänen arvelunsa, että täällä
tapaisi osan nuorista, kävikin toteen.
Laurin astuessa sisään avaraan perheentupaan, oli tanssi täydessä
vauhdissa ja pian oli hänkin sekautunut sen hurmaavaan pyörteesen.
Liisakin, yksi vuorelaisen palveluspiioista, joka noin puolittain oli
Laurin morsian, oli tässä iloisessa joukossa, ja hänen kanssaan
hyppiessään unohti Lauri pian sekä matkustavaisen että ruskon.
2.
Matkustajamme, jonka äsken jätimme nousemaan portaita ylös isoon
rakennukseen, ei ollut kukaan muu kuin itse Kaarlo herttua, jonka
päähän tällä kertaa oli pistänyt tuntemattomana pistäytyä häävierasten
joukkoon, nähdäksensä heidän menojansa ja käytöstään täänlaisessa
tilaisuudessa.
Sentähden riisuikin hän päällysvaatteensa etuhuoneesen kenenkään
huomaamatta, pujahtaen sitten häähuoneesen, jossa hän istahti oven
nurkkaan, siellä katsellen ja tarkastellen edessään olevaa liikkuvaa
kuvaa.
Se olikin kuvaus täynnä terveyttä ja eloa, jota lystikseen sopi
katsella. Isäntä, Niilo Johanpoika, oli yksi Vermlandin varakkaampia
talonpoikia ja kaikki olikin talossa sen jälkeen. Tuo suuri häähuone
näytti aivan sen aikuiselta ritarisalilta. Seinät ja katto olivat
koristetut kirkkailla sota-aseilla kaikesta laadusta; huonekaluina
olivat korkeat nojatuolit, tammipöytä ja seinäkaappia, muutekki
mainitut koristetut taidollisilla leikkauksilla, jotka olivat
reunustetut kuusen- ja katajanoksa-kiehkuroilla. Sadottain palavia
vahakyntteliä ja leimuava tuli liedellä levittivät lumoavan valon tämän
yli.
Oven puolella huonetta kieppui nuoriso morsiusparin kanssa tuimassa
polskassa; mutta perän puolella, kunniasijalla pöydän takana, istui isä
itse, ympärillään joukko koiteltuja ystäviään. Oluthaarikko kulki
ahkeraan mies mieheltä, irroittaen kielen kannat, jotta sukkelat
kompasanat ja iloiset laulut heidän suustaan sekautui soittoon,
kiihoittaen mieliä ja ilahuttaen sekä nuoria että vanhoja.
Herttua istui pitkän aikaa nurkassaan nauttien raitista maan elämän
riemua, joka häntä ympäröi, mutta sitten huomasi isännän poika hänen ja
saattoi herttuan isänsä tykö, jolle hän sanoi olevansa matkustavainen
kauppias.
Isäntä vastaan otti herttuan ystävällisesti, pyytäen häntä istumaan
sivulleen ja juomaan pikarillisen olutta tahi simaa tervetuliaisiksi.
Se oli aivan niinkuin Kaarlo oli toivonut. Afzelius kertoo
Satukokoelmassaan hänestä muun muassa seuraavan:
"Kun vanha kuningas Kustaa matkusteli valtakunnassaan ja tuli johonkin
kestiin, oli hän aina iloinen ja leikillinen; mutta majapaikkansa
valitsi hän aatelisten eli korkeiden virkamiesten tykönä. Kaarlo sitä
vastoin luuli jo entisestään kyllin tuntevansa nuo suuret ja
korkia-arvoiset, ja valitsi sentähden kansan joukosta talonpojan ja
työmiehen seuratoverikseen, syystä, että niissä riippui maan voima ja
ydin, niin myös, että mainittu yleisö siihen aikaan enin kaipasi
hallituksen voimallisen käden suojaa niitä monia vastuksia ja
rasituksia vastaan, joita toimeentulonsa ja aatelisto heille tuottivat.
Rehellisen talonpojan matalassa majassa oli hän kuin kotonaan; heiltä
sai hän usein neuvoja ja ohjeita maakunnan vaurastumista edistäessään,
heidän seuroissaan oli hän aina iloinen, istuen usein oluthaarikon
ympärillä, leikkiä laskien, erinomattain Bergslagissa ja Vermlandissa
kuulu kerrottavan hänen matkoistaan ja tuskinpa löytynee yhtään tölliä,
sanoo eräs vanha aikakirjan kirjottaja, jossa ei löytyisi joku muisto
Kaarlo herttuasta."
Senlaisella mielellä ja mietteellä tekoinsa perusteina on myönnettävä,
että nuori herttua oli varsin tyytyväinen iloisen ja puuhaavan hääväen
seurassa. Ymmärtäväisten talonpoikain ja heidän kunnia-arvoisten
vaimojen kanssa joi hän olutta, leikkiä laskien sydämmensä pohjasta, ja
nuorison kanssa tanssi hän hurjemmin kuin kukaan heistä. Vieläpä hän
lahjoitti kauniille morsiamelle pienet kultavitjat ja piti hauskan
puheen nuoren parin kunniaksi. Sillä tavoin voitti hän kaikkein
suosion, ja kaikki yhdestä suusta kehuivat, että senlaista kauppiasta
ei oltu nähty kuuna päivänä. Isäntä pyysi häntä jäämään heille koko
pitojen ajaksi, jotka vielä kestäisivät kuitenkin kahdeksan päivää;
mutta siihen ei herttua myöntynyt, vaan kiitettyään heitä hiipi hän
ulos ovesta yhtä huomaamatta, kuin hän tullutkin oli.
3.
Sillä aikaa kuin Kaarlo yllä mainitulla tavalla huvitti itseään
suuressa häähuoneessa, teki Lauri samoin väen tuvassa. Hän tanssi
yhtämittaa leikkiä laskien sydänkäpynsä, kauniin Liisan kanssa; mutta
kun Liisa oli seudun sorein tyttö, oli Laurilla monta kilpakosiaa. Pian
olivat nämät, juopuneina voimallisesta hää-oluesta, alkaneet haastamaan
riitaa Laurin kanssa, jota seurasi tuima käsikahakka. Ja ennen kun
Lauri oikeen oivalsi, mistä kysymys oli, oli hän heitetty ulos tuvasta,
jossa hänen kadehtiansa alkoivat häntä armottomasti pieksemään.
Tietymätöintä on, miten Lauri paralle olisi käynyt tässä kahakassa, jos
ei samalla eräs sarkakauhtanaan puettu henkilö olisi saapunut paikalle.
Tullut huomasi silmänräpäyksessä asian laidan, ja tarttuen lähempänä
olevain pieksiäin kaulukseen, yhden yhdellä ja toisen toisella kädellä
heitti kauas luminietokseen. Yhdellainen voiman näytös uudistettiin
toisten kanssa, ja pian taisi Lauri, ehkä kelpolailla muohattuna,
auttajansa avulla nousta ylös.
Ilman että yksikään äsköisistä tappelioista olisi estänyt meidän
matkustavaista, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hän, talutti hän
Laurin reelle, johon hänen istumaan pakotti, peitellen sitten
vaipoillaan; sen tehtyä päästi matkustavainen hevosen aidasta, nousi
sitten itse jalaksille ja muutaman minuutin kuluttua olivat he poissa
meluavasta hää-talosta. Miehet töllistelivät heidän jälkeensä
koettamattakaan estää heidän lähtöänsä, sillä oudon käsissä oli
senlainen voima, että miehet huomasivat parhaaksi olla siivolla ja
ääneti.
Maantielle päästyään kysyi matkustavainen: "Oletko pahastikin piesty,
poikani?"
"Ei hätääkään!" -- vastasi Lauri, joka, vaikka olikin puolikuoliaana,
häpesi sanoa suoraan. -- "Mutta jos ne ryökäleet olisivat vielä hetken
saaneet pitää päälle, niin olisipa tainnut henki-siippana hangelle
jäädä."
"Kuinka pitkältä on vielä ensimmäiseen hevosmuutto-paikkaan?"
"Ei täyteen penikulmaa. Antakaa ruskon ravata vaan."
Keli oli hyvä ja rusko tarpeeksi levättyään juoksi hyvää vauhtia. Pian
päästiin perille hevosmuutto-paikkaan, jossa yksi mies otti hevosen
hoitoonsa, matkustavaisen viedessä Laurin mukanaan sisälle vierasten
huoneesen, jossa leimuava tuli takassa tervehti matkustavaisiamme.
Niin pian kun toinen hevonen oli reen eteen muutettu ja nähtyään, ettei
piestyn kyytimiehen henki vaarassa ollut, valmistausi matkustavainen
lähtemään. Ennen lähtöään luki hän kyytirahan, antaen nuorukaisen
käteen.
Mutta Lauri antoi nöyrällä kumarruksella rahat takaisin, sanoen:
"Isäntäni sanoi minulle salavihkaan, että se oli itse Kaarlo herttua,
jota sain kunnian kyyditä, ja kielsi minua ottamasta rahaa niin hyvältä
herralta."
Kaarlo tunsi itsensä liikutetuksi tästä yksinkertaisesta suosion
osoituksesta, joka osoitti kansan suosiota häntä kohtaan. Ääneti pisti
hän rahat takaisin tukevaan nahkakukkaroonsa, ottaen sen sijaan
kultarahan, jonka hän tarjosi Laurille, sanoen:
"Minä olen iloinen ja ylpeä Vermlandilaisten kauniista rakkauden
osoituksesta kohtaani. Kun en saa maksaa kyytirahaa, niin annan tämän
rahan sinulle juomarahaksi."
Lauri kumarsi uudelleen nöyrästi, mutta kieltävästi, sanoen päättävällä
äänellä:
"Ei milloinkaan, teidän korkea arvonne! Te olette pelastanut minun
henkeni, jonka tähden olen teille ikuisessa kiitollisuusvelassa."
"Olkoon niinkuin tahdot sitte, itsepäinen poika", vastasi herttua
hyväntahtoisesti. "Kentiesi tapaamme vielä kerran toisemme. Hyvästi!"
4.
Tässä ei ole tilaisuutta kertoa kaikkia niitä vaikeuksia, jotka Kaarlo
herttualla valtionhoitajana, kuningas Sigismundin Puolassa ollessa,
olivat voitettavina, ylläpitäessään lakia ja järjestystä maassa. Se on
tunnettu, että suurin osa ylhäisistä aatelisherroista salaisuudessa,
enemmin tahi vähemmin puolusti tuota heikkoa ja saamatointa
Sigismundia, jonka valtikan suojassa he toivoivat tulevina aikoina
saada vapaammin omia valtahimoisia tuumiansa toimeen panna; jonka
tähden he, joukottain maahan muuttaneiden, "Jesuiti" nimisien munkkien
kautta koettivat poistaa yleisön luottamusta valtiohoitajaan, joka
kuvattiin mitä hirmuisemmaksi, verihimoiseksi mieheksi, jonka tarkoitus
muka oli maan ja kansan vaino ja jonka hallituksen aikana rauhaa eli
lepoa ei ollut odottaminenkaan. Ja kun me sen lisäksi tiedämme, että
herttua aina nuoruudestaan saakka oli kokenut ja todella voittanutkin
monen kansanmiehen suosion ja sydämmen, niin myös että kaikki kujeet
sentähden raukesivat turhaan, muutamme, ilman muuta puhumatta
valtakunnan sisällisistä oloista tällä rauhattomalla ajalla, näyttämön
tälle pienelle kynäpiirrokselle, tuollen kauniille Kankijoelle, jossa
kuuluisa Kankijoen kahakka, tuo muistettava tappelu tapeltiin, jonka
kautta kuningas Sigismundin valta Ruotsissa ainaiseksi murrettiin ja
jonka kautta puhdas evankeliumin oppi voitti pysyvän sijan maassa.
Ennen tappelua käski Kaarlo herttua kaikki sotaväkensä tappelukentällä
langeta polvilleen rukoilemaan, ottaen itse, joukkojen ylipäällikön
läsnä ollessa, Jumalan todistajakseen, että se ei ollut kunnian
himosta, vaan maakunnan hyväksi ja evankeliumin puhtaan opin tähden,
kun hän tarttui aseihin kuningastaan ja omia hurmaantuneita
kansaveljiään vastaan. Sen jälkeen, antaen asiansa korkeimman käsiin,
nousi hän tulisen sotakonkarinsa selkään asettuen vastustamaan päälle
ryntääviä Puolan sotajoukkoja.
Kohta riehui tappelu tuimalla kiivaudella. Joka paikassa, missä tappelu
oli tuimin, nähtiin herttuan korkea vartalo tulisen ratsunsa seljässä,
elähyttäen ja innostuttaen sotilaitaan, itsekin jakeli hän väkevällä
kädellään tuimia lyöntiä. Alussa olivat kuninkaalliset voiton päällä,
mutta pianpa kääntyi onni herttuan puolelle, ja hänen tarkka silmänsä
huomasi ilolla, että kauan ei viipyisi, ennenkö suuri Puolan sotajoukko
kokonaan olisi lyöty.
Myötäkäymisestä innostuneena oli herttua pienen joukon kanssa murtanut
itsensä läpi Puolalaisten eturivin ja silmänräpäyksessä näki hän
itsensä ympäri piiritetyksi vihollisilta. Hänen korkea vartalonsa
saattoi hänen pian tunnetuksi vihollisilta ja monta miekan lyömää
tähdättiin hänen päätänsä kohden. Pian olisikin hänen täytynyt vaipua
ylivoiman alle, jos ei juuri samalla hetkellä eräs leveähartiainen
talonpoika, varustettuna hirmuisen suurella lyömämiekalla, olisi
rynnännyt vihollisen päälle, ja antanut heille niin paljon tekemistä,
että herttuan onnistui päästä pakoon omain miestensä turviin.
Herttua luuli tuntevansa miehen, vaikka ei muistanut, missä hän hänen
olisi nähnyt, kuitenkin päätti hän tappelun loputtua ottaa selon
asiasta.
Siinä aikomuksessa antoi hän kutsua tykönsä, sittenkun taistelu oli
loppunut ja voitto oli täydellinen, tuon jättiläis-muotoisen
talonpojan, jota hänen täydellä syyllä sopi sanoa henkensä
pelastajaksi. Pian seisoikin tämä hallitsiansa edessä, joka katseli
häntä suurella mielisuosiolla.
"Sinä olet pelastanut minun henkeni tänä päivänä, reipas poika", --
sanoi herttua ojentaen hänelle kätensä. -- "Kiitos siitä sinulle,
ystäväni!"
"Teidän korkeutenne, minä maksoin vaan vanhan velkani teille", --
vastasi puhuteltu koristelematta.
"Mitä sinä tarkoitat, ystäväni?" kysyi herttua ymmärtämättä, mitä
sotilas tarkoitti.
"Minä tarkoitan vaan, että teidän korkeutenne kerran, monta vuotta
sitten, pelasti minun henkeni, mutta sen asian näytte unhottaneen, minä
huomaan."
"Kuinka sen voin ymmärtää?" kysyi herttua vielä enemmän kummastellen.
"Eikö teidän korkeutenne muista, että te kerran pelastitte,
Vermlandissa matkustaessanne, nuoren kyytipojan hengen, kun hän oltiin
kuoliaaksi hakkaamaisillaan muutamassa häätalossa?"
"Niin oikeen, nyt minä muistan! Oletko sinä se sama, joka minua
kyyditsi sillä kertaa ja joka niin pahasti piestiin kilpakosioiltasi?"
"Olen, totta Jumal' auta, minä sama Lauri, teidän korkeutenne! Ja sillä
tavoin on se vaan vanha velkani teille, jonka tänä päivänä onnistuin
maksaa."
"Ei niin poikani", sanoi herttua sydämmellisesti pudistaen vielä kerran
pelastajansa kättä. -- "Kas tässä", -- lisäsi hän kurottaen hänelle
täyden rahakukkaron, "ota tämä pieneksi palkinnoksi kauniista ja
urhoollisesta työstäsi."
"Ei milloinkaan, teidän kunnianne! Silloinpa olisin suurin lurjus, mitä
maa päällänsä kantaa, jos ottaisin maksun siitä, että olen tehnyt
velvollisuuteni."
"Yhtä itsepäinen kuin ennenkin, luulen minä", keskeytti herttua,
hymyillen. -- "Mutta sama se, minä teen sinun sen sijaan
ratsumestariksi."
"Kas siitä kiitän minä teidän arvoanne! Minä olen tänä päivänä saanut
kahta suuremman halun sota-ammattiin", -- vastasi tuo entinen
kyytipoika riemuiten. "Ja kas silloin minä heti nain Liisani", lisäsi
hän kyyneleet silmissä.
"Tee niin, poikani; huomenlahjasta pidän minä huolen. Ja nyt hyvästi
siksi; sinä saat pian kuulla minusta."
Että herttua piti puheensa, lienee tarpeetoin mainita. Tuon nuoren
ratsumestarin pulskeissa häissä nähtiin herttua ja monta ylhäistä
herraa hänen seurassaan. Lauri korotettiin sittemmin aatelissäätyyn --
ja tässä loppuu meidän pieni kertomuksemme Kaarlo Yhdeksännestä ja
Vermlandilaisesta.