Pimeys oli tullut. Rotnaby'n yli lepäsi yö jylhänä ja raskaana, sillä
ei kuu eikä tähdet levittäneet sille ystävällistä valoaan. Mutta mikä
vielä oli pahempi, itse kaupungin asujamissa, kumminki enemmistossä,
lepäsi surun kuorma ja tuskin vähinkään toivon säde valaisi
alakuloisia. Sillä, huolimatta siitä että päättyneenä päivänä oli
sangen vähän tappiota tullut, oli kuitenki todellaki alakuloisuus
vallitsevana tunteena. Ennen illan tuloa olivat jo ruotsalaiset
lakkauttaneet vihollisuudet, mutta kuitenki nähtiin läheisillä
kukkuloilla varustuksia, mitkä osoittivat, että kaupunkia aiottiin
polttaa. Kirkon lähellä olevalta mäeltä sekä tornista nähtiin
sotamiehien ja talonpoikain vierittävän suuria tervatynnyriä mäille,
sekä suuria joukkoja jotaki ainetta, mitä arveltiin tappuroiksi. Pimeän
tultua olivat mahtimiehet kuulleet pauhinaa tulevista sotilaista ja
vaunuista, joilla luultavasti oli kenttätykkiä sekä muuta sotatarvetta.
Pian leimusi ympäristöllä vahtitulet. Niitä oli Pippurimäellä, jyrkällä
töyräällä joen pohjoisrannalla, Taavetin kukkulalla ja Nekkamäellä. Ne
levittivät niin voimallista valoa kaupunkiin, että useassa paikassa
voitiin helposti tehtäviään toimitella.
Sotamiesten pitäessä huolta varsinaisesta mahdista, kävivät porvarit
vuorottain kotonaan nauttimassa hetken lepoa taikka lausumaan
kehoittavia sanoja vaimoilleen ja lapsilleen. Useammat vaimot kuitenki
juoksivat useasti kaupungilla, pienimmästäki kolinasta kuvaillen
vihollisen tuloa ja herättivät siten yhä enemmän pelkoa heikkoveristen
kesken, missä se jo muutenki suuressa määrässä vallitsi. Muori Inkerin
tuvassa ja tuvan ympärillä oli myöski kaiken yötä ihmisiä saamassa
tietoja, josko sille vanhalle akalle olisi mitään uusia ennustuksia
ilmestynyt kaupungin kohtalosta. Jokainen povaaja-akan sana otettiin
yhtä suurella luottamuksella vastaan kuin jos ne olisivat jumalallisen
profetan suusta lausutut.
"Te tutkitte minulta ennustuksia ja taivaan merkkejä, mutta miksi ette
itse tarkkaa niitä", sanoi Inkeri eräälle uteliaalle joukolle. "Niin,
sentähden, että olette pahuudessa ja ylpeydessä kietoutuneet syntisten
tavalliseen vakuutukseen, niin ett'ette näe ettekä kuule, mitä Jumala
teille ilmoittaa. Mutta jos todellaki tahdotte tietoa, niin ilmoitan
teille, mitä olen havainnut jos se voisi olla teidän vietellyille
sieluillenne joksiki parannukseksi. Tuskin on tuntia kulunut siitä, kun
taivaalla näin kaksi sotajoukkoa menevän vastakkain taisteluun. Toisen
joukon lippu oli valkea ja punainen kuin lumi veri, toisen oli musta
kuin tähdetön yö. Suurella vauhdilla törmäsivät he yhteen; mutta
valkeanpunaista lippua kantava joukko lyötiin niinkuin ohra
viikahteelta. Oletteko nähneet sitä?" lopetti Inkeri lujalla
läpitunkevalla äänellä.
"Ei ei, sitä emme ole nähneet", kuultiin usean vaikeroiden sanovan.
"Jumala olkoon meille armollinen!"
"Niin Jumala olkoon teille armollinen, sanotte pian!" jatkoi Inkeri
ja lisäsi matalammalla äänellä ja nostaen kättään ikäänkuin
kuunnellakseen: "kuuletteko mitään? Ei -- minä jo näen muodostanne,
ett'ette kuule!... Minä kuulen selloin soittoa", jatkoi hän kuiskaten
melkeen suhisevalla äänellä, "Hiljaa, se soipi kun hautaamisessa!
Ettekö vieläkään kuule?"
"Kyllä, kyllä", huusivat niiskuttain moniaat vaimot ja sen jäljestä
olivat vielä useammat kuulevinaan selloin soittoa. Siten he peloittivat
toinen toistaan, ja kun Inkerin mökiltä lähdettiin, oltiin kuulevinaan
kaikenlaisia, joita ei toisissa mielentiloissa olisi voitu
ajatellakaan. Jos tuulen henki ryskäsi katoilla, oli se heti aseiden
kalsketta, jos tuuliaispää vinkui puissa, äänsi se liikutetulle
mielenkuvitukselle kuin kuolevaisen hätähuuto.
Kaikki olivat sinä sumuisena aikana vaikuttimena taikauskoisuudelle,
mikä suuremmaksi tahi vähemmäksi osaksi oli saatu katoliselta
papistolta. Ennakkoluuloista vapaisin voitiin lukea Hannu Nörrum ja
useampi hänen perheestään. Luultavasti oli siihen asesepän ammatti
myöski jotaki tehnyt sivistämällä vähemmin kestäväisissä mahdollisesti
sisällistä taipumusta selkeille ja hämmentäville mietteille. Eikä nyt
ollut ennakkoluuloihin aikaakaan, sillä yksi ja toinen tuli tänä yönä
asepajaan valitsemaan itselleen mukavan varustuksen huomispäivän
taistelua varten taikka parantamaan täyteen kuntoon edellisenä päivänä
vahingoittuneita. Hannulla oli suuri varasto sekä uusia että vanhoja
aseita. Suuri kammari verstaan sivulla oli seinät ympäriinsä semmoisia.
Ostaja sai olla vakuutettuna täällä kelvollista tavaraa löytävänsä,
koska pettämätön tarkkuus oli juuri huomattavin kohta Hannu Nörrum'in
luonnossa.
Monessa katsannossa melkein aseseppään oli hänen vaimonsa. Tässä
tilaisuudessa, missä kyllä sielun tyyneys tarkoin tarvittiin, voimme
sanoa hänen olleen itse levottomuuden. Tärkein tehtävänsä tuona päivänä
oli kätkeä kaikki arvollisimmat kapineet. Kukaan ei olisi hänenä sitä
ajatellutkaan, kun vihollinen seisoi oven edessä, mutta hän hyppäsi
edes-takaisin kaikissa nurkissa ja loukoissa muuttaen saman esineen
kolme neljä kertaa, löytämättä kyllin turvallista paikkaa. Ellen, jonka
piti olla hänen apunaan, voi tuskin olla miksikään hyödyksi, sillä mitä
hän toimitti, muutti heti äitipuolensa. Vielä hän sen ohessa juoksi
pienimmänki kolinan kuultuaan kadulle katsomaan, josko ruotsalaiset
tulivat ja silloin tällöin pisti itsensä asepajaanki ilman varsinaista
asiaa, pyörien siellä muutaman kerran ympäri ja taas samoten Ellen'in
luo.
Eräänä näistä tilaisuuksista kohtasi Märta muori Ellen'in istumassa
kädet helmalle vaipuneena niin syviin mietteisin, jotta ei huomannut
äitinsä tuloa.
"Mitä hyvänen aika sinä mietit, minä luulen, että istut ja nukut!"
huusi Hannu Nörrum'in huonekunnia, lyöden käsiään yhteen. "Jaa, niin se
on, kun vaan hetkeksikään poistuu, niin jää kaikki sikseen."
"En makaa, äiti", vastasi Ellen sävyisesti, "minä vaan istun ja mietin
jotaki."
"Mietit jotaki? Mitä enempi sinulla mahtaa olla miettimistä kuin
minullakaan, jolla on niin paljo hoitamista ja niin paljo vastattavana.
Se oli kaiketi Jens, luulen mä, joka taas oli esissä; mutta heitä pois
mielestäsi kaikki semmoiset ajatukset, sen neuvon minä annan. Jens on
mielipuoli, josta ei koskaan tule miestä, sitä olen aina sanonut ja
siinä pysyn."
"Jos ei Jens mihinkään kelpaisi", vastasi Ellen, "niin ei suinkaan isä
olisi häntä pormestarille esitellyt, eikä hän näin vaarallisina aikoina
olisi häntä pannut kirjettä viemään Sölvitsborg'iin."
"Että hän mielellään meni kirjeen kanssa ja ehkä sen perilleki on
vienyt, sen uskon, mutta et hän sieltä enää palaja, ennenkun kaikki
vaara on ohitse, sen saat nähdä."
"Älä sano, äiti, että Jens on pelkuri", vastasi Ellen elävämmästi. "Jos
ei hän tule takaisin, niin se tapahtuu ainoastaan sentähden, ettei hän
voi päästä viholliselta, joka seisoo kaupungin ympärillä."
"Niin se on aina hyvä, että voipi jotaki syyttää; mutta älä siinä seiso
ja kauemmin juttele, vaan tule auttamaan minua!"
Samallainen järjesteleminen pantiin taas toimeen, mutta ei vielä
pitkälle ennätetty jatkaa, ennenkun ovi äkkiä aukeni ja mieshenkilö
yhtä sukkelaan astui sisään, jääden silmänräpäykseksi ovensuuhun
seisomaan.
"Jens on täällä taas; katsokaapa, äiti, että Jens kuitenki tuli
takaisin!"
"No onko sinulla sotilaita sitte mukanasi nyt?" tiedusteli muori Märta
Jens'iltä.
"En ole lähetetty semmoisia tuomaankaan", vastasi hän. "Korkeintaan
minun toiveenani oli vaan viedä kirje Passberg'ille ja sen olen tehnyt,
tuoden myöski vastineen herra Hoffman'ille tänne."
"No tuleeko jotaki apua nyt sitte?" kysyi muori Märta.
"En ole lukenut kirjettä", vastasi Jens, "mutta siitä päättäen, mitä
Sölvitsborg'issa kuulin, niin ei liene paljo toivomista sieltäpäin."
"Herra Jumala, sittehän olemme kadotettu kaikki tyyni!" huusi muori
Märta. "Mitä sinulla sitten oli täällä tekemistä?"
"Mitä minulla oli täällä tekemistä?" toisti merimies, joka alkoi tulla
hyville mielin. "Olenhan sanonut, että minulla oli kirje takaisin
tuotava ja sen olen kelvollisesti täyttänyt. Isä Hannun luona olen
myöski jo ollut ja menen taaski saadakseni itselleni varustuksen, minä
niinkuin muutki. Mutta ensin tahdoin kurkistaa tänne; sillä tiesin
täällä olevan kumminki yhden, joka tahtoi nähdä minua."
"Tst!" kuiskasi Ellen, laskien kätensä hänen suulleen.
"Hyvästi nyt", sanoi Jens. "Minun täytyy mennä. Kukaan ei tiedä, kuinka
pian vihollinen on täällä, kuulin isä Hannun sanovan, ja on siis paras
olla varuillaan."
"Rakas Jens", sanoi Ellen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "ajattele,
jos emme enää kohtaisikaan toisiamme!"
"Oh", vastasi Jens kumminki näennäisellä tyyneydellä, "sen kyllä
teemme! Olihan vihollinen täällä mennä vuonnaki, vaan sai palata mitään
toimittamatta; samate saattaa hänen käydä tänäki vuonna. Sentähdenpä ei
tarvitse olla murheissaan. Kaikki on Jumalan kädessä."
Samassa tuli eräs Hannu Nörrum'in palvelia ja toi terveisiä, jotta
mestari tahtoi merimiehen kanssa puhua. Tämä siis sanoi lyhyet
jäähyväiset Ellen'ille ja Märta muorille ja kiirehti isä Hannun luo.
"Kas täällä", sanoi Nörrum, kun Jens oli tullut verstaasen, "olen
sinulle valinnut varustuksen, jonka luulen hyvin sopivan. On tosin,
niinkun näet, lyhyt miekka; mutta sinulle, joka olet enemmän notkea
kuin väkevä, luulen semmoisen olevan kaikkein mukavimman. Siinä on
sitäpaitsi ihmeen hyvä sointu."
Jens otti miekan ja teki sillä muutamia tyydyttäviä kirpauksia,
koettaakseen miten sitä parahiten voisi käyttää.
"Ja täällä", lisäsi aseseppä, "on sinulle keveä rynnäkkö-kypäri, jonka
pitäisi sopia päällesi."
"Siitä en huoli", vastasi merimies, "se on minulle sopimaton, enkä minä
pelkää kantaa tavallista lakkiani."
"Pelkuriksi en luulekaan sinua; mutta sitä voipi tarvita kaikkein
urhoollisin ja aseleikissä enemmänki kokenut, jos hän tulee
voimallisemman vihollisen ahdistamaksi."
"No, tahdon sitte koettaa", sanoi Jens tarkastellen kummallista
päähinettä. "Sieluni, luulen sen oikeen hyvin sopivan, eikä se
raskaskaan ole."
"Päälliseksi näytät oikein miehekkäältä", sanoi mestari Hannu, "ja jos
myöski semmoisena käyttäidät, niin tiedän sinulle palkinnon semmoisen,
jota pidät suuremmassa arvossa kuin mitään muuta."
"Minkä sitte?" kiirehti Jens kysymään.
"Jos et sitä itse voi sanoa, niin et ole sen arvoinenkaan", vastasi
aseseppä karkeasti.
Useampia vieraita miehiä astui nyt perättäin sisään, ja pian oli Hannu
Nörrum'ille kokoutunut useimmat kaupungin etevimmät porvarit, niiden
joukossa myöski ne, joita tulimme tuntemaan siinä tilaisuudessa, kun
Heikki Hoffman raastuvan edessä niin käskevällä vastauksella lähetti
kuningas Erikin ensimäisen lähettilään herransa luo.
Jokainen kysyi merimies Jens'iltä, mitä hän voi tietää Sölvitsborg'in
tai Åhus'in lähetystä koskevasta asiasta. Mutta hän ei voinut antaa
muuta selitystä kuin sen, että v. Hollen vastaus Passberg'in sanaan ei
antanut vähintäkään ainetta mihinkään toivoon. Sanansaattaja oli
Åhus'issa nähnyt ainoastaan muutamia sotilaita, jotka toimettomina
kuljeksivat ympäri, eivätkä ensinkään näyttäneet valmiilta asemastaan
luopumaan. Kun myöski nimismiehen kertomus Jens'ille, Sölvitsborg'in
heikosta varustuksesta ja avuttomuudesta tuli puheeksi, herätti se
kaikissa hämmästystä ja harmia.
"Se on suurien herrain tapa", sanoi Hannu Nörrum katkerasti. "Meidän
alhaisen väen kanssa menettelevät, miten tahtovat. Alamaistensa yli on
heillä täysi valta, jota, Jumala tietää, he tuskin oikeudella
harjoittavat. Jos metsästäjä raukka tulee korkeain miesten
jahti-tiluksille, niin voidaan hän laillisella oikeudella -- jota
pikemmin saattaa nimittää vääryydeksi -- hirttää lähimmäiseen puuhun,
taikka lähimmäisessä käräjäpaikassa silmänsä puhkaista. Niin, jos joku
meistä porvareista, jotka omistamme taloa ja tavaraa, tohtisi pitää
metsäkoiraa huviksensa ja hyödyksensä, elämän ja omaisuuden on hän
menettänyt. Nämä ja useampia muita oikeuksia ovat herrat itselleen
omistaneet; mutta mitkä ovat heidän velvollisuutensa? He eivät katso
itsellään semmoisia olevankaan, ei talonpoikaa, joka on maan sydän ja
mehu, eikä porvaria kohtaan, joka keinollisuudella ja ahkeruudella
hyödyttää heitä. Me saamme vaan murehtia veroista ja luopua kaikesta,
jota ne miehet yksinomaisesti tahtovat itselleen; mutta jos vihollinen
hyökkää maahan, uhkaa kaupunkejamme ja kyliämme murhalla, ryöstöllä ja
poltolla -- kuka auttaa meitä silloin? Luultavasti suuret herrat sen
tekevät? -- Ei, he istuvat silloin rauhallisesti umpinaisissa
linnoissaan, jokapäiväisillä pidoilla tuhlaten toisten huokauksia ja
hätää, ja me, miten parhaiten taidamme, saamme kokea suojella
itseämme."
"Se on tosi!" huusivat kaikki yhtä suuta. "Hannu Nörrum on puhunut
oikein. Suuret herrat ajattelevat ainoastaan itseään ja vallitsevat
sekä kuningasta, että kansaa ja maata."
"Olisi kuningas Kristian elänyt, hän jota nimitettiin tyranniksi, niin
olisi sekä porvarilla että talonpoialla parempi olo kuin nyt", lisäsi
Didrik teurastaja. "Hän tahtoi yhteiselle kansalle hyvää ja ainoastaan
rikkaruohoja hän tahtoi pois juurittaa. Sentähden menetti hän kruununsa
ja vapautensa. Sen sanon julkisesti, vaikka maksaisi pääni."
"Älkäämme siitä nyt puhuko", lisäsi Nörrum, "meidän aikamme ei myönnä
mitään pitkiä puheita siitä, mikä olisi ollut parasta; tässä ei ole
muuta tehtävänä kuin katsoa, miten itsemme ja kaupungin puolustus
parahiten voidaan toimittaa. -- Minä esittelen, että kaikki tänne
kokoutuneet viipymättä menemme herra Hoffman'in luo, itseltään saamaan
tietoja, jos muualta on apua odotettavana. Itse puolestani en nyt sitä
enää usko; mutta se on kuitenkin velvollisuutemme ja oikeutemme, luulen
ma, että saamme tietää, mitä nimismiehen kirje sisältää. Johtajamme
tulee sen meille omalla suullaan lausua."
"Sen neuvon hyväksyn minä", sanoi Olli kirjansitoja.
"Me samoin", lisäsivät muut, ja moniaan silmänräpäyksen perästä olivat
he valmiit menemään pormestarin luo. Matkalla, kun saivat tietää, mistä
oli kysymys, yhtyi heihin useita muitaki. Siten pian kokoutui suuri
väkijoukko Heikki Hoffman'in huoneen edustalle, jonne Nörrum ja pari
muuta porvaria menivät sisälle, kaikkein nimessä pyytämään
pormestarilta välttämättömiä selityksiä.
Vanha viisas herra koki aluksi eroittaa pois lähetystöä puoleksi
kieltämällä, mutta kun porvarit häntä lujemmin ahdistivat, täytyi hänen
vihdoin esiin tuoda Werner Passberg'in kirjeen, joka sisälti suuresti
epäillyttävän avun lupauksen ja melkein selvään osoitti, jotta
Rotnabyläiset saisivat itse puolustaida, miten parhaiten taisivat.
"Niin nyt olette kuulleet, mitä lääninherramme sanoo; hän hallitsee
meitä kaikkia ja minä puhdistan käteni tässä asiassa."
"Sillä mahdamme sangen vähän tulla autetuiksi", sanoi Hannu Nörrum
vakaalla äänellä; "parempi olisi, jos pormestari valmistaisi meille
tilaisuuden harjoitetun väen kanssa tehdä hyökkäys vihollista vastaan,
jolloin hän sitä vähemmin odottaa."
"Uloshyökkäystä", kertoi pormestari hämmästyksissä, "kuinka se voisi
tapahtua, koska vihollisella on, sen mukaan kuin tarkkaan, useampia
lipullisia väkeä kaupungin itäpuolella ja vahva varustus lähimmäisellä
kukkulalla."
"Minä olen niin ajatellut asian", lisäsi aseseppä, "että me porvarit
seuraamme sotamiesten turvissa. Me yhtä vähän kuin hekään väistyisimme
vanhasta Danneborg'in lipusta, kun näemme sitä vietävän meidän ja
maatamme häviötä tarkoittavaa vihollista vastaan. Meillä useammalla on
koto ja kartano, puoliso ja lapset, sekä muita rakkaita ystäviä, joita
emme tahtoisi vihollisen käsiin."
"Hyvin puhuttu, niinkuin oikean tanskalaisen tulee", lisäsi Heikki
Hoffman, "mutta puolustaa kotia ja kartanoa, sekä mitä rakkainta on,
sitä luulen paraiten tehtävän porttien sisäpuolella ja omalla
kynnyksellä, jos niin pitkälle tulee. Se ei ole ainoastaan minun
mieleni, vaan myöski niiden, joilla on komento kaupungin turvaksi
annettuin sotamiesten yli. He sanovat heillä olevan käskyn puolustaa
paikkaa, mutta ei siitä vetäytyä epätietoiseen taisteluun ja mennä
hyökkäämään ylivoimaa vastaan."
"Pelkurisuuden tavallista puhetapaa!" sanoi Hannu Nörrum harmistuneena.
"Vihollinen saattaa kyllä vähän olla meitä suurempi ollessaan yhteen
kokoutuneena; mutta kun hän on kaupungin ympäri hajoitettuna, miten
hämärän tultuaki, en katso ensinkään mahdottomaksi häntä hätyyttää sekä
saattaa hänelle tuntuvia tappioita. Polttakaamme ruotsalaisten joen yli
tekemä silta, joten saamme hyvän osan sotaväestä eroitetuksi muista
joukoista. Sitte voisimme vapaasti käydä kuningas Erikin varustusta
vastaan ja, jos onni on myötäinen, ehkä voisimme siitä osan valloittaa
ja kääntää sen itseänsä vastaan."
"Minä en koskaan voi myöntyä semmoisiin koetuksiin ja ne, joille on
kuninkaan väki uskottu, eivät sitä myöskään myönnä", selitti
pormestari; "eivät he enkä minäkään katso olevan oikeutta siihen!"
"Mutta onhan meillä kumminki vapaus ilman sotaväen apua tohtia henkemme
kaupungin edestä?" sanoi aseseppä kysyvällä silmäyksellä
seuralaisiinsa, jotka siihen myöntymällä nyökäyttivät, ja sitte
kaupungin johtajiin.
"Ei sitäkään käy tekeminen", sanoi Hoffman; "portit ovat suljetut ja
avaimet kädessäni."
"No hyvä, te ette tahdo kaupungin pelastusta ja teitä on ehkä käsketty
niin tekemään!" oli Hannu Nörrum'in vastaus. "Me olemme nyt voimaimme
mukaan tehneet, mutta vaikka emme ole onnistuneet saamaan
suostumustanne mielemme mukaan, emme kuitenkaan tahdo väistyä kohta
tapahtuvasta taistelusta."
Näin sanoen käänsi hän johtajille selkänsä palaten seuroineen
ulkopuolella olevien porvarein luo.