Päivää jälkeen Jens'in matkustuksen ja kun ruotsalaiset täydellisesti
olivat leirinsä asettaneet Rotnaby'n edustalle sekä itäänpäin vievälle
tielle, nähtiin aikaiseen iltapuolella uhkea ratsastaja kalliissa
haarniskassa ja liehuvalla höyhentöyhtöisellä kypärillä telttien ja
leirin välissä. Joka paikassa tervehtivät häntä kunnioituksella siellä
täällä joukossa olevat sotilaat, joten selvästi voitiin havaita hänen
olevan ylhäisen herran. Se oli Ruotsin kuningas Erik XIV ikänsä
kukoistuksessa, eikä vielä vaipuneena taikaluuloisuuteen, mikä kerran
oli ryöstävä kruunun häneltä ja historiassa valmistava hänelle
surullisen muiston. Tosin hän jo monasti oli osoittanut hajannaista,
epävakaista ja epäluuloista mieltä, mutta ne ilmaukset menivät äkkiä
ylitse ja ne lait, joita hän hallitukseen astumisensa jälkeen antoi,
lupasivat tulevassa aiassa paljon hyvää.
Kuninkaan kulkiessa ratsain esiin, ympäröivät häntä sotaupsierit,
joilla useamalla oli kunnioitettu nimi. Siinä nähtiin Klaus
Kristerinpoika Horn, Yrjö Boye, Åke Pentinpoika Ferla ja Lasse von
Skara myös Lasse Vestgöteksi nimitetty, joka näinä päivinä oli suurella
miehuudella seurannut Ferlaa hänen taistellessa Knut Hardenberg'ia
vastaan. Siellä nähtiin myöski Suomen sotilaiden johtaja Antti
Niilonpoika, joka samassa tilaisuudessa myös oli urhoollisesti
puolustainnut, sekä useita aikanaan kuuluisia miehiä.
"Saas nähdä, mitä tanskalaiset tällä kertaa vastaavat meille", sanoi
kuningas Erik Klaus Kristerinpoialle, joka häntä lähinnä ratsasti. "He
ovat luultavasti huomanneet meidän lyöneen sillan puronsa yli siinä
paikkaa, missä vähimmin aavistivat; heidän pitäisi jo sen
miesosastomme, joka siitä on yli mennyt, huomaavan uhkaavaisena
kaupungin eteläpuolella ja luulisi sentähden heidän ajattelevan,
ennenkun täydellä todella tarjoavat meille kärkeä."
Tällä Erik tarkoitti uutta lähetystöä, jolla hän tänään toisen kerran
oli vaatinut Rotnaby'n asukkaita antautumaan.
"Teidän kuninkaallisen arvonne luvalla olen minä ihan toista mieltä",
lausui Klaus Kristerinpoika. "Tanskalaiset ovat epäilemättäki niin
säikähtyneet siitä kurjuudesta, joka viimeisinä päivinä on kohdannut
maamniehiänsä tämän ja Lyckö'n välillä, jotta heillä ei ole rohkeutta
antaa kaupunkia. Sitäpaitsi on heidän varsinaisella päälliköllään,
vanhalla Hoffman'illa, niin monta syntiä tunnollaan, jotta hän
viimeiseen saakka kokee estää kaupunkilaisia porttejansa avaamasta. Hän
hyvin muistaa, miten hän on puoltanut sekä Dacken'ia, Matti Carlson'ia
ja Kalle Bjur'ia, että useampia muita häiriön synnyttäjiä viimeisinä 20
vuotena, ja tietää, jotta semmoisesta seuraa hyvin ansaittu
rangaistus."
"Siinä saattaa hän olla oikeassaki", vastasi kuningas, "sillä
tietämätöntä on, josko se hirtehinen näpäyttämättä pääsee, kun
kaupungin meille antavat."
"Tuossa tulee armollisen kuninkaan sanansaattaja", jatkoi Åke
Pentinpoika Ferla. Todella nähtiinki ratsastaja täydessä vauhdissa
tulevan kaupungista päin. Kuningas Erik seisahtui seuroineen odottamaan
miestä, mikä pian ennätti paikalle. Hän astui hevoseltaan ja
alamaisesti lähestyi herraansa.
"Minkä sanan tuot meille?" kysyi hän äänellä ja silmäyksellä, kun jos
olisi ollut vihollinen edessään.
"Kuninkaallinen armonne", vastasi sanansaattaja, "tanskalaiset
pormestarinsa kautta tervehtävät teitä sillä, että he ovat Tanskan
kuninkaalle vannoneet valan ja sen he myös tahtovat pitää."
"Kuolema ja kirous niille koirille", huusi Erik vihassa ja katsoi
säihkyvin silmin ympäröiviinsä, jotka nyt olivat tulleet lukuisammiksi,
koska kaikki upsierit sekä osa miehistöstäki olivat kokoutuneet
kuulemaan, mitä lähettiläällä oli kerrottavana. "Mikä tästä on teidän
ajatuksenne?" jatkoi kuningas kääntyen miehiinsä. "Saavatko nuo
kurittamattomat pitää semmoista puhetta, ne kurjat juuttaat; voivatko
ruotsin miehet kärsiä sellaista pöyhkeilemistä?"
"Kuolema juuttaille!" kuulut joka taholta ja monta ilkkuvaa soimausta
kuultiin nyt. Miekat, kilvet ja keihäät kalskahtivat yhteen ja upsierit
kokoutuivat kuninkaan ympäri kilvoittelemaan päästäkseen taistelussa
etumaiseksi. Ivari Monpoika Stjernkors, Yrjö Trulsson, Klaus Krusell,
Yrjö Boye ja kuninkaan n.s. "mustat ja kiiltävät ratsastajat" ensiksi
tarjoutuivat kaikkien lippujen kanssa myrskyyn.
"Hiljaa, hiljaa, hyvät miehet", sanoi kuningas tyytyväisenä. "Me
kiitämme teitä ritarillisen käytöksenne edestä, mutta tehdäksemme
jokaiselle oikein ja valmistaaksemme jokaiselle tilaisuutta ansaita
kunniaa jota epäilemättä kaikki koetatte etsiä, tahdomme toisella
tavalla päättää, kutka ensin ottavat osaa rynnäkköön. Meidän tahtomme
on siis se, että jokaisesta lipullisesta otetaan ainoastaan
kaksikymmentä miestä ja sittemmin päätetään arvalla, kutka osakunnat
heidän kanssaan alkavat leikin. Kuusi semmoista katson olevan tarpeeksi
ja kun ne ovat valitut, tahdomme tarkemmin päättää, kuinka he
karkaukseen ovat jaettavat."
Kiirehdittiin sentähden heti toimeen. Sotilaat olivat pian jaetut ja
arpa lankesi niin että Gudmund Ollinpoiait, Pietari Monpoian, Lasse
Vestgöte'n, Longe Bengti'n, Pietari Ollinpoian ja Antti Erkinpoian
osakunnat tulisivat sotilaiden kanssa ensimäisiksi valloittajiksi. Nämä
joukot jaettiin niin, että Antti Erkinpoian ja Gudmund Ollinpoian
pitäisi hyökätä koillispuolelta, jotensaki siinä, missä Kodumskan
tehdas nyt on; näitä lähin Pippurimäkien tienoilta eli itäpuolelta piti
Lasse Vestgöten ja Pietari Monpoian hyökkäämän ja eteläpuolelta,
"Käpäspuun" -- joka jo sinä aikana kuroitti kolmirunkoansa -- tienoilta
tuli Longe Bengt'in ja Pietari Ollinpoian tehdä parastaan.
Viimemainitulle seudulle oli tehty Rotnajoen pii silta, jonka yli oli
jo osa sotilaita mennyt päinvastaiselle rannalle, missä kaupungista oli
nähty heidän syöksyvän ympäri Bon, Nekkamäen ja niin aina
Sölvitsborg'in valtamaantielle asti. Ehkei kuningas Erik
personallisesti osaa ottanut taisteluun, mikä tämän jäljestä syntyi,
johti hän kuitenki suuremmaksi osaksi rynnäkköä, aina ratsullaan
ilmestyen sinne, missä havaitsi tarpeelliseksi jakaa käskyjä sekä
tarkastaaksensa, että ne myöski täytettiin.
Rotnaby oli sen aian vaatimusten mukaan hyvästi varustettu. Kolmelta
puolen eli pohjoisessa, lännessä ja etelässä oli se ympäröitty
Rotnajoelta pohjoispuolella paisuvine putouksineen ja neljännellä
puolen oli syvä hauta, minkä molemmat päät olivat joessa, joten
kaupunki joka puolelta oli veden sulkemana. Sisäpuolelta varjeltiin
sitä sitäpaitsi paalulaitoksella varustetulla vallilla, paitsi pientä
alaa lähellä putousta, missä virta väkevämmin syöksyi alas ja jyrkkä
louheke sen yläpuolella teki kaiken varustuksen tarpeettomaksi.
Longe Bengt'in ja Pietari Ollinpoian määräsi Erik ensin hyökkäykseen.
Se ala mikä heillä oli käytettävänä, oli ahdas kenttä vallin ja joen
välissä. Kuu heidän piti laajentaa hyökkäyslinjaa, saivat he muutamia
laukauksia "hakapyssyillä" varustetuilta sotilailta, jotka puolustivat
varustusta. Mutta kun heidän uhallaan kuitenki piti rynnätä vallille,
kaatuivat useammat peitettyihin kuoppiin, joita kaupunkilaiset päivää
ennen vihollisen tuloa olivat sinne tänne kaivaneet. Ylimalkaan tehtiin
rynnäkkö veltosti. Vaikka kuningas itse oli muistuttanut voimallisesti
hyökkäämään, vetäysivät kuitenkin Bengt ja Pietari Ollinpoika mitään
toimittamatta takaisin ja masentaaksensa vallilla olevia sotamiehiä
antoivat etäältä ampua heitä. Kuitenkaan ne eivät sanottavaa vahinkoa
kärsineet koska, samassa kun lau'aistiin, heittäysivät aioissa
paalurakennuksen taakse.
Kaupungin koilliskulmalla, missä tasangossa oli helpompi liikkua,
olivat sillä aikana sinne määrätyt miehet ruvenneet ryntäämään
vallihautoja vastaan. Joukko Smoland'in talonpoikia, mitkä olivat
armeijata seuranneet, voidakseen tavallansa olla säännöllisille
joukoille avuksi, olivat puolestaan koettaneet risukimpuilla täyttää
haudat ja olivat siten hyvän matkaa tällä hyödyllisellä alkutyöllä
päässeet eteenpäin, kun heidän vallilta hyvästi tähdätyn ja joka
silmänräpäyksessä kasvavan kiväritulen edestä täytyi vetäytyä takaisin.
Niille joukoille, mitkä olivat talonpoikia seuranneet, tuli kuninkaalta
käsky, että tekisivät urhoollisen hyökkäyksen kaupunkia vastaan, joka
tältä puolen luultavasti oli helpompi ottaa.
Nyt törmäsi Antti Erikinpoika voimallisesti joukollaan esiin, onnistui
päästä kaivoksen yli ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka oli
varustuksiensa takana ja myöski vastasi ankaroilla tiheillä
laukauksilla. Ruotsalaiset kulkivat kuitenki eteenpäin, tuota pikaa
päästen paaluvarustukselle saakka. Tämä oli rakettu paksuista
pelkoista, mitkä olivat lyödyt pystyyn niin tiheään, jotta muodostivat
muurin. Jokaisen pää oli terävä ja jokaisessa parissa oli niin suuri
aukko, jotta pari valpasta silmää siitä voi huomata, mitä toisella
puolella toimitettiin, sekä että siihen mahtui kivärin piippu. Tämän
varastuksen -- joka seisoi lähellä vallia -- takana näkivät ryntääjät
jalka-sotilaita, varustettuja osaksi hakapyssyillä osaksi keihäillä, ja
niiden välissä hyvästi varustettuja porvaria kirveillä ja miekoilla.
Useammat Antti Erikinpoian miehistä ryntäsivät valleilla seisovia
tanskalaisia vastaan ja surmasivat joitakuita keihäillä, sillä aikaa
kun muutamat kirveillä koettivat, josko pelkot paaluvarustuksessa
mahdollisesti antaisivat itseään siirtää pois paikoiltaan. Piiritetyt
kohtasivat heitä samoilla varustuksilla, vielä hyväkseen käyttäen
korkeammalla olevaa asemaansa. Kaksi sukkelinta ruotsalaista oli
kuitenki kyllin hurjapäisiä koettamaan kiivetä ylös korkeata
"stakettia", joksi he paaluriviä nimittivät, mutta keskellä yritystä
nakkasi eräs porvareista suuren kiven, joka sattui toisen päähän niin
hyvästi, että se tunnotonna putosi maahan.
Hänen kumppanillaan näytti olevan parempi menestys, sillä hän
oli saanut kädellään kiinni paalun kärkeen sekä löytänyt
epätasaisuuden, mihin voi jalkaansa turvata ja nyt rohkeasti uhkasi
pistovarustuksellaan lähellä olevia. Useammat vetäytyivät pois ja hän
luuli jo varmuudella voittavansa, kun äkkiä poisvetäytyneiden paikalle
ilmestyi kookas, harteva mies olkapäille rippuvalla mustalla tukalla.
Se oli Hannu Nörrum. Kiiltävä miekka välkkyi hänen oikeassa kädessään
ja se putosi musertavana nuolen nopeudella alas ruotsalaisen päähän,
joka seuraavassa silmänräpäyksessä hengetönnä vieri maahan. Tämän
mieshukan tähden vetäytyivät toiset takaisin ja niin oli ryntäys täksi
kertaa torjuttu.
Kuningas Erik, joka läheiseltä kukkulalta oli katsellut ryntäystä,
lähetti sanan Antti Erikinpoialle ja Bengt Gudmundinpoialle, etteivät
nyt enää tekisi koetusta. Kun hän hetken perästä kohtasi ne miehet,
selitti hän päätöksensä olevan, että vihollinen kaupungissa oli kovin
voimallinen, jotta ei voitaisi mitään täydellistä edistymistä toivoa,
ennenkuin joukot Lyckö'sta, jotka olivat tulossa, ennättäisivät.
"Odotetaan", sanoi kuningas, "siksi kunnes Roland saksalaisten kanssa
kenttätykkineen ja heittokoneineen ennättää tänne. Silloin tulee
juuttaille toinen leikki."