"Se oli oivallinen poronpaisti se", sanoi Werner Passberg Itä-Blekingen
hallitsia taikka, niinkuin siihen aikaan nimitettiin, "nimismies",
istuissaan linnan kappalaisen kanssa päivällispöydässä.
"Se on oivallinen", vastasi pappi ja osoittaakseen laitokselle kunniaa
leikkasi siitä hyvän palan, "todellakin oivallinen. Kun päälliseksi on
langettanut omansa, maistuu se luonnollisesti niin paljoa paremmalta."
"Mitä siihen tulee, niin oli se kehumattaki kaunis laukaus. Minä itse
seisoin näin, koirat tulivat sivulta ja poro juoksi tuossa" -- herra
Passberg osoitti ne erikohdat sormellaan, -- "ja näpätessäni olin siis
hyvin kaukana, pisimmällä matkalla kuin koskaan olen ollut. Niin, se
oli oikein kaunis laukaus ja lihavan paistin sain myöski vaivoistani."
"Sangen lihavan", lisäsi kappalainen luoden toivokkaan silmäyksen
pöydällä edessään seisovalle, Rostock'in ollutta sisältävälle kannulle.
"Otetaanpa kulaus päälle", jatkoi nimismies tarttuessaan kannuun ja
vieden se suulle. "Lihavain aineiden päälle tulee aina juoda."
"Se on epäilemättäki terveellistä", selitti pöytätoveri.
Molemmat herrat kokivat pitää puolensa, jossa tapauksessa ei pappi
suinkaan antanut toiselle myöten.
Hienot ruoat lopettivat aterian, jolloin myöski pullo Reinin viiniä
tyhjennettiin. Tänäpänä oli herra Passberg erittäin hyvällä tuulella.
Kun oli noustu päivällispöydästä, käski hän palveliansa tuomaan
muutamia pulloja uusimpaa viiniä sisälle.
"Tämä on burgundi-viiniä, jota lahjoitti minulle kreivi Günther,
viimeksi häntä kohdatessani", sanoi hän, jona aikana hän
sielunpaimenensa kanssa oli asettunut ikkunan pieleen, mistä voi nähdä
Rotnaby'n tielle. "Juokaamme sentähden sen hyvän kreivin malja!"
"Koska herrani ja hyväntekiäni niin tahtoo, juon minä maljan", sanoi
pappismies; "mutta mieluisemmin olisin sen tehnyt, jos kreivi
Schwarzberg, sen sijaan kun makaa Malmössä, olisi ollut täällä, missä
häntä ja sotilaitaan näinä vaarallisina aikoina paremmin
tarvittaisiin."
"Hänen vihollisensa hävittävät Smoland'issa, tehden ruotsalaisille
paljon vahinkoa, vaan ylimalkaan ei meillä täällä Sölvitsborg'issa ole
paljo pelkäämistä. von Holle on miehineen Åhus'issa tappeluvalmiina ja
joski ei hän tänne oikeaan aikaan joutuisikaan, niin onhan meillä hyvät
laivat satamassa ja avoin meri ulkopuolella. Eikö tosi?"
"Varmaan se niin on", vastasi pappi, puolestaan tyytyväisenä sille
ajatukselle, ettei tarvitse piiritystä kärsiä, vaan että oli mukavampi
ja vakavampi paeta tiehensä. Hän tyhjensi halukkaasti pikarinsa
saksalaisen kreivin edessä.
"Nyt ei ole ne aiat kun parikymmentä vuotta sitte, jolloin Otte Krumpe
marssi Ruotsiin", jatkoi Werner Passberg. "Hänellä oli tukenaan paavin
pannajulistus. Kun se lyötiin kirkkojen oville ja kansa sai tietää
kuningas Kristianin tulleen valituksi Jumalan kostajaksi, säikähti
vähän kukin, paeten metsiin mieluummin kuin tappeluun. Niin oli
Sture'lla, niin urhea ja viisas kun olikaan, kovin monta vihamiestä;
kun sen lisäksi tuli petos, niin oli helppo panna maa allensa. Nyt on
kokonaan toista. Vanha Kustaa kuningas, joka viimeinki makaa haudassa,
otti sekä pappia että herroja päästä ja ruotsalaisilla on nyt paremmin
järjestetty sotavoima kuin ennen. Jos kuitenki me kuninkaan miehet
olisimme saaneet hallita, jolloin Dacke käänsi Smoland'in ylös-alaisin
ja peloitti ylös sen vanhan harmaaparran Tukholmassa, niin olisi,
luulen mä, kolme kruunua nyt ollut Fredrik toisen päässä. Nykyään en
luulisi niin äkkinäistä asiain käännöstä helposti saatavan matkaan.
Kuitenkin -- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, ja sitte tyhjennämme
taas pikarin!"
"Kuten herrani suvaitsi sanoa, Jumalalle ei ole mikään mahdotonta",
sanoi kappalainen ja joi pikarinsa pohjaan.
"Kuningas Kustaan aikana olisi paljon voitu tehdä Tanskan pyhille",
jatkoi nimismies, joka nyt oli päässyt mieliaineesensa; "silloin
olisimme olleet kuninkaan ja maamme varsinaiseksi hyödyksi. Ettei meitä
kuitenkaan pidetty aivan arvottomina, osoitti kymmenen vuotta takaperin
kohtaus Elfsborg'issa."
Herra Passberg loi tässä häpeissään silmänsä alas ja täytti uudestaan
omansa ja juomatoverinsa lasin.
"En tarkoin muista, mikä oli siinä kokouksessa kysymyksessä", muistutti
sielunpaimen, vaikka hän vähintäki kaksikymmentö kertaa oli siitä
kuullut puhuttavan; "oli kaiketi joitain tärkeitä asioita molempain
valtakuntain välillä?"
"Se on tosi, että niin oli", sanoi linnanherra nostaen taas päätään.
"Ruotsin kuningas valitti, että meidän kuninkaamme oli ottanut kolme
kruunua valtakunnan merkiksi ja että Nils Dacke'lla oli turva ja apu
tanskalaisista virkamiehistä j.m.s. Meidän kuninkaamme taas puolestaan
oli siihen tyytymätön, että Ruotsi julistettiin perintövaltakunnaksi,
mihin sillä ei olisi ollut oikeutta, niinkauan kun Kalmarin
herrainpäiväin päätös, kolmen valtakunnan yhdistyksestä, ei vielä ollut
muodollisesti peruutettu, jota se ei vielä tänäkään päivänä ole."
"Aivan oikein", huomautti kappalainen, ottaen kulauksen, minkä hän
katsoi huomiollaan ansainneensa.
"No hyvä", jatkoi nimismies tyytyväisenä, "kokous määrättiin ja tuli
myöski pidetyksi Elfborg'issa niinkuin mainittiin ja sinne tulivat
valtuutettuina etevimmät miehet kummastaki valtakunnasta. Silloin,
ajattelepas, valitti ruotsalainen minun yllyttäneen Ruotsin alamaisia
laillista ylivaltaansa vastaan ja auttaneen Dackea. Vanha harmaaparta
kuningas oli saanut tietää minun se olleen, joka vuotta ennen kertoi
Köpenhaminaan, että hän kokosi väkeä etelään meidän rajoille. Se
luonnollisesti suututti häntä, että meidän kuningas sen perusteella oli
käskenyt Skonen aatelia olla varustettuna mahdollisesti tapahtuvaa
hyökkäystä vastaan. Minun Dackea auttamiseni ei ollut muuta kuin oikeus
ja velvollisuus, koska hän oli synnynnältään tanskalainen ja soti
kuningasta vastaan, joka ainoastaan näön vuoksi eli Tanskan ystävä
ja joka lisäksi piti joukon vakoojia maassamme, jopa itse
pääkaupungissaki."
Werner Passberg rupesi sen jäljestä laveasti kertomaan silloista
valtioasemaa pohjoismaissa. Sielunpaimenensa meni mukaan ja kun sen
seurauksena oli, että pikari toisensa perästä tyhjennettiin, niin
molemmat herrat kauan iltapuolella istuivat paikallaan ikkunan
pielessä. Kun Sölvitsborg'in lääninherra välistä suuttui valtiolliseen
keskusteluun, otti hän toisen sävellajin, alkaen kertomaan lystillisiä
satuja ja leikillisiä kokkapuheita, joissa kappalainenki osoittihe ei
olevansa varsin eksynyt.
"Niin", sanoi Passberg vihdoin, "tässä tuvassa istui eräs
edeltäjistäni, joka nimitti itseään Jumalan ystäväksi ja ihmisten
vihamieheksi, mutta ystävyys meidän herramme kanssa ei sittekään
auttanut häntä niin monista vihollisistaan."
"Ei", sanoi sielunpaimen, "herra Söre Norby, jota herrani ja
hyväntekiäni tarkoittaa, oli kovin väkivaltainen, jotta se ei aialle
menestynyt. Ylpeys käy lankeemuksen edellä."
"Oikein sanottu; te puhutte kuten Herran palvelian tulee. Minä
puolestani tahdon olla sekä Jumalan että ihmisten ystävä, paitsi
ruotsalaisten, ymmärräthän. Mutta katsos tuonne ystäväni!" lisäsi hän
vilkkaanmalla äänellä, osoittaen tielle.
"Onpa se mukava sotilas, joka siellä tulee ratsastaen. Hän näyttää
merimieheltä, mutta ratsastaa hevosella, mikä käyttäikse kun oikea
ratsuhevonen."
"Katsopas niitä suitsia ja satulaa, jotka hänellä on!"
"Se on varmaanki ratsashevonen, mutta ei Tanskan hevonen eikä kuninkaan
ratsaskalut. Ehkä mies onkin, kun oikeen mietitään, ruotsalainen
vakooja. Hän ratsastaa suoraan linnaan... kuule palvelia."
Semmoinen tuli heti sisään ja sai käskyn ottaa selvän siitä oudosta
miehestä, joka tuli tiellä ratsastaen.
Palvelia meni ja palasi heti sanomalla, että se oli lähettiläs toiselta
seudulta, joka toivoi saavansa puhutella itse nimismiestä.
"Minä käskin hänen sanoa asiansa", jakoi palvelia, "mutta se, arveli
hän, ei koske minua, vaan itse isäntää."
"Se ei ollut tyhmästi sanottu", muistutti herra Werner; "onko hän
tanskalainen?"
"Yhtä hyvä tanskalainen kuin minäki", vakuutti palvelia.
"Mene sitte takaisin ja kysy, kuka hän on ja mistä hän tulee!"
Palvelia meni ja kun hän seuraavalla kerralla palasi, piti hän
kädessään kokoon käännettyä pergamenttia.
"Kirje", sanoi nimismies.
"Ihmettelen juuri, mistä se mahtaa olla."
Palvelia antoi paperin herralleen ja kun hän viittauksen saatuaan jätti
huoneen, antoi Werner Passberg kirjeen kappalaiselleen.
"Lukekaa te, kuin olette nuorempi ja on paremmat silmät kun minulla!"
Kappalainen luki, ehk'ei vaivatta, Rotnaby'n pormestarin kirjoituksen,
missä Jens asianajajana suljetaan jokahisen suosioon.
"Ahaa, Hoffman ystävältäni!" huusi herra Werner, "se muuttaa
asian. Annamme heti miehen tulla ylös. Kaiketi hänellä on avun
lähettämis-muistutus kaupungille, arvaan mä!"
Lähettiläs tuli heti käsketyksi ylös ja kun hän astui linnan saliin,
teki hän lyhyen tervehdyksen, jääden ovensuuhun seisomaan, jolla aikaa
hän tarkasti tutki juomapöydän ääressä olevia herroja.
"Sinä toivot saavasi puhutella lääninherraa -- eikö tosi?" kysyi
Werner.
"Niin, minulla on hänelle tärkeä pyyntö."
"Hyvä; minä olen se, jota etsit, ja hän linnan kappalainen, sinä voit
sentähden, pitemmittä mutkitta, esittää mitä sinulle on uskottu."
Vakuutettuna, että hänen edessään oli oikea henkilö, otti Jens, herrain
hämmästykseksi, äkkiä takin yltään, otti sukkelasti puukon taskustaan,
ratkoi takin vuorin auki, otti sieltä pormestarin kirjeen ja tämä
toisessa ja takki toisessa kädessä, vähintäkään hämäillen tahi
kömpelönä, astui hän nimismiehen eteen. Hän päinvastoin näytti
iloiselta ja luotettavalta, jotta herra Werner ottaissaan kirjoituksen
ystävällisesti lausui:
"Oikein poikani, semmoisesta minä pidän. Mene nyt alas palveliaini luo,
sanoen terveisiä minulta, jotta saat hyvän aterian ja tuopillisen
olutta sitä alas viruttaaksesi. Kirjeen luettuamme saat tulla jälleen
ylös, jolloin saat päätöksen siitä, mitä meillä on vastattavana."
Kun herrat taas olivat yksin, sai kappalainen sen kiusallisen toimen,
että lukea pormestarin kirjeen. Kun hän suurella ponnistuksella
vihdoinki oli saanut kirjeen päähän tavattua, tultiin siihen
päätökseen, että ruotsalaiset seisovat Rotnaby'n edustalla ja että
kaupunki välttämättä tarvitsi pikaista apua, varsinki kun vihollinen
oli voimakkaampi kuin edellisenä vuonna. Nimismies sivalti
ajattelevaisesti leukaansa ja päätti seuraavaisesti:
"Apua ja pikaista apua kirjottavat ne hyvät herrat. Jotta se on
tarpeen, ei suinkaan epäillä, mutta hankkia sitä on helpommin sanottu
kun tehty. Totta puhuen, emme nykyhetkenä voisi auttaa itseämmekään,
jos vihollinen ahdistaisi, ellei v. Holle tulisi pelastukseksemme.
Saadaan kuitenki lähettää sana hänelle. Jos ei hän tule, niin pesen
minä käteni ja Rotnaby'n kansa saapi puolustaa itseään, miten parhaiten
taitaa. Kaupungilla sitäpaitsi jo on moniaita joukkoja sotilaita ja
monta taisteluun kykenevää miestä; sillä ehkä on myöski useita
kenttävarustuksia, sekä vallia ja hautoja. Hyvästi seljittiin menneenä
vuonna ja luullakseni se voipi käydä laatuun tänäki vuonna."
Merimies kutsuttiin ylös ja nimismies näki hyväksi esitellä:
"Herrasi ovat vihollista vastaan pyytäneet apua ja sen he mielellään
saavat. Ensisti kuitenki täytyy meidän kertoa siitä v. Holle'lle
Åhus'iin, jolla on suuri sotavoima hallussaan. Koska sekä sinä että
hevosesi kaiketi vähän tarvitsette lepoa niin pitkän matkustuksen
jälkeen, niin voit viipyä siksi, kunnes vastaus on Åhus'ista
ennättänyt. Minä lähetän pikasanoman sinne ja kuuden tunnin kuluttua on
se oleva takaisin... Mutta se on tosi, poikani, minä olen unhottanut
kysyä, kenen se hevonen on, jolla ratsastit?"
Jens antoi yksinkertaisen kertomuksen seikkailuksestansa ruotsalaisen
kanssa, minkä hevosen hän Gottes Stue'sta lähtiessään oli anastanut, ja
kun hän sen oli lopettanut, sanoi nimismies laupiaalla äänellä: "hyvin
tehty, poikani! Sinähän olet muokattu ja karaistu sotilaaksi ja
semmoiseksi voit päästä, jos tahdot."
"Kiitän", vastasi nuori mies, "mutta minä olen merimies ja se ammatti
sopii minulle parahiten."
"Miten itse tahdot", lisäsi herra Werner. "Mutta koska olet itsesi
osoittanut hyväksi ja rohkeaksi tanskalaiseksi, tulee sinun myöski
saada jotaki kehoitukseksi. Kas tässä, ystäväni!" lisäsi hän ja laski
pari kultarahaa merimiehen käteen. "Ei mitään kiitosta. Mene nyt
palveliani luo odottamaan siksi, kunnes enemmän voin sinulle sanoa!"